Ohjaus: Alfred Hitchcock
Käsikirjoitus: Ernest Lehman
Pääosissa: Cary Grant, Eva Marie Saint, James Mason
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1959
Kesto: 131 min
- Not that I mind a slight case of abduction now and then, but I have tickets for the theater this evening, to a show I was looking forward to and I get, well, kind of unreasonable about things like that.
- With such expert playacting, you make this very room a theater.
Roger O. Thornhill (Cary Grant)
sekoitetaan Phillip Vandammin (James Mason) ja tämän apureiden toimesta
agentti George Kaplaniin, minkä vuoksi hänet kidnapataan, mutta vaikka
hän kuinka vakuuttaa olevansa Thornhill eikä Kaplan, rosvot eivät usko
häntä. Niinpä kun Thornhillin on mahdotonta suostua roistojen vaatimaan
yhteistyöhön, he päättävät tapattaa tämän juottamalla hänet ensin
humalaan ja sitten pistämällä tämän liikkuvan auton rattiin ja auton
suunnan kohti jyrkännettä. Thornhill kuitenkin saa pidettyä auton
tiellä, mutta joutuu poliisiasemalle rattijuopumuksen vuoksi. Päästyään
vapaaksi hän aikoo ottaa selvää oikeasta George Kaplanista, mutta
tutkiessaan Kaplanin liikkeitä hänet ensin sotketaan murhaan ja
myöhemmin vielä kauniiseen viettelijättäreen Eve Kendalliin (Eva Marie
Saint), joka ei kuitenkaan ole ihan sitä, miltä hän näyttää...
Nyt kun on virstanpylväät ylitetty ja
reissut tehty, on aika palata hommiin ja tällä kertaa vuorossa on tämä
elokuva, jonka olen arvostellut kertaalleen,
joten tämä on jälleen näitä Projecti 1001 -päivityksiä. Muistelin
päätyneeni ensimmäisellä katselukerralla antamaan tälle elokuvalle vain
2,5 pistettä, mutta en minä ihan niin alhaista pistemäärää lopulta
antanutkaan, mutta sitten ensimmäisen arvostelun mielipiteeni tästä
elokuvasta on sentään vähän kohentunut, mikä tekee tästä elokuvasta
ensimmäisen näistä ”uusinta-arvosteluelokuvista”, jonka kohdalla
pistemäärä on edes hivenen kohentunut, sillä ihan kelvosta ja
seurattavasta jännäristä Vaarallisesta romanssista oli kyse.
Elokuva on siis rikostrilleri, jossa on
Hitchcockille tyypilliseen tapaan salaisia agentteja ja huimaan
seikkailuun johtava väärinkäsitys, joten ihan omaperäisimmästä päästä
tarina ei ollut, mutta onhan se myönnettävä, että olihan tämä aika
viihdyttävä tapaus. Tähän viihdyttävyyteen eniten ei kuitenkaan
vaikuttanut itse elokuvan tapahtumat, vaan enemmänkin Bernard Herrmannin
hyvin käytetyn musiikin, joka soi lähes aina, kun jotain jännittävää
tapahtui tai oli tapahtumassa. Loistava tunnelmanluoja tuo musiikkiraita
siis. Itse tarinaa seurasi vähän sillä silmällä, että mitähän
koukeroita matkan aikana tuleekaan, mutta ainoastaan Kaplanin ns. oikea
henkilöllisyys paljastettiin katsojille vähän turhan aikaisin ja
mielestäni sen olisi voinut pitää piilossa vaikkapa juuri siihen saakka,
kun Thornhill sai tietää Kaplanista. Thornhillin uja Kendallin
romanssinpoikasesta ei tahtonut olla oikein kipinää ja siten se tietty
kaivattu syvyys heidän suhteestaan jäi puuttumaan. Varsinkin
Thornhillille kirjoitettu dialogi oli nautinnollista paikoitellen. En
sitten tiedä, pitäisikö minun olla amerikkalainen nauttiakseni suuresta
lopputaistelusta Mt. Rushmorella, mutta ei vain tuo kohtaus tehnyt niin
minkäänlaista vaikutusta; ihan samalta se olisi minusta tuntunut, jos
pako ja taistelu olisi tapahtunut tuossa lähimetsän korkeilla kallioilla
(en oikeasti tiedä, onko lähimetsissä sellaisia). Niinpä tästä suuresta
lopputaistelusta, josta paikalliset sanomalehdet kuulemma vetivät
herneen nenään (”ettäs Hitchcock kehtaakin kuvata siellä tällaista kohtausta”). Kuitenkin ihan perushyvä trilleri Hitchcockilta, mutta ei lukeudu minun suosikkieni joukkoon hänen tuotannossaan.
Cary Grant ja Eva Marie Saint eivät
missään nimessä yltäneet mihinkään suurellisiin näyttelysuorituksiin,
mutta ihan kelvollisia olivat rooleissaan kyllä, eikä juurikaan
valittamista siten ollutkaan; heidän väliltä vain puuttui se kipinä,
joka olisi ollut omiaan tekemään heidän roolihahmoistaan parempia.
Pisteitä: 3,5/5
PS. Luin nyt tuon aiemman arvosteluni ja
huomasin, että silloin pidin tuosta Mount Rushmore -kohtauksesta. Onpas
ihmismieli jännä, hih!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti