Alkuperäinen nimi: Il paese del sesso selvaggio
Ohjaus: Umberto Lenzi
Käsikirjoitus: Francesco Barilli, Massivo D'Avak
Pääosissa: Ivan Rassimov, Me Me Lai, Pratitsak Singhara
Valmistusmaa: Italia
Ilmestymisvuosi: 1972
Kesto: 89 min
- Kolmen kuukauden päästä olet heimon jäsen. Sinä et kuole, koska Marayå haluaa niin, vaika pienet nuolet tuottaisivat paljon kipua.
Valokuvaaja John Bradley (Ivan
Rassimov) tappaa Bangkokissa ollessaan itsepuolustustilanteessa
paikallisen ja päättää lähteä livohkaan, kunnes tilanne rauhoittuu. Hän
kulkee oppaansa Chuanin (Prapas Chindang) veneellä pitkin pitkää jokea
pitkin syvemmälle kuin mitä on suositeltu. Eräänä aamuna herätessään hän
huomaa Chuanin kadonneen ja kun hän näkee tämän ruumiin vedessä, hän ui
sen luokse, mutta joutuu samalla sivilisaation ulkopuolella elävän
heimon vangiksi, mutta lähistöllä on vieläkin vaarallisempi heimo...
Pari kuukautta kestänyt ajoittainen
kesäuni on vihdoin päätöksissään ja elokuvien katselu voi taas alkaa
täydellä tohinalla... tai oikeastaan tämä katselu käynnistyy kunnolla
vasta ensi viikolla, kun mitä ilmeisimmin loppuviikon vietän ihan muissa
tunnelmissa. Edelleen olen sitä mieltä, että ihanteelliseen
katseluaikaan on vähän turhan valoisaa, mutta ei auta muu kuin aloittaa
ainakin näin aluksi näiden elokuvien katselut vähän tavallista
myöhempään. Eilenkin aloinkin järkeä uhmaten (aamulla kuitenkin töihin)
tämän elokuvan katsomisen vasta yhdentoista aikaan, tosin tähän vaikutti
enemmän EM-yleisurheilu kuin valoisuus.
En ole aiemmin katsonut kannibaalielokuvia, vaikka Cannibal Holocaust
maineensa vuoksi minua kovasti onkin kiinnostanut jo pitkään. Itse
asiassa en nyt oikein ole käsittänyt, mikä näissä elokuvissa viehättää,
sillä minun mielikuvissani ihmissyönti tuntuu lähinnä vain
yhdenkaltaisen lihan syönniltä, missä puolessaan ei ole minusta mitään
ihmeellistä; kuitenkin päätin välttää syömistä tätä elokuvaa
katsellessa... just in case! Niinpä lähdin katsomaan tätä elokuvaa
vähintäänkin mielenkiinnolla, mutta edellä mainittuihin pohdintoihin Mies syvästä joesta, joka tunnetaan englanniksi niin nimellä Sacrifice! kuin The Man from the Deep River, ei tuonut vastausta ja itse asiassa tätä elokuvaa hädin tuskin voi edes pitää kannibaalielokuvana.
Elokuvaa alkaa tosiaan Bangkokista,
josta vähitellen lähdetään syvemmälle ja syvemmälle viidakkoon, kunnes
Bradley viimein joutuu sinne suhteellisen piilossa asuvan heimon
kynsiin. Tietenkin minä sitten odotin näkeväni heti jonkinlaista
kannibalismikertomusta, mutta ei. Elokuva keskittyy näyttämään sen,
kuinka Bradleysta tulee vähitellen heimon jokseenkin kunnioitettu jäsen
ja saa vielä kauniin naisen Marayån
sydämen itselleen – tämän elokuvan kohdalla lienee syytä tähdentää,
että ei kirjaimellisesti. Tarina oli päällisin puolin melko
tavanomainen, ei varsinaisesti huono, mutta ei nyt mitenkään
erikoinenkaan. Tietenkään elokuva ei ollut Hollywood-elokuville
tyypillisesti pelkkää iloa päähenkilöiden suhteen, mutta silti jotain
niin monesti nähtyä tässä oli. Loppuratkaisu ei sinänsä yllättänyt.
Miten kannibalismi sitten liittyy
asiaan? No, kylän lähellä on toinen kylä ja heimo, jonka jäsenet
syyllistyvät kannibalismiin ja tämän heimon jäseniä nähdään kaiken
kaikkiaan kolme kertaa, joista yhdellä kerralla vain oikeasti syödään
vähän ihmisen raajaa ja tämäkin kohtaus kestää hyvä jos kymmenen
sekuntia. Kannibalismielokuvien ystäville tämä lieneekin siten suunnaton
pettymys. No, luin IMDB:stä, että tätä versiota on rankalla kädellä
karsittu, mutta kun alkuperäinenkin versio on ilmeisesti vain muutaman
minuutin pidempi, niin voiko siinä leikkaamattomassa versiossa olla niin
paljon tätä ihmissyöntiä, että joku kannibaalielokuvien fani saisi
kylläkseen (pun intended)? Sen sijaan jos haluaa nähdä paljon alastomia
thai-naisia (jos nyt olivat thaimaalaisia lainkaan), niin tässä
elokuvassa niitä kyllä riittää.
Ivan Rassimov oli ihan kelpo
näyttelijä ja roolissaan ihan riittävän hyvä, mutta kyllä minulle vähän
tuli mieleen köyhän miehen versio Charlton Heston Apinoiden planeetassa tai Ben-Hurissa
Bradleyn ollessa vangittuna. En vain voinut välttää saamasta Hestonia
mieleeni katsoessani Rassimovia. Näiden heimon jäsenten joukossa löytyi
sitten vähän kaikenlaisia villiheimo-stereotypioita (oli vanhaa kylän
miestä, kauniita naisia, poppamiehiä ja vihaisen näköisiä sotureita),
että niistä ei osaa sanoa oikein mitään järkevää.
Pisteitä: 2,5/5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti