tiistai 10. elokuuta 2010

Kärpänen

Alkuperäinen nimi: The Fly
Ohjaus: Kurt Neumann
Käsikirjoitus: James Clavell
Pääosissa: David Hedison, Patricia Owens, Vincent Price
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1958

 Kesto: 90 min

- He put his head and his arm under the press. Why?
- I cannot answer that question; coffee, Inspector?
 
Helene (Patricia Owens) tappaa miehensä, tiedemies Andren (David Hedison) prässikoneen väliin niin, ettei tätä voi tunnistaa, mutta kun hän kutsuu lankonsa Françoisin (Vincent Price) ja etsivä Charasin (Herbert Marshall), hän tunnustaa murhan, mutta ei suostu kertomaan, miksi hän teki niin kuin teki. Vaikka Heleneä kuinka painostetaan, hän ei taivu kertomaan motiiviaan ennen kuin François huijaa Helenen kertomaan totuuden ja niinpä François ja Charas saa kuulla uskomattoman tarinan, johon kärpäset liittyvät hyvin ratkaisevalla tavalla...

Kun otetaan kaikki Kärpänen-filmatisoinnit huomioon, niin tämä nyt arvostelun alla oleva alkuperäisversio on ainoa näistä, jonka olen nähnyt ja siten minulla on näkemättä myös David Cronenbergin versio tästä; itse asiassa myönnän, että vielä jokunen sekunti sitten muistelin uusintaversion olevan John Carpenterin käsialaa, mutta niin ei sitten ollutkaan. Cronenbergin versio tulee kyllä hankittua jossain vaiheessa, mutta ennen sitä haluan ainakin uskoa, että tuo versio maistuu minulle paremmin kuin tämä alkuperäinen Kärpänen, jonka kohtaloksi jäi lopulta jäädä melko keskinkertaiseksi tuotokseksi.

Elokuva alkaa mukavan mysteerin luomisella, kun nähdään Helene prässilaitteen (vai mikä se olikaan) luona ja hetken päästä selviää hänen tappaneen miehensä. Motiiivit vain pidetään piilossa oikeastaan harmittavan pitkään, sillä menee jokseenkin pitkä aika, ennen kuin päästään itse päätarinaan eli takaumajaksoon ja tämän pitkän alustuksen aikana saadaakin seurata Helenen mielenliikkeitä varsinkin, kun kärpäsiä on lähettyvillä, mutta vähempikin olisi voinut riittää. Tykkään päätarinan ideasta paljon, mutta sitten kun päästään itse asiaan, niin elokuva sortuu täysin turhanpäiväisiin kohtauksiin, joilla ei oikeastaan ole juuri mitään tekemistä tämän varsinaisen tarinan kanssa. Tuntui kuin olisi yritetty syventää Helenen ja Andren hahmoja ja varsinkin heidän rakkauttaan toisiaan kohtaan, mutta en ole tästä varma, mutta jos näin olikin, niin ihan turhaan, sillä mitään tällaista en todellakaan olisi kaivannut mukaan. Mitä tulee sitten tähän Andren muuntautumiseen, niin siihen käytettiin sitten ikävän vähän aikaa, kun piti näyttää kaikkea muutakin. Jotenkin lopputulos, joka siis nähtiin jo elokuvan alussa, tuli jotenkin hivenen hätiköiden, mikä oli jopa vähän sääli, sillä elokuvalla oli mahdollisuudet paljon parempaankin. Varsinainen loppu oli kyllä ihan kivan tyly.

Jotenkin olen jo tottunut/turtunut 1950-luvun näyttelytyyliin pääosin ja siten elokuvan aikuisnäyttelijöiden teennäisyys ei liiemmin häirinnyt, mutta tämä pikkuvanhaa Philippeä näytellyt Charles Herbert oli kyllä karseaa katseltavaa. Oikeasti jopa Salattujen eläminen pikkumuksut ovat näytelleet uskottavammin kuin hän, varsinkin kun tosiaan Philippe esittelee välillä liiankin henkeviä noin nuoreksi kaveriksi.

Pisteitä: 2,5/5

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti