Ohjaus: Quentin Tarantino
Käsikirjoitus: Quentin Tarantino
Pääosissa: Pam Grier, Samuel L. Jackson, Robert Forster
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1997
Kesto: 157 min
- Is that what I think it is?
- What do you think it is?
- I think it's a gun pressed up against my dick.
- Well, you thought right. Now take your hands off from around my throat, nigga.
Ordell Robbie (Samuel L. Jackson) myy
aseita rikollisille ja elää leveästi. Eräänä päivänä hänen kuriirinsa
Beaumont (Chris Tucker) jää kiinni ja Ordell hommaa miehen vapaasti
ehdonalaisvalvojan Max Cherryn (Robert Forster) kautta. Illalla Ordell
menee tapaamaan Beaumontia ja tappaa tämän, jotta hän ei voisi vasikoida
poliisille. Pian tämän jälkeen lentoemäntänä toimiva Ordellin toinen
kuriiri Jackie Brown (Pam Grier) jää niin ikään kiinni
salakuljetuksesta, mutta hän ei annakaan itseään nitistettävän niin
helposti...
Tuli tässä juuri mieleen, että tämä
taitaa olla viimeinen Quentin Tarantinon ohjaamista pitkistä elokuvista, jonka arvostelu blogistani vielä puuttui, joten olkaapa hyvä, tässä se
nyt sitten on. Tämän elokuvan olen viimeksi nähnyt lähellä sen
ilmestymistä, enkä muistanutkaan siitä muuta kuin Pam Grierin esittämän
salakuljettavan lentoemännän, en edes muita pääosan esittäjiä, joten
siinä mielessä pääsin katsomaan tätä elokuvaa melko tuorein silmin.
Kauheasti ennakko-odotuksia taikka -luuloja ei minulla tätä elokuvaa
kohden ollut, mutta ihan hyväksihän tämä muodostui. Joskin, myönnettävä
on sekin, että ei Jackie Brown ihan Tarantinon parhaimpiin elokuviin lukeudu, mutta ei myöskään ollut ollenkaan hassumpi.
Elokuvan aluksi näemme Jackie Brownin
kiirehtimässä alkutekstien aikana kohti yhtä lentokentän
lähtöselvityspistettä, mutta hän ehtii hädin tuskin sanoa mitään, kun
päästään Ordellin matkaan ja tämän ja Beaumontin viimeisiä yhteisiä
hetkiä, missä menee kyllä pienehkö tovi, ennen kuin seuraavan kerran
näemme Jackien. Tästä alkaa melkomoinen tarina, josta ei oikein ota
aluksi selkoa, kuka huijaa ketä, huijaako kukaan ketään vai yrittääkö
kukaan huijata ja jos yrittää, niin ketä, kun sopassa on niin Ordell,
Jackie, Ordellin naisystävät ja kumppanikin, Max Cherry kuin Ordellia
tutkivat poliisitkin. Kaikkia suunnitelmia kun ei kerrottu
katsojallekaan, niin kyllä siinä meni loppuelokuva aikalailla miettiessä
sitä, että miten tämä iso juonivyyhti oikein lopulta johtaakaan ja kuka
kerää potin lopulta itselleen. Tietenkin Jackie Brown tulisi olemaan
yksi elokuvan voittajista, mutta entä niiden muiden kohtalo? Näin ollen
elokuva oli hyvinkin jännittävä ja koko totuus paljastuikin vasta
loppumetreillä, minkä vuoksi elokuvaa olikin niin kiva seurata.
Valitettavasti elokuva oli vähän liian pitkä minun makuuni ja sellaiset
puoli tuntia lyhentämällä elokuva olisi ollut ainakin hitusen parempi,
sillä Tarantino ei todellakaan aikaillut elokuvan eteenpäin viemisellä,
vaan asioita vatvottiin ja vatvottiin välillä vähän liiaksikin asti,
vaikka sinänsä ei paikoillaan pysyttykään pitkiä aikoja. Dialogi ei
tarjonnut ihan yhtä paljon herkkupaloja kuin mitä Tarantinolta on
totuttu näkemään, mutta jokunen helmi siltäkin puolelta löytyi ja niistä
parhaimpana Ordellin ja Beaumontin keskustelu auton luona. Se, minkä
pistin erikoisuutena merkille oli elokuvan hyvin vähäinen väkivalta,
mikä toki toimi elokuvalle edukseen, mutta ei ihan tyypillisin ratkaisu
Tarantinolta.
Samuel L. Jacksonilla oli (hänelle) hyvin
kummallinen hiustyyli, mutta se ei poistanut sitä tosiasiaa, että hän
teki tässä ehkäpä yhden uransa parhaimmista roolisuorituksistaan, sillä
hän oli egomaanisenna asekauppiaana kuin kotonaan. Robert De Niroa ei
puolestaan oikein meinannut tunnistaa viiksiensä takaa, vaikka kun
kuitenkin tiesi hänen olevan elokuvassa, niin esittihän hän ihan
tunnistettavia maneereitaan välillä. Pam Grier oli ihan hyvä Jackie
Brownina, mutta ei hän mitenkään erityisen mieleenpainuva kuitenkaan
ollut. Michael Keatonin näyttelemistä sen sijaan oli suurempi ilo
katsella ja häntä olisi mielellään nähnyt vähän enemmänkin.
Pisteitä: 3,5/5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti