tiistai 31. elokuuta 2010

Project 1001, osa 128/1001: Vaarallinen romanssi

Alkuperäinen nimi: North by Northwest
Ohjaus: Alfred Hitchcock
Käsikirjoitus: Ernest Lehman
Pääosissa: Cary Grant, Eva Marie Saint, James Mason
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1959

Kesto: 131 min

- Not that I mind a slight case of abduction now and then, but I have tickets for the theater this evening, to a show I was looking forward to and I get, well, kind of unreasonable about things like that.
- With such expert playacting, you make this very room a theater.
 
Roger O. Thornhill (Cary Grant) sekoitetaan Phillip Vandammin (James Mason) ja tämän apureiden toimesta agentti George Kaplaniin, minkä vuoksi hänet kidnapataan, mutta vaikka hän kuinka vakuuttaa olevansa Thornhill eikä Kaplan, rosvot eivät usko häntä. Niinpä kun Thornhillin on mahdotonta suostua roistojen vaatimaan yhteistyöhön, he päättävät tapattaa tämän juottamalla hänet ensin humalaan ja sitten pistämällä tämän liikkuvan auton rattiin ja auton suunnan kohti jyrkännettä. Thornhill kuitenkin saa pidettyä auton tiellä, mutta joutuu poliisiasemalle rattijuopumuksen vuoksi. Päästyään vapaaksi hän aikoo ottaa selvää oikeasta George Kaplanista, mutta tutkiessaan Kaplanin liikkeitä hänet ensin sotketaan murhaan ja myöhemmin vielä kauniiseen viettelijättäreen Eve Kendalliin (Eva Marie Saint), joka ei kuitenkaan ole ihan sitä, miltä hän näyttää...

Nyt kun on virstanpylväät ylitetty ja reissut tehty, on aika palata hommiin ja tällä kertaa vuorossa on tämä elokuva, jonka olen arvostellut kertaalleen, joten tämä on jälleen näitä Projecti 1001 -päivityksiä. Muistelin päätyneeni ensimmäisellä katselukerralla antamaan tälle elokuvalle vain 2,5 pistettä, mutta en minä ihan niin alhaista pistemäärää lopulta antanutkaan, mutta sitten ensimmäisen arvostelun mielipiteeni tästä elokuvasta on sentään vähän kohentunut, mikä tekee tästä elokuvasta ensimmäisen näistä ”uusinta-arvosteluelokuvista”, jonka kohdalla pistemäärä on edes hivenen kohentunut, sillä ihan kelvosta ja seurattavasta jännäristä Vaarallisesta romanssista oli kyse.

Elokuva on siis rikostrilleri, jossa on Hitchcockille tyypilliseen tapaan salaisia agentteja ja huimaan seikkailuun johtava väärinkäsitys, joten ihan omaperäisimmästä päästä tarina ei ollut, mutta onhan se myönnettävä, että olihan tämä aika viihdyttävä tapaus. Tähän viihdyttävyyteen eniten ei kuitenkaan vaikuttanut itse elokuvan tapahtumat, vaan enemmänkin Bernard Herrmannin hyvin käytetyn musiikin, joka soi lähes aina, kun jotain jännittävää tapahtui tai oli tapahtumassa. Loistava tunnelmanluoja tuo musiikkiraita siis. Itse tarinaa seurasi vähän sillä silmällä, että mitähän koukeroita matkan aikana tuleekaan, mutta ainoastaan Kaplanin ns. oikea henkilöllisyys paljastettiin katsojille vähän turhan aikaisin ja mielestäni sen olisi voinut pitää piilossa vaikkapa juuri siihen saakka, kun Thornhill sai tietää Kaplanista. Thornhillin uja Kendallin romanssinpoikasesta ei tahtonut olla oikein kipinää ja siten se tietty kaivattu syvyys heidän suhteestaan jäi puuttumaan. Varsinkin Thornhillille kirjoitettu dialogi oli nautinnollista paikoitellen. En sitten tiedä, pitäisikö minun olla amerikkalainen nauttiakseni suuresta lopputaistelusta Mt. Rushmorella, mutta ei vain tuo kohtaus tehnyt niin minkäänlaista vaikutusta; ihan samalta se olisi minusta tuntunut, jos pako ja taistelu olisi tapahtunut tuossa lähimetsän korkeilla kallioilla (en oikeasti tiedä, onko lähimetsissä sellaisia). Niinpä tästä suuresta lopputaistelusta, josta paikalliset sanomalehdet kuulemma vetivät herneen nenään (”ettäs Hitchcock kehtaakin kuvata siellä tällaista kohtausta”). Kuitenkin ihan perushyvä trilleri Hitchcockilta, mutta ei lukeudu minun suosikkieni joukkoon hänen tuotannossaan.

Cary Grant ja Eva Marie Saint eivät missään nimessä yltäneet mihinkään suurellisiin näyttelysuorituksiin, mutta ihan kelvollisia olivat rooleissaan kyllä, eikä juurikaan valittamista siten ollutkaan; heidän väliltä vain puuttui se kipinä, joka olisi ollut omiaan tekemään heidän roolihahmoistaan parempia.

Pisteitä: 3,5/5

PS. Luin nyt tuon aiemman arvosteluni ja huomasin, että silloin pidin tuosta Mount Rushmore -kohtauksesta. Onpas ihmismieli jännä, hih!

maanantai 30. elokuuta 2010

Bloginpitäjän vastaustunti & mahdolliset jatkot

Ennen kuin vastaan näihin tulleisiin kysymyksiin, niin kerrotaanpa pari hauskaa juttua viikonlopusta. Kuten sanoin edellisessä postissa, niin olin tosiaan viikonlopun poissa koneelta, mutta... olihan minulla halpiskännykkäni, jossa (aika onneton) Opera Mini -selain, jolla sitten piti muutaman kerran päivässä käydä vilkuilemassa, oliko niitä kysymyksiä tullut ja olihan niitä, mutta jotenkin höhlältä tuntuu olla niin malttamaton, ettei kehtaa olla poissa kuikuilemasta mahdollisia kysymyksiä, hih! Kiitos kysyneille kysymyksistä kuitenkin.

Niin ja siltä varalta, että jotkut vastaukset herättävät jatkokysymyksiä tai tulee jotain uusia kysymyksiä mieleen, niin tänne perään voi toki pistää tulemaan, niin vastailen niihin sitten tämän postin kommenteissa. :)

Aloitetaan vaikka seuraavilla ajankäyttöä koskevilla kysymyksillä:

Mietin toisinaan, miten sulla on tälle harrastukselle näin paljon aikaa? (tiinanen)

No siis, jos nyt ajatellaan, että iso osa elokuvista on suurin piirtein puolentoista tunnin mittaisia ja loppujen lopuksi harva elokuva menee yli kahden tunnin, joten eihän yksi leffa vie yleensä kuin maksimissaan pari tuntia, joten eihän se paljon ole, kun kuitenkin pääasiassa yhden leffan katson per ilta. Sitten yleensä sen arvostelun kirjoittaminen kestää about kolme varttia, minkä yleensä saa tehtyä töissä ruokatunnin aikana. Viikonloppuna toki pitää kotona kirjoitella ja kun siellä on keskittymisen kanssa joskus ongelmia (onhan mulla irkki aina samaan aikaan päällä), niin siinä yhdessä arvostelussa saattaa mennä kaksinkertainen määrä aikaa, mutta sitten kun muistaa, että viikonloppuna se puolitoista tuntia ei tunnu missään, kun kuitenkin on koko loppupäivä aikaa tehdä mitä hyvänsä (iltaan kuuluu tietty se leffa) muuta. Eli ainakaan omalla mittapuulla ei leffat nyt niin hirveästi aikaa vie. Se yleensä sunnuntaisin tapahtuva (blogin) listojen päivityskin käy yleensä alle vartissa; tietokantaohjelmaan elokuvia lisätessä saattaa mennäkin sitten vähän enemmän, jos on monta leffaa kerralla.

Sitten taas toisinaan käy niin kuin esim. viime torstaina, että ruokatunnin aikana oli sen verran nälkä (ja palanut poski vain tuntui pahentavan sitä), että piti käydä syömässä, kun kahviossa oli mieleistä ruokaa, että leffa-arvostelun teko piti jättää (pääosin) kotona tehtäväksi, mutta näitä sattuu hyvä jos kerran kuukaudessa, joten ei se nyt niin paha ole. Toki viime torstaina piti kirjoittaa se juhlapostikin, joten se vei kanssa ns. ylimääräistä aikaa, mutta kun ei näitä ”extrajuttuja” tule kovin usein kirjoitettua, niin kyllä ne kestää. Toisinaanhan olen tehnyt niin, että olen Finnkinossa käynyt katsomassa kaksi tai kerran jopa kolme leffaa päivässä ja silloinhan toki arvostelujen teko vie aikaa, mutta kun näitä tällaisiakaan päiviä ei ole kovin usein, niin ei se nyt paha juttu ole; se melkein voisi vastata vaikka sitä, että joku viettää päivän tai muutaman jossain leffafestareilla. Itse asiassa tätäkin postia on jatkettu kotona.

Kysyisin, mitä muuta ehdit tehdä? (Päiväkävelyllä oleva Päivi)
Edellisten ohella mietin jatkuvasti että ehditköhän muuta puuhata elokuvan katsomisen ohella kuin yöunesi nukkua. (M-link)

Näihin voisi vastata samaan kappaleeseen. M-linkin epäsuoraan kysymykseen suora vastaus: Ehdin. Ai mitä? No, töitä, mikä viekin sitten suuren osan päivästä luonnollisesti. Sitten kun töistä pääsee, niin jos nyt ajatellaan, että mulla on työpäivän jälkeen ennen illan elokuvan alkamista noin neljä ja puoli tuntia aikaa, niin yleensä se aika jakaantuu niin, että otan pienet päikkärit syötyäni ensin kunnolla ja sitten jäljellä oleva aika menee mihin meneekin, yleensä pelaamiseen tai tv-ohjelmien tuijotteluun ja jos pelaa koneella (kuten minä viime ja seuraavatkin viikot), niin yleensä nämä voi yhdistää hyvin. Tietenkin jos tekee yhtä, ei ole silleen aikaa kaikkeen muuhun mielenkiintoiseen (oli aika, jolloin en millään tahtonut löytää aikaa pelaamiseenkaan ja se oli kamalaa aikaa; niin paljon pelaamisesta kuitenkin tykkään). Musiikkia ehdin kuuntelemaan vähemmän kuin haluaisin, mutta sitäkin voi tehdä sitten täällä töissä (joo, tätä kappaletta kirjoittaessani vietän ruokatuntia) silloin, kun olen yksin tässä työpisteellä (nyt en ole). Esimerkiksi nämä seuraavat viikot menee pitkälti Scooteria kuunnellessa ja se on ihan kylliksi; olen toki muutenkin enemmän passiivinen kuin aktiivinen musankuuntelija. Lukemiseen puolestaan ei tahdo riittää aikaa tahi edes motivaatiota, mikä on oikeasti harmi, kun maailmassa olisi niin paljon luettavaa, mutta jotenkin en vain saa motivoitua itseäni lukemaan kotona, vaan sitä teen pääosin matkoilla, eikä leffojen katsomattomuus siihen motivaatioon juuri vaikuttaisi; lukeminen on kuitenkin näistä mieluisista ajanviettotavoista siellä viimeisten joukossa, halusin sitä tahi en.

Tietenkin sitten kun oikeasti on jotain ohjelmaa jossain tahi tekee mieli käydä sukuloimassa, niin sittenhän minä menen, eikä leffaharrastus ole ollut niitä menoja pilaamassa. Tälläkin viikolla on kaksi teatterikäyntiä (toisen jälkeen kyllä ajattelin, että ehtisin vielä illaksi kotiin leffaa katsomaan, kun se loppuu jo kahdeksalta) ja yhdet työkaverin harjakaiset, joten kyllä niitä menoja silloin tällöin on leffojen ulkopuoleltakin ja esimerkiksi ensi kuullekin (tämän viikon ulkopuolella siis) on ainakin pari iltaa, kun tiedän jo nyt, että en ole kotona leffoja katsomassa ja eihän sitä koskaan tiedä, mitä tässä viikkojen aikana tulee vielä eteen.

Sitten Elokuvablogin Päivin kysymyksiin:

Minua kiinnostaa, että minkä ikäinen olet suurinpiirtein?
Suurin piirtein 26, mutta loppusyksystä täytän suurin piirtein 27. Tosin itselle ikä on vain numero, enkä aina heti edes muista, kuinka vanha olen. Jostain syystä viime aikoina kun pohdin ikääni, ensin mieleen tulee automaattisesti 28, mutta murtosekunnin päästä jo saan oikean luvun mieleeni.

Milloin aloit harrastaa elokuvia?

Niin no, mikä lasketaan harrastamiseksi? Elokuviahan olen katsonut tyyliin aina ja elokuvissakin on tullut käytyä jo pikkupojasta lähtien, joten... en mä tiedä. Home Entertainmentiin liityin silloin kun Lost in Translation oli DVD:nä uusi ja sen otinkin liittymislahjaksi ja kun kyseessä oli se eka DVD:ni, niin ehkä sen harrastuksen voi sanoa alkaneen siitä, vaikka joskus ennen sitä käytinkin hyväkseni Filmtownin seitsemän leffaa seitsemän päivää -tarjouksia. Toisaalta sitten Lost in Translationin jälkeen ensimmäisen noin neljän vuoden aikana ostin yhtä paljon leffoja kuin nyt vuodessa, joten... vaikea sanoa. :D

Entä miten päätit että haluat myös alkaa kirjoittaa näkemistäsi elokuvista?

Tuli vain sellainen olo. Se oli silleen monen "sattuman" summa alkaen siitä Naapurissa kummittelee -leffan tapahtumien muistamattomuudesta (en halunnut, että se tilanne toistuu) ja siitä, etten jaksanut eri keskustelupalstoille kertoa näkemistäni elokuvistani, kun pelkäsin spoilaavani vain kaikkea kaikille (yhdellä foorumilla kun ei enää ole edes kunnollista spoileriesto -toimintoa), vaikka myöhemmin pyörsinkin päätökseni ja rupesin käyttämään niitä spoileriestoja. Sitten taas alun perin kirjoittelin pieniä arvioita (joskus jopa vain parilla lauseella) sinne keskustelupalstoille vain siksi, että siellä oli leffaketjut. Näistä se idea sitten vähitellen lähti. Sitten kun vielä kirjoittaminen on itsestäni vieläpä ihan kivaa, niin aattelin, että mikä jottei oman blogin pistäisi pystyyn.

Oletko koskaan suunnitellut toimittajan hommia? 

Puolitosissani kyllä, mutta silloin minulla taisi olla vähän turhankin idealistinen kuva siitä, mitä toimittajan työ on, mutta kun on parikin toimittajatuttua (netissä) ja muutenkin ikää tullut lisää ja tietoa sen myötä, niin eipä se enää niin hohdokkaalta tunnukaan kuin joskus. Kuitenkin joskus haaveillessani toimittajan työstä, niin ajattelin itseäni nimenomaan lehtitoimittajana, enkä oikein kyennyt näkemään itseäni minkään muun median (en edes netin) parissa työskenteleväni... lisäksi tunsin, että halusin toimittajaksi ihan vääristä syistä eli vain siksi, että ihmiset voisivat lukea juttujani. Miksikään erikoislehteen (esim. Episodiin tai muihinkaan leffalehtiin) sen sijaan en koskaan ole haaveillut, eikä minua rehellisesti sanottuna ole oikein tehty toimittajaksi.

Onko blogisi sinulle vain kanava kertoa lukijoillesi mielipiteesi elokuvista ja pitää kirjaa katsotuista, vai onko sinulla isompia suunnitelmia blogisi suhteen tulevaisuudessa?

Päällimmäisenä noita ensimmäisiä, sillä tokihan tämä blogi lähti (osittain) siitä liikkeelle, että halusin pysyä kärryillä siitä, mitä olen nähnyt, mutta toisaalta olisin ihan hyvin voinut pistää kaikki kommentit vain tiedostoiksi koneelleni, mutta sitten taas minua kiinnosti myös nähdä, kiinnostavatko ajatukseni ketään (ja näyttää kiinnostusta olleen :) ). Täytyy myöskin myöntää, että blogiin kirjoittaminen on motivaation kannalta ihan eri luokassa kuin jos olisin vain heittänyt kommentteja johonkin koneeni syövereihin. Tuskin siitä olisi paljon mitään tullut.

Mitään varsinaisia suunnitelmia minulla ei siis ole blogin suhteen, vaan oikeastaan ainoa suunnitelmani on jatkaa tätä kirjoittelua niin kauan kuin jaksan ja jos joskus en jaksa, niin sitten ei voi mitään. En siis ota mitään suurta stressiä tästä, vaan kirjoittelen niin pitkään kuin tämä on kivaa. Myönnän toki, että pari haavetta minulla tänne blogiin kirjoittamisen suhteen on, mutta siinä missä toinen saattaisi juuri ja juuri tapahtuakin, niin toinen on niin utopistinen asia, etten missään nimessä uskaltaisi paljastaa sitä, mutta tällä hetkellä toki olen hipihiljaa siitä toisestakin haaveenpoikasestani. Kerrottakoon niistä sitten, jos niiden toteutuminen joskus lähellä olisi. ;)

Vielä loppuun Harrin kysymykset, jonka kysymykset huomasin juuri, kun olin jo lähettämässä tätä viestiä:

Lempielokuvasi, -näyttelijä(ttäre)si, -ohjaajasi? Entäs suosikkitelevisiosarja?

Lempielokuvani on The Truman Show ja tuntuu suorastaan vääryydeltä, ettei se ole 1001 elokuvaa -kirjassa, vaikka kaikki "oikeat" arvostelijatkin ovat tuntuneet pitävän siitä aikalailla. Olen katsonut sen vaikka kuinka monta kertaa, enkä ikinä kyllästy siihen. Joskus, kun se on tullut telkkarista, olen tehnyt niin, että olen pistänyt sen samaan aikaan pyörimään dvd-soittimeen ja katsonut sitä kautta. Hieno leffa kaikin puolin. :)

Lempinäyttelijäni on ehdottomasti - surprise surprise - Meryl Streep. Valloittava, loistava näyttelijä, ihana persoona (mitä jotain haastatteluja olen nähnyt), melkein tekisi sanoa, että ihana jumalatar <3 ! No, nyt jo sanoin. No, ei voi mitään, eikä tarvitsekaan, kun tottahan se on. Miesten puolella ihan Meryl Streepiin verrattavan ei ole, mutta myönnän ostopäätöksen olevan aika helppo, kun näen kaupassa leffan, jossa esiintyy joko Kevin Spacey tai Morgan Freeman. Molemmilla pirusti hyviä rooleja ja vaikka elokuva olisikin hivenen huonompi, niin nämä tyypit ovat yleensä loistavia rooleissaan.

Lempiohjaajan tittelistä en mene takuuseen. Joku Hitchcock, Spielberg tai Almodóvar se saattaisi olla (näiden elokuvia minulla eniten kai on), mutta aina ei heilläkään mene putkeen, mutta yleensä ovat saaneet aikaan elokuvia, jotka ovat pitäneet minut otteessaan ainakin jossain määrin. Myös Clint Eastwood on kunnostautunut hyvin minua miellyttävien elokuvien tekijänä. Sitten taas M. Night Shyamalan on jatkuvan tarkkailun alla ja ja... ei, en kykene sanomaan tähän kohtaan yhtä ainoaa suosikkeja. Rankkaamisperusteita ja eri asioita otettavaksi huomioon on vain liikaa, sori.

Suosikkisarjani ovat Frendit ja Twin Peaks. En oikein osaa sanoa, kumpi sarjoista on se ehdoton ykkönen (en edes, vaikka Frendeissä (tähän asti) jotkut kaudet ovat jääneet "vain" 4,5 pisteeseen). Kumpienkin parissa viihtyy todella hyvin. Myös brittien Älä kerro äidille saa minulta täydet pisteet, vaikka ihan hitusen enemmän noista kaihdesta ensimmäisestä sarjasta pidänkin.

Kiitos kysymyksistä! :)

torstai 26. elokuuta 2010

Bloginpitäjän kyselytunti ja jotain outoa horinaa viidestäsadasta leffa-arvostelusta

Niinpä niin, 500 arvostelua on koossa ja ajattelin kirjoitella jälleen kerran vähäsen fiiliksistäni, vaikka juuri tällä nimenomaisella hetkellä en olekaan täysin varma, saanko kokoon mitään järkevää sanottavaa, joten kaikki, mitä tästä eteenpäin lukee, on syntynyt jonkinlaisena ajatusvirtana. Sen verran sanottakoon näin alkuun, että olen lähdössä huomenna viikonloppumatkalle, joten halusin ehdottomasti saada tämän virstanpylvään ylitettyä ennen sitä, mihin löydätte syyn tuolta alempaa, ja siksi viimeiset pari viikkoa ovat olleet vähintäänkin hulluja tämän suhteen ja kiirettä pitänyt siinä määrin, että viime viikolla parin leffan bokseista löytyneet extrojen katsomiset eivät mitenkään sopineet suunnitelmiini. Ihan samoinhan kävi melkein vuosi sitten, kun halusin saada 300 elokuvaa kokoon blogin ensimmäiseen syntymäpäivään mennessä, kun huomasin pari viikkoa aiemmin olevani lähellä. No, nyt voi ottaa taas hivenen rauhallisemmin.

Tuossa eilen katselin noita vanhoja virstanpylväitä (löytyy Yleinen-tagin alta, jos jotakuta kiinnostaa) jopa vähän nostalgisena, mutta sitten taas tein sellaisen huomion, että jos nyt jotain blogin ulkoasujuttuja ei huomioida, niin aika hyvin olen pystynyt ennustamaan omia tekemisiä tämän blogin parissa kuin myös pysymään jollain tasolla sanojeni takana. Ei sillä, että olisin lupaillut tuolla aiemmin mitään ihmeellisyyksiä, mutta esimerkiksi sadan arvostelun jälkeen oli ollut sellainen tunne, että sata arvostelua on vasta alkua ja niinhän se olikin! Sitten taas blogini täytettyä vuoden ja blogini saadessa 300. arvostelun, niin totesin, että tuskin ehdin katsomaan elokuvia ihan samaan tahtiin kuin ensimmäisen vuoden aikana, vaan lopputulos jäänee johonkin 200-250 elokuvan paikkeille tänä toisena vuonna ja kas. Nyt on 200 elokuvaa koossa ja blogin synttärit on jo kuukauden päästä, joten aika hyvin tämänkin suhteen olen ollut ns. ajan tasalla. Tuossa vuoden alussa tuli kanssa ennustettua katsottuani 65 1001-elokuvaa viime vuoden aikana, että saan katsottua tämän vuoden aikana paljon enemmän noita 1001-elokuvia ja eikös vaan tuo viime vuoden määrän ylitys odota jo muutaman leffan päästä ja nyt eletään vasta elokuuta, enkä ole edes vielä tehnyt tämän vuoden 1001-elokuvien täsmäostoja.

Näin yleisesti ottaen voisin itse itseltäni kysyä, että miltä nyt tuntuu ja vastauksena olisi, että tuntuuhan tämä 500. elokuva-arvostelun kokoon saaminen vielä ihan kivalta, en minä sitä kiellä. Kuitenkin kun virtaa riittää edelleen todella hyvin, niin elokuvien katselu ja niiden arvostelu jatkuu tästäkin eteenpäin melko vilkkaana, niin äkkiäkös tuo viidensadan elokuvan ylitys unohtuu mielistä... ehkä. Jokseenkin paljon on ehtinyt tapahtua näiden arvostelujen ohessa ja esimerkiksi ulkoasu on ehtinyt muuttua muutamaankin otteeseen. Muistan, kuinka silloin aluksi haikailin ensimmäisen blogipohjani ulkoasulle parempaa väritystä sekä jonkinlaista logon tapaista niin blogin nimelle kuin profiiliinkin, mutta ammattitaito (mikä ammattitaito? :D ) ei vain riittänyt, mutta onneksi vuodatus.net sai silloin tällöin uusia hienompia blogipohjia, niin pystyi niistäkin valitsemaan mielensensä ja nyt tähän nykyiseen blogipohjaan olenkin enemmän kuin tyytyväinen. Yksinkertaisuus on kaunista <3 . Muistan, kuinka taidettiin Elokuvablogin Päivin kanssa jutella hänen blogissaan DVD-listaus -sivuni numeroinneista viime vuoden puolella ja tuolloin vielä tein numeroinnit manuaalisesti ja kun nimikkeitä oli 567 viime vuoden loppuun mennessä, niin jos ostin vain yhden elokuvan ja se alkoi esimerkiksi A-kirjaimella, niin oli kiva muuttaa kaikki sitä seuraavat elokuvat, kun niiden määrä oli noinkin huikea. Siinä sai sitten kivasti aikaa tuhrattua. Nyt sitten viimein tämän jossain vaiheessa talvea rupesin tarkemmin katsomaan tämän kirjoituslaatikon eri muokkausoptioita ja kas, sieltähän löytyi kuin löytyikin namiskuukkeli automaattiselle numeroinnille. No, parempi löytää se nyt kuin ollenkaan ja nythän noiden uusien elokuvien listaaminen tapahtuu muutamassa minuutissa.

Mitä tulee sitten niin rakkaaseen 1001-projektiini, niin tuossa yhdessä vaiheessa (saattoi olla vuoden alussa, sitä ennen tai sen jälkeen) rupesin panemaan merkille, että blogini arvosteluista noin neljännes on sattunut olemaan noita 1001-elokuvia ja tuo sama trendi näyttää jatkuvan edelleen, sillä nyt noita katsottuja elokuvia on jo 127 mikä on vain pari elokuvaa enemmän kuin 1/4 kaikista elokuvista. Jos sama tahti jatkuisi, niin sitten kun tämä projekti joskus päättyisi, niin kaiken kaikkiaan elokuva-arvosteluja olisi koossa nelisentuhatta, mikä sinänsä tuntuu aivan järkyttävän suurelta määrältä ja täysin mahdottomalta, mutta sitten taas... eihän sitä koskaan tiedä ;) . No, jos rehellisiä ollaan, niin luulen, että jos joskus todella pääsen tämän projektin loppuun asti, niin elokuvia olisi tuolloin arvosteltuna sellaiset 3000-3500, mikä toki sekin on aivan huikea määrä... ainakin vielä tällä hetkellä, hih! Näin vähän asian vierestä sanottakoon, että viime viikolla tutkailin syystä tai toisesta Leffatykin foorumeita ja huomasin ilokseni, että jotkut muutkin ovat ottaneet asiakseen kaikki 1001 listattua elokuvaa ja ovatpahan jotkut jopa pidemmällä kuin minä (joskin käsitin, että ainakin osa hankkii elokuvansa warettamalla, mikä taas ei kaltaiselleni materialistille sopisi lainkaan). Lisäksi kyseistä listaa käsittelevässä ketjussa oli hyvin esillä listaan ajoittain tehdyt muutokset, joten mikään absoluuttinen lista tämä minunkaan ei ole. Mainittakoon kuitenkin sen verran, että oma lista perustuu suomeksi 2008 painettuun ja julkaistuun versioon (eli uusimmat leffat ovat vuodelta 2007), joten jos löydätte listoilta elokuvia, joita ei tule minun tielläni vastaan, se johtuu juurikin tästä jatkuvasta päivittämisestä. Tuo lista on elänyt muun muassa sen verran, että listalla jossain vaiheessa ollut Perhe on painajainen ei ole enää minun omistamassa versiossa (ihmettelen kyllä vähän sitä, miten se alun perinkään päätyi listalle) ja esimerkiksi Taru Sormusten Herrasta -elokuvat olivat alun perin erikseen, mutta nyt kaikki kolme elokuvaa ovat kaikki yhden nimen alla.

Näin syksyn puskiessa esiin on aika kääntää katseet takaisin siihen parhaimpaan vuodenaikaan eli kevääseen, jolloin sain niin Päiviltä kuin tiinaseltakin tällaisen kevätkukkasen:


Tietenkin otan tuon ilolla vastaan tälläkin kertaa, mutta tällä kertaa en jakele tätä eteenpäin jo pelkästään senkin vuoksi, että tämän saamisesta on jo niin pitkä aika, mutta myös siksi, että vaikka uusia leffablogeja on tullut vastaan säännöllisin väliajoin (viimeksi tänään yksi uusi), niin juuri nyt ei ole sellaista fiilisitä, että jaksaisin käydä niitä läpi ja linkittää tänne. Kuitenkin suurin osa seuraamistani elokuvablogeista löytyy tuosta oikean reunan valikon loppuosasta (sitäkin pitäisi varmaan vähän päivittää taas jossain vaiheessa).

Mutta joo, kuten ensimmäisessä kappaleessa sanoin, niin pidin kiirettä saadakseni tämä 500. arvostelun tänne ennen viikonloppumatkaa ja syy löytyy jo tämän postauksen otsikossa: jo aiemmin keväällä siellä täällä blogosfäärissä liikkuneet "Kysy blogisteilta" -postaukset ovat viimein saavuttaneet tämänkin blogin ja nyt saatte kysellä kaikesta taivaan ja maan väliltä, kunhan ette kysy elämän tarkoitusta ja ratkaisuneuvoja kolmannen asteen yhtälöihin tai muihinkaan korkeampien asteiden matemaatikan tehtäviin. Ongelmanahan mulla on aina ollut tällaisten kyselyjen kanssa, että haluaisin vastata niihin hyvin pian kysymysten alettua, mutta nyt, kun sain tämän 500 elokuvaa kokoon ja siten kerrottua ajatuksia rajatyypin ylittämisestä ja vähän muustakin, niin oli mitä oivin tilaisuus pistää kyselyt käyntiin tässä vaiheessa, kun joudun olemaan sunnuntai-iltaan asti poissa koneelta, mikä tarkoittaa sitä, että näihin kysymyksiin pääsen vastailemaan vasta ensi maanantaina, joten kysymysten esittämiseen on hyvin aikaa. Kuitenkin mulla on kanssa sitä vikaa, että jos "sorrun" ns. kaksioisaisiin "yleisiin" posteihin eli ei-arvosteluihin, niin haluan saada nämä postit sitten peräkkäin ilman, että välissä olisi jotain muuta, tässä tapauksessa niitä arvosteluja. Niin ja tosiaan tuosta otsikosta ei tarvitse niin väliä; aikaa kysymysten esittämiseen on koko viikoloppu, ei vain yksi tunti ;) . No nyt... pidemmittä puheitta: ALKAKAAHAN KYSELLÄ!

T: Sivustakatsoja

PS. Syvästi haluan kiittää kaikkia blogin seuraajia ja kommentoijia; jos kävijöitä/kommentoijia riittää jatkossakin yhtä kivasti, niin eiköhän se toinen 500 arvostelua mene heittämällä. :)

Naapurissa kummittelee

Alkuperäinen nimi: House
Ohjaus: Steve Miner
Käsikirjoitus: Ethan Wiley
Pääosissa: William Katt, George Wendt, Kay Lenz
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1986

Kesto: 88 min

- It won Roger. It tricked me. I didn't think it could, but it did. It's going to trick you too, Roger. This house knows everything about you. Leave while you can!
- No!
 
Valkoisen paperin ongelmasta kärsivä kirjailija Roger Cobbin (William Katt) täti (Susan French) tappaa itsensä talossaan, jossa Roger on viettänyt lapsuuttaan, ja josta hänen poikansa katosi vuosia sitten. Roger päättää kuitenkin olla myymättä taloa ja muuttaa siihen itse saadakseen rauhatta kirjoittaa uutta kirjaansa kokemuksistaan Vietnamissa. Kuitenkin rauhaa häiritsee tunkeileva naapuri Harold (George Wendt), joka ei kehotuksista huolimatta tajua pysyä poissa, mutta Harold ei ole Rogerin ainoa huolenaihe, sillä myös itse talo näyttäisi yrittävän savustaa Rogeria ulos tai peräti tappaa hänet...

Tämän kuun kuukauden WANHAksi valitsin tämän elokuvan, koska tämä oli vahvasti myötävaikuttamassa tämän blogin syntyyn, sillä omistin aikoinaan joku 150 sellaista elokuvaa, jotka olin jo katsonut (katsomattomia elokuvia siihen aikaan taisi olla jotain 50-70) ja tämä oli niiden joukossa ja lisäksi tämä kuuluu niihin elokuviin, jotka olen hankkinut sen jälkeen, kun enemmän tai vähemmän säännöllisesti rupesin elokuvia hommailemaan. Kuitenkaan en muistanut elokuvasta pätkän vertaa, vaikka luin todella huolella takakansitekstin, enkä löytänyt elokuvasta mitään kommentteja miltään kirjoittamaltani keskustelupalstalta, joten minulla ei ollut myöskään mitään käsitystä siitä, mitä mieltä olin ollut elokuvasta. Tämä oli niin sietämätön tilanne, että jossakin vaiheessa en enää kestänyt tilannetta, vaan perustin sitten ennen pitkää tämän blogin. Siten Naapurissa kummittelee saakin kunnian olla blogini 500. oikea arvostelu (eli aprillipäivän arvostelua en laske mukaan). Tokihan merkkipaaluksi olisi voinut valita jonkin oikeasti ns. merkittävän elokuvankin, mutta eipä ollut tämäkään elokuva yhtään hassumpi tapaus valinnaksi.

Elokuva yhdistää kauhua ja komediaa, mutta sitä oli hyvin vaikea mieltää varsinaiseksi kauhukomediaksi. Enemmänkin kauhuelokuvaksi, johon on lisätty komediallisia aineksia. Eihän kukaan kutsu Die Hardiakaan toimintakomediaksi, vaikka mukaan on ympätty sellaista action-huumoria. Tämä ei siis ollut mitään Scary Movie -tyylistä hassuttelua, vaan elokuva selvästi yritti samaan aikaan olla kauhupitoinen ja hauska... ja siinä onnistuttiin ihan kivasti. Nimittäin vaikka nämä hirviöt sinänsä taisivatkin edustaa sitä humoristista puolta (Rogerin hullun tädin ohessa), niin silti elokuvassa oli tietty jännitys koko ajan ilmassa, vaikka sinänsä elokuvan idea olikin aika yksinkertainen. Kun Roger hiippaili siellä talossa tutkiskellen outoja ääniä ja etenkin sitä komeroa, niin oikeasti itseäkin jännitti tämän tästä. Ympärille kyhätty taustatarina Jimmyn (Erik ja Mark Silver) katoamisesta sekin oli omiaan nostattamaan tätä jännitystä, vaikka osa minusta toivoikin, ettei häntä olisi varsinaisen tarinan sisällä kauheasti käsitelty, mutta... kaikkea ei voi saada. Sitten selitys kaikkiin outoihin sattumuksiin oli jokseenkin naurettava ja kun tämä paljastui ja alkoi lopputaistelu, niin silloin elokuva kyllä meni selvästi komediallisempaan suuntaan. Elokuvan lopun suhteen minulla sitten oli vähän ristiriitaiset fiilikset, kun toisaalta olin tyytyväinen tapaan, jolla elokuva päättyi, mutta toisaalta olisi ollut kiva nähdä, että Jimmy ei olisi sittenkään ollut Jimmy. Rogerin naapuri Harold (George Wendt) oli aika ärsyttävä tapaus.

Elokuva kyllä vilisi henkilöitä pilvin pimein, mutta oikeastaan elokuvassa oli vain yksi päähenkilö, William Kattin esittämä Roger, joten sikälikin voin sanoa, että kaikki elokuvan päähenkilöt suoriutuivat rooleistaan kauhuelokuvalle sopivalla arvokkuudella, eikä siten Kattista juuri valittamista ollut. Elokuvassa muuten nähdään yhtenä poliisinä Salaisten kansioiden Mr. X eli Steven Wililams, jota en kylläkään tunnistanut itse, vaan huomasin hänet IMDB:n näyttelijälistasta.

Pisteitä: 3/5

keskiviikko 25. elokuuta 2010

Punaisen Lokakuun metsästys

Alkuperäinen nimi: The Hunt for Red October
Ohjaus: John McTiernan
Käsikirjoitus: Larry Ferguson, Donald Stewart
Pääosissa: Sean Connery, Alec Baldwin, Scott Glenn
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1990

Kesto: 135 min

- What's his plan?
- His plan?
- Russians don't take a dump, son, without a plan.
 
Neuvostoliiton uusin ylpeydenaihe on Punainen Lokakuu -niminen ydinsukellusvene, jonka näkymättömyys tutkissa tekee siitä hyvin vaarallisen sotavälineen. Sukellusvene lähtee sotaharjoituksiin, mutta aluksen kapteeni, Marko Ramius (Sean Connery) muuttaa suunnitelmia yllättäen ja suuntaa kohti Yhdysvaltoja aikeenaan ampua Yhdysvaltain suurkaupunkeja. CIA:n analyytikkona ja kyseistä sukellusvenettä tutkiva Jack Ryan (Alec Baldwin) kuitenkin tulee siihen tulokseen, että Ramiuksen aikeet ovat aivan toisenlaiset, mutta viestin saaminen perille on hankalaa, kun niin neuvostoliittolaiset kuin amerikkalaiset haluavat upottaa Punaisen Lokakuun...

Tämä on ehkä tunnetuin Jack Ryan -elokuva ja tässä on Sean Connery ja tukku muita huippunäyttelijöitä. No totta kai tämän täytyy olla 1001 elokuvaa -kirjassa.” No, eipäs ollutkaan, vaikka niin tätä kaupasta ostaessani vielä luulin niin ja se ostopäätöksen takana olikin, enkä todellisuudessa edes tiedä, onko tämän tunnetumpi kuin Näkymätön vihollinen. No, aina joskus käy näin; ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun tämän virheen olen tehnyt. Minulla on hämärä muistikuva siitä, että olen yrittänyt katsoa tämän joskus teininä, mutta varma tästä en voi olla, eikä mikään elokuvassa muistuttanut minua tuosta mahdollisesta aiemmasta katselukerrasta. Sukellusvene-elokuvat eivät ole mitenkään suuria suosikkejani, mutta Punaisen Lokakuun metsästys oli kuitenkin ihan kelpo tavaraa.

Elokuvan alkupuolella Jack Ryan sompailee siellä täällä, mitä tuli katsottua aika neutraalein ilmein. Sen sijaan alun ne kiinnostavammat jaksot sijoittuivat Punaiselle Lokakuulle, jossa Marko Ramius ensin juttelee jonkun KGB:n agentin(?) (Peter Firth) kanssa, jonka nimi kuriositeettina oli muuten Putin, jonka jälkeen Ramius kaappaa aluksen ja kertoo miehistölle aikeistaan. Kylmä sodan jännitteet (elokuvassa on vuosi 1984) hiipii siis väistämättä mieleen ja kun vielä ihan elokuvan alussa kerrotaan siitä, kuinka niin Neuvostoliitto kuin Yhdysvallatkin ovat olleet vaitonaisia kaikesta tapahtuneesta, niin tulihan elokuvaan sellaista sopivaa jännitystä. Sitten kun Jack Ryan esittelee Punaisen Lokakuun Yhdysvaltain turvallisuudesta vastaaville ja hänen arvattuaan Ramiuksen todelliset aikeet, niin se jännitys väheni hieman, kun itsekin tajusi, mitä tuleman pitää. Itse asiassa minulle avautuivat Ramiuksen suunnitelmat kokonaisuudessaan jo paljon ennen kuin Ryanille ja muille amerikkalaisille, mutta ei se nyt niin pahasti haitannut, kuten ei sekään, että arvasin sukellusveneen sabotöörin heti kättelyssä (tosin sitä mietin elokuvan loppuun asti, oliko hänellä kumppaneita). Elokuva oli yli kahden tunnin kestossaan ehkä hivenen pitkä sukellusvene-elokuvaksi, mutta toisaalta sitten en minä nähnyt elokuvassa nyt niin kauheasti mitään ylimääräistäkään, joten jonkin aikaa mietin sitä, pitäisikö kestosta rokottaa, mutta päätin loppujen lopuksi olla tekemättä sitä. Kuitenkin ihan mielenkiintoinen trilleri oli kyseessä.

Nyt saan varmaan kaikki Bond-fanit kimppuuni, mutta vaikka minusta Sean Connery oli hyvä Bondina, niin silti olen tykännyt Connerysta enemmän hänen vanhemmalla iällään, sillä parrakkaana vanhenevana herrasmiehenä Conneryssa on tuhat kertaa enemmän karismaa kuin hänen näytellessä Bondeja ja vanhassa Conneryssa ja hänen hahmoissaan on ollut sellaista uskottavuutta, mitä Bond-Connerylla ei juuri ollut. Tässäkin elokuvassa Connery oli oivassa vedossa ja hänen hahmonsa tuntui Conneryn olemuksen vuoksi jopa ylväältä. Alec Baldwin sitten Jack Ryanina (olin aina kuvitellut, että tässäkin elokuvassa häntä näyttelee Harrison Ford) oli hyvin nuori ja ilmeisesti tämä elokuva oli Baldwinin ensimmäinen iso elokuvarooli ja jos en olisi tiennyt kyseessä olevan juuri Baldwin, en välttämättä olisi edes tunnistanut häntä. No, parissa naurahtamiskohtauksessa hänet oli helpompi tunnistaa, mutta ollessaan vakavana lähes mahdoton tunnistaa. Muissa osissa nähdäänkin sitten niin Sam Neill, James Earl Jones, Tim Curry kuin Stellan Skarsgårdkin.

Pisteitä: 3,5/5

PS. Sean Connery muuten täyttää tänään 80 vuotta. So sir Connery, if you are reading this: Happy birthday!

tiistai 24. elokuuta 2010

Frendit - 6. kausi

Alkuperäinen nimi: Friends – Season 6
Ohjaus: Kevin Bright, Gail Mancuso, Gary Halvorson, ym.
Käsikirjoitus: Adam Chase, Shana Goldberg-Meehan, Seth Kurland, ym.
Pääosissa: Jennifer Aniston, Courteney Cox, Lisa Kudrow, ym.
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2000

Jaksojen määrä: 25

- Guess what? Barry and Mindy are getting a divorce.

- What is the matter with you?
- No. Barry and Mindy.
- Oh, sorry. I hear ”divorce” and I automatically go to Ross.
 
Frendit ovat Las Vegasissa. Monica ja Chandler (Courteney Cox (Arquette)) ja Matthew Perry aikovat karata naimisiin, mutta törmäävät juuri kännissä naimisiin menneisiin Rossiin ja Racheliin (David Schwimmer ja Jennifer Aniston) ja muuttavat mielensä. Ross ja Rachel ei muista naimisiinmenostaan mitään, mutta kun muut frendit valaisevat tapahtumia, heille palautuu asiat mieleen ja alkavat heti suunnitella liiton mitätöintiä. Chandler ja Monica päättävät lykätä avioliittoon astumista, kunnes he saavat selviä merkkejä siitä. No, merkkejä satelee roppakaupalla, mutta he päättävät olla välittämättä niistä, mutta kuitenkin lopulta päättävät muuttaa yhteen. Joey ja Phoebe (Matt LeBlanc ja Lisa Kudrow) puolestaan ajavat Phoeben taksin kotiin. Näistä tunnelmista starttaa Frendien kuudes kausi.

Frendien kuudes kausi tarjoaa pääosin tuttua kauraa aiemmilta kausilta ja siten kyseessä on jälleen kerran loistava kausi, joskin pari heikompaakin jaksoa mahtuu mukaan. Kauden aikana nähdään myöskin jokseenkin isoja tähtiä sivuosissa, joten senkin puolesta kaikki on kunnossa. Kun sitten frendien jutut naurattivat edelleen, joten mikäpä oli tästäkin kaudesta nautiskellessa.

Kausi siis alkaa Rossin ja Rachelin avioliiton puimisella, mistä saadaan nauttia usean jakson ajan, sillä Ross on kovin haluton mitätöimään liittoa. Myöskin Chandlerin ja Monican muutosta ja sen seurauksista veistellään juttua monen episodin verran. Chandlerin muuttaessa Monican luo Joeylta vapautuu huone ja sen ottaa hoteisiinsa kaunis tanssijatar Janine (Elle Macpherson), johon Joey päätäpahkaa ihastuu. Ross pääsee opettamaan yliopistolle, mutta ennen pitkää ihastuu yhteen opiskelijoistaan Elizabethiin (Alexandra Holden), mutta opiskelija-opettaja -suhteet ovat kiellettyjä, mistä riittää juttua pitkään. Elizabethin kautta sitten Rachel kiinnostuu Elizabethin isästä Paulista (Bruce Willis), mitä sitäkin käsitellään se muutaman jakson ajan kun Paul on kuvioissa mukana. Rachel muuttaa asumaan Phoeben asuntoon, jossa kuitenkin myöhemmin tapahtuu tulipalo. Joey ottaa puolestaan ensin tarjoilijapaikan vastaan Central Perkistä, mutta saa vielä myöhemmin oman tv-ohjelmansa. Koko kauden sitten päättääkin Chandlerin ja Monican kihlautumista odotellessa, mutta siihenkin saadaan vielä viime tipassa ongelmia matkaan. Nyt täytyy myöntää, että vaikka olen katsonut sarjan puolen tusinaa kertaa, niin silti en saanut mitenkään päähäni syytä/tapaa, jolla Janine tulisi eroamaan Joeysta, vaikka mietinkin sitä monen jakson ajan ja asia oikeasti palautui mieleen vasta siinä jaksossa, kun kyseinen asia tapahtuu. Noin yleisesti ottaen näissä pitkäkestoisissa jutuissa riitti nauramista siinä missä lyhytkestoisissakin (lähinnä yhden jakson) jutuissa, vaikka välillä kävikin selväksi, että jos ei olisi nähnyt – herra paratkoon – aiempia kausia, niin ihan kaikki jutut eivät millään olisi menneet kaaliin.

Kuitenkin (lähinnä) yhden jakson aikanakin ehti tapahtua yhtä jos toista hauskaa. Ross vaalentaa hampaansa, Ross ja Monica pääsevät tanssimaan tv:tä varten kuvattavaan uudenvuodenjuhlaan, Monican ja Rossin vanhemmat (Elliott Gould ja Christina Pickles) luulevat Chandlerin polttavan marijuanaa, Joey menettää sairausvakuutuksensa, Chandler ja Joey pelaavat Chandlerin keksimää korttipeliä, Rachel tekee kiitospäivänä jälkiruokaa koko poppoolle, Chandler, Rachel ja Phoebe etsivät Monican piilottamia joululahjoja, Ross lähettää Playboyhin vitsin, jonka Chandler kokee omakseen, Ross hölisee unagista ja paljon muuta. Kausi sisältää lisäksi peräti kolme kaksiosaista jaksoa, joissa ensimmäisessä Ross deittailee Rachelin siskoa (Reese Witherspoon) ja viimeisessä käsitellään näitä Chandlerin kosimisaikeita. Näiden väliin mahtuu sitten ”Entä jos...” -jaksot, joissa frendit miettivät sitä, mitä olisi tapahtunut, jos he kukin tahoillaan olisivat tehneet jotain asioita eri tavalla. Okei, idea on sinänsä mainio, mutta koko idea pilaa oikeastaan Phoebe, jonka ”entä jos” tulee täysin puskista, eikä sitä oltu käsitelty missään vaiheessa sarjaa, ja kun hänen tapahtumat melkein varastavat kaksoisjakson päähuomion, niin ei hyvä. Muiden hahmojen ”entä jossat” sentään liittyvät ainakin jotenkin aiemmin sarjassa nähtyihin asioihin, vaikkakin joidenkin kohdalla lähinnä takaumien kautta nähtyihin. Näiden juttujen lisäksi nähdään sitten taas yksi koostejakso, joka tällä kertaa on niin sanottu ”yleinen koostejakso” eli koosteet eivät pyöri vain yhden teeman ympärillä.

Kauden aikana siis vilahti yksi jos toinenkin julkkis sivuosissa ja niinpä mukana nähtiin Reese Witherspoon, Tom Selleck Richardina kuin itse Ralph Laurenkin. Kuitenkin kauden ja ehkä koko sarjan parhaasta sivuosasuorituksesta vastasi itse Bruce Willis, joka kunnolla heittäytyi rooliinsa Elizabethin isänä. Willishän on sanonut, että koska hänen taustansa on tv-ohjelmissa, niin hän haluaa kunnioittaa taustaansa näyttelemällä silloin tällöin jossain tv-sarjassa ja ainakin Frendeihin hän istui hyvin sen kolmen jakson ajan kuin mitä hän mukana oli.

Pisteitä: 4,5/5

maanantai 23. elokuuta 2010

Sisko tahtoisin jäädä

Alkuperäinen nimi: Sisko tahtoisin jäädä
Ohjaus: Marja Pyykkö
Käsikirjoitus: Marja Pyykkö, Laura Suhonen
Pääosissa: Ada Kukkonen, Sara Melleri, Seppo Pääkkönen
Valmistusmaa: Suomi
Ilmestymisvuosi: 2010
Kesto: 112 min


 - Pyydätkö treffeille vai suksitko vittuun?
- Se oli sitä sarkasmia, Esa.

Koulussa hyvin menestyvä Emilia (Ada Kukkonen) viettää aikaa yöllä Helsingin uimastadionilla, kun hän kavereiden puoliksi yllyttämänä päättää kiivetä hyppytornin kymmenenteen metriin ollen aika peloissaan. Siellä hän tapaa villiä elämää viettävän Siirin (Sara Melleri), joka poliisien saapuessa saa Emilian hyppäämään sieltä alas. Koska Stadikalla ei saa yöllä olla, heidät viedään poliisilaitokselle, jossa heidän tiensä eroavat. Kun sitten Siiri tulee kertaamaan yhdeksättä luokkaa Emilian luokalle, he ystävystyvät kunnolla, minkä vuoksi he joutuvat moniin urbaaneihin seikkailuihin...

En tiedä, olinko ihan elokuvan kohderyhmää, kun salissa näytti siltä kuin olisin ollut yleisön keski-ikää kymmenen vuotta vanhempi ja lisäksi taisin olla ainoa mieshenkilö, joka ei tullut sinne kenenkään seuralaisen kanssa. Kuitenkin tämä elokuva on kiinnostanut minua siitä asti kun näin sen trailerin ensimmäistä kertaa ja viimein ihan viime päivinä koitti päätös tämän katsomisesta, vaikka hatuttaakin, että aina tämän nimen nähdessäni mieleeni tulee tietenkin Pelle Miljoonan Moottoritie on kuuma (mikä on ihan hyvä kappale, mutta liika on liikaa). No, olin vähän kohderyhmän ulkopuolella tai en, niin siitä huolimatta Sisko tahtoisin jäädä oli ihan minulle mieleen.

Elokuva lähti mielestäni tällaiselle nuorisokuvaukselle sopivalla tavalla käyntiin, että Emiliaan ja Siiriin ei ehditty edes tutustua kunnolla ennen kuin näiden ensimmäinen yhteinen tempaus oli jo tapahtunut, vaan se hahmoihin tutustuminen, joka kyllä sujui hivenen vikkelään, alkoi oikeastaan vasta sen jälkeen. En tiedä, pitäisikö minun olla toista sukupuolta saadakseni elokuvasta kunnolla kiinni, mutta ainakin näin miehenä kaksikon meno tuntui jokseenkin uskottavalta kaikin puolin, paitsi en nyt tiedä, olisiko Emilia oikeasti tehnyt pesäeroa hänelle "määrättyyn" rooliinsa, josta hän itsekin puhui yhdessä vaiheessa, tutustumalla Siiriin. Kuitenkin kaikista niistä kotimaisista nuorisokuvauksista tämän elokuvan maailma on tuntunut kaikkein aidoimmalta. Tähän vaikutti osaltaan dialogi, joka oli suomalaiseksi elokuvaksi ei vain harvinaisen sujuvaa, mutta myös pitkälti uskottavaa. Kaksikon hulluttelussa ja muussa mesoamisessa oli jotain, mitä kovasti tykkäsin katsoa, kun välillä tuntui siltä kuin heillä vain taivas olisi rajana, vaikka näin ei oikeasti ollutkaan. Pelkästään nuorten hullutteluleffana tämä olisi saattanut kyllä olla vähän tylsempi, mutta kun mukaan oli otettu myös Emilian kanssakäyminen pääosin isänsä ja Emilialle rakkaan siskonsa (Seppo Pääkkönen ja Anna-Leena Uotila) kanssa ja kun se kanssakäyminen ei aina käynyt mutkattomasti, niin elokuvaan tuli sitäkin kautta uskottavuutta lisää. Elokuvaan mahtui ehkä hivenen yllättäviäkin juonenkäänteitäkin, mutta suurimmaksi osaksi mentiin melko tuttuja polkuja ja tykkäsin myös elokuvan loppuratkaisusta. Jossain arvostelussa huomasin maininnan musiikista, jota mukamas käytettiin liikaa korostamaan juuri tapahtuneita asioita, mutta oikeastaan minulle tuli vain kerran sellainen olo, että musiikkia käytettiin itsetarkoituksellisesti kerronnan apuna ja se musiikki, mitä kuultiin, oli pääosin onnistunutta... ja Siiri vielä meni ja kehui Vicky Rostin Sata salamaa -euroviisua. Kunnon tyttö! Muutenkin elokuvasta jäi sellainen olo, että tässä meillä on käsillä aika onnistunut nuorisokuvaus.

Siirin hahmo oli tehty ehkä vähän liiankin villiksi, mutta noin yleisesti ottaen Sara Melleri näytteli häntä ihan tarpeeksi uskottavasti, mutta Ada Kukkonen oli kuitenkin kaksikosta selvästi se aidompi tapaus ja muutenkin mielenkiintoinen näyttelijä. Edessä loistava tulevaisuus? Seppo Pääkkönen oli hänkin hyvä roolissaan hieman hukassa Emilian suhteen olevana isänä. Santeri Kinnusella olisi saanut olla vähän isompi rooli.

Pisteitä: 4/5

PS. Elokuvan nimi on käännetty englanniksi Run Sister Run! Ööh... okei.

sunnuntai 22. elokuuta 2010

Project 1001, osa 127/1001: Forrest Gump

Alkuperäinen nimi: Forrest Gump
Ohjaus: Robert Zemeckis
Käsikirjoitus: Eric Roth
Pääosissa: Tom Hanks, Robin Wright, Gary Sinise
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1993
Kesto: 136 min
 
- Have you ever been with a girl, Forrest?
- I sit next to them in my Home Economics class all the time.
 
Keskitasoa alemman älykkyysosamäärän omaava Forrest Gump (Tom Hanks) istuu bussipysäkin penkille odottamaan bussia ja kun hänen viereensä istuu joku, hän alkaa kertoa tälle elämäntarinaansa aloittaen siitä, kuinka hän sai jalkatuet jalkoihinsa. Pian hän pääsee tarinassa ensimmäiseen koulupäiväänsä, jolloin hän tapaa Jennyn (aikuinen Jenny Robin Wright, nuori Jenny Hanna Hall), josta on tuleva hänen suuri rakkautensa. Kun koulukaverit kiusaavat Forrestia, Forrest lähtee juoksemaan karkuun, ja kun hänen jalkatukensa pettävät, hän juoksee juoksemasta päästyään läpi monen historian merkkitapahtuman ja kohtaapa hän myös monia kuuluisuuksiakin matkansa varrella...

Siitä on hyvin pitkä aika, kun olen viimeksi tämän elokuvan nähnyt, mutta siitä huolimatta huomasin muistavani asioita sieltä ja täältä ennen elokuvaa ja elokuvaa katsoessanikin yksi jos toinenkin seikka palasi mieleeni. Siitä huolimatta elokuva oli sen verran pitkä, että myös paljon oli ehtinyt unohtua, joten sikälikin tämän elokuvan parissa viihtyi, mutta ei Forrest Gump allekirjoittanutta nyt kunnolla pauloihinsa saanut.

Elokuva oli kaikista tapahtuneista asioista huolimatta elämänmyönteinen, kiitos Forrest Gumpin hahmon ja siksikin elokuvaa oli mukava katsoa. "Mukava" on lisäksi oikea termi kuvaamaan tätä elokuvaa, sillä kaikkea, mitä elokuvassa tapahtui, oli jotenkin mukavaa. Toisin sanoen vaikka välillä oltiin kuoleman keskellä tai Vietnamissa sotimassa, niin elokuvan ympärillä loisti sellainen leppoisan keveähkö sädekehä alusta loppuun, minkä vuoksi elokuvan parissa viihtyikin jotensakin hyvin. Toisaalta tässä oli osaltaan myös yksi elokuvan heikkouksista. Nimittäin vaikka pidinkin siitä kaikesta, mitä Forrest Gumpille tapahtui, niin periaatteessa hänelle olisi voinut tapahtua ihan mitä vain ja silti mikään ei olisi mielessäni muuttunut. Tämä koitui ongelmaksi siksi, että aina kun Forrestille tapahtui jotain uutta, niin ajattelin vain tuossa sohvalla istuessani, että "Ai jaa, nyt hänelle käy jotain tällaista... ja nyt tällaista... ja nyt tällaista", mutta ei kuitenkaan mitään niin hienoa tai upeaa, että olisin revennyt ihastuksesta. Minusta oli oikein hyvä veto näyttää välillä pieniä hetkiä Jennyn elämästä, sillä se toi sopivasti vastapainoa Forrestin elämälle ja samalla näytti, kuinka vääränlaisesti Forrest ajatteli Jennyn elämän menevän. Tietenkin romantikkosieluni toivoi Forrestille ja Jennylle parempaa yhteistä tulevaisuutta, mutta toisaalta hyvä näinkin ja kyllä, minä myönnän, että lopussa oli pieni liikutuksen kyynel hyvin lähellä.

En ole mikään suuri Tom Hanks -fani, mutta tässä elokuvassa hän oli kuitenkin vailla vertaa ja oli vaikea kuvitella ketään, joka olisi istunut Forrest Gumpin rooliin paremmin kuin Hanks. Hän oikeasti tuntui hieman yksinkertaiselta henkilöltä ja muutenkin esitti Gumpia tämän eri elämäntilanteissa hyvin aidontuntuisesti. Hitto, ellen paremmin tietäisi, niin melkein voisi luulla, että Forrest Gump on ihan oikea henkilö. Myös Gary Sinise tekee sinänsä hauskan roolin luutnantti Danina, mikä korostuu varsinkin Vietnamin tapahtumien jälkeen. Muut näyttelijät, jopa Jennyä näytellyt Robin Wright, sitten jäivätkin vähän taka-alalle, eivätkä tehneet kummoistakaan vaikutusta.

Pisteitä: 3,5/5

Satunnainen hauska fakta matkan varrelta: Yhdessä mielessä elokuva on jättänyt minuun jälkeensä. Nimittäin aina, siis ihan aina, kun näen jonkun juoksevan ulkona pää kolmantena jalkana (no, kuntojuoksijat sitten erikseen), niin huudan mielessäni "Run, Forrest, run!" asiaa sen kummemmin ajattelematta; se vaan kumpuaa jostain sieltä alitajunnasta aina esiin. Hih!

lauantai 21. elokuuta 2010

Die Hard - koston enkeli

Alkuperäinen nimi: Die Hard: With a Vengeance
Ohjaus: John McTiernan
Käsikirjoitus: Jonathan Hensleigh
Pääosissa: Bruce Willis, Samuel L. Jackson, Jeremy Irons
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1995

Kesto: 123 min

- Listen, you fail I cover your ass. I fail you cover my ass!
- And if we both fail?
- Then we're both fucked!
 
New Yorkissa räjähtää ostoskeskuksessa, mutta hyvin nopeasti tekijäksi ilmoittautuu salaperäinen Simon (Jeremy Irons), joka tahtoo leikkiä syystä tai toisesta hyllytetyn John McClanen (Bruce Willis) "Simon käskee" -leikkiä. Simon käskee McClanen mennä kävelemään mustien asuttamaan Harlemiin päällään kaksipuoleinen kyltti, jossa lukee "Vihaan neekereitä". McClane onnistuu selittämään tilanteen lähistöllä olleelle Zeukselle (Samuel L. Jackson), joka viime hetkessä pelastaa McClanen hengen, minkä vuoksi Simon käskee myös Zeuksen osallistuvan vaaralliseen leikkiin, mutta mitkä ovat hänen todelliset motiivinsa...

En tiedä miksi, mutta jostain syystä minulla on sellainen tunne, että tämä on kaikista Die Hardeista se useimmin televisiosta tullut ja jos niin ei olisikaan, niin olen melko varma, että minä olen nähnyt tämän useammin kuin nuo kaksi muuta (4.0 on vielä niin tuore, ettei sitä oikein osaa laskea mukaan). Niinpä muistin etukäteen elokuvasta aika paljon, mutta yhdessä asiassa joko muisti on pettänyt tai sitten suhtautuminen tähän elokuvaan on muuttunut. Nimittäin olin muistanut, että olisin rankannut tämän korkeammalle kuin edellisen osan, mutta ainakaan nyt en voinut olla samaa mieltä, sillä Die Hard - koston enkeli oli vain kelvollinen toimintaelokuva, ei sen enempää.

Nyt ensimmäistä kertaa John McClane on heitetty niin sanotusti avoimeen maastoon eli jahtaamaan rikollisia laajemmalla säteellä eli ympäri New Yorkia ja tämä ratkaisu oli oikeasti piristävä, sillä tuskin olisin jaksanut enää kolmatta pääosin yhden rakennuksen suojissa tapahtuvaa toimintapläjäystä. Tosin tämä ratkaisu teki elokuvasta vähän tusinatoiminnan toiminnan, eikä siinä McClanen antisankarimaisuus paljon loppupeleissä auttanut. Kyllähän elokuvaa ihan katsoi, mutta myönnettävähän se on, että liian monet katselukerrat ovat verottaneet elokuvasta sen parhaan terän, kun koko ajan oli kuitenkin tiedossa, mitä tulisi tapahtumaan. Niinpä elokuvaa katsoikin aikalailla neutraalein fiiliksin tai jos ei nyt ihan neutraalein, niin korkeintaan piirun verran positiivisemmin. Toimintaelokuvien saralla elokuva ei missään tapauksessa ole mitenkään erikoinen tapaus, mutta ei todellakaan huonokaan, joten sellaisesta keskitason elokuvasta on selkeästi kyse. Toimintaosuudet olivat aika perinteisiä kaikkine räjähdyksistä selviämisineen (miksei roistot oikeasti koskaan ammu elokuvan sankareita, vaan pitää aina tappaa ne jotensakin näyttävästi), mutta oikeastaan autoilla hurjasteluja lukuun ottamatta kyllä ihan mukavia, kunhan oli edes vähän säätänyt aivojaan off-asennon suuntaan. Zeuksen ja McClanen sanailu oli paikoitellen ihan hyvää, mutta vitsailuosuudet jättivät pääosin kylmäksi ja näissä osuuksisa tuntuikin, että katsoi toimintakomediaa, joka ei naurattanut.

Bruce Willis oli vieläkin hyvä McClanena, mutta oikein en käsittänyt Zeuksen esittämän Samuel L. Jacksonin tarpeellisuutta elokuvassa. Toki, toimihan Zeus McClanen side-kickinä ja toki, Pulp Fictionin jälkeen Jacksonista oli tullut kuuma nimi, mutta jotenkin jäi sellainen olo, että McClane olisi pärjännyt ilmankin. Jeremy Irons sen sijana oli huippu Simonina ja istuu varsin hyvin Die Hard -pääpahiksien kastiin.

Pisteitä: 3/5

Satunnainen hauska fakta matkan varrelta: Muistan, kun näin tämän ensimmäistä kertaa ja ihastuin elokuvassa esitettyyn When Johnny Comes Marching Home -kappaleeseen (tietämättä tietenkään kappaleen nimeä vielä tuolloin) ja luulin, että kappale on sävelletty nimenomaan tähän elokuvaan ja sitten olinkin hyvin pettynyt, kun kuulin sen myöhemmin Tohtori Outolemmessä, kun silloin ajattelin, että Die Hard - koston enkelin tekijät olivat ottaneet sen nimenomaan tuosta elokuvasta. Hih! No, nuorempana sitä tuli näköjään luultua kaikenlaista... mutta se ei poista sitä tosiseikkaa, että tuo kappale on edelleenkin todella hyvä.

perjantai 20. elokuuta 2010

Die Hard 2 - vain kuolleen ruumiini yli

Alkuperäinen nimi: Die Hard 2
Ohjaus: Renny Harlin
Käsikirjoitus: Steven E. de Souza
Pääosissa: Bruce Willis, William Sadler, Dennis Franz
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1990

Kesto: 118 min

- What's this about?
- Oh, just a feeling I have.
- Ouch. When you get those feelings, insurance companies start to go bankrupt.
 
On jouluaatto. Iso huumeparoni Ramon Esperanza (Franco Nero) on pidätetty ja häntä ollaan lennättämässä Yhdysvaltoihin tuomittavaksi. Esperanzan tukijoukot ovat kuitenkin päättäneet hommata Esperanzan vapaaksi ja niinpä he soluttautuvat Washington DC:n lentokentälle kesken pahimpien jouluruuhkien ja ottavat lopulta koko lennonjohdon käsiinsä ja aikovat pudottaa koneita alas, mikäli heille ja Esperanzalle ei taata turvallista poistumistietä. Heidän harmiksi lentokentällä on myös vaimonsa Hollyn (Bonnie Bedelia) koneen laskeutumista odottava John McClane (Bruce Willis)...

Teen vain hyvin harvoin poikkeuksia elokuvien katsomisesta hankkimisjärjestyksessä, mutta nyt tein sellaisen, sillä ihan oikeasti katseluvuorossa olisi ollut Die Hardin kolmas osa, kun taas tämä elokuva olisi ollut katseluvuorossa viimeisten joukossa eli kuuluu aivan viimeisimpiin hankintoihin. Tässä pitkin viikkoa pohdin pitkään ja vaihdoin päätöstäni ainakin tusinan kertaa siitä, että katsonko nämä pari Die Hardia nyt vai jätänkö Die Hard – koston enkelin kokonaan välistä siihen asti, että tämä elokuva tulee vuoroonsa ja hyppään seuraavana katseluvuorossa olleen elokuvan kimppuun, mutta lopulta tein ensin mainitun päätöksen paristakin syystä. Ensimmäinen syy oli siinä, että se seuraavana katseluvuorossa oleva elokuva sopii mielestäni erittäin hyvin lauantai-illan viihteeksi ja toinen syy... no, se selviää tämän postauksen lopussa.

Olen sanonut tämän aiemmin Painajainen Elm Streetillä 4:n arvostelun yhteydessä, mutta mielestäni Renny Harlin on parhaimmillaan silloin, kun hän on päässyt hyödyntämään jo valmista konseptia, eikä luomaan kokonaan uutta, mikä on sinänsä vähän epäreilusti sanottu, kun olen nähnyt vain muutamia Harlinin ”omia” elokuvia ja nekin muutamat muistan tosi huonosti. Tässäkään jatko-osassa Harlinin ei tarvinnut luoda kaikkea alusta, vaan hänellä oli valmis konsepti olemassa, jonka hän on vain siirtänyt uuteen ympäristöön. Tämä ratkaisu toimii sekä elokuvan eduksi että haitaksi, mutta päällisin puolin Die Hard 2 – vain kuolleen ruumiini yli oli kyllä ihan mukavaa poppariviihdettä.

John McClane viittaa itsekin monta kertaa siihen, kuinka samoja asioita tapahtuu samalle tyypille kahtena jouluna peräkkäin ja eikä nämä viittaukset tuulesta temmattuja ole, sillä tässä on loppujen lopuksi aika paljon samaa kuin ensimmäisessä osassa, vaikka tosiaan ympäristö sekä tietenkin toimintakohtaukset erilaisia ovatkin. Ensimmäisen elokuva oli kuitenkin sellainen toimintaelokuvien valiotapaus, että jos siitä piti (voiko olla pitämättä?), niin luultavasti tämänkin elokuvan parissa viihtyy, sillä meno on jokseenkin tuttua ja turvallista, mutta... kuitenkin välillä tuli kyllä sellainen olo, että se ja se kohtaus on jo kertaalleen nähtyä vähän eri muodossa, mikä ei tosiaan toiminut elokuvalle eduksi.

Noin yleisesti tarina nyt meni tietenkin sitä normaalia toimintaelokuvien rataa, että roistot saivat tehdä ihan kaikkensa, mutta silti John McClane vetää niitä turpaan ja kovasti. Ei sillä, kyllähän minusta John McClanen hahmo toimi siinä määrin, että viihdyin elokuvan parissa, vaikka välillä mentiinkin ihan älyttömyyksiin, joista suurimpana esimerkkinä tämä lentokoneen siivellä käytä taisteleminen... lentokoneen ollessa liikkeessä. Muutenkin joissakin kohtauksissa tuli sellainen olo, että nyt vedettiin (jopa Die Hard -tasolla) selkeästi överiksi, asia, mitä ei tapahtunut ensimmäisen Die Hardin kohdalla, vaan siinä pystyi vain nauttimaan siitä kaikesta toiminnasta. Okei, ensimmäisen elokuvan tyypit haluttiin välttämättä saada mukaan ja siten myös Holly ja toimittaja Richard Thornburg (William Atherton) olivat mukana, mutta käytännössä nämä Hollyn lennon kohtaukset olivat aika turhia, eivätkä oikeastaan tuoneet elokuvaan mitään lisäarvoa. Kyllä elokuva olisi voitu kuvata pelkästään käsittelemällä tapahtumia maasta käsin. Lisäksi minua häiritsi kovasti lentokenttäpoliisi Carmine Lorenzon (Dennis Franz) asennen McClanea kohtaan, vaikka McClane oli tekemässä kaiken työn. Kaiken kaikkiaan elokuvan toiminta ei saanut aivan samalla pauloihinsa kuin ensimmäinen osa, mutta oli silti ihan mukiinmenevää katsottavaa, pitkälti John McClanen hahmon vetovoiman ansiosta.

Niin, John McClane on kuningas ja Bruce Willis on täysin omiaan näyttelemään sitä. Jos elokuvassa olisi ollut McClanen hahmon sijaan joku toinen hahmo ja esittäjänä joku muu, niin tuskinpa elokuva olisi saanut samalla tavalla huomiota, mitä se on nyt saanut. William Sadler teki hyvän roolityön roistojen johtajana ja hän oikeasti näytti omaavan auktoriteettia. Dennis Franz sen sijaan vain ärsytti oikeastaan elokuvan loppuun asti.

Pisteitä: 3,5/5

PS. Täällä Porissa esitetään heti ensi kuun alussa itsenäisten teatteriryhmien Lainsuojattomat-festivaalin ohjelmistossa kahdesti unkarilaisen teatteriryhmän esittämä Die Hardin näyttämösovitus, joten siksikin teki mieli katsoa nämä alkuperäisen elokuvan kaksi jatko-osaa ennen tuota, vaikka nyt en sitä ensimmäistä Die Hardia katsokaan. Nimittäin jos olisin edennyt normaalisti (skipaten Die Hard – koston enkelin toistaiseksi) hankkimisjärjestyksessä katsomista, olisi nämä elokuvat tulleet katseluvuoroon vasta kuukausia tuon esityksen jälkeen ja sitähän minä en halunnut!

torstai 19. elokuuta 2010

Project 1001, osa 126/1001: Carrie

Alkuperäinen nimi: Carrie
Ohjaus: Brian De Palma
Käsikirjoitus: Lawrence D. Cohen
Pääosissa: Sissy Spacek, Piper Laurie, Amy Irving
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1976

Kesto: 98 min

- She can't get away with this. I'm gonna get her.
- Let it go, Chris.
- Like hell I will!
 
Liikuntatunnin jälkeen Carrie (Sissy Spacek) on suihkussa, kun hänen kuukautisensa alkavat ensimmäistä kertaa, vuosia myöhemmin kuin muilla, mutta hän ei ole edes kuullut kuukautisista, sillä hänen hyvin uskovainen äitinsä (Piper Laurie) on halunnut suojella häntä kaikilta syntisiltä pitämiltään asioilta, joihin kuukautisetkin kuuluvat. Muut tytöt pilkkaavat häntä, minkä vuoksi kukin heistä joutuu liikuntapitoiseen jälki-istuntoon. Yksi pilkkaamiseen osallistuneista tytöistä, Sue Snell (Amy Irving) katuu osallistumistaan ja pyytää poikaystäväänsä Tommya (William Katt) menemään Carrien kanssa päättäjäistansseihin, mutta toinen tytöistä, Chris Hargensen (Nancy Allen) menettää jälki-istunnosta kieltäytymisen johdosta lippunsa päättäjäistansseihin, minkä vuoksi hän janoaa kostoa Carrielle...

Stephen King -fani pääsi taas vauhtiin tämän elokuvan myötä, jonka mielestäni olin joskus nähnyt, mutta yksikään itse elokuvan kohtauksista ei muistunut mieleen tätä katsoessa, joten enää en ole varma siitä, olenko nähnyt tämän aiemmin vai en. Kirja sen sijaan on tullut luettua ja itse asiassa edellisessä lukukerrasta ei ole kuin jokunen kuukausi aikaa, joten kirjan tapahtumat ovat sikäli tuoreessa muistissa, joten totta kai vähän täytyy vertailla (jälleen kerran) teoksia toisiinsa. Ennakkoon vähän ihmettelin tämän elokuvan olemista 1001 elokuvaa -kirjassa, mutta en enää, eikä se johdu siitä tosiseikasta, että tämä oli kuulemma Brian De Palman (ja jossain määrin myös Sissy Spacekin ja John Travoltan) läpimurtoelokuva, eikä ihme, sillä alkuperäisteoksen eroavaisuuksista huolimatta Carrie on varsin tyylitelty ja hieno kauhuelokuva.

Se, mikä minulle ensimmäisenä tuli elokuvasta mieleen, oli sen surullinen luonne ja tämä surullisuus tuli varsinkin hyvin esille juuri siksi, että tiesin, mihin suuntaan elokuva vielä kääntyisi. Niinpä tulikin mietittyä, että millaiseksi ihminen, joka ei tiedä yhtään elokuvan lopputapahtumia, kuvittelee elokuvan sen alkupuoliskolla. Ryysyistä rikkauksiin- tai tuhkimotarinaksi? Tämä surullisuus tuli hyvin ilmi Carrien ilmeistä, kun hän ensin tajuaa todella menevänsä Tommy Rossin kanssa päättäjäistansseihin ja sitten kun hän on siellä. Tieto siitä, että se suunnaton onnellisuus, mikä heijastui Carrien kasvoilta, vaihtuisi pian todelliseen murhenäytelmään, teki oman oloni todella surulliseksi.

Tarina itsessään oli surullisuudesta huolimatta tai ehkä juuri siksi hyvinkin mielenkiintoista seurattavaa. Alussa nähdään pitkitetty kohtaus suihkuhuoneesta, jossa ensin näytetään hidastetusti paljon alastomia teinejä ennen kuin siirrytään Carrien suihkukohtaukseen ja vaikka yleensä tuomitsenkin moisen alastomuuden pelkäksi markkinointikikaksi, niin tämän kohdalla en niin ajatellut, vaan kohtaus ei tuntunut vain aidolta, vaan myös taiteelliselta. Tämä kohtaus aloitti sen pitkän tapahtumaketjun, jota seurataan sitten koko loppuelokuvan ajan ja tämä tehdään harvinaisen hyvin ja Carrien matkaa kohti päättäjäistansseja oli hyvin kiinnostavaa seurata, vaikka ei miksikään mestariteokseksi nousekaan. Kun sitten siellä tapahtuu mitä tapahtuu, niin De Palma päästää taas taiteellisen silmänsä valloilleen ja lopun pakokauhukohtaukset sisältävät yhden jos toisenkin erikoisemman jipon, joista silmiinpistävimpänä tietenkin useiden kamerakuvien käyttö samaan aikaan. Itse tarinan lopusta puhuttakoon seuraavassa kappaleessa.

Kuten sanoin yllä, niin Stephen Kingin kirjan tapahtumat ovat vielä hyvin muistissa, joten vertaileminen sinänsä on tehty helpoksi. Toisaalta tätä elokuvaa ei olisi voitu täysin muokata kirjan kaltaiseksi, sillä kirjassa tarinan väliin oli upotettu lukuisia (kuvitteellisia) lehtileikkeitä, katkelmia eri kirjoista ja muista vastaavista, joissa käsiteltiin tätä tapausta. Niinpä elokuvaa ei pystynytkään seuraamaan (onneksi?) ihan yhtä kriittisin silmin kuin useita muita King-filmatisointeja, mikä saattoi hyvinkin vaikuttaa jonkin verran siihen, että elokuva sai näinkin paljon pisteitä minulta, vaikka yritänkin tarkastella King-filmatisointeja omina elokuvinaan siinä aina onnistumatta. Niinpä seuraavista puutteista en vähentänyt pisteitä, mutta olisin mielelläni nähnyt nämä myös elokuvassa: Kivien osuminen Carrien perheen taloon Carrien ollessa lapsi (tämä kuvattiin, mutta se leikattiin pois), Tommyn reaktio, kun hän näkee Carrien puvussaan ensimmäisen kerran sekä tietenkin olisin toivonut Kingin tarinalle uskollisempaa loppua, jossa Carrie pistää käytännössä katsoen koko kaupungin palamaan. Ei sillä, päätettiinhän elokuva ihan tyydyttävällä tavalla noin niin kuin tarkasteltuna elokuvaa omana itsenään, mutta kirja lopetettiin sellaisen kaoottisuuden keskelle, että oksat pois ja siksi olisinkin toivonut näkeväni vielä uskollisempaa lopetusta.

En ole Sissy Spacekiin tutustunut juuri ollenkaan, mutta tässä elokuvassa hän oli todella häikäisevän hyvä rumana ankanpoikasena. Tämä näkyi etenkin jo mainituissa päättäjäistanssikohtauksissa ennen käännekohtaa, jossa Spacek onnistui pelkällä hymyllä vakuuttamaan Carrien olevan ikionnellisessa tilassa. Kuitenkin Spacekin todellinen tähtihetki tapahtui vasta käännekohdassa, kun Carriesta tuli yhtäkkiä pahasti nöyryytetty ja sen jälkeen hyvin hyvin vihainen. Oi sitä vihan määrää, mikä hänen kasvoiltaan paistoi esiin ja oi sitä lahjakkuutta, vaikka hänen kasvonsa eivät edustakaan (ainakaan tässä elokuvassa) Hollywoodille tyypillistä kauniskasvoisuutta. Toinen mainitsemisen arvoinen näyttelijä oli Carrien äitiä Margarethiä näytellyt Piper Laurie, joka sopi kiihkouskovaiseksi äidiksi hyvin ja kauhumaneeritkin / ”sekopäämutsin” rooli häneltä luonnistuivat varsin mainiosti. Kuitenkin hän oli tässä elokuvassa sen verran nuori, että jos en olisi tiennyt, niin en ole lainkaan varma, olisinko tunnistanut häntä samaksi henkilöksi, joka viisitoista vuotta myöhemmin hurmasi Twin Peaksissä.

Pisteitä: 4/5

tiistai 17. elokuuta 2010

Jackie Brown

Alkuperäinen nimi: Jackie Brown
Ohjaus: Quentin Tarantino
Käsikirjoitus: Quentin Tarantino
Pääosissa: Pam Grier, Samuel L. Jackson, Robert Forster
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1997

Kesto: 157 min

- Is that what I think it is?
- What do you think it is?
- I think it's a gun pressed up against my dick.
- Well, you thought right. Now take your hands off from around my throat, nigga.
 
Ordell Robbie (Samuel L. Jackson) myy aseita rikollisille ja elää leveästi. Eräänä päivänä hänen kuriirinsa Beaumont (Chris Tucker) jää kiinni ja Ordell hommaa miehen vapaasti ehdonalaisvalvojan Max Cherryn (Robert Forster) kautta. Illalla Ordell menee tapaamaan Beaumontia ja tappaa tämän, jotta hän ei voisi vasikoida poliisille. Pian tämän jälkeen lentoemäntänä toimiva Ordellin toinen kuriiri Jackie Brown (Pam Grier) jää niin ikään kiinni salakuljetuksesta, mutta hän ei annakaan itseään nitistettävän niin helposti...

Tuli tässä juuri mieleen, että tämä taitaa olla viimeinen Quentin Tarantinon ohjaamista pitkistä elokuvista, jonka arvostelu blogistani vielä puuttui, joten olkaapa hyvä, tässä se nyt sitten on. Tämän elokuvan olen viimeksi nähnyt lähellä sen ilmestymistä, enkä muistanutkaan siitä muuta kuin Pam Grierin esittämän salakuljettavan lentoemännän, en edes muita pääosan esittäjiä, joten siinä mielessä pääsin katsomaan tätä elokuvaa melko tuorein silmin. Kauheasti ennakko-odotuksia taikka -luuloja ei minulla tätä elokuvaa kohden ollut, mutta ihan hyväksihän tämä muodostui. Joskin, myönnettävä on sekin, että ei Jackie Brown ihan Tarantinon parhaimpiin elokuviin lukeudu, mutta ei myöskään ollut ollenkaan hassumpi.

Elokuvan aluksi näemme Jackie Brownin kiirehtimässä alkutekstien aikana kohti yhtä lentokentän lähtöselvityspistettä, mutta hän ehtii hädin tuskin sanoa mitään, kun päästään Ordellin matkaan ja tämän ja Beaumontin viimeisiä yhteisiä hetkiä, missä menee kyllä pienehkö tovi, ennen kuin seuraavan kerran näemme Jackien. Tästä alkaa melkomoinen tarina, josta ei oikein ota aluksi selkoa, kuka huijaa ketä, huijaako kukaan ketään vai yrittääkö kukaan huijata ja jos yrittää, niin ketä, kun sopassa on niin Ordell, Jackie, Ordellin naisystävät ja kumppanikin, Max Cherry kuin Ordellia tutkivat poliisitkin. Kaikkia suunnitelmia kun ei kerrottu katsojallekaan, niin kyllä siinä meni loppuelokuva aikalailla miettiessä sitä, että miten tämä iso juonivyyhti oikein lopulta johtaakaan ja kuka kerää potin lopulta itselleen. Tietenkin Jackie Brown tulisi olemaan yksi elokuvan voittajista, mutta entä niiden muiden kohtalo? Näin ollen elokuva oli hyvinkin jännittävä ja koko totuus paljastuikin vasta loppumetreillä, minkä vuoksi elokuvaa olikin niin kiva seurata. Valitettavasti elokuva oli vähän liian pitkä minun makuuni ja sellaiset puoli tuntia lyhentämällä elokuva olisi ollut ainakin hitusen parempi, sillä Tarantino ei todellakaan aikaillut elokuvan eteenpäin viemisellä, vaan asioita vatvottiin ja vatvottiin välillä vähän liiaksikin asti, vaikka sinänsä ei paikoillaan pysyttykään pitkiä aikoja. Dialogi ei tarjonnut ihan yhtä paljon herkkupaloja kuin mitä Tarantinolta on totuttu näkemään, mutta jokunen helmi siltäkin puolelta löytyi ja niistä parhaimpana Ordellin ja Beaumontin keskustelu auton luona. Se, minkä pistin erikoisuutena merkille oli elokuvan hyvin vähäinen väkivalta, mikä toki toimi elokuvalle edukseen, mutta ei ihan tyypillisin ratkaisu Tarantinolta.

Samuel L. Jacksonilla oli (hänelle) hyvin kummallinen hiustyyli, mutta se ei poistanut sitä tosiasiaa, että hän teki tässä ehkäpä yhden uransa parhaimmista roolisuorituksistaan, sillä hän oli egomaanisenna asekauppiaana kuin kotonaan. Robert De Niroa ei puolestaan oikein meinannut tunnistaa viiksiensä takaa, vaikka kun kuitenkin tiesi hänen olevan elokuvassa, niin esittihän hän ihan tunnistettavia maneereitaan välillä. Pam Grier oli ihan hyvä Jackie Brownina, mutta ei hän mitenkään erityisen mieleenpainuva kuitenkaan ollut. Michael Keatonin näyttelemistä sen sijaan oli suurempi ilo katsella ja häntä olisi mielellään nähnyt vähän enemmänkin.

Pisteitä: 3,5/5

maanantai 16. elokuuta 2010

Frendit - 5. kausi

Alkuperäinen nimi: Friends – Season 5
Ohjaus: Kevin Bright, Gary Halvorson, Shelley Jensen, ym.
Käsikirjoitus: Seth Kurland, Wil Calhoun, Marta Kauffman, ym.
Pääosissa: Jennifer Aniston, Courteney Cox, Lisa Kudrow, ym.
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1999

Jaksojen määrä: 23

- What else you got? Magazines, Diretoes... Condoms?
- Hey, you don't know how long we're going to be in here. We may have to repopulate the Earth.
- And condoms are the way to do that?
 
Ross (David Schwimmer) on juuri sanonut hänen ja Emilyn (Helen Baxendale) häissä Lontoossa Rachelin (Jennifer Aniston) nimen ja koko hääväki on ihmeissään, mutta häätilaisuus viedään läpi loppuun asti. Ross vannoo sen olleen täysi vahinko, mutta Emily ei kuuntele, vaan lähtee pakosalle. Rachel puolestaan pohtii kuumeisesti, mitä Rossin väärinsanominen merkitsee. Monica ja Chandler (Courteney Cox ja Matthew Perry) puolestaan yrittävät löytää omaa rauhaa sänkypuuhilleen, mutta eivät löydä sitä. Phoebe (Lisa Kudrow) puolestaan on New Yorkissa viimeisillään. Näistä tunnelmista lähdetään Frendien viidennelle tuotantokaudelle.

Koska pari viikkoa sitten aloitin jälleen elokuvien ja vielä viime viikolla World of Warcraftin pelaamisen (poor me!), niin aikaa Frendien katsomiselle on ollut heinäkuuta vähemmän ja nyt hyvä jos ehdin yhden kauden viikossa katsomaan silloin, kun ylipäätään viikonloppuna olen kotosalla (edellisenä viikonloppuna en ollut), mutta ainakin yrittää voisin tuota kausi/viikko tahtia, mikä käytännössä tarkoittaa, että näiden katselu ajoittuu lähinnä viikonlopulle, kun töistä kotiin tullessa digiboksikin on jo täynnä tavaraa. No, enköhän minä kuitenkin viimeistään syyskuussa saa nämä kaikki katsottua.

No, joka tapauksessa... Tämä kausi kuuluu edellisen kauden tavoin minun ehdottomiin suosikkeihini, sillä kuten aiemminkin, niin myös tällä kaudella tapahtuu yhtä kun toistakin mielenkiintoista, mutta sitten taas mukaan mahtuu myös pidempiäkin tarinajatkumoita. Kun sitten vielä huumoripuolikin on kunnossa (yhtä aihetta lukuun ottamatta, siitä alempana), niin mikäs oli nautiskellessa tämän kauden parissa.

Kauden selvänä teemana on Monican ja Chandlerin suhde, sillä heidän suhteensa kehitystä on varsin mielenkiintoista seurata varsinkin, kun puoli kautta käytetään siihen, että he yrittävät parhaansa mukaan salata suhteensa siinä kuitenkaan täysin onnistumatta. Sitten kun yksi toisensa perään saa tietää heistä, niin seuraa vaan lisähupia vielä ennen kuin kaikki muutkin tietävät. Myös sen jälkeen, kun kaikki jo tietävät heistä, riittää heidän suhteensa kehittymisestä hauskoja juttuja, mutta myös normaalia parisuhteeseen kuuluvaa vääntöä, joka (melkein) huipentuu kauden lopussa mahtavalla tavalla. Toki kauden aikana ruodittiin myös muita asioita, joista isoimpana Rossin ja Emilyn avioliiton mureneminen heti alkumetreille, jota niin ikään käsiteltiin pitkään. Muita pitkäkestoisempia aiheita oli Phoeben raskauden viimeiset hetket, Rachelin suhde jetimies Dannyyn (George Newbern) sekä Rachelin työpaikanvaihdos, Phoeben suhde poliisi Garyyn (Michael Rapaport) sekä Rossin muuttaminen ensin Joeyn (Matt LeBlanc) ja Chandlerin asuntoon ja myöhemmin uuteen asuntoon Rachelin ja Monican asuntoa vastapäätä sekä hänen lomauttamiseensa. Lopuksi lähdetään vielä Joeyn johdolla Las Vegasiin, jossa piti kuvattavan Joeyn läpimurtoelokuva.

Näiden vastapainona tietenkin yksittäisten jaksojen sisälläkin tapahtuu vaikka mitä. Phoebe ja Joey kiistelevät siitä, onko epäitsekkäitä tekoja olemassakaan, frendit muistelevat pahimpia kiitospäiväkokemuksiaan ja myöhemmin tekevät uudenvuodenlupauksia, Rachel ja Phoebe osallistuvat kirjallisuuskurssille, vaikka Racheliä ei juuri kirjat kiinnosta, Ross tapaa Janicea (Maggie Wheeler), Phoebe tapaa isänsä (Bob Balaban), Rossilta pyydetään rahaa uuden rappunsa talonmiehen eläkkeelle lähdön vuoksi, vaikka Ross on vasta muuttanut sisään, Joey yrittää löytää Rossin talossa asuvaa seksikästä naista ja pääsee Law & Orderiin, josta kertoo innostuneena mummilleen, mutta hänen kohtauksensa onkin leikattu pois, Ross, Joey ja Chandler pääsevät myös Garyn poliisiauton kyytiin ja paljon muuta hauskaa. Se, mistä jäi kyllä ihan pikkuriikkisen huono fiilis, oli se, miten Joeysta oli tehty normaaliakin tyhmempi mainoskuvauksissa, jossa Joey ei muka osannut vuorosanojaan.

Pisteitä: 5/5

sunnuntai 15. elokuuta 2010

The Signal

Alkuperäinen nimi: The Signal
Ohjaus: David Bruckner, Dan Bush, Jacob Gentry
Käsikirjoitus: David Bruckner, Jacob Gentry, Dan Bush
Pääosissa: Anessa Ramsey, Justin Welborn, AJ Bowen
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2007
Kesto: 109 min
 
- The TV must've gotten into his head and told him to kill you.
- Yeah, that's what happened to Ken. He was watching TV and it made him go bad.
 
Mya (Anessa Ramsey) pettää miestään Lewisiä (AJ Bowen) Benin (Justin Welborn) kanssa Benin asunnossa. Yhtäkkiä tv menee päälle näyttäen jotain psykedeelistä lähetystä ja puhelimetkaan eivät toimi. Mya lähtee kotiin ja siellä Lewis on parin ystävänsä kanssa yrittäen korjata televisiota, jossa tulee samaa lähetystä kuin Beninkin luona. Hetken päästä Lewis saa raivokohtauksen ja hakkaa pesäpallomailalla toisen ystävänäsä pään tohjoksi. Mya lähtee pakoon väkivaltaista ja mustasukkaista miestään, mutta ei tiedä kehen voisi luottaa, koska koko maailma näyttäisi tulleen hulluksi...

Tämä elokuva tuli aikoinaan hankittua hyvin spontaanisti ilman mitään ennakkokäsitystä elokuvan luonteesta, vaan saatoin vain ajatella, että "jaahas, kauhua" ja nappasin elokuvan sitten mukaani. Nyt tuntuu siltä, että hyvä vaan, että nappasin, sillä vaikka elokuva ei olekaan mikään huipputapaus, niin silti The Signal tarjoaa kuitenkin sopivasti erilaisen kauhutarinan ollen samalla hyvin outo, karmiva ja sekopäinen.

Elokuvasta tuli mieleen zombielokuvat, joissa ihmisistä tulee zombeja toisen zombin purressa heitä. No, tässä elokuvassa ei ole varsinaisia zombeja, vaan nyt tv, radio ja puhelimet (mutta pääosin tv) tekee ihmisistä valtavia tappokoneita, jotka tosin kykenevät itsenäiseen ajatteluun, mutta pitävät vain tappamista oikeutettuna. Okei, tv:n katsomisen rinnastaminen zombeihin ei ole mikään uusi juttu, mutta kun tarina on kiedottu niin häröön pakettiin, että kyllä tästä elokuvasta ainakin jollakin tavalla nautti. Elokuva jakautuu kahteen eri jaksoon, Myan pakoon sekä uudenvuodenaaton juhlintaa odottavaan Annaan ja Clarkiin (Cheri Christian ja Scott Poythress). Nämä jaksot yhdistyvät niin, että Mya ajaa autonsa romuksi Annan ja Clarkin asuttaman talon pihalle ja Myan jatkaessa matkaansa elokuva lähteekin seuraamaan juhlintaa, joka sekään ei suju ihan suunnitellulla tavalla. Vaikka aluksi vierastinkin elokuvan päähenkilön vaihtoa, niin loppujen lopuksi se kuitenkin toimi, sillä näissä juhlissa tapahtui sellaisia asioita, joita Myan matkassa ei välttämättä olisi voinut sattua. Elokuva oli kuitenkin onnistunut kuvaamaan nämä lukuisat päähenkilöt niin sekaisin olevana, että elokuva oli oikeasti välillä aika karmiva niin, ettei välillä itsekään tiennyt, mikä oli totta ja mikä vain hahmojen sekavien päiden itse muodostamia mielikuvia, mistä parhaimpina esimerkkeinä Kenin (Christopher Thomas) nouseminen kuolleista ja ruumiista irrotetun pään puhuminen sen jälkeen, kun sen aivoihin työnnettiin jotain ruuveja, johtoja tai jotain, mitä en enää edes muista. Jos nyt ajattelette, että tietenkin tällaiset jutut olivat vain hahmojen mielikuvitusta, niin ette ole nähnyt tätä elokuvaa, sillä elokuva oli kokonaisuudessaan niin sekopäisen absurdi, että mistään ei voinut olla täysin varma missään vaiheessa.

Ei elokuva kuitenkaan täyskymppi ollut tai edes lähelle. En esimerkiksi pitänyt tavasta, että aina kun joku hahmo tuli kohtauksen ulkopuolelta, niin sitten näytettiin takaumien avulla, mitä hänelle oli tapahtunut sitten viime näkemän, vaan jotain olisi voinut jättää myös katsojan itsensä pääteltäväksi. Pari kertaa tämäkin olisi vielä mennyt, mutta kun näitä takaumia tuli tämän tästä, niin se latisti menoa selvästi. Minulle olisi oikeasti riittänyt tieto siitä, että aina kulloinkin nähty hahmo selviytyi paikasta A paikkaan B, mutta se ei ollut läheskään aina relevanttia tietää, että miten. Myös kuvauspuolella oli välillä sellaisia ratkaisuja, että vaikka elokuvassa riittikin niitä karmivia hetkiä, niin välillä sitä jäi vaan miettimään, että kunpa tapahtuisi edes jotain kunnolla mielenkiintoista. Niin ja minua jäi vähän häiritsemään, että oliko tämä Terminus kaupunki, valtio vai kokonainen planeetta ("Kukaan ei lähde Terminuksesta"). Nimi kun kuulostaa siltä kuin se olisi napattu suoraan Star Trekistä.

Kuten tuli jo  sanottua, niin nämä hahmot olivat hyvin sekopäisiä ja välillä jopa karmivia, joten tästä voikin päätellä, että näyttelijät suoriutuivat rooleistaan hyvin. Varsinkin Lewisiä näytellyt AJ Bowen ja Annaa näytellyt Cheri Christian olivat aivan mainioita niin lähes järjissään olevina kuin olleessaan kunnolla sekaisin ja niinpä heistä jäikin ehdottomasti se paras maku suuhun. Muutkin juhlissa olleet saavat minulta ihan hyvän arvosanan. Myaa näytellyt Anessa Ramsey sen sijaan jäi loppupeleissä sen verran vähäiseen rooliin, ettei hänestä silleen ehtinyt muodostaa mielipidettä.

Tässä oli elokuva, jonka pisteytystä mietin todella pitkään ja vielä tätäkään arvostelua kirjoittaessani en ollut täysin varma lopullisesta tuomiosta, mutta toivottavasti nyt annettu pistemäärä jotenkin heijastaa todellisia tuntemuksiani elokuvasta; vähän vähemmän takaumia ja elokuva olisi voinutkin saada puoli pistettä enemmän.

Pisteitä: 3/5

lauantai 14. elokuuta 2010

Huono kasvatus

Alkuperäinen nimi: La mala educación
Ohjaus: Pedro Almodóvar
Käsikirjoitus: Pedro Almodóvar
Pääosissa: Gael García Bernal, Fele Martínez, Daniel Giménez Gacho
Valmistusmaa: Espanja
Ilmestymisvuosi: 2004
Kesto: 100 min
 
- Luulen, että tällä hetkellä kadotin uskoni, joten en enää usko Jumalaan tai helvettiin, ja kun en usko helvettiiin, en pelkää enää. Ja kun en pelkää, pystyn ihan mihin vaan.
 
Enrique (Fele Martínez) on ohjaaja ja käsikirjoittaja, joka etsii uusia käsikirjoitusideoita lehdistä, kun hänen luokseen tulee hänen vanha koulukaverinsa ja rakastettunsa Ignatio (Gael García Bernal) tulee hänen luokseen ja tarjoaa käsikirjoitusta elokuvaan ja itseään sen pääosaan. Enrique lupaa pitää Ignation mielessä, jos jotain tulee vastaan, mutta todellisuudessa hänellä ei ole aikeita enää soitella. Hän kuitenkin muuttaa mielensä, kun hän illan tultua alkaa lukea Ignation tarinaa, joka pohjautuu heidän kahden lapsuuteen. Enrique alkaakin työstää tarinasta käsikirjoitusta, minkä aikana hän saa oppia yhtä ja toista rakkaasta ystävästään Ignatiostaan...

Täällä Porissa toimii Kinokellari (Finnkinon tiloissa tosin), joka esittää keväisin ja syksyisin lauantai-matineoina kymmenkunta elokuvaa joita ei ole nähty normaaliohjelmistossa ja onpahan ainakin kerran minun aikana näytetty yksi klassikkokin (Kuin raivo härkä), ja tuo Kinokellarin ohjelmiston julkaiseminen onkin niin vuoden alussa kuin näin elo-syyskuussa vuoden odotetuimpia tapauksia, vaikka kävisin vain muutamassa esityksessä. Kun bongasin jokunen vuosi sitten tämän Kinokellarin olemassaolon, niin tietenkin innostuin siitä heti ja innokkaana lähdin etsimään sen esityskauden listalta mielenkiintoisia elokuvia. Niiden joukossa oli myös tämä elokuva, joka oli mielenkiintoinen siksi, että kyseessä oli espanjalainen elokuva, joita en ollut pahemmin nähnyt. Tämä elokuva oli siten ensikosketukseni myös Pedro Almodóvarin tuotantoon ja lämmin suhde hänen tuotantonsa kanssa on jatkunut kaikkien näiden vuosien aikana. En kuitenkaan pitänyt ensimmäisellä katsomiskerralla tätä elokuvaa minään mestariteoksena, mutta hyvänä kuitenkin ja ikäväkseni joudun sanomaan, että näin toisella katsomiskerralla elokuvasta katosi vielä vähäsen sitä jotain, mikä ensimmäisellä kerralla lumosi, vaikka hädin tuskin muistinkaan tästä enää mitään. Siitä huolimatta Huono kasvatus on kuitenkin edelleen ihan hyvä elokuva.

Tarina oli sinänsä ihan hieno ja koskettava ja vaikka nyt ei hahmoja ollutkaan Almodóvarin useimmille elokuville tyypillisesti paljon, niin monitahoisuutta tästäkin elokuvasta löytyi ja siihen auttoi paljon eri aikakausissa hyppiminen. Elokuva nimittäin jakautuu monelle vuosikymmenelle ja yhdessä vaiheessa saammekin nähdä, kuinka Enrique lukee tarinasta (olikohan se) vuoteen 1977 perustuvaa kohtausta, jossa puolestaan isä Manolo (Daniel Giménez Cacho) lukee Ignation kertomusta Ignation ja Enriquen lapsuudesta ja vielä kuriositeettina mainittakoon, että tässä lapsuuskohtauksessa katsotaan hetken aikaan jotain elokuvaakin, joten tarinoita tarinoiden sisältä kyllä löytyy. Elokuvan rytmitys on tietyllä tapaa vähäeleisen rauhallinen, mutta siitä huolimatta sen aikana ehtii sattua ja tapahtua ja mahtuupa mukaan yksi suuri twistikin, jota en onneksi edes muistanut ensimmäiseltä katselukerralta, sillä luulen, että sen muistamalla elokuva olisikin ollut hivenen köyhempi. Uusintakatselua niin, että elokuvan tapahtumat muistaa hyvin, Huono kasvatus ei siten taidakaan kestää, ainakaan en usko näin omalla kohdallani. Elokuva oli kuitenkin siinä mielessä hyvää draamaa, että päähenkilöiden kohtalot jännittivät minua todella, vaikka hahmoista saattoikin paljastua yhtä kun toista, mikä olisi voinut muuttaa suhtautumista niihin. Kuitenkin se vahvin tunneside näihin hahmoihin ja siten tarinaankin jäi puuttumaan ja lopun olisin voinut haluta nähdä toteutettavan vähän eri tavalla (en tarinallisessa mielessä).

Fele Martínez ja Gael García Bernal olivat molemmat varsin hyviä pääosissa, mutta kuten elokuvan rytmi, myös heidän näyttelemisensä oli vähäeleistä, mikä toki sopikin tähän elokuvaan hyvin ja myös muut näyttelijät olivat ihan yhtä hillittyjä ehkä Juan Fernándezin esittämää Martínia lukuun ottamatta. Ilokseni huomasin, että myös lapsi-Ignation ja -Enrique (Nacho Pérez ja Raúl García Forneiro) olivat hyvin vakavahenkisiä, eikä mitään - kärjistys - joka suuntaan säntäileviä meluisia kakaroita.

Pisteitä: 3,5/5

perjantai 13. elokuuta 2010

The Expendables

Alkuperäinen nimi: The Expendables
Ohjaus: Sylvester Stallone
Käsikirjoitus: Dave Callaham, Sylvester Stallone
Pääosissa: Sylvester Stallone, Jason Statham, Jet Li
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2010

Kesto: 105 min
 

- Only an idiot would do this job.
- How much?
- Like I said.
 
Expendables on joukko palkkatappajia, jotka saavat komennuksen Karibianmerellä sijaitsevaan saarivaltioon Vilenaan, jota pitävät hallussaan saarta diktaattorin elkein johtava kenraali Garza (David Zayas) armeijoineen ja hänen apunaan oleva amerikkalainen James Munroe (Eric Roberts), joka on kiinnostunut saaren kokaiiniviljelmistä. Expendablesin johtaja Barney Ross (Sylvester Stallone) lähtee yhdessä Lee Christmasin (Jason Statham) kanssa tutustumiskäynnille saarelle, mutta paettuaan sieltä sotilaiden jahtaamina he päättävät palata vähän isommalla joukolla...

Ei ole hyvä elokuva tämä. Valtavan hypen seurauksena minäkin kiinnostuin tästä elokuvasta, mutta eihän tämä elokuva tällaiselle vähemmän toimintaelokuvalajityypistä diggaavalle voi tarjota kovinkaan paljon. Korkeintaan tusinatoimintaa, jonka katsoo aika neutraalein fiiliksin läpi, mutta siinä se. Vaikka minua kiehtoikin ajatuksesta lukuisista toimintatähtien yhteisleffasta, niin vaikea saada elokuvasta kaikkea irti, kun en näitä useimpia toimintatähtiä tai niiden töitä juurikaan tunne. Vähän tällaisten mietteiden kera istahdin elokuvasalin ylimmälle riville, jossa viimein käänsin aivoni off-asentoon ja päätin vain yrittää nauttia näkemästäni ja näine hyvine The Expendables olikin varsin mainio toimintapläjäys ja melkomoinen badass-tapaus.

Okei, alku ei kyllä vaikuttanut hyvältä. Jossain laivassa merirosvot pitivät miehistöä panttivankeinaan, kunnes paikalle tulee Rossin johdolla pistämään pahat merirosvot pakettiin. Tämän johdannon (lue = hahmojen esittelyn) aikana sitä jo ajatteli, että mitäköhän elokuvasta oikein tulee, mutta kun sitten päätarina pärähti kunnolla käyntiin, niin elokuva tarjosi kyllä viihdettä lähestulkoon alusta loppuun. Eihän tätä elokuvaa todellakaan saa katsoa liian ryppyotsaisesti (tai saa, mutta silloin menettää osan elokuvan viehätyksestä), sillä tämä kyllä kierrättää kaikki toimintaelokuvien kliseet varsin tehokkaasti ja ainakin allekirjoittaneen näköelimiä hivelevästi. Tarina oli hyvin tyypillinen hyvät vastaan pahat -elokuva sillä erotuksella, että nyt niitä hyviksiä on yhden sijasta puolen tusinaa eli sinänsä mitään uutta ei tarjota, mutta kuitenkin melko myyvään asuun elokuva oli kyllä puettu. Totta kai oli jälleen kerran tiedossa näiden toimintaelokuvien suurimpia vitsauksia oleva sankareiden lähes kuolemattomuus -meininki, joten siinä mielessä ei yllätyksiä nähty oikeastaan missään vaiheessa. Kun kaikki kohtaukset vielä ryyditettiin juuri minun mieleeni olevalla action-huumorilla, niin mikäs sen mukavampaa, vaikka ainakin yhdessä vaiheessa sitä huumoria olikin ehkä sen verran liikaa, että melkein olisi voinut kuvitella katsovansa komediaa. Mitä tulee sitten elokuvan toimintaan, niin räjähdykset ja ammuskelut olivat kyllä ihan ilo silmälle, mutta lähitaisteluissa olikin havaittavissa taas niitä adhd-leikkauksia, mutta myönnettävä on, että ei tosiaan kuitenkaan sieltä pahimmasta päästä olevia sellaisia... tai sitten minä olen vain turtunut niihin, etten osaa välittääkään niistä. Kun sitten elokuva loppui, piti jäädä katselemaan vielä lopputekstejä, kun taustalla soi Thin Lizzyn The Boys Are Back in Town, joka oli hyvä lopetuskappale hyvälle toimintaelokuvalle.

Kuten yllä totesin, niin en nyt liiemmin tunne toimintatähtiä (muuta kuin nimeltä) tai heidän elokuviaan, joten siinä mielessä tämä elokuva valaisi hyvin myös heidän kykyjään. Näistä Jet Li jäi aika munattomaksi, eikä hän tuntunut kuin yhdeltä aasialaiselta taistelulajimestarilta monista, kun en näitä aasialaisia toimintaelokuviakaan silleen katso. Niin sanotusti uusista tuttavuuksista pidin eniten Jason Stathamista, Mickey Rourkesta (olen nähnyt hänet Double Teamissa viime vuosituhannen puolella, mutta en ole painanut mieleeni) sekä Dolph Lundgren, jonka hänetkin nähnyt muistettavasti vain Rocky IV:ssä, joten hänen varsinainen lahjakkuutensa toimintatähtenä on jäänyt kokonaan piiloon. Näiden kolmen elokuvia pitääkin ruveta hankkimaan jossain vaiheessa ja varsinkin Statham teki minuun niin suuren vaikutuksen, että oikein ketuttaa, että jo hankittu Crank on katselulistalla vielä monen kuukauden päässä. Rourkesta sen verran vielä, että häntä olisi ehdottomasti pitänyt näkyä enemmän. Itse ”pääjehu” Sylvester Stallone oli hänkin varsin mainiossa vedossa.

Pisteitä: 4/5

PS. Stallonen, Bruce Willisin ja Arnold Schwarzeneggerin yhteiskohtauksessa vitsailtiin Schwarzeneggerin kustannuksella ainakin ehkä hänen Junior-elokuvallaan, mutta varmasti hänen poliitikan urallaan ja mainittiin hänen hahmonsa pyrkivän presidentiksi. Minä en odottanut Schwarzeneggerin tokaisevan maailman tunnetuinta repliikkiä, sillä se ei olisi sopinut kohtaukseen tarinallisesti, mutta ai kun olisin nauttinut, jos Stallonen esittämä Ross olisi tokaissut tyyliin ”Now he's running for presidency, but someday... someday he'll be back”, mutta ei sitten. Kaikkea ei sentään voi saada.

torstai 12. elokuuta 2010

Kärpäsen paluu

Alkuperäinen nimi: Return of the Fly
Ohjaus: Edward Bernds
Käsikirjoitus: Edward Bernds
Pääosissa: Vincent Price, Brett Halsey, David Frankham
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1959

Kesto: 77 min
 

- I want you to work with us.
- I'll work with you. Not because I'm won over, or have any hope that you will succeed where André failed, but to protect you, if I can, from the deadly consequences of building this device.
 
Philippen (Brett Halsey) äiti on kuollut, jonka jälkeen hänelle tulee suuri tarve päästä jatkamaan isänsä työtä, johon Philippen ammatilliset kyvyt riittävät, mutta rahaa hänellä ei ole. Niinpä hän pyytää setäänsä Françoisin (Vincent Price) mukaansa tutkimustyön rahoitukseen, mutta kun tämä kieltäytyy, Philippe kiristää Françoisin osallistumaan uuden teleportaatiolaitteen kehitykseen. Philippe ei ole kuitenkaan ainoa laitteesta kiinnostunut, sillä sen perässä ovat myös hämärämiehet...

Kaikkea sitä näkeekin, kun vanhaksi elää. Tämä hyvin kliseinen sanonta sopii tämänhetkisiin tuntemuksiin hyvin, sillä nyt sain kokea jotain, mitä en ollut aiemmin kokenut: värillisen elokuvan jatko-osa oli tehty mustavalkoisena. Minulla oli tiistaina a) muita kiireitä (WoWin asennus) ja b) hyvin suuri väsymystila, etten jaksanut tätä katsoa kyseisenä iltana kuin vartin verran, joten jätin loput eilisiltaan. No, tämän taukopaikan kohdalla ajattelin jo elokuvan olevan melkein suora kopio ensimmäisestä osasta, mutta ihan näin ei onneksi ollutkaan, mutta toisaalta eipä tämä seikka tehnyt tästä elokuvasta yhtään sen parempaa elokuvaa kuin ensimmäisestäkään ja itse asiassa Kärpäsen paluu oli jopa hivenen huonompi kuin edeltäjänsä.

Tarina alkoi ensimmäisen osan kertauksella, joka kyllä hoidettiin ihan kiitettävän nopeasti ja tämän jälkeen seurattiin jonkin aikaa selvästi samoja polkuja kuin ensimmäisessä osassa. Sitten tulikin mukaan teollisuusvakoilujutut ja elokuva sai hivenen omaa ilmettäkin näkyviin, mutta se ei poistanut sitä tosiseikkaa, että tarina oli monin paikon tylsä, vaikka ensimmäistä osaa enemmän keskityttiinkin itse asiaan. Nämä kokeet olivat selvästi tylsempiä, sillä vaikka kyseessä ei olleetkaan samat koe-eläimet, niin näitä kokeita oli nähty jo ensimmäisessä osassa, joten juttu tuntui jotenkin vanhalta; myönnettävä myös on se, että laitteen käyttö ei näyttänyt kovinkaan häikäisevältä mustavalkoisena. Se, mikä minua erityisesti häiritsi oli tämä Kärpänen, jolla oli täsmälleen samat osat ruumiissaan kuin ensimmäisen osan Kärpäselläkin. Mielikuvituksetonta, sanoi Sivustakatsoja käsikirjoituksesta. Muutenkaan Kärpäsen tempaukset eivät oikein tehneet vaikutusta. Hänen pakenemisensa melkein tuntui kuin olisi katsonut Frankensteinia. Elokuvan lähestyessä loppuaan olinkin jo oikeastaan menettänyt kaiken mielenkiintoni elokuvan kannalta, varsinkin kun aavistin jo, ettei mitään suuria yllätyksiä enää nähtäisi, sillä jotenkin oli kaikesta nähdystä nähtävillä, että elokuvaan saataisiin vielä positiivisempi loppu kuin ensimmäiseen osaan.

Philippen näyttelijä (Brett Halsey) on selvästi parempi kuin ensimmäisessä osassa, mutta tämä johtuukin siitä, että nyt tuo näyttelijä on ainakin 15 vuotta vanhempi. Noin yleisesti ottaen näyttelijät kuitenkin ovat juuri niin hyviä, kuin mitä tällaiselta b-luokan (vai onko tämä jo c-luokkaa?) rainalta sopii odottamaan. Ei siis mitään järin hyviä roolisuorituksia, mutta eipä sitten taas ihan tolkuttoman huonojakaan.

Pisteitä: 2/5