maanantai 26. heinäkuuta 2010

Project 1001, osa 125/1001: Syntyneet tappajiksi

Alkuperäinen nimi: Natural Born Killers
Ohjaus: Oliver Stone
Käsikirjoitus: David Veloz, Richard Rutowski, Oliver Stone
Pääosissa: Woody Harrelson, Juliette Lewis, Tom Sizemore
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1994

Kesto: 117 min

- Do you have anything to say to your fans?

- You ain't seen nothin' yet.
 
Mickeyllä ja Malloryllä (Woody Harrelson ja Juliette Lewis) on molemmilla ollut huono lapsuus ja kun he tapaavat, he löytävät heti yhteisen sävelen. Mickeyn paettua vankilasta he tappavat Malloryn vanhemmat ja aloittavat tämän jälkeen suuren murha-aallon tiellä 666. Pariskunnasta tulee nopeasti julkkiksia ja mitä enemmän uhreja tulee, sitä enemmän kaksikolla on faneja ja media seuraa kaksikon menoa hyvin tarkkaan. Kun kuitenkin niin media kuin poliisikin seuraa perässä, voiko pakomatka jatkua loputtomiin?

Minun oli tarkoitus katsoa ihan toinen elokuva tämän kuukauden WANHANA (Mulholland Drive), mutta koska suureksi hämmästyksekseni se ei ollutkaan 1001-elokuva, niin ”jouduinkin” sitten katsomaan tämän elokuvan, jonka olen nähnyt ainakin kahdesti aiemminkin, mutta jotenkin olin tyystin unohtanut lähestulkoon kaiken alkukohtausten jälkeen. Niinpä sinänsä pääsin melko tuorein silmin tätä katsomaan, mutta joudun kyllä myöntämään, että vaikka tarina itsessään oli ihan hyvä ja mielenkiintoinen, niin kokonaisuutena Syntyneet tappajiksi ei minuun tehonnut ihan parhaalla mahdollisella tavalla.

Tarina siis maistui minulle melko hyvin ja Mickeyn ja Malloryn matkantekoa oli mukava seurata aina niistä takaumista nykyhetkeen asti. Elokuva ei ollut pelkkää silmitöntä väkivaltaa, vaan se kuvasi myös jollain kieroutuneella tavalla ihanasti Mickeyn ja Malloryn keskinäistäkin suhdetta. Olin myös tyytyväinen siihen, että elokuva ei keskittynyt pelkästään kaksikon pakomatkaan, vaan myös pakomatkan jälkeisiä aikoja kuvattiin ihan kiitettävästi. Elokuva päättyikin sitten ihan sopivan tylyllä tavalla. Jos itse tarinasta jotain marisemisen aihetta löytyi, niin minua ei pätkääkään kiinnostanut etsivä Scagnettin tekemiset varsinaisen työnsä ulkopuolella ja jotenkin hänen sekoilunsa siellä motellihuoneessa oli aivan turha lisä elokuvaan.

Jos siis kuitenkin tarinasta pidin pääosin, niin missä mentiin vikaan? No, elokuvan nähneet voivat ehkä hyvin päätellä vastauksen. Aivan, kuvaustyylissä. Elokuvan alussa vielä jaksoi vähän aikaa viehättää jatkuvien kuvaustapojen ja -tyylien muutokset, mutta ns. vitsi meni vanhaksi jo siinä puolen tunnin tietämillä ja sen jälkeen olisi minun puolestani voitu siirtyä takaisin perinteiseen kuvaustyyliin. Jotenkin rupesi vain jossain vaiheessa puuduttamaan se, että samassa kohtauksessa kun vaihtui kuvakulma, niin samalla kuvaustapa oli tyystin eri; milloin oli mustavalkoinen ruutu, milloin käsivarakameralla kuvattu, milloin siirrytty sarjakuvamoodiin jne. Ei tällaista paria tuntia olisi jaksanut mitenkään, hetken aikaa kylläkin. Vallankumouksellinen kuvaustyyli Hollywood-elokuvaksi? Ehkä, ehkä ei, mutta minä en jaksanut oikein viehättyä siitä.

Woody Harrelson ja Juliette Lewis olivat kyllä aivan mainio parivaljakko ja varsinkin Lewis teki Malloryna ison vaikutuksen, vaikka Mallory olikin kaksikosta selvästi se enemmän sekaisin oleva osapuoli. Jollain tavalla sekaisin tuntuivat olevan myös ne tärkeimmät sivuosien hahmot ja varsinkin Robert Downey Jr. oli roolissaan tv-toimittaja Wayne Galena vallan mainio. Sen sijaan – kumma kyllä – Tommy Lee Jonesista en oikein tykännyt, sillä hän tuntui ylinäyttelevän roolinsa ja pahasti.

Pisteitä: 3/5

sunnuntai 25. heinäkuuta 2010

Frendit - 3. kausi

Alkuperäinen nimi: Friends – Season 3
Ohjaus: Gail Mancuso, Kevin Bright, Steve Zuckerman, ym.
Käsikirjoitus: Michael Curtis, Greg Malins, Ira Ungerleider, ym.
Pääosissa: Jennifer Aniston, Courteney Cox, Lisa Kudrow, ym.
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1997

Jaksojen määrä: 25

- If homo sapiens were in fact HOMO sapiens - is that why they're exctinct?
- Joey, homo sapiens are people!
- Hey, I'm not judging.
 
Monica (Courteney Cox) suree loppunutta suhdettaan Richardin (Tom Selleck) kanssa. Ross (David Schwimmer) kertoo Rachelille (Jennifer Anistolle) prinsessa Leia -fantasiastaan, mutta Rachel kertoo siitä myös Phoebellle (Lisa Kudrow). Joey (Matt LeBlanc) puolestaan ei voi sietää Janicea (Maggie Wheeler), jonka kanssa Chandler (Matthew Perry) on palannut yhteen. Tässä on lähtöasetelmat Frendien kolmanteen kauteen, joka maistui allekirjoittaneelle vähintäänkin yhtä hyvin kuin edellinen kausi, joten eipä tämän kauden kohdalla juuri valittamista ollut.

Kauden kantava teema on selvästi Rossin ja Rachelin suhde, jossa riittää setvittävää olivat he sitten yhdessä tai erossa, sillä vaikka heidän suhteensa ei kestäkään koko kautta, niin sitä ruoditaan ainakin sivulauseissa joka ainoassa loppupään jaksossa ja oikeastaan Rachelin ja Rossin suhdetta on hauskempi seurata, kun se on ohi ja itse asiassa heidän erojaksonsa kuuluukin kauden todellisiin huippuhetkiin, sillä se on samaan aikaan hauska ja koskettava. Rachel myös lopettaa tarjoilijan hommat ja lähtee muotialalle, miillä on lopulta osasyynsä Rachelin ja Rossin eroon. Muita jatkuvia teemoja on tietenkin Chandlerin ja Janicen suhde, joka kestää kauemmin kuin koskaan aiemmin (ja koskaan tämän jälkeen) sekä Monican suhteen loppuminen Richardin kanssa, mitä Monica suree monen jakson ajan, mutta ennen kuin kausi on päätöksessään, Monica kokee vielä yhden suhteen, joka (onneksi) päättyy ennen kauden päätöstä. Joey pääsee myös näyttelemään yhteen näytelmään, missä kanssa sattuu ja tapahtuu. Kauden loppupuolella sitten saadaan mukaan myös Chandlerin ja Joeyn lemmikit tipu ja ankka.

Toki kauden aikana tapahtuu paljon muutakin mielenkiintoista, joita käsitellään pääosin vain ja ainoastaan yhden jakson ajan. Phoebe viettää viikonloppua veljensä (Giovanni Ribisi) kanssa, mutta kaikki ei mene ihan putkeen, takaumien kautta tutustutaan frendeihin ja heidän keskinäisiin suhteisiin noin vuosi ennen sarjan alun tapahtumia, Monica saa kilpa-autosängyn; frendit pelailevat vähän jenkkifutista, Phoebe tapaa myös entisen soittokumppaninsa (Elizabeth Daily), Chandler vehtaa Joeyn siskon kanssa, mutta ei muista, minkä siskon, Chandler alkaa myös tupakoida, minkä vuoksi hän saa vähän liiankin hyvin toimivan hypnoosikasetin, Joey ja Rachel vaihtaa suosikkikirjojaan ja lopuksi lähdetään vielä viettämään aikaa rannalle. Kauden aikana siis sattuu ja tapahtuu, mutta tylsiä jaksoja ei nähdä yhtään. Sarjassa on nimittäin niin monta yhdenvertaista päähenkilöä, että homma pysyy tuoreena jaksosta toiseen, eikä homma mene turhaksi toistoksi, mutta ei toisaalta yhdenkään hahmon suosimiseksi. Vaikka en niin lyhyessä ajassa tätä kautta katsonutkaan, niin silti on sanottava, että kausi meni ainakin siinä mielessä melko nopeasti, että kauden päätös tuli hieman nopeammin kuin ajattelinkaan. Nimittäin kun oltiin jo viimeisessä jaksossa, ehdin alussa kuvitella katsovani vasta toiseksi viimeistä jaksoa. Toisin sanoen kauden parissa viihdyin todella hyvin.

Kauden aikana mukana nähdään muun muassa jo edelliseltä kaudelta tutut Giovanni Ribisi ja Tom Selleck, mutta myös Ben Stiller huutavana Rachelin poikaystävänä, Billy Crystal ja Robin Williams (taisi kaksikon yhteinen elokuva ilmestyä näihin aikoihin, joten selvää mainosta) ja mainitaan myös Dina Meyer, joka ei kovin suuri tähti ole, mutta hei, se on ollut verrattain isossa sivuroolissa Beverly Hills 90210:ssa, joten olihan sekin mainittava.

Pisteitä: 5/5

lauantai 24. heinäkuuta 2010

Inception

Alkuperäinen nimi: Inception
Ohjaus: Christopher Nolan
Käsikirjoitus: Christopher Nolan
Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Joseph Gordon-Levitt, Ellen Page
Valmistusmaa: Yhdysvallat, Iso-Britannia
Ilmestymisvuosi: 2010
Kesto: 150 min
 
- Mr. Cobb has a job offer he would like to discuss with you.
- Some kind of work placement?
- Not exactly.
 
Cobb (Leonardo DiCaprio) on erikoistunut louhintaan eli tunkeutumaan ihmisten uniin louhiakseen sieltä salaisuuksia, joista jotkut ovat valmiita maksamaan suuria summia rahaa. Eräs keikka kuitenkin epäonnistuu ja Cobb tiimeineen päättää lähteä livohkaan ennen kuin heidän toimeksiantajansa saa heidät kiinni. Pakomatka jää kuitenkin haaveeksi, kun tuon pieleen menneen keikan kohde, japanilainen liikemies Saito (Ken Watanabe) tarjoaa Cobbille ja hänen tiimikaverille Arthurille (Joseph Gordon-Levitt) uutta keikkaa, jonka onnistuessa Saito lupaisi hoitaa maanpaossa elävän Cobbin takaisin kotiin lastensa luo. Cobb ottaakin työn vastaan ja alkaa koota uutta tiimiä kokoon Arthurin kanssa keikalle, jollaista ei ole ennen tehty, mutta myös menneisyyden haamut seuraavat keikalle mukaan...

Minua on aina kiehtoneet hyvin toteutetut unimaailmat, mistä jotain kertoo minulta täydet viisi pistettä saanut (alkuperäinen) Painajainen Elm Streetillä -elokuvakin. Niinpä ei liene ihme, että olen odottanut tätä elokuvaa jo sen ensimmäisestä, hyvin mystisestä teaseristä lähtiestä ja näkemisen nälkä on vain kasvanut uusien trailerien myötä. Itse asiassa kirosin tuossa alkuviikosta sitä, että elokuvan ennakkonäytös on samaan aikaan (jo maksetun) Toton keikan kanssa ja joudun odottamaan peräti ensi-iltapäivään asti. Nyt elokuva on kuitenkin vihdoin ja viimein nähty ja ilokseni pistin merkille, että sieltä Hollywoodista vieläkin tulee silloin tällöin hyvin omaperäisiä, mutta samalla hyvin viihdyttäviä elokuva. Sellainen Inception nimittäin oli, joskin minä kyllä löysin elokuvasta vähän nurisemisen aihettakin.

Aloitetaan itse varsinaisella tarinalla, joka oli todellakin huippuluokkaa ja ehdottomasti loppuun asti viimeistelty. Aluksi elokuva pitää (tarkoituksella) katsojan aika ulalla tapahtumien kulusta, mutta vähitellen katsojalle avautuu kaikki, mitä pitää tietää unien louhinnasta, mutta tämä ei todellakaan tapahdu liian nopeasti, vaan nämä pohjustukset tulevat pienissä paloissa ja jotenkin aina juuri oikeaan aikaan. Nämä pohjustukset eivät myöskään tuntuneet siltä, että asiat selitettäisiin katsojille, vaan nimenomaan elokuvan muille henkilöille tarinan mennessä eteenpäin. Toisin sanoen elokuva on onnistuttu rytmittämään juuri oikealla tavalla niin, että katsojan mielenkiinto pysyy huipussaan (lähes) koko ajan. Nämä unet oli onnistuttu toteuttamaan sen verran huolella, että olin todella häikäistynyt elokuvan tasosta ja pitkään olinkin antamassa tälle täysiä pisteitä, mutta elokuvan loppupuolella (katso seuraava kappale) elokuva menetti hieman parhaasta terästään. Kuulin elokuvasta etukäteen hyvin vähän mitään arvioita, mutta sen luin jostakin, että elokuva vaatii jatkuvaa keskittymistä ja näin todellakin on, sillä elokuva on todella monisäikeinen kokonaisuus, mutta siitä huolimatta ei todellakaan niin monimutkainen rakenteeltaan, ettenkö ainakin minä olisi mukana hyvin pysynyt. Elokuva myös tarjosi muutamassa paikassa sellaista hienovaraista huumoriakin tarjoten pientä kevennystä muuten aika vakavaan tunnelmaan, mutta nämä nopeat huumoripalat eivät vieneet kuitenkaan tehoa elokuvan tarinalta, eikä niitä (onneksi) loppujen lopuksi viljelty kovinkaan usein. Mitä tulee sitten (ilmeisesti kiisteltyyn) loppukohtaukseen, niin minä tykkäsin siitä loppuratkaisusta paljon, vaikka rehellisyyden nimissä osasin odottaakin jotain sen tapaista. Loppu jäi siis kivasti avoimeksi ja antoikin jokaisen katsojan itsensä päätellä loppuratkaisun haluamallaan tavalla*. Kuitenkaan elokuva ei mielestäni mennyt varsinaisesti katsojan huijaamiseksi, mistä myöskin tämän elokuvan kohdalla pidin suuresti.

[tämä kappale sisältää suurimmat elokuvaa koskevat spoilerit, joten jos et halua spoilaantua, kierrä tämä kappale kaukaa]Vielä sananen elokuvan toimintakohtauksista, joiden ylin ystävä en ole. Ensimmäisten ammuskelijoiden kohdalla normaalielokuvassa olisin alkanut luultavasti haukotella, mutta tässä olin vain täysin pöllämystynyt niiden (vieraiden) ampujien olemassaolosta, sillä en voinut kuin miettiä, mitä ne tekevät unessa ja kenen toimesta. No, myöhemmin tämäkin selitetään ja vieläpä ihan hyvinkin, joten tässä vaiheessa olin vielä enemmän kuin tyytyväinen ratkaisuun. Seuraavan kerran kun päähenkilöt törmäävät näihin vihollisiin, niin unimaailma oli sen verran erikoinen (Matrix on selvästi katsottu), että tykkäsin sitäkin katsella. Kuitenkin lumien keskellä meno laantui kuitenkin sen verran perusräiskinnäksi, että minulta meni ainakin se suurin into. Kyllä, elokuvassa saa olla sitä toimintaakin, mutta ei se olisi saanut nousta näin suureen rooliin, vaikka kuinka tykkäsin siitä niiden vihollisten "lisääntymiskaavasta". Ei vain oikein istunut näin suuri toiminnan osuus tässä lumijaksossa elokuvan kokonaisuuteen parhaalla mahdollisella tavalla.[/tämä kappale sisältää suurimmat elokuvaa koskevat spoilerit, joten jos et halua spoilaantua, kierrä tämä kappale kaukaa]

Näyttelijät olivat hyvin onnistuneita tietenkin Leonardo DiCaprio etunenässä. Ei hän mitään erityisen huikeaa roolisuoritusta tarjonnut, mutta juuri niin perusvarman suorituksen kuin mitä häneltä on viime vuosina totuttu näkemään. Myös Arthuria esittänyt Joseph Gordon-Levitt herätti aidon kiinnostuksen ja olikin roolissaan sen verran vakuuttava, etten tajunnutkaan elokuvaa katsoessani katsovani Kolmas kivi auringosta -sarjan teinipoikaa. Muu äijäkööri jäikin ehkä hivenen näiden kahden miehen varjoon, mutta hyvin ne muutkin rooleistaan suoriutuivat. Mitä tulee sitten Ariadnea näytelleeseen Ellen Pageen, niin myönnän, että aluksi vierastin hänen hahmoaan kovasti, mutta loppujen lopuksi Ariadne istui elokuvan kokonaisuuteen hyvinkin... noh, hyvin ja tykkäsin paljon myös Ellen Pagen näyttelysuorituksesta ja jos hän jatkaa yhtä varmasti tulevissa elokuvissaan, niin mistä tietää, vaikka hänestä tulisikin tulisikin vielä todellinen supertähti.

M-Link kertoi blogissaan, että hänelle oli tullut mieleen Italian Job, Ocean's Thirteen ja Matrix. Itse en ole tuota ensimmäistä elokuvaa nähnyt, mutta nuo kaksi jälkimmäistä elokuvasarjaa minullekin tuli mieleen (viimeistään siellä hotellissa), joskin Ocean's-elokuvista mieleen tuli nimenomaan se ensimmäinen osa. Inception ei tietenkään ollut yhtä hauska kuin Ocean's Eleven, mutta siitä huolimatta myös Inception tarjosi hyvin viihdyttävän rikosjännärin, joka pitää otteessaan jotakuinkin loppuun asti. Menkää katsomaan tämä elokuva!

Pisteitä: 4/5

*Itselläni ei ole tapana niin paljon pohtia näitä avoimia loppuja, vaikka tiedostaisinkin eri tulkintamahdollisuudet, sillä pohdiskelu ei kuitenkaan johtaisi mihinkään lopputulokseen. Totta kai minäkin toivoin lopun tarkoittavan jotain tiettyä tulkintaa, mutta toive on kuitenkin asia kuin luulo, enkä tosiaankaan luule, että juuri haluamani teoria olisi oikein

tiistai 20. heinäkuuta 2010

Frendit - 2. kausi

Alkuperäinen nimi: Friends – Season 2
Ohjaus: Michael Lembeck, Kevin Bright, Gail Mancuso, ym.
Käsikirjoitus: Jeff Astrof, Mike Sikowitz, Adam Chase, ym.
Pääosissa: Jennifer Aniston, Courteney Cox, Lisa Kudrow, ym.
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1996

Jaksojen määrä: 24

- Some girl ate Monica!
- Shut up, the camera adds ten pounds.
- Ah, so how many cameras are actually on you?
 
Frendien toinen tuotantokausi katsottu viimein ja itse asiassa hivenen aikataulusta myöhässä, sillä alunperin piti katsoa tämä kausi loppuun ennen viikonlopun reissua, mutta sitten en ihan ehtinytkään. No, tällä viikolla voisi yrittää ottaa kiinni menetettyä aikaa vähän takaisin (sepäs onkin helppoa, kun torstaina on luvassa Totoa ja luultavasti perjantaina Inception), että saisi elokuun loppuun mennessä nämä kaikki katsottua, kuten ajattelin, vaikka suoraan sanottuna en välittäisikään, vaikka hivenen aikataulusta jäisinkin.
No, kävi miten kävi, niin vaikka edelleen palloilin hieman kahden pistemäärän välillä, niin on tämä kausi kuitenkin ainakin hitusen ehjempi kausi kuin ensimmäinen ja sarjan parissa tuli viihdyttyä paremmin kuin hyvin. Ihan täydellinen? Ei, koska tosiaan jouduin miettimään myös puolen pisteen vähemmän antamista, mutta kuitenkin todella nautittava kausi ja niin lähellä sitä täydellisyyttä, että lopulta annoin pienen pohdiskelun jälkeen sen pistemäärän, minkä annoin.

Kausi alkaa sillä, kun Ross (David Schwimmer) palaa Kiinasta Rachelin (Jennifer Aniston) odotellessa häntä lentokentällä, mutta Rossilla onkin tarjottavanaan yllätys: tyttöystävä Julie (Lauren Tom), joka heittää (tietämättään) kapuloita Rossin ja Rachelin suhteen alkamiselle. Kauden aikana sitten saadaankin nähdä, miten Rossin ja Rachelin suhde lopulta etenee ja oi kun tätä suhteen edistymistä on kiva katsoa. Itse lähestulkoon itken liikutuksesta joka kerta, kun tanssiaisiin lähtö -video on ohi. Rossin ja Rachelin suhde ei kuitenkaan ole kauden ainoa pitkäkestoinen suhdekuvio, sillä myös Monicalla (Courteney Cox) on vipinää häntä selvästi vanhemman Richardin (Tom Selleck) kanssa ja myös tätä suhdetta käsitellään kauden loppuun asti ja monissa jaksoissa käsitelläänkin hauskasti kaksikon ikäeroa. Muista ns. jatkuvajuonisista jutuista mainittakoon Phoeben (Lisa Kudrow) isänkaipuun syttyminen ja Joeyn (Matt LeBlanc) pääsy näyttelemään Päivien viemää -sarjassa ja sen myötä Joeyn pois muuttaminen. Myös eräs Chandlerin (Matthew Perry) entisistä heiloista palaa kuvioihin.

Kuitenkin edelleen valtaosa kauden tapahtumista tapahtuu lähinnä yhden jakson sisällä ja kauden aikana tapahtuu vaikka mitä hauskaa. Chandler ja Joey ajeluttavat Rossin poikaa Beniä bussissa, Joey, Phoebe ja Rachel murehtivat muiden ystävysten rahankäyttöä, Phoebe sairastuu vesirokkoon kriittisellä hetkellä sekä tapaa heterokaapista ulostautuvan aviomiehensä, Monica pettää Racheliä menemällä ostoksille Julien kanssa, Ross kiistelee Phoeben kanssa evoluutiosta ja on pettynyt siihen, että hän menettää niin monet Benin virstanpylväistä, Phoebe pääsee laulamaan hyvin erilaisille yleisöille ja paljon paljon muuta. Kaiken kaikkiaan kuusikon tekemisissä oli se verran potkua, että nauraa sai ihan tarpeekseen ainakin, kun ei ruvennut liian syvälle menemään tapahtumien analysoinneissa; joskus huomaan itsessäni tämän ilkeän tavan ja niin melkein kävi joidenkin jaksojen kohdalla, mutta pyyhkäisin tällaiset ylianalysoinnit nopeasti pois mielestäni ja keskityin vaan nauttimaan näkemästäni; ei sitcomeja liian ryppyotsaisesti pidä katsoa.

Olen tehnyt joitakin nettitestejä Frendeihin liittyen ja aina olen saanut tulokseksi Chandlerin ja myönnänkin meissä olevan jotain samaa. Ei siis taida olla suurikaan ihme, että olen aina pitänyt Chandleria omana suosikkina sarjassa, mutta nyt huomasin tämän (ja vähän ensimmäisenkin) kauden katsomisen aikana, että vaaka alkaa pikku hiljaa kallistua Lisa Kudrow'n esittämään Phoebeen. Okei, Chandler on sarkasmin mestari ja kun itsekin tykkään sarkasmin viljelystä, niin tämän takia pidän Chandlerista todella paljon. Phoebe puolestaan on oikeastaan täysin arvaamaton ja Phoebelle on luotu sellainen tausta, että hänen viitatessaan taustaansa ne viittaukset tulevat täysin puskista, mikä vain saa nauramaan enemmän. Muutenkin Phoeben hippityyli, mikä kyllä kuuluu enemmän kuin näkyy, aiheuttaa monia naurunpurskahduksia. Niin ja ei tosiaan pidä unohtaa niitä Phoeben lauluja, jotka pistävät repeilyttämään kerta toisensa jälkeen, vaikka kuinka monta kertaa ne kuulisi.

Pisteitä: 5/5

Edit useita tunteja myöhemmin. Unohtui mainita kauden vierailevista tähdistä. Mukana nähdään tosiaan Tom Selleck pidemmän aikaa, mutta kauden mittaan nähdään myös muun muassa Giovanni Ribisi Phoeben velipuolena, Julia Roberts Chandlerin kiusattavana olleena koulukaverina, Brooke Shields sekopäänä, Charlie Sheen Phoeben entisenä heilana sekä Jean-Claude van Damme omana lihaksikkaana itsenään.

maanantai 12. heinäkuuta 2010

Frendit - 1. kausi

Alkuperäinen nimi: Friends – Season 1
Ohjaus: James Burrows, Pamela Fryman, Arlene Sanford, ym.
Käsikirjoitus: David Crane, Marta Kauffman, Jeff Astrof, ym.
Pääosissa: Jennifer Aniston, Courteney Cox, Lisa Kudrow, ym.
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1995

Jaksojen määrä: 24

- Hey, Phoebs, do you wanna help?
- Oh, I wish I could, but I don't want to.
 
Varoitus: tämä kappale sisältää fanipoikailua/-mieheilyä! Frendit nimittäin sattuu kuulumaan minun kaikkien aikojen suosikkisarjoihin Twin Peaksin kanssa, enkä edes kuvittele voivani tarkastella sarjaa kovinkaan objektiivisin silmin (sillä tavalla kuin arvostelija nyt voi säilyttää objektiivisuutensa, heh). Edellinen uusintakierros Subilla taisi olla ensimmäinen kierros, jonka (pääosin) jätin kokonaan katsomatta television kautta, enkä nyt aloittanut katsoa myöskään tätä nykyistä uusintakierrosta, tosin tämä johtuu vain siitä, että tiesin katsovani nämä kaudet (pääosin) kesän kuluessa dvd:ltä. Tämä tarkoittaa sitä, että viimeistään toisen tuotantokauden ensiesityksestä (muistan tämän eräästä sen kauden intron pätkästä) lähtien yhtä syksyä (1999) lukuun ottamatta olin katsonut joka ikisen esityskierroksen ennen edellistä uusintakierrosta, mikä taas tarkoittaa sitä, että sarjan olen katsonut television välityksellä vissiin ainakin viidesti ja tähän pitää lisätä vielä ainakin pari kertaa dvd:ltä. Miksi? Koska Frendit nyt vain sattuu olemaan niin pirun hauska sarja ja kestää minulla ainakin uusintakatselua todella hyvin. Nyt joku tietenkin kysyy, että enkö jo muista kaikkia vitsejä etukäteen ja vastauksena voin antaa, että en, mutta hyvin monet kyllä ja sekös vasta minulla lisääkin hupia, kun tiedän vitsit lähes sanatarkasti etukäteen; näin ei ole oikeastaan minkään muun sarjan/elokuvan (yksittäisiä repliikkejä lukuun ottamatta) kanssa. Alun perin ajattelin näiden arvostelujen olevan ”tylsää” täyttä viittä tähteä toitottavia arvostelujen sarjaa, mutta ainakin tämän sarjan ensimmäisen kauden kohdalla joudun (ikäväkseni) myöntämään, että ihan hivenen jäätiin siitä viidestä tähdestä.

Sarja lähtee käyntiin mielestäni varsin hyvin, sillä hahmot tehdään heti tutuiksi luonteita ja elämäntilanteita myöten, joten sikäli sarjaan on kohtuullisen helppo päästä sisälle. Okei, pilottijaksossa (The One Where Monica Gets a Roommate) kyllä on ehkä vähän enemmän dialogin voimin eteenpäin meneviä sketsimäisiä kohtauksia kuin mihin sarjaan kokonaisuutena tarkasteltuna tullaan tottumaan (varsinkin alussa), mutta tämä on helppo antaa anteeksi pilottijaksoisuuden varjolla ja tietenkin myös siksi, että nuo vitsit upposivat minuun ainakin täysillä.

Sarja on siinä määrin tyyppiesimerkki sitcomeista (tilannekomedioista), että yhtä aihetta käsitellään pääosin vain yhden jakson ajan. Niinpä saamme nähdä muun muassa kuinka sarjan naiset Rachel, Monica ja Phoebe (Jennifer Aniston, Courteney Cox ja Lisa Kudrow) stalkkaavat Valkoisen talon tiedottajaa (tai vastaavaa) George Stephanopoulosia, Monican ja Rossin (David Schwimmer) isoäiti kuolee, Chandleria (Matthew Perry) luullaan homoksi, Phoebe saa ylimääräistä rahaa tililleen, tirkistellään toisten intiimejä ruumiinosia, Joey (Matt LeBlanc) treffailee Phoeben kaksoissiskoa, pelataan pokeria ja vaikka mitä. Kaikki jaksot ovat vähintääkin hauskoja, mutta kyllä minä huomasin, että jotkin vitseistä ei vain purrut enää yhtä hyvin kuin joskus aiemmin, jos nyt toimi silloinkaan. Tästä huolimatta jaksot kokonaisuudessaan olivat monin paikoin nautittavia ja käsiteltyjen aihepiirien ääressä viihtyi todella hyvin.

Jotain jatkuvuuttakin kaudessa oli, sillä jo pilottijaksossa pistetään alulle Rachelin ja Rossin välit varsinkin Rossin kautta ja kauden mittaan sitten Ross rakastaakin Racheliä melko salaisesti Rachelin tietämättä mitään näiden tunteista. Kausi loppuukin sitten siihen, kun Rachel saa tietää Rossin tunteista, mutta eräällä tavalla liian myöhään (ainakin ensimmäisen kauden puitteissa ajateltuna). Muutkin kauden jatkuvajuoniset (no, vähintäänkin sivulauseissa mainitut) jutut tuntuivat pääosin liittyvän jollakin tavalla Rossiin, kun Rossin ex-vaimo Carol (Anita Barone) odottaa Rossin lasta ja tämän lisäksi Ross hankkii myös lemmikkiapinan, joka on Rossilla monen jakson ajan. Toisaalta sitten Chandlerillakin tapahtuu, sillä hän tapaa monta kertaa kauden aikana saman naisen, Janicen (Maggie Wheeler), josta hän kuitenkin pyrkii pääsemään eroon suhteellisen nopeasti. Rachelilläkin on muutamia jaksoja kestävä romanssi kuuman italialaisen Paolon (Cosimo Fusco) kanssa.

Päähenkilöt sarjassa on hyvin rakennettuja ja kaikilla hahmoilla on omat persoonallisuutensa, minkä vuoksi sarjaa onkin niin mukavaa katsoa. Näistä persoonallisuuksista vielä tehdään huumoria monissa jaksoissa ja kun näyttelijät vielä näyttelevät roolejaan hyvin, niin mikäs sen parempaa. Sivuhenkilöistä mainittakoon sen verran, että kauden aikana tosiaan nähdään niin Maggie Wheeler kuin Monican ja Rossin vanhemmat (Christina Pickles ja Elliott Gould), jotka ovat ainoat sivuhenkilöt, jotka esiintyvät (puheroolissa) sarjan jokaisella kaudella. Muissa sivuosissa nähdään kauden mittaan muun muassa Jon Lovitz, Jay Leno, silloin Teho-osastosta tutut George Clooney ja Noah Wyle (lääkäreinä totta kai) sekä Hulluna sinuun -sarjasta tutut Helen Hunt ja Fran Devanow (Hulluna sinuun -sarjan roolihahmoissaan).

Pisteitä: 4,5/5

Hauska satunnainen fakta sarjan varrelta: Myös kahvilassa työskentelevä Gunther (James Michael Tyler) on mukana jo sarjan ensimmäisellä kaudella (tehden siitä neljännen sivuhahmon, joka on mukana jokaisella kaudella), mutta hänellä ei ole tällä kaudella yhtään puheroolia. Taustalla hänet nähdään kuitenkin useasti.

lauantai 10. heinäkuuta 2010

Predators

Alkuperäinen nimi: Predators
Ohjaus: Nimród Antal
Käsikirjoitus: Alex Litvak, Michael Finch
Pääosissa: Adrien Brody, Alice Braga, Topher Grace
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2010

Kesto: 108 min

- How do we kill them?
- However you can.

Joukko ihmisiä herää siihen, että he putoavat korkealta ja kovaa ja laskeutuvat laskuvarjoilla tuntemattomaan viidakkoon, eikä kenelläkään tunnu olevan minkäänlaista muistikuvaa siitä, miten ovat sinne joutuneet. He kuitenkin epäilevät olevansa jossain Amazonin viidakossa kasvillisuuden perusteella. Pian vetovastuun ottava Royce (Adrien Brody) huomaa, että monilukuisesta sakista yhtä - lääkäri Edwiniä (Topher Grace) - lukuunottamatta kaikki ovat jonkin sortin väkivallan ammattilaisia. He lähtevät etsimään ulospääsyä viidakosta, mutta he eivät vain huomaa olevansa osa suurta saalistuspeliä, vaan myös olevansa totisesti hyvin, hyvin kaukana kotoaan...

Nyt täytyy myöntää, että tämän elokuvan ensi-ilta tuli kuin varkain, sillä ennen viime tiistaita en ollut ollut siitä tietoinen. Toki tiesin elokuvan olevan jossain vaiheessa tulossa, mutta julkaisuajankohta oli jäänyt huomiotta kokonaan. Tämä ei kuitenkaan ollut ainoa yllätys. Olin nimittäin pitänyt tätä vain jonkin sortin uusintafilmatisointina, jossa nimensä mukaisesti predatoreja onkin useampia (ajattelin kahta) eikä niinkään jatko-osana, mikä se kuitenkin oli. Viimeinen suuri yllätys oli se, kuinka suurella volyymilla elokuva tuotiin valkokankaille: (lähes) samanaikainen julkaisu kaikkialla maailmassa ja Suomessakin elokuva rynni heti muihinkin kuin vain niihin isoimpiin teattereihin; pelkästään Tennispalatsissa elokuvaa esitetään kolmessa salissa samanaikaisesti. No, mitä tulee sitten itse elokuvaan, niin Predatorsilla oli toden totta mahdollisuudet nousta minun suosikikseni Predator-leffoista, mutta lopulta ihan niin ei käynytkään, mutta kakkospaikalle kyllä
.
Minä ainakin odotin paljon, nähdäänkö elokuvassa samankaltainen minigun-episodi kuin Predator - Saalistajassa (no, ajattelinhan vielä elokuvan alkaessa elokuvan olevan uusintafilmatisointi) ja kas, sellainen saatiin ja vieläpä heti alussa. Tämä oli mielessäni todella hyvä ratkaisu, sillä en varmasti ollut ainoa, joka tätä odotti ja tämän jälkeen pystyikin sitten keskittymään itse tarinan seuraamiseen ja mikäs oli seuratessa, kun tarina oli varsin onnistunut. Ensin väki kerättiin niin sanotusti kasaan ja sitten yritetään löytää viidakosta pois ihmisten ilmoille. Vaikka joukossa onkin peräti kahdeksan ihmistä, niin predatorit pysyivät piiloissaan hyvin pitkän aikaa ja niinpä tunnelma pääsi kohoamaan vähitellen yhä piinaavammaksi jännitykseksi, varsinkin kun iso, valoisa viidakko saa minulle kylmiä väreitä niskaan. Kun sitten saalistus toden teolla alkaa, niin se ei tapahdu silleen hätiköiden, vaan hahmot pysyvät kiitettävän pitkään elossa, kiitos Roycen hahmolle kirjoitetun terävän älyn. Pari yllättävää juonenkäännettäkin elokuvaan mahtui ja varsinkin heidän päästyään pois viidakosta kirkkaan taivaan alle koettiin sellainen twisti, että elokuvasta tuli vain entistäkin nautittavampi. Kun sitten niitä predatoreja väistellään, niin ilokseni huomasin, että pääosin selvittiin ilman adhd-leikkauksia niin, että taisteluista ja pakoon juoksemisista sai jopa jotain selvääkin.

Loppujakso menikin sitten vähän pipariksi noin niin kuin tunnelmaltaan, vaikka kyllä sitä siltikin vielä katsoi. Ensin ryhmä rämä pääsee sisätiloihin suojaan ja jotenkin nämä sisätilat eivät tehneet oikein minkäänlaista vaikutusta ja olisin halunnutkin ryhmän pysyttelevän koko ajan ulkosalla pelkäämässä henkensä puolesta. Tässä vaiheessa tarinaan saatiin vielä yksi hahmo Noland (Laurence Fishburne), jonka ainoa tehtävä tuntuikin selittää ryhmälle (ja siten katsojille) predatoreista ja niiden motiiveista ja siten Noland jäikin aika turhaksi. Sitten kun yksi predator on ajanut joukon taas ulos, onkin jo laskeutunut pimeys ja tässsä pimeydessä ei ollut vain samaa fiilistä kuin avoimessa, valoisassa viidakossa liikuttaessa. Loppujakson parasta antia oli ehdottomasti tämä miekkataistelu, sillä se oli toteutettu ihan kiinnostavasti. Ennen elokuvan loppua nähdään myös predatorien kaksintaistelu, mutta koska ne näyttivät niin samoilta, niin siitä ei oikein ottanut selkoa, kumpi niistä voitti, vaikka hyvin pian taistelun jälkeen tämäkin selvisi. Loppuratkaisu oli ihan hyvä, mutta ihan loppuun olisin toivonut loittonevaa kameraa, joka olisi liikkunut aina yläilmoihin asti lopputekstien vyöryessä ruudulla, mutta sen sijaan kuva leikattiin äkkiä poikki ja alkoi joku täysin elokuvan tunnelmaan sopimaton loppumusiikki. Itse elokuvan aikana musiikitkin olivat hyviä tunnelmanluojia.

Elokuvan näyttelijät olivat mielestäni ihan hyviä, mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että itse hahmot oli kirjoitettu hyvin yksiulotteisiksi ja siten elokuvasta puuttuivat ne todelliset persoonallisuudet. Toki alusta asti oli aikalailla selvää, ketkä varsinkin tulevat selviämään hengissä, mutta noin yleisesti ottaen sillä ei tuntunut olevan mitään väliä, ketkä kuolevat ja missä järjestyksessä. Tämä on sinänsä vähän sääli, sillä vähän enemmän luonnetta mukaan, niin elokuva olisikin saattanut nousta suosikki-Predatorikseni (edellisen kappaleen nillityksestä huolimatta), mutta ei sitten.

Pisteitä: 4/5

torstai 8. heinäkuuta 2010

Simpsonit - 7. kausi

Alkuperäinen nimi: The Simpsons – Season 7
Ohjaus: Wesley Archer, Susie Dietter, Mark Kirkland, ym.
Käsikirjoitus: Bill Oakley, Josh Weinstein, John Swartzwelder, ym.
Pääosissa: Dan Castellaneta, Julie Kavner, Nancy Cartwright, ym.
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1996

Jaksojen määrä: 25

- Hey, I thought you said Troy McClure was dead.
- No. What I said was he sleeps with the fishes.
 
Simpsonien seitsemännen kauden katsomiseen meni kaiken kaikkiaan noin kuukausi (ai mitkä jalkapallon MM-kisat?), mutta tulihan tämäkin viimein katsottua. Hidas tahti siis ei johtunut missään nimessä siitä, että kausi olisi ollut heikonlainen, vaan kausi oli päinvastoin varsin laadukas ja kaikki jaksot vähintäänkin mielenkiintoisia, eikä siten todellisia heikkoja jaksoja kertynyt yhtäkään. Todellisia huippujaksojakin mahtui kauteen useita.

Aloitetaan, kuten aina ennenkin, Kauhujen talolla, josta nyt oli vuorosta kuudes jakso (Treehouse of Horro VI). Tällä kertaa aloitan tarinoista viimeisimmällä (Homer³), joka useimmille on varmaan parhaiten jäänyt mieleen, sillä siinä Homer (ja Bart hetkeksi) joutuu kolmiulotteiseen ulottuvuuteen, joka on animoitu tietokoneella, mikä oli tuolloin melko uusi juttu (ensimmäinen täyspitkä tietokoneanimaatio Toy Story – leluelämää tuli vain vuosi aiemmin) ja vaikka se nykyvalossa saattaakin näyttää hieman kömpelöltä. Lisäksi Homer nähdään vielä oikeiden ihmisten ilmoilla edelleen kolmiulotteisesti mallinnettuna. Tarinallisestihan tuossa ei ollut juuri muuta sisältöä kuin Homerin seikkailut siellä 3D-maailmassa, mutta siitä huolimatta ihan viihdyttävä tarina. Sitten kun palataan siihen jakson ensimmäiseen tarinaan Attack of the 50-foot Eyesores, jossa jättimäiset mainosmannekiinit heräävät henkiin, niin ihan hyvä ja hauska oli tämäkin, mutta edusti selvästi sitä perinteistä ”hassuttelukauhutarinaa”, jollaisia on nähty aiemminkin Kauhujen talojen tiimoilta. Kuitenkin omaksi suosikikseni – yllätys yllätys – nousee jakson keksimmäinen tarina Nightmare on Evergreen Terrace, joka tarjoaa oivan Painajainen Elm Streetillä -parodian, minkä vuoksi minä viihdyinkin tuon jakson parissa hyvin.

Mitä muihin jaksoihin tulee, niin mainitaan nyt se ainut selvästi heikompi jakso: Homer the Smithers. Jaksossa Homer käyttäytyy hyvin epähomermaisesti ollen tavallistakin tumpelompi, mikä ei oikein tuntunut istuvan häneen, minkä vuoksi en oikein saanut tästä nimenomaisesta jaksosta läheskään kaikkea irti. Noin muuten kauden jaksot onnistuivat naurattamaan ja viihdyttämään kunnolla ja jos nyt jokunen huippujakso pitää nimetä, niin ensimmäisenä maininnan ansaitsee selvästi kauden paras jakso Raging Abe Simpson and His Grumbling Grandson in ”The Curse of the Flying Hellfish”, jossa varsinkin viimeiseen näytökseen tultaessa oli kunnon seikkailujännärin makua ja siitäkös minä pidin ja paljon. Muita huippujaksoja olivat sitten Lisa-tarinat Lisa the Iconoclast, jossa Lisa yrittää kertoa totuutta Springfieldin perustajasta ja kauden päättävä Summer of 4 ft. 2, jossa Lisa hankkii kesälomamatkalla ystävillä esittäen Bartia sekä Mother Simpson, jossa Homer tapaa kauan poissa olleen äitinsä. Muita maininnan arvoisia jaksoja oli tietenkin kauden aloitus Who Shot Mr. Burns?: Part 2, jossa viimein paljastuu Mr. Burnsin (minulle Burnsin nimi on nimenomaan aina Mr. Burns, joten en osaa kirjoittaa sitä suomeksikaan millään toisella tavalla, blogg.huom.) ampuja, Lisa the Vegetarian, jossa Lisa ryhtyy kasvissyöjäksi (pysyvä muutos, muuten), Two Bad Neighbors, jossa Simpsonien naapuriin muuttaa entinen presidentti George Bush vaimoineen, A Fish Called Selma, jossa käydään yksi Simpsonien historian parhaimmista dialogeista (katso yllä) sekä mielenkiintoinen kokeilu 22 Short Films About Springfield (lyhäreitä ei kuitenkaan tainnut olla ihan 22), jossa tutustutaan springfieldläisten elämiin ja jossa on muun muassa hyviä Pulp Fiction -parodiapätkiä. Myös kauden koostejakso The Simpsons 138th Episode Spectacular saa minulta kiitosta koostamistavan vuoksi.

Kauden aikana kuullaan tuttuun tyyliin paljon vierailevia ääniä ja tällä kertaa mukana ovat olleet muun muassa Mickey Rooney, Paul ja Linda McCarthy, Paul Anka, Glenn Glose, R. Lee Ermey, Donald Sutherland, Kirk Douglas, Jeff Goldblum sekä The Smashing Pumpkins ja Cypress Hill. Näistä itseään näytelleistä (mm. bändit, Rooney ja McCarthyt) on se kyllä sanottava, että kiitettävän hyvin he ovat pistäneet itsensä likoon kyllä.

Kauden ekstrat koostuvat tuttuun tyyliin joistakin animaatioiden tekovaiheista (tällä kertaa voi jopa vaihtaa ”kuvakulmaa”!), jokaisen jakson (hyvistä) kommenttiraidoista ja niin ikään kommentoiduista poistetuista kohtauksista. Mukaan on saatu parista jaksosta pienet pätkät piirtämisen yksityiskohtiin paneutuvat kommenttiraidat sekä jo mainitusta Homerin 3D-mallinnuksesta kertova (hyvin huonosti valaiseva) lyhytdokumentti.

Pisteitä: 4,5/5

tiistai 6. heinäkuuta 2010

Katseeseen kätketty

Alkuperäinen nimi: El secreto de sus ojos
Ohjaus: Juan José Campanella
Käsikirjoitus: Juan José Campanella
Pääosissa: Ricardo Darín, Soledad Villamil, Guillermo Francella
Valmistusmaa: Argentiina, Espanja
Ilmestymisvuosi: 2009

Kesto: 131 min

- Mies voi vaihtaa mitä tahansa. Kasvonsa, kotinsa, perheensä, tyttöystävänsä, uskontonsa, jumalansa. On kuitenkin yksi asia, mitä hän en voi vaihtaa. Hän ei voi vaihtaa intohimoa.
 
Eläkkeellä oleva rikosoikeuden asianajaja Benjamín Esposito (Ricardo Darín) alkaa kirjoittaa kirjaa raiskausmurhasta, jota hän tutki 25 vuotta aiemmin, mutta törmää heti vaikeuksiin. Hänen entinen työkaverinsa ja salainen rakkauden kohteensa Irene (Soledad Villamil) neuvoo Benjamínia aloittamaan siitä, minkä hän muistaa parhaiten ja niinpä Benjamín palaa mielessään ajassa taaksepäin hetkiin, jolloin hän joutui tutkimaan niin elämänsä suurinta tapausta kuin omia tunteitaankin...

Niin kuin sitä mennään katsomaan elokuva vain sillä varjolla, että elokuvassa puhutaan espanjaa; parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-pysti oli elokuvan valinnalla hyvin pieni merkitys. Okei, olin myös sen verran häkeltynyt siitä tiedosta, että elokuva yleensä tuli paikalliseen teatteriin, että sekin vaikutti vähäsen katselupäätökseen; tämä on juuri niitä elokuvia, jotka olisin saattanut jättää väliin, jos asuisin laajemman elokuvavalikoiman tarjoavassa kaupungissa. Niin ja toisaalta tuli tehtyä samalla uusi aluevaltaus, sillä en muista aiemmin katsoneeni ainuttakaan argentiinalaista elokuvaa. Ai itse elokuvasta? No, minusta tämä oli varsin loistava elokuva pienin heikkouksin ja vaikka en olekaan nähnyt muita vieraskielisen elokuvan Oscar-ehdokkaita, niin sanoisin silti, että Katseeseen kätketty oli varsin oiva valinta voittamaan tuon pystin.

Elokuva alkaa nykyhetkestä, jossa Benjamín kirjoittaa ensimmäisiä aloitusyritelmiä ja samalla nähdään pieniä väläyksiä tulevista takaumapätkistä ilman, että katsoja tietää sitä ja tämä ratkaisu toimii hyvin elokuvan eduksi ja luo jo heti pientä jännitystä ilmaan (nähdäänhän joukossa myös pätkä tätä raiskausta). Pian siirrytään kokonaan takaumiin, joissa Benjamín sitten tutkii apurinsa Sandovalin (Guillermo Francella) tapausta läpikotaisin ja oi kun tämä tutkinta ja tarina imaisi kunnolla mukaansa. Alussa puhutaan Moralesin tapauksesta, mutta juuri muuta ei tästä tapauksesta kerrota etukäteen, joten sitä huomasi oikein jännittävänsä, miten edes nämä takaumapätkät tulevat loppujen lopuksi päättymään. Mistään tusinatrilleristä siis ei missään nimessä ole kyse. Kun sitten yhtäkkiä takaumat tämän rikostapauksen osalta loppuvat, niin sitä melkein voisi kuvitella elokuvan olevan siinä, mutta ei. Tapauksen käsittely jatkuu hyvin mielenkiintoisella ja jokseenkin uskottavalla tavalla vielä tämän jälkeenkin ja saa lopulta melko karmivan päätöksen. Kaiken kaikkiaan tämä rikostarina oli yllättävistä juonenkäänteistä oikein upeaa katseltavaa.

Myös lähinnä sivulauseissa edennyt Benjamínin ja Irenen välinen suhteen eteneminen oli sekin toteutettu pitkälti hienosti ja heidän orastavia tunteita käsiteltiinkin hyvin hienovaraisesti. Tämän suhteen kohtalossa oli kyllä tietyiltä osin kliseinen, mutta silti siihen oli saatu vähäsen tuoreuttakin mukaan tavalla, joka kyllä minuun jätti hieman surullisen jälkimaun (ei Benjamínin ja Irenen suhteen, vaan henkilökohtaisella tasolla), minkä vuoksi sitten illalla olinkin vähän muissa maailmoissa. Toisin sanoen tässä heidän suhteen käsittelyssä oli jotain, mikä todella pisti ajattelemaan.

Harvemmin kiinnitän huomiota itse kuvaukseen, mutta tässä elokuvassa siinäkin oli onnistuttu vallan mainiosti, oltiinpa sitten nykyajassa tai sitten vuodessa 1975. Nyt ei oltu missään iloisen värikkäissä lavasteissa, vaan elokuvan yleisilme oli jotensakin synkänpuoleinen. Valaistus oli toteutettu juuri oikealla tavalla niin, että se oli omiaan luomassa tähän sellaista jännittävää tunnelmaa; ei kirkkaita valoja, ei (pääosin) pelkkää pimeyttä, vaan jotain siitä väliltä, mikä sopi hyvin elokuvan tarinaan. Myös musiikki oli varsin erinomainen tunnelmanluoja. Noin muutenkin kuvauspuolella oli onnistuttu varsin hyvin, mutta yksi erityinen kohtaus jäi vaivaamaan: tämä jalkapallo-ottelukohtaus, jossa kuvaustapa muuttui äkkiarvaamatta perinteisestä kuvaamisesta käsikamerakuvaamiseen. Ratkaisu ei mielestäni oikein istunut muuhun elokuvaan.

Näyttelijät olivat varsin upeita ja jos elokuva olisi ollut amerikkalainen, olisi nämä näyttelijät olleet vahvasti kiinni parhaan näyttelijän Oscareissa. Okei, Guillermo Francella ei täysin vakuuttanut juoppona Sandovalina, mutta noin muuten ei valittamista löydy oikein kenestäkään. Varsinkin Ricardo Darín teki suuren vaikutuksen allekirjoittaneeseen.

Pisteitä: 4,5/5