Painajainen Elm Streetillä

Alkuperäinen nimi: A Nightmare on Elm Street
Ohjaus: Samuel Bayer
Käsikirjoitus: Wesley Strick, Eric Heisserer
Pääosissa: Jackie Earle Haley, Rooney Mara, Kyle Gallner
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2010
Kesto: 97 min

 

- Little Nancy. Now that you caught me, what game do you wanna play next?

- Fuck you!

- Ooh, sounds like fun. It's a little fast for me. How about we hang, first?

Springwoodin kahvilassa Dean (Kellan Lutz) näkee painajaista, jossa veitsikätinen mies jahtaa häntä. Juuri kun tämä mies on viiltänyt Deaniä, Dean herää ja huomaa, että hänen kädessään on kuin onkin viiltoja. Tyttöystävälleen Krisille (Katie Cassidy) Dean kertoo, ettei ole nukkunut kunnolla päiviin. Tämä sitten aiheuttaa äkillisiä nukahtamisia ja kun Dean seuraavan kerran nukahtaa, Kris saa omin silmin todeta Deanin raakaa "itsemurhaa". Tämän jälkeen myös Kris alkaaa nähdä painajaisia lopulta kohtalokkain seurauksin, mikä saa heidän ikätoverinsa Nancyn (Rooney Mara) ja Quentinin (Kyle Gallner) tuon unissatappajan perään ja lopulta selviää, että tuo mies on Freddy Krueger (Jackie Earle Haley), ja että Freddy haluaa kostaa...

Tämä elokuva oli kuulunut koko alkuvuoden odotetuimpiin elokuviin, vaikka sisimmässäni ajattelinkin, että tuo odotus palkittaisiin lopulta korkeintaan keskinkertaisella tuotoksella. No, siitä huolimatta minun piti lähteä tätä ihan vartavasten Tampereelle katsomaan (no, tein minä siellä muutakin, mutta tämän elokuvan takia sinne menin) heti kun mahdollista, sillä Poriin tämä ei tullut - eipä tietenkään niin - vielä tänä viikonloppuna ensi-iltaan. Kun elokuva oli ohi, pystyin toteamaan, että tämä uusi Painajainen Elm Streetillä oli sittenkin hivenen odotuksiani parempi elokuva, mutta ei paljon.

Elokuva alkaa vanhoja Elm Street -elokuvia kunnoittaen unijaksolla, mikä ei tietenkään allekirjoittaneelle tullut mitenkään yllätyksenä, mutta ihan kivasti tuo unijakso onnistui herättämään tunnelmaa, kiitos kivasti käytetyn musiikin. Harmi vain, että homma latistui hieman, kun siitä unesta herättiin, sillä ei näiden teinien juttelut siellä kahvilassa herättäneet juuri minkäänlaista mielenkiintoa. Aluksi ehdin jo ajatela, että tätäkään elokuvaa ei voisi kutsua (umpikehnon Friday the 13th -remaken tavoin) varsinaiseksi uusintafilmatisoinniksi, sillä kovin orjalliseksi tarinaa ei viety ihan samoja polkuja kuin alkuperäistä elokuvaa, mutta lopulta tässä oli kyllä sen verran alkuperäisestä elokuvasta toistettuja kohtauksia, että kyllä tämä minulle jossain määrin nimenomaan uusintafilmatisoinnista kävi. Varsinkin Krisin kuolema ja sen jälkiseuraukset olivat kuin suoraan alkuperäisestä elokuvasta ja myöskin mukaan oli saatu tämä näennäisen kärkihahmon kuolema kesken kaiken. Niinpä oma aikani elokuvan parissa menikin lähinnä näiden viittausten bongaamiseen, mutta siinä sivussa elokuva onnistui tarjoamaan paikoitellen jopa jännitystä, mutta ei tarpeeksi, jotta olisin saanut tästä ihan kaikkea irti. Sen verran tuttua kauraa tämä kuitenkin oli, noin niin kuin rakenteensa puolesta. Lopputekstit alkavat muuten aika tylsällä rock-kappaleella, mutta kun sen jaksaa läpi, niin kaksi seuraavaa kappaletta tarjosivatkin ihan kivaa kauhuelokuvamaista musiikkia. Itse elokuvassa musiikki oli ihan kohtuullista, mutta ei kuitenkaan ihan parhaaseen fiilikseen niiden avulla päässyt.

Jos jotain napinaa pitää keksiä, niin en tykännyt siitä, että Freddyn motiivit oli muutettu. Ei, en ajattele, että uusintafilmatisoinnin pitäisi seurata orjallisesti alkuperäistä tarinaa, mutta kun alkuperäisen elokuvan Freddyn motiiveissa oli vain enemmän munaa kuin tämän elokuvan Freddyn motiiveissa, niin vaihdos tuntui jotenkin väärältä. Lisäksi elävän Freddyn kohtalon näyttäminen (olin muuten kuvitellut tämän olevan jonkinasteinen prequel trailerin perusteella) olisi voinut sisällyttää siihen hetkeen, kun Nancyn äiti kertoo Freddystä, eikä suinkaan Quentinin uneen; nyt tuo taustoitus tuntui vähän turhan väkinäiseltä.

Mitä tulee sitten Freddyyn itseensä, niin en ole sitä mieltä, että vain ja ainoastaan Robert Englund saisi esittää Freddyä, mutta silti on todettava, ettei Jackie Earle Haley ollut ihan paras valinta Freddyksi. Tämä johtui pitkälti Haleyn äänestä, joka ei vain kuulostanut pätkääkään freddymäiseltä, vaan oli jotenkin möreä tai selvästi alkuperäistä matalampi. Tämä haittasi varsinkin niissä kohdin, kun Freddy heitti niitä muka-vitsikkäitä onelinereitaan, mitkä eivät huvittaneet johtuen nimenomaan Haleyn äänenkäytöstä Freddynä. Noin olemukseltaan Haley oli kuitenkin ihan tyydyttävä Freddy, vaikka ei tietenkään Robert Englundin tasoa.

Muut näyttelijät tuntuivatkin sitten edustavan sitä nykyajan teinikauhukamaa eli vaikka aimo harppaus onkin otettu esim. 1980-luvun teinikauhujen näyttelijöistä (tai sitten se oli vain se kuvaustapa), niin eipä siitä huolimatta näistä suorituksista mitään Oscareita jaeta, mutta ihan tyydyttävää kauhuelokuvatasoa kuitenkin.

Mietin kyllä, josko olisi antanut elokuvalle puoli pistettä vähemmän, mutta kyllä tämä sen verran onnistui viihdyttämään, että nipin napin sai tämän pistemäärän.

Pisteitä: 3/5

PS. Unohtui mainita, että elokuva tuntui pidemmältä kuin mitä se oli.