Ohjaus: Sergio Leone
Käsikirjoitus: Sergio Leone, Sergio Donati
Pääosissa: Charles Bronson, Claudia Cardinale, Henry Fonda
Valmistusmaa: Italia, Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1968
Kesto: 159 min
- Did you bring a horse for me?
- Well... looks like we're... looks like we're shy one horse.
- You brought two too many.
Jill McBain (Claudia Cardinale) on mennyt
kuukausi aiemmin naimisiin Brett McBainin (Frank Wolff) kanssa New
Orleansissa ja nyt hän on matkalla tämän luokse. Saavuttuaan Brettin
kotitalolle hän saa kuulla musertavan uutisen: niin Brett kuin tämän
kolme lastaan on surmattu. Cheyenne (Jason Robards) joukkoineen
lavastetaan syylliseksi, mutta oikeat syylliset löytyvät
kovaksikeitetystä rosvosta Frankista (Henry Fonda) ja tämän miehistä.
Paikan päälle on kuitenkin jo saapunut Harmonicaksi (Charles Bronson)
kutsuttu mies, jolla on jostakin syystä kana kynittävänä Frankin
kanssa, ja joka on jo saanut tapettua muutaman Frankin miehen...
En ole kaiketi pientä Hyvät, pahat & rumat
-pätkää lukuun ottamatta nähnyt yhtäkään Sergio Leonen elokuvaa, vaikka
itse asiassa minulla oli pieni muistikuva tästäkin elokuvasta, mutta
tämä muistikuva osoittautui mitä todennäköisemmin vääräksi. Siitä
huolimatta minulla oli jonkinasteinen mielikuva elokuvan laadusta ja
siitä, mitä minä tästä pitäisin, ja vaikka totesinkin elokuvan laadun
olevan (minun vähäisellä länkkärikokemuksella arvioituna)
arvatunlaisesti loistava, niin siitä huolimatta en saanut tästä ihan
kaikkea irti ja luulenkin, että Huuliharppukostaja saa enemmän
arvostusta lännenelokuvien ystäviltä, vaikka ei tämä minustakaan missään
nimessä huono ollut.
Elokuvasta näkee taas kerran sen, kuinka
suuri merkitys tarinalla on minun viihtyvyyteni kannalta. Ei, minusta
tarina ei ollut itsestään huono, mutta se tuntui kuitenkin hyvin
tyypilliseltä lännenelokuvatarinalta, jollaisista en nyt suuremmin ole
kiinnostanut. Elokuva oli kyllä hyvin seurattava, mutta mitään suuria
ahaa-elämyksiä en sen aikana kokenut, vaan tapahtumat vyöryivät
eteenpäin vailla suuria tunnekuohuja. Tässä oli nimittäin näin
”maallikon” silmin katsottuna kaikkia länkkärikliseitä: oli roistoja,
oli sankareita, oli näiden kahden ihmistyypin kohtaamisia siellä täällä,
oli jopa se ”pakollinen” kaksintaistelukohtaus. Totta kai kaikki tämä
oli puettu ihan mielenkiintoisen tarinan sisään ja ehkä sittenkin
välillä huomasin olevani kiinnostunut Harmonican taustasta, mikä lopulta
johti hieman korkeampiin pisteisiin, mutta pääosin olin kuitenkin
selvillä siitä, miten elokuvassa tulisi lopulta käymään. Siinä lopun
kaksintaistelussa oli kyllä pieni mielenkiintonsa, mutta kaiken nähdyn
jälkeen kyseinen kohtaus ei olisi voinut päättyä millään muulla tavalla.
Syy edellisen kappaleen aloituslauseeseen
löytyy elokuvan muusta annista, joka oli aika loisteliasta, mutta koska
lännenteema ei ole ihan minun kiinnostukseni ylimmillä asteilla, en
saanut tästä loisteliaisuudesta ihan kaikkea irti. Elokuva kestää yli
kaksi ja puoli tuntia, joten voisi luulla, että elokuva tarjoaa
tavallista enemmän tapahtumia, mutta ei. Leone rakentaa kohtauksia hyvin
hitaasti (mutta ei tylsästi), mistä on osoituksena jo elokuvan
alkukohtaus, jossa seurataan pitkän aikaa kolmen rosvon junan odotusta
ja sen aikana koetaan veden tippumista katosta ja kärpästä, joka on
yhden roiston kimpussa. Tämä hyvin verkkainen tyyli jatkui oikeastaan
läpi elokuvan ja vaikka se sopi elokuvaan kuin nakutettu, niin silti
omat fiilikset sen suhteen olivat aika neutraalit. Myös visuaaliselta
annilta elokuva tuntui hyvinkin autenttiselta ja nämä lännenkylät ja
vaatetukset olivat onnistuneita. En ole Ennio Morriconen musiikkia kovin
paljon kuullut, mutta vaikka musiikki olikin ihan hyvä tunnelmanluoja,
niin mitenkään ylivertaisen mielenjäävää se ei ollut, ehkä tätä
musiikkiraitaa, joka soi muun muassa lopputekstien aikana, lukuun
ottamatta; siitä pidin jopa paljon.
Näyttelijät olivat niin ikää hyviä kaikin
puolin (tuntematta esimerkiksi Henry Fondan ja Charles Bronsonin
filmografiaa sen kummemmin) ja henkilöhahmoiltaan elokuva oli loistava.
Niin Fonda kuin Bronsonkin oli hyvä roolissaan, eikä Jill McBainia
näytellyt Claudia Cardinale paljon näiden kahden varjoon jäänyt, mutta
omaksi suosikikseni nousi ehdottomasti Cheyenneä näytellyt Jason Robards
varsinkin sen jälkeen, kun selvisi, ettei hän ole ihan niin paatumaton
rosvo kuin mitä ensinäkemältä saattoi ajatella. Cheyennen kovan kuoren
alla oli oikeasti oikein lämminhenkinen ihminen ja minusta Robards toi
tämän roolisuorituksellaan hyvin esille.
Annettu pistemäärä on jokseenkin suurin,
minkä minä lännenelokuvia rakastamattomana kuvittelen pystyväni
antamaan, mutta toivon oikeasti, että vielä jonakin päivänä tulisi
vastaan lännenelokuva, josta oikeasti pitäisin paljon. Sitä päivää
odotellessa...
Pisteitä: 3,5/5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti