Eurovision laulukilpailu 2009

Alkuperäinen nimi: Eurovision Song Contest 2009
Pitopaikka: Moskova, Venäjä
Ilmestymisvuosi: 2009

Viisuvuosi 2009 jäi minun osaltani hyvin vähälle huomiolle ja kaikki kappaleetkini taisin kuunnella vasta joskus toukokuun jo lähestyessä ja tuolloin ainakin puolet, ellei peräti 2/3 viisuista (eli 28!) oli vielä kuuntelematta. Ei siis vuosi sitten ollut viisuinnostus ihan kohdillaan. Tämän DVD:nkin ostin vasta nyt alkuviikosta viisuhuumassa. Tuossa edellisen viisuvuoden DVD:n arvostelussa mainitsin, että kappaleet iskivät lujemmin kuin lähetysten muu anti, mutta nyt tilanne meni hivenen päinvastoin. Yllättävän tutuilta nämä kaikki kappaleet kuitenkin kuulostivat.

Ensimmäinen semifinaali oli selkeästi se parempi semi noin kokonaisuudessaan, vaikka niitä omia suosikkeja ei ollutkaan juurikaan sen enempää kuin toisessa semissä. Ikävä kyllä jättivät Montenegron (Andrea Demirović - Just Get Out of My Life) finaalipaikasta, mutta muut neljä suosikkiani eli Turkki (Hadise - Düm Tek Tek), Islanti (Jóhanna Guðrún Jónsdóttir - Is it true?), Romania (Elena Gheorghe - The Balkan Girls) sekä Suomi (Waldo's People - Lose Control) tiensä lopulta finaaliin selvittivät. Mainittakoon tässä kohtaa nyt sitten sekin, että Lose Control kuuluu minun kaikkien aikojen suosikkeihini, mitä tulee Suomi-viisuihin; eihän tällainen ysärimusan ystävä voinut tuostakaan olla pitämättä. Oli tässä semissä vielä muutama muukin ihan hyvä jatkoonmenijä, mutta noi muut oli ehkä Tshekin (Gipsy.cz - Aven Romale) kappaletta lukuun ottamatta jossain määrin tyydyttäviä. Gipsy.cz oli juuri sellaista kuraa, että melkein olisi voinut luulla katsovansa kakkossemiä.

Näin ovelan aasinsillan kautta sitten siirrytäänkin kakkoserän antiin. Kyllä, tästäkin erästä löytyi viitisen suosikkia, joista tosin Unkari (Zoli Ádok - Dance with me) ja Irlanti (Sinéad Mulvey & Black Daisy - Et Cetera) jäivät ikävä kyllä vaille finaalipaikkaa. Muut suosikit olivat sitten Albania (Kejsi Tola - Carry Me in your Dreams), Kreikka (Sakis Rouvas - This is our night) sekä Ukraina (Svetlana Loboda - Be my Valentine (Anti-Crisis Girl)). Muuten semi ei sitten juuri vakuuttanut. Edelleen oli pari "ihan kiva" -osastoa, mutta sitten loput olikin aikamoista huttua, enkä todellakaan voi sanoa nauttineeni tästä semistä. Niitä täysin mielenkiinnottomia esityksiä nimittäin mahtui joukkoon sen verran monta ja varsinkin semin alussa oli sellainen tylsyysputki.

Finaalissa nähtiin sitten ensimmäistä kertaa niin Big Four (Espanja, Iso-Britannia, Saksa ja Ranska) sekä isäntämaan Venäjän viisu. Näistä on ehdottomasti nostettava esiin Espanja (Soraya Arnelas - La noche es para mi), joka jäi ehdottomasti ihan liian alas tulostaulukossa, vaikka olikin yksi suosikeistani koko kisassa. Muut isot maat pärjäsivätkin sitten aikalailla juuri niin kuin kappaleilleen sopikin ja itse asiassa näin äkkiseltään ilman tarkistusta tuli sellainen olo, että näin hyvin Big Four ei ole pitkään aikaan pärjännyt noin niin kuin maiden keskiarvoa ajatellut. En tosin lähtenyt tarkistamaan asiaa. Venäjän kappalekin oli ihan ok.

Mitä tulee sitten viisuvoittaja Alexander Rybakiin Fairytale-kappaleellaan, niin en muista, että olisi koskaan aiemmin minun viisujen seuraamisen aikana viisuvoittaja tuntunut näin huonolta valinnalta, vaan aina vuodesta 1998 (katsoin kisoja aiemminkin, mutta ennen tuota vuotta ei voittajat jääneet tuoreeltaan mieleen) lähtien olen pitänyt voittajista edes jonkin verran. Jotenkin Rybak oli vaan hajuton ja turhan teeskennellyn oloinen, enkä minä kappaleestakaan oikein ole saanut mitään irti. No, herran viisuvoiton ansiosta tästä nyt kuitenkin on edessä ensimmäinen ulkomaille suuntautuva viisumatka, joten sikäli ei pitäisi liikaa valittaa.

Pistelaskusta nyt sen verran, että Norjahan lähti heti alusta karkuun, eikä muilla mailla ollut juuri mahdollisuutta vastata siihen. Kyllä oli vain niin ylivoimainen tuo Rybak, ettei mitään rajaa. Islanti ja Azerbaidžan tulivat toiseksi ja kolmanneksi, mutta Islantikin jäi Norjasta 169 pistettä. Suomi jäikin sitten joukon hännille 22 pisteellä. Jee. Mutta minkäs teet, kun eurooppalaiset eivät ymmärrä hyvän päälle. Pitäkööt tunkkinsa! Azerbaidžanin pisteidenannon aikana siellä Azerbaidžanin päässä oli pieniä teknisiä ongelmia.

Noin muuten lähetysten huonoimmat seikat löytyvät juontajapuolelta. En pitänyt laisinkaan siitä, että semifinaalissa ja finaalissa oli eri juontajat. En, vaikka semifinaalien juontajat olivat kauttaaltaan huonoja ja heittivät ihan onnettomia vitsejä. Olisi saanut olla se finaalijuontajapari semifinaaleissakin, niin olisi ollut hyvät juontajat. Muuta huonoa? No, postikortit olivat selvästi normaalista kaavasta poikkeavia ja tuntuivat kyllä ihan piristäviltä ja toteutuskin sinänsä ihan ok, mutta... siitä huolimatta en jaksanut kuitenkaan lainkaan innostua näissä, vaikka näyttikin sinänsä ihan hyviltä. En vain tiedä, miksi näin kävi. Ehkä ne vain tuntuivat liian samanlaisilta toisiinsa nähden? Mene ja tiedä.

Nyt kun on negailtu tarpeeksi, niin täytyy sanoa, että noin muuten show oli hyvin toteutettu niin semifinaalissa kuin kuin finaalissakin. Visuaalisesti lava oli varsin upea pakkaus ja kyllä siinä kelpasi esiintyjien esiintyä. Alku- ja välishow'tkin olivat hyvin toteutettuja ja olivat selvästi erilaisia. Okei, ensimmäisen semifinaalin alkusadusta en nyt niin hirveästi innostunut, mutta kyllä senkin kuunteli, kun ei joka lähetyksessä tarvinnut kuunnella. Myös tämä musiikkisotakoulun (käännetäänköhän) väliaikashow oli varsin komea ja lisäpisteitä täytyy antaa t.A.T.u.:sta. Muutenkin nämä alku- ja välishowt olivat harvinaisen hyvin toteutettuja ja niitä olikin ilo seurata. Finaalin väliaikashow "kattouimareineen" oli sekin hyvin vangitsevaa katseltavaa. Myös nämä "mainoskatkot" olivat hauskoja. Alkuvideo oli sekin ihan mielenkiintoinen.
Niin, kuten tuli tuolla ylempänä mainittua, niin tällä kertaa show itsessään ansaitsisi ylemmät pisteet, mutta lopputulosta heikentävät kuitenkin itse viisujen musiikillinen anti vähäsen.

Pisteitä: 3,5/5

PS. Älkää peljätkö, ei tule enää vähään aikaan viisujuttuja tänne. Jotain muita musiikki-DVD:itä kyllä olisi tarkoitus kesän aikana katsastaa ja itse asiassa jo hyvin piankin. :)

PS2. Niin ja jos joku jaksoi lukea tänne alas asti, niin mainostetaanpa nyt sitten vielä viisublogianikin, jos jotain kiinnostaa lukea kuulumisiani viisu-Oslosta. Kuviakin olisi tarkoitus napsia Oslossa ja seuraavan puolitoista viikkoa päivystänkin pääasiassa tuossa blogissa (tähän blogiin saattaa kuitenkin olla tulossa vielä yksi postaus ennen Osloon pääsemistä, mutta saa nyt nähdä, ehtiikö sitä). Kesäkuussa kuitenkin palataan viimeistään tähänkin blogiin.

Eurovision laulukilpailu 2008

Alkuperäinen nimi: Eurovision Song Contest 2008
Pitopaikka: Belgrad, Serbia
Ilmestymisvuosi: 2008

Muistan, että olisin pitänyt 2008 viisuvuotta jotenkin heikkona, mutta nyt on otettava sanojaan jonkin verran takaisin. 2008 kun oli kuin olikin ihan hyvä viisuvuosikerta. Ehkä tämä tuolloinen mielipide oli muodostunut siitä faktasta, että muutamana aiempana vuonna oli ollut sen verran loistavat kokonaisuudet, että tämä vuosi tuntui jotenkin pettymykseltä, mene ja tiedä. Ainakin nyt huomasin, että kyllä niitä suosikkeja löytyi sen verran paljon, että tästä vuodesta piti ihan kivasti.

Euroviisuihin on koko ajan vain enemmän halukkaita (no, nythän osallistujamäärät ovat vähän laskussa), minkä vuoksi EBU (Euroopan yleisradiojärjestö) päätti vuodesta 2008 alkaen jakaa semifinaalin kahtia ja niinpä tästä vuodesta ollaan nähty kaksi semifinaalia yhden sijasta. 2008 osallistujia oli kaiken lisäksi 43 ja kohta isoimmat rahoittajamaat (Iso-Britannia, Ranska, Saksa ja Espanja)  ja edellisvuoden voittaja (Serbia) pääsee automaattisesti finaaliin, riitti semifinaaleihin kaiken kaikkiaan 38 maata eli 19 maata kumpaiseenkin, joten käsitellään kumpaakin semiä erikseen, vaikka vähän pieniä kappaleita tulisikin.

Ensimmäisessä semissä oli loppujen lopuksi vain kourallinen huonoja esityksiä ja löysinkin semistä kaiken kaikkiaan viisi supersuosikkia, joista Kreikka (Kalomira - Secret Combination), Norja (Maria - Hold on be strong) ja Armenia (Sirusho - Qele Qele) pääsivät jatkoon. Myös joitakin muitakin hyviä jatkoon menijöitä oli, kuten ihastuttavalla tavalla outo Bosnia ja Hertsegovina (Elvir Laković Laka - Pokušaj). Tietenkin olisin toivonut myös Andorran (Gisela - Casanova), Hollannin (Hind - Your Heart Belongs to Me) sekä Slovenian (Rebeca Dremelj - Vrag naj vzame) jatkoonpääsyä, mutta kaikkea ei voi saada. Finaalista puolestaan olisin pudottanut pois ainakin Israelin (Boaz - The Fire in Your Eyes) ja Puolan (Isis Gee - For Life). Sentään nämä huonojen vitsiviisujen lähettäjät Viro (Kreisiraadio - Leto Svet)  (no, kyllä se kesävaloilu vähän pisti huvittamaan) ja Irlanti (Dustin the Turkey - Irelande Douze Pointe) jäivät finaalipaikasta. Jälkimmäinen näistä biiseistä tosin oli ihan hyvä silloin, kun Dustin ei ollut äänessä. Myös Teräsbetoni pääsi finaaliin Missä miehet ratsastaa -kappaleellaan ja vaikka ihan seminsä parhaimpia kappaleita ei ollutkaan, niin ihan kiva jatkoonpääsijä oli.

Toisessa semifinaalissa sitten niitä suosikkeja oli muutama enemmän kuin ensimmäisessä ja useampi niistä pääsi myös finaaliin. Finaalista olisin mielelläni jättänyt pois Kroatian (Kraljevi Ulice & 75 Cents - Romanca), Portugalin (Vânia Fernandes - Senhora do mar (Negras Águas)) sekä Turkin (Mor ve Ötesi - Deli), mutta muuten jatkoonpääsijät olivat ihan oikeita. Ehkä myöskin Maltan (Morena - Vodka) ja Tshekin (Tereza Kerndlová - Have Some Fun) olisin halunnut finaaliin, mutta kaikkea ei voi saada. Suurimmat suosikit semistä oli ehdottomasti Latvia (Pirates of the Sea - Wolves of the Sea) energisellä ja hyvin toteutetulla merirosvoshow'llaan (pidin tätä aikoinaan vitsiviisuna, mutta eihän tämä sellainen ollutkaan), Ukraina (Ani Lorak - Shady Lady) sekä tuon vuoden suurin suosikkini Islanti (Eurobandið - This is my life) ja tästä jälkimmäisestä pieni aasinsilta ensi viikolle: Arvatkaapa, minkä bändin luultavasti näen livenä!

Finaalissa sitten tosiaan nähtiin viisi uuttakin biisiä, mutta näistä yksikään ei onnistunut oikein vakuuttamaan. Itse asiassa Espanjan (vitsi)viisu (Rodolfo Chikilicuatre - Baila el Chiki Chiki) on ainoa, josta keksii mitään sanottavaa ja sekin on vain negatiivista. Itse mainitsemisen arvoisista kappaleista siis tulikin jo sanottua kaikki oleellinen edellisissä kappaleissa (poikkeavatpa nämä arvostelut toisistaan paljonkin, näin sivuhuomiona), joten hypätään suoraan pistelaskuun. Pistelasku oli lopultakin aika tasainen Venäjän ja Kreikan välillä aina siihen asti, kun 30 maata oli antanut pisteensä (ero muistaakseni vain 17 pistettä), mutta sen jälkeen Venäjä karkasi Kreikalta tuntuvasti ja menipä lopulta Ukrainakin vielä Kreikan ohi, vaikka pitkään näytti siltä, että Ukraina ja Armenia jäävät kärkikaksikosta selvästi jälkeen. Ruotsi muuten päihitti Suomen, ei kiva (no, olihan Ruotsilla kyllä parempi biisi (Charlotte Petrelli - Hero), se myönnettäköön). Mitä tulee sitten Venäjän viisuvoittoon, niin vaikka minusta on ihan kiva, ettei lyhyen ajan sisällä kisan voitto mene useamman kerran samaan maahan (Kreikka voitti 2005, Ukraina 2004) ja siten Venäjän viisuvoitto oli ihan piristävä juttu, mutta en minä voittoviisusta (Dima Bilan - Believe) ihan voiton arvoisesti tykännyt, vaikka ihan kohtuullinen olikin.

Mitä tulee sitten lähetyksien visuaaliseen puoleen ja muuhun vastaavaan, niin ei nyt ihan parhaiten onnistunut Serbia kisojen järjestämisessä. Okei, lava oli kyllä ihan mieleinen, joten siitä ei valittamista ollut. Ensimmäisessä semifinaalissa kameramies oli puolittain kameran edess Azerbaidžanin esityksen aikana, mikä häiritsi vähän, kuten myös finaalissa yhdessä kohtaa "väpättävä" yläreunapalkki. Lisäksi postikortit olivat todella tylsiä ja oikeastaan voisi sanoa mielikuvituksettomia. Lisäksi semifinaalien alku- ja välishow't eivät oikein herättäneet suuria tunteita puolesta, mutta vastaan kylläkin. Tosin ensimmäisen semifinaalin alkushow'sta pidin vähäsen, sillä siinä kuultiin vanhoja viisuklassikoita hieman totutusta poikkeavalla tavalla. Finaalin alkushow oli niin ikään kiva, kun homma aloitettiin heti viimevuotisella voittokappaleella eli Molitvalla. Jälleen ärsytti vähän se, että äänestysaikana näytettiin kertaus kappaleista kahteen otteeseen. Myös pistelaskussa sattui pieni kämmi, kun Tshekin pisteidenantaja antoi pisteet vähän väärässä järjestyksessä.

Kappaleiden valossa siis tämä vuosi olisi ansainnut puoli pistettä enemmän, mutta järjestelyjen vuoksi piti hieman pudottaa kokonaisarvosanaa.

Pisteitä: 3,5/5

Project 1001, osa 123/1001: Monty Pythonin hullu maailma

Alkuperäinen nimi: Monty Python and the Holy Grail
Ohjaus: Terry Gilliam, Terry Jones
Käsikirjoitus: Monty Python
Pääosissa: Monty Python
Valmistusmaa: Iso-Britannia
Ilmestymisvuosi: 1975
Kesto: 86 min

- How do you know so much about swallows?
- Well, you have to know these things when you're a king, you know.

 

Englannin kuningas Arthur (Graham Chapman) kulkee pitkin maita ja mantuja etsiessään ritareita matkalle kohti Camelotin linnaa. Matkansa alussa hän törmää niin vallitsevaa hallitusmuotoa kritisoiviin kyläläisiin kuin myös pääskysten kantokykyä pohtiviin linnanvartijoihin, ennen kuin saa tarvitsemansa miehet kokoon. Joukolla he sitten menevät Camelotiin, mutta päästyään linnalle he tulevat siihen tulokseen, että linna on hassu ja lähtevät pois ja tällöin kuningas Arthur saa hyvin korkea-arvoiselta henkilöltä tehtävän etsiä myyttinen Pyhä Graalin malja, mutta etsiessään niin Arthur kuin ritaritkin joutuvat moniin seikkailuihin...

Kuukauden WANHANA katsottu Monty Pythonin hullu maailma saa luvan päättää (liian) pitkäksi venyneen 1001-putken ja seuraavan kerran kunnon putki on luvassa joskus loppuvuonna Samalla elokuvien katselu vähenee pariksi kuukaudeksi, joskaan ei täysin lopu, sillä ulkoa tulee ihan liikaa auringonvaloa jopa verhojen läpi, jotta pystyisin pääsemään kunnon elokuvakatselufiilikseen. Tietenkin tulee käytyä Finnkinossa ainakin pari kertaa seuraavan kahden kuukauden aikana ja viikonloppuisin voisi myöskin katsoa yhden jos toisenkin elokuvan, jos jaksaisi valvoa niin pitkään, että olisi tarpeeksi hämärää elokuville, mutta saa nyt nähdä (enkä ole edes joka viikonloppu kotona). Näiden parin seuraavan kuukauden aikana kyllä tulee arvosteluja edelleen, mutta luulen, että pääasiassa ne tulevat keskittymään tv-sarjoihin ja keikkataltiointeihin. Lisäksi ”jotain muuta sälää” saattaa olla myös luvassa aina silloin tällöin.

Mutta itse elokuvasta. Jokunen vuosi sitten sain tämän, kuten myös Brianin elämän ja Monty Pythonin elämän tarkoituksen, joululahjaksi ja tuolloin en olisi sopivampaa lahjaa voinut saada, sillä olin hamunnut näitä elokuvia jo jonkin aikaa. Kuitenkaan vielä tuolloin en ollut nähnyt Monty Pythonin lentävää sirkusta kuin ehkä pari ekaa tuotantokautta (kiitos Yle Teeman kulttuuriteon), joista pidin, joten sikäli en voinut ensimmäisellä katselukerralla verrata sarjaa ja elokuvia keskenään, mutta nyt kun sarja on nähty ja kokoelmissa, niin voin todeta, että kyllä tässä elokuvassa oli paljon yhtä älyvapaata menoa kuin sarjassa ja Monty Pythonin hullu maailma onkin (typerästä suomennoksesta huolimatta) oikein nautittava kokonaisuus.

Elokuvassa on tietenkin yksi, melko yhtenäinen tarina, mutta silti oli selvästi havaittavissa, että jokainen kohtaus tuntui olevan suurin piirtein oma sketsinsä (varsinkin alussa) ja nämä sketsit oli sitten punottu yhteen tarinaksi. Näissä kohtauksissa useimmat onnistuvat naurattamaan hyvin eikä yhtään oikeasti huonoa kohtausta tullut eteen, vaan kaikki kohtaukset olivat vähintäänkin tyydyttäviä. Jo alkutekstit tarjosivat omat hauskat hetkensä. Kuningas Arthurin ja ritareidensa matkanteko oli täynnä hyvin älyvapaita ja siksi hyvin hauskoja tilanteita ja vähän väliä huomasin nauravani tosissaan. Jos rupeisin listaamaan niitä hauskoja kohtauksia, niin listasta tulisi hyvin pitkä, joten enpäs teekään niin. Mukana oli ”tuttuun tyyliin” Terry Gilliamin animaatioita, jotka sarjan animaatioista poiketen sopivat paljon paremmin yhteydessä itse varsinaisiin tapahtumiin (no, sinänsä en näe kovin mielekkäänä verrata sketsisarjaa ja elokuvaa keskenään, mutta...) ja nämä animaatiot olivat hyvin hauskoja. Myöskin tuli naureskeltua elokuvan kappaleille ja varsinkin Sir Robin -laulut saivat kunnon hekotusta aikaan, mutta eipä Knights of the Round Table -laulukaan huono ollut. Elokuva oli siis kokonaisuudessaan varsin loistava, mutta kyllä minulle elokuvan lopusta hieman jäi sellainen kuva, että olikohan se sittenkin ollut jonkinlainen hätäratkaisu, kun ei parempaa loppua keksitty, mutta luultavasti ei.

Monty Python -porukka esiintyi elokuvassa hyvin monessa roolissa ja onnistuivat olemaan totutun hyviä niissä kaikissa, mutta kyllä minun on sanottava, että John Cleese ja Eric Idle on ehdottomasti ryhmän nautittavimmat persoonat.

Pisteitä: 4,5/5

Satunnainen hauska fakta matkan varrelta: Elokuvassa nämä hahmot ovat ratsastavinaan hevosilla samalla kun Patsy (Terry Gilliam) tekee ratsastusääniä kookospähkinöillä. Tämä ei ollut toteutettu näin vain vitsin vuoksi, vaan pääasiassa siksi, että oikeat hevoset olisivat olleet liian kalliita.

Project 1001, osa 122/1001: Seriffi

Alkuperäinen nimi: High Noon
Ohjaus: Fred Zinnemann
Käsikirjoitus: Carl Foreman
Pääosissa: Gary Cooper, Harry Morgan, Grace Kelly
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1952

Kesto: 81 min

 

- You've been my friend all my life. You got me this job. You made them send for me. Ever since I was a kid, I wanted to be like you, Mart. You've been a lawman all your life.
- Yeah, yeah, all my life. It's a great life. You risk your skin catching killers, and the juries turn them loose so they can come back and shoot at you again. If you're honest, you're poor your whole life. And in the end, you wind up dying all alone on some dirty street. For what? For nothing. For a tin star.

Sheriffi Will Kane (Gary Cooper) menee naimisiin väkivaltaa inhoavan kveekari Amyn (Grace Kelly) kanssa. Naimisiin menemisen johdosta Kane jättää työnsä ja tuore pariskunta lähtee kohti uusia seikkailuja. Samaan aikaan kuitenkin kolme rosvoa tulee odottamaan pelättyä toveriaan Frank Milleriä (Ian MacDonald), jonka Kane viisi vuotta sitten passitti vankilaan, saapuvaksi puoliltapäin juna-asemalle ja Kanen on käännyttävä takaisin. Hadleyvillen asukkaat ovat kuitenkin vastahakoisia auttamaan Kanea, joten joutuuko hän todella kohtaamaan roistot yksin...

Lännenelokuvien maailmaan tutustuminen jatkuu ja tämä onkin jo kolmas lännenelokuva lyhyen ajan sisään, joskin samalla myös viimeinen vähään aikaan. Tämä elokuva sai aikoinaan suuren kohun aikaiseksi siksi, että elokuvan ajateltiin edustavan anti-amerikkalaisuutta, mutta se ei estänyt elokuvaa voittamasta neljää Oscaria ja saamatta kolmea muuta Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus ja käsikirjoitus). Itse en tästä saanut kuitenkaan ihan niin paljon irti, vaikka ihan kelpo elokuva Sheriffi olikin.

Tarina ei tehnyt minuun mitään suurta vaikutusta, joskaan ei myöskään jättänyt täysin kylmäksikään, vaan tuli seurattua elokuvaa aika neutraalein mielin läpi elokuvan. Toisin sanoen ihan seurattava elokuva tämä oli, mutta ei tarjonnut suuria ahaa-elämyksiä. Kanen ja Amyn pois lähteminen varsinkin oli vähän tylsä ratkaisu, kun hyvin selkeästi arvattavissa oli, että Kane muuttaa mielensä ja kääntyy takaisin. Sitä en vain täysin käsittänyt, miksi ihan kaikki tuntuivat kääntäneen Kanelle selkänsä, vaikka pelätty murhamies olikin tulossa takaisin pilaamaan kaupunkia; jos he pelkäsivät henkensä puolesta, niin eikö kuoleman mahdollisuus olisi vähintäänkin yhtä suuri, jos nämä roistot hallitsisivat kaupunkia? Niin ja jos tosiaan Kane oli ollut paras sheriffi koskaan, niin siksikin vähän epäilytti tämä suhtautuminen avunpyyntöön. Se, mistä itse pidin, oli Kanen ja entisen sheriffin Martinin (Lon Chaney Jr.) välinen keskustelu. Pidin myös siitä, että tapahtumat tapahtuivat reaaliajassa, mitä näytettiin lukuisten kellojen avulla. Lopputaistelu eteni monin paikoin odotetunlaisesti, eikä tarjonnut juuri yllätyksiä. Oikeastaan ainoa mielenkiinnon aihe siinä oli pohdiskelu siitä, rientäisivätkö kaupungin asukkaat sittenkin Kanen avuksi mietittyään asiaa hetken.

Vielä tuosta päätarinasta sen verran, että sehän koostui lähinnä siitä junan odottelusta ja niinpä lopputwisti tai toinenkin olisi saattanut hyvinkin piristää elokuvan kokonaisuutta, mutta sellaisia ei tuohon aikaan kai harrastettu. Veikkaanpa, että jos nykyään tehtäisiin elokuva, joka koostuisi vain jonkin asian odottelusta, niin lopussa saattaisi hyvinkin kokea jonkin asteen yllätyksen. Itse roistothan eivät käsittääkseni juurikaan puhuneet Frank Milleristä (tai en ole nyt varma, puhuiko se yksi siellä baarissa), vaan kaikki puheet herrasta taisivat tulla kaupungin asukkaiden suista (lennättimellä oli kyllä saatu tieto siitä, että Frank on junassa). Niinpä olisikin ollut vain hauskaa, jos kaiken tämän jännittyneen ilmapiirin jälkeen nämä Frankin kolme rikostoveria olisivatkin olleet odottelemassa vain Frankin ruumisarkkua ja lähteneet tiehensä sen kera tai jos Frank olisikin muuttunut kuuliaiseksi kansalaiseksi, mutta ei sitten.

Gary Cooper, jonka elokuvia en ole aiemmin tainnut nähdä yhtäkään, oli minusta ihan hyvä roolissaan, joskin minun on myönnettävä, että olin ajatellut Cooperin olleen selvästi nuorempi (ja siten siloposkisempi) elokuvan teon aikoihin. Grace Kelly oli myöskin ihan ok tässä yhdessä ensimmäisissa elokuvarooleissaan, vaikka näyttelikin vähän vähäeleisesti. Kanen entistä heilaa Helen Ramírezia näytellyt Katy Jurado oli olemukseltaan kuin hänet olisi napattu suoraan joltain teatterilavalta elokuvan lavasteisiin. Lon Chaney Jr. olisi mielestäni saanut olla suuremmassa roolissa.

Pisteitä: 3/5

Project 1001, osa 121/1001: Mies, joka kutistui

Alkuperäinen nimi: The Incredible Shrinking Man
Ohjaus: Jack Arnold
Käsikirjoitus: Richard Matheson
Pääosissa: Grant Williams, Randy Stuart, Paul Langton
Valmistusmaa: Italia, Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1957
Kesto: 77 min

- My prison, almost as far as I could see, a gray friendless area of space and time, and I resolved that as man had dominated the world of the sun, so I would dominate my world.

 

Scott (Grant Williams) ja Louise (Randy Stuart) ovat veneilemässä avomerellä. Scott pyytää Louisea hakemaan sisältä oluen ja kun tämä tekee niin, niin outo sumu lähestyy venettä ja kulkee veneen ja kannella olleen Scottin läpi jättäen Scottin vatsaan jotain itiöitä. Menee puoli vuotta, kunnes Scott huomaa ensin menettävänsä painoaan ja pian myös pituuttaan. Vaikka lääkärit tekevät kaikkensa, niin Scott jatkaa kutistumistaan, mutta selviytyykö hän kaikista kutistumisen aikaansaamista vaaroista?

Vaihteeksi tieteisseikkailua. Minulla on hyvin hämärä mielikuva siitä, että olin kuullut tästä elokuvasta ennen sen saamista, mutta täysin varma siitä en ole, mutta siitä olen varma kuitenkin, etten ollut tätä nähnyt aiemmin. Näissä vanhoissa tieteisfilmeissä on vähän se, että ei voi varmuudella tietää etukäteen, pystyykö niistä nauttimaan vai ei, sillä toisinaan tekniikka tuntuu hyvin vanhanaikaiselta, mikä joskus saattaa vaikuttaa myös katselunautintoon. Onneksi näin ei ollut tämän elokuvan kanssa, vaan Mies, joka kutistui on edelleen varsin toimiva tieteisfilmi.

Elokuvan selvästi heikoin hetki koettiin heti alussa, sillä tämä selittämätön, hyvin pienikokoinen usva oli aika mielikuvitukseton ratkaisu saada Scottiin näitä ties mitä radioaktiivisia itiöitä. Se usva vain jostain tuli nopeasti ja häipyi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Ei näin! Noin muuten elokuva oli kyllä täyttä rautaa, vaikka hetken aikaa näyttikin jo siltä, ettei Scott kutistu tarpeeksi, jotta elokuvasta tulisi kunnolla mielenkiintoinen, mutta onneksi Scottista tuli vielä hyvin pieni. Tämä Scottin kellarissa viettämä aika tuntui todelliselta seikkailuilta moninaisine vaaroineen ja oli hyvin jännittävä nähdä, miten Scottille tulisi käymään. Tätä Scottin ja hämähäkin kohtaamista odotin toden teolla ja kun se sitten lopulta tapahtui, niin ihan tyydyttävästi se oli hoidettu. Loppuvaiheessa elokuvaa sitten kiusataan katsojaa oikein kunnolla, kun Louise ja Scottin veli Charlie (Paul Langton) tulevat kellariin ja annetaan katsojan miettiä sitä, löytävätkö he Scottin lopulta ja saadaanko kutistumisen vaikutus käännettyä. Loppuratkaisu oli Scottin kannalta ihan mieleinen, kiitos hänen asennoitumisensa.

Noin niin kuin visuaaliselta ilmeeltään elokuva oli kyllä edelleen varsin vaikuttavaa katseltavaa ja Scott todella tuntui kutistuneelta kaikkien niiden massiivisten huonekalujen keskellä ja varsinkin siellä kellarissa. Myös Scottin ollessa normaalikokoisten joukossa kutistumisen illuusio oli hyvin tehty. Ehdottomasti elokuva, jonka making of -dokumentin olisin halunnut nähdä, mutta sellaista ei sitten DVD:n ekstroissa ollut

Elokuvahan tietysti oli aika pitkälti nimenomaan Scottia näytelleen Grant Williamsin harteilla ja siitä hommasta hän suoriutui hyvin ja varsinkin siellä kellarissa seikkaillessaan hän oli ehdottomasti parhaimmillaan. Louisea näytellyt Randy Stuart ei myöskään ollut huono, mutta jäi kyllä selvästi Williamsin varjoon.

Sitä rupesin kyllä elokuvan aikana miettimään, että entä jos pariskunnan kissa Butch ei olisikaan ollut kissa, vaan koira? Olisiko Butch silloin jäänyt Scottin rinnalle ja suojellut tätä kaikilta maailman vaaroilta loppuun asti?

Elokuvasta on ilmeisesti tulossa 2012 uusintafilmatisointi, mutta täytyy myöntää, että tämä elokuva miellytti minua siinä määrin, että on vaikea uskoa, että tuo uusintafilmatisointi pääsisi missään nimessä samalle tasolle tämän elokuvan kanssa.

Pisteitä: 4/5

Eurovision laulukilpailu 2007

Alkuperäinen nimi: Eurovision Song Contest 2007
Pitopaikka: Helsinki, Suomi
Ilmestymisvuosi: 2007

Jos Suomen Euroviisuvoiton jälkeen oli ollut todella epätodellinen olo, niin sellainen oli myös silloin, kun istuin paikallani Hartwall Areenalla vähän ennen finaalin alkua. Sain tietää viisuihin pääsystä vain pari viikkoa ennen finaalia, joten hirveästi en ehtinyt valmistautua siihen etukäteen. Lipunhan sain kuitenkin normihintaan ja keräämäni hätäkassa siihen matkaan meni, mutta kyllä kannatti lähteä, oli se sen arvoista kuitenkin. Ja kun show'kin oli pääosin hyvä, niin mikäs siinä sitten. Niin ja tosiaan, jos minut haluaa bongata, niin olen siellä lavalta käsin katsottuna sen oikeanpuoleisen pitkän sivun peräosassa lähellä kulmaa. Olen se yksi piste niistä tuhansista muista. 2007 oli muutenkin mun viisuilun huippuvuosi, sillä silloin jaksoin katsoa melkein jokaisen karsinnan tai ainakin finaalin, mitä en ole viime vuosina oikein jaksanut paria enempää. Noin yleisesti ottaen musiikin suhteen fiilikset ovat vähän kahtiajakoiset. Toisaalta viisuvuoteen mahtui monta tosi hyvä vetoa, mutta toisaalta, varsinkin semifinaalissa, niitä enemmänkin huonoja vetoja oli melkein riesaksi asti.

Tai no, oikeastaan semifinaalissa suurin osa kappaleista oli vähintäänkin tyydyttäviä, mutta tähän semifinaaliin mahtui myös yksi kaikkien aikojen viisuinhokeistani: Albanian Frederic Ndocin Hear My Plea. Jos harrastaisin kappaleiden yli hyppäämistä, niin tuo kappale jäisi takuuvarmasti aina kuuntelematta. Noin yleisesti ottaen oikeastaan vain paria maata lukuun ottamatta jokainen karsiutunut kappale ansaitsikin jäädä finaalipaikasta. Nämä maat olivat Andorra, jota edusti ihana punkrock-bändi Anonymous Salvem El Món -kappaleellaan, jossa oli juuri minua paljon miellyttävää menoa, sekä Norja, jota edusti Guri Schanke mukavalla latinohenkisellä Ven a bailar conmigo -kappaleella, joka olikin yksi tuon vuoden suosikeistani ja edelleen pidän siitä paljon. Nämä mielellään olisin päästänyt finaaliin ja jos nyt pitäisi valita ne kaksi kappaletta, jotka olisivat saaneet puolestani jäädä näiden sijasta semifinaaliin, olisivat ne ehdottomasti Unkarin Magdi Rúdza tylsällä kappaleella Unsubstantial Blues sekä Georgian Sopho Visionary Dream -kappaleellaan. Niin ja ysärifanina tietenkin olisin voinut haluta nähdä myös DJ Bobon finaalissa, vaikka biisinsä ei parhaiden joukkoon noussutkaan.

Itse finaali olikin sitten jo toista maata. Edellä mainittujen jatkoon päässeiden huonouksien seuraksi finaali tarjosi Liettuan 4Funin surkeahkon Love or Leave -kappaleen, mutta muuten finaalin taso kyllä pääosin miellytti minua. Pari keskivertoa kappaletta oli kyllä, mutta noin yleisesti ottaen finaalin taso kyllä miellytti minua ja paljon. Minun on nyt pakko mainita kaikki minua eniten miellyttäneet maat, vaikka tämä meneekin vähän turhaksi listaamiseksi, mutta tässä ne on: Valko-Venäjä (Dmitry Koldun - Work your magic), Makedonia (Karolina - Mojot svet), Slovenia (Alenka Gotar - Cvet z juga), Kreikka (Sarbel - Yassou Maria), Latvia (Bonaparti.lv - Questa Notte), Moldova (Natalia Barbu - Fight) sekä voittanut Serbia (Marija Šerifović - Molitva). Jos nyt vähän availlaan joitakin nä istä, niin Alenka Gotar kuulosti aikoinaan aluksi huonolta, mutta mitä useammin kappaleen kuunteli, niin sitä enemmän se sitten miellytti. Moldovankin väitettiin pääsevän finaali nimenomaan naapuriäänien avustuksella, mutta entä sitten, jos kuulostaa todella hyvältä ja kyseinenkin kappale olikin vuoden puntarissa useimmiten siellä kärkipaikalla. Bonaparti.lv:n esitys saattoi olla täyttä parodiaa, mene ja tiedä, mutta mikäs siinä, jos kappale on kuitenkin täyttä rautaa. Lisäksi tietenkin Ukrainan Verka Serduchkan Dancing Lasha Tumbai, joka on vakiinnuttanut paikkansa viisubileiden tanssilattialle kutsujana.

Jos nyt jakaisi sitten pistelaskun omaan kappaleeseensa. Pistelasku oli melko tasainen, eikä voittajasta oikeastaan voinut olla pitkään aikaan varma, vaikka Serbia lähes koko ajan kärjessä olikin. Vasta pistelaskun puolivälin jälkeen Serbia alkoi kunnolla erkaantumaan pahimmista kilpailijoistaan, Ukrainasta ja Venäjältä (vaikka en ihan ymmärräkään, mitä Venäjä teki voittotaistelussa). Toisaalta sitten taas Ukraina pääsi melko lähelle taas lopussa, mutta sitten Serbia ottikin uuden kaulan ja pitikin ykköspaikkansa loppuun asti. Ei se silti olisi ollut kovin kaukana, että Ukrainassa olisi järjestetty Euroviisut toisen kerran lyhyen ajan sisään.

Mitä sitten tulee visuaaliseen puoleen, niin siinä kyllä oltiin onnistuttu toden teolla. Lava näytti oikein upeasti toteutetulta, varsinkin kun jokaisen maan esityksen aikana lava näytti todella yksilölliseltä. Finaalin alussa nähtyä sumuverhoa tosin olisin voinut haluta nähdä käytettävän enemmän. Myös True Fantasy -teeman visuaalinen toteutus oli toteutettu näyttävästi, samoin kuin pistelaskuruutu silloin, kun ruudussa olivat sekä juontajat että pisteidenantaja. Juontajista puheen ollen Mikko Leppilampi ja Jaana Pelkonen suoriutuivat tehtävistään kunnialla. Myös alkuesitykset ja väliesitykset olivat ihan näyttäviä.

Ei sillä, että viisuvuosi pitopaikasta huolimatta ihan täydelliset olisivat olleet. Ainakin minulla katkesi semifinaalin pistelaskun aikana ääni yhdessä kohtaa, tosin vain sekunniksi pariksi. Lisäksi minusta oli huono juttu se, että niin semifinaalissa kuin finaalissakin nämä esitykset kerrattiin kahdesti (kerta olisi hyvin riittänyt) ja antaakin aiheen miettiä, olisiko Yleltä loppunut rahat kesken niin, ettei lyhyempää esitystä olisi saatu myös pistelaskun lopun ajaksi. Niin ja... se joulupukki oli vain nolo. Oikeasti Yle, ei näin!

Pisteitä: 4/5

Satunnainen hauska fakta matkan varrelta: Näin Sarbelin esiintymässä Narinkkatorilla ja lämpöä taisi olla jotain 10-15 astetta. Sarbelilla/tanssijoilla oli toppatakki.

Project 1001, osa 120/1001: Hei, me lennetään!

Alkuperäinen nimi: Airplane!
Ohjaus: David Zucker, Jim Abrahams, Jerry Zucker
Käsikirjoitus: David Zucker, Jim Abrahams, Jerry Zucker
Pääosissa: Robert Hays, Julie Hagerty, Leslie Nielsen
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1980
Kesto: 84 min

- You got a letter from headquarters this morning.
- What is it?
- It's a big building where generals meet, but that's not important.

 

Lentoemäntänä toimivan Elainen (Julie Hagerty) ja taksia ajavan sotaveteraanin Tedin (Robert Hays) suhde on umpikujassa, sillä Elainen mielestä Ted ei ole valmis ottamaan tarpeeksi vastuuta elämästään ja asettumaan aloilleen. Taksiasiakkaatkin saavat jäädä taksiin, kun Ted ostaa lipun Elainen emännöimälle lennolle saadakseen Elainen mielen muuttumaan. Värikäs matkustajajoukko kokee kuitenkin kauhunhetkiä, kun koneen lentäjät pyörtyvät ruokamyrkytyksen seurauksena. Lentokoneessa on kyllä yksi entinen lentäjä, Ted, mutta mikä neuvoksi, kun hänelläkin on sotatraumojen vuoksi lentopelko?

Tämä oli ZAZ-tiimin (Zucker-Abrahams-Zucker) toinen elokuva ja tämä nostikin kolmikon suuren kansan tietoisuuteen. Itsekin olen nähnyt tämän tiimin elokuvista useimmin, mutta sitä, mitä en tiennyt ennen tätä aamua, oli se tieto, että tämä parodia perustuu elokuvaan Kuoleman kynnyksellä (menikö edes hankintalistalle? Hih!), johon tekijänoikeusrikkomuksia välttääkseen ZAZ-tiimi osti oikeudet. Useimpien muiden ZAZ-elokuvien näkemisestä on todella pitkä aika, mutta silti väittäisin, että Hei, me lennetään! on tiimin elokuvien joukossa sieltä parhaimmasta päästä.

Elokuva ei tarjonnut tarinallisessa mielessä mitään uutta, mutta ei se siihen pyrkinytkään, vaan tarkoituksena oli vain saada ihmiset nauramaan. Niinpä itse varsinainen tarina oli hyvin tavanomainen kuvatessaan Elainen ja Tedin suhteen uudelleenlämmittelyä tai lentomatkustajien kauhunhetkiä koneessa. Pääosin elokuva koostuukin irtovitseistä, jotka on sitten parsittu kokoon näyttämään kunnon tarinalta ja mikäs siinä, kun vitsit toimivat ainakin minuun moniin paikoin, vaikka olihan joukossa joitakin kohtauksia, jotka eivät naurattaneet minua ja kommenttiraidan mukaan eivät olleet naurattaneet paljon muitakaan. Kuitenkin siis näitä oikeasti hauskoja vitsejä riitti kuitenkin sen verran paljon, että elokuvan parissa viihtyi melko hyvin. Eniten minuun puri nämä sanaleikkeihin perustuvat vitsit, mutta toki mukaan mahtui paljon muitakin hyviä juttuja.

Hahmot olivat pääosin hyviä eli toivat elokuvaan huumoria, mutta Johnnyn (Stephen Stucker) hahmosta en pitänyt, vaikka Stephen Stucker olikin ihan hyvä, sillä Johnny oli turhankin perinteinen höpsö, mutta hänellekin mahtui kyllä yksi hauska kohtaus lennonjohtotornissa. Ei tämän elokuvan näyttelijäsuorituksilla Oscareita voitettaisi, mutta kuitenkin onnistuivat siinä tärkeimmässä eli viihdyttämisessä. Varsinkin Julie Hagerty näytteli vähän kehnosti, mutta muuten kyllä näyttelijät olivat vähintäänkin tyydyttäviä. Tämähän elokuva nosti Leslie Nielsenin hupiroolien jonkinasteiseksi vakiokasvoksi pois vakavampien roolien parista, vaikka eipä hän nyt loppujen lopuksi niin suuressa roolissa ollutkaan; onnistuneesti (ja hauskasti) siis osansa veti.

Pisteitä: 3,5/5

Project 1001, osa 119/1001: Huuliharppukostaja

Alkuperäinen nimi: C'era una volta il West
Ohjaus: Sergio Leone
Käsikirjoitus: Sergio Leone, Sergio Donati
Pääosissa: Charles Bronson, Claudia Cardinale, Henry Fonda
Valmistusmaa: Italia, Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1968
Kesto: 159 min

- Did you bring a horse for me?
- Well... looks like we're... looks like we're shy one horse.
- You brought two too many.

 

Jill McBain (Claudia Cardinale) on mennyt kuukausi aiemmin naimisiin Brett McBainin (Frank Wolff) kanssa New Orleansissa ja nyt hän on matkalla tämän luokse. Saavuttuaan Brettin kotitalolle hän saa kuulla musertavan uutisen: niin Brett kuin tämän kolme lastaan on surmattu. Cheyenne (Jason Robards) joukkoineen lavastetaan syylliseksi, mutta oikeat syylliset löytyvät kovaksikeitetystä rosvosta Frankista (Henry Fonda) ja tämän miehistä. Paikan päälle on kuitenkin jo saapunut Harmonicaksi (Charles Bronson) kutsuttu mies, jolla on jostakin syystä kana kynittävänä Frankin kanssa, ja joka on jo saanut tapettua muutaman Frankin miehen...

En ole kaiketi pientä Hyvät, pahat & rumat -pätkää lukuun ottamatta nähnyt yhtäkään Sergio Leonen elokuvaa, vaikka itse asiassa minulla oli pieni muistikuva tästäkin elokuvasta, mutta tämä muistikuva osoittautui mitä todennäköisemmin vääräksi. Siitä huolimatta minulla oli jonkinasteinen mielikuva elokuvan laadusta ja siitä, mitä minä tästä pitäisin, ja vaikka totesinkin elokuvan laadun olevan (minun vähäisellä länkkärikokemuksella arvioituna) arvatunlaisesti loistava, niin siitä huolimatta en saanut tästä ihan kaikkea irti ja luulenkin, että Huuliharppukostaja saa enemmän arvostusta lännenelokuvien ystäviltä, vaikka ei tämä minustakaan missään nimessä huono ollut.

Elokuvasta näkee taas kerran sen, kuinka suuri merkitys tarinalla on minun viihtyvyyteni kannalta. Ei, minusta tarina ei ollut itsestään huono, mutta se tuntui kuitenkin hyvin tyypilliseltä lännenelokuvatarinalta, jollaisista en nyt suuremmin ole kiinnostanut. Elokuva oli kyllä hyvin seurattava, mutta mitään suuria ahaa-elämyksiä en sen aikana kokenut, vaan tapahtumat vyöryivät eteenpäin vailla suuria tunnekuohuja. Tässä oli nimittäin näin ”maallikon” silmin katsottuna kaikkia länkkärikliseitä: oli roistoja, oli sankareita, oli näiden kahden ihmistyypin kohtaamisia siellä täällä, oli jopa se ”pakollinen” kaksintaistelukohtaus. Totta kai kaikki tämä oli puettu ihan mielenkiintoisen tarinan sisään ja ehkä sittenkin välillä huomasin olevani kiinnostunut Harmonican taustasta, mikä lopulta johti hieman korkeampiin pisteisiin, mutta pääosin olin kuitenkin selvillä siitä, miten elokuvassa tulisi lopulta käymään. Siinä lopun kaksintaistelussa oli kyllä pieni mielenkiintonsa, mutta kaiken nähdyn jälkeen kyseinen kohtaus ei olisi voinut päättyä millään muulla tavalla.

Syy edellisen kappaleen aloituslauseeseen löytyy elokuvan muusta annista, joka oli aika loisteliasta, mutta koska lännenteema ei ole ihan minun kiinnostukseni ylimmillä asteilla, en saanut tästä loisteliaisuudesta ihan kaikkea irti. Elokuva kestää yli kaksi ja puoli tuntia, joten voisi luulla, että elokuva tarjoaa tavallista enemmän tapahtumia, mutta ei. Leone rakentaa kohtauksia hyvin hitaasti (mutta ei tylsästi), mistä on osoituksena jo elokuvan alkukohtaus, jossa seurataan pitkän aikaa kolmen rosvon junan odotusta ja sen aikana koetaan veden tippumista katosta ja kärpästä, joka on yhden roiston kimpussa. Tämä hyvin verkkainen tyyli jatkui oikeastaan läpi elokuvan ja vaikka se sopi elokuvaan kuin nakutettu, niin silti omat fiilikset sen suhteen olivat aika neutraalit. Myös visuaaliselta annilta elokuva tuntui hyvinkin autenttiselta ja nämä lännenkylät ja vaatetukset olivat onnistuneita. En ole Ennio Morriconen musiikkia kovin paljon kuullut, mutta vaikka musiikki olikin ihan hyvä tunnelmanluoja, niin mitenkään ylivertaisen mielenjäävää se ei ollut, ehkä tätä musiikkiraitaa, joka soi muun muassa lopputekstien aikana, lukuun ottamatta; siitä pidin jopa paljon.

Näyttelijät olivat niin ikää hyviä kaikin puolin (tuntematta esimerkiksi Henry Fondan ja Charles Bronsonin filmografiaa sen kummemmin) ja henkilöhahmoiltaan elokuva oli loistava. Niin Fonda kuin Bronsonkin oli hyvä roolissaan, eikä Jill McBainia näytellyt Claudia Cardinale paljon näiden kahden varjoon jäänyt, mutta omaksi suosikikseni nousi ehdottomasti Cheyenneä näytellyt Jason Robards varsinkin sen jälkeen, kun selvisi, ettei hän ole ihan niin paatumaton rosvo kuin mitä ensinäkemältä saattoi ajatella. Cheyennen kovan kuoren alla oli oikeasti oikein lämminhenkinen ihminen ja minusta Robards toi tämän roolisuorituksellaan hyvin esille.

Annettu pistemäärä on jokseenkin suurin, minkä minä lännenelokuvia rakastamattomana kuvittelen pystyväni antamaan, mutta toivon oikeasti, että vielä jonakin päivänä tulisi vastaan lännenelokuva, josta oikeasti pitäisin paljon. Sitä päivää odotellessa...

Pisteitä: 3,5/5

Project 1001, osa 118/1001: Vertigo - punainen kyynel

Alkuperäinen nimi: Vertigo
Ohjaus: Alfred Hitchcock
Käsikirjoitus: Alec Coppel, Samuel A. Taylor
Pääosissa: James Stewart, Kim Novak, Barbara Bel Geddes
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1958
Kesto: 123 min

- There is something I must do, there is something I must do.
- There is nothing you must do. There is nothing you must do.

 

Poliisietsivä John Ferguson (James Stewart) melkein putoaa katolta jahdatessaan rikollista ja todistaa toisen poliisin (Fred Graham) kuoleman, minkä vuoksi hän saa korkean paikan kammon. Hän eroaa poliisivoimista, mutta hänen vanha ystävänsä Gavin Elster (Tom Helmore) pyytää Fergusonia pitämään silmällä vaimoaan Madeleinea (Kim Novak), jonka sisälle Elster uskoo asettautuneen kummituksen. Ferguson suhtautuu teoriaan epäillen, mutta ottaa tehtävän vastaan. Hän alkaa seuratakin Madeleinea ja hän ei vain joudu muuttamaan alkuperäistä käsitystään tapauksesta, vaan joutuu myös ennen pitkää kohtaamaan korkean paikan pelkonsa...

Olen nähnyt tämän elokuvan kerran aiemmin, kun joko Ylellä tai vielä silloin näkyneella Arte-kanavalla (2005-2006?) oli menossa jonkinasteinen Hitchcockin elokuvien sarja. Kuitenkin olin ehtinyt unohtamaan valtaosan tapahtumista, mutta ne palautuivat vähitellen mieliini (ei kuitenkaan ihan kaikki, onneksi) sitä mukaan, kun tuttuja lavasteita/maisemia tuli eteen. Tämä ei kuitenkaan haitannut katsomiskokemusta, vaan Vertigo - punainen kyynel tuntui edelleen hyvältä elokuvalta ja onkin itse asiassa yksi Hitchcock-suosikeistani.

Tarina lähti aika perinteisenä, mutta hyvänä etsivätarinana liikkeelle, mutta nopeasti kasvoi joksikin aivan muuksi. Tämä kummituksen mahdollinen oleminen Madeleinen sisällä synnytti tietynlaista jännitystä siihen suuntaan, että onko Madeleine oikeasti kummituksen riivaama vai ei ja tätä miettiessä elokuvaa seurasikin jännittyneessä mielentilassa. Kuten sanoin, niin jotkut elokuvan tapahtumista palautuivat mieliini juuri ennen niiden tapahtumista, mutta onneksi ne tärkeimmät juonenkäänteet olin tyystin onnistunut unohtamaan ja siten sainkin yllättyä pariinkin otteeseen elokuvan aikana oikein kunnolla. Muistelin kyllä, että Ferguson tulisi menemään kahdesti sinne torniin, mutta en sitä, kenen kanssa toisella kerralla tai mitä tapahtuu ensimmäisellä torniin kapuamiskerralla. Kun sitten Ferguson tapaa Judyn (niin ikään Kim Novak), niin oli vain mielenkiintoista katseltavaa, kuinka Fergusonin pakkomielle pukea Judy näyttämään Madeleinelta kasvoi suorastaan mielipuolisiin mittoihin katsojan samalla tietäen koko totuuden.

Elokuvan loppu oli kyllä jotenkin pliisu ja väkisin väännetyn oloinen. Myöskään en tykännyt näistä Midgen (Barbara Bel Geddes) sisältävistä kohtauksista, sillä ne eivät tuoneet elokuvan kokonaisuuden kannalta mitään todella tarpeellista. Toki, Midgen ja Fergusonin yhteisissä kohtauksissa syvennettiin jossain määrin Fergusonin hahmoa ja ikään kuin kerrottiin katsojalle Fergusonin lähimenneisyyden tapahtumista lisätietoa, mutta nämä tiedot olisi voinut sisällyttää helposti(?) johonkin muuallekin elokuvaan. Tämä kohtaus, jossa Midge näkee Madeleinen poistuvan Fergusonin asunnosta, olikin jo täysin tarpeeton.

Ei sillä, että Barbara Bel Geddes olisi huono roolissaan, ei, hänen hahmonsa oli vain ylimääräistä täytettä. Niin ikään Kim Novak oli sinänsä hyvä rooleissaan, enkä Judyn ensimmäisessä kohtauksessa tajunnutkaan katsovani Madeleinen näyttelijää. James Stewart oli hänkin takuuvarma oma itsensä, mutta ei nyt mitenkään ylitsevuotavan hyvä.

Pisteitä: 4/5

Eurovision laulukilpailu 2006

Alkuperäinen nimi: Eurovision Song Contest 2006
Pitopaikka: Ateena, Kreikka
Ilmestymisvuosi: 2006

Muistan, kun Suomelle sateli pisteitä finaalissa ja olin ihan silleen, että "Ei tää oo mahdollista", mutta niin vain Lordi meni ja voitti ja oikeasti Lordin voitto tuntui siltä kuin itse olisi voittanut lotosta. Iho meni kananlihalle ja koko loppuillan toisteli tuota edellä mainittua fraasia. Vielä nukkumaan mennessä olo oli hyvin epätodellinen, eikä seuraavakaan päivä huono ollut. Lordin viisuvoitto = muisto, joka ei koskaan katoa pois mielistäni.

2006 oli käänteentekevä vuosi mun viisuilulle, sillä Lordin voiton jälkeen vasta kunnolla rupesin viisuja kuuntelemaan (poislukien nyt se fakta, että vasta tänä keväänä olen kunnolla käynyt viisumaiden edustajia läpi). Tosin puolustuksekseni sanon, että jos olisin tiennyt (suomalaistenkin) viisupiirien olemassaolosta jo aiemmin, niin minutkin niissä olisi taatusti nähty. Tuohon Lordin voittoon asti siis olin kuvitellut olevani tyyliin ainoa viisuista oikeasti tykkäävä, enkä osannut laskea 1+1 tv-ruudussa näkemissäni viisufaneista, jotka ovat olleet paikan päällä. Hih, ihmeellinen on ihmismieli.

Mutta itse viisuihin. En osaa oikein päättää, kuinka paljon pitäisi pisteiden osalta rokottaa huonoista kilpailijoista, mutta noin kokonaisuudessaan sanoisin kuitenkin vuoden 2006 olleen erittäin hyvä viisuvuosi ja kisatkin olivat järjestetty hienosti, mitä nyt joitakin teknisiä mokia nähtiin niin semifinaali- kuin myös finaalilähetyksessäkin, mutta kyllä pääasiassa kyllä nautin tämän vuoden tarjonnasta.

Semifinaaliin toki mahtui niitä joitakin heikkojakin esityksiä, mutta kun vuoden aikana oli kaiken kaikkiaan 37 maata, niin täysin ei huonoilta mailta voinut tietenkään välttyä, mutta pääasiassa pidin kyllä semifinaalin tasostakin. Lordi oli tietenkin semin suurin poikkeus ja löytyihän tarjonnasta myös balladia, mutta pääasiassa tämän vuoden tasoa kokonaisuudessaan kuvasi selkeä tanssittavuuden hakeminen ja minusta useimpien kohdalla tämä onnistui hyvin ja no... minä tykkäänkin tanssittavista kappaleista selvästi eniten. Finaaliin menivät minusta ihan oikeat maat, mitä nyt olisin halunnut mahduttaa Andorran Jennyn Sense tu -kappaleensa kera finaaliin, mutta en nyt sitten tiedä, kenet olisin halunnut pudottaa pois finaalipaikasta.

Tehdään nyt yksi asia selväksi: Lordi oli mielestäni hyvä, mutta ei kuitenkaan vuotensa paras, mutta tietenkin olin enemmän kuin tyytyväinen Lordin voitosta, vaikka sinänsä tuohon aikaan vielä nykyistäkin enemmän vierastin hevin mukanaoloa Viisuissa. Itse finaaliin ei mahtunutkaan kuin pari heikompaa esitystä, joista Ranskan Virginie Pouchain oli vielä ihan siedettävä, mutta sitten Latvian Vocal Group Cosmos olikin sellaista kuraa, ettei huonommasta väliä. Noin muuten finaalikappaleet olivatkin aikalailla rautaa. Erityisesti pitää mainita Liettuan LT Unitedin We are the winners, joka onnistuu olemaan samaan aikaan hyvä, hauska ja viihdyttävä, Kroatian Severinan Moja štikla, joka saa viisubileissä aina aikaan todellisen hysterian aikaan tanssilattialla (no, ehkä vähän liioittelin), Bosnia & Herzegovinan Hari Mata Harin Lejla, joka on todella kaunis balladi, Romanian Mihai Trăistariun Tornerón, jota ei tarvitse kuulla vuosiin, mutta silti se pyörii mielessä aina silloin tällöin ja... oikeastaan kaikki pitäisi mainita erikseen, mutta sanottakoon nyt vielä näin nopeasti ihanat Ruotsin ja Kreikan esittäjät kappaleineen. Noita Latvian ja Ranskan viisuja lukuun ottamatta siis todella nautin näkemästäni/kuulemastani.

Noin puitteiltaan viisut olivat myös upeat ja varsinkin lava oli oikein hienon näköinen. Semifinaali aloitettiin kivalla viisupotpurilla, jossa kuultiin monet vanhat ja ei niin vanhatkaan tutut kappaleet hienojen esitysten kera. Myös väliesitys oli kiva samoin kuin finaalissa, mutta siitä, mistä täytyy antaa vähän noottia, oli jälleen finaalin alkuesitys. Okei, se esitys siinä alussa oli ihan ok, mutta kun edellisen vuoden voittaja Helena Paparizou puuttui siitä, niin ei ihan paras vaikutus ollut. Tai siis, ensin oli tämä esitys, sitten "lennätettiin" juontajapari Sakis Rouvas & Maria Menounos lavalle ja sen jälkeen he juonsivat vasta Paparizoun laulamaan edellisvuoden voittokappaleen vielä kerran. Paljon parempi ratkaisu olisi ollut se, että Paparizou olisi laulanut kappaleensa sen alkuesityksen päätteeksi ja sitten vasta juontajat tulleet paikalle. Teknisistä ongelmista myös välillä kärsittiin, sillä semifinaalissa Marialta tippui mikrofoni paikoiltaan tai jotain ja Sakis joutui korjailemaan sitä ja finaalissakin oli omat ongelmansa. Green roomissa ollessaan Marian puhe katkesi kesken kaiken tulleeseen euroviisulogoon, jonka jälkeen juontajat luulivat kameran kääntyvän takaisin Sakikseen lavalle, mutta se jatkuikin green roomissa. Myös ainakin DVD:ssä ääni katosi hetkeksi pistelaskun aikana. Kuitenkaan nämä tekniset ongelmat eivät kunnolla haitanneet, kun muuten show oli täyttä rautaa.

Pisteitä: 4,5/5

PS. Niin kuin sitä viisuja arvioitaessa kuunneltaisiin ysäribiisejä (ei viisuja), hih.

Project 1001, osa 117/1001: Ben-Hur

Alkuperäinen nimi: Ben-Hur
Ohjaus: William Wyler
Käsikirjoitus: Karl Tunberg
Pääosissa: Charlton Heston, Stephen Boyd, Haya Harareet
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1959
Kesto: 219 min

- Future? You are a conquered people!
- You may conquer the land; you may slaughter the people. But that is not the end. We will rise again.

Jeesus syntyy Betlehemissä, mutta samoihin aikoihin (vuosissa ajateltuna) syntyy myös toinen poika, Judah Ben-Hur (Charlton Heston), jossa tulee lopulta juutalaien prinssi. Hänen lapsuudenystävästään Messalasta (Stephen Boyd) tulee korkea roomalainen upseeri ja kun Rooma valtaa Juudean, pyytää Messala Judahia rauhoittamaan kansaansa roomalaisia vastaan, mutta Judah ei suostu tähän. Niinpä Judah lavastetaan syylliseksi surmayritykseen, minkä vuoksi hänet tuomitaan vankilaan ja lopulta kaleeriorjaksi, mutta Judah ei anna periksi, vaan tuleva kosto pitää hänet elossa...

Vasta lisämateriaalia katsoessani minulle selvisi, että elokuva perustuu Lew Wallacen kirjoittamaan novelliin ja oli esitysmuoto mikä tahansa (kirja, teatteri, elokuva), niin aina kyseessä on ollut jonkinasteinen menestystarina. Tämä 1959 versio oli kolmas elokuva samasta kirjasta ja edellinen versio, vuoden 1925 versio teki MGM:stä suuren tekijän ja tämä versio puolestaan pelasti MGM:n konkurssista, vaikka olikin vuoteen 1959 mennessä kallein koskaan tehty elokuva; ensimmäinen versio vuodelta 1907 oli puolestaan vain 15 minuuttia pitkä ja siksi minua kiinnostaisikin nähdä, miten näin suuri kertomus voidaan tiivistää niin lyhyeksi. Tämä nyt käsittelyn alla oleva elokuva voitti peräti 11 Oscaria, eikä mielestäni syyttä.

Muistan, kun koulun historiankirjoissa puhuttiin antiikin Roomasta, niin kuvituksena käytettiin lähes poikkeuksetta tämän elokuvan hevoskilpailusta otettuja kuvia. Itse elokuvasta ei sitten juuri mitään kerrottukaan, joten tuota kilpa-ajoa lukuun ottamatta olin täysin tietämätön elokuvan tapahtumista. En tiennyt edes elokuvan todellista kestoa ja niinpä aloitin elokuvan katsomisen siinä mielessä myöhään, että kun elokuva oli ohi, kello oli 1.30 yöllä (ja aamulla melkein kahdeksaksi töihin), joskin levyn puolta vaihtaessani pidin noin vartin suunnittelemattoman tauon. Joka tapauksessa Ben-Hur oli pääosin sen valvomisen arvoista, vaikka ihan täysin ei voittanutkaan puolelleen.

Elokuvan aluksi kuullaan yli kuusiminuuttinen alkusoitto ja myöhemmässä vaiheessa koetaan neliminuuttinen välisoitto, jotka mielestäni olisi hyvin voinut jättää pois, kun kuitenkin oltiin jo valmiiksi hyvin pitkän elokuvan parissa. Ei sillä, etteikö se musiikki olisi ollut ihan kivan kuuloista, mutta en olisi millään jaksanut odottaa niiden olevan ohi; alkumusiikin aikana minulla oli ruokaakin lautasella ja mieluummin olisin syönyt elokuvan tapahtumia katsellessani kuin musiikkia kuunnellessa, mutta aina ei voi voittaa (joskin totuuden nimissä todettakoon, että ruoka oli jäähtynyt tarpeeksi vasta siinä neljän minuutin kohdalla, joten jäihän sitä syötävää itse tarinankin alkuun.

Elokuvan alussa huomasin sillä olevan alaotsikko ”A Tale of the Christ” ja ehdin jo kuvitella, että elokuva kertookin Jeesuksen tarinan ja tämä mielikuvaa vain nosti alkujakso, jossa näytettiin Jeesuksen syntymää lähellä olevia tapahtumia. Pian kuitenkin siirryttiin Judah Ben-Hurin ja Messalan (uudelleen)tapaamiseen ja tämän jälkeen unohdettiinkin Jeesus sitten pääosin, vaikka taustalla (ja lopussa vähän enemmänkin) Jeesuksen tarina vaikuttikin muihin tapahtumiin. Myönnän kyllä näin vankkumattomana ateistinakin, että näinkin varhainen kuvaus Jeesuksesta olisi voinut olla ihan mielenkiintoista nähdä.

Mitä tulee itse päätarinaan, niin se toden totta oli pitkä, mutta aika ei tullut pitkäksi missään vaiheessa, vaikka selvästi yli normaalin nukkumaanmenoajan mentiinkin. Okei, ainakin näennäisesti taustalla oli Judahin selviytymiset yhdestä jos toisestakin koettelemuksesta vain tuleva kosto sekä äitinsä ja siskonsa (Martha Scott ja Cathy O'Donnell) kohtalon selvittäminen mielessään ja vaikka sinänsä tällaiset kostotarinat on jo moneen kertaan nähtyjä (ja siten olikin aika selvää, että Judah kostonsa vielä saisi), niin tapahtumat oli puettu niin myyvään pakettiin, että elokuvan parissa viihtyi hyvin. Kun sitten tuli tähän kilpa-ajoon valmistautumisen aika, niin arvasin, että Judah ja Messala kohtaavat uudestaan sen tiimellyksessä ja tietenkin oletinkin, että elokuva päättyisi sitten siihen, mutta suureksi yllätyksekseni näin ei sitten käynytkään; jotain oli pääteltävissä tosin jo siitä, että tämä kilpa-ajo tapahtui hyvin pian levynpuolen vaihtamisen jälkeen. Itse kilpa-ajo oli todella hienosti kuvattu ja siten sen seuraaminen oli jopa jännittävää; Messalan ”kepulikonstit” (no, radalla eivät lait päteneet) kyllä pistivät suututtamaan. Kilpa-ajon jälkeen vietettiin vielä osittain aikaa Jeesuksen viimeisten hetkien parissa, mikä sitten johti lopulta loppuratkaisuun, joka oli ehkä kuitenkin hieman turhankin siirappinen.

Kuten ylempänä sanoin, elokuva oli tekohetkellä siihen asti kallein koskaan tehty elokuva ja se kyllä näkyi elokuvan visuaalisessa puolessa, sillä kaikki lavasteet olivat upeita ja niitä oli todella paljon. Myöskin näyttelijöiden vaatetukset tuntuivat hyvin aidoilta ja kun ekstroja elokuvissa oli liioittelematta tuhansia (pelkästään puheroolejakin kuulemma 350) ja kaikille piti tehdä asianmukaiset varusteet, niin kyllä siinä tosiaan käytetty rahaa, mutta siitä huolimatta materiaalista ei ainakaan tunnuttu olevan tingitty. Rakenteellisista lavasteista vielä sen verran, että oikeasti tuli sellainen olo, kuin olisi ollut mukana antiikin Roomassa, eikä ne todellakaan tuntuneet pahvilavasteilta tai no... sotalaivojen kohtaaminen oli kyllä vähän epäaidon tuntuinen.

Elokuva sisältää lukuisia loistavia näyttelijäsuorituksia ja niistä ehdottomasti paras oli elokuvan nimiroolissa ollut Charlton Heston. Läpi elokuvan Heston oli loistava, mutta erityisen hyvin mieleen jäi Hestonin suuresta vihasta kertova ilme kaleerilaivassa ja luulenkin, että tuo ilme syöpyi syvälle mieleeni ikiajoiksi niin, että aina kun Heston tai Ben-Hur mainitaan, niin mieleen hiipii ensimmäisenä tuo ilme. Fantastinen roolisuoritus ja ansaitusti voitti Oscarin kyseisenä vuonna. Myös muut kärkinäyttelijät Hestonin ympärillä olivat hienoja.

Elokuvan kesto aiheutti sen, että ihan heti en ole elokuvaa uudestaan katsomassa, mutta kun sen teen, teen sen oikein mielelläni. Lisäksi haluaisin todellakin nähdä alkuperäisestä tarinasta tehdyt muut versiot; varsinkin vanhemmat.

Pisteitä: 4/5

Project 1001, osa 116/1001: Mad Max

Alkuperäinen nimi: Mad Max
Ohjaus: George Miller
Käsikirjoitus: George Miller
Pääosissa: Mel Gibson, Joanne Samuel, John Keays-Byrne
Valmistusmaa: Australia
Ilmestymisvuosi: 1979
Kesto: 89 min

- They say people don't believe in heroes anymore. Well damn them! You and me, Max, we're gonna give them back their heroes!
- Ah, Fif, Do you really expect me to go for that crap?
- You gotta admit I sounded good there for a minute, huh?

 

Lähitulevaisuuden dystooppisessa Australiassa Nightrider (Vincent Gil) tappaa MFP-poliisin (Main Force Patrol) ja vie tämän auton, mikä johtaa hurjaan takaa-ajoon. Poliisit ovat voimattomia, kunnes Max Rockatansky (Mel Gibson) osallistuu Nightriderin takaa-ajoon, minkä seurauksena Nightrider lopulta kuolee. Nightrider kuului motoristihuligaaniporukkaan, jonka jäsenet päättävät kostaa Nightriderin kuoleman tappamalla MFP-poliiseja, mutta ennen pitkää he joutuvat kohtaamaan Maxin...

Sain irkissä aikaiseksi naurua, kun kerroin, etten ole nähnyt yhtäkään Mad Maxia, mutta itse en pitänyt seikkaa niin kummallisena. Niin kauan kuin minä muistan, televisiosta on tullut vain sarjan jatko-osia (eihän tätä kai ole vieläkään virallisesti julkaistu Suomessa) ja kun olen tosiaan sitä tyyppiä, jonka täytyy nähdä ensimmäiset osat ennen jatko-osia, niin oli sitten jäänyt katsomatta ne muutkin osat. Tämä ensimmäinen Mad Max ei kuitenkaan täysin vakuuttanut, mutta jätti silti todellisen halun nähdä myös elokuvan jatko-osat, joita en vielä tosin edes omista.

En tiennyt elokuvasta juuri mitään ennen sen katsomista, joten pääsin aika avoin silmin tätä katsomaan. Kuvittelin elokuvan kuitenkin olevan tavallista brutaalimpi tapaus, mutta näin ei loppujen lopuksi ollut. Elokuvaan mahtui kyllä ”ilkeitä” kuolemia, mutta niiden tapahtumista ei kuitenkaan koskaan näytetty. Itse tarina alkoi tosiaan tällä takaa-ajolla, mutta loppujen lopuksi Maxin osuus takaa-ajossa ja oikeastaan myös Nightriderin kuolemassa oli verrattain vähäinen, mikä ei ihan täysin miellyttänyt. Sitten kun päästiin vilkaisemaan Maxin perheeseen, niin en arvannut, mutta toivoin näille tapahtuvan jotain hirveätä, mikä laukaisisi Maxissa sitten suuren raivon; elokuva oli kuitenkin sen verran tylympi tapaus, että tällä kertaa sitä oikeasti halusi, että Maxin vaimolle Jessielle (Joanne Samuel) ja nuorelle pojalle Sprogille (Brendan Heath) kävisi huonosti, sillä tämä käänne olisi sopinut elokuvan tylyyn ilmapiiriin kuin appelsiinitäysmehu kurkkuuni. Tämä perheen matkustusjakso menikin lähinnä odotellessa, että jotain tulisi tapahtumaan, sillä arvattavissa toki oli, että nämä motoristit jonkin nurkan takaa ilmestyisivät. Loppujakso, jossa Max jahtasi näitä motoristeja, oli ehdottomasti elokuvan vahvin jakso ja loppukohtaus hieno.

Mel Gibson istui Maxin rooliin kuin nakutettu ja siten olikin roolissaan loistava. Gibson oli elokuvaa tehtäessä vasta 23-vuotias, mistä johtuen häntä ei olisi välttämättä tunnistanut ainakaan kasvoista, jos ei olisi tiennyt hänen näyttelevän Maxia. Sen sijaan Gibsonin juoksu (ja taistelemismaneerit) oli kylläkin tunnistettavissa ja hänen juostessa tuli automaattisesti mielleyhtymä Gibsonin Tappavassa aseessa tapahtuvaan juoksuun.

Pisteitä: 3,5/5

Project 1001, osa 115/1001: Pieni suuri mies

Alkuperäinen nimi: Little Big Man
Ohjaus: Arthur Penn
Käsikirjoitus: Calder Willingham
Pääosissa: Dustin Hoffman, Faye Dunaway, Chief Dan George
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1970

Kesto: 134 min
 

- Every time I believe you are dead and the buzzards have eaten your body, you come back!

- Yes, and I always will until you pay me the life you owe me.

Pawnee-intiaanit tuhoavat nuoren Jackin (Dustin Hoffman, tämä lapsi Jack Ray Dimas) ja siskonsa Carolinen (Carole Androsky) vankkurit. Cheyenne-intiaani löytää heidät ja vie heidät heimonsa asumuksille, jossa heidät otetaan hyvin vastaan. Tästä huolimatta Caroline pakenee jättäen Jackin yksin cheyennejen pariin, missä Jack sitten kasvatetaan intiaanien tavoille ja lopulta hän saa rohkeudestaan intiaaninimen Pieni Suuri Mies. Valkoiset kuitenkin uhkaavat intiaanien maita ja taistelussa Jack joutuu valkoisten käsiin, mutta Jackin matka onkin vasta alussa...

En ole täysin varma, olenko tätä elokuvaa ennen nähnyt yhtään koko illan lännenelokuvaa, mistä voikin päätellä, ettei lajityyppi ole allekirjoittaneelle se kaikkein mieleisin genre. Joskus varhaisteininä pahimpina Clint Eastwood -fanitusaikoina (joka sekin oli aika lievää verrattuna Schwarzeneggeriin, Stalloneen tai Willisiin) saatoin yrittää katsoa Hyviä, pahoja ja rumia (ja tämäkin vain sen takia, että Maikkarilla pyöri samanniminen talk show) sekä Armotonta, mutta en ole varma, jaksoinko noita koskaan kokonaan. Minun kosketuspintani villiin länteen ovatkin lähinnä Paluu Tulevaisuuteen 3 -elokuvassa sekä Lucky Lukessa. Niinpä yllätykseni olikin, jos ei varsinaisesti suuri, niin ainakin jonkinasteiinen, kun Pieni suuri mies osoittautuikin ihan viihdyttäväksi länkkäriksi.

Ok, en siis todellakaan tiedä lännenelokuvista juuri mitään, mutta silti jotenkin tuli sellainen tunne, että ei tätä lajityypin tyypillisimmistä päästä ole. Sen verran tässä kuitenkin oli huumoria mukana, että perinteisestä länkkäristä tämä ei ehkä menisi. Tarina lähtee liikkeelle (alun nykypäivähetken jälkeen) oikeinkin kivasti liikkeelle ja Jackin varttuessa cheyennejen parissa sitä jo hetken kuvitteli elokuvasta tulevan tavallista syvällisempi (ja siten mielenkiintoisempi) kuvaus intiaanien elämästä, mutta sitten Jack jo "kaapattiinkin" pois heidän paristaan ja elokuvan todellinen nahka alkoi paljastua. Jackia viedään tilanteesta tai oikeastaan maailmankatsomuksesta toiseen ja niinpä Jack saa kokeilla yhtä jos toisenkinlaista elämäntyyliä. Tämä kaikki on tehty jokseenkin kepeällä otteella ja Jackin kulkua olikin ihan kivaa seurattavaa, vaikka myönnän kyllä Jackin viimeisten uusien elämäntyylien kohdalla jo miettineeni, että vieläkö tulee jotain uutta. Ihan täysin en silti jaksanut ymmärtää sitä puolenvaihdon helppoutta. Tästä pienestä uusiin elämäntyyleihin puutumisesta huolimatta elokuva ei ollut sanalla sanoen liian pitkä, vaan verrattain pitkästä kestosta huolimatta sen jaksoi aika hyvin katsoa loppuun asti. Tähän auttoi vahvasti se irvokas tapa, jolla joitakin historian todellisia henkilöitä käsiteltiin ja varsinkin kenraali Custer (Richard Mulligan) oli hyvin absurdi hahmo. Sitten taas välillä mentiin perinteiseen länkkärimalliin eli niin kapakkatappeluita sekä taisteluita valkoisten ja intiaanien välillä nähtiin ja varsinkin nämä taistelukuvaukset olivat sieltä mielenkiinnottomimmista päästä, vaikka se tietty kepeys näkyi myös näissä kuvauksissa. Kaiken kaikkiaan elokuva oli siis ihan seurattava, joskaan ei mitenkään erinomainen, vaikka hieman korkeampi pistemäärä lähellä olikin.

En nyt tunnustaudu Dustin Hoffmanin suurimmaksi faniksi, mistä johtuu varmaan sekin, etten ollut nähnyt häntä aiemmin näin nuorena vielä kertaakaan, mutta ihan hyvin hän kuitenkin roolistaan suoriutui, vaikka hänen hahmonsa hyvin erilaisiin tilanteisiin sotkettiinkin tämän tästä. Richard Mulligan oli aivan lyömätön kenraali Custerina ja myös Jeff Corey oli hieno Wild Bill Hickokina eli  Buffalo Billinä. Chief Dan George edustikin sitten intiaanipäällikkönä sitä perinteistä intiaanikuvausta olemalla tyyliin kaikissa tilanteissa tyynenrauhallinen.

Pisteitä: 3/5

PS. Elokuvan lopussa nähdään kohtaus, joka toi minulle mieleen erään Mars-mainoksen, mutta en tiedä, onko sattumaa vai onko Mars saanut vaikutteita tästä elokuvasta, mene ja tiedä.

Project 1001, osa 114/1001: Casablanca

Alkuperäinen nimi: Casablanca
Ohjaus: Michael Curtiz
Käsikirjoitus: Julius J. Epstein, Philip G. Epstein, Howard Koch
Pääosissa: Humphrey Bogart, Ingrid Bergman, Paul Henreid
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1942

Kesto: 98 min

 

- We read five times that you were killed, in five different places.

- As you can see, it was true every single time.

 

Kaksi saksalaista kuriiria tapetaan Marokon Casablancan liepeillä. Pian tapahtuman jälkeen kaupunkiin tulee korkea-arvoinen natsiupseeri Strasser (Conraid Veidt), jonka todelliset syyt Marokkoon tulemiseen löytyvät keskitysleriltä paenneesta Victor Laszlosta (Paul Henreid), joka sillä hetkellä huhujen mukaan liikkui Casablancassa. Sekä kuriirien tappaja kuin Laszlokin tuntuvat löytäneen tiensä Rick's Café Américainiin, jonka omistaja Richard "Rick" Blaine (Humphrey Bogart) pysyy puolueettomana, vaikka maailmalla vallitseekin sotatila. Joutuuko hän kuitenkin valitsemaan puolensa, kun hänen ravintolaansa tulee myös hänen entisen rakastettunsa Ilsa (Ingrid Bergman)...

Casablanca on rankattu yhdeksi kaikkien aikojen suurimmista elokuvista ja itse asiassa monissa listauksissa löytyykin sieltä kärkipaikalta, mutta siitä huolimatta en syystä tai toisesta ollut saanut tätä aiemmin katsottua. Tiesin elokuvasta etukäteen hyvin vähän; en ollut varma edes elokuvan tyylilajista ja vasta jokunen kuukausi sain tietää, että Casablanca on todellinen kaupunki Afrikassa (kiitos Ylen säätiedotuksen). Myönnän, että minulla on hirveät ennakkoasenteet näitä "todellisia maailman suurimpia elokuvia" (johon ryhmään lasken ehkä kolme elokuvaa mukaan: Casablanca, Tuulen viemää ja Citizen Kane) kohtaan ja niin oli laita myös tämän elokuvan, vaikka arvelinkin pitäväni tästä enemmän kuin Tuulen viemäästä ja olin oikeassa. Itse asiassa pidin tästä paljon enemmän, vaikka ei tämä minusta elämää suurempi tapaus ollut... ainakaan tällä kertaa.

Elokuva ei loppujen lopuksi kovin pitkä, mutta siitä huolimatta tarina oli hyvin monisäikeinen ja siten juonenkäänteitä mahtui matkan varrelle lukuisia, eikä alussa voinut mitenkään aavistaa, mihin suuntaan elokuva vielä menisi, varsinkin jos on onnistunut olemaan yhtä tietämätön elokuvan sisällöstä kuin minä. Tämä tietämättömyys siis (ehkä) toimi ehdottomasti elokuvan eduksi ja niinpä jo elokuvan "lopullisen" tyylilajin paljastumisessa riitti jännitettävää. Elokuvassa tapahtui niin paljon niin lyhyessä ajassa, että ei sen parissa voinut kuin viihtyä, varsinkin kun nämä monituiset juonensäikeet olivat minulle mieleen. Tarina tarjosi melodraamaa, jännitystä, huumoria ja vähän propagandaakin, mutta kattaus oli hyvin tyylikkäästi aseteltu. Dialogi oli niin ikään hyvää, vaikka monet dialogipätkät olikin kirjoitettu tyyliin edeltävänä päivänä (kuten elokuvan tapahtumat muutenkin) ja itse asiassa hämmästyin siitä, kuinka monta repliikkiä tunnistinkin ilman etukäteistietämystä siitä, että ne ovat peräisin juuri tästä elokuvasta. Kokonaisuutena siis varsin viihdyttävä ja hienosti tehty elokuva, jonka katsoo mielellään joskus uudestaankin.

Elokuva tarjoaa lukuisia erilaisia henkilöhahmoja, joita tulkitsevat todella hyvät näyttelijät. Sivuosapuolellakin nähdään monia kiinnostavia hahmoja, kuten esimerkiksi Signor Ferrari (Sydney Greenstreet). Humphrey Bogart, Ingrid Bergman, Paul Henreid, Conraid Veidt sekä poliisikapteeni Renaultia näytellyt Claude Rains olivat kaikki todella loistavia rooleissaan ja erityisen paljon pidin juuri Rainsin hahmosta. Peter Lorre oli niin ikään hyvä, ja koska hän on yksi suosikeistani vanhojen (siis mustavalkokauden) elokuvanäyttelijöiden joukossa, niin olisin voinut katsella häntä vähän kauemminkin.

Omistamani julkaisu on ilmeisesti Warnerin oma julkaisu ja tässä on kokonainen levyllinen lisämateriaalia, jotka tarjosivat ihan kivaa triviaa, kuten sen, ettei Ingrid Bergman ollut järin innostunut tästä elokuvasta, mutta syy, miksi edes kirjoitan tätä kappaletta löytyy mukana olleesta Looney Tunesin Casablanca-parodiasta Carrotblancasta, joka on aivan hulvatonta katseltavaa, mutta en tiedä johtuiko se Looney Tunesista itsestään (katsonut näitä viimeksi joskus "pentuna") vai siitä parodiamaisuudesta. Hauskaa katseltavaa joka tapauksessa.

Tuossa yllä mainitsin, että elokuvasta mitään etukäteen tietämättömänä saattoi toimia elokuvalle vain ja ainoastaan eduksi, mutta siitä huolimatta minulla on vähän sellainen tuntu, että kun joskus kaivan elokuvan uudelleen esille, niin saatan pitää elokuvasta vieläkin enemmän, kun on paremmin kärryillä kaikesta tulevasta, mutta se jää nähtäväksi.

Pisteitä: 4/5