Alkuperäinen nimi: Eurovision Song Contest 2009
Pitopaikka: Moskova, Venäjä
Ilmestymisvuosi: 2009
Viisuvuosi 2009 jäi minun osaltani hyvin vähälle huomiolle ja kaikki
kappaleetkini taisin kuunnella vasta joskus toukokuun jo lähestyessä ja
tuolloin ainakin puolet, ellei peräti 2/3 viisuista (eli 28!) oli vielä
kuuntelematta. Ei siis vuosi sitten ollut viisuinnostus ihan kohdillaan.
Tämän DVD:nkin ostin vasta nyt alkuviikosta viisuhuumassa. Tuossa
edellisen viisuvuoden DVD:n arvostelussa mainitsin, että kappaleet
iskivät lujemmin kuin lähetysten muu anti, mutta nyt tilanne meni
hivenen päinvastoin. Yllättävän tutuilta nämä kaikki kappaleet kuitenkin
kuulostivat.
Ensimmäinen semifinaali oli selkeästi se parempi semi noin
kokonaisuudessaan, vaikka niitä omia suosikkeja ei ollutkaan juurikaan
sen enempää kuin toisessa semissä. Ikävä kyllä jättivät Montenegron
(Andrea Demirović - Just Get Out of My Life) finaalipaikasta, mutta muut neljä suosikkiani eli Turkki (Hadise - Düm Tek Tek), Islanti (Jóhanna Guðrún Jónsdóttir - Is it true?), Romania (Elena Gheorghe - The Balkan Girls) sekä Suomi (Waldo's People - Lose Control)
tiensä lopulta finaaliin selvittivät. Mainittakoon tässä kohtaa nyt
sitten sekin, että Lose Control kuuluu minun kaikkien aikojen
suosikkeihini, mitä tulee Suomi-viisuihin; eihän tällainen ysärimusan
ystävä voinut tuostakaan olla pitämättä. Oli tässä semissä vielä muutama
muukin ihan hyvä jatkoonmenijä, mutta noi muut oli ehkä Tshekin
(Gipsy.cz - Aven Romale) kappaletta lukuun ottamatta jossain
määrin tyydyttäviä. Gipsy.cz oli juuri sellaista kuraa, että melkein
olisi voinut luulla katsovansa kakkossemiä.
Näin ovelan aasinsillan kautta sitten siirrytäänkin kakkoserän
antiin. Kyllä, tästäkin erästä löytyi viitisen suosikkia, joista tosin
Unkari (Zoli Ádok - Dance with me) ja Irlanti (Sinéad Mulvey & Black Daisy - Et Cetera) jäivät ikävä kyllä vaille finaalipaikkaa. Muut suosikit olivat sitten Albania (Kejsi Tola - Carry Me in your Dreams), Kreikka (Sakis Rouvas - This is our night) sekä Ukraina (Svetlana Loboda - Be my Valentine (Anti-Crisis Girl)).
Muuten semi ei sitten juuri vakuuttanut. Edelleen oli pari "ihan kiva"
-osastoa, mutta sitten loput olikin aikamoista huttua, enkä todellakaan
voi sanoa nauttineeni tästä semistä. Niitä täysin mielenkiinnottomia
esityksiä nimittäin mahtui joukkoon sen verran monta ja varsinkin semin
alussa oli sellainen tylsyysputki.
Finaalissa nähtiin sitten ensimmäistä kertaa niin
Big Four (Espanja, Iso-Britannia, Saksa ja Ranska) sekä isäntämaan
Venäjän viisu. Näistä on ehdottomasti nostettava esiin Espanja (Soraya
Arnelas - La noche es para mi), joka jäi ehdottomasti ihan liian alas
tulostaulukossa, vaikka olikin yksi suosikeistani koko kisassa. Muut
isot maat pärjäsivätkin sitten aikalailla juuri niin kuin kappaleilleen
sopikin ja itse asiassa näin äkkiseltään ilman tarkistusta tuli
sellainen olo, että näin hyvin Big Four ei ole pitkään aikaan pärjännyt
noin niin kuin maiden keskiarvoa ajatellut. En tosin lähtenyt
tarkistamaan asiaa. Venäjän kappalekin oli ihan ok.
Mitä tulee sitten viisuvoittaja Alexander Rybakiin
Fairytale-kappaleellaan, niin en muista, että olisi koskaan aiemmin
minun viisujen seuraamisen aikana viisuvoittaja tuntunut näin huonolta
valinnalta, vaan aina vuodesta 1998 (katsoin kisoja aiemminkin, mutta
ennen tuota vuotta ei voittajat jääneet tuoreeltaan mieleen) lähtien
olen pitänyt voittajista edes jonkin verran. Jotenkin Rybak oli vaan
hajuton ja turhan teeskennellyn oloinen, enkä minä kappaleestakaan
oikein ole saanut mitään irti. No, herran viisuvoiton ansiosta tästä nyt
kuitenkin on edessä ensimmäinen ulkomaille suuntautuva viisumatka,
joten sikäli ei pitäisi liikaa valittaa.
Pistelaskusta nyt sen verran, että Norjahan lähti heti alusta
karkuun, eikä muilla mailla ollut juuri mahdollisuutta vastata siihen.
Kyllä oli vain niin ylivoimainen tuo Rybak, ettei mitään rajaa. Islanti
ja Azerbaidžan tulivat toiseksi ja kolmanneksi, mutta Islantikin jäi
Norjasta 169 pistettä. Suomi jäikin sitten joukon hännille 22 pisteellä.
Jee. Mutta minkäs teet, kun eurooppalaiset eivät ymmärrä hyvän päälle.
Pitäkööt tunkkinsa! Azerbaidžanin pisteidenannon aikana siellä
Azerbaidžanin päässä oli pieniä teknisiä ongelmia.
Noin muuten lähetysten huonoimmat seikat löytyvät juontajapuolelta.
En pitänyt laisinkaan siitä, että semifinaalissa ja finaalissa oli eri
juontajat. En, vaikka semifinaalien juontajat olivat kauttaaltaan
huonoja ja heittivät ihan onnettomia vitsejä. Olisi saanut olla se
finaalijuontajapari semifinaaleissakin, niin olisi ollut hyvät
juontajat. Muuta huonoa? No, postikortit olivat selvästi normaalista
kaavasta poikkeavia ja tuntuivat kyllä ihan piristäviltä ja toteutuskin
sinänsä ihan ok, mutta... siitä huolimatta en jaksanut kuitenkaan
lainkaan innostua näissä, vaikka näyttikin sinänsä ihan hyviltä. En vain
tiedä, miksi näin kävi. Ehkä ne vain tuntuivat liian samanlaisilta
toisiinsa nähden? Mene ja tiedä.
Nyt kun on negailtu tarpeeksi, niin täytyy sanoa, että noin muuten show
oli hyvin toteutettu niin semifinaalissa kuin kuin finaalissakin.
Visuaalisesti lava oli varsin upea pakkaus ja kyllä siinä kelpasi
esiintyjien esiintyä. Alku- ja välishow'tkin olivat hyvin toteutettuja
ja olivat selvästi erilaisia. Okei, ensimmäisen semifinaalin alkusadusta
en nyt niin hirveästi innostunut, mutta kyllä senkin kuunteli, kun ei
joka lähetyksessä tarvinnut kuunnella. Myös tämä musiikkisotakoulun
(käännetäänköhän) väliaikashow oli varsin komea ja lisäpisteitä täytyy
antaa t.A.T.u.:sta. Muutenkin nämä alku- ja välishowt olivat harvinaisen
hyvin toteutettuja ja niitä olikin ilo seurata. Finaalin väliaikashow
"kattouimareineen" oli sekin hyvin vangitsevaa katseltavaa. Myös nämä
"mainoskatkot" olivat hauskoja. Alkuvideo oli sekin ihan
mielenkiintoinen.
Niin, kuten tuli tuolla ylempänä mainittua, niin tällä kertaa show
itsessään ansaitsisi ylemmät pisteet, mutta lopputulosta heikentävät
kuitenkin itse viisujen musiikillinen anti vähäsen.
Pisteitä: 3,5/5
PS. Älkää peljätkö, ei tule enää vähään aikaan viisujuttuja tänne.
Jotain muita musiikki-DVD:itä kyllä olisi tarkoitus kesän aikana
katsastaa ja itse asiassa jo hyvin piankin. :)
PS2. Niin ja jos joku jaksoi lukea tänne alas asti, niin mainostetaanpa nyt sitten vielä viisublogianikin,
jos jotain kiinnostaa lukea kuulumisiani viisu-Oslosta. Kuviakin olisi
tarkoitus napsia Oslossa ja seuraavan puolitoista viikkoa päivystänkin
pääasiassa tuossa blogissa (tähän blogiin saattaa kuitenkin olla tulossa
vielä yksi postaus ennen Osloon pääsemistä, mutta saa nyt nähdä,
ehtiikö sitä). Kesäkuussa kuitenkin palataan viimeistään tähänkin
blogiin.
perjantai 21. toukokuuta 2010
keskiviikko 19. toukokuuta 2010
Eurovision laulukilpailu 2008
Alkuperäinen nimi: Eurovision Song Contest 2008
Pitopaikka: Belgrad, Serbia
Ilmestymisvuosi: 2008
Muistan, että olisin pitänyt 2008 viisuvuotta jotenkin heikkona, mutta nyt on otettava sanojaan jonkin verran takaisin. 2008 kun oli kuin olikin ihan hyvä viisuvuosikerta. Ehkä tämä tuolloinen mielipide oli muodostunut siitä faktasta, että muutamana aiempana vuonna oli ollut sen verran loistavat kokonaisuudet, että tämä vuosi tuntui jotenkin pettymykseltä, mene ja tiedä. Ainakin nyt huomasin, että kyllä niitä suosikkeja löytyi sen verran paljon, että tästä vuodesta piti ihan kivasti.
Euroviisuihin on koko ajan vain enemmän halukkaita (no, nythän osallistujamäärät ovat vähän laskussa), minkä vuoksi EBU (Euroopan yleisradiojärjestö) päätti vuodesta 2008 alkaen jakaa semifinaalin kahtia ja niinpä tästä vuodesta ollaan nähty kaksi semifinaalia yhden sijasta. 2008 osallistujia oli kaiken lisäksi 43 ja kohta isoimmat rahoittajamaat (Iso-Britannia, Ranska, Saksa ja Espanja) ja edellisvuoden voittaja (Serbia) pääsee automaattisesti finaaliin, riitti semifinaaleihin kaiken kaikkiaan 38 maata eli 19 maata kumpaiseenkin, joten käsitellään kumpaakin semiä erikseen, vaikka vähän pieniä kappaleita tulisikin.
Ensimmäisessä semissä oli loppujen lopuksi vain kourallinen huonoja esityksiä ja löysinkin semistä kaiken kaikkiaan viisi supersuosikkia, joista Kreikka (Kalomira - Secret Combination), Norja (Maria - Hold on be strong) ja Armenia (Sirusho - Qele Qele) pääsivät jatkoon. Myös joitakin muitakin hyviä jatkoon menijöitä oli, kuten ihastuttavalla tavalla outo Bosnia ja Hertsegovina (Elvir Laković Laka - Pokušaj). Tietenkin olisin toivonut myös Andorran (Gisela - Casanova), Hollannin (Hind - Your Heart Belongs to Me) sekä Slovenian (Rebeca Dremelj - Vrag naj vzame) jatkoonpääsyä, mutta kaikkea ei voi saada. Finaalista puolestaan olisin pudottanut pois ainakin Israelin (Boaz - The Fire in Your Eyes) ja Puolan (Isis Gee - For Life). Sentään nämä huonojen vitsiviisujen lähettäjät Viro (Kreisiraadio - Leto Svet) (no, kyllä se kesävaloilu vähän pisti huvittamaan) ja Irlanti (Dustin the Turkey - Irelande Douze Pointe) jäivät finaalipaikasta. Jälkimmäinen näistä biiseistä tosin oli ihan hyvä silloin, kun Dustin ei ollut äänessä. Myös Teräsbetoni pääsi finaaliin Missä miehet ratsastaa -kappaleellaan ja vaikka ihan seminsä parhaimpia kappaleita ei ollutkaan, niin ihan kiva jatkoonpääsijä oli.
Toisessa semifinaalissa sitten niitä suosikkeja oli muutama enemmän kuin ensimmäisessä ja useampi niistä pääsi myös finaaliin. Finaalista olisin mielelläni jättänyt pois Kroatian (Kraljevi Ulice & 75 Cents - Romanca), Portugalin (Vânia Fernandes - Senhora do mar (Negras Águas)) sekä Turkin (Mor ve Ötesi - Deli), mutta muuten jatkoonpääsijät olivat ihan oikeita. Ehkä myöskin Maltan (Morena - Vodka) ja Tshekin (Tereza Kerndlová - Have Some Fun) olisin halunnut finaaliin, mutta kaikkea ei voi saada. Suurimmat suosikit semistä oli ehdottomasti Latvia (Pirates of the Sea - Wolves of the Sea) energisellä ja hyvin toteutetulla merirosvoshow'llaan (pidin tätä aikoinaan vitsiviisuna, mutta eihän tämä sellainen ollutkaan), Ukraina (Ani Lorak - Shady Lady) sekä tuon vuoden suurin suosikkini Islanti (Eurobandið - This is my life) ja tästä jälkimmäisestä pieni aasinsilta ensi viikolle: Arvatkaapa, minkä bändin luultavasti näen livenä!
Finaalissa sitten tosiaan nähtiin viisi uuttakin biisiä, mutta näistä yksikään ei onnistunut oikein vakuuttamaan. Itse asiassa Espanjan (vitsi)viisu (Rodolfo Chikilicuatre - Baila el Chiki Chiki) on ainoa, josta keksii mitään sanottavaa ja sekin on vain negatiivista. Itse mainitsemisen arvoisista kappaleista siis tulikin jo sanottua kaikki oleellinen edellisissä kappaleissa (poikkeavatpa nämä arvostelut toisistaan paljonkin, näin sivuhuomiona), joten hypätään suoraan pistelaskuun. Pistelasku oli lopultakin aika tasainen Venäjän ja Kreikan välillä aina siihen asti, kun 30 maata oli antanut pisteensä (ero muistaakseni vain 17 pistettä), mutta sen jälkeen Venäjä karkasi Kreikalta tuntuvasti ja menipä lopulta Ukrainakin vielä Kreikan ohi, vaikka pitkään näytti siltä, että Ukraina ja Armenia jäävät kärkikaksikosta selvästi jälkeen. Ruotsi muuten päihitti Suomen, ei kiva (no, olihan Ruotsilla kyllä parempi biisi (Charlotte Petrelli - Hero), se myönnettäköön). Mitä tulee sitten Venäjän viisuvoittoon, niin vaikka minusta on ihan kiva, ettei lyhyen ajan sisällä kisan voitto mene useamman kerran samaan maahan (Kreikka voitti 2005, Ukraina 2004) ja siten Venäjän viisuvoitto oli ihan piristävä juttu, mutta en minä voittoviisusta (Dima Bilan - Believe) ihan voiton arvoisesti tykännyt, vaikka ihan kohtuullinen olikin.
Mitä tulee sitten lähetyksien visuaaliseen puoleen ja muuhun vastaavaan, niin ei nyt ihan parhaiten onnistunut Serbia kisojen järjestämisessä. Okei, lava oli kyllä ihan mieleinen, joten siitä ei valittamista ollut. Ensimmäisessä semifinaalissa kameramies oli puolittain kameran edess Azerbaidžanin esityksen aikana, mikä häiritsi vähän, kuten myös finaalissa yhdessä kohtaa "väpättävä" yläreunapalkki. Lisäksi postikortit olivat todella tylsiä ja oikeastaan voisi sanoa mielikuvituksettomia. Lisäksi semifinaalien alku- ja välishow't eivät oikein herättäneet suuria tunteita puolesta, mutta vastaan kylläkin. Tosin ensimmäisen semifinaalin alkushow'sta pidin vähäsen, sillä siinä kuultiin vanhoja viisuklassikoita hieman totutusta poikkeavalla tavalla. Finaalin alkushow oli niin ikään kiva, kun homma aloitettiin heti viimevuotisella voittokappaleella eli Molitvalla. Jälleen ärsytti vähän se, että äänestysaikana näytettiin kertaus kappaleista kahteen otteeseen. Myös pistelaskussa sattui pieni kämmi, kun Tshekin pisteidenantaja antoi pisteet vähän väärässä järjestyksessä.
Kappaleiden valossa siis tämä vuosi olisi ansainnut puoli pistettä enemmän, mutta järjestelyjen vuoksi piti hieman pudottaa kokonaisarvosanaa.
Pisteitä: 3,5/5
Pitopaikka: Belgrad, Serbia
Ilmestymisvuosi: 2008
Muistan, että olisin pitänyt 2008 viisuvuotta jotenkin heikkona, mutta nyt on otettava sanojaan jonkin verran takaisin. 2008 kun oli kuin olikin ihan hyvä viisuvuosikerta. Ehkä tämä tuolloinen mielipide oli muodostunut siitä faktasta, että muutamana aiempana vuonna oli ollut sen verran loistavat kokonaisuudet, että tämä vuosi tuntui jotenkin pettymykseltä, mene ja tiedä. Ainakin nyt huomasin, että kyllä niitä suosikkeja löytyi sen verran paljon, että tästä vuodesta piti ihan kivasti.
Euroviisuihin on koko ajan vain enemmän halukkaita (no, nythän osallistujamäärät ovat vähän laskussa), minkä vuoksi EBU (Euroopan yleisradiojärjestö) päätti vuodesta 2008 alkaen jakaa semifinaalin kahtia ja niinpä tästä vuodesta ollaan nähty kaksi semifinaalia yhden sijasta. 2008 osallistujia oli kaiken lisäksi 43 ja kohta isoimmat rahoittajamaat (Iso-Britannia, Ranska, Saksa ja Espanja) ja edellisvuoden voittaja (Serbia) pääsee automaattisesti finaaliin, riitti semifinaaleihin kaiken kaikkiaan 38 maata eli 19 maata kumpaiseenkin, joten käsitellään kumpaakin semiä erikseen, vaikka vähän pieniä kappaleita tulisikin.
Ensimmäisessä semissä oli loppujen lopuksi vain kourallinen huonoja esityksiä ja löysinkin semistä kaiken kaikkiaan viisi supersuosikkia, joista Kreikka (Kalomira - Secret Combination), Norja (Maria - Hold on be strong) ja Armenia (Sirusho - Qele Qele) pääsivät jatkoon. Myös joitakin muitakin hyviä jatkoon menijöitä oli, kuten ihastuttavalla tavalla outo Bosnia ja Hertsegovina (Elvir Laković Laka - Pokušaj). Tietenkin olisin toivonut myös Andorran (Gisela - Casanova), Hollannin (Hind - Your Heart Belongs to Me) sekä Slovenian (Rebeca Dremelj - Vrag naj vzame) jatkoonpääsyä, mutta kaikkea ei voi saada. Finaalista puolestaan olisin pudottanut pois ainakin Israelin (Boaz - The Fire in Your Eyes) ja Puolan (Isis Gee - For Life). Sentään nämä huonojen vitsiviisujen lähettäjät Viro (Kreisiraadio - Leto Svet) (no, kyllä se kesävaloilu vähän pisti huvittamaan) ja Irlanti (Dustin the Turkey - Irelande Douze Pointe) jäivät finaalipaikasta. Jälkimmäinen näistä biiseistä tosin oli ihan hyvä silloin, kun Dustin ei ollut äänessä. Myös Teräsbetoni pääsi finaaliin Missä miehet ratsastaa -kappaleellaan ja vaikka ihan seminsä parhaimpia kappaleita ei ollutkaan, niin ihan kiva jatkoonpääsijä oli.
Toisessa semifinaalissa sitten niitä suosikkeja oli muutama enemmän kuin ensimmäisessä ja useampi niistä pääsi myös finaaliin. Finaalista olisin mielelläni jättänyt pois Kroatian (Kraljevi Ulice & 75 Cents - Romanca), Portugalin (Vânia Fernandes - Senhora do mar (Negras Águas)) sekä Turkin (Mor ve Ötesi - Deli), mutta muuten jatkoonpääsijät olivat ihan oikeita. Ehkä myöskin Maltan (Morena - Vodka) ja Tshekin (Tereza Kerndlová - Have Some Fun) olisin halunnut finaaliin, mutta kaikkea ei voi saada. Suurimmat suosikit semistä oli ehdottomasti Latvia (Pirates of the Sea - Wolves of the Sea) energisellä ja hyvin toteutetulla merirosvoshow'llaan (pidin tätä aikoinaan vitsiviisuna, mutta eihän tämä sellainen ollutkaan), Ukraina (Ani Lorak - Shady Lady) sekä tuon vuoden suurin suosikkini Islanti (Eurobandið - This is my life) ja tästä jälkimmäisestä pieni aasinsilta ensi viikolle: Arvatkaapa, minkä bändin luultavasti näen livenä!
Finaalissa sitten tosiaan nähtiin viisi uuttakin biisiä, mutta näistä yksikään ei onnistunut oikein vakuuttamaan. Itse asiassa Espanjan (vitsi)viisu (Rodolfo Chikilicuatre - Baila el Chiki Chiki) on ainoa, josta keksii mitään sanottavaa ja sekin on vain negatiivista. Itse mainitsemisen arvoisista kappaleista siis tulikin jo sanottua kaikki oleellinen edellisissä kappaleissa (poikkeavatpa nämä arvostelut toisistaan paljonkin, näin sivuhuomiona), joten hypätään suoraan pistelaskuun. Pistelasku oli lopultakin aika tasainen Venäjän ja Kreikan välillä aina siihen asti, kun 30 maata oli antanut pisteensä (ero muistaakseni vain 17 pistettä), mutta sen jälkeen Venäjä karkasi Kreikalta tuntuvasti ja menipä lopulta Ukrainakin vielä Kreikan ohi, vaikka pitkään näytti siltä, että Ukraina ja Armenia jäävät kärkikaksikosta selvästi jälkeen. Ruotsi muuten päihitti Suomen, ei kiva (no, olihan Ruotsilla kyllä parempi biisi (Charlotte Petrelli - Hero), se myönnettäköön). Mitä tulee sitten Venäjän viisuvoittoon, niin vaikka minusta on ihan kiva, ettei lyhyen ajan sisällä kisan voitto mene useamman kerran samaan maahan (Kreikka voitti 2005, Ukraina 2004) ja siten Venäjän viisuvoitto oli ihan piristävä juttu, mutta en minä voittoviisusta (Dima Bilan - Believe) ihan voiton arvoisesti tykännyt, vaikka ihan kohtuullinen olikin.
Mitä tulee sitten lähetyksien visuaaliseen puoleen ja muuhun vastaavaan, niin ei nyt ihan parhaiten onnistunut Serbia kisojen järjestämisessä. Okei, lava oli kyllä ihan mieleinen, joten siitä ei valittamista ollut. Ensimmäisessä semifinaalissa kameramies oli puolittain kameran edess Azerbaidžanin esityksen aikana, mikä häiritsi vähän, kuten myös finaalissa yhdessä kohtaa "väpättävä" yläreunapalkki. Lisäksi postikortit olivat todella tylsiä ja oikeastaan voisi sanoa mielikuvituksettomia. Lisäksi semifinaalien alku- ja välishow't eivät oikein herättäneet suuria tunteita puolesta, mutta vastaan kylläkin. Tosin ensimmäisen semifinaalin alkushow'sta pidin vähäsen, sillä siinä kuultiin vanhoja viisuklassikoita hieman totutusta poikkeavalla tavalla. Finaalin alkushow oli niin ikään kiva, kun homma aloitettiin heti viimevuotisella voittokappaleella eli Molitvalla. Jälleen ärsytti vähän se, että äänestysaikana näytettiin kertaus kappaleista kahteen otteeseen. Myös pistelaskussa sattui pieni kämmi, kun Tshekin pisteidenantaja antoi pisteet vähän väärässä järjestyksessä.
Kappaleiden valossa siis tämä vuosi olisi ansainnut puoli pistettä enemmän, mutta järjestelyjen vuoksi piti hieman pudottaa kokonaisarvosanaa.
Pisteitä: 3,5/5
tiistai 18. toukokuuta 2010
Project 1001, osa 123/1001: Monty Pythonin hullu maailma
Alkuperäinen nimi: Monty Python and the Holy Grail
Ohjaus: Terry Gilliam, Terry Jones
Käsikirjoitus: Monty Python
Pääosissa: Monty Python
Valmistusmaa: Iso-Britannia
Ilmestymisvuosi: 1975
Kesto: 86 min
- How do you know so much about swallows?
- Well, you have to know these things when you're a king, you know.
Ohjaus: Terry Gilliam, Terry Jones
Käsikirjoitus: Monty Python
Pääosissa: Monty Python
Valmistusmaa: Iso-Britannia
Ilmestymisvuosi: 1975
Kesto: 86 min
- How do you know so much about swallows?
- Well, you have to know these things when you're a king, you know.
Englannin kuningas Arthur (Graham
Chapman) kulkee pitkin maita ja mantuja etsiessään ritareita matkalle
kohti Camelotin linnaa. Matkansa alussa hän törmää niin vallitsevaa
hallitusmuotoa kritisoiviin kyläläisiin kuin myös pääskysten kantokykyä
pohtiviin linnanvartijoihin, ennen kuin saa tarvitsemansa miehet kokoon.
Joukolla he sitten menevät Camelotiin, mutta päästyään linnalle he
tulevat siihen tulokseen, että linna on hassu ja lähtevät pois ja
tällöin kuningas Arthur saa hyvin korkea-arvoiselta henkilöltä tehtävän
etsiä myyttinen Pyhä Graalin malja, mutta etsiessään niin Arthur kuin
ritaritkin joutuvat moniin seikkailuihin...
Kuukauden WANHANA katsottu Monty Pythonin hullu maailma
saa luvan päättää (liian) pitkäksi venyneen 1001-putken ja seuraavan
kerran kunnon putki on luvassa joskus loppuvuonna Samalla elokuvien
katselu vähenee pariksi kuukaudeksi, joskaan ei täysin lopu, sillä ulkoa
tulee ihan liikaa auringonvaloa jopa verhojen läpi, jotta pystyisin
pääsemään kunnon elokuvakatselufiilikseen. Tietenkin tulee käytyä
Finnkinossa ainakin pari kertaa seuraavan kahden kuukauden aikana ja
viikonloppuisin voisi myöskin katsoa yhden jos toisenkin elokuvan, jos
jaksaisi valvoa niin pitkään, että olisi tarpeeksi hämärää elokuville,
mutta saa nyt nähdä (enkä ole edes joka viikonloppu kotona). Näiden
parin seuraavan kuukauden aikana kyllä tulee arvosteluja edelleen, mutta
luulen, että pääasiassa ne tulevat keskittymään tv-sarjoihin ja
keikkataltiointeihin. Lisäksi ”jotain muuta sälää” saattaa olla myös
luvassa aina silloin tällöin.
Mutta itse elokuvasta. Jokunen vuosi sitten sain tämän, kuten myös Brianin elämän ja Monty Pythonin elämän tarkoituksen,
joululahjaksi ja tuolloin en olisi sopivampaa lahjaa voinut saada,
sillä olin hamunnut näitä elokuvia jo jonkin aikaa. Kuitenkaan vielä
tuolloin en ollut nähnyt Monty Pythonin lentävää sirkusta kuin
ehkä pari ekaa tuotantokautta (kiitos Yle Teeman kulttuuriteon), joista
pidin, joten sikäli en voinut ensimmäisellä katselukerralla verrata
sarjaa ja elokuvia keskenään, mutta nyt kun sarja on nähty ja
kokoelmissa, niin voin todeta, että kyllä tässä elokuvassa oli paljon
yhtä älyvapaata menoa kuin sarjassa ja Monty Pythonin hullu maailma
onkin (typerästä suomennoksesta huolimatta) oikein nautittava
kokonaisuus.
Elokuvassa on tietenkin yksi, melko
yhtenäinen tarina, mutta silti oli selvästi havaittavissa, että jokainen
kohtaus tuntui olevan suurin piirtein oma sketsinsä (varsinkin alussa)
ja nämä sketsit oli sitten punottu yhteen tarinaksi. Näissä kohtauksissa
useimmat onnistuvat naurattamaan hyvin eikä yhtään oikeasti huonoa
kohtausta tullut eteen, vaan kaikki kohtaukset olivat vähintäänkin
tyydyttäviä. Jo alkutekstit tarjosivat omat hauskat hetkensä. Kuningas
Arthurin ja ritareidensa matkanteko oli täynnä hyvin älyvapaita ja siksi
hyvin hauskoja tilanteita ja vähän väliä huomasin nauravani tosissaan.
Jos rupeisin listaamaan niitä hauskoja kohtauksia, niin listasta tulisi
hyvin pitkä, joten enpäs teekään niin. Mukana oli ”tuttuun tyyliin”
Terry Gilliamin animaatioita, jotka sarjan animaatioista poiketen
sopivat paljon paremmin yhteydessä itse varsinaisiin tapahtumiin (no,
sinänsä en näe kovin mielekkäänä verrata sketsisarjaa ja elokuvaa
keskenään, mutta...) ja nämä animaatiot olivat hyvin hauskoja. Myöskin
tuli naureskeltua elokuvan kappaleille ja varsinkin Sir Robin -laulut saivat kunnon hekotusta aikaan, mutta eipä Knights of the Round Table
-laulukaan huono ollut. Elokuva oli siis kokonaisuudessaan varsin
loistava, mutta kyllä minulle elokuvan lopusta hieman jäi sellainen
kuva, että olikohan se sittenkin ollut jonkinlainen hätäratkaisu, kun ei
parempaa loppua keksitty, mutta luultavasti ei.
Monty Python -porukka esiintyi elokuvassa
hyvin monessa roolissa ja onnistuivat olemaan totutun hyviä niissä
kaikissa, mutta kyllä minun on sanottava, että John Cleese ja Eric Idle
on ehdottomasti ryhmän nautittavimmat persoonat.
Pisteitä: 4,5/5
Satunnainen hauska fakta matkan varrelta:
Elokuvassa nämä hahmot ovat ratsastavinaan hevosilla samalla kun Patsy
(Terry Gilliam) tekee ratsastusääniä kookospähkinöillä. Tämä ei ollut
toteutettu näin vain vitsin vuoksi, vaan pääasiassa siksi, että oikeat
hevoset olisivat olleet liian kalliita.
lauantai 15. toukokuuta 2010
Project 1001, osa 122/1001: Seriffi
Alkuperäinen nimi: High Noon
Ohjaus: Fred Zinnemann
Käsikirjoitus: Carl Foreman
Pääosissa: Gary Cooper, Harry Morgan, Grace Kelly
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1952
Ohjaus: Fred Zinnemann
Käsikirjoitus: Carl Foreman
Pääosissa: Gary Cooper, Harry Morgan, Grace Kelly
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1952
Kesto: 81 min
- You've been my friend all my life. You got me this job. You made them send for me. Ever since I was a kid, I wanted to be like you, Mart. You've been a lawman all your life.
- Yeah, yeah, all my life. It's a great life. You risk your skin catching killers, and the juries turn them loose so they can come back and shoot at you again. If you're honest, you're poor your whole life. And in the end, you wind up dying all alone on some dirty street. For what? For nothing. For a tin star.
- Yeah, yeah, all my life. It's a great life. You risk your skin catching killers, and the juries turn them loose so they can come back and shoot at you again. If you're honest, you're poor your whole life. And in the end, you wind up dying all alone on some dirty street. For what? For nothing. For a tin star.
Sheriffi Will Kane (Gary Cooper) menee
naimisiin väkivaltaa inhoavan kveekari Amyn (Grace Kelly) kanssa.
Naimisiin menemisen johdosta Kane jättää työnsä ja tuore pariskunta
lähtee kohti uusia seikkailuja. Samaan aikaan kuitenkin kolme rosvoa
tulee odottamaan pelättyä toveriaan Frank Milleriä (Ian MacDonald),
jonka Kane viisi vuotta sitten passitti vankilaan, saapuvaksi
puoliltapäin juna-asemalle ja Kanen on käännyttävä takaisin.
Hadleyvillen asukkaat ovat kuitenkin vastahakoisia auttamaan Kanea,
joten joutuuko hän todella kohtaamaan roistot yksin...
Lännenelokuvien maailmaan tutustuminen
jatkuu ja tämä onkin jo kolmas lännenelokuva lyhyen ajan sisään, joskin
samalla myös viimeinen vähään aikaan. Tämä elokuva sai aikoinaan suuren
kohun aikaiseksi siksi, että elokuvan ajateltiin edustavan
anti-amerikkalaisuutta, mutta se ei estänyt elokuvaa voittamasta neljää
Oscaria ja saamatta kolmea muuta Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva,
ohjaus ja käsikirjoitus). Itse en tästä saanut kuitenkaan ihan niin
paljon irti, vaikka ihan kelpo elokuva Sheriffi olikin.
Tarina ei tehnyt minuun mitään suurta
vaikutusta, joskaan ei myöskään jättänyt täysin kylmäksikään, vaan tuli
seurattua elokuvaa aika neutraalein mielin läpi elokuvan. Toisin sanoen
ihan seurattava elokuva tämä oli, mutta ei tarjonnut suuria
ahaa-elämyksiä. Kanen ja Amyn pois lähteminen varsinkin oli vähän tylsä
ratkaisu, kun hyvin selkeästi arvattavissa oli, että Kane muuttaa
mielensä ja kääntyy takaisin. Sitä en vain täysin käsittänyt, miksi ihan
kaikki tuntuivat kääntäneen Kanelle selkänsä, vaikka pelätty murhamies
olikin tulossa takaisin pilaamaan kaupunkia; jos he pelkäsivät henkensä
puolesta, niin eikö kuoleman mahdollisuus olisi vähintäänkin yhtä suuri,
jos nämä roistot hallitsisivat kaupunkia? Niin ja jos tosiaan Kane oli
ollut paras sheriffi koskaan, niin siksikin vähän epäilytti tämä
suhtautuminen avunpyyntöön. Se, mistä itse pidin, oli Kanen ja entisen
sheriffin Martinin (Lon Chaney Jr.) välinen keskustelu. Pidin myös
siitä, että tapahtumat tapahtuivat reaaliajassa, mitä näytettiin
lukuisten kellojen avulla. Lopputaistelu eteni monin paikoin
odotetunlaisesti, eikä tarjonnut juuri yllätyksiä. Oikeastaan ainoa
mielenkiinnon aihe siinä oli pohdiskelu siitä, rientäisivätkö kaupungin
asukkaat sittenkin Kanen avuksi mietittyään asiaa hetken.
Vielä tuosta päätarinasta sen verran,
että sehän koostui lähinnä siitä junan odottelusta ja niinpä lopputwisti
tai toinenkin olisi saattanut hyvinkin piristää elokuvan kokonaisuutta,
mutta sellaisia ei tuohon aikaan kai harrastettu. Veikkaanpa, että jos
nykyään tehtäisiin elokuva, joka koostuisi vain jonkin asian
odottelusta, niin lopussa saattaisi hyvinkin kokea jonkin asteen
yllätyksen. Itse roistothan eivät käsittääkseni juurikaan puhuneet Frank
Milleristä (tai en ole nyt varma, puhuiko se yksi siellä baarissa),
vaan kaikki puheet herrasta taisivat tulla kaupungin asukkaiden suista
(lennättimellä oli kyllä saatu tieto siitä, että Frank on junassa).
Niinpä olisikin ollut vain hauskaa, jos kaiken tämän jännittyneen
ilmapiirin jälkeen nämä Frankin kolme rikostoveria olisivatkin olleet
odottelemassa vain Frankin ruumisarkkua ja lähteneet tiehensä sen kera
tai jos Frank olisikin muuttunut kuuliaiseksi kansalaiseksi, mutta ei
sitten.
Gary Cooper, jonka elokuvia en ole
aiemmin tainnut nähdä yhtäkään, oli minusta ihan hyvä roolissaan, joskin
minun on myönnettävä, että olin ajatellut Cooperin olleen selvästi
nuorempi (ja siten siloposkisempi) elokuvan teon aikoihin. Grace Kelly
oli myöskin ihan ok tässä yhdessä ensimmäisissa elokuvarooleissaan,
vaikka näyttelikin vähän vähäeleisesti. Kanen entistä heilaa Helen
Ramírezia näytellyt Katy Jurado oli olemukseltaan kuin hänet olisi
napattu suoraan joltain teatterilavalta elokuvan lavasteisiin. Lon
Chaney Jr. olisi mielestäni saanut olla suuremmassa roolissa.
Pisteitä: 3/5
perjantai 14. toukokuuta 2010
Project 1001, osa 121/1001: Mies, joka kutistui
Alkuperäinen nimi: The Incredible Shrinking Man
Ohjaus: Jack Arnold
Käsikirjoitus: Richard Matheson
Pääosissa: Grant Williams, Randy Stuart, Paul Langton
Valmistusmaa: Italia, Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1957
Kesto: 77 min
- My prison, almost as far as I could see, a gray friendless area of space and time, and I resolved that as man had dominated the world of the sun, so I would dominate my world.
Ohjaus: Jack Arnold
Käsikirjoitus: Richard Matheson
Pääosissa: Grant Williams, Randy Stuart, Paul Langton
Valmistusmaa: Italia, Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1957
Kesto: 77 min
- My prison, almost as far as I could see, a gray friendless area of space and time, and I resolved that as man had dominated the world of the sun, so I would dominate my world.
Scott (Grant Williams) ja Louise (Randy
Stuart) ovat veneilemässä avomerellä. Scott pyytää Louisea hakemaan
sisältä oluen ja kun tämä tekee niin, niin outo sumu lähestyy venettä ja
kulkee veneen ja kannella olleen Scottin läpi jättäen Scottin vatsaan
jotain itiöitä. Menee puoli vuotta, kunnes Scott huomaa ensin
menettävänsä painoaan ja pian myös pituuttaan. Vaikka lääkärit tekevät
kaikkensa, niin Scott jatkaa kutistumistaan, mutta selviytyykö hän
kaikista kutistumisen aikaansaamista vaaroista?
Vaihteeksi tieteisseikkailua. Minulla on
hyvin hämärä mielikuva siitä, että olin kuullut tästä elokuvasta ennen
sen saamista, mutta täysin varma siitä en ole, mutta siitä olen varma
kuitenkin, etten ollut tätä nähnyt aiemmin. Näissä vanhoissa
tieteisfilmeissä on vähän se, että ei voi varmuudella tietää etukäteen,
pystyykö niistä nauttimaan vai ei, sillä toisinaan tekniikka tuntuu
hyvin vanhanaikaiselta, mikä joskus saattaa vaikuttaa myös
katselunautintoon. Onneksi näin ei ollut tämän elokuvan kanssa, vaan Mies, joka kutistui on edelleen varsin toimiva tieteisfilmi.
Elokuvan selvästi heikoin hetki koettiin
heti alussa, sillä tämä selittämätön, hyvin pienikokoinen usva oli aika
mielikuvitukseton ratkaisu saada Scottiin näitä ties mitä
radioaktiivisia itiöitä. Se usva vain jostain tuli nopeasti ja häipyi
yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Ei näin! Noin muuten elokuva oli kyllä
täyttä rautaa, vaikka hetken aikaa näyttikin jo siltä, ettei Scott
kutistu tarpeeksi, jotta elokuvasta tulisi kunnolla mielenkiintoinen,
mutta onneksi Scottista tuli vielä hyvin pieni. Tämä Scottin kellarissa
viettämä aika tuntui todelliselta seikkailuilta moninaisine vaaroineen
ja oli hyvin jännittävä nähdä, miten Scottille tulisi käymään. Tätä
Scottin ja hämähäkin kohtaamista odotin toden teolla ja kun se sitten
lopulta tapahtui, niin ihan tyydyttävästi se oli hoidettu.
Loppuvaiheessa elokuvaa sitten kiusataan katsojaa oikein kunnolla, kun
Louise ja Scottin veli Charlie (Paul Langton) tulevat kellariin ja
annetaan katsojan miettiä sitä, löytävätkö he Scottin lopulta ja
saadaanko kutistumisen vaikutus käännettyä. Loppuratkaisu oli Scottin
kannalta ihan mieleinen, kiitos hänen asennoitumisensa.
Noin niin kuin visuaaliselta ilmeeltään
elokuva oli kyllä edelleen varsin vaikuttavaa katseltavaa ja Scott
todella tuntui kutistuneelta kaikkien niiden massiivisten huonekalujen
keskellä ja varsinkin siellä kellarissa. Myös Scottin ollessa
normaalikokoisten joukossa kutistumisen illuusio oli hyvin tehty.
Ehdottomasti elokuva, jonka making of -dokumentin olisin halunnut nähdä,
mutta sellaista ei sitten DVD:n ekstroissa ollut
Elokuvahan tietysti oli aika pitkälti
nimenomaan Scottia näytelleen Grant Williamsin harteilla ja siitä
hommasta hän suoriutui hyvin ja varsinkin siellä kellarissa
seikkaillessaan hän oli ehdottomasti parhaimmillaan. Louisea näytellyt
Randy Stuart ei myöskään ollut huono, mutta jäi kyllä selvästi
Williamsin varjoon.
Sitä rupesin kyllä elokuvan aikana
miettimään, että entä jos pariskunnan kissa Butch ei olisikaan ollut
kissa, vaan koira? Olisiko Butch silloin jäänyt Scottin rinnalle ja
suojellut tätä kaikilta maailman vaaroilta loppuun asti?
Elokuvasta on ilmeisesti tulossa 2012
uusintafilmatisointi, mutta täytyy myöntää, että tämä elokuva miellytti
minua siinä määrin, että on vaikea uskoa, että tuo uusintafilmatisointi
pääsisi missään nimessä samalle tasolle tämän elokuvan kanssa.
Pisteitä: 4/5
torstai 13. toukokuuta 2010
Eurovision laulukilpailu 2007
Alkuperäinen nimi: Eurovision Song Contest 2007
Pitopaikka: Helsinki, Suomi
Ilmestymisvuosi: 2007
Jos Suomen Euroviisuvoiton jälkeen oli ollut todella epätodellinen olo, niin sellainen oli myös silloin, kun istuin paikallani Hartwall Areenalla vähän ennen finaalin alkua. Sain tietää viisuihin pääsystä vain pari viikkoa ennen finaalia, joten hirveästi en ehtinyt valmistautua siihen etukäteen. Lipunhan sain kuitenkin normihintaan ja keräämäni hätäkassa siihen matkaan meni, mutta kyllä kannatti lähteä, oli se sen arvoista kuitenkin. Ja kun show'kin oli pääosin hyvä, niin mikäs siinä sitten. Niin ja tosiaan, jos minut haluaa bongata, niin olen siellä lavalta käsin katsottuna sen oikeanpuoleisen pitkän sivun peräosassa lähellä kulmaa. Olen se yksi piste niistä tuhansista muista. 2007 oli muutenkin mun viisuilun huippuvuosi, sillä silloin jaksoin katsoa melkein jokaisen karsinnan tai ainakin finaalin, mitä en ole viime vuosina oikein jaksanut paria enempää. Noin yleisesti ottaen musiikin suhteen fiilikset ovat vähän kahtiajakoiset. Toisaalta viisuvuoteen mahtui monta tosi hyvä vetoa, mutta toisaalta, varsinkin semifinaalissa, niitä enemmänkin huonoja vetoja oli melkein riesaksi asti.
Tai no, oikeastaan semifinaalissa suurin osa kappaleista oli vähintäänkin tyydyttäviä, mutta tähän semifinaaliin mahtui myös yksi kaikkien aikojen viisuinhokeistani: Albanian Frederic Ndocin Hear My Plea. Jos harrastaisin kappaleiden yli hyppäämistä, niin tuo kappale jäisi takuuvarmasti aina kuuntelematta. Noin yleisesti ottaen oikeastaan vain paria maata lukuun ottamatta jokainen karsiutunut kappale ansaitsikin jäädä finaalipaikasta. Nämä maat olivat Andorra, jota edusti ihana punkrock-bändi Anonymous Salvem El Món -kappaleellaan, jossa oli juuri minua paljon miellyttävää menoa, sekä Norja, jota edusti Guri Schanke mukavalla latinohenkisellä Ven a bailar conmigo -kappaleella, joka olikin yksi tuon vuoden suosikeistani ja edelleen pidän siitä paljon. Nämä mielellään olisin päästänyt finaaliin ja jos nyt pitäisi valita ne kaksi kappaletta, jotka olisivat saaneet puolestani jäädä näiden sijasta semifinaaliin, olisivat ne ehdottomasti Unkarin Magdi Rúdza tylsällä kappaleella Unsubstantial Blues sekä Georgian Sopho Visionary Dream -kappaleellaan. Niin ja ysärifanina tietenkin olisin voinut haluta nähdä myös DJ Bobon finaalissa, vaikka biisinsä ei parhaiden joukkoon noussutkaan.
Itse finaali olikin sitten jo toista maata. Edellä mainittujen jatkoon päässeiden huonouksien seuraksi finaali tarjosi Liettuan 4Funin surkeahkon Love or Leave -kappaleen, mutta muuten finaalin taso kyllä pääosin miellytti minua. Pari keskivertoa kappaletta oli kyllä, mutta noin yleisesti ottaen finaalin taso kyllä miellytti minua ja paljon. Minun on nyt pakko mainita kaikki minua eniten miellyttäneet maat, vaikka tämä meneekin vähän turhaksi listaamiseksi, mutta tässä ne on: Valko-Venäjä (Dmitry Koldun - Work your magic), Makedonia (Karolina - Mojot svet), Slovenia (Alenka Gotar - Cvet z juga), Kreikka (Sarbel - Yassou Maria), Latvia (Bonaparti.lv - Questa Notte), Moldova (Natalia Barbu - Fight) sekä voittanut Serbia (Marija Šerifović - Molitva). Jos nyt vähän availlaan joitakin nä istä, niin Alenka Gotar kuulosti aikoinaan aluksi huonolta, mutta mitä useammin kappaleen kuunteli, niin sitä enemmän se sitten miellytti. Moldovankin väitettiin pääsevän finaali nimenomaan naapuriäänien avustuksella, mutta entä sitten, jos kuulostaa todella hyvältä ja kyseinenkin kappale olikin vuoden puntarissa useimmiten siellä kärkipaikalla. Bonaparti.lv:n esitys saattoi olla täyttä parodiaa, mene ja tiedä, mutta mikäs siinä, jos kappale on kuitenkin täyttä rautaa. Lisäksi tietenkin Ukrainan Verka Serduchkan Dancing Lasha Tumbai, joka on vakiinnuttanut paikkansa viisubileiden tanssilattialle kutsujana.
Jos nyt jakaisi sitten pistelaskun omaan kappaleeseensa. Pistelasku oli melko tasainen, eikä voittajasta oikeastaan voinut olla pitkään aikaan varma, vaikka Serbia lähes koko ajan kärjessä olikin. Vasta pistelaskun puolivälin jälkeen Serbia alkoi kunnolla erkaantumaan pahimmista kilpailijoistaan, Ukrainasta ja Venäjältä (vaikka en ihan ymmärräkään, mitä Venäjä teki voittotaistelussa). Toisaalta sitten taas Ukraina pääsi melko lähelle taas lopussa, mutta sitten Serbia ottikin uuden kaulan ja pitikin ykköspaikkansa loppuun asti. Ei se silti olisi ollut kovin kaukana, että Ukrainassa olisi järjestetty Euroviisut toisen kerran lyhyen ajan sisään.
Mitä sitten tulee visuaaliseen puoleen, niin siinä kyllä oltiin onnistuttu toden teolla. Lava näytti oikein upeasti toteutetulta, varsinkin kun jokaisen maan esityksen aikana lava näytti todella yksilölliseltä. Finaalin alussa nähtyä sumuverhoa tosin olisin voinut haluta nähdä käytettävän enemmän. Myös True Fantasy -teeman visuaalinen toteutus oli toteutettu näyttävästi, samoin kuin pistelaskuruutu silloin, kun ruudussa olivat sekä juontajat että pisteidenantaja. Juontajista puheen ollen Mikko Leppilampi ja Jaana Pelkonen suoriutuivat tehtävistään kunnialla. Myös alkuesitykset ja väliesitykset olivat ihan näyttäviä.
Ei sillä, että viisuvuosi pitopaikasta huolimatta ihan täydelliset olisivat olleet. Ainakin minulla katkesi semifinaalin pistelaskun aikana ääni yhdessä kohtaa, tosin vain sekunniksi pariksi. Lisäksi minusta oli huono juttu se, että niin semifinaalissa kuin finaalissakin nämä esitykset kerrattiin kahdesti (kerta olisi hyvin riittänyt) ja antaakin aiheen miettiä, olisiko Yleltä loppunut rahat kesken niin, ettei lyhyempää esitystä olisi saatu myös pistelaskun lopun ajaksi. Niin ja... se joulupukki oli vain nolo. Oikeasti Yle, ei näin!
Pisteitä: 4/5
Satunnainen hauska fakta matkan varrelta: Näin Sarbelin esiintymässä Narinkkatorilla ja lämpöä taisi olla jotain 10-15 astetta. Sarbelilla/tanssijoilla oli toppatakki.
Pitopaikka: Helsinki, Suomi
Ilmestymisvuosi: 2007
Jos Suomen Euroviisuvoiton jälkeen oli ollut todella epätodellinen olo, niin sellainen oli myös silloin, kun istuin paikallani Hartwall Areenalla vähän ennen finaalin alkua. Sain tietää viisuihin pääsystä vain pari viikkoa ennen finaalia, joten hirveästi en ehtinyt valmistautua siihen etukäteen. Lipunhan sain kuitenkin normihintaan ja keräämäni hätäkassa siihen matkaan meni, mutta kyllä kannatti lähteä, oli se sen arvoista kuitenkin. Ja kun show'kin oli pääosin hyvä, niin mikäs siinä sitten. Niin ja tosiaan, jos minut haluaa bongata, niin olen siellä lavalta käsin katsottuna sen oikeanpuoleisen pitkän sivun peräosassa lähellä kulmaa. Olen se yksi piste niistä tuhansista muista. 2007 oli muutenkin mun viisuilun huippuvuosi, sillä silloin jaksoin katsoa melkein jokaisen karsinnan tai ainakin finaalin, mitä en ole viime vuosina oikein jaksanut paria enempää. Noin yleisesti ottaen musiikin suhteen fiilikset ovat vähän kahtiajakoiset. Toisaalta viisuvuoteen mahtui monta tosi hyvä vetoa, mutta toisaalta, varsinkin semifinaalissa, niitä enemmänkin huonoja vetoja oli melkein riesaksi asti.
Tai no, oikeastaan semifinaalissa suurin osa kappaleista oli vähintäänkin tyydyttäviä, mutta tähän semifinaaliin mahtui myös yksi kaikkien aikojen viisuinhokeistani: Albanian Frederic Ndocin Hear My Plea. Jos harrastaisin kappaleiden yli hyppäämistä, niin tuo kappale jäisi takuuvarmasti aina kuuntelematta. Noin yleisesti ottaen oikeastaan vain paria maata lukuun ottamatta jokainen karsiutunut kappale ansaitsikin jäädä finaalipaikasta. Nämä maat olivat Andorra, jota edusti ihana punkrock-bändi Anonymous Salvem El Món -kappaleellaan, jossa oli juuri minua paljon miellyttävää menoa, sekä Norja, jota edusti Guri Schanke mukavalla latinohenkisellä Ven a bailar conmigo -kappaleella, joka olikin yksi tuon vuoden suosikeistani ja edelleen pidän siitä paljon. Nämä mielellään olisin päästänyt finaaliin ja jos nyt pitäisi valita ne kaksi kappaletta, jotka olisivat saaneet puolestani jäädä näiden sijasta semifinaaliin, olisivat ne ehdottomasti Unkarin Magdi Rúdza tylsällä kappaleella Unsubstantial Blues sekä Georgian Sopho Visionary Dream -kappaleellaan. Niin ja ysärifanina tietenkin olisin voinut haluta nähdä myös DJ Bobon finaalissa, vaikka biisinsä ei parhaiden joukkoon noussutkaan.
Itse finaali olikin sitten jo toista maata. Edellä mainittujen jatkoon päässeiden huonouksien seuraksi finaali tarjosi Liettuan 4Funin surkeahkon Love or Leave -kappaleen, mutta muuten finaalin taso kyllä pääosin miellytti minua. Pari keskivertoa kappaletta oli kyllä, mutta noin yleisesti ottaen finaalin taso kyllä miellytti minua ja paljon. Minun on nyt pakko mainita kaikki minua eniten miellyttäneet maat, vaikka tämä meneekin vähän turhaksi listaamiseksi, mutta tässä ne on: Valko-Venäjä (Dmitry Koldun - Work your magic), Makedonia (Karolina - Mojot svet), Slovenia (Alenka Gotar - Cvet z juga), Kreikka (Sarbel - Yassou Maria), Latvia (Bonaparti.lv - Questa Notte), Moldova (Natalia Barbu - Fight) sekä voittanut Serbia (Marija Šerifović - Molitva). Jos nyt vähän availlaan joitakin nä istä, niin Alenka Gotar kuulosti aikoinaan aluksi huonolta, mutta mitä useammin kappaleen kuunteli, niin sitä enemmän se sitten miellytti. Moldovankin väitettiin pääsevän finaali nimenomaan naapuriäänien avustuksella, mutta entä sitten, jos kuulostaa todella hyvältä ja kyseinenkin kappale olikin vuoden puntarissa useimmiten siellä kärkipaikalla. Bonaparti.lv:n esitys saattoi olla täyttä parodiaa, mene ja tiedä, mutta mikäs siinä, jos kappale on kuitenkin täyttä rautaa. Lisäksi tietenkin Ukrainan Verka Serduchkan Dancing Lasha Tumbai, joka on vakiinnuttanut paikkansa viisubileiden tanssilattialle kutsujana.
Jos nyt jakaisi sitten pistelaskun omaan kappaleeseensa. Pistelasku oli melko tasainen, eikä voittajasta oikeastaan voinut olla pitkään aikaan varma, vaikka Serbia lähes koko ajan kärjessä olikin. Vasta pistelaskun puolivälin jälkeen Serbia alkoi kunnolla erkaantumaan pahimmista kilpailijoistaan, Ukrainasta ja Venäjältä (vaikka en ihan ymmärräkään, mitä Venäjä teki voittotaistelussa). Toisaalta sitten taas Ukraina pääsi melko lähelle taas lopussa, mutta sitten Serbia ottikin uuden kaulan ja pitikin ykköspaikkansa loppuun asti. Ei se silti olisi ollut kovin kaukana, että Ukrainassa olisi järjestetty Euroviisut toisen kerran lyhyen ajan sisään.
Mitä sitten tulee visuaaliseen puoleen, niin siinä kyllä oltiin onnistuttu toden teolla. Lava näytti oikein upeasti toteutetulta, varsinkin kun jokaisen maan esityksen aikana lava näytti todella yksilölliseltä. Finaalin alussa nähtyä sumuverhoa tosin olisin voinut haluta nähdä käytettävän enemmän. Myös True Fantasy -teeman visuaalinen toteutus oli toteutettu näyttävästi, samoin kuin pistelaskuruutu silloin, kun ruudussa olivat sekä juontajat että pisteidenantaja. Juontajista puheen ollen Mikko Leppilampi ja Jaana Pelkonen suoriutuivat tehtävistään kunnialla. Myös alkuesitykset ja väliesitykset olivat ihan näyttäviä.
Ei sillä, että viisuvuosi pitopaikasta huolimatta ihan täydelliset olisivat olleet. Ainakin minulla katkesi semifinaalin pistelaskun aikana ääni yhdessä kohtaa, tosin vain sekunniksi pariksi. Lisäksi minusta oli huono juttu se, että niin semifinaalissa kuin finaalissakin nämä esitykset kerrattiin kahdesti (kerta olisi hyvin riittänyt) ja antaakin aiheen miettiä, olisiko Yleltä loppunut rahat kesken niin, ettei lyhyempää esitystä olisi saatu myös pistelaskun lopun ajaksi. Niin ja... se joulupukki oli vain nolo. Oikeasti Yle, ei näin!
Pisteitä: 4/5
Satunnainen hauska fakta matkan varrelta: Näin Sarbelin esiintymässä Narinkkatorilla ja lämpöä taisi olla jotain 10-15 astetta. Sarbelilla/tanssijoilla oli toppatakki.
Project 1001, osa 120/1001: Hei, me lennetään!
Alkuperäinen nimi: Airplane!
Ohjaus: David Zucker, Jim Abrahams, Jerry Zucker
Käsikirjoitus: David Zucker, Jim Abrahams, Jerry Zucker
Pääosissa: Robert Hays, Julie Hagerty, Leslie Nielsen
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1980
Kesto: 84 min
- You got a letter from headquarters this morning.
- What is it?
- It's a big building where generals meet, but that's not important.
Ohjaus: David Zucker, Jim Abrahams, Jerry Zucker
Käsikirjoitus: David Zucker, Jim Abrahams, Jerry Zucker
Pääosissa: Robert Hays, Julie Hagerty, Leslie Nielsen
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1980
Kesto: 84 min
- You got a letter from headquarters this morning.
- What is it?
- It's a big building where generals meet, but that's not important.
Lentoemäntänä toimivan Elainen (Julie
Hagerty) ja taksia ajavan sotaveteraanin Tedin (Robert Hays) suhde on
umpikujassa, sillä Elainen mielestä Ted ei ole valmis ottamaan tarpeeksi
vastuuta elämästään ja asettumaan aloilleen. Taksiasiakkaatkin saavat
jäädä taksiin, kun Ted ostaa lipun Elainen emännöimälle lennolle
saadakseen Elainen mielen muuttumaan. Värikäs matkustajajoukko kokee
kuitenkin kauhunhetkiä, kun koneen lentäjät pyörtyvät ruokamyrkytyksen
seurauksena. Lentokoneessa on kyllä yksi entinen lentäjä, Ted, mutta
mikä neuvoksi, kun hänelläkin on sotatraumojen vuoksi lentopelko?
Tämä oli ZAZ-tiimin
(Zucker-Abrahams-Zucker) toinen elokuva ja tämä nostikin kolmikon suuren
kansan tietoisuuteen. Itsekin olen nähnyt tämän tiimin elokuvista
useimmin, mutta sitä, mitä en tiennyt ennen tätä aamua, oli se tieto,
että tämä parodia perustuu elokuvaan Kuoleman kynnyksellä (menikö
edes hankintalistalle? Hih!), johon tekijänoikeusrikkomuksia
välttääkseen ZAZ-tiimi osti oikeudet. Useimpien muiden ZAZ-elokuvien
näkemisestä on todella pitkä aika, mutta silti väittäisin, että Hei, me lennetään! on tiimin elokuvien joukossa sieltä parhaimmasta päästä.
Elokuva ei tarjonnut tarinallisessa
mielessä mitään uutta, mutta ei se siihen pyrkinytkään, vaan
tarkoituksena oli vain saada ihmiset nauramaan. Niinpä itse varsinainen
tarina oli hyvin tavanomainen kuvatessaan Elainen ja Tedin suhteen
uudelleenlämmittelyä tai lentomatkustajien kauhunhetkiä koneessa.
Pääosin elokuva koostuukin irtovitseistä, jotka on sitten parsittu
kokoon näyttämään kunnon tarinalta ja mikäs siinä, kun vitsit toimivat
ainakin minuun moniin paikoin, vaikka olihan joukossa joitakin
kohtauksia, jotka eivät naurattaneet minua ja kommenttiraidan mukaan
eivät olleet naurattaneet paljon muitakaan. Kuitenkin siis näitä
oikeasti hauskoja vitsejä riitti kuitenkin sen verran paljon, että
elokuvan parissa viihtyi melko hyvin. Eniten minuun puri nämä
sanaleikkeihin perustuvat vitsit, mutta toki mukaan mahtui paljon
muitakin hyviä juttuja.
Hahmot olivat pääosin hyviä eli toivat
elokuvaan huumoria, mutta Johnnyn (Stephen Stucker) hahmosta en pitänyt,
vaikka Stephen Stucker olikin ihan hyvä, sillä Johnny oli turhankin
perinteinen höpsö, mutta hänellekin mahtui kyllä yksi hauska kohtaus
lennonjohtotornissa. Ei tämän elokuvan näyttelijäsuorituksilla Oscareita
voitettaisi, mutta kuitenkin onnistuivat siinä tärkeimmässä eli
viihdyttämisessä. Varsinkin Julie Hagerty näytteli vähän kehnosti, mutta
muuten kyllä näyttelijät olivat vähintäänkin tyydyttäviä. Tämähän
elokuva nosti Leslie Nielsenin hupiroolien jonkinasteiseksi
vakiokasvoksi pois vakavampien roolien parista, vaikka eipä hän nyt
loppujen lopuksi niin suuressa roolissa ollutkaan; onnistuneesti (ja
hauskasti) siis osansa veti.
Pisteitä: 3,5/5
tiistai 11. toukokuuta 2010
Project 1001, osa 119/1001: Huuliharppukostaja
Alkuperäinen nimi: C'era una volta il West
Ohjaus: Sergio Leone
Käsikirjoitus: Sergio Leone, Sergio Donati
Pääosissa: Charles Bronson, Claudia Cardinale, Henry Fonda
Valmistusmaa: Italia, Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1968
Kesto: 159 min
- Did you bring a horse for me?
- Well... looks like we're... looks like we're shy one horse.
- You brought two too many.
Ohjaus: Sergio Leone
Käsikirjoitus: Sergio Leone, Sergio Donati
Pääosissa: Charles Bronson, Claudia Cardinale, Henry Fonda
Valmistusmaa: Italia, Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1968
Kesto: 159 min
- Did you bring a horse for me?
- Well... looks like we're... looks like we're shy one horse.
- You brought two too many.
Jill McBain (Claudia Cardinale) on mennyt
kuukausi aiemmin naimisiin Brett McBainin (Frank Wolff) kanssa New
Orleansissa ja nyt hän on matkalla tämän luokse. Saavuttuaan Brettin
kotitalolle hän saa kuulla musertavan uutisen: niin Brett kuin tämän
kolme lastaan on surmattu. Cheyenne (Jason Robards) joukkoineen
lavastetaan syylliseksi, mutta oikeat syylliset löytyvät
kovaksikeitetystä rosvosta Frankista (Henry Fonda) ja tämän miehistä.
Paikan päälle on kuitenkin jo saapunut Harmonicaksi (Charles Bronson)
kutsuttu mies, jolla on jostakin syystä kana kynittävänä Frankin
kanssa, ja joka on jo saanut tapettua muutaman Frankin miehen...
En ole kaiketi pientä Hyvät, pahat & rumat
-pätkää lukuun ottamatta nähnyt yhtäkään Sergio Leonen elokuvaa, vaikka
itse asiassa minulla oli pieni muistikuva tästäkin elokuvasta, mutta
tämä muistikuva osoittautui mitä todennäköisemmin vääräksi. Siitä
huolimatta minulla oli jonkinasteinen mielikuva elokuvan laadusta ja
siitä, mitä minä tästä pitäisin, ja vaikka totesinkin elokuvan laadun
olevan (minun vähäisellä länkkärikokemuksella arvioituna)
arvatunlaisesti loistava, niin siitä huolimatta en saanut tästä ihan
kaikkea irti ja luulenkin, että Huuliharppukostaja saa enemmän
arvostusta lännenelokuvien ystäviltä, vaikka ei tämä minustakaan missään
nimessä huono ollut.
Elokuvasta näkee taas kerran sen, kuinka
suuri merkitys tarinalla on minun viihtyvyyteni kannalta. Ei, minusta
tarina ei ollut itsestään huono, mutta se tuntui kuitenkin hyvin
tyypilliseltä lännenelokuvatarinalta, jollaisista en nyt suuremmin ole
kiinnostanut. Elokuva oli kyllä hyvin seurattava, mutta mitään suuria
ahaa-elämyksiä en sen aikana kokenut, vaan tapahtumat vyöryivät
eteenpäin vailla suuria tunnekuohuja. Tässä oli nimittäin näin
”maallikon” silmin katsottuna kaikkia länkkärikliseitä: oli roistoja,
oli sankareita, oli näiden kahden ihmistyypin kohtaamisia siellä täällä,
oli jopa se ”pakollinen” kaksintaistelukohtaus. Totta kai kaikki tämä
oli puettu ihan mielenkiintoisen tarinan sisään ja ehkä sittenkin
välillä huomasin olevani kiinnostunut Harmonican taustasta, mikä lopulta
johti hieman korkeampiin pisteisiin, mutta pääosin olin kuitenkin
selvillä siitä, miten elokuvassa tulisi lopulta käymään. Siinä lopun
kaksintaistelussa oli kyllä pieni mielenkiintonsa, mutta kaiken nähdyn
jälkeen kyseinen kohtaus ei olisi voinut päättyä millään muulla tavalla.
Syy edellisen kappaleen aloituslauseeseen
löytyy elokuvan muusta annista, joka oli aika loisteliasta, mutta koska
lännenteema ei ole ihan minun kiinnostukseni ylimmillä asteilla, en
saanut tästä loisteliaisuudesta ihan kaikkea irti. Elokuva kestää yli
kaksi ja puoli tuntia, joten voisi luulla, että elokuva tarjoaa
tavallista enemmän tapahtumia, mutta ei. Leone rakentaa kohtauksia hyvin
hitaasti (mutta ei tylsästi), mistä on osoituksena jo elokuvan
alkukohtaus, jossa seurataan pitkän aikaa kolmen rosvon junan odotusta
ja sen aikana koetaan veden tippumista katosta ja kärpästä, joka on
yhden roiston kimpussa. Tämä hyvin verkkainen tyyli jatkui oikeastaan
läpi elokuvan ja vaikka se sopi elokuvaan kuin nakutettu, niin silti
omat fiilikset sen suhteen olivat aika neutraalit. Myös visuaaliselta
annilta elokuva tuntui hyvinkin autenttiselta ja nämä lännenkylät ja
vaatetukset olivat onnistuneita. En ole Ennio Morriconen musiikkia kovin
paljon kuullut, mutta vaikka musiikki olikin ihan hyvä tunnelmanluoja,
niin mitenkään ylivertaisen mielenjäävää se ei ollut, ehkä tätä
musiikkiraitaa, joka soi muun muassa lopputekstien aikana, lukuun
ottamatta; siitä pidin jopa paljon.
Näyttelijät olivat niin ikää hyviä kaikin
puolin (tuntematta esimerkiksi Henry Fondan ja Charles Bronsonin
filmografiaa sen kummemmin) ja henkilöhahmoiltaan elokuva oli loistava.
Niin Fonda kuin Bronsonkin oli hyvä roolissaan, eikä Jill McBainia
näytellyt Claudia Cardinale paljon näiden kahden varjoon jäänyt, mutta
omaksi suosikikseni nousi ehdottomasti Cheyenneä näytellyt Jason Robards
varsinkin sen jälkeen, kun selvisi, ettei hän ole ihan niin paatumaton
rosvo kuin mitä ensinäkemältä saattoi ajatella. Cheyennen kovan kuoren
alla oli oikeasti oikein lämminhenkinen ihminen ja minusta Robards toi
tämän roolisuorituksellaan hyvin esille.
Annettu pistemäärä on jokseenkin suurin,
minkä minä lännenelokuvia rakastamattomana kuvittelen pystyväni
antamaan, mutta toivon oikeasti, että vielä jonakin päivänä tulisi
vastaan lännenelokuva, josta oikeasti pitäisin paljon. Sitä päivää
odotellessa...
Pisteitä: 3,5/5
perjantai 7. toukokuuta 2010
Project 1001, osa 118/1001: Vertigo - punainen kyynel
Alkuperäinen nimi: Vertigo
Ohjaus: Alfred Hitchcock
Käsikirjoitus: Alec Coppel, Samuel A. Taylor
Pääosissa: James Stewart, Kim Novak, Barbara Bel Geddes
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1958
Kesto: 123 min
- There is something I must do, there is something I must do.
- There is nothing you must do. There is nothing you must do.
Ohjaus: Alfred Hitchcock
Käsikirjoitus: Alec Coppel, Samuel A. Taylor
Pääosissa: James Stewart, Kim Novak, Barbara Bel Geddes
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1958
Kesto: 123 min
- There is something I must do, there is something I must do.
- There is nothing you must do. There is nothing you must do.
Poliisietsivä John Ferguson (James
Stewart) melkein putoaa katolta jahdatessaan rikollista ja todistaa
toisen poliisin (Fred Graham) kuoleman, minkä vuoksi hän saa korkean
paikan kammon. Hän eroaa poliisivoimista, mutta hänen vanha ystävänsä
Gavin Elster (Tom Helmore) pyytää Fergusonia pitämään silmällä vaimoaan
Madeleinea (Kim Novak), jonka sisälle Elster uskoo asettautuneen
kummituksen. Ferguson suhtautuu teoriaan epäillen, mutta ottaa tehtävän
vastaan. Hän alkaa seuratakin Madeleinea ja hän ei vain joudu muuttamaan
alkuperäistä käsitystään tapauksesta, vaan joutuu myös ennen pitkää
kohtaamaan korkean paikan pelkonsa...
Olen nähnyt tämän elokuvan kerran
aiemmin, kun joko Ylellä tai vielä silloin näkyneella Arte-kanavalla
(2005-2006?) oli menossa jonkinasteinen Hitchcockin elokuvien sarja.
Kuitenkin olin ehtinyt unohtamaan valtaosan tapahtumista, mutta ne
palautuivat vähitellen mieliini (ei kuitenkaan ihan kaikki, onneksi)
sitä mukaan, kun tuttuja lavasteita/maisemia tuli eteen. Tämä ei
kuitenkaan haitannut katsomiskokemusta, vaan Vertigo - punainen kyynel tuntui edelleen hyvältä elokuvalta ja onkin itse asiassa yksi Hitchcock-suosikeistani.
Tarina lähti aika perinteisenä, mutta
hyvänä etsivätarinana liikkeelle, mutta nopeasti kasvoi joksikin aivan
muuksi. Tämä kummituksen mahdollinen oleminen Madeleinen sisällä
synnytti tietynlaista jännitystä siihen suuntaan, että onko Madeleine
oikeasti kummituksen riivaama vai ei ja tätä miettiessä elokuvaa
seurasikin jännittyneessä mielentilassa. Kuten sanoin, niin jotkut
elokuvan tapahtumista palautuivat mieliini juuri ennen niiden
tapahtumista, mutta onneksi ne tärkeimmät juonenkäänteet olin tyystin
onnistunut unohtamaan ja siten sainkin yllättyä pariinkin otteeseen
elokuvan aikana oikein kunnolla. Muistelin kyllä, että Ferguson tulisi
menemään kahdesti sinne torniin, mutta en sitä, kenen kanssa toisella
kerralla tai mitä tapahtuu ensimmäisellä torniin kapuamiskerralla. Kun
sitten Ferguson tapaa Judyn (niin ikään Kim Novak), niin oli vain
mielenkiintoista katseltavaa, kuinka Fergusonin pakkomielle pukea Judy
näyttämään Madeleinelta kasvoi suorastaan mielipuolisiin mittoihin
katsojan samalla tietäen koko totuuden.
Elokuvan loppu oli kyllä jotenkin pliisu
ja väkisin väännetyn oloinen. Myöskään en tykännyt näistä Midgen
(Barbara Bel Geddes) sisältävistä kohtauksista, sillä ne eivät tuoneet
elokuvan kokonaisuuden kannalta mitään todella tarpeellista. Toki,
Midgen ja Fergusonin yhteisissä kohtauksissa syvennettiin jossain määrin
Fergusonin hahmoa ja ikään kuin kerrottiin katsojalle Fergusonin
lähimenneisyyden tapahtumista lisätietoa, mutta nämä tiedot olisi voinut
sisällyttää helposti(?) johonkin muuallekin elokuvaan. Tämä kohtaus,
jossa Midge näkee Madeleinen poistuvan Fergusonin asunnosta, olikin jo
täysin tarpeeton.
Ei sillä, että Barbara Bel Geddes olisi
huono roolissaan, ei, hänen hahmonsa oli vain ylimääräistä täytettä.
Niin ikään Kim Novak oli sinänsä hyvä rooleissaan, enkä Judyn
ensimmäisessä kohtauksessa tajunnutkaan katsovani Madeleinen
näyttelijää. James Stewart oli hänkin takuuvarma oma itsensä, mutta ei
nyt mitenkään ylitsevuotavan hyvä.
Pisteitä: 4/5
keskiviikko 5. toukokuuta 2010
Eurovision laulukilpailu 2006
Alkuperäinen nimi: Eurovision Song Contest 2006
Pitopaikka: Ateena, Kreikka
Ilmestymisvuosi: 2006
Muistan, kun Suomelle sateli pisteitä finaalissa ja olin ihan silleen, että "Ei tää oo mahdollista", mutta niin vain Lordi meni ja voitti ja oikeasti Lordin voitto tuntui siltä kuin itse olisi voittanut lotosta. Iho meni kananlihalle ja koko loppuillan toisteli tuota edellä mainittua fraasia. Vielä nukkumaan mennessä olo oli hyvin epätodellinen, eikä seuraavakaan päivä huono ollut. Lordin viisuvoitto = muisto, joka ei koskaan katoa pois mielistäni.
2006 oli käänteentekevä vuosi mun viisuilulle, sillä Lordin voiton jälkeen vasta kunnolla rupesin viisuja kuuntelemaan (poislukien nyt se fakta, että vasta tänä keväänä olen kunnolla käynyt viisumaiden edustajia läpi). Tosin puolustuksekseni sanon, että jos olisin tiennyt (suomalaistenkin) viisupiirien olemassaolosta jo aiemmin, niin minutkin niissä olisi taatusti nähty. Tuohon Lordin voittoon asti siis olin kuvitellut olevani tyyliin ainoa viisuista oikeasti tykkäävä, enkä osannut laskea 1+1 tv-ruudussa näkemissäni viisufaneista, jotka ovat olleet paikan päällä. Hih, ihmeellinen on ihmismieli.
Mutta itse viisuihin. En osaa oikein päättää, kuinka paljon pitäisi pisteiden osalta rokottaa huonoista kilpailijoista, mutta noin kokonaisuudessaan sanoisin kuitenkin vuoden 2006 olleen erittäin hyvä viisuvuosi ja kisatkin olivat järjestetty hienosti, mitä nyt joitakin teknisiä mokia nähtiin niin semifinaali- kuin myös finaalilähetyksessäkin, mutta kyllä pääasiassa kyllä nautin tämän vuoden tarjonnasta.
Semifinaaliin toki mahtui niitä joitakin heikkojakin esityksiä, mutta kun vuoden aikana oli kaiken kaikkiaan 37 maata, niin täysin ei huonoilta mailta voinut tietenkään välttyä, mutta pääasiassa pidin kyllä semifinaalin tasostakin. Lordi oli tietenkin semin suurin poikkeus ja löytyihän tarjonnasta myös balladia, mutta pääasiassa tämän vuoden tasoa kokonaisuudessaan kuvasi selkeä tanssittavuuden hakeminen ja minusta useimpien kohdalla tämä onnistui hyvin ja no... minä tykkäänkin tanssittavista kappaleista selvästi eniten. Finaaliin menivät minusta ihan oikeat maat, mitä nyt olisin halunnut mahduttaa Andorran Jennyn Sense tu -kappaleensa kera finaaliin, mutta en nyt sitten tiedä, kenet olisin halunnut pudottaa pois finaalipaikasta.
Tehdään nyt yksi asia selväksi: Lordi oli mielestäni hyvä, mutta ei kuitenkaan vuotensa paras, mutta tietenkin olin enemmän kuin tyytyväinen Lordin voitosta, vaikka sinänsä tuohon aikaan vielä nykyistäkin enemmän vierastin hevin mukanaoloa Viisuissa. Itse finaaliin ei mahtunutkaan kuin pari heikompaa esitystä, joista Ranskan Virginie Pouchain oli vielä ihan siedettävä, mutta sitten Latvian Vocal Group Cosmos olikin sellaista kuraa, ettei huonommasta väliä. Noin muuten finaalikappaleet olivatkin aikalailla rautaa. Erityisesti pitää mainita Liettuan LT Unitedin We are the winners, joka onnistuu olemaan samaan aikaan hyvä, hauska ja viihdyttävä, Kroatian Severinan Moja štikla, joka saa viisubileissä aina aikaan todellisen hysterian aikaan tanssilattialla (no, ehkä vähän liioittelin), Bosnia & Herzegovinan Hari Mata Harin Lejla, joka on todella kaunis balladi, Romanian Mihai Trăistariun Tornerón, jota ei tarvitse kuulla vuosiin, mutta silti se pyörii mielessä aina silloin tällöin ja... oikeastaan kaikki pitäisi mainita erikseen, mutta sanottakoon nyt vielä näin nopeasti ihanat Ruotsin ja Kreikan esittäjät kappaleineen. Noita Latvian ja Ranskan viisuja lukuun ottamatta siis todella nautin näkemästäni/kuulemastani.
Noin puitteiltaan viisut olivat myös upeat ja varsinkin lava oli oikein hienon näköinen. Semifinaali aloitettiin kivalla viisupotpurilla, jossa kuultiin monet vanhat ja ei niin vanhatkaan tutut kappaleet hienojen esitysten kera. Myös väliesitys oli kiva samoin kuin finaalissa, mutta siitä, mistä täytyy antaa vähän noottia, oli jälleen finaalin alkuesitys. Okei, se esitys siinä alussa oli ihan ok, mutta kun edellisen vuoden voittaja Helena Paparizou puuttui siitä, niin ei ihan paras vaikutus ollut. Tai siis, ensin oli tämä esitys, sitten "lennätettiin" juontajapari Sakis Rouvas & Maria Menounos lavalle ja sen jälkeen he juonsivat vasta Paparizoun laulamaan edellisvuoden voittokappaleen vielä kerran. Paljon parempi ratkaisu olisi ollut se, että Paparizou olisi laulanut kappaleensa sen alkuesityksen päätteeksi ja sitten vasta juontajat tulleet paikalle. Teknisistä ongelmista myös välillä kärsittiin, sillä semifinaalissa Marialta tippui mikrofoni paikoiltaan tai jotain ja Sakis joutui korjailemaan sitä ja finaalissakin oli omat ongelmansa. Green roomissa ollessaan Marian puhe katkesi kesken kaiken tulleeseen euroviisulogoon, jonka jälkeen juontajat luulivat kameran kääntyvän takaisin Sakikseen lavalle, mutta se jatkuikin green roomissa. Myös ainakin DVD:ssä ääni katosi hetkeksi pistelaskun aikana. Kuitenkaan nämä tekniset ongelmat eivät kunnolla haitanneet, kun muuten show oli täyttä rautaa.
Pisteitä: 4,5/5
PS. Niin kuin sitä viisuja arvioitaessa kuunneltaisiin ysäribiisejä (ei viisuja), hih.
Pitopaikka: Ateena, Kreikka
Ilmestymisvuosi: 2006
Muistan, kun Suomelle sateli pisteitä finaalissa ja olin ihan silleen, että "Ei tää oo mahdollista", mutta niin vain Lordi meni ja voitti ja oikeasti Lordin voitto tuntui siltä kuin itse olisi voittanut lotosta. Iho meni kananlihalle ja koko loppuillan toisteli tuota edellä mainittua fraasia. Vielä nukkumaan mennessä olo oli hyvin epätodellinen, eikä seuraavakaan päivä huono ollut. Lordin viisuvoitto = muisto, joka ei koskaan katoa pois mielistäni.
2006 oli käänteentekevä vuosi mun viisuilulle, sillä Lordin voiton jälkeen vasta kunnolla rupesin viisuja kuuntelemaan (poislukien nyt se fakta, että vasta tänä keväänä olen kunnolla käynyt viisumaiden edustajia läpi). Tosin puolustuksekseni sanon, että jos olisin tiennyt (suomalaistenkin) viisupiirien olemassaolosta jo aiemmin, niin minutkin niissä olisi taatusti nähty. Tuohon Lordin voittoon asti siis olin kuvitellut olevani tyyliin ainoa viisuista oikeasti tykkäävä, enkä osannut laskea 1+1 tv-ruudussa näkemissäni viisufaneista, jotka ovat olleet paikan päällä. Hih, ihmeellinen on ihmismieli.
Mutta itse viisuihin. En osaa oikein päättää, kuinka paljon pitäisi pisteiden osalta rokottaa huonoista kilpailijoista, mutta noin kokonaisuudessaan sanoisin kuitenkin vuoden 2006 olleen erittäin hyvä viisuvuosi ja kisatkin olivat järjestetty hienosti, mitä nyt joitakin teknisiä mokia nähtiin niin semifinaali- kuin myös finaalilähetyksessäkin, mutta kyllä pääasiassa kyllä nautin tämän vuoden tarjonnasta.
Semifinaaliin toki mahtui niitä joitakin heikkojakin esityksiä, mutta kun vuoden aikana oli kaiken kaikkiaan 37 maata, niin täysin ei huonoilta mailta voinut tietenkään välttyä, mutta pääasiassa pidin kyllä semifinaalin tasostakin. Lordi oli tietenkin semin suurin poikkeus ja löytyihän tarjonnasta myös balladia, mutta pääasiassa tämän vuoden tasoa kokonaisuudessaan kuvasi selkeä tanssittavuuden hakeminen ja minusta useimpien kohdalla tämä onnistui hyvin ja no... minä tykkäänkin tanssittavista kappaleista selvästi eniten. Finaaliin menivät minusta ihan oikeat maat, mitä nyt olisin halunnut mahduttaa Andorran Jennyn Sense tu -kappaleensa kera finaaliin, mutta en nyt sitten tiedä, kenet olisin halunnut pudottaa pois finaalipaikasta.
Tehdään nyt yksi asia selväksi: Lordi oli mielestäni hyvä, mutta ei kuitenkaan vuotensa paras, mutta tietenkin olin enemmän kuin tyytyväinen Lordin voitosta, vaikka sinänsä tuohon aikaan vielä nykyistäkin enemmän vierastin hevin mukanaoloa Viisuissa. Itse finaaliin ei mahtunutkaan kuin pari heikompaa esitystä, joista Ranskan Virginie Pouchain oli vielä ihan siedettävä, mutta sitten Latvian Vocal Group Cosmos olikin sellaista kuraa, ettei huonommasta väliä. Noin muuten finaalikappaleet olivatkin aikalailla rautaa. Erityisesti pitää mainita Liettuan LT Unitedin We are the winners, joka onnistuu olemaan samaan aikaan hyvä, hauska ja viihdyttävä, Kroatian Severinan Moja štikla, joka saa viisubileissä aina aikaan todellisen hysterian aikaan tanssilattialla (no, ehkä vähän liioittelin), Bosnia & Herzegovinan Hari Mata Harin Lejla, joka on todella kaunis balladi, Romanian Mihai Trăistariun Tornerón, jota ei tarvitse kuulla vuosiin, mutta silti se pyörii mielessä aina silloin tällöin ja... oikeastaan kaikki pitäisi mainita erikseen, mutta sanottakoon nyt vielä näin nopeasti ihanat Ruotsin ja Kreikan esittäjät kappaleineen. Noita Latvian ja Ranskan viisuja lukuun ottamatta siis todella nautin näkemästäni/kuulemastani.
Noin puitteiltaan viisut olivat myös upeat ja varsinkin lava oli oikein hienon näköinen. Semifinaali aloitettiin kivalla viisupotpurilla, jossa kuultiin monet vanhat ja ei niin vanhatkaan tutut kappaleet hienojen esitysten kera. Myös väliesitys oli kiva samoin kuin finaalissa, mutta siitä, mistä täytyy antaa vähän noottia, oli jälleen finaalin alkuesitys. Okei, se esitys siinä alussa oli ihan ok, mutta kun edellisen vuoden voittaja Helena Paparizou puuttui siitä, niin ei ihan paras vaikutus ollut. Tai siis, ensin oli tämä esitys, sitten "lennätettiin" juontajapari Sakis Rouvas & Maria Menounos lavalle ja sen jälkeen he juonsivat vasta Paparizoun laulamaan edellisvuoden voittokappaleen vielä kerran. Paljon parempi ratkaisu olisi ollut se, että Paparizou olisi laulanut kappaleensa sen alkuesityksen päätteeksi ja sitten vasta juontajat tulleet paikalle. Teknisistä ongelmista myös välillä kärsittiin, sillä semifinaalissa Marialta tippui mikrofoni paikoiltaan tai jotain ja Sakis joutui korjailemaan sitä ja finaalissakin oli omat ongelmansa. Green roomissa ollessaan Marian puhe katkesi kesken kaiken tulleeseen euroviisulogoon, jonka jälkeen juontajat luulivat kameran kääntyvän takaisin Sakikseen lavalle, mutta se jatkuikin green roomissa. Myös ainakin DVD:ssä ääni katosi hetkeksi pistelaskun aikana. Kuitenkaan nämä tekniset ongelmat eivät kunnolla haitanneet, kun muuten show oli täyttä rautaa.
Pisteitä: 4,5/5
PS. Niin kuin sitä viisuja arvioitaessa kuunneltaisiin ysäribiisejä (ei viisuja), hih.
Project 1001, osa 117/1001: Ben-Hur
Alkuperäinen nimi: Ben-Hur
Ohjaus: William Wyler
Käsikirjoitus: Karl Tunberg
Pääosissa: Charlton Heston, Stephen Boyd, Haya Harareet
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1959
Kesto: 219 min
- Future? You are a conquered people!
- You may conquer the land; you may slaughter the people. But that is not the end. We will rise again.
Ohjaus: William Wyler
Käsikirjoitus: Karl Tunberg
Pääosissa: Charlton Heston, Stephen Boyd, Haya Harareet
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1959
Kesto: 219 min
- Future? You are a conquered people!
- You may conquer the land; you may slaughter the people. But that is not the end. We will rise again.
Jeesus syntyy Betlehemissä, mutta
samoihin aikoihin (vuosissa ajateltuna) syntyy myös toinen poika, Judah
Ben-Hur (Charlton Heston), jossa tulee lopulta juutalaien prinssi. Hänen
lapsuudenystävästään Messalasta (Stephen Boyd) tulee korkea roomalainen
upseeri ja kun Rooma valtaa Juudean, pyytää Messala Judahia
rauhoittamaan kansaansa roomalaisia vastaan, mutta Judah ei suostu
tähän. Niinpä Judah lavastetaan syylliseksi surmayritykseen, minkä
vuoksi hänet tuomitaan vankilaan ja lopulta kaleeriorjaksi, mutta Judah
ei anna periksi, vaan tuleva kosto pitää hänet elossa...
Vasta lisämateriaalia katsoessani minulle
selvisi, että elokuva perustuu Lew Wallacen kirjoittamaan novelliin ja
oli esitysmuoto mikä tahansa (kirja, teatteri, elokuva), niin aina
kyseessä on ollut jonkinasteinen menestystarina. Tämä 1959 versio oli
kolmas elokuva samasta kirjasta ja edellinen versio, vuoden 1925 versio
teki MGM:stä suuren tekijän ja tämä versio puolestaan pelasti MGM:n
konkurssista, vaikka olikin vuoteen 1959 mennessä kallein koskaan tehty
elokuva; ensimmäinen versio vuodelta 1907 oli puolestaan vain 15
minuuttia pitkä ja siksi minua kiinnostaisikin nähdä, miten näin suuri
kertomus voidaan tiivistää niin lyhyeksi. Tämä nyt käsittelyn alla oleva
elokuva voitti peräti 11 Oscaria, eikä mielestäni syyttä.
Muistan, kun koulun historiankirjoissa
puhuttiin antiikin Roomasta, niin kuvituksena käytettiin lähes
poikkeuksetta tämän elokuvan hevoskilpailusta otettuja kuvia. Itse
elokuvasta ei sitten juuri mitään kerrottukaan, joten tuota kilpa-ajoa
lukuun ottamatta olin täysin tietämätön elokuvan tapahtumista. En
tiennyt edes elokuvan todellista kestoa ja niinpä aloitin elokuvan
katsomisen siinä mielessä myöhään, että kun elokuva oli ohi, kello oli
1.30 yöllä (ja aamulla melkein kahdeksaksi töihin), joskin levyn puolta
vaihtaessani pidin noin vartin suunnittelemattoman tauon. Joka
tapauksessa Ben-Hur oli pääosin sen valvomisen arvoista, vaikka ihan täysin ei voittanutkaan puolelleen.
Elokuvan aluksi kuullaan yli
kuusiminuuttinen alkusoitto ja myöhemmässä vaiheessa koetaan
neliminuuttinen välisoitto, jotka mielestäni olisi hyvin voinut jättää
pois, kun kuitenkin oltiin jo valmiiksi hyvin pitkän elokuvan parissa.
Ei sillä, etteikö se musiikki olisi ollut ihan kivan kuuloista, mutta en
olisi millään jaksanut odottaa niiden olevan ohi; alkumusiikin aikana
minulla oli ruokaakin lautasella ja mieluummin olisin syönyt elokuvan
tapahtumia katsellessani kuin musiikkia kuunnellessa, mutta aina ei voi
voittaa (joskin totuuden nimissä todettakoon, että ruoka oli jäähtynyt
tarpeeksi vasta siinä neljän minuutin kohdalla, joten jäihän sitä
syötävää itse tarinankin alkuun.
Elokuvan alussa huomasin sillä olevan
alaotsikko ”A Tale of the Christ” ja ehdin jo kuvitella, että elokuva
kertookin Jeesuksen tarinan ja tämä mielikuvaa vain nosti alkujakso,
jossa näytettiin Jeesuksen syntymää lähellä olevia tapahtumia. Pian
kuitenkin siirryttiin Judah Ben-Hurin ja Messalan (uudelleen)tapaamiseen
ja tämän jälkeen unohdettiinkin Jeesus sitten pääosin, vaikka taustalla
(ja lopussa vähän enemmänkin) Jeesuksen tarina vaikuttikin muihin
tapahtumiin. Myönnän kyllä näin vankkumattomana ateistinakin, että
näinkin varhainen kuvaus Jeesuksesta olisi voinut olla ihan
mielenkiintoista nähdä.
Mitä tulee itse päätarinaan, niin se
toden totta oli pitkä, mutta aika ei tullut pitkäksi missään vaiheessa,
vaikka selvästi yli normaalin nukkumaanmenoajan mentiinkin. Okei,
ainakin näennäisesti taustalla oli Judahin selviytymiset yhdestä jos
toisestakin koettelemuksesta vain tuleva kosto sekä äitinsä ja siskonsa
(Martha Scott ja Cathy O'Donnell) kohtalon selvittäminen mielessään ja
vaikka sinänsä tällaiset kostotarinat on jo moneen kertaan nähtyjä (ja
siten olikin aika selvää, että Judah kostonsa vielä saisi), niin
tapahtumat oli puettu niin myyvään pakettiin, että elokuvan parissa
viihtyi hyvin. Kun sitten tuli tähän kilpa-ajoon valmistautumisen aika,
niin arvasin, että Judah ja Messala kohtaavat uudestaan sen
tiimellyksessä ja tietenkin oletinkin, että elokuva päättyisi sitten
siihen, mutta suureksi yllätyksekseni näin ei sitten käynytkään; jotain
oli pääteltävissä tosin jo siitä, että tämä kilpa-ajo tapahtui hyvin
pian levynpuolen vaihtamisen jälkeen. Itse kilpa-ajo oli todella
hienosti kuvattu ja siten sen seuraaminen oli jopa jännittävää; Messalan
”kepulikonstit” (no, radalla eivät lait päteneet) kyllä pistivät
suututtamaan. Kilpa-ajon jälkeen vietettiin vielä osittain aikaa
Jeesuksen viimeisten hetkien parissa, mikä sitten johti lopulta
loppuratkaisuun, joka oli ehkä kuitenkin hieman turhankin siirappinen.
Kuten ylempänä sanoin, elokuva oli
tekohetkellä siihen asti kallein koskaan tehty elokuva ja se kyllä näkyi
elokuvan visuaalisessa puolessa, sillä kaikki lavasteet olivat upeita
ja niitä oli todella paljon. Myöskin näyttelijöiden vaatetukset
tuntuivat hyvin aidoilta ja kun ekstroja elokuvissa oli liioittelematta
tuhansia (pelkästään puheroolejakin kuulemma 350) ja kaikille piti tehdä
asianmukaiset varusteet, niin kyllä siinä tosiaan käytetty rahaa, mutta
siitä huolimatta materiaalista ei ainakaan tunnuttu olevan tingitty.
Rakenteellisista lavasteista vielä sen verran, että oikeasti tuli
sellainen olo, kuin olisi ollut mukana antiikin Roomassa, eikä ne
todellakaan tuntuneet pahvilavasteilta tai no... sotalaivojen
kohtaaminen oli kyllä vähän epäaidon tuntuinen.
Elokuva sisältää lukuisia loistavia
näyttelijäsuorituksia ja niistä ehdottomasti paras oli elokuvan
nimiroolissa ollut Charlton Heston. Läpi elokuvan Heston oli loistava,
mutta erityisen hyvin mieleen jäi Hestonin suuresta vihasta kertova ilme
kaleerilaivassa ja luulenkin, että tuo ilme syöpyi syvälle mieleeni
ikiajoiksi niin, että aina kun Heston tai Ben-Hur mainitaan, niin
mieleen hiipii ensimmäisenä tuo ilme. Fantastinen roolisuoritus ja
ansaitusti voitti Oscarin kyseisenä vuonna. Myös muut kärkinäyttelijät
Hestonin ympärillä olivat hienoja.
Elokuvan kesto aiheutti sen, että ihan
heti en ole elokuvaa uudestaan katsomassa, mutta kun sen teen, teen sen
oikein mielelläni. Lisäksi haluaisin todellakin nähdä alkuperäisestä
tarinasta tehdyt muut versiot; varsinkin vanhemmat.
Pisteitä: 4/5
tiistai 4. toukokuuta 2010
Project 1001, osa 116/1001: Mad Max
Alkuperäinen nimi: Mad Max
Ohjaus: George Miller
Käsikirjoitus: George Miller
Pääosissa: Mel Gibson, Joanne Samuel, John Keays-Byrne
Valmistusmaa: Australia
Ilmestymisvuosi: 1979
Kesto: 89 min
- They say people don't believe in heroes anymore. Well damn them! You and me, Max, we're gonna give them back their heroes!
- Ah, Fif, Do you really expect me to go for that crap?
- You gotta admit I sounded good there for a minute, huh?
Ohjaus: George Miller
Käsikirjoitus: George Miller
Pääosissa: Mel Gibson, Joanne Samuel, John Keays-Byrne
Valmistusmaa: Australia
Ilmestymisvuosi: 1979
Kesto: 89 min
- They say people don't believe in heroes anymore. Well damn them! You and me, Max, we're gonna give them back their heroes!
- Ah, Fif, Do you really expect me to go for that crap?
- You gotta admit I sounded good there for a minute, huh?
Lähitulevaisuuden dystooppisessa
Australiassa Nightrider (Vincent Gil) tappaa MFP-poliisin (Main Force
Patrol) ja vie tämän auton, mikä johtaa hurjaan takaa-ajoon. Poliisit
ovat voimattomia, kunnes Max Rockatansky (Mel Gibson) osallistuu
Nightriderin takaa-ajoon, minkä seurauksena Nightrider lopulta kuolee.
Nightrider kuului motoristihuligaaniporukkaan, jonka jäsenet päättävät
kostaa Nightriderin kuoleman tappamalla MFP-poliiseja, mutta ennen
pitkää he joutuvat kohtaamaan Maxin...
Sain irkissä aikaiseksi naurua, kun kerroin, etten ole nähnyt yhtäkään Mad Maxia,
mutta itse en pitänyt seikkaa niin kummallisena. Niin kauan kuin minä
muistan, televisiosta on tullut vain sarjan jatko-osia (eihän tätä kai
ole vieläkään virallisesti julkaistu Suomessa) ja kun olen tosiaan sitä
tyyppiä, jonka täytyy nähdä ensimmäiset osat ennen jatko-osia, niin oli
sitten jäänyt katsomatta ne muutkin osat. Tämä ensimmäinen Mad Max ei
kuitenkaan täysin vakuuttanut, mutta jätti silti todellisen halun nähdä
myös elokuvan jatko-osat, joita en vielä tosin edes omista.
En tiennyt elokuvasta juuri mitään ennen
sen katsomista, joten pääsin aika avoin silmin tätä katsomaan.
Kuvittelin elokuvan kuitenkin olevan tavallista brutaalimpi tapaus,
mutta näin ei loppujen lopuksi ollut. Elokuvaan mahtui kyllä ”ilkeitä”
kuolemia, mutta niiden tapahtumista ei kuitenkaan koskaan näytetty. Itse
tarina alkoi tosiaan tällä takaa-ajolla, mutta loppujen lopuksi Maxin
osuus takaa-ajossa ja oikeastaan myös Nightriderin kuolemassa oli
verrattain vähäinen, mikä ei ihan täysin miellyttänyt. Sitten kun
päästiin vilkaisemaan Maxin perheeseen, niin en arvannut, mutta toivoin
näille tapahtuvan jotain hirveätä, mikä laukaisisi Maxissa sitten suuren
raivon; elokuva oli kuitenkin sen verran tylympi tapaus, että tällä
kertaa sitä oikeasti halusi, että Maxin vaimolle Jessielle (Joanne
Samuel) ja nuorelle pojalle Sprogille (Brendan Heath) kävisi huonosti,
sillä tämä käänne olisi sopinut elokuvan tylyyn ilmapiiriin kuin
appelsiinitäysmehu kurkkuuni. Tämä perheen matkustusjakso menikin
lähinnä odotellessa, että jotain tulisi tapahtumaan, sillä arvattavissa
toki oli, että nämä motoristit jonkin nurkan takaa ilmestyisivät.
Loppujakso, jossa Max jahtasi näitä motoristeja, oli ehdottomasti
elokuvan vahvin jakso ja loppukohtaus hieno.
Mel Gibson istui Maxin rooliin kuin
nakutettu ja siten olikin roolissaan loistava. Gibson oli elokuvaa
tehtäessä vasta 23-vuotias, mistä johtuen häntä ei olisi välttämättä
tunnistanut ainakaan kasvoista, jos ei olisi tiennyt hänen näyttelevän
Maxia. Sen sijaan Gibsonin juoksu (ja taistelemismaneerit) oli kylläkin
tunnistettavissa ja hänen juostessa tuli automaattisesti mielleyhtymä
Gibsonin Tappavassa aseessa tapahtuvaan juoksuun.
Pisteitä: 3,5/5
sunnuntai 2. toukokuuta 2010
Project 1001, osa 115/1001: Pieni suuri mies
Alkuperäinen nimi: Little Big Man
Ohjaus: Arthur Penn
Käsikirjoitus: Calder Willingham
Pääosissa: Dustin Hoffman, Faye Dunaway, Chief Dan George
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1970
Ohjaus: Arthur Penn
Käsikirjoitus: Calder Willingham
Pääosissa: Dustin Hoffman, Faye Dunaway, Chief Dan George
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1970
Kesto: 134 min
- Every time I believe you are dead and the buzzards have eaten your body, you come back!
- Yes, and I always will until you pay me the life you owe me.
Pawnee-intiaanit tuhoavat nuoren Jackin
(Dustin Hoffman, tämä lapsi Jack Ray Dimas) ja siskonsa Carolinen
(Carole Androsky) vankkurit. Cheyenne-intiaani löytää heidät ja vie
heidät heimonsa asumuksille, jossa heidät otetaan hyvin vastaan. Tästä
huolimatta Caroline pakenee jättäen Jackin yksin cheyennejen pariin,
missä Jack sitten kasvatetaan intiaanien tavoille ja lopulta hän saa
rohkeudestaan intiaaninimen Pieni Suuri Mies. Valkoiset kuitenkin
uhkaavat intiaanien maita ja taistelussa Jack joutuu valkoisten käsiin,
mutta Jackin matka onkin vasta alussa...
En ole täysin varma, olenko tätä elokuvaa
ennen nähnyt yhtään koko illan lännenelokuvaa, mistä voikin päätellä,
ettei lajityyppi ole allekirjoittaneelle se kaikkein mieleisin genre.
Joskus varhaisteininä pahimpina Clint Eastwood -fanitusaikoina (joka
sekin oli aika lievää verrattuna Schwarzeneggeriin, Stalloneen tai
Willisiin) saatoin yrittää katsoa Hyviä, pahoja ja rumia (ja tämäkin vain sen takia, että Maikkarilla pyöri samanniminen talk show) sekä Armotonta, mutta en ole varma, jaksoinko noita koskaan kokonaan. Minun kosketuspintani villiin länteen ovatkin lähinnä Paluu Tulevaisuuteen 3 -elokuvassa sekä Lucky Lukessa. Niinpä yllätykseni olikin, jos ei varsinaisesti suuri, niin ainakin jonkinasteiinen, kun Pieni suuri mies osoittautuikin ihan viihdyttäväksi länkkäriksi.
Ok, en siis todellakaan tiedä
lännenelokuvista juuri mitään, mutta silti jotenkin tuli sellainen
tunne, että ei tätä lajityypin tyypillisimmistä päästä ole. Sen verran
tässä kuitenkin oli huumoria mukana, että perinteisestä länkkäristä tämä
ei ehkä menisi. Tarina lähtee liikkeelle (alun nykypäivähetken jälkeen)
oikeinkin kivasti liikkeelle ja Jackin varttuessa cheyennejen parissa
sitä jo hetken kuvitteli elokuvasta tulevan tavallista syvällisempi (ja
siten mielenkiintoisempi) kuvaus intiaanien elämästä, mutta sitten Jack
jo "kaapattiinkin" pois heidän paristaan ja elokuvan todellinen nahka
alkoi paljastua. Jackia viedään tilanteesta tai oikeastaan
maailmankatsomuksesta toiseen ja niinpä Jack saa kokeilla yhtä jos
toisenkinlaista elämäntyyliä. Tämä kaikki on tehty jokseenkin kepeällä
otteella ja Jackin kulkua olikin ihan kivaa seurattavaa, vaikka myönnän
kyllä Jackin viimeisten uusien elämäntyylien kohdalla jo miettineeni,
että vieläkö tulee jotain uutta. Ihan täysin en silti jaksanut ymmärtää
sitä puolenvaihdon helppoutta. Tästä pienestä uusiin elämäntyyleihin
puutumisesta huolimatta elokuva ei ollut sanalla sanoen liian pitkä,
vaan verrattain pitkästä kestosta huolimatta sen jaksoi aika hyvin
katsoa loppuun asti. Tähän auttoi vahvasti se irvokas tapa, jolla
joitakin historian todellisia henkilöitä käsiteltiin ja varsinkin
kenraali Custer (Richard Mulligan) oli hyvin absurdi hahmo. Sitten taas
välillä mentiin perinteiseen länkkärimalliin eli niin kapakkatappeluita
sekä taisteluita valkoisten ja intiaanien välillä nähtiin ja varsinkin
nämä taistelukuvaukset olivat sieltä mielenkiinnottomimmista päästä,
vaikka se tietty kepeys näkyi myös näissä kuvauksissa. Kaiken kaikkiaan
elokuva oli siis ihan seurattava, joskaan ei mitenkään erinomainen,
vaikka hieman korkeampi pistemäärä lähellä olikin.
En nyt tunnustaudu Dustin Hoffmanin
suurimmaksi faniksi, mistä johtuu varmaan sekin, etten ollut nähnyt
häntä aiemmin näin nuorena vielä kertaakaan, mutta ihan hyvin hän
kuitenkin roolistaan suoriutui, vaikka hänen hahmonsa hyvin erilaisiin
tilanteisiin sotkettiinkin tämän tästä. Richard Mulligan oli aivan
lyömätön kenraali Custerina ja myös Jeff Corey oli hieno Wild Bill
Hickokina eli Buffalo Billinä. Chief Dan George edustikin sitten
intiaanipäällikkönä sitä perinteistä intiaanikuvausta olemalla tyyliin
kaikissa tilanteissa tyynenrauhallinen.
Pisteitä: 3/5
PS. Elokuvan lopussa nähdään kohtaus,
joka toi minulle mieleen erään Mars-mainoksen, mutta en tiedä, onko
sattumaa vai onko Mars saanut vaikutteita tästä elokuvasta, mene ja
tiedä.
lauantai 1. toukokuuta 2010
Project 1001, osa 114/1001: Casablanca
Alkuperäinen nimi: Casablanca
Ohjaus: Michael Curtiz
Käsikirjoitus: Julius J. Epstein, Philip G. Epstein, Howard Koch
Pääosissa: Humphrey Bogart, Ingrid Bergman, Paul Henreid
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1942
Ohjaus: Michael Curtiz
Käsikirjoitus: Julius J. Epstein, Philip G. Epstein, Howard Koch
Pääosissa: Humphrey Bogart, Ingrid Bergman, Paul Henreid
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1942
Kesto: 98 min
- We read five times that you were killed, in five different places.
- As you can see, it was true every single time.
Kaksi saksalaista kuriiria tapetaan
Marokon Casablancan liepeillä. Pian tapahtuman jälkeen kaupunkiin tulee
korkea-arvoinen natsiupseeri Strasser (Conraid Veidt), jonka todelliset
syyt Marokkoon tulemiseen löytyvät keskitysleriltä paenneesta Victor
Laszlosta (Paul Henreid), joka sillä hetkellä huhujen mukaan liikkui
Casablancassa. Sekä kuriirien tappaja kuin Laszlokin tuntuvat löytäneen
tiensä Rick's Café Américainiin, jonka omistaja Richard "Rick" Blaine
(Humphrey Bogart) pysyy puolueettomana, vaikka maailmalla vallitseekin
sotatila. Joutuuko hän kuitenkin valitsemaan puolensa, kun hänen
ravintolaansa tulee myös hänen entisen rakastettunsa Ilsa (Ingrid
Bergman)...
Casablanca on rankattu yhdeksi
kaikkien aikojen suurimmista elokuvista ja itse asiassa monissa
listauksissa löytyykin sieltä kärkipaikalta, mutta siitä huolimatta en
syystä tai toisesta ollut saanut tätä aiemmin katsottua. Tiesin
elokuvasta etukäteen hyvin vähän; en ollut varma edes elokuvan
tyylilajista ja vasta jokunen kuukausi sain tietää, että Casablanca on
todellinen kaupunki Afrikassa (kiitos Ylen säätiedotuksen). Myönnän,
että minulla on hirveät ennakkoasenteet näitä "todellisia maailman
suurimpia elokuvia" (johon ryhmään lasken ehkä kolme elokuvaa mukaan:
Casablanca, Tuulen viemää ja Citizen Kane) kohtaan ja niin
oli laita myös tämän elokuvan, vaikka arvelinkin pitäväni tästä enemmän
kuin Tuulen viemäästä ja olin oikeassa. Itse asiassa pidin tästä paljon
enemmän, vaikka ei tämä minusta elämää suurempi tapaus ollut...
ainakaan tällä kertaa.
Elokuva ei loppujen lopuksi kovin pitkä,
mutta siitä huolimatta tarina oli hyvin monisäikeinen ja siten
juonenkäänteitä mahtui matkan varrelle lukuisia, eikä alussa voinut
mitenkään aavistaa, mihin suuntaan elokuva vielä menisi, varsinkin jos
on onnistunut olemaan yhtä tietämätön elokuvan sisällöstä kuin minä.
Tämä tietämättömyys siis (ehkä) toimi ehdottomasti elokuvan eduksi ja
niinpä jo elokuvan "lopullisen" tyylilajin paljastumisessa riitti
jännitettävää. Elokuvassa tapahtui niin paljon niin lyhyessä ajassa,
että ei sen parissa voinut kuin viihtyä, varsinkin kun nämä monituiset
juonensäikeet olivat minulle mieleen. Tarina tarjosi melodraamaa,
jännitystä, huumoria ja vähän propagandaakin, mutta kattaus oli hyvin
tyylikkäästi aseteltu. Dialogi oli niin ikään hyvää, vaikka monet
dialogipätkät olikin kirjoitettu tyyliin edeltävänä päivänä (kuten
elokuvan tapahtumat muutenkin) ja itse asiassa hämmästyin siitä, kuinka
monta repliikkiä tunnistinkin ilman etukäteistietämystä siitä, että ne
ovat peräisin juuri tästä elokuvasta. Kokonaisuutena siis varsin
viihdyttävä ja hienosti tehty elokuva, jonka katsoo mielellään joskus
uudestaankin.
Elokuva tarjoaa lukuisia erilaisia
henkilöhahmoja, joita tulkitsevat todella hyvät näyttelijät.
Sivuosapuolellakin nähdään monia kiinnostavia hahmoja, kuten esimerkiksi
Signor Ferrari (Sydney Greenstreet). Humphrey Bogart, Ingrid Bergman,
Paul Henreid, Conraid Veidt sekä poliisikapteeni Renaultia näytellyt
Claude Rains olivat kaikki todella loistavia rooleissaan ja erityisen
paljon pidin juuri Rainsin hahmosta. Peter Lorre oli niin ikään hyvä, ja
koska hän on yksi suosikeistani vanhojen (siis mustavalkokauden)
elokuvanäyttelijöiden joukossa, niin olisin voinut katsella häntä vähän
kauemminkin.
Omistamani julkaisu on ilmeisesti
Warnerin oma julkaisu ja tässä on kokonainen levyllinen lisämateriaalia,
jotka tarjosivat ihan kivaa triviaa, kuten sen, ettei Ingrid Bergman
ollut järin innostunut tästä elokuvasta, mutta syy, miksi edes kirjoitan
tätä kappaletta löytyy mukana olleesta Looney Tunesin Casablanca-parodiasta Carrotblancasta,
joka on aivan hulvatonta katseltavaa, mutta en tiedä johtuiko se Looney
Tunesista itsestään (katsonut näitä viimeksi joskus "pentuna") vai
siitä parodiamaisuudesta. Hauskaa katseltavaa joka tapauksessa.
Tuossa yllä mainitsin, että elokuvasta
mitään etukäteen tietämättömänä saattoi toimia elokuvalle vain ja
ainoastaan eduksi, mutta siitä huolimatta minulla on vähän sellainen
tuntu, että kun joskus kaivan elokuvan uudelleen esille, niin saatan
pitää elokuvasta vieläkin enemmän, kun on paremmin kärryillä kaikesta
tulevasta, mutta se jää nähtäväksi.
Pisteitä: 4/5
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)