torstai 29. huhtikuuta 2010

Uusi painajainen Elm Streetillä

Alkuperäinen nimi: New Nightmare
Ohjaus: Wes Craven
Käsikirjoitus: Wes Craven
Pääosissa: Heather Langenkamp, Robert Englund, Miko Hughes
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1994

Kesto: 108 min

- How would you like to join us in the definitive Nightmare?

- I thought you killed Freddy off.
- Well, we did, but the fans, you know, the fans, God bless them, they're clamoring for more. I guess evil never dies, right?
 
Painajainen Elm Street -elokuvan tähti Heather Langenkamp (Heather Langenkamp) näkee painajaista, jossa kuvauspaikalla oleva veitsikäsi alkaa tehdä selvää jälkeä erikoistehostemiehistä, ja jonka loppuessa Heather kadottaa poikansa Dylanin (Miko Hughes) näkyvistään. Heather saa pätkiä Freddy Krueger -lorun sisältäviä puheluita joltain hyypiöltä, joka on soitellut jo jonkin aikaa. Painajainen Elm Street -elokuvan julkaisun kymmenvuotisjuhlan kunniaksi Heather pyydetään haastateltavasti televisioon. Haastattelun jälkeen Heather saa kuulla Wes Cravenin käsikirjoittavan uutta Elm Street -elokuvaa, mutta suostuuko Heather näyttelemään elokuvassa, kun joku oikeasti tuntuu pystyvän tunkeutumaan hänen ja poikansa uniin?

(Alkuperäinen) Painajainen Elm Streetillä -sarja on viimein päätöksessään. Eihän tämä elokuva nyt niiden parhaimpien Elm Street -elokuvien joukkoon nouse, mutta kuitenkin ihan mukava päätös tälle sarjalle, joka samalla poikkeaa hyvin paljon sarjan aiemmista osista. Paljon olen kuullut kritiikkiä tätä elokuvaa kohtaan, mutta minulle Uusi painajainen Elm Streetillä kyllä maistui.

Suurin hauskuus tässä elokuvassa on sen luoma metatodellisuus, joista olen aina tykännyt niin elokuvissa kuin kirjoissakin. Niinpä elokuvan tapahtuminen ”oikeassa elämässä” oli jo lähtökohtaisesti kiinnostava, varsinkin kun nähdään monet vanhat tutut ikään kuin omina itseinään; jopa Heatherin kiusaaja oli otettu Heatherin oikeasta elämästä. Olin onnistunut unohtamaan elokuvan tapahtumat lähes kaiken (metatodellisuuden plus haastattelun muistin), mutta oikeastaan mitään muuta en sitten muistanutkaan, joten sikälikin elokuvaa oli ihan kiva katsoa toisenkin kerran (muistelisin, että ensimmäisellä kerralla tykkäsin vielä vähän enemmän). Kuitenkin tapahtumien vyöryessä eteenpäin myös minä aloin muistamaan hämärästi tapahtumia ja Robert Shayen (Robert Shaye) toimistossa palautui myös mieliini, miten Freddy pääsi kiusaamaan tässä tosimaailmassa elokuvan hahmoja, mikä vähän latisti elokuvan lopun tehoa. Kuitenkin tämä ratkaisu oli ihan kiinnostavasti toteutettu ja niinpä tarinan parissa viihtyikin (melko) hyvin. Freddyn tapot ja taponyritykset eivät kuitenkaan olleet ihan yhtä viihdyttäviä kuin aiemmin. Tietenkin viittauksista aiempiin osiin (etenkin ensimmäiseen) tykkäsin. Loppuratkaisu oli tietyllä tapaa tyylikäs ja jännä.

Elokuvassa siis nähdään paljon oikeiden henkilöiden henkilöhahmoja ja ruudussa nähdään muun muassa Heather Langenkamp, Robert Englund, Wes Craven, Robert Shaye ja Wes Craven omina itseinään. Myös Johnny Depp oli vähällä tehdä cameo-roolin elokuvassa, mutta Craven ei uskaltanut kysyä häntä enää mukaan (Depp olisi suostunut). Heather Langenkamp oli kuitenkin ihan hyvä Heather Langenkampina eikä Robert Englundkaan ollut huono Robert Englundina ja myöskin John Saxon John Saxonina oli tyydyttävä – arvatkaapa, kuinka kovasti olin haljeta innosta, kun suunnittelin edellä nähtyä virkettä, hih! Saxonia kyllä olisin voinut katsella enemmänkin... edelleen. Muita oikeita henkilöitä nähtiinkin sitten vähemmän. Miko Hughes oli positiivinen yllätys Heatherin Dylan-poikana.

Pisteitä: 3,5/5

PS. Tuossa viikko sitten mieleeni tuli tässä elokuvassa nähdyt Dylanin tv-katselukohtaukset, mutta en saanut millään päähäni, missä elokuvassa nämä kohtaukset oli, mutta nopeastipa sain vastauksen näihin mietintöihin, toinen hih!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti