perjantai 30. huhtikuuta 2010

Project 1001, osa 113/1001: E.T.

Alkuperäinen nimi: E.T.: The Extra-Terrestrial
Ohjaus: Steven Spielberg
Käsikirjoitus: Melissa Mathison
Pääosissa: Henry Thomas, Robert MacNaughton, Drew Barrymore
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1982

Kesto: 115 min

- He's a man from outer space and we're taking him to his spaceship.
- Well, can't he just beam up?
- This is reality, Greg.
 
Avaruusoliot käyvät maassa aluksellaan, mutta joutuvat lopulta lähtemään karkuun hallituksen agentteja ja jättävät yhden lajitovereistaan Maahan. Tämä pakenee agentteja yön pimeyteen ja päätyy Elliot-pojan (Henry Thomas) perheen talon tontille. Elliot löytää tämän otuksen, jonka hän nimeää E.T.:ksi ja piilottaa tämän äidiltään Marylta (Dee Wallace) sekä sisaruksiltaan Michaelilta ja Gertieltä (Robert MacNaughton ja Drew Barrymore), mutta nämä kaksi viimeksi mainittua saavat nopeasti selville E.T.:n olemassaolon. E.T. oppii kommunikoimaan lasten kanssa ja pian lapsille selviää, että E.T. haluaisi kovasti takaisin kotiin, mutta hallituksen joukot ovat vielä E.T.:n jäljillä...

Steven Spielberg on tehnyt hyvin erilaisia elokuvia ja vaikka osa näistä elokuvista soveltuu hyvin myös lapsille, niin siitä huolimatta on sanottava, että juuri tämä elokuva on näkemistäni Spielbergin elokuvista selvästi eniten lapsille suunnattu seikkailuelokuva. Itse olin nähnyt tämän elokuvan ainakin kahdesti, mutta edellisestä katselukerrasta oli kulunut jo sen verran pitkä aika, että en muistanut elokuvan varsinaisia tapahtumia juurikaan, vaikka loppuratkaisun muistinkin ja onhan se sanottava, että näin aikuisenakin E.T.:n maailmaan upposi ihan mielellään.

Elokuvan maailma tapahtuu kyllä reaalimaailmassa, mutta silti sen antama anti on jotenkin satumaisen oloinen, minkä vuoksi elokuvaa ei saa missään nimessä katsoa ryppy otsassa kiinnittäen huomiota kaikenlaisiin epäloogisuuksiin. Itse ainakin tuntui siltä, kuin olisin palannut takaisin lapsuuteen katsomaan hyvin hienoa lasten seikkailuelokuvaa, jossa annetaan piu paut fysiikan laeille. Tarina oli minusta varsin hurmaava ja E.T.:n ja Elliotin ystävyys oli kuvattu oikein hienosti ja myös Elliotin sisarusten reaktiot tuntuivat jollain tapaa aidoilta, varsinkin kun kolmikon jokaisella jäsenellä oli pääosin iän tuoma oma persoonallisuus. Elokuva tarjosikin sopivan annoksen seikkailua, draamaa ja (lämminhenkistä) huumoria, ja nämä kaikki oli yhdistetty sellaiseen pakettiin, että eihän elokuvan parissa voinut kuin viihtyä. John Williamsin säveltämä musiikki oli kyllä toisaalta luomassa elokuvaan oikeanlaista tunnelmaa, mutta toisaalta ei kuitenkaan ylitsevuotavan ikimuistoista. Elokuvan loppuratkaisu oli surullinen, mutta silti samalla jotenkin se ainoa oikea tapa päättää elokuva.

Yksi asia, joka minua häiritsi suuresti elokuvassa, oli näiden aikuisien kuvaus. Marya lukuun ottamatta aikuisten kasvoja ei näytetty pitkään aikaan, vaan heistä näytettiin vaan alavartaloa, kunnes sitten yhtäkkiä aikuisia alettiin näyttää oikein kunnolla. En vain ymmärrä tätä ratkaisua. Spielberg sanoi minulla vielä osin kesken olevalla dokumentissa, että se oli tehty osoittamaan, kuinka aikuiset ihan yhtäkkiä tunkeutuvat lasten maailmaan, mutta minä en niele tätä selitystä. Minulle olisi paljon paremmin sopinut se, että joko niitä aikuisten kasvoja ei näytetä lainkaan tai sitten niitä näytetään koko ajan. Nyt toteutettu tapa ei minua miellyttänyt.

Nämä lapsinäyttelijät olivat varsin ihastuttavia, varsinkin Drew Barrymore ja Henry Thomas. Robert MacNauhgton oli jo sen verran vanhempi, että hän ei tuntunut niinkään ihastuttavalta kuin tyypilliseltä varhaisteiniltä ilman turhaa uhmaa. Myös Dee Wallace oli hyvä näiden lasten äiteinä.

Pisteitä: 4/5

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti