Ohjaus: Steven Spielberg
Käsikirjoitus: Melissa Mathison
Pääosissa: Henry Thomas, Robert MacNaughton, Drew Barrymore
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1982
Kesto: 115 min
- He's a man from outer space and we're taking him to his spaceship.
- Well, can't he just beam up?
- This is reality, Greg.
Avaruusoliot käyvät maassa aluksellaan,
mutta joutuvat lopulta lähtemään karkuun hallituksen agentteja ja
jättävät yhden lajitovereistaan Maahan. Tämä pakenee agentteja yön
pimeyteen ja päätyy Elliot-pojan (Henry Thomas) perheen talon tontille.
Elliot löytää tämän otuksen, jonka hän nimeää E.T.:ksi ja piilottaa
tämän äidiltään Marylta (Dee Wallace) sekä sisaruksiltaan Michaelilta ja
Gertieltä (Robert MacNaughton ja Drew Barrymore), mutta nämä kaksi
viimeksi mainittua saavat nopeasti selville E.T.:n olemassaolon. E.T.
oppii kommunikoimaan lasten kanssa ja pian lapsille selviää, että E.T.
haluaisi kovasti takaisin kotiin, mutta hallituksen joukot ovat vielä
E.T.:n jäljillä...
Steven Spielberg on tehnyt hyvin
erilaisia elokuvia ja vaikka osa näistä elokuvista soveltuu hyvin myös
lapsille, niin siitä huolimatta on sanottava, että juuri tämä elokuva on
näkemistäni Spielbergin elokuvista selvästi eniten lapsille suunnattu
seikkailuelokuva. Itse olin nähnyt tämän elokuvan ainakin kahdesti,
mutta edellisestä katselukerrasta oli kulunut jo sen verran pitkä aika,
että en muistanut elokuvan varsinaisia tapahtumia juurikaan, vaikka
loppuratkaisun muistinkin ja onhan se sanottava, että näin aikuisenakin E.T.:n maailmaan upposi ihan mielellään.
Elokuvan maailma tapahtuu kyllä
reaalimaailmassa, mutta silti sen antama anti on jotenkin satumaisen
oloinen, minkä vuoksi elokuvaa ei saa missään nimessä katsoa ryppy
otsassa kiinnittäen huomiota kaikenlaisiin epäloogisuuksiin. Itse
ainakin tuntui siltä, kuin olisin palannut takaisin lapsuuteen katsomaan
hyvin hienoa lasten seikkailuelokuvaa, jossa annetaan piu paut fysiikan
laeille. Tarina oli minusta varsin hurmaava ja E.T.:n ja Elliotin
ystävyys oli kuvattu oikein hienosti ja myös Elliotin sisarusten
reaktiot tuntuivat jollain tapaa aidoilta, varsinkin kun kolmikon
jokaisella jäsenellä oli pääosin iän tuoma oma persoonallisuus. Elokuva
tarjosikin sopivan annoksen seikkailua, draamaa ja (lämminhenkistä)
huumoria, ja nämä kaikki oli yhdistetty sellaiseen pakettiin, että eihän
elokuvan parissa voinut kuin viihtyä. John Williamsin säveltämä
musiikki oli kyllä toisaalta luomassa elokuvaan oikeanlaista tunnelmaa,
mutta toisaalta ei kuitenkaan ylitsevuotavan ikimuistoista. Elokuvan
loppuratkaisu oli surullinen, mutta silti samalla jotenkin se ainoa
oikea tapa päättää elokuva.
Yksi asia, joka minua häiritsi suuresti
elokuvassa, oli näiden aikuisien kuvaus. Marya lukuun ottamatta
aikuisten kasvoja ei näytetty pitkään aikaan, vaan heistä näytettiin
vaan alavartaloa, kunnes sitten yhtäkkiä aikuisia alettiin näyttää
oikein kunnolla. En vain ymmärrä tätä ratkaisua. Spielberg sanoi minulla
vielä osin kesken olevalla dokumentissa, että se oli tehty osoittamaan,
kuinka aikuiset ihan yhtäkkiä tunkeutuvat lasten maailmaan, mutta minä
en niele tätä selitystä. Minulle olisi paljon paremmin sopinut se, että
joko niitä aikuisten kasvoja ei näytetä lainkaan tai sitten niitä
näytetään koko ajan. Nyt toteutettu tapa ei minua miellyttänyt.
Nämä lapsinäyttelijät olivat varsin
ihastuttavia, varsinkin Drew Barrymore ja Henry Thomas. Robert
MacNauhgton oli jo sen verran vanhempi, että hän ei tuntunut niinkään
ihastuttavalta kuin tyypilliseltä varhaisteiniltä ilman turhaa uhmaa.
Myös Dee Wallace oli hyvä näiden lasten äiteinä.
Pisteitä: 4/5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti