maanantai 12. huhtikuuta 2010

Project 1001, osa 107/1001: Lyhyt onni

Alkuperäinen nimi: Brief Encounter
Ohjaus: David Lean
Käsikirjoitus: Anthony Havelock-Allan, David Lean, Ronald Neame
Pääosissa: Celia Johnson, Trevor Howard, Stanley Holloway
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1945

Kesto: 83 min

- I do love you, so very much. I love you with all my heart and soul.
- I want to die. If only I could die...
- If you'd die, you'd forget me. I want to be remembered.
 
Laura Dessonille (Celia Johnson) tulee roska silmään juna-aseman kahvilassa ja sen poistaa rautaisella ammattitaidolla lääkäri Alec Harvey (Trevor Howard). Kohtaus on pian ohi ja molemmat jatkavat matkaansa omille teilleen. Kuitenkin jonkin ajan päästä he tapaavat uudelleen, mutta tällä kertaa ravintolassa ja heidän välilleen syntyy ystävyys, joka syvenee nopeasti joksikin aivan muuksi. Ongelmana vain on, että he molemmat ovat perheellisiä ihmisiä...

Tämä elokuva sai aikoinaan kolme Oscar-ehdokkuutta (paras ohjaus, käsikirjoitus, naispääosan esittäjä), mutta jäi kuitenkin pysteittä. Liekö johtunut sitten siitä, että tämä elokuva oli minulle täysin tuntematon ennen tätä vuotta (tämä on joululahjapakettini ensimmäinen DVD ja sain sen vasta tämän vuoden alussa). Kannen perusteella kuvittelin elokuvan tarjoavan minulle täysin puisevaa rakkaussiirappia (tyyliin Tuulen viemää), joka ei minuun juuri iske. Ilokseni sain kuitenkin yllättyä positiivisesti, sillä Lyhyt onni tarjosi kuin tarjosikin ihan kelvollisen rakkaustarinan.

Elokuva lähtee käyntiin tarinan kronologian kannalta (oletetusta) loppupäästä, jossa tutustutaan Lauran sen hetkiseen tilanteeseensa ja mielenliikkeisiinsä. Tässä apuna toimii Dolly Messiter (Everley Gregg), Lauran juoruileva ystävä, joka ei saa pidettyä leipäläpeänsä kiinni sitten millään ja minä kykenin samaistumaan Lauran ajatuksiin hänestä; kunpa joku olisi hiljentänyt hänet. Kun Laura pääsee kotiin, hän alkaa kelata mielessään hänen kohtaamistaan Alecin kanssa, joka näytetään katsojalle takaumina. En tiedä, kuinka paljon takaumia tuohon aikaan käytettiin, mutta ainakin minulle tuli tunne, että yksi elokuvan tuolloisista vahvuustekijöistä oli nimenomaan tämä takaumien käyttö, jonka en usko olleen varsinkaan tuohon aikaan kovin yleistä. Minustakin tämä takaumien käyttö toimi nimenomaan edukseen, sillä kun on jo tiedossa (oletettu) loppuratkaisu, niin oli kiintoisaa tietää, miten siihen pisteeseen päädyttiin.

Elokuvahan ei sijoitu Lauran tai Alecin kotipaikkakunnalle, vaan he tapaavat isommassa kaupungissa aina torstaisin, jolloin Laura viettää omaa aikaansa siellä kaupungissa. Tämän vuoksi päähenkilöt näkivät vain harvoin ja varsinkin Laurasta paistoi läpi se odottamisen tuska ja jälleennäkemisen riemu. Tämä itse rakkaustarina oli yllättävänkin toimiva allekirjoittaneelle, vaikka alku ei iskenytkään ihan parhaalla tavalla. Siinä puolivälin jälkeen kuitenkin jo toivoin hartaasti, että kunpa tekijät yrittäisivät huijata katsojia ja alussa (ja keskivaiheilla) nähty nykyhetkipätkä ei olisi elokuvan sisällä ajallisesti viimeinen etappi, vaan että vielä tulisi yksi torstai, jolloin elokuva päätettäisiin niin kuin nämä tällaiset tarinat usein päätetään. No, ikävä kyllä en saanut (mutta tämä seikka ei pisteitä vähentänyt... ehkä) Elokuvassa oli pienenä sivujuonteena juna-aseman kahvilanpitäjän (Joyce Carey) juttelut konduktöörien/junanlähettäjien kanssa ja oikein näiden olemassaoloa en oikein ymmärtänyt muuna kuin elokuvan turhana pitkittämisenä. Kokonaisuutena elokuva kuitenkin oli ihan kiva, vaikka luulenkin, että romantiikannälkäiset saavat tästä vielä enemmän irti.

Lauraa esittänyt Celia Johnson oli kyllä hyvä roolissaan ja osin hänen näyttelytyöskentelynsä ansiosta minäkin sain elokuvasta näinkin paljon viihdettä. Hänen ansiostaan minä vähän jännitin elokuvan lopputulosta, sillä Lauralle halusi vain kaikkea hyvää. Tämä oli kuitenkin selvästi Johnsonin elokuva, mistä johtuen muut elokuvan henkilöt, myös Alecia näytellyt Trevor Howard hieman.

Pisteitä: 3/5

Satunnainen hauska fakta matkan varrelta: Elokuva valmistui vuonna 1945, mutta se osallistui vasta vuoden 1947 Oscar-mittelöihin. Miksiköhän?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti