Alkuperäinen nimi: Stalker
Ohjaus: Andrei Tarkovsky
Käsikirjoitus: Arkadi Strugatsky, Boris Strugatsky, Andrei Tarkovsky
Pääosissa: Aleksandr Kaidanovsky, Anatoli Solonitsyn, Nikolai Grinko
Valmistusmaa: Neuvostoliitto
Ilmestymisvuosi: 1979
Kesto: 163 min
- Vyöhyke haluaa olla kunnioitettu. Muuten se rankaisee.
Stalker (Aleksandr Kaidanovsky) on eräänlainen opas, joka opastaa
ihmisiä hyvin vartioidulle, meteoriitin iskusta syntyneelle
Vyöhykkeelle, johon sotilaat eivät uskalla tulla ja siellä Huoneeseen,
jossa kaikki salaiset toiveet toteutuvat. Hän saa opastavakseen
Kirjailijan ja Professorin (Anatoli Solonitsyn ja Nikolai Grinko) ja
yhdessä he ajavat vartijoiden tulituksista huolimatta Vyöhykkeelle.
Vyöhyke on kuitenkin hyvin mystinen paikka ja sen kerrotaan vilisevän
alati muuttuvia ansoja, joten pääsevätkö nämä matkalaiset
määränpäähänsä?
Salaisista kansioista on vihdoin päästy eroon ja nyt on aika
palata normaaliin päiväjärjestykseen muutamassakin eri mielessä ja tämän
paluun saa suorittaa tämä toinen näkemäni Andrei Tarkovskyn elokuva.
Muutama viikko sitten näin Tarkovskylta Solariksen, josta tykkäsin paljon, mutta Stalker ei ikävä kyllä kuitenkaan yllä ihan yhtä hyvään lopputulokseen.
Kuten Solaris, myös tämä jakautuu kahteen osaan, mutta tällä kertaa
osien välillä ei ollut niin paljon eroa, että viitsisin käydä ne läpi
erikseen. Elokuva alkaa loppujen lopuksi ihan kiinnostavasti, kun
vaimonsa (Alisa Frejndlikh) vastusteluista huolimatta Stalker lähtee
uusien matkakumppaniensa kanssa kohti Vyöhykettä, joka herätti monia
kysymyksiä. Pääosin elokuva koostuukin tuosta matkasta Vyöhykkeen
sisällä, mikä siis tietää paljon kävelyä nurmikkoisessa maastossa,
metsissä ja tunneleissa. Näissä sitten käytetään paljon aikaan
(turhanpäiväiseen) jutusteluun, eikä elokuvaa varsinaisesti
toiminnantäyteiseksi voi sanoa, mutta silti elokuvassa oli jotain, mikä
veti kovasti puoleensa, ehkä juuri tämän Vyöhykkeen salaperäisyys ja
siitä virinneet kysymykset. Matkan aikana niin Kirjailija kuin
Professorikin kokevat pieniä kapinanpurkauksia Stalkerin metodeja
vastaan, joten tämäkin seikka oli jokseenkin kiinnostava. Nämä
keskustelut olivat pääosin tylsänpuoleisia silloin, kun ei keskitytty
nimenomaan Vyöhykkeeseen ja matkustajien motiiveihin olla siellä. Kun
sitten matkalaiset palaavat retkeltään (mitenköhän he pääsivät pois),
alkoi elokuvan ehdottomasti tylsin osuus, jolla ei tuntunut olevan
mitään tekemistä varsinaisen elokuvan kanssa, sillä vaikka tähän
Stalkerin tyttäreen (Natasha Abramova) viitataankin elokuvan kuluessa
pariinkin otteeseen, niin eipä hänellä elokuvan kokonaisuuden välillä
ollut juurikaan merkitystä. Itse asiassa herrojen palattua matkaltaan
odotin ihan joka hetki, että elokuva päättyisi.
Elokuva kyllä herätti monia tarkoituksenmukaisia kysymyksiä muun
muassa Vyöhykkeen olemuksesta. Onko sillä tosiaan niin yliluonnollisia
voimia kuin mitä Stalker antaa ymmärtää vai onkohan kyseessä jokin
(Neuvostovallan alkuunpanema) kansanuskomus? Näitä monia ansoja kun ei
oikeastaan nähty kuin herrojen puheissa ja mystisintä paikassa oli ehkä
se yksi nouseva savu.
Onko Stalkerkin siten vain uskomustensa vanki, minkä vuoksi heidän
kulkunsa Vyöhykkeellä on niinkin hitaanlaista?
Pääkolmikko oli ihan mukiinmeneviä. Aleksandr Kaidanovskysta tuli
paikoitellen mieleen Woody Harrelson ja oikeastaan voisin kuvitellakin
Harrelsonin esittävän Stalkeria jenkkiversiossa, jos sellainen joskus
tulisi. Kaidanovsky itse oli kuitenkin selvästi kolmikon paras
näyttelijä, mutta myös Anatoli Solonitsy oli ihan ok. Nikolai Grinko
jäikin sitten hieman, mutta vain hieman näiden kahden muun varjoon.
Pisteitä: 3/5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti