Alkuperäinen nimi: A Nightmare on Elm Street: The Dream Child
Ohjaus: Stephen Hopkins
Käsikirjoitus: Leslie Bohem
Pääosissa: Lisa Wilcox, Kelly Jo Minter, Robert Englund
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1989
Kesto: 89 min
- Faster than a bastard maniac! More powerful than a loco-madman! It's... Super Freddy!
Alice (Lisa Wilcox) näkee oudon painajaisen, jolla tuntuisi olevan
jotain tekemistä Freddy Kruegerin (Robert Englund) kanssa, vaikka tätä
ei varsinaisesti näykään unessa. Freddy palaakin pian takaisin
kiusaamaan Alicea ja kumppaneita, mutta jokin on muuttunut: Freddy
tuntuu pystyvän hyökkäämään uhriensa kimppuun, vaikka Alice olisi
hereillä, mutta miten? Voisiko Alicen raskaudella olla jotain tekemistä
asian kanssa...
Stephen Hopkins joutui kasaamaan tämän elokuvan pikapikaa kokoon,
mistä saattaa johtua, että elokuva ei nousekaan missään nimessä parin
aiemman osan veroiseksi jatko-osaksi. Tämä oli minulla ennestään
muistissa, mutta halusin oikeasti muistaa väärin, mutta enpäs
muistanutkaan. Ei sillä, etteikö Painajainen Elm Streetillä 5 – Unien lapsi olisi ollut vielä ihan kelvollinen jatko-osa, mutta ehdottomasti se paras terä oli poissa.
Elokuva aloitetaan Alicen unella, jossa näytetään Freddyn äidin,
Amanda Kruegerin (Beatrice Boepple), joutuminen miesjoukon raiskaamaksi
ja tämä on ihan kiinnostava taustatieto Freddyn menneisyydestä.
Myöhemmin nähtävä uni sitten näyttää Freddyn syntymän ja siitä
seuranneet tapahtumat ja minä todellakin haluan uskoa, että tekijät
eivät ole tarkoittaneet, että Freddyn syntymä olisi oikeasti tapahtunut
kuvatunlaisesti, vaan että se on vain ja ainoastaan unen synnyttämä
näkemys. Nimittäin, jos haluttiin antaa uskoa, että Freddy syntyi niin
kuin näytettiin, niin sitten kynnetään kyllä niiden huonoimpien
kauhukliseiden suossa ja syvällä. No, onneksi viaton mieleni pystyy
uskomaan, että Alicen unimaailma oli vain värittänyt tapahtumaa.
Noin muuten tarina oli kyllä ihan kelpo kamaa. Aluksi pisti
mietityttämään, miten Freddy pystyy niittämään tuhoa Alicen ollessa
hereillä ja tämän syyn/tavan kuuleminen oli ihan kivaa odoteltavaa ja se
syykin oli sinänsä ihan hyväksyttävissä, mutta vastaus kerrottiin
katsojille hieman turhankin nopeasti. Freddy oli kuitenkin jälleen
jotakuinkin entisensä ja hänen tappotavat olivat ihan mukavaa
seurattavaa, vaikka ei ehkä Markin (Joe Seely) kuolemaa lukuun ottamatta
päässyt samalle tasolle aiempien osien kuolintapojen viihdyttävyyden
kanssa. Elokuvan lopputaistelu oli hieman väkinäisen oloinen, eikä ihan
samaa imua siinä ollut kuin aiemmissa osissa.
Näyttelijät olivat sitä perus Elm Street -tasoa, eli ihan itseäni
miellyttävää, vaikka eipä niillä nyt Oscareita lähellä oltaisi. Tämä
Whit Hertfordin näyttelemä Jacob oli sekin hyvin kliseinen oloinen
”kauhukakara” ja Robert Englund jatkoi jälleen vakuuttavasti ja oli
Freddynä hyvä.
Pisteitä: 3/5
PS. Ensimmäisen osan arvostelun yhteydessä tuskastelin sitä, kun
elokuvan ”uusintafilmatisoinnin” Suomen ensi-iltapäivää ei näy eikä
kuulu, mutta eilen sekin viimein julkaistiin eli uuteen Painajaiseen
pääsee käsiksi 18.6. Menee aika myöhäiseksi, mutta parempi sekin kuin ei
milloinkaan.
Satunnainen hauska fakta matkan varrelta: Alice on ensimmäinen
Freddyn jahtaama hahmo, joka on selvinnyt kahdesta Elm Street
-elokuvasta hengissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti