perjantai 30. huhtikuuta 2010

Eurovision laulukilpailu 2005

Alkuperäinen nimi: Eurovision Song Contest 2005
Pitopaikka: Kiova, Ukraina
Ilmestymisvuosi: 2005


Muistan kun aloittelin tätä blogia, niin olin sitä mieltä, että keskittyisin vain ja ainoastaan elokuviin ja ehkä tv-sarjohinkin, enkä arvostelisi musiikki-DVD:itä lainkaan, kun en osaa läheskään samalla tavalla arvioida musiikkia kuin elokuvia, mutta nyt sitten päätin pyörtää tämän itselleni antamani päätöksen. Miksi? No, pääsyy löytyy DVD-listaltani, johon pääsee tuosta oikeasta laidasta. Lisään kyseiselle listalle kaikki tietokannassani olevat DVD:t/nimikkeet ja en voisi kuvitellakaan, että jättäisin tuosta tietokannastani pois omistamiani virallisen(luontoisia) julkaisuja. Näin minun on ollut esimerkiksi helpompi tarkistaa, että DVD-listalla olevien nimikkeiden määrä täsmää tietokantataulukon lukujen kanssa. Tämä siis tietää sitä, että kun olen lisännyt nämä Euroviisu-DVD:t tietokantaan, täytyi ne myös lisätä DVD-listallekin. Mitä tällä sitten on tekemistä arvostelujen kanssa? Vastaus löytyy esteettisyyspuolelta. Unelmoin ajasta, jolloin kaikki omistamani nimikkeet olisi arvosteltu, mikä näkyisi sitten DVD-listalal aina kuhunkin arvosteluun viittaavana linkkinä. Niinpä siinä listaa selaillessani tuntuisi ikävältä huomata sieltä välistä ei-linkitettyjä nimikkeitä vain siksi, että olisin jonkin "typerän" periaatteen takia päättänyt jättää ne arvostelematta.

Niinpä päätin viimein aloittaa myös musiikki-DVD:iden arvostelun. Blogini lukijoille tiedoksi, että ei näitä nyt niin kovin paljon ole tulossa. Tämän arvostelun jälkeen arvostelen, tai pyrin ainakin arvostelemaan,  seuraavan kolmen viikon aikana 3-4 viisuvuotta (2009 kohdalla en ole vielä varma), joten aika vähiin nämä "erilaiset" arvostelut jäävät, joskin kunhan kesäkuu tulee, niin sitten onkin jo KISS-keikkojen vuoro, joita niitäkään ei loppujen lopuksi ole kovin montaa (kolme?). Sen jälkeen onkin enää jokunen musiikki-DVD jäljellä, mutta niillä ei ole mikään kiire. Joten ällös huoliko, en minä aio ryhtyä aktiiviseksi musiikki-DVD:iden arvostelijaksi, vaan elokuviin ja tv-sarjoihin aion jatkossakin pääasiassa keskittyä ja tuleehan niitä elokuva-arvosteluitakin näiden viikkojen aikanakin.

Miksi arvostelen / katselen näitä juuri nyt? No, tämän vuoden Euroviisut lähestyvät viikko viikolta (25.5. 1. semifinaali) eikä itse asiassa vain se, vaan myös ensimmäinen ulkomaille suuntautuva viisumatkani, joka kaiken muun kivan lisäksi on myös ensimmäinen täysin omatoimine ulkomaanmatka, joten sitä kohti on ajatukset viime aikoina liikkuneet aika paljonkin. Tämä tietenkin tietää myös sitä, että tuossa toukokuun viimeisellä  viikolla on arvostelutauko ja uudelleen elokuvien/tv-sarjojen pariin päästään taas kesäkuussa... mutta se siitä.

Yksi lisäsyy näiden musiikki-DVD:iden arvostelemisen kanssa on ollut se, että en oikein tiedä, miten näitä "oikeaoppisesti" tulisi arvostella (itseänikään) tyydyttävällä tavalla. Se, mitä näette seuraavaksi, on aika pitkälle improvisoitua ilman järin suurta punaista lankaa. Tässä kohtaa en vielä edes tiedä, miten pitkä arvostelu on tulossa, joten tämä kaikki on minullekin jokseenkin uutta. Sen verran kuitenkin tiedän, että koska tässä viestissä tuli nämä taustat aika hyvin käytyä läpi, niin tulevat arvostelut tulevat olemaan selvästi lyhyempiä. Tiedän myös, että kun nämä joskus kaukaisessa tulevaisuudessa arvostelen viisublogissani, niin arvostelun muoto tulee siellä olemaan tyystin erilainen.

No, asiaan. 2005 oli vielä sitä aikaa, kun Euroviisut olivat melkein yhtä kuin yhden viikon häppeninki, jolloin Suomen karsintojakin seurasi lähinnä sivusilmällä; tuolloin kuvittelin vielä olevani tyyliin Suomen ainoa viisuista oikeasti tykkäävä, mutta tämäkin osoittautui vuotta myöhemmin erheelliseksi tiedoksi. Niinpä en sillä tavalla pistänyt mieleeni artisteja ja niitä hädin tuskin muistinkaan pari vuotta sitten tämän DVD:n ostaessani muutamaa artistia (Geir Rönning, Elena Paparizou ja Vanilla Ninja) lukuun ottamatta, mutta sittemmin yhä enemmän artisteja on jäänyt mieleen. Silti on todettava, että en minä vieläkään kaikkia tämän(kään) viisuvuoden artisteja kappaleiden nimiä myöten muista, eikä se ole päätarkoituksenikaan, vaan tärkeintä on nauttia hyvistä esiintyjistä ja lauluista, (melkein) kaikki on toissijaista.

No, mitäs itse esityksistä sanoisi? Tämä ei ole todellakaan kaikkien viisuvuosien totta, mutta vuosi 2005 oli todella hyvä viisuvuosi, eikä huonoja kappaleita loppujen lopuksi kovin montaa nähty. Semifinaalissa kuitenkin useimmat finaalipaikasta jääneet ansaitsivatkin jäädä finaalin ulkopuolelle, mutta ainakin yhden oikeusmurhan nostaisin esille ja se oli Viron ihanan Suntribe-tyttöbändin karsiutuminen (no, tyttöbändit ovat monesti iskeneet minuun hyvin). Finaalissa sitten saatiin minulle mieleinen voittaja, mutta koska kyseisenä vuonna seurasin viisuja hieman passiivisemmin, en voi täysin varmasti väittää, että voittaja Elena Paparizou My number One -kappaleellaan olisi ollut se suurin voittajasuosikkeja, vaikka aika varma olenkin, että jo tuolloin pidin siitä aika paljon. Nyt kuitenkin iski ja lujaa ja olikin ehdottomasti vuotensa paras esiintyjä. Hyviä esiintyjiä oli kuitenkin riittämiin ja erikseen voisi mainita - käykäähä Youtubessa katsomassa, jos kiinnostaa enempi -  Norjan Wig Wamin, joka oli yksi suosikeistani myös tuolloin, Sveitsin Vanilla Ninjan, jonka DVD niin ikään odottaa arvosteluvuoroaan sitten joskus, Moldovan Zdob şi Zdubin, jossa mukavan laulun lisäksi nähtiin oikein ihastuttava mummeli, Latvian balladia laulaneen duon Walters & Kazhanin, jotka eivät vain esittäneet hyvää kitaraballadia, vaan oli jonkin aikaa lähellä voittaa koko kilpailun sekä Bosnia & Herzegovinan Feminnemin, joka sekin esiintyi ihan positiivisesti. Muut finaalin esiintyjät myöskin miellyttivät ainakin jossain pääosin, mutta pari heikompaakin kappaletta löytyi, mukaan lukien Ruotsin Martin Stenmarckin Las Vegas -kappale.

Mitäs muuta? Visuaalisella puolella oli onnistuttu ihan hyvin ja lava näytti todella hienolta samoin kuin nämä esityksetkin. Kuvauksessakin oli onnistuttu hyvin. Juontajat olivat ihan onnistuneita, eikä lipsumisia juuri ollut.Finaalin väliaikaesiintyjä oli hieno, eikä semifinaalinkaan vastaavassa ollut juuri valittamista, MUTTA... ohjelmien alkuesitykset eivät saaneet minulta kiitosta. Semifinaalissa tämä esitys oli vähän turhan sillisalaattimainen, kun juontajat "käskivät" yhtä jos toisenlaistakin joukkoa lavalle, eikä tämä todellakaan ollut mieleeni. Mitä tulee sitten finaalin alkuesitykseen, niin tuttuun tapaan lähetyksen avasi edellisen vuoden voittaja eli tässä tapauksessa Ruslana, mutta päinvastoin olin odottanut ja toivonut, Ruslana ei esittänyt voittajaviisuaan, vaan jonkin aivan toisen kappaleen, joka ei ollut lainkaan yhtä hyvä kuin tuo voittoviisu (Wild dances); pieni pätkä kyseisestä viisusta kyllä kuultiin, mutta vain pieni. Pistelaskusta tuli yllättävänkin tiukka, sillä vaikka toki tiesin Paparizoun voittavan kilpailun, niin silti huomasin jopa jännittäväni yhdessä vaiheessa. Tämä johtui siitä, että varmaan pisteidenannon puoliväliin asti näytti siltä, ettei Kreikalla ole mitään mahdollisuuksia ja jännitti seurata, missä vaiheessa maa sitten nousee kärkeen ja kuinka niukaksi pistelasku loppujen lopuksi meneekään; loppujen lopuksi ei niinkään niukka voitto.

Pisteitä: 4/5

Project 1001, osa 113/1001: E.T.

Alkuperäinen nimi: E.T.: The Extra-Terrestrial
Ohjaus: Steven Spielberg
Käsikirjoitus: Melissa Mathison
Pääosissa: Henry Thomas, Robert MacNaughton, Drew Barrymore
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1982

Kesto: 115 min

- He's a man from outer space and we're taking him to his spaceship.
- Well, can't he just beam up?
- This is reality, Greg.
 
Avaruusoliot käyvät maassa aluksellaan, mutta joutuvat lopulta lähtemään karkuun hallituksen agentteja ja jättävät yhden lajitovereistaan Maahan. Tämä pakenee agentteja yön pimeyteen ja päätyy Elliot-pojan (Henry Thomas) perheen talon tontille. Elliot löytää tämän otuksen, jonka hän nimeää E.T.:ksi ja piilottaa tämän äidiltään Marylta (Dee Wallace) sekä sisaruksiltaan Michaelilta ja Gertieltä (Robert MacNaughton ja Drew Barrymore), mutta nämä kaksi viimeksi mainittua saavat nopeasti selville E.T.:n olemassaolon. E.T. oppii kommunikoimaan lasten kanssa ja pian lapsille selviää, että E.T. haluaisi kovasti takaisin kotiin, mutta hallituksen joukot ovat vielä E.T.:n jäljillä...

Steven Spielberg on tehnyt hyvin erilaisia elokuvia ja vaikka osa näistä elokuvista soveltuu hyvin myös lapsille, niin siitä huolimatta on sanottava, että juuri tämä elokuva on näkemistäni Spielbergin elokuvista selvästi eniten lapsille suunnattu seikkailuelokuva. Itse olin nähnyt tämän elokuvan ainakin kahdesti, mutta edellisestä katselukerrasta oli kulunut jo sen verran pitkä aika, että en muistanut elokuvan varsinaisia tapahtumia juurikaan, vaikka loppuratkaisun muistinkin ja onhan se sanottava, että näin aikuisenakin E.T.:n maailmaan upposi ihan mielellään.

Elokuvan maailma tapahtuu kyllä reaalimaailmassa, mutta silti sen antama anti on jotenkin satumaisen oloinen, minkä vuoksi elokuvaa ei saa missään nimessä katsoa ryppy otsassa kiinnittäen huomiota kaikenlaisiin epäloogisuuksiin. Itse ainakin tuntui siltä, kuin olisin palannut takaisin lapsuuteen katsomaan hyvin hienoa lasten seikkailuelokuvaa, jossa annetaan piu paut fysiikan laeille. Tarina oli minusta varsin hurmaava ja E.T.:n ja Elliotin ystävyys oli kuvattu oikein hienosti ja myös Elliotin sisarusten reaktiot tuntuivat jollain tapaa aidoilta, varsinkin kun kolmikon jokaisella jäsenellä oli pääosin iän tuoma oma persoonallisuus. Elokuva tarjosikin sopivan annoksen seikkailua, draamaa ja (lämminhenkistä) huumoria, ja nämä kaikki oli yhdistetty sellaiseen pakettiin, että eihän elokuvan parissa voinut kuin viihtyä. John Williamsin säveltämä musiikki oli kyllä toisaalta luomassa elokuvaan oikeanlaista tunnelmaa, mutta toisaalta ei kuitenkaan ylitsevuotavan ikimuistoista. Elokuvan loppuratkaisu oli surullinen, mutta silti samalla jotenkin se ainoa oikea tapa päättää elokuva.

Yksi asia, joka minua häiritsi suuresti elokuvassa, oli näiden aikuisien kuvaus. Marya lukuun ottamatta aikuisten kasvoja ei näytetty pitkään aikaan, vaan heistä näytettiin vaan alavartaloa, kunnes sitten yhtäkkiä aikuisia alettiin näyttää oikein kunnolla. En vain ymmärrä tätä ratkaisua. Spielberg sanoi minulla vielä osin kesken olevalla dokumentissa, että se oli tehty osoittamaan, kuinka aikuiset ihan yhtäkkiä tunkeutuvat lasten maailmaan, mutta minä en niele tätä selitystä. Minulle olisi paljon paremmin sopinut se, että joko niitä aikuisten kasvoja ei näytetä lainkaan tai sitten niitä näytetään koko ajan. Nyt toteutettu tapa ei minua miellyttänyt.

Nämä lapsinäyttelijät olivat varsin ihastuttavia, varsinkin Drew Barrymore ja Henry Thomas. Robert MacNauhgton oli jo sen verran vanhempi, että hän ei tuntunut niinkään ihastuttavalta kuin tyypilliseltä varhaisteiniltä ilman turhaa uhmaa. Myös Dee Wallace oli hyvä näiden lasten äiteinä.

Pisteitä: 4/5

torstai 29. huhtikuuta 2010

Uusi painajainen Elm Streetillä

Alkuperäinen nimi: New Nightmare
Ohjaus: Wes Craven
Käsikirjoitus: Wes Craven
Pääosissa: Heather Langenkamp, Robert Englund, Miko Hughes
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1994

Kesto: 108 min

- How would you like to join us in the definitive Nightmare?

- I thought you killed Freddy off.
- Well, we did, but the fans, you know, the fans, God bless them, they're clamoring for more. I guess evil never dies, right?
 
Painajainen Elm Street -elokuvan tähti Heather Langenkamp (Heather Langenkamp) näkee painajaista, jossa kuvauspaikalla oleva veitsikäsi alkaa tehdä selvää jälkeä erikoistehostemiehistä, ja jonka loppuessa Heather kadottaa poikansa Dylanin (Miko Hughes) näkyvistään. Heather saa pätkiä Freddy Krueger -lorun sisältäviä puheluita joltain hyypiöltä, joka on soitellut jo jonkin aikaa. Painajainen Elm Street -elokuvan julkaisun kymmenvuotisjuhlan kunniaksi Heather pyydetään haastateltavasti televisioon. Haastattelun jälkeen Heather saa kuulla Wes Cravenin käsikirjoittavan uutta Elm Street -elokuvaa, mutta suostuuko Heather näyttelemään elokuvassa, kun joku oikeasti tuntuu pystyvän tunkeutumaan hänen ja poikansa uniin?

(Alkuperäinen) Painajainen Elm Streetillä -sarja on viimein päätöksessään. Eihän tämä elokuva nyt niiden parhaimpien Elm Street -elokuvien joukkoon nouse, mutta kuitenkin ihan mukava päätös tälle sarjalle, joka samalla poikkeaa hyvin paljon sarjan aiemmista osista. Paljon olen kuullut kritiikkiä tätä elokuvaa kohtaan, mutta minulle Uusi painajainen Elm Streetillä kyllä maistui.

Suurin hauskuus tässä elokuvassa on sen luoma metatodellisuus, joista olen aina tykännyt niin elokuvissa kuin kirjoissakin. Niinpä elokuvan tapahtuminen ”oikeassa elämässä” oli jo lähtökohtaisesti kiinnostava, varsinkin kun nähdään monet vanhat tutut ikään kuin omina itseinään; jopa Heatherin kiusaaja oli otettu Heatherin oikeasta elämästä. Olin onnistunut unohtamaan elokuvan tapahtumat lähes kaiken (metatodellisuuden plus haastattelun muistin), mutta oikeastaan mitään muuta en sitten muistanutkaan, joten sikälikin elokuvaa oli ihan kiva katsoa toisenkin kerran (muistelisin, että ensimmäisellä kerralla tykkäsin vielä vähän enemmän). Kuitenkin tapahtumien vyöryessä eteenpäin myös minä aloin muistamaan hämärästi tapahtumia ja Robert Shayen (Robert Shaye) toimistossa palautui myös mieliini, miten Freddy pääsi kiusaamaan tässä tosimaailmassa elokuvan hahmoja, mikä vähän latisti elokuvan lopun tehoa. Kuitenkin tämä ratkaisu oli ihan kiinnostavasti toteutettu ja niinpä tarinan parissa viihtyikin (melko) hyvin. Freddyn tapot ja taponyritykset eivät kuitenkaan olleet ihan yhtä viihdyttäviä kuin aiemmin. Tietenkin viittauksista aiempiin osiin (etenkin ensimmäiseen) tykkäsin. Loppuratkaisu oli tietyllä tapaa tyylikäs ja jännä.

Elokuvassa siis nähdään paljon oikeiden henkilöiden henkilöhahmoja ja ruudussa nähdään muun muassa Heather Langenkamp, Robert Englund, Wes Craven, Robert Shaye ja Wes Craven omina itseinään. Myös Johnny Depp oli vähällä tehdä cameo-roolin elokuvassa, mutta Craven ei uskaltanut kysyä häntä enää mukaan (Depp olisi suostunut). Heather Langenkamp oli kuitenkin ihan hyvä Heather Langenkampina eikä Robert Englundkaan ollut huono Robert Englundina ja myöskin John Saxon John Saxonina oli tyydyttävä – arvatkaapa, kuinka kovasti olin haljeta innosta, kun suunnittelin edellä nähtyä virkettä, hih! Saxonia kyllä olisin voinut katsella enemmänkin... edelleen. Muita oikeita henkilöitä nähtiinkin sitten vähemmän. Miko Hughes oli positiivinen yllätys Heatherin Dylan-poikana.

Pisteitä: 3,5/5

PS. Tuossa viikko sitten mieleeni tuli tässä elokuvassa nähdyt Dylanin tv-katselukohtaukset, mutta en saanut millään päähäni, missä elokuvassa nämä kohtaukset oli, mutta nopeastipa sain vastauksen näihin mietintöihin, toinen hih!

keskiviikko 28. huhtikuuta 2010

Viimeinen painajainen Elm Streetillä - Freddyn kuolema

Alkuperäinen nimi: Freddy's Dead: The Final Nightmare
Ohjaus: Rachel Talalay
Käsikirjoitus: Michael De Luca
Pääosissa: Robert Englund, Lisa Zane, Shon Greenblatt
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1991

Kesto: 96 min

- This is my dream and I do what I want.
- Might be your dream, but it's my rules!
 
Springwoodissa on lähes kaikki lapset joutuneet Freddy Kruegerin (Robert Englund) kynsiin, joten siellä ei ole enää lapsia. Se yksi ainutkin elossa oleva teinipoika (Shon Greenblatt) kun on sekin lähtenyt mäkeen. Freddy kuitenkin vierailee tämän unissa ja pian hänet löydetäänkin muistinsa menettäneenä jonkin kaupungin keskustan kujalta ja viedään nuorisokotiin. Laitoksen johtaja Maggie (Lisa Zane) löytää yhteyden itsensä ja tämän tuntemattoman pojan välillä, kuten myös yhteyden Springwoodiin, joten hän lähtee pojan kanssa Springwoodiin pakettiautolla. Mukaan lähtivät omalla luvallaan myös muutama nuorisokodista karkaamisesta haaveilleet teinit, joten Freddyllä on taas tekemistä...

Olin onnistunut täysin unohtamaan tämän elokuvan tapahtumat ja siten pienoisena yllätyksenä tulikin, ettei elokuvalla ole mitään tekemistä aiempien osien kanssa (paitsi tietty Freddy ja Springwood). Toisin sanoen samoja hahmoja ei nähty, vaan elokuva toimii aika hyvin itsenäisenäkin elokuvana. Tai siis toimisi, jos Viimeinen painajainen Elm Streetillä – Freddyn kuolema (Freddyäkin pahempi (nimi)hirviö) olisi edes joltisenkin hyvä elokuva, nyt elokuva jäi vain nipin napin tyydyttävälle tasolle.

Elokuva siis ponnistaa täysin uusin voimin liikkeelle ja tällä kertaa esitellään jälleen uusi ominaisuus: Freddy ei voi poistua omin voimin Springwoodista. Tämä oli ihan kiintoisa triviatieto, jonka turvin sitten elokuvan tapahtumia vyörytetään eteenpäin sinne tänne. Samaten elokuvassa esitellään jälleen jotain uutta Freddyn taustoista: hänellä on lapsi, josta ei aiemmin olla puhuttu mitään. Okei, tämä uusi taustatieto ei oikein herättänyt mitään tunteita ja elokuvan olisi hyvin voitu vetää loppuun ilman tätä sivujuonnetta, mutta eipä se toisaalta niin häirinnytkään. Freddyn vitsailu oli suurin piirtein entisellä tasolla, mutta hänen tappopuuhansa eivät tällä kertaa juuri säväyttäneet, vaikka se pelikuolema huvittava olikin (sen lopetus kuitenkin huono). Parasta elokuvassa oli ehdottomasti tällä kertaa itse Springwoodin kaupunki, nimittäin samalla kun lapseton/teinitön kaupunki tuntui täysin älyttömältä ja hullulta idealta, niin samalla tuo idea kuulosti jotenkin oudon kiehtovalta, vaikka sen asukkaiden käytös vähän turhan ylivedettyä olikin. Itse tarina oli ihan kelvollista katseltavaa ja tarjosi yhden puolittaisen yllätyksenkin, mutta ei kuitenkaan samalla tavalla imaissut mukaansa kuin (kakkososaa lukuun ottamatta) aiemmat osat. Freddyn kuolema oli jotenkin tylsästi toteutettu ja tuntuikin vähän pikaiselta hätäratkaisulta.

Robert Englund oli loistava Freddynä, kuten aina, ja tällä kertaa Englundia nähdään kunnolla myös ajalta ennen Freddyn (ensimmäistä) kuolemaa, eikä hän huono ollut myöskään ilman maskiakaan. Muut näyttelijät olivatkin sitä perustyydyttävää tasoa, eikä niistä ole oikeastaan tämän enempää sanottavaa. Mukana myös Johnny Depp pienessä roolissa.

Pisteitä: 2,5/5

tiistai 27. huhtikuuta 2010

Painajainen Elm Streetillä 5 - Unien lapsi

Alkuperäinen nimi: A Nightmare on Elm Street: The Dream Child
Ohjaus: Stephen Hopkins
Käsikirjoitus: Leslie Bohem
Pääosissa: Lisa Wilcox, Kelly Jo Minter, Robert Englund
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1989

Kesto: 89 min

- Faster than a bastard maniac! More powerful than a loco-madman! It's... Super Freddy!
 
Alice (Lisa Wilcox) näkee oudon painajaisen, jolla tuntuisi olevan jotain tekemistä Freddy Kruegerin (Robert Englund) kanssa, vaikka tätä ei varsinaisesti näykään unessa. Freddy palaakin pian takaisin kiusaamaan Alicea ja kumppaneita, mutta jokin on muuttunut: Freddy tuntuu pystyvän hyökkäämään uhriensa kimppuun, vaikka Alice olisi hereillä, mutta miten? Voisiko Alicen raskaudella olla jotain tekemistä asian kanssa...

Stephen Hopkins joutui kasaamaan tämän elokuvan pikapikaa kokoon, mistä saattaa johtua, että elokuva ei nousekaan missään nimessä parin aiemman osan veroiseksi jatko-osaksi. Tämä oli minulla ennestään muistissa, mutta halusin oikeasti muistaa väärin, mutta enpäs muistanutkaan. Ei sillä, etteikö Painajainen Elm Streetillä 5 – Unien lapsi olisi ollut vielä ihan kelvollinen jatko-osa, mutta ehdottomasti se paras terä oli poissa.

Elokuva aloitetaan Alicen unella, jossa näytetään Freddyn äidin, Amanda Kruegerin (Beatrice Boepple), joutuminen miesjoukon raiskaamaksi ja tämä on ihan kiinnostava taustatieto Freddyn menneisyydestä. Myöhemmin nähtävä uni sitten näyttää Freddyn syntymän ja siitä seuranneet tapahtumat ja minä todellakin haluan uskoa, että tekijät eivät ole tarkoittaneet, että Freddyn syntymä olisi oikeasti tapahtunut kuvatunlaisesti, vaan että se on vain ja ainoastaan unen synnyttämä näkemys. Nimittäin, jos haluttiin antaa uskoa, että Freddy syntyi niin kuin näytettiin, niin sitten kynnetään kyllä niiden huonoimpien kauhukliseiden suossa ja syvällä. No, onneksi viaton mieleni pystyy uskomaan, että Alicen unimaailma oli vain värittänyt tapahtumaa.

Noin muuten tarina oli kyllä ihan kelpo kamaa. Aluksi pisti mietityttämään, miten Freddy pystyy niittämään tuhoa Alicen ollessa hereillä ja tämän syyn/tavan kuuleminen oli ihan kivaa odoteltavaa ja se syykin oli sinänsä ihan hyväksyttävissä, mutta vastaus kerrottiin katsojille hieman turhankin nopeasti. Freddy oli kuitenkin jälleen jotakuinkin entisensä ja hänen tappotavat olivat ihan mukavaa seurattavaa, vaikka ei ehkä Markin (Joe Seely) kuolemaa lukuun ottamatta päässyt samalle tasolle aiempien osien kuolintapojen viihdyttävyyden kanssa. Elokuvan lopputaistelu oli hieman väkinäisen oloinen, eikä ihan samaa imua siinä ollut kuin aiemmissa osissa.

Näyttelijät olivat sitä perus Elm Street -tasoa, eli ihan itseäni miellyttävää, vaikka eipä niillä nyt Oscareita lähellä oltaisi. Tämä Whit Hertfordin näyttelemä Jacob oli sekin hyvin kliseinen oloinen ”kauhukakara” ja Robert Englund jatkoi jälleen vakuuttavasti ja oli Freddynä hyvä.

Pisteitä: 3/5

PS. Ensimmäisen osan arvostelun yhteydessä tuskastelin sitä, kun elokuvan ”uusintafilmatisoinnin” Suomen ensi-iltapäivää ei näy eikä kuulu, mutta eilen sekin viimein julkaistiin eli uuteen Painajaiseen pääsee käsiksi 18.6. Menee aika myöhäiseksi, mutta parempi sekin kuin ei milloinkaan.

Satunnainen hauska fakta matkan varrelta: Alice on ensimmäinen Freddyn jahtaama hahmo, joka on selvinnyt kahdesta Elm Street -elokuvasta hengissä.

maanantai 26. huhtikuuta 2010

Painajainen Elm Streetillä 4 - Unien valtias

Alkuperäinen nimi: A Nightmare on Elm Street 4: The Dream Master
Ohjaus: Renny Harlin
Käsikirjoitus: Brian Helgeland, Jim Wheat, Ken Wheat
Pääosissa: Lisa Wilcox, Andras Jones, Robert Englund
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1988

Kesto: 93 min

- I don't believe in you.

- I believe in you.
 
Freddy Krueger (Robert Englund) on kuollut ja kuopattu, mutta siitä huolimatta Kristen Parker (Tuesday Knight) edelleen näkee unia, jotka ennakoivat Freddyn paluuta, ja tulee kutsuneeksi niin Joeyn (Rodney Eastman) kuin Roland Kincaidinkin (Ken Sagoes) uniinsa. Kincaid ja Joey kuitenkin ovat kyllästyneet Kristenin vääriin hälytyksiin, sillä he pitävät Freddyä täysin voitettuna, mutta Freddy Krueger ei olekaan sanonut vielä viimeistä sanaansa...

En sano, etteikö Renny Harlin olisi tehnyt joitakin (muistini mukaan) hyviä ns. ”omiakin” elokuvia, mutta mielestäni hän on parhaimmillaan silloin, kun hän on päässyt hyödyntämään jotain valmista konseptia ja tekemään siitä oman versionsa (en toki kiistä käsikirjoittajienkaan merkitystä). Niin on laita myös tämän elokuvan, sillä vaikka näiden jatko-osien kohdalla ensimmäisestä Painajainen Elm Street -elokuvasta on vaikeaa, jopa mahdotonta pistää paremmaksi, niin Painajainen Elm Streetillä 4 – Unien valtias on sarjan parhaimpia tai ehkä jopa se paras jatko-osa.

Edellisen osan ideaa uniin kutsumisesta on kehitelty jälleen eteenpäin ja ihan viihdyttävin tuloksin. Heti elokuvan alussa esitellään elokuvan laajahko hahmokatras ja kun en ensin muistanutkaan elokuvan tapahtumia, niin siinä ehti jonkin aikaa jännätä sitä, ketkä kaikki tällä kertaa saavatkaan surmansa. Sen olin kyllä muistavinani, että edellisen elokuvan tapahtumista selvinnyt Kristen tulisi kohtaamaan loppunsa jossain vaiheessa. Kuitenkin kun päästiin Alicen (Lisa Wilcox) ja Rickin (Andras Jones) taloon, alkoi elokuvan tapahtumat monin paikoin palautua mieliini ja muistinkin sitten (ainakin yhden) elokuvan selviytyjän. Tästä huolimatta elokuva oli todella viihdyttävä ja Elm Streetin talossa riitti jännittäviä tilanteita. Freddy oli jälleen kerran iskussa vitseineen ja tappotapoineen ja niinpä elokuva ei päässyt puuduttamaan missään vaiheessa. Loppuratkaisu ja paikka, jossa se tapahtui, oli kyllä pyyhkiytynyt täysin mielestäni, enkä muistanutkaan niitä ennen kuin tulivat eteen ja ihan kivalla tavalla Freddy sai jälleen loppunsa, vaikka ne lentävät sielut olivatkin ehkä vähän liikaa. Musiikki oli osaltaan vaikuttamassa oikeanlaisen tunnelman olemassaoloon. Kaikin puolin hyvä, viihdyttävä kauhuelokuva.

Kristenin näyttelijä oli vaihtunut Patricia Arquettesta Tuesday Knightiin, joka oli kyllä ihan kelvollinen Kristen, mutta kyllä minä jäin jossain määrin kaipaamaan Arquettea. Muuten näyttelijät hoitivat roolinsa ihan tyydyttävällä tavalla ja Robert Englundista en edelleenkään keksi mitään pahaa sanottavaa.

Pisteitä: 4/5

Satunnainen hauska fakta matkan varrelta: Jos nyt tulkitsin lukuja oikein, niin tämä osa on tuottanut eniten absoluuttisia lipputuloja (huomioon ei ole otettu inflaatiota) näistä sarjan "virallisista" osista.

sunnuntai 25. huhtikuuta 2010

Painajainen Elm Streetillä 3 - Unien soturit

Alkuperäinen nimi: A Nightmare on Elm Street 3: Dream Warriors
Ohjaus: Chuck Russell
Käsikirjoitus: Wes Craven, Bruce Wagner, Frank Darabont, ym.
Pääosissa: Heather Langenkamp, Craig Wasson, Robert Englund
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1987

Kesto: 96 min

- Ah... your parents still live around here?

- My mother passed away. She... died in her sleep.

Kristen (Patricia Arquette) näkee unta Freddy Kruegerista (Robert Englund), mikä johtaa Kristenin haavoittumiseen sillä tavalla, että hänen äitinsa (Brooke Bundy) pitää haavoja itseaiheutettuina ja lähettää tämän hoitolaitokseen, jossa muillakin nuorilla on pahoja univaikeuksia. Laitokseen tulee uusi työntekijä, Nancy Thompson (Heather Langenkamp), joka sai aikoinaan itsekin kärsiä Freddyn metkuista. Kun sitten laitoksessa alkaa Freddyn murhien sarja, Nancyn ja jäljellä olevien nuorten on iskettävä takaisin...

Kolmas Elm Street -elokuva palaa ainakin siinä mielessä ruotuun, että Freddy on taas oma ilkeä itsensä, eikä tarvitse enää minkäänlaisia "sidekickejä" murhapuuhiinsa. Vaikka Wes Craven ei vastannutkaan tämän osan ohjaamisesta, hän oli kuitenkin mukana vääntämässä käsikirjoitusta (mukana myös Frank Darabont!), mistä saattaa johtua se seikka, että Painajainen Elm Streetillä 3 - Unien soturit vaikutti taas ihan hyvältä osalta heikohkon kakkososan jälkeen, vaikka sitten taas ei kuitenkaan iskenyt ihan samalla tavalla kuin ensimmäinen osa.

Tällä kertaa siirrytään ainakin näennäisesti pois Elm Streetiltä sinne hoitolaitokseen ja tämä ratkaisu oli omalla tavallaan ihan virkistävä. Elm Streetillä ja erityisesti Nancyn entisessä talossa kuitenkin vieraillaan unissa, joten siinä mielessä yhteys Elm Streetiin säilyy. Tarina itsessään kulki eteenpäin ihan kivasti, vaikka ensimmäisen osan pelottavuudesta oli enää murto-osa jäljellä ja niinpä kiinnostavimmaksi seikaksi nousi odotus siitä, kuka saa seuraavaksi surmansa. Ei, ei tämä sinänsä huono juttu ollut, sillä nämä kuolemat oli monin paikoin toteutettu hyvinkin viihdyttävästi ja Freddyn ilkeämielinen huumori pääsee näissä kuolemantapauksissa todellakin oikeuksiinsa. Nyt myös tarinan sisältöön oli saatu uusi elementti, kun Kristen kykeni kutsumaan muita henkilöitä uniinsa ja tämä oli ihan piristävä uutuus. Jos elokuvaa katsoo ensimmäistä kertaa, niin silloin elokuvaan saattaa sisältyä myös yllätyksiä ainakin sen suhteen, ketkä lopulta kuolevat Freddyn käsittelyssä, niin ja vaikka itsekin katson tätä jo toista kertaa, niin silti vähän hätkähdytti joidenkin kuolevien henkilöllisyys. Tämä romuttamojakso oli sinänsä ihan mielenkiintoinen, mutta vähän sitäkin olisi ehkä voinut tiivistää. Freddyn tuhoaminen oli lopulta ihan mallikkaasti tehty.

Oli kiva saada vanhoja tuttuja takaisin mukaan Heather Langenkampin ja John Saxonin muodossa, vaikka jälkimmäistä näkyi jälleen kerran ihan liian vähän. Tällä kertaa nämä nuoret eivät olleet ihan niin alttiita teinikliseille kuin aiemmin, vaikka tiettyä teiniuhoa olikin havaittavissa, mikä oli tietenkin ihan positiivista. Jos ensimmäinen osa oli Johnny Deppin ensimmäinen elokuvarooli, niin tässä osassa puolestaan nähtiin Patricia Arquetten ensimmäinen elokuvarooli ja ihan hyvinhän hän roolinsa veti, jopa ehkä paremmin kuin Depp aikoinaan.

Pisteitä: 3,5/5

lauantai 24. huhtikuuta 2010

Painajainen Elm Streetillä 2 - Freddyn kosto

Alkuperäinen nimi: A Nightmare on Elm Street Part 2: Freddy' Revenge
Ohjaus: Jack Sholder
Käsikirjoitus: David Chaskin
Pääosissa: Mark Patton, Kim Myers, Robert Englund
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1985

Kesto: 87 min

- You are all my children now.
 
Walshin perhe on muuttanut Elm Streetille samaiseen taloon, jossa Nancy Thompson viisi vuotta sitten koki omat kauhunsa Freddy Kruegerin (Robert Englund) kanssa. Nyt perheen teinipoika Jesse (Mark Patton) joutuu puolestaan tekemisiin Freddyn kanssa, mutta sen sijaan, että Freddy tappaisi tämän, hän päättääkin kostaa kaikille Jessen kautta ja pian ihmiset Jessen ympärillä rupeavat kuolemaan, mutta onko Freddyn pauloista poispääsyä?

Painajainen Elm Streetillä oli suuri kassamenestys, joten tietenkin sille piti tehdä jatko-osa, joka sekin menestyi paremmin kuin hyvin. Itse kuitenkin suhtauduin tähän ensimmäiseen jatko-osaan hyvinkin nuivasti aikoinaan, sillä sillä ei tuntunut olleen mitään tekemistä varsinaisen Elm Street -kaanonin kanssa, mikä teki siitä aikoinaan mielestäni todella huonon. Nyt, toisella katselukerralla osin tiesin jo mitä odottaa ja siten maistuikin vähän paremmin, mutta ei tämä silti päässyt lähellekään ensimmäisen osan tunnelmaa.

En muista tarkkaan, miksi en pitänyt tätä "viralliseen" Elm Street - kaanoniin kuuluvana, mutta epäilen, että tämä saattoi johtua niinkin tyhmästä asiasta kuin tietenkin Freddyä lukuun ottamatta samojen hahmojen uupumisesta, mutta olihan tässä kuitenkin viittauksiakin tuohon ensimmäiseen osaan: sama talo ja Nancyn päiväkirja, joten siinä mielessä ei täysin metsässä oltu. Tuo edellä mainittu nuiva suhtautuminen tähän osaan saattoi johtua myös siitä, että tässä osassa Freddy ei ollut niin sanotusti oma itsensä, vaan tällä kertaa hän käytti Jesseä sijaiskehonaan, mikä ei ollut lopulta kovin toimiva tai mielenkiintoinen ratkaisu. Kuitenkin itse tarinassa riitti kyllä potkua sen verran, että elokuvan juuri ja juuri jaksoi katsoa loppuun, vaikka ei ollutkaan yhtä pelottava kuin ensimmäinen osa. Parhaiten elokuvassa maittoivat ne kohtaukset, jossa Freddy oli niin sanotusti omillaan ja tässä syystä pidinkin tästä allasbilejakson loppupuolesta; vaikka siis Freddy olikin Jessen kehossa, niin tässä kohtauksessa se ei niin selvästi käynyt ilmi kuin monissa muissa kohtauksissa, mikä oli vain positiivista. Elokuvassa toisteltiin ensimmäisestä osasta tuttuja repliikkejä, mikä vähän latisti tunnelmaa. Elokuvan loppuratkaisukin jäi lopulta vähän pliisuksi.

Freddy on kuitenkin aina Freddy ja jälleen kerran Englund istuu Freddyn rooliin edelleen varsin hyvin. Jesseä näytellyt Mark Patton ja Lisaa näytelleet Kim Myers sen sijaan olivatkin sitä perusteinikauhuluokkaa eli melko luokattomia, eikä sivuhahmoissakaan juuri kehumista ollut. Kim Myers näytti paikoitellen ihan nuorelta Meryl Streepiltä (tietämättä, miltä Streep näytti nuorena)!

Pisteitä: 2,5/5

Project 1001, osa 112/1001: Painajainen Elm Streetillä

Alkuperäinen nimi: A Nightmare on Elm Street
Ohjaus: Wes Craven
Käsikirjoitus: Wes Craven
Pääosissa: Heather Langenkamp, Robert Englund, Johnny Depp
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1984

Kesto: 92 min

- Whatever you do, DON'T fall asleep!

 
Tina (Amanda Wyss) näkee hirveää painajaista miehestä (Robert Englund), jolla on lierihattu, naama palanut, punavihreäraidallinen paita sekä veitsikädet. Juuri kun mies on viiltelemässä, Tina herää painajaisestaan, joka ei kuitenkaan ollut pelkkä painajainen, sillä hänen paitansa on täynnä isoja viiltojälkiä. Hän pelästyy ja pyytääkin kaveriaan Nancya (Heather Langenkamp) ja poikaystäväänsä Rodia (Jsu Garcia) seuraavaksi yöksi turvakseen. Seurasta ei ole kuitenkaan apua, sillä Tina näkee taas painajaista tuosta miehestä ja pian käy ilmi, että jos hän tappaa unessa, kuolee myös oikeasti...

Tuossa jokunen vuosi sitten suoritin sellaisen tempauksen, että katsoin kaikki Painajainen Elm Streetillä -elokuvat kahdessa yössä ja koska näin niiden öiden jälkeen todella psykedeelisiä unia, päätin yrittää katsoa nämä elokuvat taaskin yhtä tiheässä aikataulussa, mutta nyt ensimmäisen yön jälkeen jo minun täytyy tunnustaa tappioni ja näin vilkkaasti ei tule katsottua näitä tällä kerralla.

Painajainen Elm Streetillä jatko-osineen valikoitui tämän kuukauden WANHAksi muutamastakin eri syystä. Ensinnäkin jotta tuon edellä mainitun katsomisnopeuden olisi pystynyt säilyttämään, tarvitaan paljon pimeyttä ja siksi oli katsottava nämä viimeistään nyt, vaikka WANHA-puolella olisi ollut muutamakin elokuva vuorossa ennen tätä, mutta heinäkuussa, jolloin tämä elokuva kai olisi tullut "oikealla aikataululla" katsottuna olisi ollut vielä vähemmän sitä pimeyttä. Olisin periaatteessa voinut katsoa nämä elokuvat myöhemminkin eli syksyllä, mutta sitten taas olen jo joitakin kuukausia halunnut päästä takaisin Elm Streetille, joten siksikin oli otettava nämä nyt katseluun. Se viimeinen seikka, joka vaikutti myös vähän tähän halukkuuteen, löytyy uudesta A Nightmare on Elm Street -elokuvasta, joka tulee ensi-iltaan ensi viikolla Yhdysvalloissa. Tietenkin kuvittelin, että elokuva saisi Suomen ensi-illan hyvin pian tämän jälkeen, mutta toistaiseksi sellaisesta ei ole tietoa (mistä iso miinus Finnkinolle). Tuo "remake", joka oikeasti taitaakin olla esiosa, on ollut alkuvuoden aikana yksi eniten odottamistani elokuvista.

Niin, tämä ensimmäinen Painajainen Elm Streetillä -elokuva pesee oikeastaan kaikilla muilla 1980-luvun (ja 1970-luvun lopun) teinislashereillä lattiaa, vaikka totuuden nimissä onkin sanottava, että Halloween kyllä pääsee aika lähelle. Idea elokuvaan on hyvin mielikuvituksellisen hieno, sillä jonkun (tässä tapauksessa Kruegerin) tunkeutuminen ihmisten uniin tappaen heidät siellä on vähintäänkin pelottavaa. Vaikka elokuva toistaakin monia teinikauhuelokuvien kliseitä, se tekee sen pukien tapahtumat todella mielenkiintoiseen pakettiin. Kruegerin väkivaltainen käytös unissa tulee selvästi jo heti elokuvan alussa ja tämän jälkeen sitten keskitytäänkin selvittämään Kruegerin henkilöllisyyttä ja sitä, miten hänestä voisi päästä eroon ja tämä kaikki on toteutettu erittäin hyvin. Katsojaa ei edes yritetä huijata oikeastaan missään vaihessa, vaan aina on heti tiedossa, kun joku hahmo vaipuu uneen ja sitten vain odotellaankin Kruegerin saapumista. Myös se tapa, jolla Krueger lopulta saadaan nalkkiin, oli hyvin nerokkaasti keksitty. Elokuvasta puuttuu Halloweein kaltainen kunnolla mieleenjäävä tunnusmusiikki, mutta tarjoaa silti hyvän tunnuslorun sekä musiikin, joka oli omiaan luomassa hyvinkin pelottavaa tunnelmaa. Lopusta vielä sen verran, että juuri kun sitä ehti luulla elokuvan päättyvän kaikin puolin onnellisesti, niin saadaan vielä se puskista tullut Freddyn vihoviimeinen tempaus. Täydellistä!

Puhutaanpa hetki Freddy Kruegerista, jota Robert Englund näyttelee täydellisesti. Kyseessä on ainakin omaan makuun se kaikkien aikojen ikimuistettavin ja siten paras kauhuelokuvahahmo, eikä esimerkiksi Jason Voorhees tai Michael Myers pääse lähellekään häntä. Freddy Krueger kun ei kykkinyt vain piilossa, vaan hän oli tämän tästä hyvinkin näkyvästi läsnä jahdatessaan teinejä näiden unissaan. Freddyn tapa veistellä huonoja vitsejä ja muita one-linereita jahtaamisen yhteydessä oli vain ja ainoastaan positiivista ja tekikin jollain tavalla hahmosta selvästi muista tuon ajan kauhuhahmoista poikkeavan. Englund on, kuten sanoin, loistava näyttelemään Kruegeria ja muistankin kun katsoin ensi kertaa koko sarjaa läpi, että pelkäsin sitä osaa, jossa Englund on korvattu jollain toisella näyttelijällä; onneksi näin ei sitten käynyt.

Noin muuten näyttelijäkasti oli varsin teiniä. Tarkoitan tällä sitä, että nämä nuoret käyttäytyivät hyvin kauhuelokuvien kliseiden tapaan eli tyhmästi ja juoksivat pakoon (varsinkin Tinaa esittänyt Amanda Wyss) hyvin teinikauhukliseiden tavalla. Heather Langenkamp oli kuitenkin hyvä valinta Nancyksi ja hän suoriutuikin roolistaan kunnialla. John Saxonille olisin toivonut ehkä vähän enemmän ruutuaikaa. Mukana myös Johnny Depp ensimmäisessä elokuvaroolissaan.

Pisteitä: 5/5

perjantai 23. huhtikuuta 2010

Project 1001, osa 111/1001: Tohtori Zhivago

Alkuperäinen nimi: Doctor Zhivago
Ohjaus: David Lean
Käsikirjoitus: Robert Bolt
Pääosissa: Omar Sharif, Julie Christie, Geraldine Chaplin
Valmistusmaa: Yhdysvallat, Italia
Ilmestymisvuosi: 1965

Kesto: 192 min
 

- It seems you've burnt the wrong village.
- They always say that, and what does it matter? A village betrays us, a village is burned. The point's made.
- Your point – their village.
 
Yuri Zhivagon (Omar Sharif) vanhemmilla ei ole varaa elättää tätä, joten hän muuttaa äitinsä ystävän perheeseen Moskovaan ja perheenpäänä on eläköitynyt lääketieteen professori Alexander Gromeko (Ralph Richarson), joten Yurikin alkaa opiskella lääkäriksi. Gromekon perheeseen kuuluu myös tytär Tonya (Geraldine Chaplin), johon Yuri aikaa myöten rakastuu. Samaan aikaan toisaalla nuori Larissa/Lara (Julie Christie) alkaa suhteeseen äitinsä (Adrienne Corri) miesystävän Victor Komarovskyn (Rod Steiger) kanssa ja kun hänen äitinsä saa tietää heistä, tämä yrittää itsemurhaa. Gromekoa ja Zhivagoa pyydetään hoitamaan Laran äitiä ja tällöin myös Yuri ja Lara tapaavat ensimmäisen, mutta ei viimeistä kertaa...

Joissakin yhteyksissä (mm. DVD-julkaisun kannessa) tätä elokuvaa, jonka katselu venyi kahteen iltaan, on verrattu Tuulen viemää -elokuvaan, joten menenpä ”massan” mukana ja ajaudun itsekin hieman vertaamaan näitä kahta elokuvaa. Tämä elokuva ei nimittäin missään nimessä ole edellä mainitun elokuvan veroinen, vaan tämä on selkeästi paljon parempi ja minä tykkäsinkin tästä. Tämän elokuvan kohdalla ongelmaksi muodostui se kysymys, että kuinka paljon minä tästä oikein pidinkään, enkä ole vielä tätä kappaletta kirjoittaessani täysin varma lopullisesta arvosanasta; näin suurta ongelmaa ei ole ollut kertaakaan aiemmin. Se on kuitenkin varmaa, että Tohtori Zhivago oli kuitenkin hyvä elokuva.

Elokuva alkaa ns. nykyhetkestä, kun Yevgraf Zhivago (Alec Guinness), jonka vielä tässä kohtaa luulin olevan se nimihenkilö, kuulustelee nuorta Tonyaa (Rita Tushinghamia), jotta tämä voisi kertoa jotain Yefgrafin velipuolesta. Tämä aloitus oli ehkä vähän turha, sillä kun siirrytään tähän kolmituntiseen takauman pariin, niin tuntui siltä kuin tämä nykyhetki-pätkä olisi ollut jokseenkin turha, varsinkin kun Yevgraf liittyy tarinaan korkeintaan välillisesti. Lopussa tietenkin palataan tähän nykyhetkeen, mutta vaikka tässä vaiheessa tiesikin jotain kaksikon taustoista, niin en silti nähnyt kovin suurta merkitystä tälle nykyhetkelle.

Kuitenkin itse päätarinan alettua elokuvan maailma imaisi minut, jos ei nyt ihan täysin, niin aika hyvin mukaansa (se elokuvan keskenjääminen ensimmäisenä iltana johtui vähästä unesta edellisyönä, ei tästä elokuvasta). Elokuvahan sijoittuu Venäjälle ensimmäisen maailmansodan ja siten suurten vallankumouksien kynnyksille ja kun tähän mennessä tapahtumista on lukenut pitkälti vain Suomen näkökulmasta, niin tämä elokuva valotti vähän myös sitä toista puolta – elokuvahan perustuu Nobel-palkitun Boris Pasternakin romaaniin, joka puolestaan perustui osittain hänen omakohtaisiin kokemuksiinsa – ja minusta tämä oli vain virkistävä seikka.

Elokuvassa sattui ja tapahtui ja niin Lara kuin Yurikin joutuvat jos monituisiin koettelemuksiin ja kaiken tämän seuraaminen oli, jos ei tajunnanräjäyttävää, niin ainakin todella mielenkiintoista. Elokuvaa seurattiin pääosin Yurin näkökulmasta ja Lara pääsi esille omissa toimissaan oikeastaan vain elokuvan ensimmäisellä kolmanneksella ja tämän jälkeen Lara nähtiinkin lähinnä vain ollessaan Yurin kanssa, mutta tähän ei oikeastaan kiinnittänyt huomiota ennen kuin vasta elokuvan päätyttyä, sen verran Yurin tarinassa riitti sitä mielenkiintoa. Huomasin itse asiassa siellä Varykinossa/Yuriatinissa, että toivoin Yurin ”tulevan järkiinsä” ja katkaisemaan välit Laraan ja elämään onnellista elämää Tonyaan, mutta sitten taas toivoin samaan aikaan, että Yurin valitsisi Laran Tonyan sijaan. Tämä jos jokin kertoi siitä, että vaikka Yuri syyllistyikin aviorikokseen, niin häntä ei voinut missään nimessä vihata, vaan hänelle toivoi lopulta käyvän todella hyvin, ja tämä seikka jos jokin kertoo elokuvan vaikuttavuudesta. Niin ja vaikka juonenkäänteitä riitti vaikka kuinka paljon, niin aina siirryttiin kiinnostavasta tilanteesta toiseen kiinnostavaan ja hyvin toteutettuun tilanteeseen. Jos näin suurta kokonaisuutta pitäisi yrittää tiivistää yhteen virkkeeseen, niin ensimmäinen tunti elokuvasta oli sellaista ihan hyvää kamaa, mutta kaksi viimeistä tuntia olivatkin sitten jotain paljon enemmän. Loppuratkaisu Yurin osalta kyllä tuotti pienen pettymyksen; se tuntui kaiken nähdyn ja koetun jälkeen pieneltä antikliimaksilta.

Elokuva sisälsi paljon loistavia roolisuorituksia ja yhden nostaminen jonkun toisen edelle tuntuisi vääryydeltä. Omar Sharif oli loistava valinta Yuriksi, Geraldine Chaplin oli loistava valinta Tonyaksi ja Julie Christie oli loistava valinta Laraksi. Niin ja jotta en toistaisi itseäni tämän enempää, niin myös Rod Steiger, Alec Guinness ja Pashaa näytellyt Tom Courtenay antaitsevat kunniamaininnan, vaikka pienemmässä rooleissa olivatkin.

Kuten yllä mainitsinkin, niin elokuvan pisteyttäminen oli hyvin vaikeaa ja tuntuikin siltä, että jonakin toisena päivänä voisin helposti antaa elokuvalle kolme ja puoli pistettä (sen alle en uskoisi tämän menevän) ja toisena päivänä täydet viisi. Kuitenkin ehdottomasti elokuva, jonka haluan katsoa jonakin päivänä uudestaan.

Pisteitä: 4,5/5

tiistai 20. huhtikuuta 2010

Project 1001, osa 110/1001: Viimeinen tango Pariisissa

Alkuperäinen nimi: Ultimo tango a Parigi
Ohjaus: Bernardo Bertolucci
Käsikirjoitus: Bernardo Bertolucci, Franco Arcalli
Pääosissa: Marlon Brando, Maria Schneider, Jean-Pierre Léaud
Valmistusmaa: Italia, Ranska
Ilmestymisvuosi: 1972

Kesto: 122 min
 

- Why do you hate women?
- Either they always pretend to know who I am, or they pretend I don't know who they are, and that's very boring.
 
Jeanne (Maria Schneider) on katsomassa vuokra-asuntoa Pariisissa, kun hän huomaa, että siellä on jo joku, vaimonsa juuri menettänyt Paul (Marlon Brando), jonka kanssa hän harrastaa seksiä, vaikka hänellä olisi omakin mies Tom (Jean-Pierre Léaud) odottamassa. Jeanne ja Paul aloittavat erikoisen suhteen, jossa he tapaavat vain ja ainoastaan kyseisessä vuokra-asunnossa ja pysyvät samalla toisilleen täysin nimettöminä, mutta voiko tällainen suhde lopulta toimia?

Tämä elokuva oli allekirjoittaneelle täysi mysteeri etukäteen, sillä en tiennyt elokuvasta etukäteen oikeastaan mitään, en tyylilajia (otaksuin kuitenkin draamaksi, mutta olisihan tämä voinut olla esimerkiksi musikaalikin), en valmistusmaata, en näyttelijöitä, en ohjaajaa, en mitään. Itse asiassa kuvittelin tämän olevan niin sanottu elämää suurempi rakkaustarina, josta minäkin olisin saanut vaikka mitä irti, mutta näin ei kuitenkaan käynyt, nimittäin Viimeinen tango Pariisissa jäi lopulta melko keskinkertaiseksi tapaukseksi.

Elokuvassa parasta oli sen lähtöidea eli kahden ihmisen sattumalta tapaaminen ja siitä seuranneen suhteen muodostuminen, vaikka pysyivätkin pitkälti toisilleen tuntemattomina. Nämä kaksikon tapaamiset siellä asunnossa olivatkin ehdottomasti elokuvan parasta antia ja yksittäisistä kohtauksista pitää mainita tämä kohtaus, jossa Jeanne ja Paul istuivat sängyllä alastomina katsellen toisiaan. Kuitenkin mitä pidemmälle elokuva eteni, sitä enemmän nämä (ehkä) paljastelivat asioita itsestään ja minusta tämä ei ollut ihan paras ratkaisu, sillä olisin halunnut heidän pysyvän toisilleen täysin tuntemattomina. Sitten taas välillä seurattiin niin Paulin kuin Jeannenkin omaa elämää tuon asunnon ulkopuolella, eikä näissä kohtauksissa ollut missään nimessä samaa imua kuin kaksikon keskinäisissä tapaamisissa. Myöskään en hirveästi pitänyt elokuvan loppujaksosta, kun tällöin varsinkin Paul paljastaa itsestään lähestulkoon kaiken, mikä ei oikein toiminut kaiken jo nähdyn jälkeen. Toisaalta kyllä olin ymmärtäväni Paulin motiivit teolle, mutta minä en siitä tykännyt. Loppuratkaisukaan ei tehnyt oikein vaikutusta, ei hyvässä eikä pahassa.

Marlon Brandon, jota en kyllä tunnistanut elokuvan aikana (tähän punasteleva hymiö), ja Maria Schneiderin kemiat kyllä toimivat hyvin yhteen ja siksikin heidän väliset kohtaukset olivat suurenmoisia. Muut näyttelijät jäivätkin sitten selvästi kaksikon varjoon, eikä Brandon ja Schneiderkaan niin merkillepantavan hyviä olleet ollessaan muiden seurassa.

Pisteitä: 2,5/5

maanantai 19. huhtikuuta 2010

Project 1001, osa 109/1001: West Side Story

Alkuperäinen nimi: West Side Story
Ohjaus: Jerome Robbins, Robert Wise
Käsikirjoitus: Ernest Lehman
Pääosissa: Natalia Wood, Richard Baymer, Russ Tamblyn
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1961

Kesto: 145 min

- We gotta stand up to the Doc. It's important.
- Fighting over a little piece of street is so important?
- To us it is!
- To hoodlums it is!
 
Jossain New Yorkin länsiosissa kaksi jengiä, Sharksit ja Jetsit, kokevat molemmat omistavansa saman alueen. Kaupungin poliisi haluaa saada jengit sopimaan ja heille järjestetäänkin tanssiaiset. Jetsin pomo Riff (Russ Tamblyn) pyytää mukaan hyvää ystäväänsä Tonya (Richard Baymer), joka lähtee paikalle hyvin vastentahtoiseksi. Tanssiaisissa hän kuitenkin tapaa Sharksin pomon Bernardon (George Chakiris) siskon Marian (Natalia Wood), mutta onnistuvatko he murtamaan jengien väliset raja-aidat ja elämään onnellisena?

Olin suorastaan hämmästynyt siitä, kuinka vähän oikein tiesinkään tästä kymmenen Oscaria voittaneesta elokuvasta. Vaikka elokuva on odottanut katseluaan jo muutaman kuukauden, niin vasta jokunen päivä minulle selvisi, että tämä on musikaali ja vasta eilen selvisi, että tämä on tehty jo 1961. Olin myös luullut nähneeni tästä pätkiä, mutta näin ei sitten kai ollutkaan, vaan olin luultavasti sekoittanut nimen melkein kymmenen vuotta myöhemmin ilmestyneeseen Love Storyyn. Minulla on ollut tässä viime vuosina hyvin positiivisia kokemuksia musikaaleista ja siten tätäkin elokuvaa kohtaan minulla oli melkoiset odotukset, mutta ei West Side Story ihan täysin näitä odotuksia lunastanut.

Aluksi odotin elokuvasta jengien välienselvittelyä koskevaa elokuvaa, jossa kuitenkin lopussa jengit paiskaavat kättä ja kaikki tulisi olemaan iloisia. Tuli yritettyä jopa puolen valitsemista (Sharksit), mutta pian kävi ilmi, että molemmat jengit ovat ihan yhtä typeriä. Sitten kun Tony oli esitelty ja Maria tuli ruutuun, minulle tuli kuin taikaiskusta mielleyhtymä Shakespearen Romeo & Juliaan ja tuo mielleyhtymä osoittautuikin lopulta oikeaksi. Tämän vuoksi minulla oli hyvin selkeä näkemys siitä, millainen elokuva tulisi olemaan ja tuo näkemys pitikin kutinsa elokuvan puoliväliin asti (ja osin loppukohtauksenkin kohdalla) ja kun jo DVD:n valikoissa oli mainittu välisoitto, arvasin aika tarkalleen, minkälaisen kohtauksen jälkeen tuo välisoitto tulisi. Täten varsinkaan tätä alkupuolta elokuvasta ei voi kovin omaperäiseksi tai yllättäväksi sanoa. Toiselle puoliskolle sitten mahtui niitä yllätyksiäkin, kuten tämän tappelun oleminen niin varhaisessa vaiheessa ja myös sen lopputulos. Tämän juonenkäänteen johdosta elokuvasta tulikin selvästi mielenkiintoisempi seurattava, kun ei tarkalleen voinut enää tietää, mitä tuon tappelun jälkeen tulisi tapahtumaan. Tietenkin jonkinasteisena romantikkona toivoin kaiken päättyvän Marian ja Tonyn välillä hyvin, vaikka pelko niskassa olikin, että näin ei olisi. Loppukohtaus siis oli jossain määrin varsin odotettu, eikä siten tehnytkään suurta vaikutusta.

Sitten musiikkipuoleen. Elokuvassa oli ihan liian paljon balladimaisia kappaleita, eivätkä nekään kovin hyviä, joten musiikkipuolella jäätiin vähän puolitiehen vakuuttavuuden suhteen. Nyt ainakin tiedän, mistä elokuvasta ainoat tunnistamani kappaleet America ja I feel pretty ovat kotoisin. Nuo kappaleet olivatkin yhdessä Officer Krupken kanssa elokuvan ainoat todelliset valopilkut (vaikka I feel pretty rauhallisempi veto olikin), muuten kappaleissa ei ollut tarpeeksi potkua miellyttääkseen minua. Itse asiassa tajusin juuri, että American sävel on tullut tutuksi Metallican Don't Tread On Me -kappaleen introsta.

Minusta näyttelijät olivat ihan onnistuneita valintoja, varsinkin nämä monilukuiset sivuosien esittäjät. Kyllä Natalia Wood ja Richard Baymer hekin ihan kohtuullisia, mutta parhaiten minua miellyttivätkin nämä jengiläiset heiloineen. No, näistä naisista ainakin Bernandon tyttöystävä Anita (Rita Moreno), Jetsin jäsenten heilat olivat enemmänkin aika bimboja. Tosin näillä jengiläisillä oli kyllä niin tanssijoiden ruumiinrakenne, etteivät he siinä mielessä tuntuneet oikein aidoilta jengiläisiltä, mutta kuitenkin hoitivat sen laulu- ja tanssipuolen ihan hyvin. Ilokseni panin merkille, että näiden tanssijoiden koreografiat oli hyvin tarkkaan mietitty jopa silloin, kun laulua ei kunnolla edes kuultu.

Pisteitä: 3/5

sunnuntai 18. huhtikuuta 2010

Reindeerspotting - Pako joulumaasta

Alkuperäinen nimi: Reindeerspotting - Pako joulumaasta
Ohjaus: Joonas Neuvonen
Käsikirjoitus: Joonas Neuvonen, Sadri Cetinkaya
Pääosissa: Jani
Valmistusmaa: Suomi
Ilmestymisvuosi: 2010
Kesto: 84 min
 
19-vuotias narkomaani Jani asuu Rovaniemellä, joka hänen mukaansa on todellinen pirikaupunki ja josta kaikki haluavat vain pois, myös hän itse. Jani vetää pääasiassa subutexia suoneen ja toisinaan jotain vahvempaakin. Rahat huumeisiin Jani saa tekemällä rikoksia samalla, kun hän toivoisi pääsevänsä pois kaupungista, jotta hän voisi lopettaa huumeidenkäytön. Rikokset saavat hänet lopulta tekemisiin virkavallan kanssa, mutta eräänä yönä Janin onni taittuu ja hän saa tilaisuuden häipyä kaupungista...

Leffasuperlauantain viimeisenä elokuvana vuoron sai Reindeerspotting - Pako joulumaasta, joka esitettiin viime kuussa Tampere Film Festivalilla ja sen jälkeen elokuvan lento on ollut hurjaa, sillä nopeasti se otettiin Finnkinon ohjelmistoon muutamiin teattereihin ja suuren kysynnän vuoksi elokuva pääsi levitykseen myös suurten kaupunkien ulkopuolelle. Eilisessä näytöksessäkin elokuvalle oli varattu teatterin kolmanneksi suurin sali (noh, viidestä) ja katsojia oli ainakin puolillaan. Eikä tämä dokumentiksi ihan huonoimmasta ollutkaan, joskaan ei nyt täyskymppikään.

Joonas Neuvonen on itsekin käyttänyt huumeita, joten aihe on hänelle siinä mielessä läheinen ja itse asiassa Jani ja muut elokuvan henkilöt ovatkin hänen lähipiiristään. Neuvonen antaa Janille niin sanotusti täyden vapauden tehdä ihan mitä vaa ja hän itse keskittyy siihen kuvauspuoleen ja tämä oli ratkaiseva seikka sille, että menin tämän lopulta katsomaan. Niinpä Jani saa rauhassa vedellä subutexia suoneen ja muita huumeita sekä murtautua halutessaan autoihin kameran kuvatessa kaiken. Narkomaanin elämä ei ole ruusuilla tanssimista ja sen tämä dokumentti omalla karulla tavalla todellakin näyttää toteen. Totta kai Janilla on pilvessä ollessa kivaa, mutta vähän selviydyttyään hänkin tajuaa, ettei hommassa ole mitään mieltä. Lopulta Jani päätyy kiertelemään ympäri Eurooppaa, mikä tuli allekirjoittaneelle suurena yllätyksenä, mutta vaikka kuinka hän vannoisi lopettavansa huumeidenkäytön, niin siihen hän ei kuitenkaan pysty. Narkomaanin mieli on heikko, mutta hauras. Dokumentti on selvästi parhaimmillaan tämän matkan aikana, sillä silloin heräsi edes pieni toive siitä, että Jani pääsisi helvetistään irti, mitä ei kyennyt uskomaan lainkaan Janin ollessa vielä Rovaniemellä. Elokuva antaa jotakuinkin paljaan kuvan huumemaailmasta, mutta ihan täysin pelkkä suoneenvetäminen ei jaksanut imaista mukaansa. Sen sijaan Janin suorastaan lapsekas riemu hänen kohdatessaan aina uuden "paratiisin" oli suorastaan tragikoomista ja tragikoominen oli myöskin hänen ja ystävänsä väittely, jossa he vain jäivät toistelemaan samaa lausetta toisilleen. Kokonaisuutena siis ihan mielenkiintoinen, mutta karu dokumentti, mutta vaikka Janin matka toikin elokuvaan lisämielenkiintoa, niin ei tällä tavalla toteutettuna saa ihan minulle parhaiten iskevää elokuvaa.

Tämän elokuvan kohdalla on paljon puhuttu elokuvan ikärajasta ja minä kykenen jotenkin näkemään molempien osapuolten näkökannan. Alemman ikärajan (K-15) puolestapuhujat pitävät tätä suurena valistuselokuvana, joka näyttää, ettei se huumetäyteinen elämä mitään riemujuhlaa ole, vaan ajaa huumekoukkuun, velkoihin ja sitä myötä rikoskierteeseen ja tämän dokumentti tekee kyllä. Sitten taas ylemmän ikärajan (K-18) puolestapuhujat katsovat, että elokuva nimenomaan saattaisi ajaa nuoria käyttämään huumeita. No, siitä ei ole loppujen lopuksi kovinkaan pitkä aika, kun itse olin teini (tai on siitä, mutta ei tunnu siltä) ja tiedän, että teinit todella osaavat olla tyhmiä. Tässäkin he saattavat nähdä vain sen pilvessä olemisen hauskuuspuolen ja unohtaa kaiken muun näkemänsä - onhan se jo nytkin todella siistiä vetää pää sekaisin alkoholilla, niin mitä jottei huumeilla. Kuitenkin katson, että ne nuoret, jotka tästä elokuvasta saisivat kimmokkeen alkaa käyttää huumeita, on hyvin hyvin pieni määrä, mutta onko sekin jo liikaa?

Pisteitä: 3,5/5

Kick-Ass

Alkuperäinen nimi: Kick-Ass
Ohjaus: Matthew Vaughn
Käsikirjoitus: Jane Goldman, Matthew Vaughn
Pääosissa: Aaron Johnson, Chloe Moretz, Nicolas Cage
Valmistusmaa: Yhdysvallat, Iso-Britannia
Ilmestymisvuosi: 2010
Kesto: 120 min

- Dave, why are you dressed like Kick-ass!
- I am Kick-ass! I'm also not gay.
 
Dave (Aaron Johnson) on sarjakuvanörtti, joka alkaa pohtia sitä, miksei kukaan ole koskaan alkanut tosielämässä supersankariksi ja päättääkin tulla ensimmäiseksi sellaiseksi ja hommaa itselleen supersankaripuvun ja hänestä tulee Kick-Ass. Erään yöllisen tappelun jälkeen hänestä tulee internet-imiö. Kuin sattuman kautta Batmanin näköinen Bid Daddy (Nicolas Gace) alkaa kiusata huumeparonin bisneksiä ja he luulevat syyllisen olevan Kick-Ass ja soppa on valmis...

Leffasuperlauantai jatkui tällä elokuvalla, jonka traileri sai minut kunnolla kiinnostumaan, sillä ultraväkivalta lasten - no, yksi kunnolla lapsi tässä vain oli - harjoittamana kuulosti juuri sellaiselta elokuvalta, josta "kaikki" tykkäävät, mutta saa samalla kukkahattutädit liikkeelle ja lisäksi idea tuntui tuoreelta. No, näin jälkikäteen on valitettavasti sanottava, että Kick-Assia kuvaisi parhaiten ilmaisu "Yritys hyvä kymmenen, mutta...".

Elokuva lähti käyntiin ihan kiinnostavasti, kun esiteltiin Daven hahmo ja hänen nörttiytensä ja pian jo ruvettiinkin treenaamaan itseään supersankarikuntoon. Pian esiteltiinkin sitten Bid Daddy ja Hit-Girl (Chloe Moretz) sekä elokuvan pahikset, joten tässä mielessä lähtötilanne käy ilmi melko nopeasti. Etenkin tykkäsin Hit-Girlin ensiesiintymisestä, kun hän saa heti kärkeen isältään luodin rintaansa, mikä ei ole ihan tavanomaisin ratkaisu Hollywood-elokuvassa ja siksi aah, niin nautittavaa katseltavaa. Myös Kick-Assin ja Hit-Girlin ensitapaaminen oli toteutettu hyvin, mutta sitten alkaa tulla ongelmia. Ensinnäkin elokuva on ihan liian pitkä Kahdessa tunnissa oli varmaan puoli tuntia liikaa ja niinpä loppupuolella rupesi pieni puutuminen jo näkyä. Myöskään tarinallisesti elokuva ei tarjonnut enää loppupuolella mitään suurta oivallusta, vaan elokuvan idea oli tullut selväksi jo siinä puolivälissä, joten siinäkin mielessä elokuvaa olisi voitu hyvin tiivistää lopusta. Hit-Girlin ensimmäinen taistelu oli vielä ihan kiinnostavaa katseltavaa, mutta tässä suuressa lopputaistelussa ei enää niinkään. Myös Kick-Assin osalta lopputaistelu oli vähän tylsänlainen eikä se sinko nyt ihan parhaiten istunut tähän elokuvaan. Mitä tulee sitten laatikon salaisuuteen, niin sen sisältöä peiteltiin niin kauan, että oli lopulta aika pettymys. Noin yleisesti ottaen täytyy vielä sanoa, että nämä taistelut ja niiden verisyysaste oli selvästi paljon velkaa Tarantinolle (mikä ei vältttämättä ollut heikkous). Vielä näin loppuun täytyy sanoa yksi positiivinen seikka: musiikki, joka soi Hit-Girllin taistellessa, oli kyllä hyvin valittu.

Chloe Moretz oli kyllä hyvä rivosuisena Hit-Girlinä eikä Aaron Johnson Davenakaan huono ollut, mutta Nicolas Cage jäi vähän yksiulotteiseksi (ja hän oli myöskin yksi syy, miksi menin katsomaan tämän elokuvan), siis tavallistakin enemmän.
Puolikkaan pisteen saaminen lisää ei todellakaa
n ollut kaukana, mutta kun loppupuolisko oli vähän mitä oli, niin jäi vain kahteen, mistä melkein tunnen syyllisyyttä, sillä elokuvassa oli kyllä potentiaalia, vaikka niitä ei osattukaan täysin hyödyntää.

Pisteitä: 2/5

The Yes Men Fix the World

Alkuperäinen nimi: The Yes Men Fix the World
Ohjaus: Andy Bichlbaum, Mike Bonanno, Kurt Engfehr

Käsikirjoitus: Andy Bichlbaum, Mike Bonanno
Pääosissa: Mike Bonanno, Andy Bichlbaum
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2009
Kesto: 86 min

 
The Yes Men jatkaa suuryritysten piikkinä lihassa ja jatkavat kepposteluaan. Tällä kerralla tavoitteena ei ole enempää eikä vähempää kuin tehdä maailmasta parempi paikka elää. Aluksi he tekeytyvtä Dow-yhtiön edustajiksi, sillä Dow on vain muutamaa vuotta aiemmin ostanut yrityksen, joka oli vastuussa tuhansien ihmisten kuolemasta Intian Bhopalissa 1984. Lopulta he pääsevät puhumaan BBC:n uutislähetykseen, mutta kun tämänkään keikan jälkeen maailma ei ole parempi paikka, on heidän nostettava panoksia...

Tämä Porin Kinokellarin viikon elokuva ei olisi voinut tulla pahempaan paikkaan, sillä vasta keskiviikkona elokuva esitettiin televisiosta ja tänään tuo tulee vielä uusintana (klo 16.20, TV2). Sain tietää keskiviikon ohjelmasta vasta keskiviikkoaamuna ja silloin oli liian myöhäistä enää katsoa The Yes Meniä ennen tätä elokuvaa, kun olin alunperin ajatellut katsoa sen perjantaina eli juuri tuon Kinokellarin esityksen edellä. Tuosta uusinnastakin kuulin sitten vasta elokuvasalissa, johon oli sentään vaivautunut paikalla parikymmentä katsojaa tv-esityksestä huolimatta. Oli miten oli, niin leffasuperlauantain käynnistäjänä The Yes Men Fix the World oli ihan hyvä, mutta ei ihan yhtä hyvä kuin edeltäjänsä.

Elokuvan tekoon mennessä Yes Men oli ehtinyt tehdä yhtä ja toista ja alkupuolella nähtiinkin pieni kooste herrojen tekemisistä ja reaktioista ja mahtuipa mukaan myös ensimmäisestä elokuvasta pätkiä. Kuitenkin asiaan päästyään elokuva tarjosikin paljon... noh, asiaa. Nimittäin varsinkin ensimmäistä jäynää edelsi iso tietopaketti Dow-yhtiöstä ja Bhopalista (sinänsä kiinnostava tapaus, josta en ollut ennen kuullut) ja tästä en oikein kyennyt nauttimaan, sillä huumori loisti poissaolollaan. Muutenkin elokuva oli selvästi asiapitoisempi kuin ensimmäinen elokuva. Sitten vielä yhdessä vaiheessa haastatellaan isoja pankkitoimihenkilöitä tai muita ja vaikka nyt taustalle heijastettiinkin Tom of Finland- ja Katrina-kuvia, niin ei ne parantaneet juttujen viihdyttävyyttä. Sitten kun päästiin itse kepposiin ja niiden suunnitteluihin, niin elokuvaan tuli sitä kaivattua huumoria ja sitten elokuvaa jaksoikin katsoa vähän paremmin. Tämä Dow-lähetys oli kuitenkin ehkä se elokuvan paras juttu, mutta eipä ne muutkaan niin huonoja olleet, mitä nyt kaksikon jekut paljastuivat jokseenkin nopeasti. Myös käynti Bhopalissa oli mielenkiintoinen ottaen nyt huomioon sen, että kuinka paljon media riepotteli kaksikkoa vedoten Bhopalin asukkaiden turhiin toiveisiin. Oli muuten hupaisaa nähdä tämä The New York Times -lehti, kun itse muistaa siitä lehdestä käydyn keskustelun silloin aikoinana.

Kaksikko oli jälleen kerran ihan hyviä hahmoissaan, vaikka oletettavaa olikin, etteivät he pysty toimimaan ihan samalla tavalla kuiin ennen, sillä tunnistamisriski oli suurempi kuin ensimmäisen elokuvan jekkuja tehdessä, vaikka heidän paljastumisensa ei johtunutkaan siitä, että heidät olisi tunnistettu nimenomaan Yes Men  -ryhmän jäseniksi. Oli myös kiintoisa nähdä, kuinka hermostunut Andy oli ennen tuota BBC-visiittiä.

Pisteitä: 3,5/5

lauantai 17. huhtikuuta 2010

The Yes Men

Alkuperäinen nimi: The Yes Men
Ohjaus: Dan Ollman, Sarah Price, Chris Smith
Pääosissa: Mike Bonanno, Andy Bichlbaum
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2003
Kesto: 82 min
 
The Yes Men on pääasiassa kahden miehen, Mike Bonannon ja Andy Bichlbaumin,  ryhmä, jonka tarkoitus on höynäyttää yritysjohtajia ja mediaa tekaistuilla nettisivuilla ja absurdeilla luennoilla. Nyt he ovat ottaneet haltuunsa Maailman talousjärjestön WTO:n entisen nimen GATT:in sisältävän nettisivuston ja tekeytyvät WTO:n edustajiksi, minkä vuoksi heidät kutsutaankin puhumaan eri puolille maailmaa. He matkaavatkin maailmaa ristiin rastiin ja päätyvät niin Salzburgiin, Australiaan kuin myös eksoottiselle Tampereellekin...

Tämän kirjoitushetkellä tuossa muutaman tunnin päästä alkaa Porin Kinokellarissa The Yes Men Fix the World, jota ennen tietenkin halusin katsoa tämän elokuvan ensin, ja jonka sinänsä huonosti valitusta näytösajankohdasta puhun sitten sen arvostelun yhteydessä. En siis ollut nähnyt tätä elokuvaa ennen, mutta koska olen suuri käytännön pilojen ystävä, niin arvasin viihtyväni The Yes Menin parissa... ja olin oikeassa.

Elokuvan aluksi suunniteltiin Tampereen matkaa ja tähän jaksoon sisältyivät elokuvan heikoimmat hetket, sillä vaiikka minä katselin näiden tyyppien taustoja ihan mielenkiinnolla, niin jotenkin tämä alkujakso oli vähän sekavan oloinen. Tässä suunnittelujaksossa parasta antia olivat nämä herrojen omat mokailut, joista paras moka nähtiin itse asiassa vasta Tampereella, jossa he luulivat olevansa samalla aikavyöhykkeellä kuin Länsi-Euroopassa. Tämän kaksikon absurdeille luennoille sai nauraa oikein olan takaa, eikä sillä oikeastaan ollut mitään väliä, missä oltiin, sillä aina nämä luennot onnistuivat kutkuttamaan nauruhermoja. Niin kuin sitä mennään luennoimaan orjuuden mahdollisuuksista WTO:n nimissä tai kerrotaan WTO:n lakkauttamisesta sellaisessa pienessä koulutustilassa... toki! Samoin myös tämä Andy Bichlbaumin tv-väittely oli hyvin hulvatonta katsottavaa, kuten myös se helppous, jolla kaksikko sai höynäytettyä myös mediat. Vaikka en sinänsä Tampereella olemisesta voi - harvinaista kyllä - antaa pisteitä, niin tämä Aamulehden uutisointi sai kyllä repeilemään oikein kunnolla. Myös tämä Andyn aiemman tv-väittelykumppanin, jonka nimeä en nyt saanut päähäni, tapaaminen livenä oli hyvinkin hauska, mutta lähinnä siksi, ettei tämä heti tunnistanut Andya.  Kokonaisuutena siis varsin hauska dokumentti, joka kyllä kannattaa katsoa, kun eteen tulee.

Andy Bichlbaum on kaksikosta se varsinainen esiintyjä ja Mike Bonnano onkin sitten enemmän siinä taustalla hänen apurinaan. Kuitenkin juttuja suunniteltaessa molemmat (ja jotkut muutkin) olivat hyvin tiiiviisti yhdessä. Tämä illallinen siellä Tampereella osoitti myös sen, ettei kaksikko ihan täysin kykene kaikissa tilanteissa pitämään pokkaansa, mutta itse luennot kyllä luonnistuivat kaksikolta oikein mallikkaasti.
Oli sen verran hyvä pätkä, että innolla odotan tuon kaksikon toisen elokuvan näkemistä, mutta siitä sitten lisää, kun joskus illalla pääsen kotiin tämän elokuvatäyteisen "superlauantain" jälkeen.

Pisteitä: 4/5

keskiviikko 14. huhtikuuta 2010

S.O.S. avaruuslaiva

Alkuperäinen nimi: The Invisible Boy
Ohjaus: Herman Hoffman
Käsikirjoitus: Cyril Hume
Pääosissa: Richard Eyer, Philip Abbott, Diane Brewster
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1957

Kesto: 85 min

- Can you see around corners?
- No, no, merely through walls.
 
Timmie (Richard Eyer) on nuori poika, joka tiedemiehenä toimivan isänsä Tomin (Philip Abbott) mielestä suhtautuu turhan laiskasti opiskeluun ja varsinkin murto-lukujen opiskeluun. Niinpä hän passittaa Timmien kehittelemänsä supertietokoneen oppiin ja pian Timmie hakkaakin isänsä shakissa mennen tullen, vaikka peliä ei ennen osannutkaan. Tällä supertietokoneella on kuitenkin omat julmat suunnitelmat, joihin sisältyy myös liikkumaan pystyvä robotti Robby (Robby the Robot), jonka kanssa Timmie ystävystyy...

Joskus elokuvatietokannan ylläpitäminen käy työstä, myös henkisellä puolella. Toisaalta olen esimerkiksi doublepackien kohdalla listannut molemmat kotelon elokuvat erikseen, mutta miten pitäisi toimia, kun mukana tullutta elokuvaa ei pidetäkään sinänsä omana teoksenaan, vaan toisen elokuvan lisämateriaalina. Sellainen S.O.S avaruuslaiva (älkää naurako, samanlainen käännös on käytössä muutamissa muissakin maissa) nimittäin on, sillä elokuva kerrotaan kuuluvan Kielletyn planeetan lisämateriaaleihin, mutta on silti kohtuullisen itsenäinen elokuva kuitenkin (tästä myöhemmin). Kannessa (Warnerin oma julkaisu? Muita mahdollisia julkaisijoita ei näkynyt) oli kyllä Kiellettyä planeettaa pienemmällä fontilla elokuvan tekijätiedot, joten siitä olisi voinut päätellä jotain, mutta eihän moista tullut aiemmin huomattua, kun ei niihin tekijätietoihin silleen kiinnitä huomiota. Tietenkin vielä pienemmällä elokuva mainittiin tekijänoikeuskohdassa, mutta siihen se sitten jäikin. Itse levyssäkin luki niin ikään hyvin pienellä reunassa, että kyseinen elokuva levyltä löytyy; samoin oli Kielletyn planeetan kohdalla ja kun en heti löytänyt sitä nimeä, mietin, kumpi oli se varsinainen elokuva, kun luulin silloin, että julkaisu sisältää vain yhden elokuvan ja toinen olisi vain lisämateriaalilevy. Loppujen lopuksi kyllä annoin tietokannassani elokuvalle oman nimikkeen ja lisäsin sen myös näiden sivujen DVD-listallekin.

No itse asiaan. Edellisestä kappaleesta – jonka piti olla alun perin vain muutaman virkkeen mittainen - voi päätellä, etten tiennyt elokuvan olemassaolosta mitään ennen eilistä ja alunperin pitikin katsoa jotain ihan muuta, mutta nyt kun elokuva kerran kotelosta löytyi, niin olihan se otettava heti katseluun. Kiellettyyn planeettaan tämän elokuvan yhdistää Robby the Robot (no, käsikirjoittajakin oli elokuvilla sama), minkä vuoksi elokuva ilmeisesti mukana oli julkaisussa, vaikka toisaalta Robby on esiintynyt niin monessa elokuvassa, että sinänsä en nähnyt pointtia tämän elokuvan mukanaololle Kielletyn planeetan julkaisussa (ja vielä vähemmän lisämateriaalina), mutta olihan se myönnettävä, että S.O.S avaruuslaiva oli ihan viihdyttävä tapaus, vaikka en oikein tiennytkään, miten siihen tulisi suhtautua.

Elokuvassa siis on Robby ja mukaan mahtuu tämä supertietokone ja ollaanpa elokuvassa matkaamassa myös avaruuteen, minkä vuoksi elokuvaa voisi pitää scifi-elokuvana. Kuitenkin elokuva sisältää niin paljon sellaista vanhoille perhe-elokuville/sarjoille tyypillisiä lämmintä huumoria, että välillä kyllä tuntui kuin olisi katsonut jonkinasteista komediaa; myös jonkinlaisesta seikkailuelokuvastakin tämä olisi saattanut mennä. No, toivottavasti onnistuin luokittelemaan elokuvan kaikkia tyydyttävällä tavalla. Jo itse elokuvan idea on, jos ei hupaisa, niin ainakin hassu, kun Timmie tuosta noin vaan supertietokoneen hypnotisoimana korjaa Robbyn käyttökuntoon. Sitten joudutaankin monenkirjaviin seikkailuihin ja pian on Robby muutettu näkymättömäksi koneiden avulla. Monet vastaan tulleet tilanteet olivat todella absurdeja, mutta en voi vähentää siitä hyvästä pisteen pistettä, sillä nämä hetket olivat kuitenkin hyvin viihdyttäviä. Robbyn seikkailut näkymättömänäkin saivat hymyn naamalle. En ole (vanhoja) perhe-elokuvia juurikaan nähnyt, mutta mielestäni viimeistään tämä rakettijakson aikana mentiin selvästi pois perhe-elokuvien maailmasta ja siirryttiin johonkin muuhun (mm. scifiin), kun Timmie tuntui joutuneen todelliseen hengenvaaraan. Loppuratkaisu oli sinänsä ihan ennalta-arvattava, mutta sekin hyvin viihdyttävä. Sitä minä vain jäin elokuvan aikana miettimään, että yhtäkkiä ihmisten joukossa pyörii robotti, mutta ihmiset suhtautuvat siihen kuin johonkin vanhaan tuttuun. Kaiken kaikkiaan minulle tulikin se tunne, että elokuva, toisin kuin Kielletty planeetta, olikin suunnattu nimenomaan nuoremmille pojille (ehkä 10-15-vuotiaille), mutta kyllä tämän parissa tällainen aikuisempikin mies viihtyi oikein hyvin.

Näyttelijöistä minulla ei ole oikein mitään sanottavaa, mutta sen verran kuitenkin on sanottava, että minusta on pikku hiljaa tulossa Robby the Robotin fani, vaikka en tiennytkään siitä mitään vielä viime viikolla, ja vaikka minusta tuntuukin hullulta, että sitä käsitellään oikeana näyttelijänä; ilmeisesti jonkin sortin sisäpiirivitsi. Robby on tehnyt pitkän uran ja ainakin minun rupesi tekemään mieli nähdä ne loputkin elokuvat, vaikka kyseessä onkin eloton olento. Kummallista!

Pisteitä: 4/5

tiistai 13. huhtikuuta 2010

Project 1001, osa 108/1001: Kielletty planeetta

Alkuperäinen nimi: Forbidden Planet
Ohjaus: Fred M. Wilcox
Käsikirjoitus: Cyril Hume
Pääosissa: Leslie Nielsen, Anne Francis, Walter Pidgeon
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1956

Kesto: 95 min

- He was warned, and now he's paid! Let him be buried with the other victims of human greed and folly!
- Morbius. You wanted me to make a choice. Now you've chosen for me.
 
Maasta lähtöisin oleva avaruusalus lipuu halki avaruuden määränpäänään Altair, planeetta johon kaksikymmentä vuotta aiemmin oli kadonnut toinen avaruusalus, Bellerophon. Saapuessaan planeetan ilmakehään he saavat planeetalta viestin, jossa heitä kehotetaan pysymään poissa planeetalta. Aluksen kapteeni J.J. Adams (Leslie Nielsen) ei kuitenkaan kuuntele varoituksia, vaan laskeutuu planeetalle. Siellä he tapaavat Bellerophonin ainoat yhä elossa olevat henkilöt, tohtori Morbiuksen (Walter Pidgeon) ja tämän aikuisen tyttären Altan (Anne Francis). Bellerophonin muu miehistö oli joutunut salaperäisen hirviön tappamaksi ja tämä hirviö on viettänyt hiljaiseloa 19 vuotta, mutta nyt se tuntuu heränneen uudestaan...

Olin kuullut tästä elokuvasta ennenkin, mutta jostain syystä olin onnistunut aina välttelemään sitä niin, etten ollut tätä nähnyt ja tietoni elokuvasta olivatkin hyvin vähäiset; en ollut edes täysin varma etukäteen siitä, millä vuosikymmenellä tämä oli tehty. Niinpä minulla ei ollut herännytkään minkäänlaisia ennakko-odotuksia elokuvan suhteen ja pääsinkin katsomaan elokuvaa silleen niin kuin hyvin avoimin mielin, enkä tiennytkään oikein, mitä odottaa. Elokuvan päätyttyä tulin siihen tulokseen, että Kielletty planeetta oli ehkä hieman naiivi, mutta siitä huolimatta hyvinkin mielenkiintoinen tapaus.

Elokuvan alussa ei turhia jaariteltu, vaan kerrottiin hyvin nopeasti katsojalle, mikä on lähtötilanne, ja tämän jälkeen ollaankin jo planeetalla. Tämän jälkeen tulee Morbiuksen käsky pysyä poissa planeetalta ja tämä käsky loi jo vähän jännitystä, sillä sitä rupesi heti pohtimaan, että minkälaisiahan vaaroja siellä planeetalla oli ja tuo jännitys vain kasvoi, kun päästiin itse planeetan pinnalle. Jännittävää tunnelmaa lisäsi vain se seikka, että vaikka tiesikin siellä jossain lymyävän jotain vaaroja, niin siitä huolimatta kaikkialla oli vain rauhallista, eikä vaaroista tietoakaan. Totta kai avaruusmatkaajat iskevät silmänsä hehkeään Altaan ja olikin vain ajan kysymys, että joku aluksen miehistä häntä alkaisi piirittää. Itse päätarinan osalta eli tämän mystisen hirviön kohdalla osasin laskea asioita yhteen niin, että loppuratkaisu oli arvattavissa, vaikka rehellisesti ottaen toivoinkin (erään vähän aikaa katsomani elokuvan vaikutuksesta ehkä) loppuun tämän asian suhteen pientä lopputwistiä. Visuaalisesta puolesta on sanottava sen verran, että vaikka ne näyttivätkin pahvilavasteilta, ne tuntuivat ihan miellyttävältä silmiin, mikä oli osaltaan parantamassa elokuvan parissa viihtymistä edelleen.

Elokuvassa esiintyi nuori Leslie Nielsen ja koska hänet mainittiin vasta kolmantena alkuteksteissä, en osannut yhdistää häntä aluksi kapteeni Adamsiksi, joka kuitenkin oli selvästi elokuvan ”tärkein” päähenkilö. Vasta puolivälin kieppeillä tulin siihen tulokseen, että Adamsin täytyy olla Nielsen eli jotain tuttua hänen kasvoissaan kyllä oli, mutta ei niin, että hänet olisi voinut tunnistaa, jos ei olisi tiennyt hänen olevan elokuvassa. Elokuvassa myös esitellään Robby the Robot, joka tuntui alkuteksteissä vähän hölmöltä (siis ihan ”Introducing Robby the Robot), mutta vasta ekstroja katsellessa minulle selvisi, että tämä robotti (eikö siellä muka oikeesti ollut ihmistä sisällä?) on esiintynyt ties missä elokuvissa.

Elokuvasta on muuten tulossa uusintafilmatisointi tänä vuonna, mutta pahoin pelkään, ettei se onnistu niin hyvin kuin tämä, jonka kohdalla mietin pitkään, josko elokuva olisi antanut vielä puoli pistettä enemmänkin.

Pisteitä: 3,5/5

maanantai 12. huhtikuuta 2010

Project 1001, osa 107/1001: Lyhyt onni

Alkuperäinen nimi: Brief Encounter
Ohjaus: David Lean
Käsikirjoitus: Anthony Havelock-Allan, David Lean, Ronald Neame
Pääosissa: Celia Johnson, Trevor Howard, Stanley Holloway
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1945

Kesto: 83 min

- I do love you, so very much. I love you with all my heart and soul.
- I want to die. If only I could die...
- If you'd die, you'd forget me. I want to be remembered.
 
Laura Dessonille (Celia Johnson) tulee roska silmään juna-aseman kahvilassa ja sen poistaa rautaisella ammattitaidolla lääkäri Alec Harvey (Trevor Howard). Kohtaus on pian ohi ja molemmat jatkavat matkaansa omille teilleen. Kuitenkin jonkin ajan päästä he tapaavat uudelleen, mutta tällä kertaa ravintolassa ja heidän välilleen syntyy ystävyys, joka syvenee nopeasti joksikin aivan muuksi. Ongelmana vain on, että he molemmat ovat perheellisiä ihmisiä...

Tämä elokuva sai aikoinaan kolme Oscar-ehdokkuutta (paras ohjaus, käsikirjoitus, naispääosan esittäjä), mutta jäi kuitenkin pysteittä. Liekö johtunut sitten siitä, että tämä elokuva oli minulle täysin tuntematon ennen tätä vuotta (tämä on joululahjapakettini ensimmäinen DVD ja sain sen vasta tämän vuoden alussa). Kannen perusteella kuvittelin elokuvan tarjoavan minulle täysin puisevaa rakkaussiirappia (tyyliin Tuulen viemää), joka ei minuun juuri iske. Ilokseni sain kuitenkin yllättyä positiivisesti, sillä Lyhyt onni tarjosi kuin tarjosikin ihan kelvollisen rakkaustarinan.

Elokuva lähtee käyntiin tarinan kronologian kannalta (oletetusta) loppupäästä, jossa tutustutaan Lauran sen hetkiseen tilanteeseensa ja mielenliikkeisiinsä. Tässä apuna toimii Dolly Messiter (Everley Gregg), Lauran juoruileva ystävä, joka ei saa pidettyä leipäläpeänsä kiinni sitten millään ja minä kykenin samaistumaan Lauran ajatuksiin hänestä; kunpa joku olisi hiljentänyt hänet. Kun Laura pääsee kotiin, hän alkaa kelata mielessään hänen kohtaamistaan Alecin kanssa, joka näytetään katsojalle takaumina. En tiedä, kuinka paljon takaumia tuohon aikaan käytettiin, mutta ainakin minulle tuli tunne, että yksi elokuvan tuolloisista vahvuustekijöistä oli nimenomaan tämä takaumien käyttö, jonka en usko olleen varsinkaan tuohon aikaan kovin yleistä. Minustakin tämä takaumien käyttö toimi nimenomaan edukseen, sillä kun on jo tiedossa (oletettu) loppuratkaisu, niin oli kiintoisaa tietää, miten siihen pisteeseen päädyttiin.

Elokuvahan ei sijoitu Lauran tai Alecin kotipaikkakunnalle, vaan he tapaavat isommassa kaupungissa aina torstaisin, jolloin Laura viettää omaa aikaansa siellä kaupungissa. Tämän vuoksi päähenkilöt näkivät vain harvoin ja varsinkin Laurasta paistoi läpi se odottamisen tuska ja jälleennäkemisen riemu. Tämä itse rakkaustarina oli yllättävänkin toimiva allekirjoittaneelle, vaikka alku ei iskenytkään ihan parhaalla tavalla. Siinä puolivälin jälkeen kuitenkin jo toivoin hartaasti, että kunpa tekijät yrittäisivät huijata katsojia ja alussa (ja keskivaiheilla) nähty nykyhetkipätkä ei olisi elokuvan sisällä ajallisesti viimeinen etappi, vaan että vielä tulisi yksi torstai, jolloin elokuva päätettäisiin niin kuin nämä tällaiset tarinat usein päätetään. No, ikävä kyllä en saanut (mutta tämä seikka ei pisteitä vähentänyt... ehkä) Elokuvassa oli pienenä sivujuonteena juna-aseman kahvilanpitäjän (Joyce Carey) juttelut konduktöörien/junanlähettäjien kanssa ja oikein näiden olemassaoloa en oikein ymmärtänyt muuna kuin elokuvan turhana pitkittämisenä. Kokonaisuutena elokuva kuitenkin oli ihan kiva, vaikka luulenkin, että romantiikannälkäiset saavat tästä vielä enemmän irti.

Lauraa esittänyt Celia Johnson oli kyllä hyvä roolissaan ja osin hänen näyttelytyöskentelynsä ansiosta minäkin sain elokuvasta näinkin paljon viihdettä. Hänen ansiostaan minä vähän jännitin elokuvan lopputulosta, sillä Lauralle halusi vain kaikkea hyvää. Tämä oli kuitenkin selvästi Johnsonin elokuva, mistä johtuen muut elokuvan henkilöt, myös Alecia näytellyt Trevor Howard hieman.

Pisteitä: 3/5

Satunnainen hauska fakta matkan varrelta: Elokuva valmistui vuonna 1945, mutta se osallistui vasta vuoden 1947 Oscar-mittelöihin. Miksiköhän?

sunnuntai 11. huhtikuuta 2010

Project 1001, osa 106/1001: Metropolis

Alkuperäinen nimi: Metropolis
Ohjaus: Fritz Lang
Käsikirjoitus: Thea von Harbou, Fritz Lang
Pääosissa: Gustav Fröhlich, Alfred Abel, Rudolf Klein-Rogge
Valmistusmaa: Saksa
Ilmestymisvuosi: 1927
Kesto: 118 min

- It was their hands that built this city of ours, Father. But where do the hands belong in your scheme?
- In their proper place, the depths.
 
Futuristisessa Metropoliksen yhteiskunnass kansa on jaettu kahteen ryhmään: köyhiin maan alla työskenteleviin työläisiin ja korkeissa pilvenpiirtäjissä asuviin rikkaisiin. Metropoliksen johtajan Joh Fredersenin (Alfred Abel) poika Freder (Gustav Fröhlich) näkemäänsä naista (Brigitte Helm) etsiessään löytää itsensä jättimäisessä tehdashuoneesta, jossa hän näkee jättimäisen tehdaskoneiston muuttuvan konehirviö Molochiksi, joka nielee kymmenittäin työntekijöitä sisäänsä. Freder kiiruhtaa kertomaan asiasta isälleen, joka kuitenkin tuntuisi tietävän asiasta jo jotain...

Metropolis on tiettävästi maailman ensimmäinen tieteiseepos (ilmeisesti Matka kuuhun -kaltaisia lyhytelokuvia ei lasketa mukaan), jota kuitenkin leikattiin rankalla kädellä niin, että alkuperäinen versio olisi ollut neljänneksen pidempi. Tuota leikattua versiota etsittiin vuosikymmenten ajan ja vasta pari vuotta sitten ne viimein löytyivätkin ja nyt on tulossa syksyllä sitten tämä pidennetty versio (eri lähteissä 151-153 minuuttia) markkinoille. Vaikka tuo pidennetty versio sinänsä kiinnostaisikin, niin mitään kiirettä en aio julkaisun ostamisen kanssa pitää, sillä tämä juuri katsottu versiokaan elokuvasta ei täysin saanut minua puolelleen.

Elokuva alkaa näennäisen satunnaisilla otoksilla, joissa esitellään Metropolista ja sen vuoksi kun päästään Ikuisiin Puutarhoihin, jossa tapaamme ensi kertaa päähenkilö Frederin, niin häntä ei ensin tahtonut mieltää päähenkilöksi. No, hyvin pian totuus kuitenkin paljastui ja kun tarina kunnolla pääsi käyntiin, niin kävi ilmi, että kyseessä ei ollut vain ensimmäinen tieteiseepos, vaan myös dystooppinen sellainen. Jo työntekijöiden olot olivat hyvin kurjat ja kun siihen lisäksi oli vielä tämä Moloch-hirviö, niin selvää oli, ettei kyseessä ole mikään iloinen yhteiskunta. Frederin matkanteko suuren ahaa-elämyksen jälkeen oli kyllä ihan seurattavaa, mutta vähintäänkin sekavaa hänen sompaillessaan siellä täällä ja vaikka monia juonenkäänteitä olikin, niin ei tämä nyt tarjonnut Frederin itsensä tarinan puolesta mitään järin omaperäistä; toki elokuva oli monessa suhteessa edelläkävijän asemassa, mutta kun kuitenkin on nähnyt niin paljon samankaltaisia tarinoita myöhemmistä elokuvista, niin ei tämä vain täysin iskenyt. Parasta elokuvassa oli kuitenkin ehdottomasti tämä robotti, joka tarjosikin allekirjoittaneelle jopa yhden isohkon yllätyksen loppupuolella ja muutenkin tämä robotin ja sen vaikutukseen liittyvät käänteet olivat selvästi mielenkiintoisempia kuin Frederin käänteet. Kun elokuva onkin pohjimmiltaan "sankari ja sankaritar" -tarina, niin tietyllä tapaa loppuratkaisu oli hyvinkin odotettu.

Elokuvaa oli siis leikattu rankalla kädellä ja tähän restauroituun versioon lisättiin tekstiruutuja täyttämään aukkopaikat pienillä juoniselostuksila  ja vaikka elokuvan aluksi (tämä täyttäminen kerrottiin elokuvan alkajaisiksi) olinkin vähän epäileväinen asian suhteen, niin yllättävän hyvin ratkaisu toimi ja ihan kaikissa paikoissa en ollutkaan täysin varma, oliko kyseessä alkuperäinen vai myöhemmin lisätty tekstiruutu.
Vaikka siis tarinallisessa mielessä elokuva ei ollutkaan täysin minun lasini appelsiinitäysmehua, niin kuvauspuolelle kyllä pitää antaa erityismaininta. Ottaen huomioon tekoajankohdan, niin nämä futuristisen oloiset lavasteet tarjosivat kyllä aikamoista silmäkarkkia. Metropolis kaupunkina ei mielestäni paljon häviä monille myöhemmille elokuville, vaikka onkin toki hieman yksinkertaisemman näköinen. Myös nämä tehdaskompleksit olivat vaikuttavan oloisia, vaikka niiden tehdaskoneiden tarkoituksesta ei täyttä selvyyttä ottanutkaan, tosin eipä tämän asian selviäminen kovin tähdellistä ollutkaan. Nämä työläiset eivät liikkuneet ihan samaan aikaan työpisteillään, mutta silti selvältä tuntui, että niiden liikkeitä oli harkittu ja harjoiteltu etukäteen hyvinkin tarkasti, mikä teki heidän liikkeistään hyvin nautittavia.

Näyttelijät tuntuivat yksi toisensa perään ylinäyttelevän, mutta tämänkin voisi pistää kyllä tekoajankohdan piikkiin. Tästä huolimatta varsinkin Brigitte Helm onnistui kaksoisroolissaan hyvin ja siten häneltä luonnistuikin vakuuttavasti niin hyvän kuin pahankin Marian roolit. Gustav Fröhlichistä en ihan täysin pitänyt ja Rudolf Klein-Rogge edusti melko tyypillistä hullu professori/keksijä -tyyppiä.

Pisteitä: 3/5

perjantai 9. huhtikuuta 2010

Project 1001, osa 105/1001: The Thing - "se" jostakin

Alkuperäinen nimi: The Thing
Ohjaus: John Carpenter
Käsikirjoitus: Bill Lancaster
Pääosissa: Kurt Russell, Wilford Brimley, T.K. Carter
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1982

Kesto: 109 min
 

- Somebody in this camp ain't what he appears to be. Right now that may be one or two of us. By spring, it could be all of us.
- So, how do we know who's human? If I was an imitaton, a perfect imitation, how would you know it was really me?
 
Antarktiksella tukikohtaansa pitävät amerikkalaiset ampuvat norjalaisesta tukikohdasta peräisin olevan norjalaisen, joka vahvasti aseistautuneena yrittää ampua koiran, joka juoksee tiedemiesten suojiin. Tiedemiehet ottavat koiran omaan tukikohtaansa ja tämä saa aika vapaasti kulkea siellä, kunnes se viedään häkkiin muiden lajitoveriensa kanssa. Siellä sitten he saavat huomata, että kyseessä ei ole mikä tahansa hurtta, sillä sen sisälle on majoittautunut avaruudesta peräisin oleva olio, joka kykenee siirtymään ruumiista toiseen ja pian kenelläkään ei ole tietoa, kuka on oikeasti oma itsensä...

Kuten ”Se” toisesta maailmasta -elokuvan arvostelun yhteydessä totesin, niin en ollut onnistunut näkemään tätä Carpenterin tulkintaa elokuvasta vielä aiemmin. Hyvin vahvat mielikuvat minulle oli kyllä elokuvasta muodostunut. En vain ollut kuvitellut elokuvaa erilaisemmaksi, pelottavammaksi ja uhriluvultaan suuremmaksi tapaukseksi, vaan myös paremmaksi kuin alkuperäinen. No, olihan tämä nyt selvästi erilainen kuin edellä mainittu elokuva ja jopa hieman pelottavampikin ja uhrejakin oli toki enemmän, mutta valitettavasti joudun toteamaan, ettei The thing - ”se” jostakin ollut kuitenkaan ihan yhtä hyvä kuin edeltäjänsä.

Elokuva on niin idealtaan kuin lähtötilanteeltaan selvästi erilainen verrattuna alkuteokseen, mutta tämä toki oli jossain määrin tiedossa etukäteen, eikä se haitannutkaan katsomista oikein yhtään. Oikeastaan ainoastaan idea avaruusoliosta, joka alkaa rellestää tukikohdassa, on napattu 1951 versiosta, mutta senkin tapaa liikkua siellä oli muutettu niin paljon, että ilman elokuvan nimeä ei edes huomaisi yhteyttä ensimmäiseen osaan, Pohjoisnapakin kun oli vaihtunut Antarktikseen. Okei, norjalaisten tukikohdassa näytettiin videota, jossa norjalaiset tutkivat tätä kraateria vähän samaan tapaan kuin ”Se” toisesta maailmasta -elokuvassa, mutta se oli selvästikin tehty vain kunnianosoituksena alkuperäiselle elokuvalle; ellei kyseessä ollut alkuperäisen elokuvan filmimateriaalista, mutta mielestäni näin ei ollut asianlaita.

Itse elokuvan sisällöstä sen verran, että tämä tuntui kaikesta huolimatta moneen kertaan nähdyltä. Okei, elokuvan miljöö ei ole se kaikista käytetyin, mutta idea avaruusoliosta niittämässä väkeä ei ole sieltä ihan omaperäisimmästä päästä. Vaikka sanoinkin tätä hieman pelottavammaksi kuin alkuperäistä elokuvaa, niin ei tätä sanalla sanoen pelottavaksi elokuvaksi voinut kutsua, vaan tapahtumia heitettiin eteen melko tyypilliseen – ja siten moneen kertaan nähtyyn – kauhuelokuvatyyliin, mutta toisaalta sitten taas ihan kelvollisesti toteutettuna, mitä toki Carpenterilta sopi odottaakin. Parhaimmillaan elokuva oli silloin, kun tukikohdan väki äityi todella paranoidiksi etsiessään imitoituja tyyppejä ja tuo paranoia välittyi kotisohvallekin ja tällöin elokuvassa oli todellakin jännitystä. Itsekin arvuuttelin monessa paikassa, että missä se otus juuri sillä hetkellä luuraa. Kuitenkaan näiden hetkien ulkopuolella elokuva muuttui, jos ei nyt sanalla sanoen tylsäksi, niin selvästi vähemmän mielenkiintoiseksi. Tämä tohtori Blairin sekoaminen vedettiin kyllä selvästi yli, vaikka kuinka hahmon motiivit sinänsä ymmärsinkin, enkä minä ihan täysin päästy kiinni tästä verikokeestakaan, mutta toisaalta eipä tämä seikka sen kokeen aikana häirinnytkään. Loppuratkaisu oli kyllä mieleeni ollen riittävän tyly.

Tässä elokuvassa ei ollut lainkaan naisia, mutta eipä niitä liiemmälti osannut kaivatakaan. Kurt Russell oli joukon pomona kyllä hyvä, vaikka olikin naamioitunut partansa taakse. Hahmokaarti oli noin yleisesti ottaen varsin moni-ilmeistä porukkaa ja niiden näyttelijätkin ihan onnistuneita, vaikka Childsia näytellyt Keith Davis ei ihan minuun uponnutkaan.

Pisteitä: 3/5

torstai 8. huhtikuuta 2010

"Se" toisesta maailmasta

Alkuperäinen nimi: The Thing from Another World
Ohjaus: Christian Nyby, Howard Hawks
Käsikirjoitus: Charles Lederer
Pääosissa: Kenneth Tobey, Robert Cornthwaite, Douglas Spencer
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1951
Kesto: 80 min

- Barnes flushed a polar bear.
- Sure did.
- Scare you?
- Not after I saw it was only a bear.
 
Toimittaja Scotty (Douglas Spencer) saapuu Pohjoisnavalla sijaitsevan Yhdysvaltain ilmavoimien tukikohtaan jutun toivossa ja saakin sellaiseen tilaisuuden, kun tukikohtaan tulee tieto pudonneesta tunnistamattomasta koneesta, joka tukikohdan väen tulisi käydä tutkimassa mahdollisten selviytyjien toivossa. He lähtevätkin paikan päälle ja siellä he tekevät ällistyttävän löydön: pudonnut kone ei taida ollakaan lähtöisin tältä planeetalta...

En tiedä, kuinka uraaurtava teos elokuva oli ilmestyessään, mutta nykykatsojat (myös minä) tuntevat elokuvan sen John Carpenterin ohjaaman uusintaversion ansiosta, ja tätä uusintaversiota en ole tähän päivään mennessä onnistunut näkemään (arvatkaapa, mikä elokuva on tänään illalla katseluvuorossa) kuin pienen pätkän. Aluksihan jätin Carpenterin tulkinnan huomiotta siksi, että en ollut nähnyt tätä alkuperäistä elokuvaa, mutta en usko, että valehtelisin paljon, jos sanoisin, että tämän alkuperäisen versionkin näin melkein kymmenen vuotta sitten, joten en tiedä, miksen ole sen jälkeen nähnyt Carpenterin versiota. Tämä oli nyt siis toinen kerta, kun tämän elokuvan näin, mutta muistelisin pitäneeni elokuvasta tuolloin kuitenkin ja ihan hyvältä ”Se” toisesta maailmasta tuntui näin toisellakin kerralla.

Vaikka elokuvan edellisestä näkemiskerrasta oli ihan tajuttoman pitkä aika, niin yllättävän paljon muistin elokuvasta kuitenkin. Tai no, tapahtumista muistin retken kohti putoamispaikkaa sekä olion tuomisen syystä tai toisesta tukikohtaan, mutta en juuri muuta itse tarinasta. Sen sijaan muistiini palautui hyvin nopeasti niin tämän tukikohdan ulkopuoli kuin myös tämä huone, jossa ensin vierailtiin (yleensä paikat ei yhtä selvästi palaudu mieliini). No joo. Vaikka itse elokuvan ydinajatus olikin selvillä jo heti alusta, niin ihan hyvin tämän pystyi kuitenkin katsomaan, varsinkin kun en yhtään muistanut elokuvan lopputapahtumia ja sitä, kuinka paljon ”Se” onnistuu niittämään tuhoa. Niinpä elokuvassa olikin mukana jännitystä sen verran, ettei mielenkiinto päässyt lopahtamaan missään vaiheessa. Tämän olion, joka näytti ihan Frankensteinin hirviöltä, metsästäminen oli oikein mukavaa katseltavaa. Hieman kyllä kummastutti syy, miksi tämä vahtivuorossa ollut kaveri heitti sen olion sisältvänä jääkimpaleen päälle päällä olevan sähköpeiton. Okei, hän ei halunnut katsella tätä, mutta kun hän muutenkin vahdissa ollessaan oli selin jääkimpaleeseen, niin olisi hän voinut tehdä sen myös ilman peittelemistäkin. Elokuva oli tehty 1950-luvun alussa, mikä tarkoitti sitä, ettei meno (pienoiseksi pettymyksekseni) äitynyt kovinkaan veriseksi; en tarkoita, että olisi pitänyt olla kunnon verijuhlat, mutta pari ihmisruumista lisää (vai kuoliko loppujen lopuksi yksikään) olisi kummasti parantanut tunnelmaa vielä vähän lisää. Tästä ilmavoimien väki vastaan tutkijat -teemasta kyllä pidin. Elokuva loppuu aika... no, jotenkin tavalliseen tapaan, kun Scotty alkaa kertoa tapahtumista muille ihmisille; en nyt sano, että tätä ratkaisua olisi käytetty turhan usein, mutta kuitenkin niin, että jotenkin koettua tämä kyllä oli.

Hahmokaartissa oli jos monenlaista persoonaa, mutta kuitenkin itse (miespuoliset) näyttelijät tuntuivat olevan lähestulkoon yhdestä puusta veistettyjä muutamaa poikkeutta lukuun ottamatta. Varsinkin ”perusmiehistön” väestä oli välillä ottaa selvää, kuuluivatko ne tiedemiesten vai ilmavoimien porukkaan ja yksittäisten henkilöidenkin nimeäminen oli välillä vaikeahkoa (tämä on minun kohdallani ollut ongelmana lähes aina vanhoja elokuvia katsellessa, jos hahmoja on ollut paljon).

Pisteitä: 3,5/5

tiistai 6. huhtikuuta 2010

Project 1001, osa 104/1001: Stalker

Alkuperäinen nimi: Stalker
Ohjaus: Andrei Tarkovsky
Käsikirjoitus: Arkadi Strugatsky, Boris Strugatsky, Andrei Tarkovsky
Pääosissa: Aleksandr Kaidanovsky, Anatoli Solonitsyn, Nikolai Grinko
Valmistusmaa: Neuvostoliitto
Ilmestymisvuosi: 1979

Kesto: 163 min

- Vyöhyke haluaa olla kunnioitettu. Muuten se rankaisee.
 
Stalker (Aleksandr Kaidanovsky) on eräänlainen opas, joka opastaa ihmisiä hyvin vartioidulle, meteoriitin iskusta syntyneelle Vyöhykkeelle, johon sotilaat eivät uskalla tulla ja siellä Huoneeseen, jossa kaikki salaiset toiveet toteutuvat. Hän saa opastavakseen Kirjailijan ja Professorin (Anatoli Solonitsyn ja Nikolai Grinko) ja yhdessä he ajavat vartijoiden tulituksista huolimatta Vyöhykkeelle. Vyöhyke on kuitenkin hyvin mystinen paikka ja sen kerrotaan vilisevän alati muuttuvia ansoja, joten pääsevätkö nämä matkalaiset määränpäähänsä?

Salaisista kansioista on vihdoin päästy eroon ja nyt on aika palata normaaliin päiväjärjestykseen muutamassakin eri mielessä ja tämän paluun saa suorittaa tämä toinen näkemäni Andrei Tarkovskyn elokuva. Muutama viikko sitten näin Tarkovskylta Solariksen, josta tykkäsin paljon, mutta Stalker ei ikävä kyllä kuitenkaan yllä ihan yhtä hyvään lopputulokseen.

Kuten Solaris, myös tämä jakautuu kahteen osaan, mutta tällä kertaa osien välillä ei ollut niin paljon eroa, että viitsisin käydä ne läpi erikseen. Elokuva alkaa loppujen lopuksi ihan kiinnostavasti, kun vaimonsa (Alisa Frejndlikh) vastusteluista huolimatta Stalker lähtee uusien matkakumppaniensa kanssa kohti Vyöhykettä, joka herätti monia kysymyksiä. Pääosin elokuva koostuukin tuosta matkasta Vyöhykkeen sisällä, mikä siis tietää paljon kävelyä nurmikkoisessa maastossa, metsissä ja tunneleissa. Näissä sitten käytetään paljon aikaan (turhanpäiväiseen) jutusteluun, eikä elokuvaa varsinaisesti toiminnantäyteiseksi voi sanoa, mutta silti elokuvassa oli jotain, mikä veti kovasti puoleensa, ehkä juuri tämän Vyöhykkeen salaperäisyys ja siitä virinneet kysymykset. Matkan aikana niin Kirjailija kuin Professorikin kokevat pieniä kapinanpurkauksia Stalkerin metodeja vastaan, joten tämäkin seikka oli jokseenkin kiinnostava. Nämä keskustelut olivat pääosin tylsänpuoleisia silloin, kun ei keskitytty nimenomaan Vyöhykkeeseen ja matkustajien motiiveihin olla siellä. Kun sitten matkalaiset palaavat retkeltään (mitenköhän he pääsivät pois), alkoi elokuvan ehdottomasti tylsin osuus, jolla ei tuntunut olevan mitään tekemistä varsinaisen elokuvan kanssa, sillä vaikka tähän Stalkerin tyttäreen (Natasha Abramova) viitataankin elokuvan kuluessa pariinkin otteeseen, niin eipä hänellä elokuvan kokonaisuuden välillä ollut juurikaan merkitystä. Itse asiassa herrojen palattua matkaltaan odotin ihan joka hetki, että elokuva päättyisi.

Elokuva kyllä herätti monia tarkoituksenmukaisia kysymyksiä muun muassa Vyöhykkeen olemuksesta. Onko sillä tosiaan niin yliluonnollisia voimia kuin mitä Stalker antaa ymmärtää vai onkohan kyseessä jokin (Neuvostovallan alkuunpanema) kansanuskomus? Näitä monia ansoja kun ei oikeastaan nähty kuin herrojen puheissa ja mystisintä paikassa oli ehkä se yksi nouseva savu. Onko Stalkerkin siten vain uskomustensa vanki, minkä vuoksi heidän kulkunsa Vyöhykkeellä on niinkin hitaanlaista?

Pääkolmikko oli ihan mukiinmeneviä. Aleksandr Kaidanovskysta tuli paikoitellen mieleen Woody Harrelson ja oikeastaan voisin kuvitellakin Harrelsonin esittävän Stalkeria jenkkiversiossa, jos sellainen joskus tulisi. Kaidanovsky itse oli kuitenkin selvästi kolmikon paras näyttelijä, mutta myös Anatoli Solonitsy oli ihan ok. Nikolai Grinko jäikin sitten hieman, mutta vain hieman näiden kahden muun varjoon.

Pisteitä: 3/5

maanantai 5. huhtikuuta 2010

X-Files: Usko koetuksella

Alkuperäinen nimi: The X Files: I want to Believe
Ohjaus: Chris Carter
Käsikirjoitus: Chris Carter, Frank Spotnitz

Pääosissa: David Duchovny, Gillian Anderson, Amanda Peet
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2008
Kesto: 104 min


- I know Mulder. He'd get to a phone and call first. He wouldn't do anything crazy... Well, not overly crazy.
 
FBI-agentti Monica Bannan (Xantha Radley) on siepattu ja entinen pastori Joseph Crissman aka isä Joe (Billy Connolly) väittää omistavansa psyykkisiä voimia, joilla hän tietää tapauksesta ja sen tekijöistä jotain ja näyttäisi siltä, että tapauksia olisi lisääkin. Isä Joe menee kuitenkin FBI:n agenttien ymmärrysten yli, joten agentti Drummy (Xzibit) pyytää nyt sairaalassa työskentelevältä Dana Scullylta (Gillian Anderson) ottamaan vuosikausia piileskelleeseen Fox Mulderiin (David Duchovny) yhteyttä. Samalla Drummy sanoo, että kaikki menneet asiat, so. Mulderin saama tuomio, on unohdettu, jos Mulder vain tulee auttamaan jutussa. Mulder ottaakin jutun vastaan ja hän paneutuu tapaukseen hyvin antaumuksella myös silloinm, kun toisilla alkaa usko loppua, mutta onnistuuko Mulder löytämän Bannanin ja mikä yhteys isä Joella on tapaukseen?

Tämä elokuva saa luvan päättää nyt melkein kolme kuukautta kestäneen Salaiset kansiot -urakan. Minun piti aikoinaan mennä katsomaan tämän elokuvateatteriin, mutta en sitten mennyt, kun ajattelin, että sarjan näkemisestä on niin pitkä aika, että minulta olisi miennyt kaikki viittaukset ohitse kuitenkin ja nyt näin jälkikäteen tuntuu, että ratkaisu oli oikea. Esimerkiksi koko Mulderin tuomitseminen oli unohtunut minulta tyystin ja siten olisinkin vain ihmetellyt, miksi Mulder piileskelee, vaikka oikeudenkäyntiin ja sen tulokseen viitataankin monesti. Joka tapauksessa X-Files: Usko koetuksella oli ihan katsottava elokuva, vaikka totuuden nimissä onkin sanottava, että kaipasin kyllä jotain vähän enemmän.

Tv-sarjan jaksot jakautuivat karkeasti yhden tapauksen ympärille rakennettuihin MotW-jaksoihin (Monster of the Week) sekä suurempaa totuutta/salaliittoa käsitelleisiin mytologiajaksoihin ja tämä elokuva on enemmänkin MotW-tyyppinen. Vaikka olisin itse tykännytkin mytologiaan perustuvasta elokuvasta (oletusarvo toki on, että sellainen olisi tehty vähintäänkin yhtä hyvin), niin tämä MotW-henkisyys tekee elokuvasta aikalailla oman itsenäisen teoksen niin, että sarjaan perehtymättömätkin pääsevät elokuvaan sisälle. Jos nimittäin yritän tarkastella tätä elokuvaa niiden näkökulmasta, jotka eivät ole sarjaa katsoneet, niin mitä näen? Aika tyypillisen, mutta ihan suhteellisen toimivan sarjamurhaajan etsintää käsittelevän trillerin, johon on ympätty mukaan yliluonnollisia aineksia tämän isä Joen kautta, ja matkan aikana saadaan myös tietää vähän taustoja tapausta tutkivista agenteistakin. Näin ollen sarjan näkeminen ei ole elokuvan parissa viihtymisen kannalta ihan oleellisin asia, vaan väittäisin, että tästä voi pitää myös ilman sarjaan tutustumista... siis jos tällaiset perustrillerit ylipäätään kiinnostavat.

Mitäs minä, sarjan vasta nähneenä, sitten olin elokuvasta mieltä? No, MotW-jaksoissa oli niitä todella hyviä jaksoja, oli joitakin tosi heikkoja ja oli sitten jotain siltä väliltä. Tämä "MotW-elokuva" sijoittuu tähän viimeiseen kategoriaan. Elokuva ei ollut missään nimessä huono, mutta ei kunnolla hyväkään, mutta kuitenkin ihan seurattava sellainen, mutta silti elokuva tuntui monin paikoin vain venytetyltä MotW-jaksolta. Niin ja kun nyt Mulder ja Scully (tai okeastaan vain Mulder) kuitenkin kutsuttiin takaisin tositoimiin, niin olisin toivonut vähän enemmänkin yliluonnollisia aineksia kuin vain telepaattisia kykyjä omistavan henkilön, joka ei loppujen lopuksi edes ole niin suuressa roolissa, vaan häilyy lähinnä taustalla ilmaantuen aina "sopivissa" kohdissa esiin. Itse tarinasta sen verran, että sitä toden totta katsoi kuin keskinkertaista MotW-jaksoa: Ihan mielenkiinnolla elokuvan katsoi läpi, mutta ei herättänyt mitään järin suuria tunteita puolesta tai vastaan. Tutkinnan eteneminen seurasi aika pitkälti tuttuja polkuja epäuskoisista (lähes-)kollegoista loppupuolen hengenvaarassa olemiseen saakka, joten siinä mielessä elokuva kyllä muistuttaa monin paikoin sarjan jaksoja. Nyt tosin taustalle oli nostettu Mulderin ja Scullyn suhde, jonka kiemurat olivat välillä todella vaivaannuttavan epäuskottavia. Sitten taas kun tarina oli näinkin itsenäinen, niin en minä nyt tiedä, oliko Mulderin ja Scullyn tuominen uudelleen valkokankaalle todella tarpeellista.

David Duchovny ja Gillian Anderson tuntuivat kyllä pääosin Mulderilta ja Scullylta, mutta selvästi Mulderin ja Scullyn vanhemmilta versioilta (mihin on tietenkin ihan luonnollinen syy). Myönnän, että minun oli joissakin kohtauksissa vaikeuksia nähdä Andersonin takaa Scullya ja väittäisinkin, että jos jonkin näiden kohtauksien kuvista näkisin ilman minkäänlaisia tietoja kuvan esittäjästä, niin en välttämättä tunnistaisi Scullya/Andersonia. Myös Duchovnyn Mulder-hahmo näytti selvästi ikääntyneeltä (ajettuaan partansa) ja Duchovny näyttikin tässä elokuvassa vanhemmalta kuin hänen roolihahmonsa Californisation-sarjassa. Tietenkin olen tyytyväinen Mitch Pileggin mukanaoloon, mutta olisi tehnyt mieli nähdä vielä joitakin muitakin vanhoja hahmoja. Vähän nimittäin mietin FBI:n rakennuksessa ollessa, että tulisivatko Mulder ja Scully tapaamaan Alvin Kershiä, John Doggettia tai Monica Reyesiä, mutta näin ei sitten ollutkaan. Myös Lone Gunmenien esittäjien "nykylookki" olisi ollut kiva nähdä.

Nyt kun tämä arvostelu on valmis, niin tuntui kuin olisin arvostellut yhden sarjan jaksoista, mutta näinhän ei tietenkään ole. Jos tapanani olisi arvostella katsomiani sarjoja jakso kerrallaan, niin luulisin, että lopputulos olisi jotain kuin tuo "pääarvostelukappale". En tiedä teistä, mutta ainakaan minulle ei tullut sitä tunnetta, että olisin ollut arvostelemassa elokuvaa.

Pisteitä: 3/5