keskiviikko 31. maaliskuuta 2010

Manaaja: Alku

Alkuperäinen nimi: Exorcist: The Beginning
Ohjaus: Renny Harlin
Käsikirjoitus: Alexi Hawley

Pääosissa: Stellan Skarsgård, Izabella Scorupso, James D'Arcy
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2004
Kesto: 108 min


- You asked the question, now you listen to the answer!
 
Arkeologi ja entinen pappi Lancaster Merrin (Stellan Skarsgård) saa kuulla Keniassa olevasta kristillisestä kirkosta, joka on rakennettu aikana, jolloin kristinuskon ei olisi pitänyt olla levinneenä niin etelään ja saa tehtäväkseen etsiä jonkin muinaisen esineen. Merrin lähteekin paikan päälle ottamaan kirkosta selvää. Kirkon esiin kaivaminen on jo hyvällä mallilla, mutta paikalliset kaivajat kieltäytyvät menemästä kirkkoon sisälle, sillä heidän mukaansa kirkko on kirottu ja pian Merrin saa huomata, että heidän uskomuksissaan saattaa olla perää...

Elokuvan tuotantovaiheet ovat vähintäänkin mielenkiintoisia. Paul Schrader sai tehtäväkseen ohjata Manaajalle esiosan, jonka hän tekikin (Dominion: Prequel to the Exorcist), mutta tuotantoyhtiö Morgan Creek Productions hyllytti elokuvan pelätessään, ettei se menestyisi ja pyysi Renny Harlinia tekemään elokuvasta uuden version. Tässä Harlinin versiossa juoni oli sama ja kuvamateriaalikin osittain sama, mutta tämä versio on kuulemma enemmän kauhupainotteisempi. Kun sitten tämä elokuva floppasi, niin Schrader sai luvan viimeistellä oman versionsa, jonka jälkeen se julkaistiin. Kyllä jonkinasteinen mielenkiinto Schraderin elokuvaan heräsi, mutta eipä tämä Harlininkaan Manaaja: Alku missään nimessä huono ollut, mutta eipä mikään huipputapauskaan.

Merrinin hahmo oli selkeästi ottanut vaikutteita Indiana Jonesista ja tuntuikin kuin olisi katsonut hieman synkemmän puoleista Indiana Jonesia, jossa seikkaileminen itsessään on jätetty vähän vähemälle. Ei sillä, etteikö seikkailun makuakin olisi nähty, sillä varsinkin Merrinin tutkiessa kirkkoa tuntui ihan siltä kuin olisi katsonut Indyä omissa tutkimuksissaan, eikä jännittäviltä tilanteiltakaan vältytty, vaikka ansavirityksiä ei tarvinnutkaan väistellä. Jefferiesin hahmo oli alussa ihan mielenkiintoinen ja hänen ensiesiintyminen elokuvassa kaataessaan juotavaa Merrinille antoi odottaa hyvää hahmoa, mutta osoittautuikin lopulta pelkäksi juoppolalliksi, mistä en oikein tykännyt. Elokuva myös tarjosi monia lyhyitä kohtauksia, joiden ainoa tarkoitus tuntui olevan antaa kohtauksen päättyä johonkin Merrinin tylsään one-lineriin, joka useimmiten oli vieläpä kysymys. Ei ihan paras ratkaisu. Lopun manausjaksoa tietenkin osasin odottaa ja se oli minusta ihan hyvin toteutettu, vaikka manauksen kohteen juokseminen olikin toteutettu aika tökeröllä tavalla. Lopputapahtumat kuitenkin päättivät nähnyn elokuvan kuitenkin ihan tyydyttävästi. Noin yleisesti ottaen tarina oli kuitenkin ihan seurattava ja paikoitellen myös jännittävä, mutta herätti kyllä yhden ison kysymyksen: Miksi tämä elokuva on tehty?

Okei, elokuva kyllä tarjoaa silmäyksen isä Merrinin menneisyyteen, josta mainitaan Manaajassa ja jopa ihan tarpeellista lisätietoa Manaajan alun (sic!) Irak-jakson Pazuzu-patsaasta, jota ei elokuvassa kunnolla selitetty mitenkään, mutta minä sain sen vaikutelman, että haluttiin vaan rahastaa Manaaja-tuotteella ja ottaa jokin Manaajassa mainittu asia lähempään tarkasteluun, mihin tietenkin Merrinin Afrikassa tekemä manaus sopi paremmin kuin hyvin. Tämä taas johtaa siihen, että jos haluaa saada tästä elokuvasta jotain irti, pitää olla katsonut Manaaja; tiedän tämän kokemuksesta, sillä ensimmäisellä katselukerralla edellisestä Manaajan näkemiskerrasta oli kulunut niin pitkä aika, että hädin tuskin muistin, kuka tämä Merrin oli, enkä tuolloin elokuvasta kaikkea irti saanutkaan. Kuitenkin kun juuri on katsonut Manaajan, niin tämä elokuva meni aika kevyesti siinä siivellä ja tarjosikin ihan kelpo viihdepläjäyksen, vaikka kauas mestariteoksesta jäätiinkin.

Nuori isä Merrin nähdään Manaaja II: Luopiossa Max von Sydowin esittämänä ja siihen verrattaessa Stellan Skarsgård oli melkein Sydowin näköinen, mistä tietenkin pitää antaa plussaa (selvästi oli kuitenkin haettu samaa näköä), eikä Skarsgård näyttelijänäkään ollut huono; hän muuten näyttelee Merriniä myös Schraderin versiossa. Alan Foodin hahmon olisi voinut kokonaan leikata pois, mutta muiden sivuhenkilöiden osalta hahmokaarti oli ihan mukavanlainen.

Pisteitä: 3/5

tiistai 30. maaliskuuta 2010

Manaaja III

Alkuperäinen nimi: The Exorcist III
Ohjaus: William Peter Blatty
Käsikirjoitus: William Peter Blatty

Pääosissa: George C. Scott, Ed Flanders, Brad Dourif
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1990
Kesto: 105 min


- Try and make a good confession, and remember, Christ forgives all our sins.
- Only little things. Nothing. Seventeen of them, Father. The first was that waitress in Candlestick Park. I cut her throat and watched her bleed. She bled a great deal. It's a problem I'm working on, Father. All this bleeding.
 
On kulunut 15 vuotta siitä, kun isä Damien Karras (Jason Miller) hyppäsi kuolemaansa manattuaan paholaisen pois Regan MacNeilistä. Vuosipäivän tienoilla poliisiluutnantti Kinderman (George C. Scott) tekee kaikkensa löytääkseen sarjamurhaajan, jolla on samoja murhatapoja kuin niin ikään 15 vuotta sitten teloitetulla sarjamurhaajalla (Brad Dourif). Kinderman on pitänyt yhteyttä kaikki nämä vuodet Karrasin ystävään isä Dyeriin (Ed Flanders), jonka mystisen kuoleman jälkeen Kinderman tapaa sairaalan suljetulla osastolla henkilön, jolla tuntuisi olevan jonkinlainen yhteys 15 vuotta aiemmin tehtyyn manaukseen...

Heikon kakkososan jälkeen kului pitkä aika, ennen kuin uusi Manaaja näki päivänvalon ja ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa itse William Peter Blatty, jonka tarinaan alkuperäinen Manaajakin perustui ja Blatty myös käsikirjoitti tuon elokuvan, ja joka oli myöskin kirjottanut tämän elokuvan taustalla olleen tarinan. Ehkä tästä seikasta johtuen Manaaja III maistui selvästi paremmin kuin edellinen jatko-osa, vaikka ei päässytkään missään nimessä ensimmäisen osan tasolle.

Elokuvassa on joitakin samoja hahmoja kuin Manaajassa ja ensimmäisen osan tapahtumiin viitataan paikoitellen, mutta ilman näitä seikkoja elokuva toimisi hyvin myös itsenäisenä kauhujännärinä. Elokuvassa kuitenkin keskitytään aina vain uudestaan iskevän sarjamurhaajan etsimiseen ja matkan varrella saadaan uusia ruumiita, jotka on tapettu hyvin erikoisilla tavoillle ja tätä kaikkea kuvataan (pääasiassa) tutkimusta johtuvan poliisin kautta. Toisin sanoen aika perinteisen trillerin kuvaus noin päällisin puolin. Kuitenkin kauhuaineksia elokuva saa sitten syyllisestä, jonka mahdollisuus fyysisesti päästä tekemään näitä rikoksia on olematon. Tämä syyllisen etsiminen tarjosi jännitystä, mutta välillä jopa ahdistavaa sellaista, minkä johdosta elokuvan parissa viihtyi hyvin. Tämä jännitys hieman laimeni sitten kun päästiin sinne suljetulle osastolle ja sen jälkeisiin tapahtumiin, mutta siitä huolimatta elokuvaa katseli edelleen ihan mielellään. Tämä murhaajan henkilöllisyys ja sen taustat olivat aika peruskauhukamaa, eikä oikein herättänyt tunteita puolesta tai vastaan; ehkä kuitenkin hieman väkinäisen oloinen ratkaisu. Se suuri loppukohtaus sitten meni niin ikään peruskauhun puolelle ja oli siten aika arvattavissa.

Kuten sanoin, samoja hahmoja elokuva tarjosi kuin ensimmäinen osa, mutta ainoastaan isa Karrasin roolissa nähtiin sama näyttelijä (Jason Miller) kuin ensimmäisessä elokuvassa. Tämä oli sinänsä lähestulkoon pakko, sillä ottaen huomioon isä Karrasin roolin elokuvassa, niin Manaajan ystäville piti tarjota selkeä mielleyhtymä ensimmäiseen osaan, ja tätä mielleyhtymää ei olisi syntynyt, jos isä Karrasia olisi näytellyt joku muu; luulen, että jos Miller ei olisi uusinut rooliaan, isä Karras olisi jätetty kokonaan pois. Uusi Kinderman George S. Scott oli ihan hyvä valinta, sillä hän esitti hyvin sellaista tyypillistä vanhempaa poliisietsivää, josta kaiken lisäksi paistoi hieman läpi vanhenemisen myötä tullut väsymys. Toisaalta sitten taas hän ei juuri muistuttanut ulkoiselta olemukseltaan ensimmäisen osan Kindermania (no, molemmat ovat tukevanpuoleisia), mutta muuten roolinsa veti ihan hyvin.

Pisteitä: 3,5/5

PS. Tämän syyllisen murhatapa eristyksistä toi jatkuvasti mieleen viime aikoina tiiviisti katsomieni Salaisten kansioiden MotW-jaksot (Monster of the Week). Tähänkö tämä Salaisten kansioiden katsominen on johtanut? Aargh!

maanantai 29. maaliskuuta 2010

Manaaja II - Luopio

Alkuperäinen nimi: Exorcist II: The Heretic
Ohjaus: John Boorman
Käsikirjoitus: William Goodhart

Pääosissa: Linda Blair, Richard Burton, Louise Fletcher
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1977
Kesto: 113 min


- Call me by my dream name. Call me!

 
Katolinen kirkko haluaa tehdä selvityksen isä Merrinin (Max von Sydow) kuolemasta ja pestaa hommaan isä Lamontin (Richard Burton), joka menee tapaamaan Regania (Linda Blair), jonka sisällä olleen paholaisen manaamisen yhteydessä isä Merrin sai surmansa. Regan käy painajaistensa vuoksi hoidossa erityispotilaille tarkoitetussa laitoksessa, jonne isä Lamont saapuu. Apnaan Reganin lääkärin Gene Tuskinin (Louise Fletcher) hypnotisointilaite, isä Lamont saa yhteyden muinaiseen paholaiseen, Pazuzuun, jonka kanssa isä Merrinilläkin on ollut vaikeuksia menneisyydessä, mutta nyt kun Pazuzu on saatu esiin, miten hänestä päästäisiin eroon?

Manaaja oli niin menestynyt elokuva, että tietenkin Warner Bros. halusi rahastaa tuotteella loppuun asti ja niinpä jatko-osa oli vain ajan kysymys ja neljä vuotta ensimmäisen elokuvan ilmestyminen sellainen tulikin. Tämä jatko-osa ei kuitenkaan kerännyt lähellekään samaa kokoluokkaa olevia katsojalukuja, mikä ei olekaan mikään ihme, sillä Manaaja II - Luopio on vain köyhänpuoleinen jatko-osa, jossa ei ole oikeastaan osattu hyödyntää mitään siitä, mikä teki ensimmäisestä osasta niin hyvän.

Elokuva alkaa Afrikasta, jossa isä Merrin on manaamassa pahaa henkeä pois jostain naisesta ja tämä johdanto-osuus on vain tylsä. Sitten päästään päätarinan kimppuun, jossa isä Lamont saa tämän tehtävänsä ja hetken jo ajattelin, että elokuvasta saattaisi ollakin ihan hyväksi elokuvaksi, mutta sitten päästiin hoitolaitokseen leikkimään hypnotisointilaitteilla ja tapaamaan puhuvia mykkiä, niin jotenkin elokuvasta meni sitten paras maku ja muutenkin juoni oli aikalailla sekametelisoppa. Okei, isä Lamontin piti selvittää isä Merrinin kuolemaan liittyvät seikat, mutta pitikö sitä varten mennä ihan Afrikkaan asti selvittämään? Okei, siellähän se Pazuzu oli kiusaamassa paikallisia, mutta silti. Sitten kaikki nämä telepaattiset yhteydet isä Lamontin ja Reganin välillä olivat vain ja ainoastaan naurettavia, kuten myös tämä kaikkea muuta kuin aidolta vaikuttava heinäsirkka vai mikä ötökkä se nyt olikaan? Koko homma sitten huipentuukin Washingtoniin, kun isä Lamont ja Regan palaavat Reganin vanhaan taloon ja pahuuden voimat pääsevät kunnolla liikkeelle. Heidän matkatessaan kohti Washingtonia sitten heidän seuraajansa Gene ja Reganin hoitaja Sharon (Kitty Winn) joutuvat yhteen jos toiseenkin hyvin outoon tilanteeseen. Reganin talossa koko homma vedetäänkin sitten täysin överiksi sellaisella tavalla, että ei voinut kuin olla tyytyväinen siihen, että elokuva viimein päättyi.

Näyttelijätyöskentelystä ei tälläkään kertaa ole juuri valittamista. Linda Blair oli ihan hyvä, kuten myös Richard Burton isä Lamontina. Louise Fletcher oli ehkä hivenen turhan karikatyyrimainen lääkäri, mutta ei se oikeastaan osannut haitata minua. Sharonia näytellyt Kitty Winn oli ihan kiva myöskin lukuun ottamatta hänen viimeisiä hetkiään.

Pisteitä: 2/5

Project 1001, osa 103/1001: Manaaja

Alkuperäinen nimi: The Exorcist
Ohjaus: William Friedkin
Käsikirjoitus: William Peter Blatty

Pääosissa: Ellen Burstyn, Jason Miller, Linda Blair
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1973
Kesto: 127 min


- Why her? Why this girl?
- I think the point is to make us despair. To see ourselves as... animal and ugly. To make us reject the possibility that God could love us.
 
Näyttelijä ja ateisti Chris MacNeil (Ellen Burstyn) on muuttanut tyttärensä Reganin (Linda Blair) kanssa väliaikaiseksi Washingtoniin, koska hän kuvaa siellä elokuvaa ja koska hän myi vanhan talonsa Los Angelesissa ja hänelle ollaan rakentamassa uutta. Regan on ihan tavallisen oloinen 12-vuotias pikkutyttö, mutta sitten jotain tapahtuu. Ensin Regan väittää sänkynsä heiluvan ja sitten hän alkaa kiroilla hyvin rivosti. Lääkärit eivät löydä kuitenkaan Reganin aivoista mitään vikaa, mutta pitävät Reganin oikkuilujen syynä hermostollista vikaa. Kuitenkin Reganin käytös muuttuu aina vain pahemmaksi ja lopulta Chris uskoo tyttärensä olevan paholaisen riivaama ja pyytääkin apua äitinsä juuri menettäneeltä isa Damien Karrasilta (Jason Miller), mutta saadaanko paholainen karkoitettua Reganista?

Miten ihanaa onkaan sanoa, että kuulun siihen ikäpolveen, joka on nähnyt nyt tämän kuukauden (virallisena) WANHAna katsomani Manaajan sen pyöriessä elokuvateattereissa. Tosin koko totuushan on se, että olin (melkein) elokuvan katseluiässä Manaajan pidennetyn version tullessa teattereihin 2001 tai lähelle sitä. Muistan isäni nauraneen, kun kerroin meneväni katsomaan tämän elokuvateatteriin, vaikka lisämateriaalia oli tullut tyyliin vain kymmenen minuuttia lisää, mutta hän ei ilmeisesti tiennyt yhtä asiaa: En ollut nähnyt elokuvaa aiemmin tai jos olin, niin joskus ihan pikkuisena (niin kuin sitä pikkupoikana Manaajaa katsotaan, hih), enkä muistanutkaan siitä mitään. Tuon elokuvateatterikäynnin jälkeen olenkin nähnyt elokuvan ainakin kolmesti, mutta ei tästä vaan saa kunnolla tarpeekseen.

Elokuva aloitetaan verrattain pitkällä johdantojaksolla, jossa isä Merrin (Max von Sydow) työskentelee Irakin kaivauksilla ja löytää sieltä hyvin pahaenteisiä esineitä. Ihan täysin en ole koskaan tajunnut tämän jakson merkitystä elokuvan kokonaisuuden kannalta (muuta kuin esitellä Merrinin hahmo), mutta silti ihan mielenkiintoisesta johdannosta oli kyse. Tämän jälkeen siirrytäänkin MacNeilin residenssiin, jossa kaikessa rauhassa käydään läpi niin Chrisin, Reganin kuin isä Karrasinkin henkilöhahmot. Näin tarinaan tulee enemmän syvyyttä ja sitä oikein ajattelee, että eihän tuosta suloisesta pikkutytöstä millään voi tulla paha. Ensimmäiseen tuntiin ei tapahdukaan mitään järin isoa (sängyn heilumista ja Reganin tutkimista vain), mutta silti ajan kulumista tuskin huomaa, sillä tarina vie todellakin mennessään, vaikka puhuttaisiin vain elokuvissa käymisestä. Sitten kun Regan todella heittäytyy villiksi, niin meno muuttuu hyvin jännittäväksi. Reganin riivauskohtaukset olivat paikoitellen hyvinkin uskaliaita, mutta samalla todella jännittäviä. Vaikka ensin vierastinkin Karrasin hahmon täysipainoista taustoittamista, niin elokuvan lopputapahtumia silmällä pitäen sekin oli hyvin tarpeellista. Kun sitten lopulta päästään siihen kuuluisaan manausjaksoon, niin sitä ei vain huitaista pois alta muutamassa minuutissa, vaan siihenkin paneudutaan todella hartaasti (kymmeniä minuutteja), mikä tekee siitä hyvin vaikuttavan ja jännittävän jakson. Elokuva, tai oikeastaan tämä manausjakso päätettiin niin ikään sen verran tylyllä tavalla, ettei siihen voinut olla kuin tyytyväinen.

Näyttelijät olivat niin ikään onnistuneita kautta rantein, eikä valitettavaa juuri ollut. Niin Ellen Burstyn, Jason Miller kuin Max von Sydow olivat kaikki loistavia rooleissaan, eikä pienemmissä rooleissa olleet sivuhenkilötkään huonommaksi pistänyt. Sen sijaan Linda Blairista en osaa sanoa juuri mitään, sillä hänellä oli kuulemma niin monessa kohtauksessa sijaisnäyttelijä, että tämä seikka oli suuresti vaikuttamassa siihen, ettei Blair saanut roolistaan Oscaria, joten en minäkää sitten mene takuuseen siitä, missä kaikissa kohtauksissa Blair itseasiassa esiintyi.

Pisteitä: 4,5/5

sunnuntai 28. maaliskuuta 2010

Salaiset kansiot - 8. kausi

Alkuperäinen nimi: The X Files - Season 8
Ohjaus: Kim Manners, Chris Carter, Rod Hardy, ym.
Käsikirjoitus: Chris Carter, Vince Gilligan, David Amann, ym.
Pääosissa: Gillian Anderson, Robert Patrick, Mitch Pileggi
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2001
Jaksojen määrä: 21

- I once had a talk with Mulder about starlight. How it's billions of years old. Stars that are now long dead whose light is still travelling through time. It won't die, that light. Maybe that's the only thing that never does. He said that's where souls reside. I hope he's right.

- If you're trying to prepare yourself I want you to stop. Nothing says that we're going to stumble over him in some field. Nothing says he won't be fine.
 
Mulder (David Duchovny) joutui avaruusolentojen sieppaamaksi, minkä hänen pomonsa Skinner (Mitch Pileggi) todisti omin silmin. Hänen todistuksensa ei kuitenkaan ole minkään arvoinen FBI:ssa, joka aloittaa oman tutkimuksensa Mulderin löytämiseksi, vaikka Skinner ja raskaana oleva Scully (Gillian Anderson) tietävätkin, etteivät ne etsinnät johda mihinkään. Etsintöjä johtaa kaikkeen yliluonnolliseen uskomaton agentti Doggett (Robert Patrick), josta tulee tuloksettomien etsintöjen jälkeen Scullyn pari X-Files -osastolle. He alkavat työskennellä yhdessä väkinäisen oloisesti, mutta muuttuuko Doggettin järkkymätön mieli paranormaaleista ilmiöistä jossain vaiheessa?

Tämä on ensimmäinen kokonainen Salaisten kansioiden kausi, jossa David Duchovny ei ole mukana ja hänen tilalleen Gillian Andersonin aisapariksi nostettiinkin Robert Patrick. Siitä on nyt lähes kymmenen vuotta, kun viimeksi tämän kauden näin, eikä siitä paljon muistikuvia ollut, mutta pelkäsin etukäteen, että sarja menettää paljon Duchovnyn lähdön jälkeen, mutta onnekseni olin väärässä, sillä Salaisten kansioiden 8. kausi maistui jotakuinkin yhtä hyvin kuin aiemminkin. Se on kuitenkin vielä sanottava, että kauden alkupuolella oli ensimmäisten jaksojen jälkeen lähinnä perustutkimusjaksoja, mutta loppupuolella keskitytään lähes yksinomaan mytologiajaksoihin. Kausi tarjoaa myös yhden todella mukavan yllätyksen.

Huomasin ilokseni, että varsinkin näistä MOTW-jaksoista (Monster of the Week) pystyi nauttimaan aikalailla yhtä hyvin kuin aiemminkin, eikä ne oikeastaan edes vaatineet Mulderin läsnäoloa. Tällä kertaa asetelma oli vain toinen, sillä huomasin jo edellisellä kaudella, kuinka Scullystä vähitellen tehtiin näihin yliluonnollisiin asioihin uskovaista ja se näkyy nyt tällä kaudella, kun Scully uskoo juttujen takana voivan olla paranormaalit ilmiöt, mutta Doggett taas ei, ennen kuin hänkin joutuu edes vähän muuttamaan käsityksiään. Tosin aina seuraavassa jaksossa hän on oma jäärä itsensä, mutta... niin oli Scullykin aikoinaan. Näissä perustutkimuksissa tärkeintä (lue: mielenkiintoisinta) ovat kuitenkin itse tapaukset ja itse en onnistunut juuri välittämään siitä, keiden voimin tai millä mielellä niitä tutkittiin, kunhan tutkittiin. Doggett oli X-Files -osastolla märkäkorva ja koska hänen hahmonsa kehittelemiseen ei ollut mahdollista käyttää yhtä paljon aikaa kuin aikoinaan Scullyyn, niin niinpä Doggettin kohtaamat tapaukset ovatkin (mielestäni) astetta tai paria äärimmäisempiä kuin Scullyn aloitus, millä on ilmeisesti haluttu murtaa Doggettin järkkymätöntä mieltä vähän nopeammin. Nämä MOTW-jaksot olivat kautta rantain ihan mielenkiintoisia, eikä minulle jäänyt niistä juuri mitään valitettavaa. Parhaita jaksoja olivat Roadrunners, jossa Scully jää jumiin syrjäiselle kyläpahaselle (pikkukylätarinat muutenkin aina kiehtoneet), Redrum, jossa vaimonsa murhasta tuomittu mies elää viisi päivää takaperin palaten niihin hetkiin, kun hänen vaimonsa saa surmansa, psyykkisillä voimillaan tappavasta kultin johtajasta kertova Via Negativa sekä Medusa, jossa Doggett joutuu vaaraan hetkeksi suljetussa metrotunnelissa. Muut jaksot olivat myöskin ihan seurattavia ja siten mielenkiinto kauden edetessä pysyikin ylhäällä. Huumorijaksoja ei tällä kertaa ollut.

Mitä tulee sitten mytologiajaksoihin, niin niissä keskitytään pitkälti Mulderin katoamiseen sekä Scullyn raskauden etenemiseen. En tiedä, onko suhtautumisessani jotain vikaa, sillä en oikein osannut välittää, vaikka näissä mytologiajaksoissa mentiinkin astetta naurettavampaan suuntaan. Tästä hyvänä esimerkkinä on jakso Deadalive, jossa Mulder on haudassa kolme kuukautta "kuolleena", mutta sitten hän onkin yhtäkkiä elossa, ja minä pystyin tämän aikana vain ajattelemaan, että "Ai nyt kävi näin". Ehkä kahdeksan kautta on jo niin pitkä aika, että olin tullut päässäni siihen lopputulokseen, että sarjassa voi tapahtua ihan mitä tahansa ilman, että se enää hetkauttaa mielipidettä suuntaan ta toiseen. Toinen tällainen esimerkki löytyy kauden loppuvaiheilta, kun Mulder on saanut kenkää FBI:stä, mutta se ei suinkaan estä häntä sotkeutumasta tutkimuksiin ja niin Doggett kuin Skinnerkin kertovat hänelle auliisti tutkimuksista. Minun täytyy nyt myöntää, että luulin, että näissä kahdessa viimeisessä kaudessa Mulder nähdään lähinnä avaruusaluksen uumenissa kidutettavana ja siten hänen paluunsa sarjaan näinkin vahvasti mukaan oli todellinen yllätys. Mulderin paluu aiheutti sen, että kauden loppupuolella oli välillä hyvin hankalaa määritellä sitä, että mitkä jaksoista olivat MOTW-jaksoja ja mitkä mytologiajaksoja, mutta itse laskin viimeisen kahdeksan jakson joukkoon ainoastaan kaksi MOTW-jaksoa, mikä tiesi sitä, että mytologiajaksoista sai nauttia ihan tarpeeksi. Sarjan yllä oli ilmeisesti leijunut lopetusuhka jo muutaman kauden aikana ja niinpä jälleen kerran yritettiin päättää kausi jollakin tavalla faneja tyydyttävällä tavalla. Tämä tarkoitti sitä, että Scully sai vauvansa ja Mulderin ja Scullyn välillä tapahtui jotain ilmeisesti fanien kauan odottama asia. Tässä ei kuitenkaan ollut kaikki, sillä loppunsa sai myös Mulderin arkkivihollinen Alex Krycek (Nicholas Lea), joka tällä kaudella tuli pariinkin otteeseen sekoittamaan pakkaa vielä vähän ja kuten aina ennenkin, niin Krycekin todellisista motiiveista ei ottanut edes hänen loppunsa koittaessa kunnolla selvää. Toivoin Krycekin saavan loppunsa jo edellisellä kaudella, koska Mulder olisi muistini mukaan ollut pääasiassa poissa nämä kaksi viimeistä kautta, mutta koska Mulder olikin vielä näin vahvasti mukana tälläkin kaudella ja ehkä jopa ensi kaudella, niin mitä jottei Krycekia olisi voinut katsoa vielä viimeiselläkin kaudella. No joo, ihan hyvä näinkin. Mielestäni tämä kauden lopetustapa olisi ollut selvästi parempi kuin tapa, jolla sarja lopulta tullaan lopettamaan, mutta ei sitten.

Jos alan harrastajilta kysytään, mistä he muistavat Robert Patrickin parhaiten, varmaan 95% vastaajista vastaisi, että tietenkin Terminator 2:sta, jossa hän näytteli John Connoria takaa-ajavaa ja Arnold Schwarzeneggerin vastapoolia näytellyttä terminaattoria, mutta minä en voisi sanoa niin. Toki, olin nähnyt Terminator 2:n ainakin pariin kertaan ennen kuin näin Patrickin Salaisissa kansioissa, mutta en ollut osannut kiinnittää häneen kunnolla huomiota ennen kuin hän oli tehnyt ensiesiintymisensä sarjassa. Niinpä muistan tulleeni täysin yllätetyksi, kun näiden kahden viimeisen kauden aikana tai niiden jälkeen näin jälleen Terminator 2:n ja tajusin, että Patrick tosiaan esittää T-1000 -terminaattoria. Minulle siis Patrick on nyt ja aina nimenomaan "se agentti Doggett Salaisissa kansioissa", vaikka roolihahmonsa nimeä en ennen tämän kauden uusintakatselua muistanutkaan. Patrick sopi minusta ihan hyvin Duchovnyn korvaajaksi, sillä agentti Doggett oli olemukseltaan ja persoonaltaan niin erilainen kuin Mulder, että Patrickin mukaantulo tarjosin ainakin jossain määrin mukavan piristysruiskeen... ei sillä, että Mulderin hahmossa mitään vikaa varsinaisesti olisi ollut.

Kauden aikana tavataan joitakin uusia sivuhahmoja, kuten Annabeth Gishin esittämä ja Mulderin tavoin kaikelle avoin agentti Monica Reyes tulee mukaan. Uutena hahmona nähdään niin ikään agentti Doggettin vanha tuttu ja oma tietolähteensä Knowle Rohrer (Adam Baldwin). En nyt tiedä, oliko näiden hahmojen mukaan tuominen kuinka tärkeää, sillä ainakin heidän todellisista motiiveista heräsi heti kunnon epäilykset, joskin Rohrerin kohdalla totuus selvisi todella nopeasti. Niin ikään kauden aikana nähdään tukku vanhoja hahmoja, kun Krycekin lisäksi nähdään Gibson Praise (Jeff Gulka), jo pilotista tuttu Billy Miles (Zachary Ansley), jonka terminaattorimainen olemus kauden loppuvaiheilla tuntui melkein suoralta viittaukselta Patrickin T2-hahmoon sekä Jeremiah Smith (Roy Thinnes) sekä tietenkin apulaisjohtaja Alvin Kersh (James Pickens Jr.). Ihan näin kuriositeettina  mainittakoon, että syöpämiestä (William B. Davis) ei näkynyt koko kaudella. Niin ja on se nyt kummaa, että kuusi kautta enemmän tai vähemmän mukana ollut Mitch Pileggi ei näin seitsemännellä kunnon kaudellaan (en laskenut ekaa kautta mukaan, kun siinä hän tuli mukaan vasta ihan kauden viime metreillä) saanut nimeään alkuteksteihin, vaikka täysin uutena hahmona mukaan tullut Robert Patrick alkuteksteihin pääsi. Okei, Patrickin rooli toki oli Pileggin roolia suurempi, mutta eipä Pileggin roolikaan enää kovin pieni ollut. Mukana menossa: Wade Andrew "Pako" Williams (Salvage), Michael "Näkijä" Sandoval (Vienen) ja Grant Heslov (Via Negativa).

Vielä näin loppuun pari sanaa alkuteksteistä. Nyt ensimmäistä kertaa sarjan alettua alkutekstejä muokattiin oikein toden teolla, mutta tarjosi myöskin pari outoa juttua. Kaikissa jaksoissa, joissa David Duchovny oli mukana, hänen nimensä ja kuvansa lisättiin alkuteksteihin, mutta yhdessä tällaisessa jaksossa (Badlaa) häntä ei näkynyt mukana kuin vain puheissa. Kummallista! Kuin tässä ei olisi tarpeeksi, niin jo mainittu Vienen-jakson alkutekstit ja -tunnusmusiikki eivät päättynetkään tuttuun The Truth is Out There -lauseeseen, vaan tämän jälkeen nähtiin vielä pieni kohtaus, jossa kamera liikkui jossain kanjonissa/vuoristossa ja vuoriston päällä nähtiin pari hyvin kaukana olevaa tyyppiä juoksemassa. Tällä lisäyksellä ei ollut mitään tekemistä minkään kanssa, se vain oli. Mikäköhän sen tarkoitus mahtoi olla?

Pisteitä: 4/5

PS. Jos vielä sananen viimeisestä kaudesta, jonka tapahtumia en muista yhtään lukuun ottamatta viimeistä jaksoa, joten näihin pohdintoihin en kaipaa vastausta keneltäkään, kunhan pohdiskelen. Olin tosiaan kuvitellut Duchovnyn olevan mukana vain taustalla hyvin vähän, mutta tämän kauden loppupuolen kohdalla asia ei ainakaan ollut näin, joten mitenköhän ensi kaudella? Muistini mukaan Mulder palaa jostakin viimeisiin jaksoihin, mutta mihin hän nyt taas joutuu? Taas siepatuksi? Jos hän kuitenkin on koko ajan mukana, niin mitenköhän pyhä kolmiyhteys Mulder-Scully-Doggett toimii, varsinkin kun Mulder ei ole enää FBI:ssa? Miten Scully onnistuu yhdistämään työnsä ja vauvanhoidon? No, näihin kysymyksiin saanen vastauksen tuossa ensi viikolla, kun paneudun tuon viimeisen kauden pariin.

lauantai 27. maaliskuuta 2010

The Fall

Alkuperäinen nimi: The Fall
Ohjaus: Tarsem Singh
Käsikirjoitus: Dan Gilroy, Nico Soultanakis, Tarsem Singh
Pääosissa: Catinca Untaru, Lee Pace, Justine Waddell
Valmistusmaa: Intia, Iso-Britannia, Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2006
Kesto: 118 min
 
- All right, close your eyes. What do you see?
- Nothing.
- Rub them... Can you see the stars?
- Yes.
 
Viisivuotias Alexandria (Catican Untaru) putoaa appelsiinipuusta ja joutuu sairaalaan 1900-luvun alkupuolen Los Angelesissa. Siellä hän tutustuu jalkansa katkaisseeseen stuntmies Royhin (Lee Pace), jonka kanssa hän ystävystyy. Roy alkaa kertoa Alexandria mystistä tarinaa viidestä toisistaan lähes täysin poikkeavista miehistä, joita yhdistää ainoastaan halu tappaa yhteinen vihollinen, kuvernööri Kammo/Odious (Daniel Caltagirone). Kertomuksen edetessä oudot tapahtumat seuraavat toisiaan, mutta kuinka paljon tarinalla on lopulta tekemistä todellisuuden kanssa?

Alkuvuodesta etsiessäni tietoa tämän kevään Kinokellarin elokuvista, listasin tämän elokuvan niiden mielenkiintoisten elokuvien joukkoon, mutta näin jälkikäteen en ole enää niin varma, mikä sai minut pistämään elokuvan tuolle listalle. Joka tapauksessa olen kuitenkin ihan tyytyväinen siitä, että kävin katsomassa tämän elokuvan, sillä The Fall oli loppujen lopuksi ihan kiva kokonaisuus, vaikka alussa koinkin ei niin pieniäkään epäilyksen hetkiä.

Elokuvasta päällimmäisenä jäi mieleen ajatus siitä, että se oli varsin erikoinen. Jopa niin erikoinen, että minun oli hyvin vaikeaa saada selvyyttä siihen, mitä oikeastaan pidin siitä ja tunteeni elokuvaa kohti vaihtelivatkin pitkin elokuvaa ja elokuvan jälkeen. Aluksi nähdään pieni tarina Alexandrian nimen alkuperästä, jossa Aleksanteri Suuri on vailla vettä keskellä aavikkoa. Kun sitten seuraavalla kerralla Roy alkoi kertoa toista tarinaa, niin ehdin jo miettiä, että elokuvassa kerrotaan joukko pikkutarinoita, joilla on jokin opetus lopuksi, mutta onneksi näin ei ollut - lisäksi mietin, miten Aleksanteri Suuri joukkoineen pääsi pälkähästä, oli tarina totta tai ei; vasta luin artikkelin Aleksanteri Suuressa, eikä moisesta pulaanjäämisestä ollut mitään mainintaa. No, sitten alkoi päätarinan käsittely ja siinä sivussa käsiteltiin välillä pitkästikin sairaalan tapahtumia. Vaikka tämä Royn kertomus näistä kuvernööri Kammon vihollisista olikin alkuun melko tylsähköä, niin niin vain loppupuolella minua toden teolla kiinnosti tietää, miten tarina tulisi päättymään. Tässä tarinankerronnassa tykkäsin erityisesti siitä, että tarina sai aivan uusia vivahteita, kun Alexandria puuttui tapahtumien kulkuun. Tarinan loppu oli monelta osin varsin tylyä katsottavaa, sillä vasta ihan lopussa Royn oma tilanne heijastui myös hänen kertomaansa tarinaan tavalla, joka ei ihan olisi sopinut viisivuotiaan korville ja elokuvan loppu olikin hyvin surullinen, mutta koskettava. Jos loppu olisi ollut luonteeltaan iloisempi (edelleen Royn kertoman tarinan osalta), niin elokuva olisi saattanutkin saada hieman vähemmän pisteitä. Noin muuten Alexandrian mielenliikkeitä olikin ihan hauska seurata paikoitellen. Se on kyllä vielä sanottava, että elokuva oli loppujen lopuksi hivenen liian pitkä ja olisin hyvin voinut kestää vähintään vartin lyhyemmänkin elokuvan.

Alexandriaa näytellyt Catinca Untaru oli varsin valloittava ilmestys kaikessa tavallisuudessaan, vaikka toisaalta hän ei päässytkään ihan kunnolla esiin ja hänen roolityönsä olikin aika vähäeleinen. Lee Pace maatessaan sängyllä ei tehnyt järin suurta vaikutusta, mutta Mustana Rosvona hänestäkin sai enemmän irti. Noin yleisesti tämän Royn kertoman tarinan hahmokatras oli ihan mielenkiintoinen.

Pisteitä: 3/5

perjantai 26. maaliskuuta 2010

Zombieland

Alkuperäinen nimi: Zombieland
Ohjaus: Ruben Fleischer
Käsikirjoitus: Rhett Reese, Paul Wernick
Pääosissa: Woody Harrelson, Jesse Eisenberg, Emma Stone
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2009
Kesto: 89 min

- Out west, we hear it's out east, out east they hear it's out west. It's all bullshit. It's like you're a penguin at the North Pole hears the South Pole is real nice this time of year.
- There are no penguins in the North Pole.
- You wanna feel how hard I can punch?
 
Yhdysvalloissa alkaa olla ihmiset vähissä... siis elävät sellaiset. Lähes kaikista ihmisistä on tullut zombeja ja jäljellä olevat ihmiset tekevät kaikkensa estääkseen syödyksi tulemisen. Erinäköisiä fobioita sairastava ja yksin viihtyvä nuori Columbus (Jesse Eisenberg) on laatinut tiukan ohjesäännöstön, jolla selvitä zombien kansoittamassa maailmassa, ja jota hän käyttääkin hyödykseen. Hänen matkustaessaan itään päin hän tapaa zombien lahtaajana kunnostautuneen Tallahasseen (Woody Harrelson). Etsiessään kaupasta Twinkie-leivoksia he joutuvat kierojen sisarusten, Wichitan ja Little Rockin (Emma Stone ja Abigail Breslin) huijaamaksi, mutta saavat pian huomata matkustavansa heidän kanssaan, mutta onko parempaa huomista odotettavissa?

Tietää, että on koukkuuntunut blogikirjoittamiseen, kun viikon verran on kirjoittamatta mitään ja se tuntuu ihan liian pitkältä ajalta. No, tämän reilun viikon mittaisen tauon sai luvan päättää tämä elokuva, joka jo trailerinsa perusteella näytti hyvältä ja myönnettäköön suoraan, että osasyynä tähän havaintoon oli Woody Harrelsonilla, joka aina on ollut takuuvarma näyttelijä. Noin muutenkin Zombieland oli varsin nautittava tapaus.

Sääntö numero 19: Elokuva, joka sisältää loistavaa ja hauskaa dialogia kiinnostavan tarinan ja henkilöhahmojen kera, ei voi olla huono. Tätä kaikkea tämä elokuva tarjosi. Päähenkilöiden joukossa oli tämä nörttipoika Columbus, kunnon machomies Tallahassee, jolla oli toki omat heikkoutensa, laskelmoiva mutta kylmä Wichita sekä pieni 12-vuotias tyttö Little Rock. Yhdessä nämä hahmot olivat luomassa sellaista kokonaisuutta, että oksat pois ja näiden henkilöiden väliset dialogit olivat ajoittain jopa hersyvän hauskoja. Elokuvaahan voisi pitää kauhukomediana, mutta kyllä tämä silti selvästi oli enemmän komediaa kuin kauhua ja vielä onnistunutta sellaista. Olihan elokuvassa toki hieman sitä splattermaista verellä mässäilyä, mutta se oli loppujen lopuksi aika vähänlaista, eikä kyllä tuntunut kauhuelokuvamaiselta lainkaan. Elokuvan selkeä painopiste on siis komediassa ja siinä se onnistui varsin hyvin, sillä päähenkilönelikko olivat kukin niin omia persoonia, että hauskoja tilanteita irtosi läpi elokuvan. Ehkä kuitenkin parhaimmat naurut irtosivat Bill Murrayn (Bill Murray) talossa, vaikka tuo jakso sisälsikin oikeastaan elokuvan ennalta-arvattavimmat tapahtumat, mukaanlukien Murrayn mukanaolon sekä hänen kohtalonsa. Okei, olisivathan nämä henkilöt voineet mennä Murrayn taloon ilman, että hän itse olisi elokuvassa mukana, mutta kun talon seinillä oli niin selkeästi Murraylle nauravia tauluja, niin olihan se selvää, että kaikki oli tehty Murrayn luvalla ja siten odotettavissa olikin, että hän kohta kömpii luolastaan. Erikseen on myös mainittava Tallahasseen, Wichitan ja Murrayn Ghostbusters-leikit: Hulvatonta! Loppukohtaus oli sekin aika odotetunlainen, mutta kuitenkin hyvin viihdyttävä ja viimeistään tässä kohtauksessa kunnolla nauretaan zombielokuvien kliseille ja tekee sen varsin hyvin. Kaiken kaikkiaan varsin toimiva hyvän mielen zombien lahtauselokuva ja tarjosi juuri niin aivotonta menoa, että elokvuahullujen zombien kannattaa etsiytyä muiden elokuvien pariin (zombit kun kuvataan usein metsästämässä aivoja).

Sääntö numero 1: Elokuva, joka pärähtää käyntiin Metallican For Whom the Bell Tolls -kappaleella (tai ylipäänsä Metallican vanhemmalla tuotannolla), ei voi olla huono. Ei siitäkään huolimatta, että kappaletta oli rankalla kädellä lyhennetty, sillä lyhennettynäkin kappale oli omiaan luomassa hyvää katselufiilistä heti elokuvan alkuun. Muutenkin elokuvan musiikki sopi tarinaan paremmin kuin hyvin, ja musiikki koostuikin Ghostbusters Themeä lukuun ottamatta rokimmasta kamasta.

Sääntö numero 362: Elokuva, jossa on Woody Harrelsonin kaltainen näyttelijä, ei voi olla huono. Harrelson nimittäin teki tästä elokuvasta paremman kuin mitä elokuva olisi saattanut olla, jos (ja jos ja jos...) Tallahasseeta olisi näytellyt joku tuntemattomampi nimi. Harrelson nimittäin onnistuu aina rooleissaan olemaan kunnollla vakuuttava ja siten tässäkin elokuvassa hän esitti loisteliaasti hieman hullua, mutta machoa zombien lahtaajaa ja Tallahasseen rooli taatusti nousee yhdeksi Harrelson-suosikeiksini. Sääntö numero 58: Elokuva, jossa on mukana Bill Murray, ei voi olla huono. Wichita kertoi Murrayn kartanossa, että oli mitä oli, Murray saa hänet aina nauramaan ja minä voin melko hyvin allekirjoittaa tämän. Okei, tällä kertaa Murray esitti itseään (tai vaihtoehtotodellisuuden itseään), mutta silti hän onnistui naurattamaan tämän tästä. Muutenkin Murrayn mukanaolo selvisi minulle vasta hänen kartanoonsa mentäessä, joten sikälikin hän oli oikein piristävä yllätys ja hänen hahmonsa sopikin elokuvan henkeen tosi hyvin. Jesse Eisenberg muuten näytti hieman Adam Brodyn O.C:n roolihahmolta Seth Cohenilta.

Pisteitä: 4/5

perjantai 19. maaliskuuta 2010

Project 1001, osa 102/1001: Solaris

Alkuperäinen nimi: Solyaris
Ohjaus: Andrei Tarkovsky
Käsikirjoitus: Fridrikh Gorenshtein, Andrei Tarkovsky
Pääosissa: Donatas Banionis, Jüri Järvet, Natalya Bondarchuk
Valmistusmaa: Neuvostoliitto
Ilmestymisvuosi: 1972
Kesto: 169 min
 
Solaris on planeetta, jota ihmiset tutkivat sen kiertoradalle asettautuneella avaruusasemalle. Sieltä kotiutunut Henri Berton (Vladislav Dvorzhetsky) kertoo nähneensä planeetalla olevasta jättimäisestä merestä ilmestyneen jättimäisen pojan, mutta hänen kokemuksensa kuitataan hallusinaasioista. Avaruusaseman asukkailla on ollut lukuisia muitakin kriisejä, joten psykolosi Kris Kelvin (Donatas Banionis) lähetetään avaruusasemalle ottamaan selvää, voiko Solaris-projekti jatkua, mutta saavuttuaan avaruusasemalle hän joutuu kohtaamaan oman menneisyytensä...

Muistan, kun Steven Soderberghin Solaris julkaistiin (en ole varma, tuliko lainkaan elokuvateattereihin; kotikaupungin elokuvateatteriin ei ainakaan) ja luin jonkin artikkelin elokuvasta, niin elokuva tuntui hyvin kiehtovalta, jonka pistin heti samassa katselulistalle. Kuitenkin jostain sitten kuulin (saattoi olla samainen artikkeli), että elokuva onkin uudelleenfilmatisointi, joten tietenkin halusin nähdä tämän alkuperäisen, Andrei Tarkovskyn ohjaaman Solariksen ensin. Tätä elokuvaa olenkin näiden vuosien aikana halunnut suurin piirtein kaikkein hanakimmin halunnut nähdä, mutta en ole vain saanut aikaiseksi ostaa tätä. No, kahdeksan vuotta siinä meni, mutta tulihan tämä nähtyä.

Solaris jakautuu kahteen osaan/lukuun ja saamani julkaisu (Artificial Eye) oli jakanut nämä osat erillisille levyille, mikä oli hieman oudohko ratkaisu (elokuva kun olisi mahtunut yhdellekin levylle ihan hyvin), mutta lopulta ihan toimiva sellainen, ainakin näin arvostelun kirjoittamista ajatellen. Niinpä onkin vain luontevaa kirjoittaa näistä molemmista osista omissa kappaleissaan, varsinkin kun osien välillä oli - ikävä kyllä - selvä tasoero. Näin yleisesti sanottakoon, että ensimmäinen osa hipoi täydellisyyttä, mutta toinen osa oli sitten jo selvästi heikompi.

Elokuvan alkutekstien aikana kuullaan Bachia, mikä oli omiaan luomaan jo heti alkuun sopivaa tunnelmaa, sillä musiikki oli todella kaunista ja koskettavaa. Itse ensimmäinen osa käsittelee aluksi Kelvinin viimeistä päivää maan päällä ennen Solarikselle lähtöä ja tämän aikana nähdään otteita Bertonin kuultavana olemisesta. Tämän alkuosan aikana pistetään taidokkaasti arvoitukset liikkeelle vähä vähältä ja kun lopulta päästään avaruusasemalle, niin pääni oli niin paljon kysymyksiä täynnä, että Kelvinin käyskentelyä aseman käytävillä seurasi todella jännittyneessä tilassa. Vielä kun aseman muut henkilöt, tohtorit Snaut ja Sartorius (Jüri Järvet ja Anatoli Solonitsyn), saivat aikaan vain lisää kysymyksiä, niin täytyy sanoa, että välillä jopa hyytävä tunnelma oli katossa. Tunnelmaa oli omiaan lisäämässä hyvin vähäeleisesti käytetty musiikki sekä avaruusaseman jokseenkin kolkot, joskin paikoittain steriilit "sisustusratkaisut". Täytyy sanoa, että tämän ensimmäisen osan aikana olin täysin liimautunut kiinni penkkiini ja olin täysin myyty ja ajattelin, että olisi rikos antaa elokuvalle vähemmän kuin viisi tähteä. Yhden sinänsä tarinan kannalta merkityksettömän kohtauksen haluan mainita: tämä minuuttikaupalla näytetty Kelvinin automatka ilmeisesti Tokion teillä täydellisen hiljaisuuden vallitessa. Haluan mainita tämän puhtaasti siitä syystä, että vaikka kohtaus olikin pitkä ja siinä ei oikeastaan tapahtunut mitään, niin se onnistui silti olemaan todella kiintoisa; sen verran hyvin tämän ensimmäinen osa vei mukanaan, ettei tuostakaan kohtauksesta ole mitään negatiivista sanottavaa.

No, lopulta oli toisen osan aika. Tämän osan keskeisenä teemana oli Kelvinin ja Harin (Natalia Bondarchuk) yhdessä olo ja sen tulevat seuraukset. Tämän osan aikana myös saadaan vastaukset useimpiin ensimmäisen osan herättämiin kysymyksiin, mutta... Jos totta puhutaan, niin Solaris on niitä harvoja elokuvia, joissa kysymyksiin vastaaminen olisi voitu jättää kokonaan pois. Nimittäin se jännitys, mikä valtasi mieleni ensimmäisen osan aikana, oli nyt poissa. Kun vielä kaiken lisäksi Kelvin oppii hyväksymään Harin olemisen luonaan, niin jotenkin tarinasta katosi se paras puhti, eikä siinä auttaneet Snautin ja Sartoriuksen negatiivissävytteiset kommentit. Toki tämänkin osan tarinassa on mielenkiintoisia hetkiä, mutta ne painottuvat pääosin toisen osan - so. koko elokuvan - loppupuolelle. Loppukohtaus meni sen verran oudoksi, että se jätti minut aikalailla kylmäksi.

Vielä sananen lavastuksesta. En tiedä, kuinka tarkoituksellista tämä oli, mutta monet avaruusaseman laitteista oli kaukana huipputeknologiasta ja itse asiassa näyttivät hyvin neuvostoliittolaisilta sekundatuotteilta. Elokuvahan on tuotettu kuulemma hyvin pienellä budjetilla, mutta silti haluan uskoa, että Tarkovskyn tarkoitus olikin nimenomaan tuoda avaruusasemaan hyvin neuvostoliittolaisen näköisiä vempaimia. Toki aluksessa riittää myös aidosti kauniita tiloja, joista mainittakoon tämä "ikkunahuone" valkoisine, suorastaan steriilinomaisine seinineen.

Donatas Banionis on kaukana avaruusmatkailijan stereotyypistä noin niin kuin olemukseltaan ja juuri siksi hänen hahmonsa oli varsin kiehtova. Lisäksi kun hän osasi vielä näytellä hyvin, niin eipä minulle valittamista jäänyt. Myös Haria näytellyt Natalia Bondarchuk oli hyvä, mikä hänen kohdallaan tarkoitti sitä, että hänen hahmonsa onnistui olemaan loppujen lopuksi aika surullinen. Ei myöskään valittamista avaruusaseman muuta miehistöä näyelleissä.

Vaikka siis en voinutkaan antaa elokuvalle ihan täysiä pisteitä, niin tässä on kokonaisuudessaan niin kaunis ja puoleensavetävä elokuva, että melkein voisin palata elokuvan pariin heti uudelleen. Lisäksi suosittelen kaikkia scifin ystäviä tutustumaan elokuvaan, sillä sen verran paljon se poikkeaa normaalista scifielokuvan kaavasta.

Pisteitä: 4/5

PS. Eri yhteyksissä törmäsin erilaisiin tapoihin translitteroida elokuvan teossa mukana olleiden nimiä, joten tein periaatepäätöksen siitä, että itse otan nimien kirjoitusasut IMDB:stä, sillä sitä voidaan yhtenä luotettavimpana lähteenä. Esimerkiksi tämän Artificial Eyen julkaisun englanninkielisessä tekstityksessä nimien kirjoitusasut poikkesivat IMDB:n vastaavista, mutta tulin siihen tulokseen, että vian täytyy mitä luultavimmin olla tekstittäjissä kuin IMDB:stä. Esimerkiksi tekstityksessä käytettiin Kelvinin etunimenä Chris eikä Kris, vaikka moneen kertaan nähtiinkin jossain (Kelvinin puvussa?) tämän nimen alkukirjainten olevan KK.

keskiviikko 17. maaliskuuta 2010

Salaiset kansiot - 7. kausi

Alkuperäinen nimi: The X Files - Season 7
Ohjaus: Kim Manners, Michael W. Watkins, Thomas J. Wright, ym.
Käsikirjoitus: Chris Carter, David Duchovny, Vince Gilligan, ym.
Pääosissa: David Duchovny, Gillian Anderson, Mitch Pileggi
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2000
Jaksojen määrä: 22

- You're not going back out there. I'm not going to let you go back out there.

- What are you talking about?
- It has to end some time. That time is now.
 
Mulder (David Duchovny) on suljettuna mielisairaalaan ja Scully (Gillian Anderson) yrittää selvittää syytä Mulderin mielisairauteen Norsunluurannikolla, johon on pudonnut tiettävästi avaruusalus. Kaikki ei mene kuitenkaan ihan niin kuin Scully haluaa, siitä pitää huolen edellisen kauden viimeisestä jaksosta tuttu Dr. Barnes (Michael Ensign). Washingtonissa puolestaan apulaisjohtaja Skinner (Mitch Pileggi) etsii käsiinsä Mulderin pyynnöstä Mulderia aiemmin auttaneen Michael Kritschgaun (John Finn), jolla on sisäpiiritietoa Mulderin sairaudesta. Myös Tupakkamiehellä (William B. Davis) on omat suunnitelmansa Mulderin suhteen...

Kun vilkaisette alalaitaan ja näette antamani pisteet, niin teille saattaa tulla yllätyksenä, että olin pettynyt tähän Salaisten kansioiden seitsemänteen kauteen. En nyt valtavan pettynyt, mutta vähän kuitenkin. Tässä kuitenkin ollaan katsottu jo kuusi kautta, jotka kaikki saivat minulta 4,5 tai 5 pistettä, niin ihan ymmärrettävää, jos tämä kausi tuntuu pienoiselta pettymykseltä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö olisi pääosin pitänyt tästäkin kaudesta, vaikka aiempia kausia hieman enemmän niitä suvantohetkiä tarjosikin.

Aloitetaan niistä syystä tai toisesta heikoista perustutkimuksista. Kauden ensimmäinen MotW-jakso (Monster of the Week) Hungry oli sinänsä ihan kiinnostava, mutta kun se kerrottiin pääasiassa jakson "hirviön" Robin (Chad Donella) näkökulmasta, niin se ei ihan täysillä iskenyt. Niin ikään kauden viimeien MotW-jakso Je Souhaite oli vähän heikonlainen, sillä tarina kolme toivomusta täyttävästä hengettärestä ei oikein napannut, vaikka näiden toivomusten  täytäntöönpanossa olikin juuri sellaista pilkunviilaamisen makua, josta minä ainakin pidin kovasti. Näiden jaksojen välissä sitten nähtiin vielä pari jaksoa, joista en oikein tiennyt, mitä mieltä olla. Hollywood A.D. kuuluu listaan Hupijaksot, kun Mulder ja Scully päätyvät Hollywood-elokuvan hahmoiksi, enkä oikein saanut mitään irti tästä hupailusta varsinkaan sen jälkeen, kun siellä kellarissa ne luurangonpalaset alkoivat liikkua. Näistä huolimatta jaksossa oli taustalla ihan perusvahva tutkimus taustalla, joka oli kuin olikin mielenkiintoinen. Kauden aikana nähdään ohjaajana/käsikirjoittajana niin David Duchovny, Gillian Anderson kuin William B. Daviskin (jälkimmäinen vain käsikirjoittajana) ja näistä nimenomaan Andersonin sopii pysyä vain siellä kameran toisella puolella, sillä hänen ohjaamansa All Things, joka ylläripylläri keskittyy aikalailla Scullyyn, sisälsi niin paljon outoja kuvakulmia ja hidastuksia, että ne ei oikein tuntunut sopivan sarjaan, eikä jakso ollut myöskään niin erilainen, että sitä olisi voinut kutsua erikoisjaksoksikaan. Jaksossa kuitenkin paljastettiin aika isoja asioita Scullyn menneisyydessä, että siinä mielessä ihan kiinnostava jakso oli kyseessä.

No nyt kun haukkumiset haukuttu, niin kehutaankin sitten vähän. Edellä mainittuja jaksoja lukuun ottamatta MotW-jaksot olivat pääasiassa varsin kiinnostavia ja pitivät kyllä hyvin otteessaan. The  Goldberg Variation oli hieman huvittava, mutta teki sen tyylillä näyttäen maailman onnekkaimman miehen selviämässä mitä eriskummallisimmista tilanteista. Kauden aikana nähdään myös vanha tuttu, kun toiselta kaudelta tuttu Donald Pfaster (Nick Chinlund) (Irresistible, s2e13) tulee takaisin piinaamaan Scullya, ja viittaukset aiempiin kausiin ovat aina mielenkiintoisia, varsinkin jos pahiksena on Pfasterin kaltainen hyytävä psykopaatti. X-Cops on varmaan jakso, joka tällä seitsemäänellä kaudella eniten herättää näkemyksiä puolesta ja vastaan, mutta minuun tämä Lain nimessä -sarjan hengessä tehty jakso kyllä iski (jakso olikin mukamas kyseisen sarjan jakso), tosin myönnän, että osa mielenkiinnosta johtui paperille luonnostellusta Freddy Kruegerista. Kruegerin hahmon näkeminen paperilla nimittäin onnistui nostattamaan jännitystä, vaikka arvasinkin, ettei häntä jaksossa oikeasti nähdä. Niin ja sanotte mitä sanotte, mutta First Person Shooter oli ehdottomasti yksi kauden huipputapauksista ja sai kuin saikin sisäisen nörttini heräämään. Virtuaalitodellisuusjaksoa olin toivonut jo pitkään ja nyt sellainen sitten nähtiin ja vieläpä sellaisessa paketissa, etten voinut kuin nauttia jaksosta, varsinkin kun Scullykin pääsi pelin makuun. Noin muuten kausi tarjosi siis ihan perusvahvoja MOTW-jaksoja.

Aiemmilta kausilta tutut salaliittolaiset kuolivat jo edellisellä kaudella, mistä saattaisi johtua se, että Mulderin ja Scullyn odysseia -jaksoja ei loppujen lopuksi kovin montaa ollut, vaan laskin niitä olevan kaiken kaikkiaan kuusi. Yksi näistäkin jaksoista (En Ami) oli aika itsenäisen tuntuinen, eikä tarjonnut kokonaiskuvaan UFOista, Tupakkamiehestä, totuudesta tai mistään muustakaan oikein mitään uutta. Toki jakson aikana syvennetään hieman Tupakkamiehen hahmoa (jakson käsikirjoittikin miestä esittänyt William B. Davis), mutta aika vähän loppujen lopuksi. Vaikka totuuden selvittämiseen jaksoja oli siis hyvin vähänlaisesti, niin silti sanoisin, että kauden eräänlainen teema oli luopuminen/lopettaminen. Tämähän jäi David Duchovnyn viimeiseksi kokonaiseksi kaudeksi sarjassa, joten sen lisäksi, että nähdään Mulder ja Scully viimeistä kertaa yhdessä normaalitutkimusten aikana, niin saatetaan loppuun myös Mulderin siskonsa Samanthan (Mimi Paley) etsintä. Niin ikään kausi sisältää monien aiemmista kausista tuttujen hahmojen kuolemat, joten yksi jos toinenkin asia saa kauden myötä päätökseen. Kauden ensimmäiset jaksot eivät ehkä olleet ihan parhaita aiempien kausien alkuihin verrattaessa, mutta ihan viihdyttäviä kuitenkin. Noin muuten olin positiivisesti yllättynyt, että kauden viimeisessä jaksossa Requiem palataan pilottijakson tapahtumapaikalle. Viimeisestä jakso päättyy parillakin tavalla kiinnostavasti, mutta mitä tulee Mulderin sieppaamiseen, niin en tiedä, tiesivätkö amerikkalaiset fanit Duchovnyn poislähdöstä etukäteen, mutta jos ei, niin siinä mielessä kauden päätös saattoi olla aika vakuuttava; sen muistan, että itse tiesin Duchovnyn lähdöstä hyvissä ajoin ennen kuin viimeiset jaksot näytettiin täällä, joten muistan tarkastelleeni tapahtumia jo tuolloin Duchovnyn lähdön kannalta.

Eipä ollut sitten se Mitch Pileggi vieläkään alkuteksteissä, mutta eiköhän jo seuraavalla kaudella... hih! Noin muuten olin positiivisesti yllättynyt, kuinka paljon vanhoja hahmoja oli saatu takaisin sarjaan, jopa Jerry Hardin Deep Throatina oli saatu mukaan, kuten myös Floyd "Red Crow" Westerman Albert Hosteenina. Alex Krycekin (Nicholas Lea) toivoin edellisen kauden arvostelun yhteydessä saavan tällä kaudella loppunsa, mutta ikäväkseni näin ei sitten tapahtunutkaan. Toisaalta Krycek on pirun hieno hahmo, jolle varmasti löytyy käyttöä myös jäljellä oleville kausille, mutta toisaalta olin nähnyt hänet nimenomaan Mulderin vastustajana, että olisin toivonut hänen hahmolleen viimein kuolevan. Mukana menossa: Lance "Aliens" Henriksen (Millennium), Anthony "Käytäväpeliä" Heald (Closure), Tobin "Saw" Bell (Brand X), Téa Leoni (Hollywood A.D.) Kathy "Hei, olen Susan" Griffith (Fight Club) ja Jack "Asema 62" McGee (niin ikään Fight Club).

DVD:n ekstroina tuttuun tyyliin pienoisdokumentti, mainoksia, tehosteista juttua sekä poistettua kohtauksia. Myös profiilit apulaisjohtaja Skinneristä ja Samantha Mulderista löytyy, kuten muutama kommenttiraita. Hassua muuten, ettei The Truth About Season 7 -dokkarissa mainittu sanallakaan Duchovnyn lähdöstä. No, luultavasti seuraavan kauden ekstroissa siitä riittää sitten enemmänkin juttua.

Pisteitä: 4/5

lauantai 13. maaliskuuta 2010

Project 1001, osa 101/1001: Uhkavaatimus maalle

Alkuperäinen nimi: The Day the Earth Stood Still
Ohjaus: Robert Wise
Käsikirjoitus: Edmund H. North
Pääosissa: Michael Rennie, Patricia Neil, Hugh Marlowe
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1951
Kesto: 89 min
 
- Have you tested this theory?
- I find it works well enough to get me from one planet to another.
 
Klaatu (Michael Rennie) on tavallisen miehen näköinen avaruusolento, joka tulee lentävällä lautasellaan Washingtoniin ja Yhdysvaltain armeija nappaa hänet heti suojiinsa. Klaatulla on viesti, jonka hän haluaa kertoa mahdollisimman monelle valtionpäämiehelle tai valtioiden edustajille samanaikaisesti, mutta hallitukset ovat niin eripuraista sakkia, että jo huippukokouksen järjestämispaikasta tulee kiistaa, joten sellaista ei järjestetä. Niinpä Klaatu päättää paeta ja rantautua kansan pariin ja samalla yrittää selvittää, miten saada viestinsä kuulumaan samalla, kun hänen löytämisekseen alkaa historian suurin etsintäoperaatio...

Minun piti aikoinaan käydä katsomassa tämä Keanu Reevesin tähdittämä uusintafilmatisointi, mutta kun sain tietää, että kyseessä on nimenomaan uusintafilmatisointi, niin mielenkiinto lopahti sitä elokuvaa kohti. Tai ei varsinaisesti loppunut, mutta halusin kuitenkin nähdä tämän alkuperäisversion ensin ja nyt kun olen nähnyt, niin en ole varma, haluanko nähdä tuota uutta versiota, sillä Uhkavaatimus maalle oli parhaimmillaankin aika puolivillainen tapaus. Ihan kivaa katsella, mutta ei missään nimessä erinomainen.

Tarina lähtee mielestäni ihan hyvin liikkeelle. Klaatus laskeutuu Washingtoniin ja häntä vastassa ovat niin armeija kuin uteliaat sivullisetkin. Sitten Klaatua pidetään vankeudessa, jossa hän kertoo vangitsijoilleen, että hänellä on viesti koskien koko maapalloa ja kun hänen suunnitelmiaan ei toteuteta, hän pakenee. Tähän asti elokuva oli vielä ihan kivaa viihdettä ja itse asiassa tätä Klaatun käyskentelemistä muiden ihmisten parissa jaksoi ihan hyvin katsoa aluksi, kun nämä muut keskustelivat avaruusoliosta Klaatun läsnäollessa, mutta pian tämän jälkeen aletaan mennä vähän alamäkeä. Okei, tämä sähkölaitteiden pysäytys oli ihan hauska juttu, mutta muuten elokuvasta tuntui putoavan se paras puhti, kun alettiin valmistautua siihen tulevaan kokoukseen. Ei tässä muuten olisi mitään, mutta kun pitkän aikaa oli selvää, että elokuvan ainoa todellinen päämäärä on saada tämä Klaatun viesti kerrotuksi, mikä tietenkin kerrottaisiin vasta elokuvan lopussa ja siten elokuva tuntui välillä hieman jankkaavalta. Ensin käytetään lähes puolitoista tuntia sen näyttämiseen, kuinka Klaatu saa viestinsä kerrotuksi ja mitä vaikeuksia hänellä on matkallaan ja sitten kun viesti on kerrottu, niin elokuva päättyy lähestulkoon heti siihen. Jotenkin... epätyydyttävä loppu.

Michael Rennie sopi mielestäni kyllä ihan hyvin Klaatuksi, sillä hänen olemuksestaan löytyi sellaista pientä kulmikkuutta tai jotain, mikä sai hänet tuntumaan avaruusoliolta. Noin muuten elokuva olikin sitten täynnä vanhemmille elokuville tyypillisiä hahmoja. Oli heikonpuoleinen, mutta sydämellinen nainen Helen (Patricia Neal) sekä tämän itsepäinen miesystävä Tom (Hugh Marlowe), jolla on niin jyrkkä tahto, ettei Helenillä heikompana ole mitään vaikutusta häneen. Plääh!

Pisteitä: 3/5

perjantai 12. maaliskuuta 2010

Salaiset kansiot - 6. kausi

Alkuperäinen nimi: The X Files - Season 6
Ohjaus: Kim Manners, Rob Bowman, Michael W. Watkins, ym.
Käsikirjoitus: Chris Carter, Vince Gilligan, Frank Spotnitz, ym.
Pääosissa: David Duchovny, Gillian Anderson, Mitch Pileggi
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1999
Jaksojen määrä: 22

- So, you still think this was about you? About the X-Files?

- Yes. yes, I do, and I have an idea who may be behind all this, but I'd need your authority to continue the investigation.
- I have neither the authority nor the will to allow your continued inquiry into this matter. You'll perform your duties as directed by AD Kersh and only AD Kersh.

Mulder ja Scully (David Duchovny ja Gillian Anderson) on otettu pois X-Files -osastolta ja annettu edelliseltä kaudelta tuttujen agentti Jeffrey Spenderin (Chris Owens) ja Mulderin vanhan tutun agentti Diana Fowlesin (Mimi Rogers) käsiin. Muderin ja Scullyn tehtävämuutosten vuoksi heidät on siirretty pois apulaisjohtaja Skinnerin (Mitch Pileggi) alaisuudesta apulaisjohtaja Alvin Kershin (James Pickens Jr.) alaisuuteen, ja Kersh suhtautuu vähintäänkin penseästi Scullyyn ja etenkin Mulderiin. Vaikka siis Mulder ja Scully onkin siirretty toisiin tehtäviin, niin oudot rikostapaukset eivät jää heiltä huomaamatta...

Kuten X-Files - taistelu tulevaisuudesta -elokuvan arvostelun myöhemmässä lisäyksessä kerroin, niin (IMDB:n mukaan) tätä kautta ei olisi pitänyt olla olemassakaan, mikäli sarjan kehittäjä Chris Carter olisi saanut tahtonsa läpi, vaan viidennen kauden jälkeen olisi nähty vain sarja elokuvia. Tämä on myös ensimmäinen kausi, joka on kuvattu Los Angelesissa, aiemmat kaudet kuvattiin Vancouverissa. Vaikka tämä Salaisten kansioiden kuudennen kauden alussa pieniä epäilyksiä olikin, niin tietenkin olen vain mielissäni, että sarjaa jatkettiin vielä, sillä näin saan tilaisuuden uppoutua vielä vähän lisää näihin järjen rajat ylittäviin tutkimuksiin. Kauden alussa tosiaan jo ehdin hetken ajatella tämän kauden olevan tähän mennessä heikoin kausi, mutta sitten muutamien jaksojen jälkeen sarja pääsi sen verran uomilleen, että nautin lopulta kaudesta lähes yhtä paljon kuin aiemmin.

Nämä edellä mainitut epäilykset syntyivät etenkin kahdesta jaksosta. Ensimmäinen näistä jaksoista oli kolmantena katseluvuorossa ollut Triangle-jakso, joka oli Mulderin osalta ihan hyvä jakso, mutta sitten taas Scully käyttäytyi jakson aikana täysin epäscullymaisesti, mistä en oikein tykännyt yhtään. Okei, jakso poikkesi tietyiltä osin muutenkin normijaksosta, mutta silti tapa, jolla Scully oli kirjoitettu tähän jaksoon, ei istunut oikein hyvin koko sarjaa ajatellen. Toinen selvästi heikko jakso oli How the Ghosts Stole Chrismas, jossa niin ikään Scully ja Mulder käyttäytyvät täysin todellisten luonteidensa vastaisesti ja siten jaksosta en tahtonutkaan saada kaikkea irti. Vähän ristiriitaisin tuntein suhtauduin myös edellä mainittujen kahden jakson välissä olleeseen kahden jakson jatkotarinaan (Dreamland & Dreamland II), mutta nämä jaksot sisälsivätkin paljon hupia siinä määrin, että niiden osalta fiilis jäi lopulta positiivisen puolelle.

Noin muuten sarja oli sitä samaa hyvää, mitä oltiin nähty jo aiemmilla kausilla, eikä siten valittamista ollut. Kauden aikana muun muassa Mulder pääsee autokuskiksi poliisia pakenevalle miehelle (Drive), synnytetään demonivauvoja (Terms of Endearment), rauhoitellaan säiden hallitsijaa (The Rain King), soluttaudutaan unelmalähiöön (Arcadia), karataan vankilasta mitä omintakeisimmalla tyylillä (Trevor) sekä jahdataan kiinalaiseen koiraan, jonka pitäisi olla kuollut sukupuuttoon (Alpha). Näistä mainituista jaksoista parhaimmat olivat ehdottomast Terms of Endearment, Trevor sekä Arcadia. Muita huippujaksoja olivat kuolevia kuvaavasta miehestä kertova Tithonus, kirjaiijan mielikuvituksen voimasta kertova Milagro sekä kauden The Long Gunmen -tarina Three of a Kind. Kauden oudoimmat jaksot ansaitsevat myös erikoismaininnan. Vähän kauden puolivälin jälkeen nähdään jakso Monday, joka tuntui Salaisten kansioiden versiolta Päiväni murmelina -elokuvasta, mutta sitten taas tekijöiden mukaan kyseinen elokuvakin oli saanut innoituksensa jostain Twilight Zone -sarjan jaksosta, joten sieltä ilmeisesti tämäkin jakso enemmän ammentaa. Kauden toiseksi viimeisenä jaksona nähdäänkin sitten jakso Field Trip, jossa kaikki ei ole todellakaan ihan siltä miltä näyttää. Tämä oli itse asiassa viimeinen kokonainen jakso, jonka olemassaolon muistin etukäteen, mutta olin luokitellut tämän jakson aikoinaan vieläkin oudommaksi (ja kaksioisaiseksi), mutta vaikka outo olikin, niin ei niin outo kuin muistin. Se, mikä minusta oli merkillistä, oli se helppous, jolla Mulder ja Scully pystyivät tutkia X-Files -tapauksia, vaikka heidät olikin siirretty toisiin tehtäviin, eivätkä he joutuneet edes kunnolla tilille tutkimuksistaan.

Mulderin ja Scullyn odysseia -jaksot jatkoivasti sitten aiemmilta kausilta tuttua kaavaa ainakin siltä osin, että onnistuivat olemaan jälleen todella miielekiintoisia jaksoja ja siten hyvinkin koukuttavia katsoa, vaikka näitä jaksoja tuntuikin olevan hivenen vähemmän kuin muutamalla aiemmalla kaudella. Kausi aloitetaan jahtaamalla olentoa, joka saattaisi todistaa kaikki Mulderin teoriat maan ulkopuolisesta elämästä samalla. Myöhemmissä jaksoissa sitten muun muassa Skinner joutuu hengenvaaraan salaperäisen miehen takia, agentti Jeffrey Spenderin siepattu äiti (Veronica Cartwright) löytyy elossa, iso osa Mulderin taustalla olleista salaliittolaisista saa tylyn lopun ja lopuksi löydetään artefakti, jolla on hyvin omituinen vaikutus Mulderiin. Niin, kuten kai ilmi tuli, niin Mulderin ympärillä vellonut salaliitto saa osittain päätöksensä, mikä sitten tarkoitti sitä, että viimeisessä jaksossa Mulderin ja Scullyn odysseian osalta sarjan focus tuntui siirtyneen salaliitoista takaisin siihen totuuden etsintään. Toivon mukaan olen tässä teoriastani oikeassa niin, että seuraavalla kaudella jätettäisiin salaliitot vähemmälle ja yritettäisiin löytää niitä UFOja; muistan kyllä joten kuten, miten seuraava kausi tulee (ehkä) päättymään, mutta kaikki sitä edeltävät tapahtumat olen onnistunut unohtamaan tyystin.

Nyt täytyy tehdä pienoinen tunnustus. Ennen näiden DVD-boksien ostoa olin kuvitellut Skinneriä näyttelevän Mitch Pileggin saavan nimensä ja naamansa alkuintroon jo sarjan neljännellä kaudella, mutta näin ei käynyt, joten ajattelin hänen olevan alkuintrossa sitten viidennellä kaudella, mutta näinkään ei ollut, joten sitten tulin täysin varmaksi siitä, että hänet nähtäisiin kyseisessä alkupätkässä viimeistään tällä kaudella, mutta ei vain näkynyt. Ensi kaudella sitten... IHAN VARMASTI! Joka tapauksessa Skinner oli viimeiseen jaksoon tultaessa nähdäkseni vaihtanut työhuonetta, mikä saattaisi viitata hieman isompaan rooliin jaksossa. Olin jo täysin unohtanut James Picket Jr.:n apulaisjohtaja Kershin olemasssaolon, mutta hyvin hämärän muistikuvan sain hänestäkin mieleeni hänen ensiesiintymisen jälkeen; saattaa tosin olla, että alitajuntani vain pelleilee kanssani, enkä oikeasti muista koko tyyppiä. Alex Krycek (Nicholas Lea) oli oma tuttu itsensä, eikä hänen tarkoitusperistään ottanut kunnolla selkoa vieläkään, mutta ehkä vähän kuitenkin... tai sitten ei. Joka tapauksessa sattuneista syistä toivon Krycekin saavan loppunsa viimeistään ensi kauden aikana, sillä se paras terä hahmosta on selkeästi jo poissa ja kun kyseessä kuitenkin on jollain tapaa Mulderin arkkivihollinen ja hänelle tulee käymään niin kuin käy, niin siten hän saisi poistua polun päässä olevalle aukealle. Mukana menossa Bruce "Evil Dead" Campbell (Terms of Endearment), Tom "Will & Grace" Gallop (Arcadia), Michael "Spinal Tap" McKean (muutamassa jaksossa) sekä... Michael "Lost" Emerson? Häntä ei näy näyttelijäluetteloissa, mutta katsokaapa Drive-jakson kohtaus, jossa tämä koira saa loppunsa ja sanokaa, ettei siitä seurannut kauhistunut ilme kuulunut Emersonille! Tietenkään täysin varma en voi olla, mutta oi että kun näyttää ihan Lostin Benjamin Linukselta tämän ollessa kauhuissaan.

Ekstroja oli hivenen vähemmän kuin aiemmin, mutta edelleen sai nauttia pienestä kausitiivistyksestä, jaksojen tv-mainoksista, juttuja erikoistehosteiden valmistamisesta sekä poistetuista kohtauksista.

Pisteitä: 4,5/5

Satunnainen hauska fakta matkan varrelta: Skinnerin sihteeriä esitti Mitch Pileggin vaimo Arlene Pileggi (tai Warren) ja myös David Duc(h)ovnyn isoveli Daniel nähdään yhdessä jaksossa (The Unnatural), millä saattaa olla tekemistä jotain sen asian kanssa, että David Duchovny sekä kirjoitti että ohjasi kyseisen jakson.

tiistai 9. maaliskuuta 2010

Hierro - salaisuuksien saari

Alkuperäinen nimi: Hierro
Ohjaus: Gabe Ibáñez
Käsikirjoitus: Javier Gullón
Pääosissa: Elena Anaya, Bea Segura, Kaiet Rodríguez
Valmistusmaa: Espanja
Ilmestymisvuosi: 2009
Kesto: 90 min
 
Maria (Elena Anaya) lähtee poikansa Diegon (Kaiet Rodríguez) kanssa lautalla lomailemaan Hierrolle, isolle saarelle. Matkan aikana Maria nukahtaa ja kun hän herää, Diego on poissa. Maria etsii Diegoa kaikkialta, mutta hän ei löydä tätä. Aika kuluu ja Maria yrittää saada uudelleen otetta elämästään, kunnes hän saa puhelun, jonka päätteeksi vesikauhuiseksi (kirjaimellisesti, ei pidä sekoittaa eläinten vesikauhuun, blog.huom) tullut Maria lähtee siskonsa Lauran (Bea Segura) kanssa saarelle tunnistamaan ruumiin, mutta ruumis ei olekaan Diego. Poliisit yllättyvät tuloksesta, joten Marian täytyy jäädä saarelle odottamaan lupaa DNA-testeihin, mutta lupaa odottaessaan Maria tekee omia tutkimuksiaan, mutta saako hän Diegonsa takaisin?

Minä sitten tykkään hyvin tehdyistä trillereistä. Jos muuten tarina ja tunnelma on kasassa, niin tällaisten elokuvien ei edes tarvitse päättyä onnellisesti vetoakseen minuun. Tähän on kuitenkin yksi iso poikkeus: elokuvat, joissa äiti kadottaa lapsensa. Näiden elokuvien soisin kernaasti päättyvän onnellisesti ihan vain kuvattavan äidin tähden. Tästä aiheesta ammentaa myöskin Hierro - salaisuuksien saari ja ammentaa vieläpä melko onnistuneesti, kuten teatterilevitykseen pääsevältä espanjaiselta elokuvalta voi odottaakin.

Kun lähtötilanne on tosiaan lapsensa hukkaava äiti, joka on jo ajatuksen tasolla yksi karmeimpia kohtaloita, mitä pystyn kuvittelemaan, niin elokuvaan saatiin heti alkuunsa hyvin ahdistava tunnelma aikaiseksi ja tuo ahdistavuus jatkui läpi elokuvan. Jotenkin olen vain aina kyennyt samaistumaan näihin äiteihin ja siten toivonkin aina kaiken päättyvän onnellisesti. Kun yleistunnelma elokuvassa oli vielä hyvinkin alakuloinen, niin elokuvaa oli todella jännittävä seurata. Elokuva ei ehkä ollut tarinaltaan sieltä omaperäisimmistä päästä, mutta sellaisenaan ihan tunnelmallinen paketti, sillä kaikkea elokuvassa tapahtunutta leimasi jatkuva surumielisyys ja melkeinpä kadotettu toive pojan löytymiisestä. Marian eteneminen saarella oli vähintäänkin poukkoilevaa, eikä hänen sijainnista (lue: etäisyydestä kylään/lauttasatamaan) ottanut aina selkoa, sen verran isosta saaresta kuitenkin oli kyse, joten sinänsä elokuva olisi tullut toimeen vähemmälläkin kulkemisella. Elokuva loppui jotakuinkin niin kuin päättelinkin elokuvaa katsoessa, vaikka toisaalta jättikin hivenen häiritseviä kysymyksiä ilmaan. Yksi suurimmista mieleen jääneistä kysymyksistä tosin tuli mieleen jo elokuvan alkuvaiheeessa: Tarvitaanko Espanjassa todellakin DNA-testiin lupa tuomarilta, jos henkilö, jolle testi tehdään, on siihen suostuvainen vai oliko kyseessä vain elokuvaan keksitty "fakta", jotta saataisiin Maria pysymään saarella?

Elena Anaya oli hyvä Mariana ja hänen olemuksestaan paistoikin hyvin tämä äidin sanoinkuvaamattoman suuri tuska, josta hän kärsi vielä pitkän ajan päästäkin. Niinpä hänellä oli iso rooli tehtäessä tästä elokuvasta näinkin ahdistavaa kokemusta ja siinä hän onnistuikin hyvin. Muut hahmot jäivätkin sitten pitkälti Anayan varjoon, jo siksikin, että heille varattu valkokangasaika oli verrattain pieni, jopa Lauraa näytelleellä Bea Seguralla.

Pisteitä: 3,5/5

Kohtaamisia

Alkuperäinen nimi: Kohtaamisia
Ohjaus: Saara Cantell
Käsikirjoitus: Saara Cantell
Pääosissa: Anneli Sauli, Meri Nenonen, Maryan Guuleed
Valmistusmaa: Suomi
Ilmestymisvuosi: 2009
Kesto: 89 min
 
- Miks te ette sitten asu yhdessä, jos sillä on heti ikävä sua?
- Ne on sellaisia aikuisten juttuja, joita sä et voi vielä ymmärtää.

Martan (Anneli Sauli) luona käy hänen lapsenlapsensa Emmi (Jenni Banerjee), jolla ei tunnu riittävän rahaa itsensä, poikaystävänsä Maken (Sampo Sarkola) ja poikansa Eliaksen elättämiseen. Anun (Johanna af Schultén) mies Petri (Tommi Raitolehto) puolestaan pettää Anua. Meri, jonka kanssa Petri pettää Anua, tapaa rapussa isoäitiään odottavan Eliaksen. Anu puolestaan tapaa Maken kauppareissulla. Sairaalassa puolestaan musta Farbuda (Maryan Guuleed) ja Olga (Elena Spirina) yrittävät hoitaa rasistista Erkkiä (Yrjö Parjanne). Kaikki nämä henkilöt kulkevat ristiin, mutta voiko yksi kohtaaminen muuttaa kaiken?

Tässä elokuvassa on kaksi piirrettä, joista en noin yleisesti ottaen kauheasti ole pitänyt: kotimaisuus ja episodimaisuus. Siitä huolimatta siitä lähtien, kun näin elokuvan trailerin ensimmäisen (ja ainoan) kerran, olen halunnut päästä katsomaan tämän elokuvan. Kun vielä parit näkemäni arvostelutkin olivat pääasiassa positiivisia, niin olihan tämä käytävä katsomassa ja hyvä että kävin, sillä Kohtaamisia oli varsin hieno kuvaus elämästä ja arjesta.

Elokuva poikkeaa jo kuvaustyyliltään muista viime aikoina tehdyistä elokuvista, sillä elokuva koostuu seitsemästä(?) noin viidentoista minuutin episodista, joista jokainen on kuvattu yhdellä otolla. Jokainen episodi sitten kertoo pienen tarinan episodien päähenkilön elämästä ja oi kun tykkäsin näistä tarinoista. Tarinat nimittäin olivat hyvin realistisen tuntuisia, kiitos loistavien näyttelijöiden ja dialogien. Avauskohtauksessa, jossa Martta juttelee Emmin kanssa, tuntui välillä siltä kuin olisin ollut oman mummini seurassa, sillä kaikki Martan repliikit tuntuivat aidoilta ja selvästi vanhan ihmisen ajatuksenjuoksulta. Muutenkin elokuva tuntui siltä kuin jokainen näistä kohtauksista voisi tapahtua tuolla jossakin jollekin, mikä lisäsi kiinnostavuutta entisestään. Muutenkin elokuvassa oli sellaista syvyyttä ja koskettavuutta, jota vain harvoin olen nähnyt suomalaisissa elokuvissa. Episodit eivät varsinaisesti ole sidoksissa toisiinsa ajallisesti, vaan kohtausten välissä saattaa kulua pidempikin aika... tai sitten ei. Tämä jäi tarkoituksella katsojan itsensä pääteltäväksi. Näiden henkilöhahmojen tarinoiden loput (siinä mielessä kuin ne ylipäätään loppuvat) olivat mielestäni onnistuneita, vaikka eivät kaikkien kohdalla niin iloisia olleetkaan. Varsinkin viimeisessä varsinaisessa kohtauksessa yhden hahmon tuleva kohtalo lähes tulkoon itketti.

Kuten jo sanottua, niin näyttelijät elokuvassa olivat huippuluokkaa ja oikein yllätyin, kuinka tästäkin maasta löytyy Tiitus Rantalan ja Rosa Salomaan kaltaisia lapsinäyttelijöitä, jotka oikeasti tuntuvat aidoilta rooleissaan; noh, ehkä olen vain katsonut liikaa Salkkareita. Anneli Sauli oli Marttana kuitenkin elokuvan ehdoton sielu ja siten hahmona sieltä kiinnostavimmasta päästä. Myös Meri Nenonen jäi hyvin vahvasti mieleen hyvän roolityön tehneenä näyttelijänä.

Olin muuten näytöksessä, jossa suurin osa katsojista tuntui olevan vähintään kaksi kertaa niin vanhoja, mutta ei tämä mielestäni ollut mitenkään varttuneemmalle väestölle suunnattu elokuva, vaan ihmisille, joita kiinnostaa hyvintehty draama.

Pisteitä: 4/5

maanantai 8. maaliskuuta 2010

Suljettu saari

Alkuperäinen nimi: Shutter Island
Ohjaus: Martin Scorsese
Käsikirjoitus: Laeta Kalogridis
Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Mark Ruffalo, Ben Kingsley
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2010
Kesto: 141 min
 
- So what's our next move?
- You tell me.
- I gotta get off this rock, Chuck. Get back to the mainland. Whatever the hell's going on here, it's bad. Don't worry partner, they're not gonna catch us.
 
On vuosi 1954. Liittovaltion sheriffi Teddy Daniels (Leonardo DiCaprio) saapuu uuden parinsa Chuckin (Mark Ruffalo) kanssa eristetylle Shutter Islandille, jossa sijaitsee iso mielisairaalakompleksi. Mielisairaalasta on karannut hyvin vaaralliseksi luokiteltu nainen, jota jahtaamaan Daniels ja Chuck ovat tulleet. Tutkinta etenee kuitenkin hyvin takkuillen. sillä jostain syystä mielisairaalan henkilökunta ei tunnu täysin yhteistyöhaluiselta, mikä saa Danielsin raivon partaalle ja hän uhkaakin lähteä saarelta, mutta saarelta poistuminen ei olekaan ihan niin helppoa...

Olin katsonut tämän elokuvan arvostelun TV1:n Aamu-TV:n Tähtihetkessä ja kuullut parit positiiviset kommentit elokuvasta, mutta mennessäni elokuvasaliin en muistanut elokuvasta mitään muuta kuin Leonardo DiCaprion olemisen pääosassa ja jokaisen elokuvan nähneen kommentin odottamattomasta lopusta. Elokuvan tarinasta en muistanyt käytännössä mitään, enkä edes sitä, että elokuvan oli ohjannut Martin Scorsese! Niinpä pääsin aika avoimin mielin katsastamaan elokuvaa (mitä nyt jatkuvasti pohdin mahdollista loppuratkaisua) ja oi kuinka tyylikkään hieno tapaus Suljettu saari olikaan.

Elokuva tuntui alkavan aika perinteisenä suljettu huone (tai tässä tapauksessa saari) -tarinana, mutta kun ensimmäiset epäilyt henkilökunnan peittelystä nostettiin ilmaan, niin mielenkiinto kohosi heti toiseen potenssiin. Kun Danielsin ja Chuckin tutkinnan tielle heitettiin jatkuvasti vain lisää esteitä, niin elokuvan jännitys kohoni vähitellen todella korkealle niin, että lopussa olin niin suuressa jännittyneessä tilassa, etten muista, milloin viimeksi jokin elokuva olisi saanut minut olemaan yhtä varpaillani. Minä todella jännitin elokuvan lopputulosta, sillä niin hyvin elokuva imaisi mukaansa. Tästä oli kiittäminen nimenomaan näitä lukuisia salailuja, joiden paljastaminen kiinnosti minua hyvin paljon. Todella synkkää tunnelmaa oli omiaan lisäämässä nämä oudohkot Danielsin unet, flashbackit sekä myös lukuisat juonenkäänteet, jotka todella olivat onnistuneita läpi elokuvan. Mitä tulee siihen paljon puhuttuun elokuvan arvoitusten ratkaisemisiin, niin täysin yllättäviä ne eivät ollut, sillä pyörittelin mielestäni muutamaa mahdollista lopetustapaa ja käytetty loppuratkaisu oli yksi näistä. Tosin tässä kohtaa on myönnettävä, että tuskin olisin osannut pohtia loppuratkaisua etukäteen, ellen olisi "odottamattomasta loppuratkaisusta" kuullut etukäteen. Elokuvan eduksi on kuitenkin laskettava se seikka, että tätä nähtyä vyyhteä purettiin paljon monipuolisemmin kuin mitä olisin odottanut. Kokonaisuutena elokuva oli Laatua isolla L-kirjaimella.

Elokuva vilisi täynnä loistavia näyttelijöitä ja kirkkaimpana tähtenä tietenkin sen päänäyttelijä Leonardo DiCaprio. Ei väliä, minkälaisessa tilanteessa Daniels oli niin fyysisesti kuin henkisesti, DiCaprio onnistui aina olemaan hyvinkin uskottava ja lisäsi siten elokuvan tehoa entisestään. Myös muuten näyttelijävalinnat olivat varsin onnistuneesta, puhuttiin sitten Ben Kingsleyn tai Max von Sydowin roolisuorituksista tai vain muutamien repliikkien näyttelijöistä.

Pisteitä: 5/5

I Love You Philip Morris

Alkuperäinen nimi: I Love You Philli Morris
Ohjaus: Glen Ficarra, John Regua
Käsikirjoitus: John Regua, Glen Ficarra
Pääosissa: Jim Carrey, Ewan McGregor, Leslie Mann
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2009
Kesto: 99 min

- How can a person, who never existed, go on existing?
 
Steven Russell (Jim Carrey) on uskovainen, poliisi, aviomies, perheenisä, mutta homo. Hän salaa homoutensa kaikilta, mutta kun hän joutuu auto-onnettomuuteen, hän alkaa muuttaa käsityksiään siitä, mikä elämässä on todella tärkeää. Ensin hän eroaa vaimostaan ja muuttaa sitten Floridaan. Siellä hän sitten alkaa elättää itseään ja miesystäväänsä Jimmyä (Rodrigo Santoro) vakuutuspetoksilla. Petos ei kannata, joten Steven joutuu lopulta vankilaan, jossa hän tapaa Phillip Morrisin (Ewan McGregor) ja lopulta he päätyvät yhteen, mutta voittaako rakkaus kaikki esteet?

Tuli tässä sunnuntain puolella käytyä katsomassa pari elokuvaa, joista ensimmäisenä vuorossa oli tämä elokuva. Ennen ensi-iltaa mietin pitkään, menisinkö katsomaan tätä elokuvaa, mutta kun jopa Jim Carreyn näyttelemistä inhoavat (minä en inhoa, mutta en ole myöskään suurin ystävä) ovat antaneet ihan positiivisia arvioita elokuvasta, niin päätin minäkin sitten mennä katsomaan tämän, varsinkin kun homousteema ja tapa, millä sitä käsiteltiin olivat kiehtovia. Eikä sillä, ihan hyvä elokuvahan I Love You Phillip Morris oli, vaikka välillä tuntuikin siltä, etteivät tekijät olisi oikein tienneet, millaista elokuvaa haluavat tehdä.

Elokuva alkoi hyvin komediallisesti ja tämä oli juuri sitä tuttua Jim Carrey -materiaalia ja luulinkin jo hetken katsovani aika tyypillistä Carrey-komediaa. Toisin sanoen tämä alku tarjosi joitakin kunnolla hauskoja kohtauksia, mutta iso osa Carreyn maneereista ja tapahtumista aiheuttivat korkeintaan hymähdyksiä. Sitten yhtäkkiä tapahtuu jotain. Steven tapaa Phillipin ja tyylilaji vaihtuu lähes kokonaan komediasta draamaksi ja draamaa onkin tarjolla pääasiassa koko loppuelokuvan ajan; ainoastaan Stevenin karkailut tarjosivat loppuelokuvan aikana enää kunnolla huumoria. Jotenkin en ymmärrä tätä äkkinäistä tyylilajin muutosta. Ei sillä, tämä draamavetoinen puolisko oli selvästi alun komediapuolta parempi ja draamailun ansiosta elokuvassa riitti kunnolla mielenkiintoa. Sitä oikeasti toivoi Phillipille ja Stevenille kaikkea hyvää ja aina kun heidän suhteessaan tapahtui positiivisia asioita, minä lähestulkoon liikutuin. Kun pariskunnan suhteeseen tulee niitä tummia pilviä, niin en voinut muuta kuin toivoa käännettä parempaan. Elokuvahan perustuu jossain määrin tositapahtumiin ja siten elokuvan lopun pystyi hyväksymään paremmin, mutta tietenkin olisin toivonut ihan toisenlaista loppua.

Jim Carrey ja Ewan McGregor pistävät todella itsensä peliin tässä elokuvassa. Okei, Ewan McGregorin uraan en ole pahemmin tutustunut, joten en tiedä, löytyykö hänen filmografiastaan vastaavia rooleja, mutta Jim Carrey homoroolissa on jotain, mitä en ihan heti olisi uskonut hänestä ja täytyy sanoa, että Carrey todella tekee uskottavan roolin homomiehenä, vaikka vielä Steven vielä Jimmyn kanssa hengaillessaan olikin enemmän homon karikatyyri kuin aito homo. Vasta tässä draamavaiheessa Carreyn hahmosta löytyy se uskottava homohahmo. Tosin eipä Ewan McGregorin roolistakaan sinänsä mitään valittamista ole.

Pisteitä: 3,5/5

sunnuntai 7. maaliskuuta 2010

X-Files - taistelu tulevaisuudesta

Alkuperäinen nimi: The X Files
Ohjaus: Rob Bowman
Käsikirjoitus: Chris Carter, Frank Spotniz
Pääosissa: David Duchovny, Gillian Anderson, William B. Davis
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1998

Kesto: 118 min

- So much for little green men.

- He is but one man. One man alone cannot fight the future.
 
Mulderin ja Scullyn (David Duchovny ja Gillian Anderson) operoiva X-Files -osasto on suljettu ja heidät on määrätty toisiin tehtäviin. Elokuvan alussa he ovat pommijahdissa isossa toimistorakennuksessa Dallasissa ja tulevat löytäneeksi pommin. He ehtivät evakuoimaan jokaisen, mutta siitä huolimatta pommin räjähdettyä raunioista löytyy neljä ruumista ja vaikka satoja henkilöitä saadaan pelastettua, niin näistä neljästä ruumiista Mulder ja Scully aiotaan pistää vastuuseen. Mulder saa kuitenkin selville, että ruumiit eivät kuolleetkaan pommiräjähdyksessä, vaan takana on hyvin suuri peittelyoperaatio...

Kuten olen monesti jo kertonutkin, niin katson elokuvat yleensä hankkimisjärjestyksessä, mutta koska tässä on on tullut katsottua Salaisia kansioita viime aikoina hyvin tiiviisti, niin päätin poiketa tuosta järjestyksestä, varsinkin kun tämä elokuvan julkaisu sijoittui sarjan viidennen ja kuudennen kauden väliin ja vasta tuli katsottua tuo viides kausi. Sarjamaisuuden hyviin puoliin kuuluu se, että vaikka yksi tarina olisi heikko, niin kokonaisuutena kausi saattaa olla aivan huippu. Sen sijaan jos elokuvan tarina on heikko, ei elokuvaa sitten pelasta juuri mitään. Ei sillä, että X-Files - taistelu tulevaisuudesta olisi ollut heikko tapaus, vaan päinvastoin ihan hyvä elokuva, mutta ei kuitenkaan missään tapauksessa sarjan ensimmäisten kausien veroinen.

Aloitetaan nyt elokuvasta itsestään. Koska kysessä on elokuva, tarina ei tietenkään voinut käsitellä tavallista paranormaalia ilmiötä, vaan elokuvassa seurataan Mulderin ja Scullyn totuuden etsintää. Nämä salaliittojaksot sarjassa ovat yleensä huipputapauksia, mutta näin elokuvamuotoon muutettuna tämä ei täysin toiminut. Ei, vaikka kuinka elokuvaa olisi ajatellut kahden tai kolmen jakson jatkokertomukseksi. Etukäteen ajattelin, voisiko elokuvaa pitää pidennettynä jaksona, mutta näin ei ole, sillä elokuvan ja sarjan jatkokertomusten rakenne, kuvaustyyli ja vastaavat eroavat toisistaan huomattavasti. Tämä on elokuvan kannalta huono juttu, sillä tämä ei onnistu vangitsemaan sitä oikeanlaista tunnelmaa niin kuin sarjan jaksot parhaimmillaan. Jos rakenne ja kuvaustyyli olivat elokuvamaisia, niin sitä oli myös itse tarinakin. Niin monta juonenkäännettä ja tapahtumaa, että tämä ei olisi senkään puolesta mennyt sarjan jaksosta. Olen nähnyt tämän elokuvan yhden ainoan kerran ja siitäkin on luultavasti jo yli kymmenen vuotta aikaa, joten minulla ei ollut hajuakaan, mihin suuntaan tarina menisi, joten siinä mielessä tässä kyllä riitti mielenkiintoista seurattavaa (hei, kyseessä sentään on Salaiset kansiot -elokuva!). Kun nyt ottaa huomioon sen, että elokuva mitä todennäköisimmin pyrki tulemaan toimeen omillaan, niin näinkin avoin loppu ei oikein sopinut tähän.

Entä toimiko tarina itsenäisenä elokuvana niin, että sarjaa seuraamatonkin tästä saisi jotain irti? No, tulin siihen johtopäätökseen, että elokuva ei ollut tehty ensisijaisesti X-Files -faneja, vaan massayleisöä varten. Elokuva ei nimittäin sisältänyt mitään sellaista ylimääräistä, mikä olisi tehnyt monen fanin iloiseksi, vaan elokuvassa oli juuri niin paljon tavaraa kuin mitä tarvittiin, että saatiin elokuva aikaiseksi. Mielestäni sarjaa katsomaton pääsisi kyllä dialogien kautta melko hyvin selville pääasetelmista, mutta jättäisi myös kysymyksiä ilmaan jääden sitä tietoa vaille, etteivät sarjan fanitkaan ihan kaikkea tiedä (vielä viidennen kauden jälkeen). Massayleisön kosiskelusta kertoo sekin, että elokuvassa toistetaan joitakin jo sarjassa nähtyjä repliikkejä. Massoja vastaan kuitenkin puhuu se, että elokuvan hahmot jäänevät sarjaa seuraamattomille aika yksiulotteisiksi, kun taas sarjan fanit tietävät hahmoista jo ennestään paljon enemmän. Varsinkin sivuhahmojen kohdalla nämä sarjaa katsomattomat saattaisivat olla vähän ulalla ja heidän aikansa saattaisikin kulua erinäisiin pohdiskeluihin siitä, keihin oikein voi luottaa ja keihin ei. Yksi asia puhuu vielä massayleisölle suunnatun elokuvan puolesta ja se on se, että tästä puuttuu ihan liikaa hahmoja, joita useimmat fanit olisivat varmasti halunneet nähdä. Deepthroatin (Jerry Hardin) ja Mr. X:n (Steven Williams) tuominen elokuvaan kyllä olisi saattanut olla vähän hankalaa, mutta hei: jos elokuva olisi suunnattu nimenomaan sarjan faneille, niin oltaisiinko Alex Krycek (Nicholas Lea) jätetty pois elokuvasta? En usko!

Vaikka siis elokuva olikin selvästi yritetty saamaan tuntumaan itsenäiseltä elokuvalta, niin en silti malttanut olla pohdiskelematta elokuvan sijoittamista sarjan aikajanalle. Viidennen kauden lopussahan X-Files -osastoa uhkasi lopettaminen ja osaston kellaritiloillekin kävi miten kävi. No, tässä elokuvassa näissä kuuluisissa kellaritiloissa ei käyty kertaakaan ja X-Files -osastokin oli suljettuna. Tätä tietoa vastaan siis elokuvan periaatteessa voisi sijoittaa tapahtuneeksi viidennen kauden jälkeen, vaikka luultavasti mitään tiettyä paikkaa ei elokuvan tapahtumille voidakaan osoittaa sarjan omalla aikajanalla. Kuitenkaan en usko, että tämän elokuvan tapahtumista puhukaan sanallakaan tulevilla kausilla, mutta voi olla, että olen väärässäkin. Periaatteessahan tämä elokuva olisi voitu julkaista tällaisenaan oikeastaan missä vaiheessa 2-7 kausien aikana tai näin ainakin luulen, sillä kuudennesta ja seitsemännestä kaudesta minulla on vain mututuntuma olemassa, enkä usko, että näiden kahden "tulevan" kauden aikana meno liian paljon muuttuu, etteikö tätä elokuvaa olisi voitu periaatteessa julkaista vähän myöhemminkin. Sen sijaan jos tämä olisi julkaistu sarjan jälkeen, niin tarinaan olisi silloin pitänyt tehdä hyvin ratkaisevia muutoksia.

Kuten sanottua, niin Alex Krycekia ei elokuvassa nähdä ja minusta kyseessä on sen verran käsittämätön asia (noin niin kuin fanin kannalta), että epäilen taustalla olleen Nicholas Lean haluttomuus olla mukana elokuvassa tai jotain muuta draamailua. Duchovny, Anderson ja Pileggi tuntuivat elokuvassa omilta hahmoiltaan ihan täysin (vaikka apulaisjohtaja Skinneriä elokuvassa näkyikin verrattain vähän), mutta muut tärkeät sivuhahmot tuntuivat hieman yksiulotteisemmilta kuin sarjassa. Okei, sarja ja elokuva ovat periaatteessa eri asia, mutta en voinut silti olla huvittumatta siitä tosiseikasta, että elokuvassa nähdään Lostista tuttu Terry O'Quinn, joka näytteli sarjan toisella kaudella (s2e12, Aubrey)  aivan toista roolia. Hih!

Pisteitä: 3,5/5

9.3. edit: Näköjään olin täysin väärässä elokuvan itsenäisestä luonteesta. Sarjan kuudes kausi viittaa ainakn kahdessa ensimmäisessä jaksossa suoraan elokuvan tapahtumiin, joten tämä elokuvakin näköjään kuuluu siihen sarjan viralliseen aikajatkumoon... tai johonkin sen sellaiseen. Itse asiassa tässä just tein pientä tutkimusta ja ilmeni, että viidennen kauden piti jäädä sarjan viimeiseksi ja Chris Carter aikoi jatkaa tarinaa lukuisissa elokuvissa, mutta FOX päätti toisin... ja hyvä näin.

lauantai 6. maaliskuuta 2010

Simpsonit - 5. kausi

Alkuperäinen nimi: The Simpsons – Season 5
Ohjaus: Mark Kirkland, Rich Moore, Jim Reardon, ym.
Käsikirjoitus: Jeff Martin, Jon Vitti, Conan O'Brien, ym.
Pääosissa: Dan Castellaneta, Julie Kavner, Nancy Cartwright, ym.
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1994

Jaksojen määrä: 22

- Mr. Simpson, how do you respond to the charges that petty vandalism such as graffiti is down eighty percent, while heavy sack beatings are up a shocking nine hundred percent?

- Aw, you can come up with statistics to prove anything, Kent. Forty percent of all people know that.
- I see. Well, what do you say to the accusation that your group has been causing more crimes than it's been preventing?
- Oh, Kent, I'd be lying if I said my men weren't committing crimes.
 
Taas on katsottu yksi kausi Simpsoneita. Edellisen kauden arvostelussa totesin, että tuskin tulee kyseistä kautta parempaa kautta, mutta ilokseni olin väärässä, sillä tämä viides kausi pistää vielä hitusen neljättäkin kautta paremmaksi. Niinpä aika ei tullut todellakaan pitkäksi tätä kautta vähitellen katsottaessa, vaan jokaisessa jaksossa riitti tarpeeksi menoa ja vilskettä pitämään mielenkiinto yllä. Nyt ainakin voin hyvällä omatunnolla väittää, että tätä paremmaksi tuskin enää pistetään.

Kuten tapoihini kuuluu, niin aloitetaan jälleen kauden tärkeimmällä jaksolla eli Kauhujen talo IV:llä (Treehouse of Horror IV). Nyt on viimein unohdettu punaiset verhot ja suora varoitus jakson materiaalista. Sen sijaan nähdään Bart jossain makaaberissa taidegalleriassa, jossa hän sitten juontaa kunkin tarinan sisään. Tällä kertaa nähdään oikeudenkäynti Homerin sielusta, jossa Homerin vastapelurina on itse Piru, kauhuntäyteinen koulumatka sekä Simpsonien versio Francis Ford Coppolan Draculasta. Näistä tarinoista ehdottomasti parasta antia oli tämä Dracula-tarina, vaikka en Coppolan versiota ole tainnutkaan nähdä. Tämä tarina oli näistä kolmesta tarinasta se eniten kauhupitoinen, vaikka ei hyvää huumoriakaan ollut unohdettu, jossa kertoo jo perheen määränpään olevan Transylvania sijasta Pennsylvania. Tämä Homerin oikeudenkäynti ja sitä edeltävät tapahtumat oli puolestaan tarinoista se humoristisin ja sellaisenaan hyvin hauska. Kouluun meneminen voi joskus tuntua yhtä Helvetiltä, eikä Bartin koulumatka tässä keskimmäisessä tarinassakaan sujunut ilman kommelluksia. Tykkäsin kovasti siitä hirviöstä.

Noin muuten kausi tarjosi humoristisella otteella niin seikkailua, suurta draamaa, täysin älyvapaita (Simpsonien asteikolla) jaksoja, mysteerejä ja vaikka mitä. Oikein monipuolinen kattaus siis on jälleen kerran tarjolla ja siten vaihtelua on riittävästi. Kausi aloitetaan historiajaksolla Homer's Barbershop Quartet, ja vaikka kyseessä oli hyvä jakso, niin se ei historialliselta merkitykseltään ollut järin suuri, sillä siinä ei käsitelty Simpsonien perheen kokemia tärkeitä virstanpylväitä ja siten yhtä hyvin jakson olisi voinut sijoittaa nykyaikaan. Tätä seuraa sitten taas suosikkisivuhahmoni Sideshow Bobin uusi tuleminen (Cape Feare), joka oli jälleen kerran nautittavaa katsottavaa, varsinkin kun tällä kertaa Sideshow Bob ei edes yritä esittää hyvää jätkää. Muita mainitsemisen arvoisia jaksoja (siis sitä terävintä kärkeä) ovat Thelma ja Louise -henkinen Marge on the Lam (pidänhän itse elokuvastakin paljon), Homer the Vigilante, jossa Homer perustaa omankädenoikeutta harjoittavan iskujoukon, Deep Space Homer, jossa Homer pääsee onnekkaiden sattumien kautta avaruuteen ja Bart Gets an Elephant, joka on kaikessa älyttömyydessään pirun hauska. Mainitsematta jääneet lukuisat jaksot kuitenkin olivat kaikki hyvin nautittavia, enkä valitettavaa keksinyt oikein yhdestäkään.

Kauden aikana vierailevina tähtinä kuullaan muun muassa Ramones, George Harrison, James Brown, James Woods, Conan O'Brien, Kathleen Turner, Sam Neill, Michelle Pfeiffer, Kelsey Grammer sekä Buzz Aldrin. Näissä henkilöistä, jotka esittivät vain itseään, niin parhaita olivat ehdottomasti Conan O'Brien, James Woods, Ramones ja Buzz Aldrin.

Ekstroina tuttuun tapaan animaatioiden työvaiheita, kommenttiraitoja sekä animaatioiden työvaiheiden kommenttiraitoja. Lisäksi nähdään poistettuja kohtauksia (myös kommenttiraidan kera) sekä lyhyt puheenvuoro James L. Brooksilta. Ei siis kovin kattava ekstravalikoima verrattuna esimerkiksi edellisen kauden boksiin, jossa oli useampiakin lyhytdokumentteja.

Pisteitä: 5/5

Salaiset kansiot - 5. kausi

Alkuperäinen nimi: The X Files - Season 5
Ohjaus: R.W. Goodwin, Kim Manners, Brett Dowler, ym.
Käsikirjoitus: Chris Carter, Vince Gilligan, Frank Spotnitz, ym.
Pääosissa: David Duchovny, Gillian Anderson, Mitch Pileggi
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1998
Jaksojen määrä: 20

- You know, you try to reveal what's hidden, to incite people with the facts, but they'd rather believe some insane nonsense, refusing to believe what our government is capable of.

- You've come a long way, Mulder.

- Yeah, and still nobody believes me.

Joskus valheet saadaan paljastettua vain uusilla valheilla. Mulder (David Duchovny) saa selville, että häntä vakoillaan kotonaan, mutta hän saa tapettua vuorossa olevan valvojan ja pyytää Scullya (Gillian Anderson) uskottelemaan kaikille, että tapettu olisi Mulder. Scully vaarantaa oman uransa tehdessään näin ja näin Mulder saa laajan liikkumavapauden omille tutkimuksilleen. Scully on kuolemansairas syöpänsä vuoksi ja Syöpämies/Tupakkamies (William B. Davis) tekee Mulderille tarjouksen, josta ei voi kieltäytyä, mutta Mulder kieltäytyy silti, mutta sitä ennen hän pääsee puhumaan oletetun siskonsa (Megan Leitch) kanssa. Lopulta Scully tervehtyy, Tupakkamiestä ammutaan ja hänet julistetaan (kadonneena) kuolleeksi ja Mulder paljastaa suuren hallituksen salaliiton, mutta kaikella on hintansa, sillä tekemiensä päätelmiensä jälkeen Mulder ei tahdo enää uskoa...

Minulla lisääntyi kuunvaihteessa vapaa-aika huomattavasti ja niinpä ajattelin keskittyä kunnolla Salaisten kansioiden maailmaan ja teinkin paljon päänsisäisiä laskelmia (ja sitten päivitettyjä laskelmia) sen suhteen, kuinka kauan menisi kauden katsomiseen (kun katson vain pimeän aikaan), mutta pieleenhän nuo laskelmat menivät, kun en voinut aavistaa, että kaudessa olisi vain 20 jaksoa. Näin vähäiseen määrään en tiedä varmaa syytä, mutta olettaisin tämän johtuneen siitä, että X-Files: Taistelu tulevaisuudesta -elokuva oli jo tekeillä. Vaikka jaksojen vähäinen määrä olikin pieni pettymys, niin en voinut vähentää siitä pisteitä, kun kausi oli jälleen kerran aivan huippuluokkaa. Vaikka itse tapahtumia en juuri muistanutkaan, niin huomasin muutamien pienten yksityiskohtien (esim. viimeisen jakson parkkihallikohtauksen) syöpyneen mieliini niin, että kun ne tulivat vastaan, niin muistin hämärästi nähneeni kohtauksen aiemminkin.

Aloitetaan jälleen näistä perustutkimusjaksoista, joista lähes jokainen ansaitsisi erityisimaininnan, sillä yhtään huonoa tapausta ei matkan varrelle sattunut ja vaikka kuinka tiesi pääkaksikon selviävän pulasta kuin pulasta, niin silti tapaukset osasivat olla hyvinkin jännittäviä. Esimerkkinä voisi mainita vaikka kauden ensimmäisen varsinainen MotW-jakso (Monster of the Week) Detour eksyttää Mulderin ja Scullyn keskelle metsää näkymättömien petojen kanssa ja kaksikon selviytyminen pulasta oli hyvinkin nautittavaa jännitystä. Kauden aikana nähdään myös ilmeisesti jonkinasteinen kunnianosoitus 1950-luvun kauhuelokuville The Post-Modern Prometheus -jaksossa, jossa jakso ei ole vain kuvattu mustavalkoisena, vaan sen sisältämät hahmot ovat hvyin 1950-lukulaisia, vaikka jakso sijoittuukin nykyaikaan. Kolmannelta kaudelta tuttu Pusher (Robert Wisden) tekee odotetun paluun jaksossa Kitsunegari, mutta hänen tarinan jatko tarjoaa sekin ihan mielenkiintoisen käänteen. Stephen King -fanina tietenkin pitää mainita myös Kingin käsikirjoittama Chinga, joka onnistuu olemaan selvästi tavallista Salaiset kansiot -jaksoa pelottavampi. Lisäksi jaksossa on nähtävissä selkeitä Kingille tyypillisiä piirteitä, kuten lapsi, jonka kautta yliluonnolliset asiat tapahtuvat, tämä vanha känisevä mummo sekä tietenkin Maine tapahtumapaikkana. Viimeiseksi haluan mainita kauden sen hulvattomimman jakson Bad Blood, jossa Mulder tulee tappaneeksi vampyyria esittäneen pojan, jonka jälkeen Mulder ja Scully kertovat molemmat omat versionsa tapahtuneista ja tässä jaksossa hauskaa oli juuri se, kuinka erilaisesti Mulder ja Scully kuvaa ei vain tapahtuneet asiat, vaan myös itsensä. Tietenkin Mulderin piti selvitä pinteestä ja ratkaisu, miten tämä tehtiin, oli täysin tyydyttävä. Ne muut harvat MotW-jaksot olivat myöskin perusvahvoja jaksoja.

Neljännellä kaudella saatiin tietää Tupakkamiehen historia ja nyt tällä kaudella selvitettiin The Lone Gunmenin herrojen eli Frohiken, Byersin ja Langlyn (Tom Braidwood, Bruce Harwood ja Dean Haglund) historia ja se, kuinka he tapasivat Mulderin ja tämä jakso oli sekin varsin vakuuttava. Toisessa historiajaksossa puolestaan nähdään vuoden 1990 Mulder ottamassa selvää eräästä sarjamurhaajasta ja saa kuulla tarinan, jonka tiimellyksessä selviää myös X-File -termin tausta. Kuitenkin kauden pääteema näissä Mulderin ja Scullyn odysseiaa kuvaavissa jaksoissa on Mulderin uskon mureneminen kaikkeen yliluonnolliseen ja sitä vastaavasti Scullyn uskon kasvaminen sellaiseen. Vaikka Scully ei missään vaiheessa ole yhtä innokas uskomaan paranormaaleihin ilmiöihin kuin Mulder aiemmilla kausilla, niin tämä asetelmien heittäminen päälaelleen onnistui täydellisesti ja siten tarjosikin taattua viihdettä, vaikka totuuden nimissä on sanottava, että Mulderin kyyniseksi muuttunut asenne ei ihan täysin istunut tähän. Kauden aikana Scully tapaa lapsen, jolla on hyvin yllättäviä yhteyksiä häneen, koetaan UFO-sieppauksen kohteiksi joutuneiden joukkomurhia ja kauden päättää jakso The End, joka päättyy sellaiseen cliffhangeriin, että kauden päätösjakso nousee ehdottomasti kolmen parhaan joukkoon kauden finaalijaksoja vertailtaessa.

Edellisellä kaudella lanseeraamani "käsi alkutekstien edessä" tuotti positiivisia tuloksia jo tällä kaudella, kun tämän ansiosta minulle tarjoutui mahdollisuus yllätyksiin, joista parhaimpana Steven Williamsin eli Mr. X:n ilmestyminen kuvaruutuuni. Tämän lisäksi pieni yllätys koettiin joidenkin sivuosanäyttelijöiden kohdalla. Suurin syyhän tähän mainittuun tapaan oli kuitenkin se, etten halunnut tietää jo heti jaksojen alussa, onko Nicholas Lean näyttelemä Alex Krycek jaksoissa mukana, mutta tällä kaudella tästä ei ollut suurta hyötyä, kun Alex Krycekin oleminen mukana oli yleensä selvillä viimeistään heti alkuintron jälkeen. Kauden aikana mukaan tulee myös agentti Jeffrey Spender (Chris Owens), jolla on hieman yllättäväkin yhteys Tupakkamieheen, ja jonka olemassaolon olin ehtinyt unohtaa tyystin, eikä minulla ole minkäänlaista hajua sen tulevasta roolista sarjasta; ilmeisen pitkään se kuitenkin mukana roikkuu. Mukana menossa: John "Todistettavasti syyllinen" Finn (Redux), Lili Taylor (Mind's Eye), Sam "Lost" Anderson (The Pine Bluff Variant), Mimi Rogers (The End) sekä Jerry Springer omana itsenään (The Post-Modern Prometheus).

Tuttuun tapaan DVD-boksi tarjosi kiinnostavia pienoisdokumentteja kulissien takaa ja hahmojen luonnehdintoja kuin myös kaikkien jaksojen tv-mainokset ja poistettuja kohtauksia. Ilokseni sain huomata, että yhdessä dokumentissa oli mukana pieni kooste pieleen menneistä kohtauksista, mutta useimmat näistä oli harmikseni leikattu juuri siihen naurun alkamiseen. Yhden todella kiinnostavan triviatiedonkin yksi dokumentti tarjosi ja tämä oli tieto siitä, että Alex Krycekin näyttelijä Nicholas Lea oli itse asiassa ollut mukana jo sarjan ensimmäisellä kaudella, tosin ei Krycekina, kas kun en osannut kiinnittää siihen huomiota silloin ensimmäisen kauden aikana; Krycekin näyttelijän nimi ei ollut tuolloin vielä tuttu, mutta kasvot sitäkin tutummat.

Pisteitä: 5/5