Alkuperäinen nimi: She Done Him Wrong
Ohjaus: Lowell Sherman
Käsikirjoitus: Harvey F. Thew, John Bright
Pääosissa: Mae West, Cary Grant, Owen Moore
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1933
Kesto: 62 min
- Haven't you ever met a man who could make you happy?
- Sure, lots of times.
Lou (Mae West) on kaunis ja suosittu ravintolalaulaja ja yökerhon
omistaja, jota voisi kutsua oikeaksi miestennielijäksi. Hänen alaisensa
tuppaavat olemaan/hyysäämään pikkurikollisia, minkä vuoksi poliisi pitää
silmällä yökerhoa. Loun edellinen mies Chick (Owen Moore) pakenee
vankilasta ja hurjistuu, kun tajuaa, ettei Lou ole ollut hänelle täysin
uskollinen...
Hohhoijakkaa. Pyrin katsomaan elokuvaan sellaiseen aikaan, että
vireystaso on tarpeeksi korkealla, jotta pystyn keskittymään siihen
kunnolla ja katsomaan sen yhdessä illassa läpi. Vain harvoin olen
sallinut itseni mennä nukkumaan kesken elokuvan. Niinpä aloin tätäkin
elokuvaa katsoa eilen siinä yhdeksän jälkeen ja kun normaalisti alkaa
toden teolla väsyttää siinä puolen kahdentoista aikaan, niin kaiken piti
olla kunnossa, MUTTA: Lyhyydestään huolimatta meinasin jättää tämän
elokuvan kesken (en tosin tiennyt etukäteen elokuvan kestoa), sillä niin
tylsä tapaus Vaarallinen kaunotar oli.
Elokuvan genreksi on luokiteltu komedia, mutta minä en tainnut nauraa
yhdessäkään elokuvan kohtauksessa, enkä oikein tahtonut ymmärtää, mikä
tässä on voinut olla niin hauskaa. Tässä on ronski, kielenkäytöltään
suorastaan miehekäs nainen, joka vaihtaa miestä kuin paitaa ja jolle
timantit ovat kaikki kaikessa. Tämänkö piti tarjota sitä huumoria? Jos
näin on, niin täytyy todeta, ettei tämä elokuva ole järin hyvin aikaa
kestänyt. Kun sitten tarkastelee elokuvan tapahtumia, joissa poliisi
pohtii operaatiota, vanki pakenee vankilasta entistä heilaansa
tapaamaan, murhia ja niiden peittelyä ja muita, niin oikeasti minun
täytyy kysyä, että mikä tässä oli hauskaa? Rikoselokuvanakin tämä olisi
ollut surkea räpellys, saati sitten muka-komediana. Elokuvan lopussa
oikeastaan koettiin elokuvan ainoa repliikki, jonka minä pystyin
käsittämään huumorin viljelyksi, mutta sekin niin kuivaa huumoria, että
en saanut siitä mitään irti. Loppuratkaisu siten olikin aikalailla
käsittämättömän typerä.
Mae West selvästi erottui tuon ajan elokuvien tarjoamasta
naistyypistä ja siksi varmaan hän jossain määrin suosittu olikin.
Kuitenkin hänen teatteritaustansa puski ihan jatkuvasti esiin hänen
näyttelemisestään, enkä lainkaan ihmettele, vaikka hän olisi toiminutkin
paremmin siellä teatterin lavalla kuin mitä kykenin hänestä saamaan
irti tv-ruudulta.
Voin oikeasti kuvitella itseni istumassa vuonna 1933
elokuvateatterissa, jossa tätä elokuvaa esitetään, ja näkemässä ja
kuulemassa kuinka ympärilläni ihmiset nauraa hykertävät Loun roisille
tyylille samalla, kun itse vain toivoisin elokuvan loppuvan, että
pääsisi nopeasti pois. Ei kiitti, mulle riitti.
Pisteitä: 1/5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti