perjantai 26. helmikuuta 2010

Project 1001, osa 99/1001: Unikeko

Alkuperäinen nimi: Sleeper
Ohjaus: Woody Allen
Käsikirjoitus: Woody Allen, Marshall Brickman
Pääosissa: Woody Allen, Diane Keaton, John Beck
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1973

Kesto: 89 min

- Where am I anyhow? I mean, what happened to everybody, where are all my friends?
- You must understand that everyonen you knew in the past has been dead nearly two hundred years.
- But they all ate organic rice!
 
Miles Monroe (Woody Allen) syväjäädytetään 1973 epäonnistuneen leikkauksen jälkeen ja hänet sulatetaan lähes kaksisataa vuotta myöhemmin. Sulattajat haluavat eroon johtajastaan ja pyytävät Milesia ottamaan yhteyttä maanalaiseen armeijaan, sillä hänellä menneisyyden muukalaisena ei ole säilytettyjä henkilötietoja. Nämä sulattajat kuitenkin jäävät kiinni ja Miles joutuu naamioitumaan palvelijarobotiksi päästäkseen pakoon, mutta joutuukin taiteilija Luna Schlosserin (Diane Keaton) alaisuuteen ja yhdessä he kokevat monenlaiset seikkailut matkallaan kohti vallankumousta...

Minulla kävi hieman heikko tuuri juuri tämän elokuvan kohdalla, sillä tuli toissapäivänä kuunneltua Simpsonien viidennen kauden kommenttiraitoja ja yhdellä kommenttiraidalla oli mukana Conan O'Brien, joka jakson päätteeksi alkoi puhua juuri tästä elokuvasta, vaikka tapahtumat ruudulla eivät varsinaisesti viitannetkaan tähän elokuvaan. Ei sillä, että olisi mitään juoonen kannalta oleellista tunnustanut, mutta pienen paljastuksen kyllä kertoi (Allenin robottina olemisen), mikä hieman harmitti, mutta se siitä. Elokuvana Unikeko oli kyllä ihan mainio komedia ja nousi ehdottomasti suosikki-Allenieni joukkoon (olematta kuitenkaan mestariteos), joskin edelleen täytyy muistaa, että en ole niitä nyt niin hirveästi nähnyt.
Okei, ehdin tosiaan kuulla Allenin esittävän robottia, mutta silti yllätyin heti ensimetreillä siitä, että elokuva sijoittuu kauas tulevaisuuteen, mikä ei ihan vastannut yleistä mielikuvaa Allenin elokuvista. Lavastus oli hyvin vanhojen tieteiselokuvien kliseiden mukaisia ja siten surrealistisen oloisia ja niin asumuksia kuin ajoneuvoja oli nautittavaa katsella. Elokuvahan on Allenin varhaistöitä, mikä saattoi näkyä elokuvan budjetissa, mutta silti minulle tuli sellainen tunne, että jos Allen tekisi elokuvan nyt, niin lavastus näyttäisi jotakuinkin samalta, sen verran valmiilta paketilta elokuva näytti noin niin kuin esteettisesti.

Itse tarina oli varsin hupaisa ja sisälsi monia nokkelia dialogeja, jotka vilisivät viittauksia nykyaikaan (tai 1970-luvulle). Muutenkin dialogipuoli tuntui olevan kunnossa ja eri aikojen ihmisten kohdatessa sai monet naurut aikaan. Elokuvassa oli hyvin paljon slapstick-henkisiä kohtauksia ja nämä kohtaukset saivat oikeastaan parhaat naurut aikaan ja vaikka pidemmän päälle saattaisikin hieman puuduttaa, niin en olisi pistänyt pahitteeksi, jos näitä kohtauksia olisi ollut enemmänkin. Tarinaan mahtui myös monia yllättäviä juonenkäänteitä, minkä johdosta elokuvaa olikin todella kiva katsoa, eikä pitkään aikaan voinut täysin varmasti aavistaa, millaiseen loppuun elokuvassa lopulta päädytään. Siten kokonaisuus olikin ihan nautittava scifikomedia, josta ei menoa ja melskettä puuttunut, mutta sitten taas ei ollut myöskään ihan täydellinen naurupommi kuitenkaan.

Niin Woody Allen kuin Diane Keaton olivat molemmat hyviä ja varsinkin kaksikon yhteiset kohtaukset olivat todella nannaa, tosin pitkälti nokkelien sananvaihtojen vuoksi. Allen osaa lisäksi esittää sen verran hyvin tällaisia vähän pöhelöitä hahmoja, että hänen ansiostaan nämä slapstick-kohtaukset olivat niinkin hauskoja kuin olivat. John Beck puolestaan taas kuuluu näihin näyttelijöihin, jotka tuntuvat todella tutuilta, mutta kuitenkaan en filmografiasta löydä mitään järin tuttuja (isoja) rooleja, Dallasiakaan kun en ole vielä katsonut jaksoakaan.

Pisteitä: 4/5

torstai 25. helmikuuta 2010

Project 1001, osa 98/1001: Ruumiinryöstäjät

Alkuperäinen nimi: Invasion of the Body Snatchers
Ohjaus: Don Siegel
Käsikirjoitus: Daniel Mainsaring
Pääosissa: Kevin McCarthy, Dana Wynter, Larry Gates
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1956

Kesto: 85 min

- Love, desire, ambition, faith – without them, life's so simple, believe me.

- I don't want any part of it.
- You're forgetting something, Miles.
- What's that?
- You have no choice.
 
Tohtori Miles J. Bennell (Kevin McCarthy) saapuu kotikaupunkiinsa, missä kaikki ei ole ihan niin kuin niiden pitäisi olla. Ihmiset väittävät, että heidän läheisensä eivät todellisuudessa ole heidän läheisiään, vaan joitakuita muita. Suosittu vihannestiski on yhtäkkiä kiinni. Milesin vastaanotolle ajan varanneet eivät saavukaan lääkäriin. Aluksi Miles ei osaa yhdistää palasia paikoilleen, mutta ennen pitkään hän tajuaa, ettei hänen kotikaupungissa kaikki todellakaan ole kunnossa...

Olin melkein varma, että olin nähnyt tämän elokuvan (tai jonkun uusintafilmatisoinneista) joskus hamassa nuoruudessani ja siten ajattelinkin, että elokuvan tapahtumat palaisivat vähitellen mieleeni, mutta koska näin ei käynyt, niin tulin siihen johtopäätökseen, että todellisuudessa en ollutkaan nähnyt tätä ennen, mutta olen kuitenkin aina halunnut. Tämä kuitenkin kuuluu eittämättä jokaisen kauhuelokuvien ystävän katselulistalle, joten siinä mielessä olikin aika saada tämä katsotuksi ja mikäs siinä, kun Ruumiinryöstäjät on iästään huolimatta edelleen varsin toimiva kauhutrilleri.

Tarina lähti käyntiin nykyhetkessä, jossa Miles on otettu poliisin huostaan ja lääkäri tulee keskellä yötä kuuntelemaan hänen sekavia puheitaan ja pian Miles palaakin ajassa joitakin päiviä taaksepäin ja varsinainen tarina pääsee käyntiin. Tämä toimi yllättävän hyvin, sillä näin tiedettiin heti, mitä Milesille lopulta käy, mutta miten, se jäi vielä epäselväksi ja oli luomassa heti vähän sellaista jännittävää tunnelmaa. Päätarina alkaa melko tavallisten tapahtumien kautta, mutta Milesin monologi ja vähittäin tapahtuvat erikoisuudet antoivat jatkuvasti pieniä lisäviitteitä sen suhteen, että kaikki ei todellakaan ollut niin kuin piti. Näin jännitys kasvoi myös kotisohvalla pikku hiljaa ja niinpä kun asioiden todellinen laita paljastuu Milesille, niin tämä jännitys pysyy koko ajan yllä. Tähän osasyynä oli jatkuva pohdiskelu siitä, että ketkä asukkaista nyt sitten lopulta olivatkaan joutuneet näiden ruumiinryöstäjien kynsiin ja ketkä olivat vielä omia itsejään. Toisin sanoen jännityksen kannalta positiivista oli se, etteivät elokuvan pääpahat olleetkaan hirviöitä, vaan ihan tavallisilta kaduntallaajilta vaikuttavia naapureita. Varsinkin Beckyn suhteen tämä mietintä kesti hyvin kauan, sillä koska alun nykyhetkikohtauksessa Miles oli ilman Beckyä liikkeellä, niin oli hyvin todennäköistä, että myös Beckylle kävisi lopulta huonosti ja en voinut välttyä ajattelemasta sitä mahdollisuutta, että Becky olisi jonkinlainen soluttautuja, jonka tarkoituksena olisi saada Miles ansaan ennemmin tai myöhemmin. Elokuva siis tarjosi takuuvarmaa viihdettä ja vaikka itsellä oli toisenlainen lopetus mielessä (nämä hänen kuuntelijansa olisivat olleet jo ”ryöstettyjä”), niin sekin jäi ihanan avonaisesti.

Kevin McCarthy oli ehdottomasti positiivinen tapaus ja paikoittain jopa uskottavan tuntuinen pelossaan. Beckyä näytellyt Dana Wynter sitten edustikin enemmänkin 1950-luvun Hollywood-elokuvien naistyyppiä niin ulkonäöltään kuin olemukseltaan ja selvää oli, että hänen tehtävänsä oli olla vain pääsankarin nainen.

Pisteitä: 4/5

keskiviikko 24. helmikuuta 2010

Project 1001, osa 97/1001: Lemmy Caution - piru mieheksi

Alkuperäinen nimi: Alphaville, une étrange aventure de Lemmy Caution
Ohjaus: Jean-Luc Godard
Käsikirjoitus: Jean-luc Godard
Pääosissa: Eddie Constantine, Anna Karina, Akim Tamiroff
Valmistusmaa: Ranska, Italia
Ilmestymisvuosi: 1965

Kesto: 99 min

- Lasken sen puolesta, että epäonnistuminen on mahdotonta.
- Taistelen sen puolesta, että epäonnistuminen on mahdollista.
 
Ivan Johnson (Eddie Constantine) saapuu Alphavilleen, jota johdetaan tietokoneesta käsin, ja jossa on tunteet kiellettyjä. Johnson esittäytyy reportteriksi, mutta on todellisuudessa amerikkalainen yksityisetsivä Lemmy Caution. Ensitöikseen Caution tapaa Natacha von Braunin (Anna Karina), jonka isä von Braun (Howard Vernon), jonka aikaansaannos Alphaville ja sen tiukkaakin tiukemmat lait ovat. Caution tekeekin kaikkensa saadakseen Alphavillessa taas tunteet pintaan...

Tuossa vajaa vuosi sitten tuli kerrottua tästä 1001-projektistani isälleni (ainoa, jolle olen toistaiseksi siitä puhunut), joka suhtautui siihen hieman naureskellen, mutta kertomisesta oli selvästi hyötyä, sillä sen turvin loppuvuodesta sain niin syntymäpäivä- kuin joululahjaksikin ison kasan 1001-elokuvia (yllättäen ja täysin pyytämättä), joiden vuoro on sitten nyt. Toisin kuin sen virallisemman 1001-putken aikana, näiden elokuvien katselu on vähintäänkin katkonaista erinäisistä syistä johtuen. Kuitenkin tämän epävirallisen putken saa aloittaa Lemmy Caution – piru mieheksi, joka tunnetaan nykyään myös nimellä Alphaville.

Nyt osoitan jälleen elokuvasivistymättömyyteni, sillä ennen tämän elokuvan saamista en ollut kuullut Jean-Luc Godardista mitään, vaikka ilmeisesti olisi pitänyt, sillä sen verran aikaansaava ja arvostettu ohjaaja mies on (1001-listallakin kahdeksan herran elokuvaa). Niinpä myös tämä elokuva oli minulle ennestään täysin tuntematon ja jos totta puhutaan, niin tietyllä varauksella suhtauduin elokuvaan etukäteen, vaikka osoittautuikin lopulta ihan mukavaksi tieteiselokuvaksi.

Elokuvaa kuvaa ehkä eniten adjektiivi outo, sillä vaikka itse päätarina kulkikin kronologisesti ja sitä oli helppo seurata, niin yleistunnelma meni selvästi oudon puolelle. Osasyynä tähän oli itse Alphaville, josta ei nyt ottanut selvää, sijaitsiko se todella toisella planeetalla vai oliko Alphaville ja ”Ulkomaat” kenties samalla planeetalla. Tähän epävarmuuteen osasyynä oli Cautionin tuleminen Alphavilleen autolla tavallista valtatietä pitkin. Tosin kysymyksiä Godard on halunnutkin jättää ilmaan ja katsojan itsensä pääteltäväksi. Kaikki henkilöt kuitenkin puhuvat siihen malliin, että kyseessä olisi vieras planeetta. Kuin tässä ei olisi tarpeeksi, niin kohtausten välissä ja joskus niiden aikanakin nähtiin outoja välähdyksiä neonvalona välkkyvästä suhteellisuusteorian kaavasta sekä muista sanoista/kirjaimista/numeroista ja jos totta puhutaan, niin olisin kyllä voinut tulla toimeen ilman näitä välähdyksiäkin.

Itse tarina oli kuitenkin ihan mukava, vaikka/koska alussa olinkin pihalla elokuvan todellisesta punaisesta langasta, mutta vähitellen tämäkin avautui minulle. Vaikka elokuvan tekniikka onkin todella vanhentunutta (ollakseen tulevaisuuteen sijoittuvaa), niin tarinassa riitti kyllä tietynlaista ajattomuutta, jonka voimin elokuvaa jaksoikin katsoa. Kuten sanoin jo Cubicin arvostelussa, niin tällainen tunnekieltoyhteiskunta on ajatuksena kovin kiehtova, mutta ihan parasta otetta ei Godard mielestäni aiheesta saanut. Kun sitten Cautionin todelliset motiivit Alphavillessä oloon paljastuvat, niin sen jälkeen elokuva ei tarjoa juurikaan yllätyksiä, vaan elokuva etenee (sinänsä ihan hyvin tehdysti) melko tutuin askelin, mitä nyt lopullisen tilinteon jälkeen muuttuu Alphavillen asukkaiden käytös todella oudoksi. Tämä Alpha 60:n ääni oli niin hitaanlainen ja möreä, etten oikein tahtonut pysyä kärryillä sen jutuista, vaikka kaikki sen kertomat jutut oikeasti sainkin tietooni englanninkielisen tekstityksen kautta. Jotenkin se ääni oli vain sellainen, ettei mitenkään kyennyt keskittymään ja siten kun se pääsi jutussaan loppuun, olinkin jo unohtanut, mistä se oli lähtenyt liikkeelle.

Eddie Constantine ei ollut vain hyvä Cautionina, vaan myös kovin tutunoloinen, mutta mitä nyt herran filmografiaa tuosta nopeasti vilkaisin, niin en ainakaan löytänyt sieltä yhtään tuttua elokuvaa. Luulenkin, että sotken Constantinen johonkin toiseen näyttelijään, mutta jos näin on, mieleeni jää luultavasti pitkäksi aikaa vaivaamaan kysymys siitä, että kehen. Roolissaan hän oli kuitenkin juuri sopivan luihu etsivä. Anna Karina jäikin selvästi hänen varjoonsa, vaikka ei hänkääm mielestäni yhtään huono ollutkaan.

Pisteitä: 3,5/5

PS. Yksi asia, mitä jäin elokuvan jälkeen pohtimaan, oli se, että hotellihuone 344 sijaitsi toisessa kerroksessa, vaikka numero viittaisikin kolmanteen kerrokseen. Onko oikeasti isoja hotelleja, joissa huoneiden numerointi ei noudata ns. hotellistandardeja? Tiedän, keskityn toisinaan ihan epäolennaisuuksiin.

tiistai 23. helmikuuta 2010

Vuohia tuijottavat miehet

Alkuperäinen nimi: The Men Who Stare at Goats
Ohjaus: Grant Heslov
Käsikirjoitus: Peter Straughan
Pääosissa: George Clooney, Ewan McGregor, Jeff Bridges
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2009

Kesto: 91 min
 

- So what do you use to remote view?
- I drink. And I find classic rock helps.
- Any music in particular.
- Boston. Boston usually works.
 
Toimittaja Bob Wilton (Ewan McGregor) kuulee tavallisella juttukeikalla tarinan psyykkisistä supersotilaista, mutta pitää tarinaa ja sen kertojaa Gus Laceya (Stephen Root) täysin kahjona. Muutama kuukausi tästä Wiltonin vaimo (Rebecca Mader) jättää tämän ja Wilton pakenee yksinäisyyttä Irakiin. Siellä hän tapaa kuin sattumalta Laceyn tarinassaan mainitseman Lyn Cassidyn (George Clooney), joka vie Wilton seikkailuun, josta ei uskomattomia tapahtumia puutu...

Muistelen Clooneyn sanoneen jossain haastattelussa, että hänen tähdittämänsä Ocean's -elokuvat olivat vain rahoituskeino Clooneyn omasta mielestään mielenkiintoisempiin projekteihin ja jos totta puhutaan, niin tämä elokuva tuntui vähän samankaltaiselta projektilta. Niin laskelmoivaa viihdettä oli tarjolla, etten voinut välttyä ajattelemasta tämän elokuvan teon todellisia motiiveja. Oli niin tai näin, niin laskelmoivuudesta huolimatta Vuohia tuijottavat miehet oli varsin viihdyttävä tapaus, joka ei välttämättä kestä uusintakatselua.

Tarinan väitetään perustuvan tositapahtumiin, mutta itse tuli elokuvaa katsoessa mieleen, että luultavasti itse taustatarina on totta eli Yhdysvalloilla on ollut jokin tällaisia paranormaaleja ilmiötä tutkiva armeijayksikkö, mutta sitten taas kaikki muu olikin sitten sepitettä. Tarina oli kuitenkin varsin hauska ja nokkelaa ja hulvatonta dialogia veisteltiin siellä täällä, mutta huomasin ikäväkseni, että monet näistä hauskoista tapahtumista oli kyllä aika kertakäyttöviihdettä. Nimittäin olin nähnyt elokuvan trailerin jo aiemmin ja siten huomasin, etten kyennyt nauramaan trailerin aikana nauramilleni asioille enää toistamiseen, vaikka ympärilläni ihmiset räkättivätkin tämän tästä. Ei sillä, etteikö trailerin ulkopuolelle jääneille asioille olisi tullut myös itsekin naureskeltua, mutta paras anti oli ehdottomasti annettu jo trailerissa. Itse tarina eli Wiltonin ja Cassidyn matka Irakissa ja Cassidyn koulutuksen takaumajaksot olivat kuitenkin sen verran mielenkiintoinen, että elokuvan parissa viihtyi hyvin sen puolitoistatuntisen. Kaiken nähnyn jälkeen lopputapahtumat olivat kuitenkin hivenen helppo ratkaisu, eikä oikeastaan tyydyttänyt ottaen huomioon sen, mitä kaikkea oli edellä nähty. Tai siis: jotenkin lopun tapahtumia ei voinut ennakoida oikein mitenkään ja tuntuikin, että tekijöillä on ollut monta erilaista loppuvaihtoehtoa, joista sitten pitkällä tikulla valittiin jokin niistä. Totta kai hyvikset lopussa juhlivat, mutta ne tapahtumat siinä edellä tuntuivat vain niin satunnaisesti valitulta, että ihan paras fiilis lopusta ei jäänyt.

Ewan McGregor oli oma itsensä eli perushyvä, mutta ei sen enempää. George Clooneyssa sen sijaan oli enemmän särmää ja hänestä saikin McGregoria selvästi enemmän irti. Tämän kaksikon yli nousevat kuitenkin niin edellä mainitun kaksikon liittolaista Billiä esittänyt Jeff Bridges kuin Cassidyn suurinta vihollista Larry Hooperia esittänyt Kevin Spaceykin. Näille kahdelle olisin ehdottomasti antanut isomman roolin elokuvassa ja varsinkin Spacey oli loistava oikeastaan tilanteessa kuin tilanteessa, että hieman harmitti, että häntä näki niin harvoin. Hieman kummastutti Robert Patrickin (Salaiset kansiot, Terminator 2) oleminen elokuvan alkuteksteissä, vaikka hän esiintyikin tyyliin yhdessä kohtauksessa.

Pisteitä: 3,5/5

perjantai 19. helmikuuta 2010

Kuun pimeä puoli

Alkuperäinen nimi: La face cachée de la lune
Ohjaus: Robert Lepage
Käsikirjoitus: Robert Lepage
Pääosissa: Robert Lepage, Marco Poulin, Anne-Marie Cadieux
Valmistusmaa: Kanada
Ilmestymisvuosi: 2003

Kesto: 102 min

- Tiedämme, että universumi on ääretön, mutta elämme kuin kultakalamaljassa. Emme hyväksy ajatusta, että universumissa voi olla älyllistä elämää. Uimme ympyrää ja tutkiskelemme napaamme.

 
Phillippe (Robert Lepage) on kiinnostunut tähtitieteestä ja avaruusmatkoista, mutta on jäänyt tekemään puhelinmyyntihommia. Hän on yrittänyt tehdä väitöskirjaa, mutta väitöstilaisuudessa hänet torpataan kerran toisensa jälkeen. Hänen äitinsä on kuollut, hänen pomonsa hengittää niskaan ja hänellä on huonot välit veljeensä Andréen (niin ikään Robert Lepage). Sitten eräänä päivänä venäläinen kosmonautti Alexei Leonov (Sergei Priselkov) saapuu luennoimaan Québeciin ja Phillippe on päättänyt keskustella Leonovin kanssa teorioistaan saadakseen pontta seuraavaan väitöstilaisuuteen, mutta meneekö kaikki sittenkään ihan nappiin...

1001 elokuvaa on sellainen määrä elokuvia, että vaikka olenkin katsonut 1001 elokuvaa -kirjan elokuvista melkein kymmenesosan, niin ei puhettakaan, että muistaisin läheskään kaikkia kirjassa olevia elokuvia. Niinpä tuleekin silloin tällöin tehtyä kaupassa ollessaan eräänlaisia pistokokeita/-ostoksia, jolloin yritän napata 1001-elokuvia tietämättä lainkaan, ovatko ne sellaisia ja joskus menee vikaan, kuten nyt tämänkin elokuvan kohdalla (muita esimerkkejä Uneton Seattlessa ja Punaisen lokakuun metsästys). Tämä elokuvan kohdalla jo pelkkä kaunis nimi loi pienen epäilyksen siitä, että se voisi ollakin kirjassa ja kun katsoin kantta, huomasin tämän kahmineen myös joitain palkintoja, mikä vain nostatti näitä epäilyksiä entisestään. Ei tämä kuitenkaan löytynytkään edellä mainitusta kirjasta ja nyt elokuvan katsottuani en itsekään ihan nostaisi Kuun pimeää puolta kyseisen kirjan listalle, vaikka ihan hyvä elokuva olikin.

Elokuva alkaa kertomuksella venäläisestä keksijästä, joka oli osaltaan mullistamassa avaruustutkimusta ja jo tämän aikana tuli sellainen pieni epäilys siitä, että kyseinen elokuva ei ole ihan tavanomaisimmista päästä ja kuin vahvistukseksi tälle epäilylle alkutekstitkin kirjoitettiin kyrillisiä kirjaimia apuna käyttäen. Itse Phillippen tarina oli aika tragikoominen, kun hän yritti saada otettaan ympäröivästä maailmasta. Elokuva ei missään nimessä ollut komediallinen, mutta silti jotkin Phillippen edesottamuksista aiheuttivat hauskoja tilanteita. Esimerkiksi Phillippen monologi hotellin baarissa oli aika hulvaton ja tätä hulvattomuutta lisäsi baarimikon ilmeet Phillippen puheen jatkuessa. Muitakin riemastuttavia hetkiä koettiin, vaikka tarina olikin sävyltään lievästi surullinen, eikä Phillippen matkantekoon varsinaisia ilonhetkiä koettukaan. Välillä sitten näytettiin takaumia Phillippen ja Andrén lapsuudesta ja nämä takaumat menivät välillä niin selvästi fantasian puolelle, ettei kaikista näistä takaumista ottanut täysin selvää siitä, mitkä olivat ihan aidosti totta. Eihän voi olla mahdollista, että Phillippe olisi tunkenut pikkuveljensä pesukoneeseen, eihän? Loppukin meni aikalailla fantasian puolelle ja oli suoraan sanottua aika outo lopetus. Elokuvan kuitenkin jaksoi ihan hyvin katsoa läpi, eikä elokuva siten puuduttanutkaan missään vaiheessa, mutta se paras terä elokuvasta tuntui puuttuvan.

Andrén miesystävä Carl (Marco Poulin) sanoi yhdessä vaiheessa elokuvaa, että André ja Phillippe muistuttivat selvästi toisiaan, mutta minä en onnistunut näkemään suoraa yhteyttä. En edes sen jälkeen, kun Phillippe oli peilin edessä ja pian peilikuva muuttui Andrén naamaksi. Luulin sitä vain trikkikuvaukseksi ja jätin huomiotta. Sitten alan kerätä perustietoja tämän kirjoituksen alkuun ja saankin huomata, että kyseisiä hahmoja esittikin yksi ja sama mies, Robert Lepage. Tästä pääsemmekin sitten siihen johtopäätökseen, että hän todella oli loistava kaksoisroolissaan, kun en itse tajunnut tuota yhteyttä ennen kuin paljon elokuvan jälkeen. Phillippen olemus oli niin surullisen oloinen (ja sillä oli pitkät hiukset), että vaikka André olikin hyvin tunnistettava siistin olemuksensa vuoksi, niin en osannut vain yhdistää näiden esittäjiä yhdeksi ja samaksi näyttelijäksi. Loistavaa työtä, Lepage!

Pisteitä: 3,5/5

torstai 18. helmikuuta 2010

Simpsonit - 4. kausi

Alkuperäinen nimi: The Simpsons – Season 4
Ohjaus: Mark Kirkland, Rich Moore, Jim Reardon, ym.
Käsikirjoitus: David M. Stern, Jeff Martin, George Meyer, ym.
Pääosissa: Dan Castellaneta, Julie Kavner, Nancy Cartwright, ym.
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1993

Jaksojen määrä: 22

- Homer, I think the baby's coming.

- Wow. A baby and a free burger. Could this be the best day of my life?
 
Simpsonien neljäs kausi vuorossa. Aiemmat kolme kautta olin tullut katsoneeksi ennen tämän blogin aloittamista, joten siksi viimein arvosteltuani ne viime vuoden puolella olin jo ne nähnyt kertaalleen DVD:llä ja ne tulikin katsottua aika nopeaan, sillä jätin ekstrat uusintakatseluilla väliin. Tästä neljännestä kaudesta lähtien kuitenkin näiden kausien läpikäyminen hidastuu, sillä samalla kun on muitakin tv-sarjoja, joita on tullut katsottua tässä ohessa, niin myös olen alkanut katsoa kaikki ekstramateriaalitkin jaksojen kommenttiraidat mukaan lukien, joten siksi saattaa kestää jonkin aikaa seuraavan kauden arvostelun ilmestyminen tänne.

Joka tapauksessa tästä neljännestä kaudesta sanottakoon sen verran näin alkajaisiksi, että vaikka ei ihan täyden viiden tähden arvoinen kausi ollutkaan, niin kuitenkin tähän mennessä se paras kausi ja vähän on sellainen olo, että tätä paremmaksi ei voi enää pistää. Mielelläni olisin kyllä väärässä. Kausi oli myös paria aiempaa kautta lyhyempi, sillä työmäärän oleminen niin valtaisa, tekijät olivat suorastaan stressaantuneita ja siten olivat helposti lähdössä pois sarjassa, joten kautta lyhennettiin parilla jaksolla.

Aloitetaan jälleen kerran siitä kauden odotetuimmasta jaksosta eli Kauhujen talo III:sta (Treehouse of Horror III). Nyt ensimmäistä kertaa alussa ei kuullakaan Margen varoitusta, vaan ruutuun lävähtää Alfred Hitchcock esittää -parodia, jossa sen kuuluisan Hitchcockin varjon eteen tulee Homer, joka ei ihan mahdu siihen varjon antamiin mittoihin. Tämän jälkeen Homer hölisee jotain pientä. Tämä alkupala oli hyvä aloitus. Sitten siirrytäänkin Simpsonien taloon, jossa vietetään Halloween-juhlia ja jälleen kerran kuullaan kolme tarinaa eri hahmoilta. Nämä tarinat olivat todella ilkikurisia ja hauskoja ja selvästi tähän mennessä paras Kauhujen talo, joka jälleen kerran sisältää niin paljon viittauksia eri elokuviin, ettei niitä kannata alkaa listata. Clown Without Pity kertoo Krusty-nukesta, joka yrittää tappaa Homerin ja on niin absurdi, että tarina oli hyvin hauska loppuratkaisua myöten. Seuraavaksi nähdäänkin King Kong -parodia King Homer, joka onnistuu olemaan parodian lisäksi suorastaan kunnianosoitus alkuperäiselle elokuvalle sillä tavalla kuin Simpsoneissa nyt ylipäätään kunnioitetaan mitään. Lopuksi nähdäänkin sitten selvästi jakson verisin tarina Dial 'Z' for Zombies, jossa melkein koko Springfieldin väki muuttuu zombeiksi ja tästä tarinasta irtosikin ne parhaimmat naurut (esim. zombien ollessa melkein Homerin kimpussa).

Muutenkin kaudessa riitti hulvattomia jaksoja ihan pilvin pimein ja oikeastaan vain Homer's Triple Bypass -jakso oli vähän heikompi jakso, koska siinä oli selvästi vakavampi tunnelma. Suosikkijaksoihini kuului ehdottomasti Lisa's First Words, vaikka tiesinkin, miten jakso tulisi päättymään. Nämä hahmojen menneisyyttä valoittavat jaksot ovat aina mielenkiintoisia ja niin oli myös tämäkin. Muita ehdottomia suosikkeja kaudessa oli A Streetcar named Marge, jossa nähdään musikaaliversio Viettelysten vaunusta; Itchy & Stratchy: The Movie, jossa nimensä mukaisesti käsitellään Itchy & Stratchy -sarjasta tehtyä elokuvaa, joskin pieni miinus piti antaa siitä, että Bartista oli tehty selvästi normaalia rasavillimpi; Homer the Heretic, jossa Homer jättäytyy pois kirkosta ja alkaa nauttia vapaudesta; varsinkin viimeinen kohtaus oli aivan parasta viihdettä; Margen monorail-junasta kertova Marge Vs. the Monorail, jossa Leonard Nimoy tekee ikimuistettavan vierailun sekä Margen vankilajakso Marge in Chains ja tässä jaksossa parasta oli se tosiasia, että missään vaiheessa ei voinut kuvitella Margen todella joutuvan vankilaan. Yllä mainitsin tekijöiden uupumisesta ja yhtenä parannuskeinona siihen oli tehdä koostejakso So It's Come to This: A Simpsons Clip Show, joka kuitenkin oli varsin viihdyttävä ja taustatarina niiden näyttämiseen hupaisa, käsiteltiinhän aprillipiloja. Muissa jaksoissa nähdäänkin sitten jos jonkinlaista kohellusta, mutta myöskin paljon itseironisia hetkiä, kun puhutaan animoinnista ja animaattoreista. Kommenttiraidoista puhun enemmän vähän alempana, mutta niiden kautta tuli pistettyä mieliin kohtia, joissa tekijät ovat selvästi viivytelleet saadakseen koko jakson kokoon ja niiden viivytyskohtien bongailu oli kovin hauskaa, vaikka viimeistään kommenttiraitoja kuunnellessa usein ne paikat huomasi.

Kauden aikana nähdään/kuullaan jälleen kerran monia maailmantähtiä erilaisissa rooleissa (yleensä kyllä omina itsenään). Mukana nähdään muun muassa Tom Jones, Bob Hope, Elizabeth Taylor; Red Hot Chili Peppers, Luke Perry (sori, oli pakko BH90210-fanina mainita tämä), jo mainittu Leonard Nimoy, varhaisen Batmanin roolissa nähty Adam West ja Johnny Carson. Varsinkin kauden viimeinen jakso Krusty Gets Kancelled oikein vilisi näitä maailmantähtiä toden teolla.

Ekstramateriaaleja ei voi sanoa kunnolla runsaanpuoleisiksi. Pääosin muutamia poistettuja kohtauksia erinäisistä jaksoista sekä storyboardeja, joissa kuva kuvalta pystyi katselemaan varhaisia luonnoksia eri jaksoista. Vaikka en näitä jaksanutkaan katsoa, niin siitä pitää antaa plussaa, että halukkaat olisivat päässeet katsomaan nämä tietyt jaksot storyboardien ja animaatioruutujen kautta vaikka kokonaan. Ne minua kiinnostavimmat ekstrat löytyivät sitten ensimmäiseltä levyltä, jossa nähtiin pienoisdokumentti Simpsonien hahmoista sekä niin ikään pienet pätkät New Orleans -kohusta sekä Simpsonit Vs. Bush -tapauksesta. Näiden lisäksi tuli sitten kuuneltua läpi myös kaikkien jaksojen kommenttiraidat ja itse asiassa Simpsonit onkin ainoita (vaan ei ainoa) sarjoja, joiden kommenttiraidat oikeasti jaksan ja haluan kuunnella. Nämä kommenttiraidat kun tarjoavat ison liudan lisätietoja niin sarjan tekovaiheista kuin leffaviittauksistakin ja siten varsin mielenkiintoisia, tosin kun kuuntelee kaikki kommenttiraidat, niin pientä toistoa on kyllä välillä nähtävissä tekijöiden puheissa. Mainittakoon nyt sen verran, että yhden jakson kommenttiraidalla kuullaan myös Conan O'Brien, mikä oli mukava yllätys.

Pisteitä: 4,5/5

keskiviikko 17. helmikuuta 2010

The Wolfman

Alkuperäinen nimi: The Wolfman
Ohjaus: Joe Johnston
Käsikirjoitus: Andrew Kevin Walker, David Self
Pääosissa: Benicio Del Toro, Anthony Hopkins, Emily Blunt
Valmistusmaa: Iso-Britannia, Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2010

Kesto: 104 min

- I am what I say I am... a monster.

 
1800-luvun lopun Englannissa Ben Talbot (Simon Merrells) katoaa salaperäisesti ja hänen naisystävänsä Gwen Conliffe (Emily Blunt) kirjoittaa hänen veljelleen Lawrencelle (Benicio Del Toro) asiasta. Lawrence palaa kotikonnuilleen isänsä (Anthony Hopkins) luo, mutta saavuttuaan kotiin hänen veljensä on jo löydetty kuolleena ja pahasti raadeltuna. Lawrence alkaa selvittää veljensä kohtaloa, mutta tällä tutkinnalla on hyvin kohtalokkaat seuraukset...

Vain harvoin sallin itseni katsoa uusintafilmatisointeja ennen alkuperäisen elokuvan näkemistä, mutta tämän elokuvan kohdalla piti tehdä selkeä poikkeus. Ensinnäkin siksi, että sain vasta viime viikolla tietää tämän olevan uusintafilmatisointi (itse elokuvan tulemisesta kuulin jo aiemmin) ja toisekseen siksi, että tuli itsekin niin ikään piipahdettua kotikonnuilla ja halusin käydä vanhassa ”kotiteatterissa” ja tämä oli ainoa siellä menevä kiinnostava elokuva, joka sopi vielä aikatauluihinkin; muuten elokuva olisi saattanut jäädä odottamaan DVD-julkaisua. Oli miten oli, alkuperäiselokuvaa näkemättä täytyy sanoa, että The Wolfman oli ihan kelpo ihmissusielokuva.

Etukäteen vähän vierastin elokuvan sijoittamista kauas menneisyyteen (1880-luvulle), mutta ratkaisu oli lopulta varsin toimiva. Näin elokuvaan saatiin hyvin hämyisä tunnelma, jota siivittivät vanhat rakennukset, puhetapa ja myös hahmojen vaatetus. Jännittävän tunnelman ansiosta myös tarinasta kykeni nauttimaan, vaikka ei tarjonnutkaan mitään järin suuria yllätyksiä, vaan elokuva eteni päälinjoiltaan pitkälti juuri niin kuin olin kuvitellutkin, ehkä loppuratkaisua lukuun ottamatta. Näistä säikähdyskohtauksista en osannut niin säikähtää, mutta kun taustalla soi koko ajan sellainen hieman ahdistavan oloinen musiikki, niin näistäkin kohtauksista pystyi saamaan enemmän irti. Kaikista elokuvan tapahtumista on ehdottomasti mainittava tämä ihmissusien kohtaaminen, jota toivoin siitä asti, kun kävi selväksi, että niitä onkin kaksi liikkeellä ja mitä tulee sitten Lawrencen kohtaloon, niin se tapahtui myöskin juuri niin kuin olin toivonut, vaikka hieman yllättikin, että päättivät elokuvan hänen osaltaan sillä tavalla. Mitä tulee ihan vihoviimeisiin loppukuviin, niin samalla kun elokuva päättyikin hyvin tyydyttävällä tavalla, niin loppuratkaisu sai pienen vahingonilon sisälläni heräämään... kylän asukkaita kohtaan. Olen julma ihminen!

Minulla on usein ollut vaikeuksia arvostella menneisyyteen perustuvien elokuvien näyttelijöitä ja niin oli oikeastaan laita tässäkin elokuvassa. Jotenkin näissä päähahmoista näki tietyn pidättyvyyden, mikä on varmasti ollut käsitellylle ajalle tyypillistä, mutta ei sitten tuo hahmoja samalla tavalla esiin kuin nykyaikaan perustuvat elokuvat. Niinpä joudun tyytymään sanomaan, että niin Del Toro, Hopkins kuin Bluntkin olivat ihan hyviä, eikä niiden suorituksista juuri valittamista löydy. Tosin Hopkinsista on sanottava sen verran, että hänestä on pikku hiljaa oikeasti tulossa vanha (ei, ei hän ole sitä vielä; vetreä 72-vuotias hän vasta)!

Pisteitä: 4/5

maanantai 15. helmikuuta 2010

Project 1001, osa 96/1001: Magnolia

Alkuperäinen nimi: Magnolia
Ohjaus: Paul Thomas Anderson
Käsikirjoitus: Paul Thomas Anderson
Pääosissa: Julianne Moore, Tom Cruise, William H. Macy
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1999
Kesto: 190 min
 
- When was the last time you talked to your son?
- ...I don't know. Ten, maybe... five... *moans*... that's another thing that goes...
- Your memory?
- Time lines, you know? I remember things, but not... right there, you know?
 
Kuolemansairas tv-moguli Earl Partridge (Jason Robards) pyytää hoitajaansa Philiä (Philip Seymour Hoffman) etsimään Earlin pojan Frankin (Tom Cruisen), jota hän ei ole nähnyt vuosikausiin. Frank itse toimii pokauseksperttinä ja hän joutuu tiukan toimittajan (April Grace) haastattelemaksi. Earlin vaimo Linda (Julianne Moore) kamppailee omatuntonsa kanssa ja nappailee lääkkeitä. Lapsinero Stanley Spector (Jeremy Blackman) puolestaan valmistautuu tärkeään tv:n tietovisaan. Visan juontaja Jimmy Gator (Philip Baker Hall) on niin ikään kuolemaisillaan ja hän yrittää parantaa suhdettaan tyttäreensä Claudiaan (Melora Walters), joka on koukussa kokaiiniin ja jonka luokse menee yksinäinen poliisi Jim Kurring (John C. Reilly). Entinen lapsinero Donnie Smith (William H. Macy) on puolestaan vanhentunut ja tullut ajan myötä tyhmemmäksi. Näiden kaikkien elämät risteilevät ainakin jossain määrin keskenään, mutta onko kaikki vain sattumaa vai onko kaikella jokin suurempi tarkoitus?

Kuukauden WANHAksi "valikoitui" tällä kertaa tämä elokuva, joka saa kunnian olla myös blogin 400. arvostelu ja jos totta puhutaan, niin tämä virstanpylvään olisin voinut ylittää paremmallakin elokuvalla. Olen nimittäin nähnyt elokuvan kahdesti ainakin ja tuskin muistin varsinaisesta juonesta mitään, ainoastaan alun itsemurha-murha -kohtauksen. Aiemmin tämä elokuva ei siis ole tuntunut mitenkään järin mieleenpainuvalta, vaikka olinkin (kai) aiempien katselukertojen aikana ihan yhtä pirteä kuin eilenkin, mutta silti minusta tuntuu, että nyt sainkin tästä paremman otteen. Valitettavasti tämä fakta ei tehnyt Magnoliasta järin hyvää, joskaan ei tämä ollut niin kehnokaan kuin mitä luulin..

Olenko kertonut, että en juuri tykkää elokuvista, joissa hahmoja on niin paljon, ettei yhdenkään tarinaan paneuduta kunnolla? Ai olen? No, tämä oli juuri sellainen elokuva. Okei, elokuva oli selvästi ammattilaisten käsialaa ja erittäin kunnianhimoinen paketti, mutta ei tämä vain jaksanut viedä mukanaan. Kyllä, lähes jokaisessa tarinantyngässä oli jotain mielenkiintoista, mutta kun kokonaisuus on näinkin sirpalemainen, niin ei kiitos. Varsinkin kun elokuvassa tahdotaan aiheuttaa yhteentörmäyksiä eri hahmojen välillä, mutta kun tämä ei oikein toimi kunnolla, kun sukulaisuussuhteita oli näinkin paljon. Nämä kaikkia hahmoja yhdistävät asiatkin jäivät niin vähäisiksi ja oikeastaan vähän mielikuvituksettomiksi (laulua ja sadetta), että en nyt oikein jaksanut viehättyä siitäkään. Kuitenkin kuten sanoin, niin tarinoissa oli jonkin verran mielenkiintoa ja varsinkin tämän poliisi-Jimin ja Claudian, tietovisapojun ja Frankin tarinoissa riitti potkua, mutta kun kutakin tarinaa olisin halunnut nähdä enemmän, joskin en tiedä, miten tietovisateemaa olisi enää tämän enempää voitu käsitellä kiinnostavalla tavalla. Parasta koko elokuvassa olikin oikeastaan sen alku, jossa käytiin läpi muutamia ihmisille tapahtuneita sattumuksia ja varsinkin (käytän ihan liikaa tuota sanaa) tämä jo mainittu murha-itsemurha -tapaus oli mustan huumorin sävyttämänä oikein ikimuistettava; muistan aikoinaan etsineeni elokuvaa nimenomaan tuon kohtauksen turvin. Loppu menikin sitten aika älyttömäksi, mutta eipä se herättänyt oikein minkäänlaisia tunteita, kun matkaa oli jo taivallettu melkein kolme tuntia.

Elokuvassa oli kyllä aika nimekäs tähtikasti. Tom Cruise oli roolissa, jollaista hän ei ole (kai) kovin usein päässyt näyttelemään, mutta onnistuu kuitenkin loistamaan roolissaan ja olemaankin siten todella ärsyttävä (minulla ei ole koskaan ollut mitään Cruisea vastaan). Myös Julianne Moore oli Earlin vaimo Lindana hyvä ja sieltä selvästi kiinnostavimmasta päästä ehkä juuri siksi, että hänen hahmonsa oli tietyllä tapaa yksi elokuvan traagisimmista ja Moore oikeasti saa hahmonsa eloon. Myös Philip Seymour Hoffman oli ihan ok, mutta hän jäi hieman eleettömäksi loppujen lopuksi. Kuitenkin tämän elokuvan turvin vasta tajusin, kuinka nuori Hoffman todellisuudessa onkaan. Olin luullut häntä 10-20 vuotta vanhemmaksi.

Pisteitä: 2,5/5

sunnuntai 14. helmikuuta 2010

Salaiset kansiot - 3. kausi

Alkuperäinen nimi: The X Files - Season 3
Ohjaus: R.W. Goodwin, Rob Bowman, Kim Manners, ym.
Käsikirjoitus: Chris Carter, Howard Gordon, Darin Morgan, ym.
Pääosissa: David Duchovny, Gillian Anderson, Mitch Pileggi
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1996
Jaksojen määrä: 24

- Your cigarette-smoking friend killed my father for that tape and then he killed me.

- What are you talking about?
- I was a dead man. Now I'm back.


Mulder (David Duchovny) on kadonnut ja kaikki muut paitsi Scully (Gillian Anderson) olettavat Muderin kuolleen. Todellisuudessa Mulder on kuolemankielissä, mutta navajo-intiaani Albert Hosteen (Floyd "Red Crow" Westerman) heimoveljineen pelastaa Mulderin viime hetkillä ja parantavat tämän. Samaan aikaan Scullyä piinaavat hallituksen joukot, jotka haluavat löytää kasetin, joka on ollut Scullyn ja Mulderin hallussa. Syöpämiehen (William B. Davis) palkkaa Alex Krycekin (Nicholas Lea) ja erään toisen tappamaan Scullyn, mutta nämä tappavatkin vahingossa Scullyn siskon (Melinda McGraw). Kun Mulder palaa, niin hänen ja Scullyn vihollisensa ottavat yhä kovemmat keinot käyttöön ja lopulta FBI:n apulaisjohtaja Walter Skinnerin (Mitch Pileggi) on tehtävä iso päätös, jotta Mulder ja Scully voisi palata takaisin töihin...

Taas on aika lähteä Mulderin ja Scullyn matkaan, kun Salaisten kansioiden kolmas kausi lähti pyörimään DVD-soittimessa. Kaksi aiempaa kautta olivat hyviä ja jännittäviä, mutta kyllä tämä kolmas kausi oli näistä ensimmäisten kausien osalta se kaikkein paras ja etenkin yhtenäisin, eikä yhtään varsinaisesti heikkoa jaksoa nähty.

Kauden aikana koetaan jälleen jos jonkinmoisia paranormaaleja ilmiöitä. Kauden aikana muun muassa tavataan jonkinlainen elävä ukkosenjohdatin (D.P.O) ja puheellaan ihmiset itsemurhan partaalle saava mies (Pusher), tutkitaan kuolemansa kostavan hengen tapausta (The List), koetaan telepaattisia yhteyksiä keskenään tuntemattomien naisten kesken (Oubliette), ollaan muinaisen shamaaninaisen armoilla (Teso dos Bichos) ja paljon muuta. Kausi oli kaikin puolin loistava ja jaksot toisensa perään (pääosin) jännittäviä ja tuntuisi melkein rikolliselta nimetä kaudesta omia suosikkijaksoja, sillä kausi oli kauttaaltaan sen verran vahva. Jos nyt kuitenkin ihan pakko olisi mainita jotaikin, niin jo mainituista jaksoista ainakin D.P.O, Pusher sekä Teso dos Bichos ovat ehdottomasti mainitsemisen arvoisia, mutta mainita täytyy myös Revelations, jossa Mulderin ja Scullyn asemat kääntyvät päälaelleen (Scully uskoo, Mulder ei), Grotesque, jossa Mulder menee hyvin syvälle pimeyden ytimeen saadakseen murhaajan kiinni sekä aivan kauden loppuvaiheessa nähtävä Quagmire, jossa Mulder ja Scully lähtevät Loch Ness -tyyppisen järvihirviön perään. Ennen DVD-ostoja en loppujen lopuksi muistanut moniakaan sarjan jaksoja, mutta tämä Quagmire oli syöpynyt syvälle alitajuntaani ja itse asiassa kuuluu ehdottomiin suosikkijaksoihini kaikilta kausilta (sikäli kuin jaksoja yhtään muistan); loppukuvakin jäi hyvin mieleen.

Kauden aikana nähtiin myös joitakin huumorihenkisiä jaksoja ja tästä voidaan olla kyllä montaa mieltä, mutta minä ainakin tykkäsin näistä jaksoista. War of the Coprophages oli hauska osittain siitä syystä, että Scully pysytteli pitkän aikaa kotonaan ja teilasi suurin piirtein kaikki Mulderin puhelimessa esittämät teoriat ötökkäjahdista. Myöskin Scullyn asenne Bambia (Bobbie Phillips) oli hauskaa katsottavaa kuin myös itse pääpahan vainoharhat. Heti perään nähtiin toinen hauska jakso Syzygy, jossa nämä kaksi tyttöä, Margi ja Terri (Wendy Benson-Landes ja Lisa Robin Kelly), tekevät tuhojaan suorastaan kosmisilla voimillaan, kyläläiset syyttävät tapahtumista satanisteja ja kaiken lisäksi Mulder ja Scully nahistelevat keskenään kuin pikkukakarat. Näistä kahdesta jaksosta en oikein mennyt ihan takuuseen, olivatko ne tarkoituksella hauskoja, mutta ainakin kauden viimeinen jakso Jose Chung's 'From Outer Space' oli sellainen. Tässä jaksossa riitti hupia kerta toisensa jälkeen, kun tämä kirjailija Chung (Charles Nelson Reilly) haastatteli eri ihmisiä kirjaansa varten ja siten tapahtumien kulusta riitti erilaisia näkemyksiä, mikä oli suorastaan hupaisaa katseltavaa, kuten myös nämä Men In Black -tyypit ja englantia puhuvat alienit. Muutenkin kyseisen jakson rakenne poikkesi piristävästi siitä tyypillisestä X-Files -kaavasta, että jakso oli myös siinä suhteessa hyvä.

Tietenkin myös Mulderille ja Scullylle tapahtuu kaikenlaista heidän yrittäessään päästä totuuden jäljille ja jälleen kerran myös nämä tapahtumat ovat mitä mielenkiintoisinta seurattavaa. Tällä kaudella metsästetään muun muassa junavaunussa olevaa avaruuden muukalaista, selvitetään uponneen laivan miehistön kohtaloa, etsitään jo edelliskauden lopusta tuttua kasettinauhaa, joudutaan tv:n vaikutuksen alaisiksi (tämän melkein olisi voinut laskea niin sanotuksi normijaksoksikin) sekä yhdistetään pari tuttua henkilöä toisiinsa. Kauden aikana myös Skinneristä kuoriutuu entistä selvemmin Mulderin ja Scullyn ystävä, mikä asettaa myös hänet pariin otteeseen hallituksen vehkeilijöiden pelinappulaksi ja niinpä Skinnerkin joutuu taistelemaan niin henkensä kuin uransakin puolesta. Kauden lopun cliffhanger ei kuitenkaan ollut ihan yhtä jännittävä kuin aiemmin, mutta ihan hyvä sekin.

Nyt kun Skinneristä puhuttiin, niin puhutaan vielä jo lisää. Jo edellisen kauden arvostelussa hieman pääsin hehkuttamaan häntä näytellyttä Mitch Pileggiä, joten kun nyt hyvään vauhtiin päästiin, niin puhutaan nyt hänestäkin vielä vähän lisää. Hän nimittäin on lähes täydellinen pomo tällaiseen sarjaan. Pileggi on hyvin vahvarakenteinen, suoraselkäinen mies, mikä antaa hänelle sitä tiettyä auktoriteettia, mitä kunnon pomolta vaaditaan. Skinner osaa myös olla tarvittaessa myös tiukka ja johdonmukainen (ja Pileggi näyttelee tällaista hyvin), vaikka se tarkoittaisikin joskus sitä, että hänen täytyisikin asettua Mulderia ja Scullyä vastaan, vaikka nämä hänen siipiensä alla selvästi ovatkin. Hän ei siis sotke työasioissaan töitä ja henkilökohtaisia tuntemuksia toisiinsa, vaan hän ajattelee kaikkia tapauksia ensisijaisesti työnäkökulmasta. Loistava hahmo siis. Mukana menossa Giovanni "Frendit, Avatar" Ribisi (D.P.O.), Peter "Kaikki rakastavat Raymondia" Boyle (Clyde Bruckman's Final Repose) sekä monissa rooleissa nähdyt Jack Black (niin ikään D.P.O.), John Neville (useissa jaksoissa), Timothy Carhart (2Shy), Kurtwood Smith (Grotesque) sekä Lucy Liu (Hell Money).

Kuten siis jo on tullut selväksi, niin kokonaisuutena kausi oli siis aivan loistava, oli kyse sitten perustutkimuksista tai Mulderin odysseiasta. Kausi on myös viimeinen, jonka minä olen katsonut jo kerran aiemminkin sitten ensiesityksen, joten myöhemmistä kausien jaksoja ja tapahtumia en niin paljon muista (yhden "sekojakson" muistan sekä totuuden metsästyksen puolella viimeisen parin kaudin tapahtumia), joten tämä kausi jätti minut odottamaan innolla seuraavia kausia. Toivottavasti en pety.

Pisteitä: 5/5

Satunnainen hauska fakta matkan varrelta: Pusher-jakson roistoa (Robert Wisden) kutsutaan yhtä kertaa lukuun ottamatta vain Pusheriksi (Työntäjäksi), mutta kerran myös hahmon oikea nimi mainitaan ja hänen etunimikseen paljastuvat Robert Patrick. Samanniminen näyttelijä tulee sarjan loppuvaiheessa korvaamaan David Duchovnyn, joskin näyttelijän kohdalla Patrick on hänen sukunimensä.

lauantai 13. helmikuuta 2010

A Serious Man

Alkuperäinen nimi: A Serious Man
Ohjaus: Ethan Coen, Joel Coen
Käsikirjoitus: Joel Coen, Ethan Coen
Pääosissa: Michael Stuhlbarg, Richard Kind, Fred Melamed
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2009
Kesto: 107 min
 
- It doesn't make sense. Either he left the money or he didn't.
- Please. Accept the mystery.
 
Juutalainen professori Larry Gopnikin (Michael Stuhlbarg) elämä on yhtä sekasortoa. Hänen vaimonsa Judith (Sari Lennick) aikoo jättää hänet, hänen veljellään Arthurilla (Richard Kind) on ongelmia niin terveytensä kuin virkavallankin kanssa ja poikansa Danny (Aaron Wulff) polttaa marihuanaa, joskin Larryn tietämättä. Töissäkin hän saa osakseen niin arvosanoihin tyytymättömiä oppilaita kuin tiedon nimettömistä panettelukirjeistä hänen viransa jatkosta päättävälle nimetysryhmälle. Niinpä Larry lähtee hakemaan elämänsä koettelemuksille selitystä sieltä täältä, mutta löytääkö hän sen lopulta?

En ole kovin montaa elokuvaa nähnyt Coenin veljeksiltä (ehkä kolme), mutta sen olen jo oppinut tietämään, että katsoessani Coenien elokuvia luvassa on jotain tavanomaisesta kerronnasta poikkeavaa, mutta silti jotain positiivista; O Brother, Where Art Thou? pitäisi kyllä katsastaa näin aikuisena, "kersana" en siitä niin välittänyt. Joka tapauksessa A Serious Mania olin odotellut Poriin saapuvaksi sen ensi-illasta lähtien, mutta normaaliohjelmistoon sitä ei (tietenkään) ollut tulossa, mutta onneksi Kinokellari tuli hätiin ja pelasti tilanteen ja pääsin näkemään tämän valkokankaalta. Ennakkoon vähän pelkäsin, etten saa tästä kaikkea irti, sillä en juutalaisesta elämänmenosta tiedä juuri amerikkalaisia sitcomeja ja Woody Allenin muutamaa elokuvaa lukuun ottamatta, mutta pelkoni osoittautui vääräksi ja tuloksena olikin varsin onnistunut draamakomedia.

Elokuva alkaa kohtauksella Itä-Euroopan vaatimattomassa talossa jossain menneisyydessä, jossa avioparin luokse tulee vieraaksi tulee mies (Fyvush Finkel), jonka eläväisyydestä heillä on kiistaa. Kohtaus päättyy siihen, että vaimo, joka ei usko miehen olevan enää elossa, puukottaa miestä, jonka jälkeen tämä katoaa lumimyrskyyn, eikä katsojalle kerrottu tämän enempää. Tämä kohtauksen tarkoitus jäi hieman mysteeriksi, eikä kohtaukseen palattu enää loppuelokuvan aikana, vaikka totuuden nimissä on sanottava, että kun oikein yritin pinnistää, niin jotain yhtäläisyyksiä tällä kohtauksella olin mukamas havaitsevinani itse päätarinan kansa. Mene ja tiedä, luultavasti vain kuvittelin olemattomia.

Itse päätarina oli kuitenkin aikalailla täyttä rautaa, mistä on kiittäminen elokuvan hauskasti kirjoitettua dialogia, eikä onneksi tarvinnut tuntea juutalaiskulttuuria nauttiakseen tästä elokuvasta. Niin Larryn kuin hänen poikansa Dannynkin - elokuvan päähahmot, mitä tulee annettuun valkokangasaikaan - tarinoiden seuraaminen tarjosi paljon hulvattomia hetkiä ja nauraa sai tämän tästä. Larryhän tässä oli se selkeä keskushahmo kuitenkin, jonka ympärillä sitten tapahtui yhtä ja toista. Hänen sompailunsa hyvin eriskummallisten tarinoiden, neuvojen ja tapahtumien keskellä tarjosi totisesti monet naurut ja onnistui siinä sivussa olemaan vielä hyvin mielenkiintoinen. Elokuva oli juuri sellainen, josta ei oikein voinut aavistaa varmasti, miten tarina tulisi päättymään ja siten tulevaa loppuratkaisua olikin kivaa pohdiskella siinä samalla kun elokuvaa katsoi, vaikka lopetustavan odottelu ei varsinaisesti jännittävää ollutkaan. Larryn tarinan ohessa seurattiin sitten hieman myös Dannyn menoa, mutta vaikka hauskoja tapahtumia mahtui myös hänen tarinaansa, niin ei siinä kadonneen rahan metsätyksessä riittänyt ihan samalla tavalla mielenkiintoa kuin Larryn tarinassa, mutta ei ollut varsinaisesti tylsäkään. En osaa sanoa miksi, mutta jotenkin osasin odottaa elokuvalle avointa loppua (alitajunnassa joku Tähtihetken arvostelu jäänyt mieleen?) ja sellainenhan sitten koettiinkin, varsinkin Dannyn suhteen. Myös Larryn tarina jäi hieman kesken, mutta tarjosi kyllä tyydyttävämmän lopun kuin Dannyn.

Muut elokuvan kärkihahmot jätin yllä käsittelemättä, sillä niitä käsiteltiin lähinnä Larryn ja Dannyn kautta. Siitä huolimatta varsinkin nämä lukuisat sivuhahmot (Larryn perheen naispuolisia jäseniä lukuun ottamatta)  tarjosivat paljon hupia olemuksiltaan ja varsinkin tätä Judithin uutta mielitiettyä Sy Ablemania näytellyt Fred Melamed oli aivan hulvaton hahmo, mutta ei sillä, etteikö myös muut Larryn kohtaamat tuttavuudet olisi aiheuttanut monia repsähdyksiä. Kuitenkin Larrya näytellyt Michael Stuhlbarg oli juuri sopivan tavallisen näköinen, keski-ikäinen mies, jotta hän näytti tarpeeksi aidolta.

Pisteitä: 4/5

PS. Tuli hieman tehtyä muutoksia blogisivuiden selailuun, joten palautetta saa heittää, jos siltä tuntuu. Mainittakoon nyt sen verran, että aakkostetun arvostelulistausta jaan useampaan osaan "tasaisin väliajoin", mitä ikinä se sitten lopulta tarkoittaakaan.

perjantai 12. helmikuuta 2010

Project 1001, osa 95/1001: Mahtavat Ambersonit

Alkuperäinen nimi: The Magnificent Ambersons
Ohjaus: Orson Welles
Käsikirjoitus: Orson Welles
Pääosissa: Tim Holt, Dolores Costello, Joseph Cotton
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1942

Kesto: 88 min

- Something had happened. A thing which, years ago, had been the eagerest hope of many, many good citizens of the town, andn now it had come at last: George Amberson Minafer had got his comeuppance.
 
George (Tim Holt) syntyy vauraaseen ja kunnioitettuun Ambersonin sukuun ja hän heti omaksuu kunnon aristokraatin elkeet ja on muille asukkaille kunnon kiusanhenki. Kasvettuaan aikuiseksi hänen oletetaan rauhoittuvan, mutta sama itsepäinen oma itsensä hän on myös aikuisena. Eräissä juhlissa hän sitten tapaa Lucyn (Anne Baxter), johon hän ihastuu, mutta Lucyn isästä, autojen parissa työskentelevästä varakkaasta keksijästä Eugenestä (Joseph Cotton) hän ei pidä. Kun sitten Georgen isän kuoltua hänen äitinsä Isabel (Dolores Costello) alkaa viettää yhä enemmän Eugenen kanssa, niin sitä ei George voi suvaita...

Joskus sitä tulee vihattua (noin niin kuin kärjistäen) puhekielen ilmauksia. Ostin tämän elokuvan marraskuun lopussa ja siihen asti olin pelkän nimensä perusteella kuvitellut elokuvan olevan jokin komedia tissibimbosta, jonka eittämättä suuria rintoja kutsuttaisiin ”Ambersoneiksi”. Onneksi ihan näin ei kuitenkaan ollut asianlaita, vaan Mahtavat Ambersonit tarjosi hyvin tehdyn ja siten viihdyttävän draaman.

Elokuva alkaa Orson Wellesin kertojaäänen kertoessa elokuvan alkuvuodesta 1873 ja hänen äänensä oli sen verran rauhallinen, että elokuva vaikutti heti alettuaan lupaavalta. Normaalista elokuvakerronnasta poiketaan myös Georgen nuoruusvuosista kertoessa, kun tapahtumia siivitetään eteenpäin kadunmiesten ja -naisten juoruilun kautta. Juuri muuta mieleenpainuvaa tässä Georgen lapsuudenkuvauksessa ei sitten ollutkaan, ellei sellaiseksi lasketa Georgen ilkikurista luonnetta. Kun sitten elokuva menee parisenkymmentä vuotta eteenpäin, niin sitten elokuva pääsee vasta kunnolla vauhtiin, tosin ei sillä, että Georgen lapsuudessa olisi vietetty kovinkaan kauan. Georgen aikuistua myös unohdetaan pitkälti kertojaääni ja kadunmiesten puheet, mikä oli toisaalta ihan hyvä ratkaisu, sillä näin ollen elokuva sai itse kertoa tarinaansa, mutta toisaalta sitten kun sille linjalle oli ensin lähdetty, niin olisihan niitä voinut sitten enemmänkin käyttää. Kun sitten nämä ihmissuhteet alkavat muotoutua ja mukaan heitetään vielä Georgen täti Fannyn (Agnes Moorehead) haaveet, niin hommasta tulee kunnolla mielenkiintoista ja jännitettävää riitti puolin ja toisin. Tietenkin toivoin Georgen heltyvän Eugenelle lopussa, mutta kun siitä ei voinut olla täysin varma missään vaiheessa, niin elokuvassa riitti seurattavaa loppuun asti. Pieni jännittynyt tunnelma olikin siten koko ajan läsnä ja siten elokuvaa katsoikin mielellään. Lopussa kyllä oli juonen puolesta tilanteita, joissa elokuvan olisi periaatteessa voinut jo päättää, mutta se vain jatkui ja jatkui, mutta kuitenkaan elokuva ei ollut missään vaiheessa tylsä tai tuntunut liian pitkältä. Loppuratkaisu oli ihan kelvollinen.

Tim Holt oli läpi elokuvan hyvä ja hyvin kuvattu porraskohtaus, jossa Holtin hahmo George seuraa Eugenen ja Isabelin menoa pois eteistilasta kerrosta ylempänä, toi mieleen jopa nuoren Jack Nicholsonin. Holtin ilme oli nimittäin paljonpuhuva ja jos hän olisi ”nykyajan” tähtiä, niin hän voisi hyvin esittää jos jonkinlaista psykopaattia.

Pisteitä: 4/5

torstai 11. helmikuuta 2010

Invictus - Voittamaton

Alkuperäinen nimi: Invictus
Ohjaus: Clint Eastwood
Käsikirjoitus: Arthur Peckham
Pääosissa: Morgan Freeman, Matt Damon, Tony Kgoroge
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2009

Kesto: 136 min

- You're risking your political capital, you're risking your future as our leader.

- The day I am afraid to do that is the day I am no longer fit to lead.
 
Nelson Mandela (Morgan Freeman) vapautetaan istuttuaan 27 vuotta vankilassa. Hänellä on laaja kannattajajoukko, minkä vuoksi hän nousee neljä vuotta myöhemmin Etelä-Afrikan presidentiksi, vaikka aiemmin valkoiset ovat hallinneet maata. Maa on kahtiajakautunut mustiin ja valkoisiin ja Mandela haluaa yhdistää kansan yhdeksi kokonaiseksi kansakunnaksi ja hän saa siihen tilaisuuden, kun maassa pelataan rugbyn MM-kilpailut...

Vielä eilen kuvittelin Clint Eastwoodin sijoittaneen elokuvansa julkaisun tähän vuoteen siksi, että kesällä Etelä-Afrikassa järjestetään jalkapallon MM-kilpailut, mutta oikeana syynä taisi sittenkin olla se, että Mandelan vapautuksesta tulee tänä vuonna (itse asiassa tänään) kuluneeksi 20 vuotta. Itse en rugbysta tiennyt juuri mitään ennen tätä elokuvaa, mutta siitä huolimatta Eastwood on aikaansaanut elokuvan, jota voi hyvällä omatunnolla kutsua loistavaksi elokuvaksi. Sellainen Invictus – Voittamaton nimittäin oli.

Elokuva alkaa Mandelan vapautuksella ja hyvin pian tämän jälkeen siirrytään Mandelan vaalivoiton jälkeisiin tunnelmiin, jossa Mandela miettii, miten yhdistää tämä kahtiajakautunut maansa. Tämä alkujakso kertoi hyvin niin Mandelan taustoista kuin hänen persoonastakin ja oli siten mitä mielenkiintoisinta katseltavaa. Mandelan sekaantuminen maansa rugbyjoukkueen, Springboksin, asioihin oli sekin onnistuttu kuvaamaan hyvin uskottavalla tavalla, joten keskittyminen ei todellakaan päässyt herpaantumaan. Itse rugbyjoukkuekin tuntui kaikilla tavoin aidolta ja vaikka oltiinkin todellisten alfaurosten parissa, niin samalla rugbyjoukkueen taivalta seurasi mielellään. Elokuvan ehdottomasti tunteikkain hetki koettiin, kun Springboksin pelaajat kävivät ilahduttamassa slummien lapsia; sanokaa minua höppänäksi, mutta minulle oikeasti tuli kyynel silmäkulmaan lasten iloa katsellessa. Eastwood oli lisäksi onnistunut kuvaamaan elokuvan niin hienosti, että vaikka sisimmässäni tiesinkin joukkueen lopullisen kohtalon, niin silti joukkueen etenemistä seurasi suorastaan jännäten, varsinkin kun olin onnistunut jättämään mielestäni elokuvan suomenkielisen nimen. Totta kai tiesin, että Springboks voittaa otteluita, mutta enhän minä voinut siitä varma olla, että kansan yhdistäminen vaatisi välttämättä ihan kaikkien otteluiden voittamista. Kun sitten päästään viimeiseen otteluun, jonka tapahtumia seurataan todella pitkään, niin sen lisäksi, että oikeasti jännitin ottelun tapahtumia, niin sen lisäksi Eastwood oli saanut ainakin minut pauloihinsa ja siten kannattamaan Springboksia toden teolla ja siten elokuvan loppu olikin hyvin tunteikas hetki. Tuntui melkein samalta kuin niin ikään 1995 Suomen jääkiekon MM-kullan voittaminen ja 2006 Euroviisujen voittaminen... melkein.

Morgan Freeman sai ansaitusti Oscar-ehdokkuuden roolistaan ja voisinkin suoda hänelle moisen palkinnon ilomielin. En ole Mandelaa nähnyt pääasiassa kuin kuvista ja muutamasta uutisfilmistä, mutta niiden perusteella Freeman todella tuntui Mandelalta ja siten elokuva tuntuikin todella suurelta elokuvalta. Hieman etukäteen vähän mietin, että koska Freeman, joka kyllä kuuluu suosikkinäyttelijöihini, esittää elokuvan pääosaa ja varmastikin hyvin, niin tarvitseeko elokuva enää Matt Damonin kaltaista kiiltokuvapoikaa, mutta elokuvan jälkeen olin vain ja ainoastaan tyytyväinen, että Damon oli mukana elokuvassa, varsinkin kun hänkin onnistui uppoutumaan rooliinsa rugbyjoukkueen kapteenina, eikä ollut yhtä kiiltokuvamainen kuin tavallisesti.

Rugby on tässä elokuvassa suuressa roolissa, mutta onko tämä varsinaisesti urheiluelokuva? Vai onko tämä sittenkin henkilökuva Mandelasta itsestään, joka rugbyn kautta sai maansa yhdistetyksi? Minun täytyy sanoa, etten tiedä, miksi tätä haluaisin kutsua. Niinpä kiinnostaisikin saada elokuvasta mielipide joltakin täysin urheilua seuraamattomalta, että mitä hän sai elokuvasta irti vai saiko hän yhtään mitään. Jos et siis katso urheilua, mutta olet katsonut tämän elokuvan, niin kommenttia vain elokuvasta tulemaan, kiitos.

Pisteitä: 5/5

keskiviikko 10. helmikuuta 2010

Cubic

Alkuperäinen nimi: Equilibrium
Ohjaus: Kurt Wimmer
Käsikirjoitus: Kurt Wimmer
Pääosissa: Christian Bale, Taye Diggs, Christian Kahrmann
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2002

Kesto: 107 min

- I'll do what I can to see they go easy on you.
- We both know they never ”go easy”.
- Then, I'm sorry.
- No, you're not. You don't even know the meaning. It's just a vestigial word for a feeling you've never felt.
 
Libria on yhteiskunta, jossa tunteet ovat kiellettyjä, sillä vaikka ne tarjoavatkin paljon iloa, ne tarjoavat myöskin epätoivottuja ominaisuuksia: surua, katkeruutta, vihaa ja lopulta sotaa. Tunteet karkoitetaan erityisen Prozium-lääkkeen avulla ja kansalaisia valvoo erityinen Grammaton-papisto. John Preston (Christian Bale) on yksi papiston kärkihahmoista ja hän kulkee pääasiassa Alakaupungissa etsimässä tunnerikollisia, jollaiseksi hänen parinsa Partridge (Sean Bean) osoittautuu ja Breston joutuu ampumaan tämän. Eräänä aamuna Prestonin Prozium-putki hajoaa ja hän joutuu menemään Equilibriumiin, jossa näitä putkia jaetaan, mutta ennen kuin hän saa Proziumia sisälleen, hän ehtii tehdä jotain, mitä hän ei ole koskaan tehnyt: tuntea...

Rakkaalla elokuvalla on monta englanninkielistä nimeä. Alkuperäisnimi on Equilibrium, Japanissa elokuva tunnetaan nimellä Rebellion ja täällä Suomessa elokuvan nimi on Cubic. Heti elokuvan idean tajuttuani myönnän toivoneeni, että elokuva jättäisi minut tunteettomasti niin hyvässä kuin pahassa, sillä näin kotisohvallakin olisi voinut eläytyä tähän elokuvan keinomaailmaan asiaankuuluvalla tavalla, mutta ei auta, pakko se on myöntää: Minä todella tykkäsin tästä.

Elokuvan maailma on todellinen dystopia, maailma, jollaista ei kukaan meistä halua kokea, mutta samalla maailma, joka on todella oudolla tavalla kiehtova. Librian antama maailmankuva antoi todella synkän kuvan lähitulevaisuudesta ja siitäkö minä pidin ja paljon. Niin paljon, että iso osa annetuista pisteistä on tyystin hyvin kehitellyn maailman ansiota. Alakaupunki tarjosi sitten tälle tunteettomalle yhteiskunnalle vähän vastapainoa, mutta olisin kyllä halunnut nähdä, onko muukin maailma samanlaisten järjestelmien vanki, nyt keskityttiin ikävä kyllä vain Librianiin ja Alakaupunkiin. Tarina itsessään oli ihan hyvä, vaikkakin suurin piirtein kaikki juonenkäänteet arvasikin etukäteen, mutta kun taustalla oli Librianin kaltainen vetonaula, niin rinnalla kulki hyvin sitten vähän kliseisempikin tarina. Niinpä yllätyksiä ei koettu, vaan luvassa oli niin kapinallisia kuin itse yhteiskuntajärjestelmän kaatamista.

Mietin elokuvaa katsoessa hetken aikaa jopa antaa tälle täydet viisi pistettä, mutta oli elokuvassa yksi iso vika: taistelut. Kyllä, jossain määrin ymmärrän sen, että elokuvissa sankari kaataa tuhatpäisen vihollisjoukon, mutta se ei ollut onnistunut tässä oikein hyvin, joskaan eipä vihollisia ihan tuhatta ollutkaan kerralla. Kuitenkin Preston oli useasti vihollisten ympäröivänä ja vaikka nämä tulittivat koko ajan, niin yksikään luoti ei edes hipaissut Prestonia ja väittäisin peräti, että pariin otteeseen nämä viholliset saivat ammuttua päin häntä. Sen sijaan Preston kyllä sai kaadettua ihan jokaisen häntä vastaan asettuneen vastustajan. Älytöntä ja etenkin todella huonosti kuvattu. Kuin kaiken kukkuraksi niin sanotut lopputaistelut eivät olleet taisteluita lainkaan, vaan Preston parilla liikkeellä sai kaadettua nämä viimeiset vastarannankiiskit.

Christian Balelta kyllä luonnistuu nämä sankarin roolit ja tässäkin elokuvassa hän oli ihan edukseen. Matthew Harbour oli Prestonin poika Robbiena niin jäätävän hyvä, että hetken luulin hänen asettuvan jossain vaiheessa isänsä vastapooliksi. Mukana menossa Angus Macfadyen (Pako) ja Dominic Purcell (Pako ja John Doe).

Pisteitä: 4/5

tiistai 9. helmikuuta 2010

Project 1001, osa 94/1001: Sovitus

Alkuperäinen nimi: Atonement
Ohjaus: Joe Wright
Käsikirjoitus: Christopher Hampton
Pääosissa: Saoirse Ronan, Keira Knightley, James McAvoy
Valmistusmaa: Englanti, Ranska
Ilmestymisvuosi: 2007

Kesto: 123 min

- My brother and I found the two of them down by the lake.

- You didn't see anyone else?
- I wouldn't necessarily believe everything Briony tells you. She's rather fanciful.

Kirjoittamisesta kiinnostunut Briony (Saoirse Ronan) on ihastunut heidän perheensä talonmiehen poikaan Robbieen (James McAvoy). Nähtyään ja tulkittuaan väärin Robbien ja Brionyn isosiskon Cecilian (Keira Knightley) kohtaamisen suihkulähteellä, hän suuttuu. Kun sitten heidän kaksi sukulaispoikaansa, kaksoset Pierrot ja Jackson (Felix ja Charlie von Simson) katoavat ja etsintäoperaation aikana Briony näkee jonkun raiskanneen kaksosten siskon Lolan (Juno Temple), hän saa kostonhimoisena päähänsä syyttää Robbieta raiskauksesta. Robbie vangitaan, mutta Briony saa huomata, että tehdyistä synneistä ei selviä ilman sovitusta...

Ensimmäisen virallissävytteisen 1001-putken saa päättää 1001 elokuvaa -kirjan elokuvista oletettavasti se tuorein (samalta vuodelta oli pari muutakin elokuvaa) tapaus. Tästä Ian McEwanin kirjaan perustuvasta elokuvasta en tiennyt juuri mitään etukäteen ja siten edessäni olikin todellinen yllätyspaukku. Ei, en minä tätä elokuvaa omalla listalla sinne korkeimmille sijoille rankkaisi, mutta historialliseksi (puku)draamaksi Sovitus oli kuitenkin aika mainio.

Alussa elokuva suoraan sanottuna oli heikoimmillaan, kun tämä muistutti jonkin aikaa melko tyypillistä pukudraamaa, mutta sitten kun tätä suihkuallas tapahtumaa käsiteltiin kahden eri henkilön kautta, niin selvisi, ettei tämä elokuva ihan tavanomaisimmasta päästä olisi ja itse asiassa tämä useasta eri näkökulmasta tarkasteltu kohtaus oli varsin mielenkiintoinen. Ihan samaa ei voi sanoa seuraavasta kohtauksesta, jossa samaa keinoa käytetään; siinä kohtauksessa olisi riittänyt yksikin näkökulma. Kuitenkin elokuvaan tuli kunnolla eloa vasta siinä vaiheessa, kun siirryttiin ajassa vuosia eteenpäin ja nämä myöhemmät tapahtumat syvensivät osaltaan tätä ensimmäistä jaksoa. Myös tapa, jossa kuin huomaamatta siirryttiin takaumiin ja pois sieltä, oli varsin oivallinen. Tarina itsessään oli kuitenkin parhaimmillaan vasta loppupuoliskolla, kun nähtiin, mitä seurauksia Brionyn valehtelusta koitui kaikille osapuolille. Kuin tässäkään ei olisi ollut tarpeeksi, niin loppuun oli kätketty vielä viimeinen, varsin maukas juonenkäänne, joka toi kokonaisuuteen pienen positiivisen lisävivahteen.

Keira Knightley lienee näistä pääosan esittäjistä se kaikkein tunnetuin, mutta kuitenkin parhaan roolityön tekee ehdottomasti nuorta Brionya näytellyt Saoirse Ronan. Hänen roolisuorituksensa kostonhimoisena, hieman alakuloisena ja omasta mielestään petettynä tyttönä oli suorastaan ikimuistettava ja ennen kaikkea uskottava. Knightley oli hänkin ihan hyvä, mutta ei missään nimessä Ronanin veroinen. Toivon totisesti, ettei Ronan joudu kokemaan usein lapsinäyttelijöille tyypillistä kohtaloa eli unohdusta aikuisiässä, vaan hänelle mielellään soisi menestystä myös tulevaisuudessa.

Elokuva oli sen verran mielenkiintoinen, että ajattelin, että voisi ottaa McEwanin alkuperäisteoksen luettavaksi viimeistään kesällä, jolloin yritän lukea muitakin kuin Stephen Kingin kirjoja. Haluan nimittäin tosiaan tietää, miten McEwan oli nämä kaikki tapahtumat konstruoinut kirjassaan.

Pisteitä: 3,5/5

maanantai 8. helmikuuta 2010

Project 1001, osa 93/1001: Äidin uhraus

Alkuperäinen nimi: Stella Dallas
Ohjaus: King Vidor
Käsikirjoitus: Sarah Y. Mason, Victor Heerman
Pääosissa: Barbara Stanwyck, John Boles, Anna Shirley
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1937

Kesto: 106 min
 

- Is that the father?
- No, it can't be. She particularly said her husband was in New York. Such women don't deserve to have children.
 
Stella (Barbara Stanwyck) on ihastunut tehtaan johtaja Stephen Dallasiin (John Boles), joka kuitenkin aina kävelee työpäivän päättyessä Stellan ohi huomaamatta tätä. Eräänä päivänä Stella saa kuitenkin tilaisuuden tutustua Stepheniin, kun hän saa tehtäväkseen viedä veljelleen (George Walcott) ruokaa tehtaaseen. He rakastuvat ja menevät naimisiin ja lopulta Stella saa lapsen Laurelin (teini-Laurel Anna Shirley). Miehensä Stephenin ollessa jatkuvasti liikematkalla Stella saa huomata, ettei äidin ja oman elämän yhdistäminen ole aina kovinkaan helppoa...

Nykyään jaksetaan valitella sitä, kuinka tuotantoyhtiöt puskevat markkinoille uudelleenfilmatisointeja ja jatko-osia, mutta osattiin sitä ennenkin. Tämä elokuva ei ollut nimittäin ensimmäinen saman tarinan (ja saman alkuperäisnimen saanut) filmatisointi, vaan ensimmäinen Stella Dallas -filmatisointi, jonka mahdollisesta suomenkielisestä nimestä en ole tietoinen, tehtiin jo 12 vuotta aiemmin. Tuota filmatisointia en ole nähnyt, vaikka usein pyrinkin katsomaan nimenomaan mahdolliset alkuperäiset ensin, mutta ainakin tämä Äidin uhraus oli ihan kivaa katseltavaa.

Jo elokuvan alussa pistin merkille, että elokuvasta paistaa eräänlainen hyväntuulisuus, joka jatkui oikeastaan läpi elokuvan. Ei, hahmojen elo ei ollut aina ruusuilla tanssimista, mutta tietynlainen hyväntuulen vire paistoi sieltä taustalta kuitenkin läpi koko ajan ja siten tätä katsoikin hyvillä mielin. Elokuvan suomenkielinen nimi on turhan spoilaava verrattuna alkuperäisnimeen, joten elokuva kuluikin pitkälti sitä uhrausta odotellessa. Tarina itsessään oli oikein mukava kokemus, vaikka ei tarjonnutkaan mitään todellisia koukkuja. Yhden illan viihteenä kuitenkin menetteli hyvin. Stellan ja Stephenin suhteen kiemurat olivat niin erikoiset, että niiden ansiosta pysyi tietty jännitys päällä sen suhteen, että mitä näiden kahden väleille lopulta tapahtuu ja miten käy Laurelin, varsinkin kun molemmilla oli tahoillaan omat ottajansa. Loppujakso, joka oikeastaa alkaa siitä, kun Stella kulkee siellä tenniskentällä, on Stellan osalta vähän surullinen, mutta sitten taas loppu jätti ihan positiiviselle mielelle, vaikkei kaikki päättynytkään ihan onnellisesti.

Barbara Stanwyck, jonka olin nähnyt jo hiljattain katsomassani Nainen ilman omaatuntoa -elokuvassa, oli selvästi paremmassa vedossa kuin edellä mainitussa elokuvassa. Häneltä luonnistui hyvin niin nuoren kuin vanhenevan Stellankin näytteleminen ja varsinkin loppupään kohtauksissa, jossa Stella oli jossain määrin menettänyt parhaimman arvostelukykynsä, hän loisti kunnolla niin, että kaikesta huolimatta hänestä näkyi se vaikea äidin taakka, mikä hänen oli kannettava niin hyvässä kuin pahassakin. Myös Anna Shirley oli ihan pirtsakka tapaus. John Bolesin näyttelytyöskentely puolestaan oli vähän turhan jäykkää minun mieleeni.

Pisteitä: 3/5

perjantai 5. helmikuuta 2010

Project 1001, osa 92/1001: Z - hän elää

Alkuperäinen nimi: Z
Ohjaus: Costa-Gavras
Käsikirjoitus: Jorge Semprún
Pääosissa: Yves Montand, Irene Papas, Jean-Louis Trintignant
Valmistusmaa: Ranska, Algeria
Ilmestymisvuosi: 1969

Kesto: 127 min

- Kaikki yhteydet todellisiin henkilöihin ei ole sattumaa. Ne ovat tarkoituksellisia.

 
Vasemmisto kokoontuu yhteen pitämään kokousta Kreikassa, jossa oikeistohallitus on vallassa. Kreikka on demokratia, joten hallitus/poliisi ei voi estää heitä pitämästä kokousta, mutta he kykenevät tekemään siitä mahdollisimman hankalaa. Ensin heidän kokouspaikkansa siirtyy tien toiselle puolelle ja sitten heidän kokouspaikkansa edustalle kokoontuu iso joukko mielenosoittajia, joita mellakkapoliisi ainakin näennäisesti kontrolloi. Kun sitten kokouksen pääpuhuja (Yves Montand) saa kovan iskun päähänsä ohiajavan auton lavalla olleen miehen pampusta ja joutuu sairaalaan, alkaa tutkinta, joka paljastaa suuren salaliiton...

Se ensimmäinen virallisempi 1001-putki lähenee auttamatta loppuaan, mutta vaikka tähänkin putkeen on mahtunut yksi jos toinenkin heikompi tapaus, niin kiva nähdä, että putkeen mahtui vielä loistaviakin elokuvia, joiden arvioinnin kohdalla todella joutui miettimään, antaako elokuvalle 4, 4,5 vai täydet 5 pistettä. Kuten niin usein ennenkin tämän 1001-projektin puitteissa, niin myöskään Costa-Gavrasin elokuviin en ollut ennen tätä törmännyt, mutta hän onnistui vakuuttamaan minut heti ensiyrittämällä. Z – hän elää nimittäin oli todella hieno ja mieleenpainuva elokuvatapaus.

En muista, milloin elokuva olisi onnistunut heti alkumetreiltä saamaan samanlaista kiinnostuneisuutta aikaan kuin mitä tämä elokuva sai, kun yllä oleva ”varoitusteksti” lävähti ruutuun. Jotenkin tuosta tuli heti sellainen tunne, että nyt on odotettavissa jotain poikkeuksellista. Elokuva alkaa turvallisuuspoliisin kokouksella, jossa annetaan pieni varoitus tulevista tapahtumista, vaikka ei sitä aluksi täysin tajunnutkaan. Tämän jälkeen siirrytään kokousjärjestelyiden setvimiseen sekä itse kokoukseen ja tässä vaiheessa koettiin oikeastaan elokuvan ainoa (hieman) heikko hetki ja ehdin jo ajatella, että elokuva pyörii kokonaisuudessaan vain ja ainoastaan itse kokouksen ympärillä, mikä onneksi osoittautui harhaluuloksi, sillä tämä kokousjakso ei ollut elokuvan parhaimpia, vaikka myöhempien tapahtumien myötä tämäkin jakso tuntui paremmalta; tämä tosiasia oli osasyy siihen, miksi minun oli niin vaikeaa päättää lopullinen pistemäärä.

Sitten kun tapahtuu tämä välikohtaus ja siirryttiin tutkimaan sen aiheuttajia, niin elokuva nousi aivan uudelle tasolle. Tämä tutkinta eteni todella mielenkiintoisesti, varsinkin kun jatkuvalla syötöllä pyrittiin saamaan loppua tutkimuksille. Kaikki pienet palaset, jotka johtivat tämän päätutkijan (Jean-Louis Trintignant) aina vain syvemmälle salaliiton syövereihin, olivat taitavasti aseteltu pitkin tutkintaa, eikä tapauksen ratkaisemisen ja syyllisten paljastamisen kanssa todellakaan hötkyilty, mikä teki tutkinnan seuraamisesta hyvin jännittävän. Koko jännitysnäytelmä tuntuu päättyvän sitten syytteiden lukuun syytetyille (en ymmärtänyt sitä oven riuhtomista ihan jokaisen syytetyn toimesta) ja sitä jo ehtii ajatella, että kaikki päättyy oikeusmukaisuuden kannalta hyvin, kunnes vielä pudotetaan katsojalle viimeinen pommi. Täydellistä!

Näyttelijät olivat niin ikään hyviä, vaikka välillä niitä olikin niin paljon, että välillä olin hieman hämilläni siitä, kuka on kuka ja millä puolella, mutta kyllä minä pääasiassa pysyin kärryillä. En ala ketään nimeämään erikseen, mutta niin oikeiston kuin vasemmiston puolella sekä siitä keskelläkin näyttelijät tuntuivat niin aidoilta, että melkein kuin olisi uutisdokumenttia aiheesta katsonut.

Elokuvan päätyttyä minä todella halusin antaa elokuvalle täydet viisi tähteä, niin vaikuttunut minä olin lopputuloksesta, mutta sitten minun piti ottaa huomioon tosiaan se, että itse kokous ja sen edeltävät järjestelyt eivät iskeneet itse sen jakson aikana niin kovasti (no, 3,5-4 pisteen verran silti). Siksi en voinutkaan siten antaa ihan täysiä pisteitä ilman omatunnon soimausta, joten vähensin sen puolikkaan pisteen verran. Kuitenkin ehdottomasti tutustumisen arvoinen elokuva.

Pisteitä: 4,5/5

torstai 4. helmikuuta 2010

Project 1001, osa 91/1001: Yankee Doodle Dandy

Alkuperäinen nimi: Yankee Doodle Dandy
Ohjaus: Michael Curtis
Käsikirjoitus: Robert Buckner, Edmund Joseph
Pääosissa: James Cagney, Joan Leslie, Walter Huston
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1942

Kesto: 126 min

- Thanks, Sam. It'll be great as long as those critics don't start to eat off my leg.

- Oh, don't worry about the critics! You got a smash hit! It's in the air, kid! It's in the air! You can't stop anything that's in the air!
 
Menestynyt musikaaliohjaaja George M. Cohan (James Cagney) kutsutaan Valkoiseen taloon presidentin (Jack Young) puheille ja hän pelkää tämän suuttuneen, koska hän esitti tätä esityksessä. Presidentti on kuitenkin tyyni kuin viilipytty Cohanin astuessa sisään, joten Cohan alkaa kertoa presidentille omaa tietään tähteyteen, joka on välillä ollut kovinkin kivikkoinen...

George M. Cohan on oikeasti olemassa ollut henkilö, joka itse asiassa kuoli kuukausi tämän elokuvan ensi-illan jälkeen. En kuitenkaan ennen elokuvan katsomista tiennyt tätä faktaa ja siten lähdin katsomaan elokuvaa kuin mitä tahansa muutakin ja vasta takaumien alkaessa tajusin, että tässä taitaa olla todellinen henkilö kyseessä ja vaikka en tiedäkään, kuinka paljon totuutta on kaunisteltu vai onko sitä lainkaan, niin ihan mukavan henkilökuvan Yankee Doodle Dandy tarjosi.

Minulla oli etukäteen vähän ristiriitaiset fiilikset tämän elokuvan suhteen, sillä kansikuva antoi odottaa sekä musikaalia, joihin olen huomannut lämmenneeni viime vuosina, että ylenpalttista Yhdysvaltojen ihannointia, mikä liian pitkälle vietynä on yleensä vain pahasta. Kuitenkin ehdin ajatella, että jos sittenkin elokuvassa olisi tämän ihannoinnin esittämisestä täyspitkän musikaalin muodossa, mistä olisinkin saanut enemmän irti, mutta näinhän ei sitten ollut. Cohan esitetään kyllä hyvin patrioottisena hahmona, mikä alkaa jo hänen syntymästään, joka tapahtuu elokuvassa Yhdysvaltain itsenäisyyspäivänä, vaikka todellisuudessa hän syntyi päivää aiemmin. Nuoren Cohanin (Douglas Croft) päästyä sisään teatterimaailmaan hänestä tulee todella itsekeskeinen tyyppi, mutta silti hänessä on jotain mielenkiintoista. Aikuistuttuaan hänen egoisminsa on huipussaan, mikä tietää hänelle lopulta suuria ongelmia, mutta kuten alun ”nykypäivään” sijoittumisesta voi hyvin päätellä, niin hän sieltä kyllä nousee. Tämä koko Cohanin tarina oli siis ihan mukavaa katseltavaa, mutta vaikka hyvin satunnaisia huippuhetkiäkin koettiin (itse tarinan eteenpäin viemisessä), niin ei tämä näkemistäni biografioista ihan parhaasta päästä ollut.

Tässä oli mukana myös musikaalimaisuutta, mutta varsinaiseksi musikaaliksi tätä ei voi sanoa. Alkupuolella nähdään lähinnä hyvin lyhyitä musiikkiesityksiä, jotka eivät oikein mieltä lämmittäneet, mutta sitten kun päästiin niiden pidempien esitysten pariin, niin kyllä huomasin viehättyneeni niistä, varsinkin näistä numeroista, joissa Cohan itse on mukana ja sen patriotismimusikaalin (en muista tähän hätään sen nimeä) olisin voinut katsoa vaikka kokonaankin. Kunpa vain ne muutkin esitykset olisivat olleet pidempiä, eikä vain lyhyitä katkelmia.

James Cagney oli elokuvan itseoikeutettu tähti ja vaikka Cohanista itsestään en tiennytkään mitään ennen elokuvan alkua, niin siitä huolimatta voin sanoa, että Cagney pääsi roolihahmonsa sisään todella hyvin. Oltiin Cohanin aikuisiässä missä vuodessa tahansa, niin Cagney todella tuntui aidolta Cohanilta. Yksittäisistä kohtauksista on pakko mainita kohtaus, jossa Mary (Joan Leslie) luulee Cohania vanhukseksi, sillä Cagneyn upean tulkinan kautta kohtaus oli aivan hulvaton, varsinkin kun Cagney oikeasti tuntui ulkonäöltään ja eleiltään vanhukselta.

Pisteitä: 3,5/5

keskiviikko 3. helmikuuta 2010

Project 1001, osa 90/1001: Xiao cheng zhi chun

Alkuperäinen nimi: Xiao cheng zhi chun
Ohjaus: Mu Fei
Käsikirjoitus: Tianji Li
Pääosissa: Wei Li, Yu Shi, Wei Wei
Valmistusmaa: Kiina
Ilmestymisvuosi: 1948

Kesto: 93 min

- Jokainen, joka kävelee tämän muurin myötäisesti, tuntee jättäneensä maailman taaksensa. Silmät eivät näe. Mieli ei mieti.

 
Yuwen (Wei Wei) asustaa pienessä kylässä sairaan miehensä Liyanin (Yu Shi) ja tämän pikkusiskon Meimein (Hongmei Zhan) kanssa sekä heidän palvelijansa Huangin (Chaoming Cui). Arki sujuu rutinoidusti, kunnes Liyanin luokse tulee hänen vanha ystävänsä Zhang Zhichen (Wei Li). Liyan esitellessä Zhangia Yuwenille hän saa kuulla, etät Zhang ja Yuwen ovat vanhoja naapureita, mutta onko heidän välillään vielä jotain enemmän?

Lumet melkein ovat sulaneet pois. Linnut melkein jo laulavat keväisin sävelin. Luonto melkein jo herää eloon. On siis melkein jo kevät, joten onkin jo (melkein) korkea aika katsoa tämä keväinen elokuva, jonka nimi vapaasti suomennettuna kuuluu Kevät pienessä kylässä/kaupungissa. En ole pahemmin kiinalaisiin (draama)elokuviin törmännyt, vaikka aikoinaan tuli vietettyä Kiinassa pidempikin tovi (silloin katselin elokuvia vain HBO:lta), enkä tiennyt Mu Feistä mitään etukäteen, mutta ilmeisesti tämä elokuva on yksi arvostetuimpia kiinalaisia elokuvia koskaan. Itseäni Xiao cheng zhi chun ei kuitenkaan voittanut täysin puolelleen.

Elokuvan nimi antoi olettaa, että kevät olisi jonkinasteisessa roolissa tässä elokuvassa, mutta todellisuudessa kaikki tapahtumat vain sattuivat tapahtumaan keväällä ja samat tapahtumat olisivat voineet tapahtua periaatteessa koska vain. Tarina on aika tavanomaisia polkuja tallaava kolmiodraama, johon kuitenkin Liyanin sairaus tuo pienen lisävivahteen. Yuwenin julma toive Liyanin kuolemasta antoi jo odottaa jotain myrkytyksen tapaista, mutta näin ei tapahtunut. Nyt en ole varma, oliko tämä hyvä juttu, sillä vaikka murhajuonen kehittyminen olisi tuntunut tietyllä tapaa kuluneelta idealta, niin ei elokuvan jatkuminen perusdraamana myöskään lämmittänyt, vaikka kuinka oltiin kevätauringon alla. Ei sillä, Liyanin sairaus kyllä vähän pisti mietityttämään, että tuleeko hän kuolemaan ja jos tulee/ei tule, niin miten käy Yuwenin ja Zhangin suhteen, varsinkin kun Liyanin pikkusisko Meimei on iskenyt silmänsä Zhangiin. Lopetustapa tuntui vähän turhan helpolta ratkaisulta, mutta toisaalta ihan kelvolta sellaiselta.

Kuvauspuolesta on sanottava sen verran, että kuvaustekniikan suhteen länsimaat (no, ainakin Hollywood, Iso-Britannia ja Saksa) olivat selvästi Kiinaa edellä, sillä elokuva muistutti monin paikoin niitä D.W. Griffithin alkupään menestyselokuvia, joita tämänkin projektin puitteissa on tullut katsottua, mutta äänen kera. Toisin sanoen elokuvan kuvanlaatu oli hyvin heikko, mutta toisaalta ei häiritsevässä määrin. Ruutu tuntui heiluvan tämän tästä, leikkaukset olivat amatöörimäisiä ja välillä ruutuun singahti satunnaisia x- ja o-merkkejä johonkin kulmaan. Eri kuvauspaikkojakaan ei loppujen lopuksi ollut monia, vaan kaikki tapahtumat tuntuivat keskittyvän vain muutamaan paikkaan.

Elokuva oli minimalistinen myös näyttelijöiden suhteen, sillä elokuvassa oli kaiken kaikkiaan nämä viisi näyttelijää. Kuitenkaan en voi pitää näyttelijöiden suorituksia kovin onnistuneina, sillä oikeastaan kaikki tuntuivat varsin epäaidoilta, mikä vähän laski myös elokuvan tehoa, ikävä kyllä.

Pisteitä: 2,5/5

tiistai 2. helmikuuta 2010

Salaiset kansiot - 2. kausi

Alkuperäinen nimi: The X Files - Season 2
Ohjaus: David Nutter, Daniel Sackheim, Rob Bowman, ym.
Käsikirjoitus: Glen Morgan, James Wong, Chris Carter, ym.
Pääosissa: David Duchovny, Gillian Anderson, Mitch Pileggi
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1995
Jaksojen määrä: 25

- Any idea who Jerry Stevens was with down here?

- Oh, we assume he was alone.

- Most people don't set out to drink two six-packs by themselves.

FBI:n X-Files -osasto (miten tämä kannattaisi sanoa oikein) on suljettu ja Mulder ja Scully (David Duchovny ja Gillian Anderson) on erotettu toisistaan. Scully on pistetty opettamaan ruumiinavausta lääkiksen opiskelijoille ja Mulder on tavanomaisten tutkintojen, kuten roistojen salakuuntelun parissa. Mulder saa kuitenkin jatkuvasti kuin sattumalta tutkittavakseen tapauksia, jotka liippaavat läheltä X-Files -osaston tutkimuksia; ihan kuin joku haluaisi tutkimusten jatkuvan. Lopulta Mulder saa parikseen Alex Krycekin (Nicholas Lea), jonka toimien johdosta Scully joutuu vaaraan ja Mulderin pomon apulaisjohtaja Skinnerin ei auta muu kuin avata X-Files -osasto uudelleen...

Salaisten kansioiden toinen kausi tarjoaa jälleen kerran lukuisia kummallisia tapauksia, joita Scully ja Mulder yhdessä ja vähän erikseenkin ratkaisevat. Kuten ensimmäinen kausi, myös tämä kausi tarjosi jännittäviä ja mielenkiintoisia jaksoja koko rahan edestä, eikä käynyt tylsäksi kuin hyvin harvakseltaan.
Koko kauteen ei mahtunut oikein kuin ehkä yksi huonompi jakso ja se oli Irresistible. Jotenkin ei tämä "tavallisen" sarjamurhaajan metsästys oikein jaksanut innostaa. Muuten sitten kausi olikin täyttä rautaa. On se vain kumma juttu, että vaikka sitä kuinka tietää, ettei Scullylle ja Mulderille käy mitenkään kovin ohraisesti, niin silti heidän kohtaloidensa perään pystyy jännittämään. Kauden aikana koetaan muun muassa elektronisten laitteiden tappokäskyjä, käydään tuliperäisellä vuorella tiukkaa selviytymiskamppailua, tavataan outoja kultteja, harrastetaan okkultismia, käydään Norjassa vanhenemassa ja paljon muuta. Parhaita jaksoja näistä perusjaksoista on edellä mainittuja tapauksia sisältävät Die Hand die verletzt, Død Kalm ja Blood sekä eräänlaisia unikuolemia käsittelevä Sleepless, kummajaisia friikkisirkuksessa esittelevä Humbug ja Soft light, jossa ihmisiä kuolee astuttuaan erään ihmisen varjon päälle. Muut "tavallisista" tutkinnoista kertovat jaksot olivat nekin mielenkiintoisia ainakin jossain määrin (poislukien jo mainittu Irresistible).

Tietenkin myös Scullylle ja Mulderillekin tapahtuu kauden aikana vaikka mitä. Mulder ja Scully käyvät hylätyssä SETI-laboratoriossa Puerto Ricossa, Scully siepataan, Krycek tulee kuvioihin, Mulder löytää siskonsa ja paljon muuta. Kausi tietenkin myös päättyy totuuden metsästykseen ja lopussa Mulderilla onkin oikein kuumat oltavat. Näitä salaliittoetsintöjä oli myöskin hyvin hauska seurata, eikä oikeastaan yhtään varsinaista täytteeltä tuntuvaa tapausta ollut, vaan kaikissa näissäkin jaksoissa pysyi mielenkiinto hyvin mukana, vaikka tiesinkin, ettei mitään kovin oleellista vielä tälläkään kaudella tulisi paljastumaan.

Kauden alkupuolella Gillian Anderson oli raskaana ja se oli melkein parasta, mitä sarjalle saattoi tapahtua, sillä kun hänesta voitiin kuvata pääosin vain ruumiin yläosaa, jonka vuoksi hän usein piileskeli pöytien ja vastaavien takana, niin Mulderille tarvittiin rinnalle uusi aisapari ja Nicholas Lean esittämä Alex Krycek saatiin sarjaan. Hän on ehdoton suosikkini kaikista sarjan sivuhahmoista ja jaksot, joissa hän esiintyy, ovatkin oikeastaan niitä odotetuimpia jaksoja; vähän samalla tavalla kuin MacGyverissa odottaa aina niitä Murdoc-jaksoja. Kauden aikana Mitch Pileggin rooli apulaisjohtaja Skinnerinä kasvaa ja häntä näkeekin tosi useassa jaksossa ja hän osoittautuu hyvin tiukaksi pomoksi, mutta pienillä teoilla osoittaa tukevansa nimenomaan Scullya ja Mulderia. Myös William B. Davisin hahmoa, joka tällä kaudella saa jo nimenkin, Syöpämies (Cancer Man), nähdään kauden mittaan yhä enemmän. Mukana menossa: Terry "John Locke" O'Quinn (Lost), Bruce Weitz (Hill Street Blues), Dan Butler (Frasier), CCH Pounder (Shield), Michael J. Anderson (Twin Peaks, Carnivàle) sekä monessa liemessä keitetyt Vincent Schiavelli ja Gary Grubbs.

Pisteitä: 4,5/5

PS. Satunnainen hauska fakta: Mainitussa Soft Light -jaksossa yksi uhri oli töissä Laramie-tupakkayhtiössä. Laramie-tupakkamerkki, vaikka oikea merkki joskus onkin ollut, on tullut parhaiten tunnetuksi Simpsonien "vakiotupakkamerkkinä".

Project 1001, osa 89/1001: Vaarallinen kaunotar

Alkuperäinen nimi: She Done Him Wrong
Ohjaus: Lowell Sherman
Käsikirjoitus: Harvey F. Thew, John Bright
Pääosissa: Mae West, Cary Grant, Owen Moore
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1933

Kesto: 62 min

- Haven't you ever met a man who could make you happy?
- Sure, lots of times.
 
Lou (Mae West) on kaunis ja suosittu ravintolalaulaja ja yökerhon omistaja, jota voisi kutsua oikeaksi miestennielijäksi. Hänen alaisensa tuppaavat olemaan/hyysäämään pikkurikollisia, minkä vuoksi poliisi pitää silmällä yökerhoa. Loun edellinen mies Chick (Owen Moore) pakenee vankilasta ja hurjistuu, kun tajuaa, ettei Lou ole ollut hänelle täysin uskollinen...

Hohhoijakkaa. Pyrin katsomaan elokuvaan sellaiseen aikaan, että vireystaso on tarpeeksi korkealla, jotta pystyn keskittymään siihen kunnolla ja katsomaan sen yhdessä illassa läpi. Vain harvoin olen sallinut itseni mennä nukkumaan kesken elokuvan. Niinpä aloin tätäkin elokuvaa katsoa eilen siinä yhdeksän jälkeen ja kun normaalisti alkaa toden teolla väsyttää siinä puolen kahdentoista aikaan, niin kaiken piti olla kunnossa, MUTTA: Lyhyydestään huolimatta meinasin jättää tämän elokuvan kesken (en tosin tiennyt etukäteen elokuvan kestoa), sillä niin tylsä tapaus Vaarallinen kaunotar oli.

Elokuvan genreksi on luokiteltu komedia, mutta minä en tainnut nauraa yhdessäkään elokuvan kohtauksessa, enkä oikein tahtonut ymmärtää, mikä tässä on voinut olla niin hauskaa. Tässä on ronski, kielenkäytöltään suorastaan miehekäs nainen, joka vaihtaa miestä kuin paitaa ja jolle timantit ovat kaikki kaikessa. Tämänkö piti tarjota sitä huumoria? Jos näin on, niin täytyy todeta, ettei tämä elokuva ole järin hyvin aikaa kestänyt. Kun sitten tarkastelee elokuvan tapahtumia, joissa poliisi pohtii operaatiota, vanki pakenee vankilasta entistä heilaansa tapaamaan, murhia ja niiden peittelyä ja muita, niin oikeasti minun täytyy kysyä, että mikä tässä oli hauskaa? Rikoselokuvanakin tämä olisi ollut surkea räpellys, saati sitten muka-komediana. Elokuvan lopussa oikeastaan koettiin elokuvan ainoa repliikki, jonka minä pystyin käsittämään huumorin viljelyksi, mutta sekin niin kuivaa huumoria, että en saanut siitä mitään irti. Loppuratkaisu siten olikin aikalailla käsittämättömän typerä.

Mae West selvästi erottui tuon ajan elokuvien tarjoamasta naistyypistä ja siksi varmaan hän jossain määrin suosittu olikin. Kuitenkin hänen teatteritaustansa puski ihan jatkuvasti esiin hänen näyttelemisestään, enkä lainkaan ihmettele, vaikka hän olisi toiminutkin paremmin siellä teatterin lavalla kuin mitä kykenin hänestä saamaan irti tv-ruudulta.

Voin oikeasti kuvitella itseni istumassa vuonna 1933 elokuvateatterissa, jossa tätä elokuvaa esitetään, ja näkemässä ja kuulemassa kuinka ympärilläni ihmiset nauraa hykertävät Loun roisille tyylille samalla, kun itse vain toivoisin elokuvan loppuvan, että pääsisi nopeasti pois. Ei kiitti, mulle riitti.

Pisteitä: 1/5

maanantai 1. helmikuuta 2010

Rouva Oyu

Alkuperäinen nimi: Oyû-sama
Ohjaus: Kenji Mizogushi
Käsikirjoitus: Yoshikata Yoda
Pääosissa: Kinuyo Tanaka, Nobuto Otawa, Yuji Hori
Valmistusmaa: Japani
Ilmestymisvuosi: 1951

Kesto: 94 min

- Joten uhraat itsesi Oyûlle lopun ikääsi?
- Ei... siskoni on uhrannut itsensä paljon enemmän.

 
Oyû (Kinuyo Tanaka) tulee sisarensa Shizun (Nobuto Otawa) käymään sosiaalisesti aran Shinnosuken (Yuji Hori) ja tämän tädin Osumin (Kiyoko Hirai) luona. Shinnosuke ei ole löytänyt itselleen vielä sitä oikeaa, mutta Osumi ja Oyû pistävät merkille, että Shinnosuke pyörii Shizun ympärillä ja päättelevät, että Shinnosuke on kiinnostunut Shizusta ja alkavat suunnitella häitä, mutta todellisuudessa Shinnosukea kiinnostaa toinen nainen: Oyû...

Ugetsu – kalpean kuun tarinoita -elokuvan kotelon sisällä piili toinenkin Mizogushin elokuva, joka ei kuitenkaan löydy 1001 elokuvaa -kirjasta ja siten katkaiseekin virallisen 1001-putken (kotikatselun osalta), joka tosin pian on muutenkin päättymässä. Yleensähän pyrin välttämään doublepackeja kaikin keinoin, mutta tämä pääsi seulan läpi puhtaasti siitä syystä, että molempien elokuvien nimet olivat niin outoja (näin suomalaisen mieleen), etten tullut huomanneeksi, että tilattua tulikin kaksi elokuvaa yhden sijasta. Sinänsä ihan hyvä, että tuli, sillä muuten olisi saattanut Oyû-saman (vapaasti suomennettuna ilmeisesti Neiti/Rouva Oyû) kaltainen hyvä draamaelokuva jäädä näkemättä, vaikka Ugetsu herättikin mielenkiintoa myös Mizogushin muihin elokuviin.

Elokuva oli kertomus mahdottomasta rakkaudesta ja sellaisena todella surullinen. Enkä nyt tarkoita vain tiettyjä osia elokuvasta, vaan elokuva oli kauttaaltaan surullinen ja siten tämä surumielisyys oli läsnä läpi koko elokuvan. Yhdessä vaiheessa tuntui näkyvän jo pieni valonpilkahdus, mutta sitten sekin sammutettiin hyvin nopeasti. Elokuvassa kulkee mukana eräänlainen kolmiodraama, joka kuitenkin poikkeaa oikeastaan kaikesta ennen (tai jälkeen) nähdyistä ja tämä kolmiodraama oli jokaisen siihen osallistuneen kohdalla surullinen. Kyllä, kulissiliittoja on ennenkin elokuvissa nähty, mutta ei sellaisten motiivien saattelemana kuin mitä tässä elokuvassa. Tarina eteni omalla surullisellaan tavalla johdonmukaisesti ja se oli hyvin mielenkiintoinen monine juonenkäänteineenkin. Tässäkin elokuvassa osa mielenkiinnosta syntyi Japanin perinteisiin tutustumisesta, sillä tämä elokuva valotti osaltaan ainakin paikallisia hää- ja sukuperinteitä. Elokuvan lopetus jatkoi jo nähtyä linjaa eli sekin oli ainakin yhdeltä kantilta katsottuna surua, vaikka toisaalta siihen sisältyikin eräänlainen toivonpilkahdus.

Kinuyo Tanaka, joka oli myös Ugetsussa, oli tässäkin ihan hyvä, mutta ei ehkä kuitenkaan ihan yhtä hyvä kuin edellä mainitussa elokuvassa. Hän oli kyllä paremmin esillä kuin Ugetsussa, mutta se jokin nyt puuttui. Yuji Hori oli myöskin hyvä, varsinkin kohtauksissaan Nobuto Otawan kanssa.

Pisteitä: 4/5