Alkuperäinen nimi: Short Cuts
Ohjaus: Robert Altman
Käsikirjoitus: Robert Altman, Frank Barhydt
Pääosissa: Andie MacDowell, Bruce Davison, Julianne Moore
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1993
Kesto: 180 min
- I hate L.A. All they do is snort coke and talk.
Eletään jokapäiväistä elämää Los Angelesissa monen ihmisen ja
pariskunnan/perheen kautta. Käydään konserteissa, jossa tutustutaan
toisiin ihmisiin, käydään kalareissulla, jossa suunitelmia sotkee
vedessä oleva ruumis, pelätään pahinta, kun poika joutuu auton
töytäisemäksi ja joutuu sairaalaan, myydään puhelinseksipalveluita,
vellotaan kolmiodraamoissa ja paljon muuta. Näiden ihmisten elämät
välillä risteilevät ja välillä kulkevat täysin omia polkujaan, mutta
mihin kaikkien näiden ihmisten tarinat lopulta päättyvätkään?
Toisinaan sitä äityy viljelemään todella mustaa huumoria, jota
ajattelin viljellä tässä ”johdantokappaleessa”, mutta koska tulin siihen
tulokseen, että ajatukseni voisi ymmärtää myös väärin, päätin jättää
sen tekemättä. Kuitenkin kukin saa halutessaan omassa päässään pohtia
mahdollisia ajatuksiani, kun kerron ne kaksi sanaa, jotka melkein
innoittivat käyttämään mustaa huumoria. Nuo kaksi sanaa nimittäin
kuvaavat Oikopolkuja mielestäni todella hyvin ja nuo sanat ovat tylsistyä ja kuoliaaksi.
Mitä useampi kokki, sen huonompi soppa. Tämä äärimmäisen kulunut
sanonta kuvaa tätä elokuvaa todella hyvin, sillä elokuvassa taitaa olla
kaiken kaikkiaan parisenkymmentä eri henkilöhahmoa, joiden elämänmenoa
seurataan, mitä teki elokuvasta todella sirpaleisen. Olen jo aiemmin
sinne päin vihjannut (Hannah ja sisaret- ja 1+2-
elokuvien arvosteluissa), että tällaiset elokuvat eivät ole täysin
minun mieleeni, vaikka valopilkkujakin tällä saralla on myös nähty (Crash).
Tämä elokuva vie tämän sirpaleisuusajatuksen suunnilleen niin pitkälle
kuin sen voi viedä (toivottavasti), sillä elokuva niputtaa kokoon ison
joukon Raymond Carverin (minulle tuntematon suuruus) novelleja, mikä
selittää hahmojen suuren määrän. Näin pitkälle viety sirpaleisuus vei
kuitenkin mielenkiinnon oikeastaan koko elokuvasta. Voin myöntää
suoraan, että välillä mietin tosissani, että miten joku hahmo
liittyikään johonkin toiseen. Minä en myöskään jaksanut löytää
minkäänlaista mielenkiintoa siitä kysymyksestä, että missäköhän jokin
näistä hahmoista seuraavaksi törmää johonkin toiseen edes ohimennen ja
siten näiden kohtaamisten bongailusta en saanut mitään iloa. Kun sitten
näiden hahmojen elämänmeno oli kaiken lisäksi todella tylsää
(arkisuutensa vuoksi?), niin en minä oikein saanut tähän mitään otetta,
varsinkin kun välillä seurattiin eri pareja täysin satunnaisesti, mutta
välillä sitten taas jäätiin pyörittämään parin pariskunnan vaiheita.
Elokuvan alkuperäinen nimi Short Cuts ei mielestänyt
liittynytkään varsinaisesti oikoteihin/-polkuihin, kuten elokuvan
suomenkielinen antaa olettaa, vaan pikemminkin tapaan esittää lyhyitä
leikkauksia eri tarinoiden päähenkilöiden elämistä, harmi vain, ettei
oikein onnistuneesti.
Oli elokuvassa jotain hyvääkin, sillä kalastajien reaktiot vedessä
olevaan ruumiiseen aiheutti suurta hilpeyttä, kuten myös Howardin (Bruce
Davison) isä Paulin (Jack Lemmon) tapa puhua, mutta ottaen huomioon
elokuvan kokonaiskeston (kolme tuntia), niin nämä jäivät liian pieniksi
kuriositeeteiksi, jotta niistä olisi ollut kokonaisarvion kannalta
merkitystä. Jos elokuva olisi loppunut tuntia aiemmin, niin lopullinen
pistemäärä olisi voinut olla hieman korkeampi, vaikka pituutta olisikin
lyhennetty vain niin, että kahden tunnin tapahtumien jälkeen olisi lyöty
peli poikki. Tämä olisi kaiken lisäksi voinut olla "juonen" puolesta
ihan mahdollinen skenaario, sillä elokuva ei olisi kärsinyt yhtään,
vaikka näin olisi tehty. Tämä siis tarkoittaa sitä, että periaatteessa
elokuvan olisi voinut päättää minkä kohtauksen jälkeen tahansa ja minä
jo ennen kahden tunnin päättymistä aloin miettiä lähes joka
kohtauksessa, että joko loppuu. Ikävä kyllä ei loppunut vielä pitkään
aikaan, mutta sitten kun loppui, tuntui kuin minua olisi petetty
katsomaan kolme tuntia elokuvaa, jossa ei ollut päätä, ei häntää.
Elokuvan huonous ei sinänsä johtunut näyttelijöistä, sillä elokuvaan
oli saatu haalittua aikamoinen tähtikatras, joista tosin ainoastaan jo
mainittu Jack Lemmon jäi kunnolla mieleen ja hänen hahmonsa jäikin
parhaiten mieleen. Pääasiassa kutakin näyttelijäää kuitenkin nähtiin
elokuvan repaleisuuden vuoksi niin vähän, ettei juuri kenenkään hahmon
sisään oikein tahtonut päästä. Ei edes Andie MacDowellin, joka kuuluu
allekirjoittaneen suosikkinäyttelijöihin, vaikka tajusinkin tuossa, että
edellisen MacDowell-elokuvan näkemisestä onkin ihan liian pitkä aika.
Pisteitä: 1/5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti