perjantai 22. tammikuuta 2010

Project 1001, osa 83/1001: Oikopolkuja

Alkuperäinen nimi: Short Cuts
Ohjaus: Robert Altman
Käsikirjoitus: Robert Altman, Frank Barhydt
Pääosissa: Andie MacDowell, Bruce Davison, Julianne Moore
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1993

Kesto: 180 min

- I hate L.A. All they do is snort coke and talk.

 
Eletään jokapäiväistä elämää Los Angelesissa monen ihmisen ja pariskunnan/perheen kautta. Käydään konserteissa, jossa tutustutaan toisiin ihmisiin, käydään kalareissulla, jossa suunitelmia sotkee vedessä oleva ruumis, pelätään pahinta, kun poika joutuu auton töytäisemäksi ja joutuu sairaalaan, myydään puhelinseksipalveluita, vellotaan kolmiodraamoissa ja paljon muuta. Näiden ihmisten elämät välillä risteilevät ja välillä kulkevat täysin omia polkujaan, mutta mihin kaikkien näiden ihmisten tarinat lopulta päättyvätkään?

Toisinaan sitä äityy viljelemään todella mustaa huumoria, jota ajattelin viljellä tässä ”johdantokappaleessa”, mutta koska tulin siihen tulokseen, että ajatukseni voisi ymmärtää myös väärin, päätin jättää sen tekemättä. Kuitenkin kukin saa halutessaan omassa päässään pohtia mahdollisia ajatuksiani, kun kerron ne kaksi sanaa, jotka melkein innoittivat käyttämään mustaa huumoria. Nuo kaksi sanaa nimittäin kuvaavat Oikopolkuja mielestäni todella hyvin ja nuo sanat ovat tylsistyä ja kuoliaaksi.

Mitä useampi kokki, sen huonompi soppa. Tämä äärimmäisen kulunut sanonta kuvaa tätä elokuvaa todella hyvin, sillä elokuvassa taitaa olla kaiken kaikkiaan parisenkymmentä eri henkilöhahmoa, joiden elämänmenoa seurataan, mitä teki elokuvasta todella sirpaleisen. Olen jo aiemmin sinne päin vihjannut (Hannah ja sisaret- ja 1+2- elokuvien arvosteluissa), että tällaiset elokuvat eivät ole täysin minun mieleeni, vaikka valopilkkujakin tällä saralla on myös nähty (Crash). Tämä elokuva vie tämän sirpaleisuusajatuksen suunnilleen niin pitkälle kuin sen voi viedä (toivottavasti), sillä elokuva niputtaa kokoon ison joukon Raymond Carverin (minulle tuntematon suuruus) novelleja, mikä selittää hahmojen suuren määrän. Näin pitkälle viety sirpaleisuus vei kuitenkin mielenkiinnon oikeastaan koko elokuvasta. Voin myöntää suoraan, että välillä mietin tosissani, että miten joku hahmo liittyikään johonkin toiseen. Minä en myöskään jaksanut löytää minkäänlaista mielenkiintoa siitä kysymyksestä, että missäköhän jokin näistä hahmoista seuraavaksi törmää johonkin toiseen edes ohimennen ja siten näiden kohtaamisten bongailusta en saanut mitään iloa. Kun sitten näiden hahmojen elämänmeno oli kaiken lisäksi todella tylsää (arkisuutensa vuoksi?), niin en minä oikein saanut tähän mitään otetta, varsinkin kun välillä seurattiin eri pareja täysin satunnaisesti, mutta välillä sitten taas jäätiin pyörittämään parin pariskunnan vaiheita. Elokuvan alkuperäinen nimi Short Cuts ei mielestänyt liittynytkään varsinaisesti oikoteihin/-polkuihin, kuten elokuvan suomenkielinen antaa olettaa, vaan pikemminkin tapaan esittää lyhyitä leikkauksia eri tarinoiden päähenkilöiden elämistä, harmi vain, ettei oikein onnistuneesti.

Oli elokuvassa jotain hyvääkin, sillä kalastajien reaktiot vedessä olevaan ruumiiseen aiheutti suurta hilpeyttä, kuten myös Howardin (Bruce Davison) isä Paulin (Jack Lemmon) tapa puhua, mutta ottaen huomioon elokuvan kokonaiskeston (kolme tuntia), niin nämä jäivät liian pieniksi kuriositeeteiksi, jotta niistä olisi ollut kokonaisarvion kannalta merkitystä. Jos elokuva olisi loppunut tuntia aiemmin, niin lopullinen pistemäärä olisi voinut olla hieman korkeampi, vaikka pituutta olisikin lyhennetty vain niin, että kahden tunnin tapahtumien jälkeen olisi lyöty peli poikki. Tämä olisi kaiken lisäksi voinut olla "juonen" puolesta ihan mahdollinen skenaario, sillä elokuva ei olisi kärsinyt yhtään, vaikka näin olisi tehty. Tämä siis tarkoittaa sitä, että periaatteessa elokuvan olisi voinut päättää minkä kohtauksen jälkeen tahansa ja minä jo ennen kahden tunnin päättymistä aloin miettiä lähes joka kohtauksessa, että joko loppuu. Ikävä kyllä ei loppunut vielä pitkään aikaan, mutta sitten kun loppui, tuntui kuin minua olisi petetty katsomaan kolme tuntia elokuvaa, jossa ei ollut päätä, ei häntää.

Elokuvan huonous ei sinänsä johtunut näyttelijöistä, sillä elokuvaan oli saatu haalittua aikamoinen tähtikatras, joista tosin ainoastaan jo mainittu Jack Lemmon jäi kunnolla mieleen ja hänen hahmonsa jäikin parhaiten mieleen. Pääasiassa kutakin näyttelijäää kuitenkin nähtiin elokuvan repaleisuuden vuoksi niin vähän, ettei juuri kenenkään hahmon sisään oikein tahtonut päästä. Ei edes Andie MacDowellin, joka kuuluu allekirjoittaneen suosikkinäyttelijöihin, vaikka tajusinkin tuossa, että edellisen MacDowell-elokuvan näkemisestä onkin ihan liian pitkä aika.

Pisteitä: 1/5

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti