Alkuperäinen nimi: The Sixth Sense
Ohjaus: M. Night Shyamalan
Käsikirjoitus: M. Night Shyamalan
Pääosissa: Bruce Willis, Haley Joel Osment, Toni Collette
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1999
Kesto: 107 min
- Instead of something I want, can it be something I don't want?
- Okay...
- I don't wanna be scared anymore.
Lastenpsykiatri Malcolm Crowe (Bruce Willis) palkitaan
saavutuksistaan kunniataululla, jota hän ja vaimonsa Anna (Olivia
Williams) aikovat juhlistaa kahden kesken, mutta näihin juhliin on
tullut myös kutsumaton vieras: Crowen entinen potilas Vincent (Donnie
Wahlberg), jota Crowe ei onnistunut parantamaan, minkä johdosta Vincent
ampuu tätä. Vuotta myöhemmin ampumatapauksen jälkeen vaimostaan
etääntynyt Crowe ottaa potilaakseen Colen (Haley Joel Osment), jolla on
samoja oireita kuin Vincentillä, mutta onnistuuko Crowe pelastamaan
tämän pojan ja jos niin, niin mitä siitä lopulta seuraa?
Tiedän joitakin ihmisiä, jotka eivät koe tarpeellista nähdä elokuvia
toiseen kertaan varsinkaan, jos elokuvan lopussa tapahtuu jokin twisti,
jonka he tulisivat muistamaan ikuisesti ja siten heidän mukaansa
tällaiset elokuvat eivät enää kestä toista katselua. Siten he tuppaavat
lähes yksinomaan unohtamaan, että sitä unohtumatonta loppukohtausta on
(useimmiten) edeltänyt hieno ja vaikuttava tarina, jossa se lopputwisti
on vain yksi pieni osa-alue elokuvaa. Näin oli asianlaita kuukauden
WANHAna katsotun Kuudennen aistin kohdallakin. Tästä elokuvasta
ei vain voinut olla tykkäämättä silloin ensimmäiselläkään kerralla, ja
jos mahdollista, niin myöhemmillä katselukerroilla elokuvasta sai vielä
enemmän irti (tämä oli ainakin viides katselukerta).
Siinä missä toisella ja ehkä vielä kolmannellakin katselukerralla
elokuvasta löysi uusia aspekteja, jotka vihjaavat tulevan lopun
tapahtumia, niin nyt myöhemmillä katselukerroilla voi vain keskittyä
seuraamaan tarinaa, joka oli läpi elokuvan todella hyytävä. Aluksi
katsojalle annetaan kuva, että Crowe ottaa Colen potilaakseen siksi,
että yhdellä samankaltaisen potilaan, Vincentin, kohdalla hän
epäonnistui, jonka vuoksi Vincent-kohtaus oli alussa, mutta lopussa
hienosti paljastetaankin totuus Vincent-kohtauksen mukanaololle. Itse
Colen tarina alkaa hyvin draamavetoisesti ja tämä draama on kuvattu
todella kiinnostavalla ja vähäeleisellä tavalla, mistä ei voinut kuin
pitää, varsinkin kun draaman keskellekin mahtui myös jonkin verran niitä
outoja tapahtumia. Tätä alkuosaa katsoi oikein mielellään, kun sai
keskittyä seuraamaan niitä lopusta vihjaavia vihjeitä niin Malcolmin
ollessa Colen kanssa kuin myös Crowen ollessa Annan läheisyydessä ja
vaikka mitään erikoista ei tapahtunutkaan, niin tunnelma oli jo hyvin
jännittynyt.
Kun sitten Cole kertoo Crowelle suuren salaisuutensa, niin elokuva
muuttuu siitä draamavetoisuudesta enemmänkin piinaavan trillerin
puolelle ja tässä kohtaa minä olin melkein sydänhalvauksen partaalla,
sen verran hyytävää jännitysnäytelmää olin katsomassa ja olo oli
tietyllä tavalla ahdistunut koko loppuelokuvan ajan, vaikka tiesinkin
lähes jokaisen kohtauksen tapahtumat ulkoa. Sen verran hyvin Shyamalan
oli onnistunut luomaan tätä jännitysfiilistä (elokuvaan erinomaisesti
sopivan musiikin avulla), että kylmät väreet hiipivät selkäpiihin tämän
tästä ja minua ihan oikeasti pelotti välillä, mikä on erittäin hyvän
elokuvan merkki, varsinkin kun katselukertoja on näinkin monta. Elokuvan
kaksi viimeistä kohtausta olivat hyvin koskettavia, mutta ainakin
vihoviimeisen kohtauksen kohdalla myös erittäin jännittävä ja kun
elokuva oli ohi, niin olin jälleen kerran täysin mykistynyt elokuvan
tehosta ja vielä pitkään elokuvan jälkeenkin olin elokuvan pauloissa.
Elokuva kyllä herätti minussa kysymyksiä, jotka saivat tietyt
elokuvan jutut tuntumaan aika epäloogisilta, jos nyt unohdetaan koko
kuolleiden näkemishomma pois laskusta, mutta vaikka kuinka olisin
halunnut, niin en voinut näistä mieleen tulleista kysymyksistä rokottaa
pisteen puolikastakaan, niin vaikuttava elokuva kuitenkin. Eikö
kohtausten ulkopuolella Annan ja Malcolmin välillä ollut tapahtunut
yhtään mitään? Ei edes heti ampumisen jälkeen? En ainakaan havainnut,
että alkukohtauksen ja seuraavan syksyn välissä kuluneen ajan kestoa
olisi kerrottu, mutta tuntuu oudolta, ettei pienintäkään epäilystä
Malcolmille olisi tullut missään vaiheessa Annan käytöksestä ennen
loppua? Niin ja miten Malcolm oli saanut tiedot Colesta ja osasi
ylipäätään olla aina oikeassa paikassa oikeaan aikaan? Kuka hänet oli
kutsunut? Miten hän oli päässyt siinä alkuvaiheessa Colen kotiin, kun
Cole ei ollut päästänyt häntä sisään?
Bruce Willis on totuttu näkemään toimintaelokuvissa, mutta siitä
huolimatta hän oli tässä elokuvassa lähes parhaimmillaan (Die Hardissa
hän oli vakuuttavampi, myönnettäköön, mutta siihen ne paremmat roolityöt
taitavat jäädäkin). Hän oli onnistunut tekemään Crowesta todella
traagisen hahmon ja onnistui eläytymään rooliinsa täydellisesti.
Kuitenkaan elokuva ei olisi ollut mitään ilman Haley Joel Osmentin
tasoista lapsinäyttelijää, joka onnistui tuntumaan aidolta ja siten
hänen pelkonsakin tuntui suorastaan tarttuvan ruudun toiselle puolen
minuun.
Pisteitä: 5/5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti