maanantai 11. tammikuuta 2010

Project 1001, osa 75/1001: Hannah ja sisaret

Alkuperäinen nimi: Hannah and Her Sisters
Ohjaus: Woody Allen
Käsikirjoitus: Woody Allen
Pääosissa: Woody Allen, Mia Farrow, Michael Caine
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1986

Kesto: 103 min

- And you're gonna believe in Jesus Christ?
- I know – sounds funny. But, I'm gonna give it a try.
 
Tunnetun näyttelijän Hannahin (Mia Farrow) mies Elliott (Michael Caine) rakastuu Hannahin siskoon Leehen (Barbara Hershey), jolla on myös tunteita Elliottia kohtaan. Hannahin toinen sisko Holly (Dianne Wiest) puolestaan yrittää siskonsa tavoin näyttelijäksi, mutta kokee hylkäämisiä kerta toisensa jälkeen niin lavalla kuin miesrintamallakin ja perustaakin catering-bisneksen, joka ei kuitenkaan ota tuulta alleen. Hannahin ex-mies Mickey (Woody Allen) puolestaan taistelee luulotautinsa ja itsensä löytämisen kanssa. Miten tämä valtava ihmissuhteiden verkko liittyykään toisiinsa ja mitä siitä lopulta seuraa?

Kuten sanoin Whatever Worksin arvostelussa, niin en ollut ennen sitä nähnyt yhtäkään Woody Allenin elokuvaa kokonaan niin että muistaisin; pätkiä kyllä muistan nähneeni. Tämä on johtunut osittain omista ennakkoluuloistani, joiden perusteella olin pitänyt Allenin elokuvia lähinnä pikkuhauskoina komedioina, jotka eivät kuitenkaan olisi ihan sitä minun karkkiani. Edellä mainitun elokuvan kohdalla yllätyin (hieman) positiivisesti, mutta tämän elokuvan kohdalla (ikävä kyllä) lopputulos vastasi aikalailla ennakko-odotuksiani, sillä Hannah ja sisaret on juurikin sellainen ihan kelpo elokuva, josta kuitenkaan en saanut kaikkea haluamaani irti.

Tarina jakautui pääosin kolmeen eri osaan eli Elliottin ja Leen suhteeseen, Hollyn välillä epätoivoiseen yritykseen löytää oma paikkansa huipulla sekä Mickeyn luulotautisuuteen ja sen seuraukseen ja näitä tarinoita kuljetettiin rinnakkain käytännössä vuoden ajan. Elokuvan nimihenkilö Hannah oli sitten se elokuvan keskushenkilö, joka yhdisti nämä henkilöt ja tarinat toisiinsa. Kuitenkaan kaikkien näiden henkilöiden tarinat eivät jaksaneet kiinnostaa samalla tavalla. Elliottin ja Leen suhteen kiemurat olivat melko tutunoloisia, eikä Hollynkaan tarinassa jaksanut olla kunnolla mielenkiintoa. Itse asiassa ainoa kiinnostava henkilö oli Mickey, jonka seikkailu niin luulotautisuuden kuin uskontojenkin parissa oli ei vain kiinnostavaa, vaan myös melko hauskaa. Hänen suustaan kuultiin myös elokuvan ehdottomasti parhaat repliikit ja varsinkin se pitkänpuoleinen monologi siinä loppupuolella oli hupaisa, mutta samalla mielenkiintoinen. Whatever Worksin yhteydessä sain kuulla, että Allen esittää usein elokuvissaan tietyllä tapaa itseään ja juuri tuosta Mickeyn monologista oli kuultavissa selvästi Allenin omia ajatuksia. Taustalla tietenkin kuvattiin New Yorkia eri puolilta, kuten kuulemma Allenin elokuville on aika tyypillistä, mikä sopi minusta elokuvaan ihan hyvin. Elokuva ei kuitenkaan seilannut kaikkien näiden ihmissuhdesotkujenkaan keskellä ihan niitä tavallisimpia polkuja, mikä oli tavallaan positiivista ja lopussa sitten summattiin tarinat ihan kivasti. Kuitenkin Leen ja Hollyn tarina olisi saanut olla mielenkiintoisempi, jotta tämä olisi noussut keskikastia paremmaksi.

Woody Allenin hahmo Mickey siis oli elokuvan parasta ja Allen näyttelijänä onnistuikin Mickeynä oikein hyvin. Vaikka muut näyttelijät olivat ihan hyviä hekin (kuten ammattinäyttelijöiltä voi odottaakin), niin samalla tavalla eloa eivät tuntuneet saamaan hahmoihinsa niin kuin Allen ja siten eivät nousseet taustalta kunnolla esiin.

Pisteitä: 2,5/5

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti