Alkuperäinen nimi: Hannah and Her Sisters
Ohjaus: Woody Allen
Käsikirjoitus: Woody Allen
Pääosissa: Woody Allen, Mia Farrow, Michael Caine
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1986
Kesto: 103 min
- And you're gonna believe in Jesus Christ?
- I know – sounds funny. But, I'm gonna give it a try.
Tunnetun näyttelijän Hannahin (Mia Farrow) mies Elliott (Michael
Caine) rakastuu Hannahin siskoon Leehen (Barbara Hershey), jolla on myös
tunteita Elliottia kohtaan. Hannahin toinen sisko Holly (Dianne Wiest)
puolestaan yrittää siskonsa tavoin näyttelijäksi, mutta kokee
hylkäämisiä kerta toisensa jälkeen niin lavalla kuin miesrintamallakin
ja perustaakin catering-bisneksen, joka ei kuitenkaan ota tuulta alleen.
Hannahin ex-mies Mickey (Woody Allen) puolestaan taistelee
luulotautinsa ja itsensä löytämisen kanssa. Miten tämä valtava
ihmissuhteiden verkko liittyykään toisiinsa ja mitä siitä lopulta
seuraa?
Kuten sanoin Whatever Worksin arvostelussa,
niin en ollut ennen sitä nähnyt yhtäkään Woody Allenin elokuvaa
kokonaan niin että muistaisin; pätkiä kyllä muistan nähneeni. Tämä on
johtunut osittain omista ennakkoluuloistani, joiden perusteella olin
pitänyt Allenin elokuvia lähinnä pikkuhauskoina komedioina, jotka eivät
kuitenkaan olisi ihan sitä minun karkkiani. Edellä mainitun elokuvan
kohdalla yllätyin (hieman) positiivisesti, mutta tämän elokuvan kohdalla
(ikävä kyllä) lopputulos vastasi aikalailla ennakko-odotuksiani, sillä Hannah ja sisaret on juurikin sellainen ihan kelpo elokuva, josta kuitenkaan en saanut kaikkea haluamaani irti.
Tarina jakautui pääosin kolmeen eri osaan eli Elliottin ja Leen
suhteeseen, Hollyn välillä epätoivoiseen yritykseen löytää oma paikkansa
huipulla sekä Mickeyn luulotautisuuteen ja sen seuraukseen ja näitä
tarinoita kuljetettiin rinnakkain käytännössä vuoden ajan. Elokuvan
nimihenkilö Hannah oli sitten se elokuvan keskushenkilö, joka yhdisti
nämä henkilöt ja tarinat toisiinsa. Kuitenkaan kaikkien näiden
henkilöiden tarinat eivät jaksaneet kiinnostaa samalla tavalla.
Elliottin ja Leen suhteen kiemurat olivat melko tutunoloisia, eikä
Hollynkaan tarinassa jaksanut olla kunnolla mielenkiintoa. Itse asiassa
ainoa kiinnostava henkilö oli Mickey, jonka seikkailu niin
luulotautisuuden kuin uskontojenkin parissa oli ei vain kiinnostavaa,
vaan myös melko hauskaa. Hänen suustaan kuultiin myös elokuvan
ehdottomasti parhaat repliikit ja varsinkin se pitkänpuoleinen monologi
siinä loppupuolella oli hupaisa, mutta samalla mielenkiintoinen.
Whatever Worksin yhteydessä sain kuulla, että Allen esittää usein
elokuvissaan tietyllä tapaa itseään ja juuri tuosta Mickeyn monologista
oli kuultavissa selvästi Allenin omia ajatuksia. Taustalla tietenkin
kuvattiin New Yorkia eri puolilta, kuten kuulemma Allenin elokuville on
aika tyypillistä, mikä sopi minusta elokuvaan ihan hyvin. Elokuva ei
kuitenkaan seilannut kaikkien näiden ihmissuhdesotkujenkaan keskellä
ihan niitä tavallisimpia polkuja, mikä oli tavallaan positiivista ja
lopussa sitten summattiin tarinat ihan kivasti. Kuitenkin Leen ja Hollyn
tarina olisi saanut olla mielenkiintoisempi, jotta tämä olisi noussut
keskikastia paremmaksi.
Woody Allenin hahmo Mickey siis oli elokuvan parasta ja Allen
näyttelijänä onnistuikin Mickeynä oikein hyvin. Vaikka muut näyttelijät
olivat ihan hyviä hekin (kuten ammattinäyttelijöiltä voi odottaakin),
niin samalla tavalla eloa eivät tuntuneet saamaan hahmoihinsa niin kuin
Allen ja siten eivät nousseet taustalta kunnolla esiin.
Pisteitä: 2,5/5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti