Alkuperäinen nimi: Faces
Ohjaus: John Cassavetes
Käsikirjoitus: John Cassavetes
Pääosissa: John Marley, Gena Rowlands, Lynn Carlin
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1968
Kesto: 130 min
- How did we get into this?
- How did we get into it? How the hell do we get out of it?
Richard Forst (John Marley) lähtee ystävänsä Freddie Draperin (Fred
Draper) kanssa erään naisen, Jeannetten (Gena Rowlands) asunnolle. Ensin
kaikki kolme juhlivat sulassa sovussa, mutta lopulta Richardille ja
Fredille tulee sanaharkkaa ja Fred häipyy, mutta ei kuitenkaan ennen
kuin on ehtinyt kertoa Richardille, että Jeannette on oikeasti
prostituoitu. Tästä huolimatta Richardin ja Jeannetten välille tulee
jotain kipinää, mutta Richardilla on kotona myös vaimo odottamassa...
Tätä elokuvaa alkaessaan katsomaan saattaa kokea jonkinasteisen
kulttuurishokin, sillä tämän elokuvan kohdalla ei ole oikeastaan mitään
(edes tuon ajan) elokuville tyypillistä luvassa, vaan luvassa on ainakin
kuvaustapansa suhteen melko omaperäinen tuotos. Tästä huolimatta Faces ei jäänyt mieleen mitenkään järin suurena mestariteoksena.
Elokuva oli tehty mustavalkokameralla, mutta siitä ei kuitenkaan
välittynyt vaikutelma, että nyt oltaisiin jotenkin vanhan elokuvan
parissa, vaan selvästi näki heti alussa, että kyseessä on jo
”värikaudella” kuvattu elokuva eli toisin sanoen tämä mustavalkokamera
on selvästi ollut ”uudempaa mallia”. Kuvauksen vuoksi elokuva tuntuikin
siltä, että sen oli ohjannut ammattiohjaaja amatöörityyliin. Tästä
johtuen elokuvassa olikin tietynasteinen tuoreuden maku, mikä välittyi
jo elokuvan ensihetkistä ja tällä nyt tarkoitan sitä, että
vastaavanlaisesti kuvattuihin elokuviin ainakaan minä en ole juuri
törmännyt.
Toinen piristävä seikka oli itse varsinainen tarina, joka koostui 5-6
todella pitkästä kohtauksesta (ja pari lyhyemmästä), joissa jokaisessa
seurattiin aina yhtä tilannetta yhdessä paikassa. Tarinankerronta oli
siis paikoin viipyilevää, mutta ei missään nimessä tylsää. Esimerkiksi
Jeannetten asunnossa tapahtuvissa kohtauksissa saattaa olla pitkän aikaa
sellaista yleistä jutustelua, jolla ei ole tarinan kannalta juurikaan
merkitystä, ennen kuin tulee kohtauksen huippukohdat eli tapahtumat,
joilla on koko tarinan kannalta jotain merkityksellistä. Myös eräässä
lyhyemmässä baarikohtauksessa annettiin pitkän aikaa musiikin soida
taustalla ja kameran kierrellä siinä tilassa ennen kuin mentiin lopulta
asiaan eli Richardin Jeannetten etsimiseen. Tällainen kohtausten
rakentelu oli varsinkin alussa oikein mielenkiintoista katseltavaa,
varsinkin kuin nämä ”turhat” tapahtumat eivät kuitenkaan olleet tylsiä,
mutta siinä puolivälin kieppeillä eli käytännössä toisen Jeannetten
asunnossa vietetyn kohtauksen jälkeen alkoi kuitenkin se suurin innostus
tätä elokuvaa kohti laskea ja melkein jo odotteli, että elokuvaa
vietäisiin päätökseen ja loppua ei varsinaisesti voinut elokuvan
luonteen vuoksi oikein ennakoida etukäteen ja elokuva olisikin voinut
päättyä melkein miten vain. Se, mistä en oikein pitänyt, oli varsinkin
Richardin ja vaimonsa Marian (Lynn Carlin) naureskelusessio, mutta
senkin melkein kykeni ohittamaan vain pariskunnan omana juttunaan. Mitä
tulee sitten loppuun, niin se kyllä jätti kaiken vähän auki, mutta
toisaalta sitten jo nähdyt, sinänsä epämääräiset ja tarkoituksettomilta
vaikuttavat tapahtumat pohjustivat tällaista lopetusta, joten sinänsä se
ei tullut yllätyksenä.
Yksi syy varsinkin alkupuoliskon miellyttävyyteen löytyi Richardin
näyttelijästä John Marleysta. Hän oli hyvin puoleensavetävä tyyppi
persoonaltaan ja niinpä hänen edesottamuksiaan olikin hauska seurata.
Loppupuolella hän olikin sitten jo vähän vakavampi, mikä ei ihan täysin
iskenyt. Kun siirryttiin käsittelemään Mariaa ja hänen ystäviensä
illanviettoa, niin elokuvasta tuli hivenen tylsempi, vaikkei Lynn Carlin
sinänsä huono ollut (toki hänen seurueensa oli sellaista sakkia, etten
kauheasti olisi jaksanut katsoa), mutta ei myöskään lähellekään
samanlaista karismaa kuin John Marleyssa.
Pisteitä: 3/5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti