lauantai 30. tammikuuta 2010

Paha perhe

Alkuperäinen nimi: Paha perhe
Ohjaus: Aleksi Salmenperä
Käsikirjoitus: aleksi Salmenperä
Pääosissa: Ville Virtanen, Pihla Viitala, Lauri Tilkanen
Valmistusmaa: Suomi
Ilmestymisvuosi: 2009
Kesto: 95 min
 
- Mä oon kuullut ääniä.
- No, niihin on lääkkeet.
 
Voimakastahtoinen lakimies Mikael Lindgrenin (Ville Virtanen) ex-vaimo, joka on jättänyt miehensä ja poikansa Danin (Lauri Tilkanen) Danin ollessa vielä hyvin pieni, kuolee. Mikaelin ja tämän ex-vaimon tytär Tilda (Pihla Viitala), jota Dani ei ole oikein kunnolla koskaan nähnyt, muuttaa asumaan Mikaelin kotiin. Tilda ja Dani ystävystyvät ja Mikaelin mielestä he ystävystyvät jopa liian läheisiksi, sillä heidän viettäensä lähestulkoon kaiken aikansa keskenään Mikael alkaa nähdä viitteitä insestistä. Mikael alkaakin kytätä heitä toden teolla, mutta osoittautuvatko hänen epäilyksensä todeksi?

Pahuus selkeästi kiehtoo minua, ainakin mitä tulee kotimaisiin draamaelokuviin. Nimittäin viiden viime vuoden aikana olen tainnut katsoa tasan kaksi kotimaista selkeästi draamaelokuvaa (Jos rakastat oli mielestäni musikaali, ei draama) ja näistä ensimmäinen oli puolivahingossa saatu Paha maa ja nyt siis vuorossa tämä Paha perhe. Toisin sanoen minä en ole liiemmälti kotimaisten elokuvien ystävä, mutta tässä elokuvassa minussa kuitenkin kiinnosti itse aihe, sillä olen pitänyt suomalaista elokuvateollisuutta sen verran munattomana, ettei täällä uskalleta käsitellä tällaisia aiheita ainakaantähän sävyyn. Näin nyt kuitenkin kävi ja elokuva itsessäänkin oli ihan hyvä.

Elokuvaa on monessa lähteessä kutsuttu draamakomediaksi, mutta ei tässä mielestäni ollut varsinaista komediaa nimeksikään, sillä tarina oli täysin draamavetoinen ilman selvää huumorin viljelyä. Moiseen genrejaotteluun antaa oikeastaan aihetta ainoastaan tarinan keskiössä oleva Mikael, joka ei ole niinkään koominen kuin tragikoominen hahmo. Vaikka itsekin naureskelin Mikaelin epäillyille, niin hän ei minusta ollut lainkaan hauska hahnmo, vaan pikemminkin surullinen. Hänen alati kasvava (mahdollinen) vainoharhaisuutensa oli nimittäin sitä sorttia, että en minä kyennyt näkemään häntä komediallisena hahmona, vaikka tämän vainoharhaisuuden vuoksi elokuvaa olikin kiva seurata. Vielä kivemmaksi tämän teki se tosiasia, ettei Tildan ja Danin suhteen todellista syvyyttä paljastettu katsojallekaan, mikä jätti siten asian katsojan itsensä pääteltäväkseen. Niin ja kun joku kysyisi kuitenkin minun mielipidettäni asiasta, niin ei, en usko, että heidän välillä oli mitään läheistä sisarussuhdetta enempää, vaikka yksi hyvin lyhyt suudelma nähtiinkin. Tämä Danin kaappaus olikin jo vähän sitä luokkaa, minkä mielestäni olisi voinut jättää kokonaan pois, kuten myös lopun rengasvaihtokohtauksenkin, sillä sen tarkoituksena oli selvästikin vain antaa Mikaelin pitää oma loppumonologinsa jollekin sen sijaan, että olisi puhunut vain itsekseen. Sen sijaan tämä Mikaelin vaimon (Vera Kiiskinen) ajaminen hotelliin oli ihan kiva sivujuonne.

Ville Virtanen kyllä oli tämän elokuvan herra ja hidalgo ja hänen roolisuorituksensa takia elokuva oli näinkin kiinnostava, sillä hän onnistui hyvin esittämään miestä, joka on vähitellen menettämässä järkensä lastensa toilailujen takia. Häntä ei siten ajatellutkaan lainkaan Ville Virtasena, vaan nimenomaan Mikael Lindgreninä. Muista näyttelijöistä ei ole sen kummemmin mitään sanottavaa, paitsi että tietyistä kuvakulmista kuvattuna Lauri Tilkanen olisi käynyt nuoresta Jasper Pääkkösestä tai nyt Salatuissa elämissä Sampoa näyttelevästä Sampsa Tuomalasta.

Pisteitä: 3,5/5

Up in the Air

Alkuperäinen nimi: Up in the Air
Ohjaus: Jason Reitman
Käsikirjoitus: Jason Reitman, Sheldon Turner
Pääosissa: George Clooney, Vera Farmiga, Anna Kendrick
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2009
Kesto: 111 min
 
- He broke up with me by text message.
- Wow. That's kind of like getting fired over the Internet.
 
Ryan Bingham (George Clooney) on töissä yrityksessä, joka palkataan antamaan potkut eri firmojen työntekijöille, kun firmojen pomot ovat liian nynnyjä tekemään sitä itse. Bingham matkustaa työnsä puolesta paljon ja on matkalla 323 päivää vuodessa, mutta tämä ei häntä haittaa, sillä hän suorastaan vannoo sinkkuelämän nimeen. Yhdellä tällaisella matkalla hän kuitenkin tapaa niin ikään paljon reissaavan Alexin (Vera Farmga) ja heille syntyy puhdas seksisuhde. Kun sitten vielä hänen matkusteluntäyteinen työnsä on vaarassa firmaan tulleen Natalie Keenerin (Anna Kendrick) alaa mullistavien ideoiden vuoksi, niin Bingham huomaa olevansa todellisten muutosten kourissa...

Yli kuukauden pituinen, ihan liian pitkä, tauko elokuvissa käymisessä on viimein ohi, kun Porin Finnkinoon tuli vihdoinkin jotain katsottavaa tämän elokuvan muodossa. Jason Reitmanin elokuvista olen aiemmin nähnyt Thank You for Smokingin, joka oli minusta erittäin hyvä satiiri tupakkateollisuudesta. Up in the Air käsittelee omaa aihettaan aikalailla samalla satiirisella tavalla ja onnistuu myös tämä elokuva viihdyttämään koko rahan edestä.

Tällä kertaa satiiri kohdistuu niin matkusteluun yleensä kuin irtisanomisiin ja siitä palkkaa nostaviin. Itse asiassa minulle tuli elokuvan aikana mieleen kysymys, että onko tällaisia yrityksiä oikeasti olemassa. Toisaalta tuntuu kummalta, että pomoilla ei olisi sen vertaa selkärankaa hoitaa likainen työ itse, mutta toisaalta nythän oltiin Yhdysvalloissa, jossa melkein mikään ei tunnu mahdottomalta. Tarina itsessään oli kyllä kunnossa ja oli äärimmäisen mielenkiintoinen. Tästä kiitos kuuluu etenkin hyville monologeille ja dialogeille, jotka sisälsivät oikein kiinnostavia ja hauskoja oivalluksia niin päähenkilöiden elämistä, heidän töistään kuin yleisesti maailmanmenosta. Myöskin jatkuva piikittely oli oikein hauskaa varsinkin, kun se pääasiassa tapahtui hyvässä hengessä. Kun elokuvan kärkikolmikko oli kaikki saatu ruutuun, niin vähän epäilin, että elokuvasta tulee jotain kolmiodraamaa, mutta ilokseni huomasin, että näin ei ollutkaan, Binghamin ja Alexin suhde sai kehittyä ihan kaikessa rauhassa, mutta elokuva ei kuitenkaan jäänyt käsittelemään vain heitä, vaan välissä hoidettiin myös töitäkin. Binghamin ja Alexin suhde olisi mielestäni saanut päättyä toisella tavalla, mutta muuten elokuvan loppu oli minulle mieleen kaikilta osin.

Näistä en rokottanut pisteitä, kunhan tuli pohdittua yleisesti, mutta minua jäi tosin mietityttämään Binghamin ikä,  sillä jos hän joka vuosi on matkustanut yhtä paljon kuin mitä hän kertoi edellisenä vuonna matkustaneensa, niin hänen tavoitteen täyttymiseen menisi 28,5 vuotta. Oliko hän ollut niin pitkään reissussa? Niin ja vaikka elokuva olikin tehty viime vuonna, niin elokuvahan ei sijoittunut ainakaan vuoteen 2009, sillä hän kertoi olleensa edellisenä vuonna reissussa 323 päivää ja olleensa 42 päivää kotona,  mutta sitten taas 2008 oli karkausvuosi. Kyllä, kiinnitän toisinaan huomiota ihan tällaisiin epäolennaisuuksiin. Hih!

George Clooney oli loistava Binghamina, jonka työnkuva on kaikkea muuta kuin miellyttävä, mutta siitä huolimatta hahmosta ei voinut olla pitämättä, kiitos Clooneyn karisman ja näyttelijänlahjat. Ei sillä, että Bingham olisi ollut töidensä ulkopuolella jotenkin ärsyttävä, mutta sitten taas eipä hänen kanssaan hirveästi viitsisi hengatakaan, mutta valkokankaalla kyllä katsoi ihan mielellään, kun häntä näytteli Clooney. Anna Kendrick oli hänkin ihan hyvä.

Up in the Airia on povattu Oscar-veikkauksissa aika korkealle, mutta itse en ihan kuitenkaan lähtisi antamaan ainakaan itse elokuvalle Oscar-pystiä. Kyllä, hyvä elokuva tämä eittämättä oli, mutta ei kuitenkaan erotu hyvien elokuvien joukossa mitenkään erityisen edukseen, että ansaitsisi Oscarin, mutta odotellaan nyt kaikessa rauhassa ensi viikon ehdokkaiden julkistamista, ennen kuin sanotaan mitään lopullista.

Pisteitä: 4/5

perjantai 29. tammikuuta 2010

Project 1001, osa 88/1001: Ugetsu - kalpean kuun tarinoita

Alkuperäinen nimi: Ugetsu monogatari
Ohjaus: Kenji Mizogushi
Käsikirjoitus: Yoshikata Yoda, Akinari Ueda,
Pääosissa: Masayuki Mori, Kinuyo Tanaka, Eitarô Ozawa
Valmistusmaa: Japani
Ilmestymisvuosi: 1953

Kesto: 100 min

- Mene sitten, jos sinun täytyy, mutta en voi antaa sinun kävellä kohti kuoleman leukoja.
 
Genjurô (Masayuki Mori) valmistaa 1500-luvulla sisällissodan melskeissä saviastioita, joita hän lähtee myymään läheiseen kaupunkiin Nagahamaan. Hänen mukaansa lähtee hänen lankonsa Tôbei (Eitarô Ozawa), koska tämä haluaa samuraiksi. Nagahamassa Tôbei kuitenkin nauretaan pihalle, koska hänellä ei ole edes varusteita samuraiksi tuloon. Kun he ovat palanneet kotiin ja Genjurô alkanut valmistaa uusia astioita, sotilaat tulevat ja vangitsevat heidät, heidän vaimonsa ja Genjurôn pojan ja Genjurô pelkää astioidensa menneen pilalle. Silmän välttäessä he kuitenkin pakenevat ja Genjurô huomaa ilokseen astioiden valmistuneen ja vältelläkseen sotilaita he pakenevat veneellä kohti rauhallisempia seutuja, mutta heitä tulisi uhkaamaan vielä moninaiset vaarat...

En ole pahemmin perehtynyt Aasian maiden menneisyyteen, puhumattakaan, että olisin nähnyt aiheeseen viittaavia elokuvia, joten sikäli tämä elokuva toimi eräänlaisena tutkimusmatkana Japanin historiaan, vaikka toki fiktiivisestä elokuvasta olikin kyse; aiemmin kun olen katsonut japanilaisia elokuvia, ovat ne sijoittuneet pikemminkin nykyaikaan ja ovat olleet lähes yksinomaan kauhuelokuvia. Niinpä Ugetsu – kalpean kuun tarinoita olikin näkemieni japanilaisten – tai oikeastaan kaikkien – elokuvien joukossa todella piristävä poikkeustapaus.

Elokuvan suomenkielinen nimi viittaa useaan tarinaan (kuten itse asiassa alkuperäisenkin nimen sana ”monogatari”), mutta ilokseni huomasin, että tässä oli pääasiassa tämän yhden lähipiirin tarinasta kyse, eikä ollut esimerkiksi episodimainen. Toki loppupuoliskolla nämä päähenkilöt, Genjurô, Tôbei, Genjurôn vaimo Miyagi (Kinuyo Tanaka) ja Tôbein vaimo Ohama (Mitsuko Mito), lähtevät omille teilleen syystä tai toisesta, mutta näitä tarinoita kuljetetaan rinnakkain (ei häiritsevällä tavalla), kunnes on aika tulla taas yhteen. Alkuosa elokuvasta kuitenkin oltiin vielä tiiviisti yhdessä ja niinpä hahmoihin tuli tutustua kunnolla ja siinä sivussa opittua edes vähän tuon aikakauden Japanista. Vielä tässä vaiheessa elokuva tuntui melkein pelkältä draamapohjaiselta perhekuvaukselta (hyvältä sellaiselta, tosin), mutta kun päästään venematkaan siellä sumuisella järvellä, niin elokuvaan tulee kuin taikaiskusta hyvin jännittävä ja mystinen tunnelma, joka tietyllä tapaa pysyy taustalla elokuvan edetessä, vaikka välillä ollaankin tavallisempien tapahtumien äärellä.

Sitten kun nämä päähahmot eroavat toisistaan, niin näiden tarinoista kiintoisin oli tämä eniten huomiota saanut Genjurôn matka Lady Wanakan (Machiko Kyô) temppeliin. Nämä kohtaukset olivat välillä jopa unenomaisia, eikä unenomaisuutta suinkaan poistanut näiden kahden henkilön tarinan päätös. Tôbein kohdalla sitten nähdään, kuinka hän viekkaudella ja vääryydellä pääsee kuin pääseekin samuraiksi, mutta samuraiksi tuleminen ei suinkaan onnistu ilman muutosta hänessä itsessään. Nämä naiset sitten jäivätkin hieman taka-alalle, vaikka heidän tarinat olivatkin elokuvan traagisimpia. Myönnän, että kaikesta nähdystä huolimatta Genjurôn tavatessa Miyagin uudelleen minä koin pienen yllätyksen, kun ajattelin tajunneeni väärin Miyagin kohtalon. Loppuratkaisu oli ihan hyvä ja kokonaisuutena elokuva siis oli koskettava, unenomainen ja hyvin tunnelmallinen ja voinkin suositella elokuvaa kaikille hyvän draaman ystäville.

Yoshikata Yoda oli Genjurôna selvästi paras näyttelijä kärkinelikosta, mutta elokuvan todellinen tapaus oli kyllä eittämättä Machiko Kyô. Hän esitti nimittäin Lady Wanakaa niin vakuuttavasti, että hänen hahmonsa onnistui samaan aikaan olemaan kiinnostava, mystinen ja myöskin jännittävä. Töbeita näytellyt Eitarô Ozawa jäi verrattain suuresta ruutuajasta huolimatta vähän pettymykseksi, mutta Kinuyo Tanaka ja Mitsuko Mito onnistuivat vakuuttamaan minut.

Pisteitä: 4/5

torstai 28. tammikuuta 2010

Project 1001, osa 87/1001: Taaloja ja tuuria

Alkuperäinen nimi: The Bank Dick
Ohjaus: Edward F. Cline
Käsikirjoitus: W.C. Fields
Pääosissa: W.C. Fields, Cora Witherspoon, Franklin Pangborn
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1940

Kesto: 69 min

- My uncle, a ballooon ascensionist, Effingham hoofnagle, took a chance. He was three miles and a half up in the air. He jumped out of the basket of the balloon and took a chance of alighting on a load of hay.
- Golly! Did he make it?
- Uh... no. He didn't. Had he been a younger man, he probably would have made it. That's the point. Don't wait too long in life.
 
Egbert Sousè (W.C. Fields) on vitsi perheessään ja oikea skandaali on, jos hän käy silloin tällöin kapakassa. Yhdellä kapakkareissullaan hän suostuu korvaamaan erään juopuneen elokuva-ohjaajan. Kuvauspäivän jälkeen hän ajattelee menevänsä jälleen kapakkaan, mutta koska se on hetkellisesti kiinni, hän istuu penkille odottelemaan ja kuin sattuman oikusta sattuu siinä istuskellessaan saamaan pankkiryöstäjän kiinni. Kiitokseksi tästä pankinjohtaja palkkaa hänet vartijaksi, mutta pankissakin hän kerää vain vaikeuksia itselleen ja läheisilleen...

Yhtä iloinen kuin siitä, että sain mukaan tähän 1001-putkeen Hitchcockia (Sabotaasi), olen siitä, että tähän putkeen mahtui mukaan myös puhdasta komediaakin ilman sen kummempia romansseja. Siitäkin huolimatta, että Taaloja ja tuuria ei nyt ollutkaan sieltä parhaimmasta päästä, vaikka toisaalta tuntui antavan ihan hyvän kuvan W.C. Fieldsin tuotannosta, johon en ollut ennen tätä elokuvaa tutustunutkaan.

Elokuva ratsasti aika halvalla huumorilla, sillä tämä Fieldsin hahmon Sousèn tavaramerkkeihin kuului törmääminen jos jonkinmoisiin esineisiin, yleinen kaatuilu ja porraskaiteen väärältä puolelta nouseminen. Toisin sanoen meno oli aika slapstick-henkistä, mutta silti jotenkin toimivaa... ainakin aluksi. Nimittäin vaikka Sousèn törmäily sinne tänne aluksi kovasti huvittikin, niin jossain vaiheessa tämä huumorinlaji tuntui vain puuduttavan, eikä tarjonnut enää juuri hupia. Itse tarina oli aika köyhänoloinen, sillä Sousè ensin vain on, sitten hän yhtäkkiä hyppää elokuvaohjaajaksi ja sitten sen jälkeen vielä pankin vartijaksi. Okei, elokuvalle on haluttu lisää pituutta ja varmaan joitakin elokuvaviittauksia mukaan, mutta tämä elokuvan ohjaus oli aika turha kohtaus kokonaisuutta ajatellen. Nämä pankkisekoilutkaan eivät tarkastajineen juuri hymähdystä kummempaa saaneet aikaan. Vauhdikas ja absurdiudessaan hauska lopputakaa-ajo nosti kuitenkin elokuvan arvoa silmissäni ja koko takaa-ajolle nauroin lähestulkoon kyyneleet silmissä ja tämän loppukohtauksen vuoksi elokuva sai näinkin hyvät pisteet. Itse loppuratkaisu oli, vaikka absurdi sekin, niin jotenkin kökkö.

Kuten sanoin, niin W.C. Fieldsiin en ollut ennen tämän elokuvan ostamista tutustunut, mutta ilmeisesti kohtuullisen suosittu komediahahmo hän on ollut ja onhan se myönnettävä, että hänen pulskean olemuksensa johdosta elokuva oli hauskempi kuin mitä se olisi saattanut olla jonkun toisen näyttelemänä. Muut jäivätkin sitten Fieldsin varjoon.

Pisteitä: 2,5/5

keskiviikko 27. tammikuuta 2010

Project 1001, osa 86/1001: Sabotaasi

Alkuperäinen nimi: Sabotage
Ohjaus: Alfred Hitchcock
Käsikirjoitus: Charles Bennett, Ian Hay, Helen Simpson
Pääosissa: Sylvia Sidney, Oskar Homolka, John Loder
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1936

Kesto: 76 min

- Sand.
- Sabotage.
- Wrecking.
- Deliberate.
- What's at the back of it?
- Who did it?
 
Lontoosta häviää sähköt ja kun syytä moiseen etsitään, löydetään jälkiä sabotaasista. Sabotaasin tekijöiden tarkoituksena oli lamaannuttaa koko Lontoo, mutta kun sähköt olivat poissa päältä vain hetken, niin tapahtumalle lähinnä nauretaan. Niinpä sabotööri Verloc (Oskar Homolka) saa toisen sabotointitehtävän, joka olisi tällä kertaa sitä luokkaa, että enää sen jälkeen ei nauru maittaisi, mutta Verlocin perässä on myös Scotland Yard...

Minulla oli todella tiukat valintaperusteet, joiden mukaan valitsin elokuvia tähän viralliseen 1001-putkeen ja tähän valintaprosessiin kuului eräällä tavalla myös sattuma olennaisesti. Niinpä olinkin enemmän kuin tyytyväinen siihen, että sain tähän ensimmäiseen 1001-putkeen mukaan myös elokuvan Hitchcockilta, joka kuuluu ehdottomiin suosikkiohjaajiini, vaikka monia hänen elokuviaan onkin vielä näkemättä ja tämä elokuva kuului ennen eilistä siihen joukkoon. Sabotaasi ei ehkä ole ohjaajan kirkkain kruunu, mutta kuitenkin sen verran hyvä kuitenkin, että mielenkiinto pysyi yllä.

Elokuva lähtee heti hyvin käyntiin, kun Lontoo pimennetään heti elokuvan alussa ja vaikka yleensä vierastankin tällaisissa elokuvissa roiston paljastamista heti alkuun, niin tähän elokuvaan se jotenkin sopi. Sen verran hienosti Hitchcock on rakentanut elokuvan tunnelmaa vähä vähältä, että minua ei roiston tietäminen haitannut juuri yhtään, ja vaikka sabotööri tiedettiinkin, niin elokuvaan riitti vielä jännitettävää. Tästä piti huolen Ted Spencer (John Loder), jonka todelliset tarkoitusperät pidetään verrattain pitkään salassa ainakin elokuvan muilta henkilöiltä. Kun sitten kaikki henkilöt tuntevat toisensa kunnolla, niin elokuva ei suinkaan pääty vielä tähän, vaan tässä vasta alkaa elokuvan yllättävä ja traaginenkin loppujakso, joka alkaa siitä kun Verlocin vaimon (Sylvia Sidney) nuori veli Stevie lähtee viemään Verlockin pakettia kohti määränpäätään. Tähän matkaan riittää joitakin pieniä suvantohetkiä, joskin nämä sivupolut ymmärtää ottaen huomioon Stevien iän, mutta tämä matka on ehdottomasti elokuvan unohtumattomimpia kohtauksia, mutta samalla surullisimpia. Kun sitten Verlocille selviää, että suunnitelmat eivät menneet ihan niin kuin olisi pitänyt, niin alkaa Hitchcockille tyypillinen juonenkehitys eli Verloc murtuu täysin ja paljastaa kaiken. Elokuva ei kuitenkaan pääty vielä tähän, vaan vielä nähdään viimeinen näytös, jonka tarkoituksena oli ilmeisestikin vain päästää Verlocin vaimo pinteestä. Elokuvan loppuratkaisu olikin kaikki olosuhteet huomioon ottaen minulle mieleinen.

Panin merkille, että tällä kertaa pääkonnalla eli Verlocilla ei ollut mitään silmiin pistävää outoutta, pakkomiellettä tai vastaavaa, mikä on aika tyypillistä Hitchcockille, mutta sitten taas ratkaisu saattaa johtua siitä, että tämä konna tiedettiin koko elokuvan ajan. Oskar Homolka oli kuitenkin ihan hyvä Verlocina ja selvästi elokuvan paras roolisuoritus menee hänelle. Sylviä Sidney ja John Loder edustivatkin sitten vähän perinteisemmän oloista tuon ajan elokuvien pääparia, joten heidän roolisuorituksissa ei sinänsä ollut mitään ikimuistettavaa, vaikka ihan hyviä olivatkin.

Pisteitä: 4/5

PS. Ilmeisesti blogin (lue: Vuodatuksen) roskapostisuodatin on temppuillut viime päivinä ja on siten saattanut heittää ei-roskapostejakin roskapostikansioon/bittiavaruuteen mihin lie eli jos joku on viime päivien aikana lähettänyt kommentteja, niin niiden poistuminen on johtunut tästä. Pahoittelen, vaikka itsellä ei tuon suodattimen kanssa olekaan ollut mitään tekemistä eli en ole myöskään voinut tehdä mitään sen tempuille.

tiistai 26. tammikuuta 2010

Project 1001, osa 85/1001: Raha

Alkuperäinen nimi: L'Argent
Ohjaus: Robert Bresson
Käsikirjoitus: Robert Bresson
Pääosissa: Christian Patey, Vincent Risterucci, Caroline Lang
Valmistusmaa: Ranska, Sveitsi
Ilmestymisvuosi: 1983

Kesto: 85 min
 
Norbert (Marc-Ernest Fourneau) pyytää vanhemmiltaan rahaa koulumaksuja varten, mutta ei saa kuitenkaan riittävästi, joten hän kääntyy ystävänsä Martialin (Bruno Lapeyre) puoleen. Lainan sijasta Martial tarjoaa hänelle väärennettyä 500 frangin seteliä, jonka he käyvät kuluttamassa valokuvaliikkeeseen yhteen kehykseen, jonka ostettuaan heillä on käsissään hyvin paljon pienempiä seteleitä. Väärennetty seteli sen sijaan jatkaa kulkuaan, kun väärennöksen huomaava liikkeen toinen omistaja maksaa sillä öljymies Yvon Targelle (Christian Patey), mutta mitä kaikkia vaikutuksia tällä yhdellä väärennetyllä setelillä voikaan olla?

Elokuva perustuu ilmeisen löyhästi Leo Tolstoin tarinaan Väärennetty korkolippu, josta myös suomalainen Paha maa (2005) on ideansa ammentanut. Mielleyhtymä Pahaan maahan tuli heti alkuteksteissä, kun huomasin minkä nimiseen tarinaan tämä elokuva perustuu ja hetken ajan ajattelin jo, että Paha maa olisi uusi (suomalainen) versio tästä tarinasta, mutta näin ei ollutkaan, vaikka alku vähän Pahaa maata muistuttikin. En muista ihan tarkalleen, mitä mieltä olin aikoinaan Pahasta maasta, mutta vähän epäilen, etten pitänyt siitä ihan yhtä paljon kuin Rahasta, vaikka tämäkään ei sanalla sanoen mestariteos ollutkaan.

Tarina alkoi siis kovin tutunoloisesti ja olin jo siltä mieltä jossain vaiheessa, että tämä väärennetty seteli jatkaa kulkuaan Pahan maan tapaa kädestä toiseen, mutta jossain vaiheessa kuitenkin rahankierto loppui kuin seinään ja tämä tarjosi yhden pienen yllätyksen. Tämän kierron päätyttyä jäätiinkin sitten monen henkilön kautta selvittämään, mitä vaikutuksia tämän rahan olemassaololla olikaan, mutta kaikkien tulevien tapahtumien pistäminen tämän yhden väärennetyn setelin piikkiin tuntui ehkä vähän ylimitoitetulta. Tarina ei tarjonnut mitään järin ihmeellistä ja varsinkin dialogeissa oli säästetty todella paljon, mutta siitä huolimatta tarinaa seurasi ihan ilokseen. Kuvaus oli hyvin maltillista ja näyttelytyöskentely vähäeleistä, mutta silti tarinassa riitti imua pitämään mielenkiinto yllä loppuun asti, eikä koskettaviltakaan hetkiltä säästytty, kiitos Yvonin saamien kirjeiden. Lopusta en oikein tykännyt ja itse asiassa jos ellokuva olisi päättynyt ennen lopun karmeita tapahtumia, olisi elokuva saanut minulta puoli pistettä enemmän, mutta nyt kävi näin. Elokuvassa riitti myös hieman mielenkiintoa oikeudenkäyntitavassa, sillä nyt oli ensimmäinen kerta, kun näin, miten Ranskassa käydään oikeutta.

Kuten sanoin, niin näyttelytyöskentely oli hyvin vähäeleistä ja niin päähenkilöistä kuin pienimmistä sivuhahmoista oikein näki päällepäin, että nämä tiedostivat näyttelevänsä, joskin epäilen tämän olleen tietoinen tyylikeino, sillä niin laskelmoidun näköisiä näyttelijöiden liikkeet olivat. Näissä pojissa oli sen verran samaa näköä, että myönnän hetkeksi menneeni sekaisin, että kuka on kuka, mutta kyllä ne sitten pian erottuivat toisistaan.

Pisteitä: 3/5

maanantai 25. tammikuuta 2010

Projec 1001, osa 84/1001: Pahan kosketus

Alkuperäinen nimi: Touch of Evil
Ohjaus: Orson Welles
Käsikirjoitus: Orson Welles
Pääosissa: Charlton Heston, Orson Welles, Janet Leigh
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1958

Kesto: 106 min

- Come on, read my future for me.
- You haven't got any.
- What do you mean?
- Your future is all used up.
 
Yhdysvaltain ja Meksikon rajalla tapahtuu auton räjäytys, jota alkavat tutkimaan kaksi toisistaan paljon poikkeavaa poliisia rajan molemmilta puolilta: yhdysvaltalainen, paljon vaistoihinsa luottava poliisikapteeni Hank Quinlan (Orson Welles) sekä todisteisiin nojaava ja häämatkalla rajan tuntumassa ollut meksikolaispoliisi Miguel Vargas (Charlton Heston), jolla on ollut tutkinnassa huumeita välittävän Grandi-suvun tapaus, ja joka olikin passittanut perheenpään vankilaan. Tutkinnan aikana Grandi-suvun muut jäsenet alkavat uhkailla Vargasia sekä hänen vaimoaan Susiea (Janet Leigh). Vargasia vastassa on myös Quinlan, vaikka he yrittävätkin tehdä yhteistyötä, mutta kumpi heistä vetää lopulta pidemmän korren?

Olen jo aiemmin sanonut, etten olen erityisemmin film noirien ystävä, joten siksi myöskään en saanut tästä elokuvasta ihan parasta irti, vaikka elokuva onkin noin yleisellä tasolla varsin arvostettu tapaus. Elokuva toimi myös ensikosketuksena Orson Wellesin tuotantoon, eikä tämä nyt sanalla sanoen huono elokuva ollut, vaan film noiriksi Pahan kosketus ihan kelpo.

Elokuvan alkukohtaus oli kyllä hieno, kun Susie ja Vargas kävelivät tämän rajakaupungin useat kadut kohtauksessa, joka oli ilmeisesti kuvattu yhdellä otolla (tai sitten editoija on ollut tyyliin taitavin alallaan), joka teki kohtauksessa tietyllä tavalla mestarillisen. Tässä kohtauksessa käydään myös pariskunnan tausta hyvin läpi, joten katsoja pääsee heti kiinni tarinaan. Kuitenkin sitten autopommin räjähtäessä meno vähän laimenee, kun Quinlan ja Vargas alkavat ”yhteistyön” lomassa mittelemään toisiaan vastaan syyllisten etsimisessä ja jotenkin tämä ei nyt vain jaksanut kiinnostaa parhaalla mahdollisella tavalla. Nopeasti käy selväksi, kumpi edustaa hyvää poliisia ja pahaa poliisia, eikä tämä näiden välinen nahistelu jaksa samalla kiinnostaa. Koko Grandi-kuviokin tuntui olevan mukana vain, jotta saataisiin katsojille mahdollisimman monta epäiltyä, mutta jäi kyllä hieman Quinlanin ja Vargasin tutkinnan varjoon, vaikka siinä sivussa kulkikin. Tämä motellikohtaus keskellä mitään oli ”yömiehestä” lähtien jotenkin turhan oloinen ja minusta Susie olisi voitu suoraan kuljettaa lavastuspaikalle, vaikka toisaalla tarkemmat suunnitelmat olivatkin vasta hahmottumassa. Tästä kaikesta kritiikistä huolimatta huomasin jännittäväni loppupuoliskolla, että millainen päätös elokuvalle lopulta saadaan, vaikka tarinankuljetus ei ollutkaan minulle ihan mieleisintä. Esimerkiksi Vargasin lopun varjostus oli kaikkea muuta kuin mielenkiintoista katsottavaa, mutta sitten taas jännittävää oli se, miten tuo varjostusoperaatio tulisi päättymään ja mitä sen jälkeen tapahtuisi; tämä kuitenkin oli film noir, joita katsoessaan ei kuitenkaan voi olla täysin varma lopputuloksesta.

Charlton Heston näytteli ihan tarpeeksi uskottavasti meksikaania, sillä kun elokuvan alussa ei näytetty näyttelijälistausta, niin hetken ajan ajattelin kyseessä olevan joku Meksikon kirkkain tähti; Hestonin naamaakaan kun en ollut sillä tavalla painanut mieleeni (olin nähnyt hänet ehkä vain Apinoiden planeetassa). Orson Wellesin näin nyt ensimmäistä kertaa, eikä rehellisesti ottaen vastannut lainkaan mielikuviani hänestä (häntä oli kylläkin ”lihavoitettu” tähän elokuvaan vähän), mutta näyttelijänä hän esitti vasten- ja ylimielistä poliisikapteeni ihan hyvin.

Pisteitä: 2,5/5

sunnuntai 24. tammikuuta 2010

Salaiset kansiot - 1. kausi

Alkuperäinen nimi: The X Files - Season 1
Ohjaus: Robert Mandel, Daniel Sackheim, Harry Longstreet, ym.
Käsikirjoitus: Chris Carter, Glen Morgan, James Wong, ym.
Pääosissa: David Duchovny, Gillian Anderson, Jerry Hardin
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1994
Jaksojen määrä: 24

- I hope you'll be comfortable, Eugene. The room in the back is small, but I'm sure you'll be able to squeeze in.

- I'm sure.

Tieteen nimeen vannova agentti Dana Scully (Gillian Anderson) määrätään yliluonnollisiin ilmiöihin uskovan agentti Fox Mulderin (David Duchovny) aisapariksi ja yhdessä he tutkivat rikoksia, jotka ainakin aluksi tuntuisi ylittävän kaikki rationaalisuuden rajat. He eivät aina ole samaa mieltä tutkinnan alkuvaiheessa, mutta heidän näkemyksensä lähentyvät aina tapausten tullessa jonkinnäköiseen loppupisteensä. Rikostutkintojen ohessa Mulder yrittää saada selkoa avaruuden muukalaisten vierailuista maan päällä ja totuuden selvittämiseksi hän saa apua mystiseltä Syväkurkulta (Jerry Hardin) ja lopulta Scullynkin on myönnettävä, että Mulderin teorioissa on jokin perä.

Anttilassa myytiin pari viikkoa sitten Salaisten kansioiden tuotantokausia kaksi kappaletta kahdellakymmenellä eurolla ja kun minulta puuttui viimeiset kuusi kautta, päätin käydä nappaamassa loputkin bokseista haltuuni. Ennen niiden katsomista ajattelin käydä läpi nämä kolme ensimmäistä tuotantokautta vähän niin kuin muistin virkistykseksi (olen katsonut nämä ehkä 2-3 vuotta sitten). Vaikken nyt ihan joka päivä pääsisikään katsomaan jaksoakaan sarjasta, niin tietynlainen Salaiset kansiot -putki näiden ostojen myötä alkoi ja jatkuu sarjan päättymiseen asti. Ensimmäisen kauden katsomiseen meni reilu viikko, joten siitä voi jotain osviittaa vetää sen suhteen, kuinka kauan näiden kaikkien kausien katsomiseen menee, joskin su-to myöhäisillat olisi tarkoitus omistaa elokuville ja viimeisten kausien kohdalla lisääntyvä valo saattaa vähän pidentää putken pituutta, sillä tarkoitus on katsoa näitä lähinnä pimeän aikaan.

Olen aina rakastanut mysteerejä, varsinkin jos ne on puettu sopivan jännittävään muotoon ja siksi Salaiset kansiot onkin yksi kaikkien aikojen suosikkisarjoistani, vaikka ihan uskottavimmasta päästä eivät nämä tapaukset olekaan. Olen kuullut sanottavan, että aika on eittämättä ajanut sarjan ohi, mutta minä pystyn edelleen katsomaan tätä kuin uutena. Toki, poikkeaahan FBI:n (tai muiden salaisempien organisaatioiden) agenttien kuvaus nykypäivän vastaavista, mutta toisaalta Salaisissa kansioissa agenttien (tietyllä tapaa myös Scullyn ja Mulderin) on onnistuttu tekemään hieman salamyhkäisen oloisiksi, mistä minä tykkään hirveästi. Nyt tässä ensimmäisessä kaudessa peruspalaset on jo hyvin hallussa ja paria jaksoa lukuun ottamatta jokaisesta jaksosta onkin saanut nauttia yllin kyllin.

Aloitetaan pilotista, joka tutustuttaa Scullyn ja Mulderin toisiinsa ja myös nämä agentit, varsinkin Mulderin, myös katsojalle. Pilotissa lähdettiin heti UFO-jahtiin, jonka tiimellyksessä sitten selvitetään Muderin kiinnostuneisuus yliluonnollisiiin ilmiöihin ja sitä myöten X-kansioihin. Tietenkin Scully epäilee Mulderin teorioita alussa, mutta joutuu vähän antamaan periksi hänkin jakson edetessä, joskin häneltä jää näkemättä jotain sellaista oleellista, mitä Mulder näkee ja siten ei täysin antaudukaan Mulderin teorialle. Pilotti on mukaansatempaava ja tarjoaa jännitystä tämän tästä ja onkin siten varsin hyvä aloitus sarjalle. Pilotissa nähdään myöhemmistä vakiosivuhahmoista ainoastaan tämä Tupakkamies (William B. Davis) tai The Smoking Man, en tiedä, miten hänet on suomennettu, mutta hänen roolinsa sarjassa jää vielä hyvin avonaiseksi. Itse asiassa katsellessani kauden jaksoja minulle jäi tuntuma, että hänet olikin alun perin tarkoitettu vain yhden jakson tuotteeksi, mutta sellaiseksi hän ei kuitenkaan loppujen lopuksi jäänyt.

Kauden ehdottomasti paras jakso oli Squeeze, joka tutustuttaa meidät Eugene Toomsiin (Doug Hutchison), tuohon kummajaiseen, joka kykenee menemään lähes pienimmistäkin raoista läpi ja tekemään kamaluuksia... ja sitten sitä vielä kuvittelee olevansa turvassa omassa kodissaan lukkojen takana! Jakso on oikeasti kammottava ja Toomsin luikertelu nostaa väreet selkäpiihin. Toomsin hahmo oli niin mieleenpainuva, että tekijät päättivät käyttää häntä vielä toisessakin kauden jaksossa ja niinpä kauden lähetessä loppuaan Tooms nähdään toistamiseen omassa nimikkojaksossaan, joka sekin on hyvä, mutta ei ihan yhtä hyvä kuin hänen ensivierailunsa tv-ruudulla. Muistan, että minulla oli joskus kaksi pidennettyä jaksoa Salaisia kansioita VHS:llä ja toisessa näissä oli juuri Toomsin tarina lähes elokuvamitassa (en muista, oliko siinä kasetilla nämä molemmat jaksot pistettynä yhteen).

Myös muu kauden tarjonta oli pääasiassa ihan hyvää ja vain NASA-jakso Space ja vihreitä tulikärpäsen kaltaisia hyönteisiä vilisevä Darkness Falls oikeastaan olisi voitu jättää tekemättä. Tässä jälkimmäisen kohdalla nämä hyönteiset oli toteutettu niin naurettavalla tavalla, etteivät ne ole voineet näyttää hyvältä edes 1990-luvulla ja ellen väärin muista, tekijät vielä kehuivat niiden vaikuttavuutta ekstroissa. Kuten sanoin, niin kauden anti oli kokonaisuutena varsin hyvää, mielenkiintoista ja jännittävää. Tooms-jaksojen lisäksi kauden parhaimmistoon kuuluivat muun muassa Alaska-jakso Ice, jossa jakson päähahmot kääntyvät toisiaan vastaan, tietokoneohjelmiston kapinasta kertova Ghost in the Machine, Scullyn isän (Don S. Davis) kuoleman sisältävä jakso kidnappauksesta sekä tietenkin nämä monet Mulderin odysseiasta kertovat jaksot. Kausi loppuu niin Syväkurkun kuin Scullyn ja Mulderin osalta melko jännittävällä tavalla ja jättää näin ollen hyvät eväät sarjan seuraavalle kaudelle.Ilokseni panin merkille, että kauden loppukohtaus oli hyvin samantapainen kuin pilottijakson loppukohtaus.

Mulder ja Scully edustavat sellaista kuvausta salaisista agenteista, johon törmättiin jo Twin Peaksissä (tiettyä yhteneväisyyttä on todella havaittavissa) ja jota myöhemmin parodioitiin jollain tapaa myös Men In Black -elokuvissa, selkeitä 1990-luvun hahmoja kaikki. Tällaisina agenttityyppeinä niin David Duchovny kuin Gillian Andersonkin ovat tarpeeksi uskottavan oloisia, joista paistaa läpi tietty vähäeleisyys, joka puree kyllä minuun täysillä. Ei agenttien minusta tarvitsekaan olla niin paljon esillä yksityishenkilöinä, ainakaan tässä sarjassa, vaikka sitäkin puolta hieman koettiin. Kauden aikana nähdään myöhemmilläkin kausilla (ja omassa spin-off -sarjassaan) nähty Lone Gunmen -ryhmä sekä niin ikään myöhemmillä kausilla Scullyn ja Mulderin pomona tutuksi tullut apulaisjohtaja Walter Skinner (Mitch Pileggi), joka ilmestyy sarjaan samassa kauden neljänneksi viimeisessä jaksossa, jossa Tupakkamies tekee ensimmäisen vierailunsa pilotin jälkeen. Sarjan aikana nähdään myös Felicity Huffman (Ice), Frendien Janicena tutuksi tullut Maggie Wheeler (Born Again) sekä jo mainitun Twin Peaksin apulaissheriffi Hawkia näytellyt Michael Horse (Shapes), jonka roolihahmo jaksossaan muistutti hyvin paljon hänen Twin Peaksin roolihahmoaan.

Pisteitä: 4,5/5

perjantai 22. tammikuuta 2010

Project 1001, osa 83/1001: Oikopolkuja

Alkuperäinen nimi: Short Cuts
Ohjaus: Robert Altman
Käsikirjoitus: Robert Altman, Frank Barhydt
Pääosissa: Andie MacDowell, Bruce Davison, Julianne Moore
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1993

Kesto: 180 min

- I hate L.A. All they do is snort coke and talk.

 
Eletään jokapäiväistä elämää Los Angelesissa monen ihmisen ja pariskunnan/perheen kautta. Käydään konserteissa, jossa tutustutaan toisiin ihmisiin, käydään kalareissulla, jossa suunitelmia sotkee vedessä oleva ruumis, pelätään pahinta, kun poika joutuu auton töytäisemäksi ja joutuu sairaalaan, myydään puhelinseksipalveluita, vellotaan kolmiodraamoissa ja paljon muuta. Näiden ihmisten elämät välillä risteilevät ja välillä kulkevat täysin omia polkujaan, mutta mihin kaikkien näiden ihmisten tarinat lopulta päättyvätkään?

Toisinaan sitä äityy viljelemään todella mustaa huumoria, jota ajattelin viljellä tässä ”johdantokappaleessa”, mutta koska tulin siihen tulokseen, että ajatukseni voisi ymmärtää myös väärin, päätin jättää sen tekemättä. Kuitenkin kukin saa halutessaan omassa päässään pohtia mahdollisia ajatuksiani, kun kerron ne kaksi sanaa, jotka melkein innoittivat käyttämään mustaa huumoria. Nuo kaksi sanaa nimittäin kuvaavat Oikopolkuja mielestäni todella hyvin ja nuo sanat ovat tylsistyä ja kuoliaaksi.

Mitä useampi kokki, sen huonompi soppa. Tämä äärimmäisen kulunut sanonta kuvaa tätä elokuvaa todella hyvin, sillä elokuvassa taitaa olla kaiken kaikkiaan parisenkymmentä eri henkilöhahmoa, joiden elämänmenoa seurataan, mitä teki elokuvasta todella sirpaleisen. Olen jo aiemmin sinne päin vihjannut (Hannah ja sisaret- ja 1+2- elokuvien arvosteluissa), että tällaiset elokuvat eivät ole täysin minun mieleeni, vaikka valopilkkujakin tällä saralla on myös nähty (Crash). Tämä elokuva vie tämän sirpaleisuusajatuksen suunnilleen niin pitkälle kuin sen voi viedä (toivottavasti), sillä elokuva niputtaa kokoon ison joukon Raymond Carverin (minulle tuntematon suuruus) novelleja, mikä selittää hahmojen suuren määrän. Näin pitkälle viety sirpaleisuus vei kuitenkin mielenkiinnon oikeastaan koko elokuvasta. Voin myöntää suoraan, että välillä mietin tosissani, että miten joku hahmo liittyikään johonkin toiseen. Minä en myöskään jaksanut löytää minkäänlaista mielenkiintoa siitä kysymyksestä, että missäköhän jokin näistä hahmoista seuraavaksi törmää johonkin toiseen edes ohimennen ja siten näiden kohtaamisten bongailusta en saanut mitään iloa. Kun sitten näiden hahmojen elämänmeno oli kaiken lisäksi todella tylsää (arkisuutensa vuoksi?), niin en minä oikein saanut tähän mitään otetta, varsinkin kun välillä seurattiin eri pareja täysin satunnaisesti, mutta välillä sitten taas jäätiin pyörittämään parin pariskunnan vaiheita. Elokuvan alkuperäinen nimi Short Cuts ei mielestänyt liittynytkään varsinaisesti oikoteihin/-polkuihin, kuten elokuvan suomenkielinen antaa olettaa, vaan pikemminkin tapaan esittää lyhyitä leikkauksia eri tarinoiden päähenkilöiden elämistä, harmi vain, ettei oikein onnistuneesti.

Oli elokuvassa jotain hyvääkin, sillä kalastajien reaktiot vedessä olevaan ruumiiseen aiheutti suurta hilpeyttä, kuten myös Howardin (Bruce Davison) isä Paulin (Jack Lemmon) tapa puhua, mutta ottaen huomioon elokuvan kokonaiskeston (kolme tuntia), niin nämä jäivät liian pieniksi kuriositeeteiksi, jotta niistä olisi ollut kokonaisarvion kannalta merkitystä. Jos elokuva olisi loppunut tuntia aiemmin, niin lopullinen pistemäärä olisi voinut olla hieman korkeampi, vaikka pituutta olisikin lyhennetty vain niin, että kahden tunnin tapahtumien jälkeen olisi lyöty peli poikki. Tämä olisi kaiken lisäksi voinut olla "juonen" puolesta ihan mahdollinen skenaario, sillä elokuva ei olisi kärsinyt yhtään, vaikka näin olisi tehty. Tämä siis tarkoittaa sitä, että periaatteessa elokuvan olisi voinut päättää minkä kohtauksen jälkeen tahansa ja minä jo ennen kahden tunnin päättymistä aloin miettiä lähes joka kohtauksessa, että joko loppuu. Ikävä kyllä ei loppunut vielä pitkään aikaan, mutta sitten kun loppui, tuntui kuin minua olisi petetty katsomaan kolme tuntia elokuvaa, jossa ei ollut päätä, ei häntää.

Elokuvan huonous ei sinänsä johtunut näyttelijöistä, sillä elokuvaan oli saatu haalittua aikamoinen tähtikatras, joista tosin ainoastaan jo mainittu Jack Lemmon jäi kunnolla mieleen ja hänen hahmonsa jäikin parhaiten mieleen. Pääasiassa kutakin näyttelijäää kuitenkin nähtiin elokuvan repaleisuuden vuoksi niin vähän, ettei juuri kenenkään hahmon sisään oikein tahtonut päästä. Ei edes Andie MacDowellin, joka kuuluu allekirjoittaneen suosikkinäyttelijöihin, vaikka tajusinkin tuossa, että edellisen MacDowell-elokuvan näkemisestä onkin ihan liian pitkä aika.

Pisteitä: 1/5

torstai 21. tammikuuta 2010

Project 1001, osa 82/1001: Nainen ilman omaatuntoa

Alkuperäinen nimi: Double Indemnity
Ohjaus: Billy Wilder
Käsikirjoitus: Billy Wilder, Raymond Chandler
Pääosissa: Fred MacMurray, Barbara Stanwyck, Edward G. Robinson
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1944

Kesto: 103 min

- Yes, I killed him. I killed him for money – and a mwoman – and I didn't get the money and I didn't get the woman. Pretty, isn't it?
 
Vakuutusmyyjä Walter Neff (Fred MacMurray) saapuu Dietrichsonin talolle puhumaan autovakuutuksesta talon isännän (Tom Powers) kanssa, mutta ainoastaan hänen vaimonsa Phyllis (Barbara Stanwyck) sattuu olemaan kotona. Phyllis kääntää puheen henkivakuutukseen, jonka hän haluaisi ottaa miehelleen ilman tämän tietämystä, mistä Neff päättelee Phyllisin suunnittelevan miehensä murhaa ja kieltäytyy. Neff kuitenkin rakastuu Phyllikseen ja he ryhtyvät yhdessä suunnittelemaan täydellistä vakuutuspetosta, jonka avulla he saisivat rahat sekä toisensa, mutta kaikki ei menekään ihan niin kuin olisi pitänyt...

Harvoin elokuvan (suomenkielinen) nimi onnistuu niin kovasti heikentämään katselunautintoa kuin mitä tämän elokuvan kohdalla tapahtui, sillä nyt suomenkielinen nimi antoi odottaa juuri tietynlaista naishahmoa ja niinpä yllätysten mahdollisuudet tässä elokuvassa jäivät aika pieniksi. Kyllähän nyt Naisen ilman omaatuntoa katsoi, mutta kovin positiivisessa mielessä erikoista kokemusta tästä ei syntynyt.

Tarina siis kertoo vakuutuspetoksesta ja sen seurauksista. Alkukohtauksessa Neff kertoo jonkinlaiselle nauhoitinlaitteelle karmeasta teostaan sekä motiiveistaan, jonka jälkeen Neff alkoi kertoa koko tarinaa, jota seurattiin sitten pitkien takaumajaksojen kautta. Vaikka Neff ei siinä alussa ihan tarkalleen kertonutkaan, mitä kaikkea oli itse asiassa tapahtunut, niin tästä elokuvasta olisin varmasti kyennyt nauttimaan enemmän, jos tarina olisi kerrottu alusta asti kronologisesti ja katsoja olisi sitten saanut päätellä mahdollisia tulevia tapahtumia. Myönnän ajatelleeni Phyllisin lopullisen kohtalon toisenlaiseksi (tähän vaikutti elokuvan suomenkielinen nimikin), mutta noin muuten elokuva tarjosi hyvin vähän yllätyksiä, kiitos Neffin alkumonologin. Niinpä tarina ei sisällöllisesti oikein vakuuttanut, vaikka vakuutuspetostutkinta, joka kyllä tuli sekin yllätyksenä, itsessään oli ihan mielenkiintoista seurattavaa, varsinkin Keyesin (Edward G. Robinson) logiikan osalta. Tämä murhahanke loppujen lopuksi osoittautui melko tavanomaiseksi ja elokuvan lopetus oli Phyllisin osalta, kuten sanoin, hieman yllättävä, mutta Neffin osalta ei niinkään, kiitos selostajapitoisuuden.

Barbara Stanwyckin roolisuoritus ei tarjonnut juuri minkäänlaisia yllätyksiä, vaan hän esitti roolinsa juuri niin kuin olin etukäteen kuvitellutkin, mutta tämä ei ole varsinaisesti negatiivinen juttu ainakaan, jos sattuu pitämään tämäntyyppisistä naishahmoista. Sen sijaan Fred MacMurray edusti elokuvan tekoajalle tyypillistä hyvin jäyhän olemuksen omaavaksi henkilöksi. Edward G. Robinson sen sijaan oli varsin hyvä.

Pisteitä: 2,5/5

keskiviikko 20. tammikuuta 2010

Project 1001, osa 81/1001: M - kaupunki etsii murhaajaa

Alkuperäinen nimi: M
Ohjaus: Fritz Lang
Käsikirjoitus: Fritz Lang, Thea von Harbou
Pääosissa: Peter Lorre, Otto Wernicke, Theodor Loos
Valmistusmaa: Saksa
Ilmestymisvuosi: 1931

Kesto: 107 min

- Kaiket päivät saa kieltää heitä laulamasta sitä kirottua laulua. Siitä murhaajasta on kuultu aivan tarpeeksi.

- Niin kauan kuin he laulavat, tiedämme ainakin missä he ovat
 
Kaupungissa riehuu lapsenmurhaaja ja vanhemmat kehoittavat lapsia olla menemättä vieraiden ihmisten mukaan, mutta siitä huolimatta uhreja tulee lisää. Kaupungin asukkaat valtaa hysteria ja muita ihmisiä syytetään murhaajaksi mitä mitättömimmistä syistä. Poliisi tekee kaikkensa löytääkseen surmaajan ja tulevat ratsanneeksi tämän tästä salakapakoita ja muita vastaavia liikkeitä, mikä ei tee järin hyvää niiden taloudelle, joten poliisien lisäksi myös rikolliset yrittävät saada murhaajan kynsiinsä, mutta kuka löytää murhaajan ensin ja mitä hänelle sitten tehdään...

Myönnän kuvitelleeni aikoinaan tämän elokuvan Alfred Hitchcockin ohjaamaksi, mutta tämä johtunee vain ja ainoastaan siitä, että sekoitin tämän herran toiseen elokuvaan Täydellinen rikos, jonka englanninkielinen nimi kuuluu Dial M for Murder. Täten tietoni tästä elokuvasta ei ollutkaan järin suuret, mitä nyt tiesin elokuvasta olevan joitakin uudelleenfilmatisointeja.  Tämä oli myös ensikosketukseni Fritz Langin elokuviin (Metropolis on jo odottamassa katseluvuoroaan) ja täytyy sanoa, että  M – kaupunki etsii murhaajaa osoittautui varsin hyväksi rikostrillerissä, jossa riitti myös jonkin verran yllätyksiä.

Elokuva lähti hyvin liikkeelle näiden lasten leikkiessä ja sotkiessa mukaan lauluihinsa tämän pelätyn murhaajan, mikä tietyllä tapaa toi ajattomuutta mukaan tähän, sillä moistahan on harrastettu aina ja ”kaikkialla”. Alussa oli myös kivaa seurata murhaajan etsimistä ja sitä hysteriaa, mikä siitä murhaajan pakoilusta lopulta seurasi. Tämä oli myös jännittävää, sillä minä en kauheasti kiinnittänyt huomiota siinä alusta sen murhaajan ulkomuotoon (näytettiinkö häntä edes kunnolla?), mikä pisti myös minut pohtimaan murhaajan henkilöllisyyttä. Sitten tuli pienehkö suvantovaihe, kun poliisi ratsasi tämän yhden kapakan ja tämä ei sinänsä tuntunut niin tärkeältä, että kohtaukseen olisi pitänyt käyttää niin paljon aikaa ja sama koski vähän myös näiden rikollisten odotusta. Hetken kuluttua näiden kohtausten olemassaolon syyt selvisivät, mutta kuitenkin ne olisivat voineet olla vähän lyhyempiäkin. Näihin kohtauksiin kuitenkin päättyivät elokuvan kunnolla heikot hetket ja näiden kohtausten jälkeen elokuva nousi taas uuteen nousuun, mitä nyt vähän vierastin tätä poliisien harrastamaa logiikkaa murhaajan tunnistamisessa. Murhaajan jäljittäminen oli kuitenkin jännittävää ja todella paljon tykkäsin murhaajan tunnistustavasta. Elokuva huipentuu sitten suureen oikeudenkäyntiin, jossa murhaaja käyttää suorastaan loistavan puolustuspuheenvuoron, joka kyllä jää mieliin pyörimään. Kokonaisuutena kyseessä oli oikein hyvää tunnelmaa tarjoava rikoselokuva, josta ei edes nykymittapuun mukaan puuttunut omaperäisiä hetkiä.

Yhden kiinnostavan huomion tein näyttelijöistä ja se oli se, että vaikka en yleensä ole kyennyt pistämään mustavalkoelokuvien näyttelijöiden naamoja mieleeni (johtunee siitä, että olen nähnyt niitä niin vähänlaisesti), niin Peter Lorren tunnistin heti kun sen näin. Joskin aluksi en ollut hänestäkään täysin varma, mutta kun häntä alkoi nähdä ruudussa enemmän, niin varmistuin tästäkin ja hän onnistui olemaan hyvä roolissaan ja hänen hahmonsa – muiden kärkihahmojen tavoin – oli varsin uskottavanoloinen.

Pisteitä: 4/5

maanantai 18. tammikuuta 2010

Project 1001, osa 80/1001: L.A. Confidential

Alkuperäinen nimi: L.A. Confidential
Ohjaus: Curtis Hanson
Käsikirjoitus: Brian Helgeland, Curtis Hanson
Pääosissa: Kevin Spacey, Russell Crowe, Guy Pearce
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1997
Kesto: 132 min

- It's best to stay away from a man when his blood is up.
- His blood is always up.
- Then perhaps you should stay away from him altogether.

1950-luvulla Los Angelesin korruptoituneeseen poliisipiiriin LAPD:hin tulee nuori ja idealistinen poliisi Ed Exley (Guy Pearce), joka haluaa kovasti poliisietsiväksi, mutta tehdä sen kaikkien lakien . Hänen tilaisuutensa tulee, kun hän todistaa työkavereita vastaan, jotka pahoinpitelevät selliosastolla hyvin pahasti espanjalaisia ja tapaus saa nimityksen "Verinen joulu". Näistä kahden, Bud Whiten ja Jack Vincennesin (Russell Crowe ja Kevin Spacey), apua hän tulee kuitenkin tarvitsemaan, kun Nite Owl -ravintolassa paljastuu joukkomurha ja uhrien joukossa on "Verisen joulun" vuoksi potkut saanut poliisi (Graham Beckel), mutta ovatko nämä valmiita auttamaan Exleytä?

En ole oikein koskaan päässyt kunnolla menneisyyteen sijoittuvien poliisien korruptiosta kertovien elokuvien sisälle, minkä vuoksi tällaisia elokuvia en normaalisti pahemmin katsokaan. Tämäkin elokuva kuuluu siihen joukkoon, joka olisi voinut jäädä ilman 1001-projektia näkemättä, mutta jonka näkemättä jääminen ei olisi haitannut oikeastaan yhtään, vaikka sinänsä ymmärränkin tämän elokuvan arvostuksen. Ei sillä, että L.A. Confidential olisi huono elokuva ollut, mutta ei elokuva minuun iskenyt oikein kunnolla johtuen juuri siitä seikasta, että katson mielellään vähän toisentyylisiä elokuvia.

Tarina oli elokuvassa ihan kunnossa ottaen nyt huomioon, että kyseessä nyt oli kuitenkin aika perinteinen korruptoituneesta poliisipiiristä kertova elokuva, jossa löytyy niin niitä hyviä kuin pahojakin poliiseja. Tässä pitkin elokuvaa ajattelinkin vain, että millaisten tapahtumien jälkeen nämä kaksi poliisityyppiä alkavat tehdä yhteistyötä. Vaikka näitä korruptiokuvauksia onkin jonkin verran nähty, niin se on kyllä myönnettävä, että tässä elokuvassa oli ihan mukavan mutkikas korruptiovyyhti, vaikkakaan nyt mitään mullistavia yllätyksiä koettukaan. Välillä sitä oikein mietti, että kuinka kauan näillä päähenkilöillä menee tajuta sellaisia asioita, joiden oikean laidan minä arvasin heti ensinäkemältä (esim. autotallikohtaus). Vaikka tiettyjä henkilöhahmojen kohtaloihin liittyviä yllätyksiä olikin, niin lopulta oli kuitenkin selvää, että hyvät jätkät tämän kamppailun tulisivat voittamaan, vaikka "hyvän" määritelmä tulisikin aivan taatusti venymään ainakin Exleyn päässä. Tähän päätarinan ympärille oli sitten ympätty Whiten, Vincennesin ja Exleyn henkilökohtaisia tapahtumia, jotka sitten liittyivät usein ainakin jollain tavalla päätarinaan, mikä oli kyllä ihan positiivista. Tarina kokonaisuudessaan oli ihan seurattava kyllä, mutta ei varsinaisesti nautinnollinen kokemus.

Elokuvan kuvauksesta näkee oikeassa kaikessa selvää kunnioitusta vanhoja film noireja kohtaan, mutta sitten minulle tämänkaltainen kuvaustyyli edustaa minulle tiettyä luotaantyöntävyyttä, varsinkin jos ei kuvata ns. elokuvan omaa nykyaikaa. Ei, tämä ei ollut ihan tyypillinen film noir -henkinen kuvaus, jossa kadut ja kaikki ovat jotenkin todellista synkempiä, mutta tässä tuotiin niin Los Angeles kuin aikakausikin esiin tavalla, jota en voinut oikein sietää: tietyllä tapaa glorifioiden kaupunkia ja sen (myös synkkiä) katuja ja nostaen kaupungin ikään kuin jalustalle. Kyllä, kaupungissa tapahtui paljon pahoja asioita, mutta itse kaupunkia kuvattiin tietyllä tapaa kunnioittavaan sävyyn, eikä tästä kunnioituksesta jäänyt paitsi myöskään aikakausi. Hahmot ja niiden vaatetus oli tietyllä tapaa kauhean steriilejä ja hienostelevia siinä määrin, että minun oli todella vaikea uskoa, että 1950-luvulla KAIKKI pukeutuivat ihan yhtä tyylikkäästi. Sitten kun tähän lisää vielä hahmojen itsensä eleet, jotka eivät tuntuneet missään nimessä aidoilta, vaan nimenomaan tyylitellyiksi kopioiksi nimenomaan joistakin vanhoista elokuvista, niin oikeasti kävi mielessä huutaa, että "Yrittäkää nyt herran tähden olla normaaleja ihmisiä, eikä vain elokuvahahmoja!" Kyllä, toiset tykkäävät tällaisesta kuvauksesta, minä en juurikaan.

Näyttelijäkasti sisälsi tähtiä ja se näkyi sitten lopputuloksessa, sillä jokainen kärkinäyttelijä tuntuivat pääsevän rooliensa sisälle juuri niin kuin todellisilta ammattilaisilta voi odottaa. Olen aina tykännyt todella paljon Kevin Spaceystä ja hän oli myöskin minun suurin kiinnostuksen kohde tässä elokuvassa ja tässäkin elokuvassa hän oli loistava oma itsensä. Myös pääosa muista näyttelijöistä loistivat myöskin (Kim Basinger, Pearce, Crowe, James Cromwell), mutta sitten taas Danny DeVito tuntui näyttelijöistä eniten omalta huvittavalta itseltään (ja tämä ei ollut positiivista). Niin ja Basingerista pitää sen verran sanoa, että vaikka hän oli yksi edellisen kappaleen suurista innoittajista, niin hän kyllä näytteli onnistuneesti juuri sellaista hahmoa kuin mitä mitä ilmeisimmin oli haluttukin eli 1950-luvun femme fatalea. Harmi vain, ettei tämä naistyyppi ole oikein minun mieleeni.

Pisteitä: 3/5

lauantai 16. tammikuuta 2010

Beverly Hills 90210 - 8. kausi

Alkuperäinen nimi: Beverly Hills, 90210 - Season 8
Ohjaus: Bethany Rooney, Daivd Semel, Frank Thackery, ym.
Käsikirjoitus: Michael Braverman, John Eisendrath, Michael Cassutt, ym.
Pääosissa: Jason Priestley, Jennie Garth, Ian Ziering, ym.
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1998
Jaksojen määrä: 32

- Kelly, beautiful, smart, blah, blah, blah. Everybody loves her. Well, maybe not everybody. It's funny when you think about everything that she has. You know, I think that Brandon's always loved her even before they started going out. She yawns and happens to flash some teeth and guys thinks she's smiling and just kind of fall to her feet. She's said, a lot of things that destroyed me but nobody calls her a bitch. I guess she's being constructive in her criticsm. People say I hate her; I don't but she bugs me.
 
Beverly Hills 90210 jatkuu nyt kahdeksannella kaudella, joka ilmestyi yllättävän nopeasti seitsemännen kauden jälkeen. Nyt taas yhdeksättä kautta saa odotellakin saa jokusen kuukauden, joskaan sen osto ei tule sattuneista syistä ehkä ihan heti ajankohtaiseksi. Tämä ei johdu siitä, että tämä kahdeksas kausi olisi ollut jotenkin huono kausi. Ei, ei suinkaan. Itse asiassa tämä kahdeksas kausi oli hivenen edellistä kautta kiinnostavampi.

Tällä kaudella ei juurikaan matkusteltu ihan samalla tapaa kuin aiemmissa kausissa, mitä nyt ensimmäiset kaksi jaksoa vietettiin Havaijin lämmössä. Tapahtumia tälläkin kaudella kuitenkin riitti yllin kyllin ja niistä tärkein oli saada hahmoille jotain tekemistä, so. töitä. Brandon ja Steve (Jason Priestley ja Ian Ziering) perustavat lehden Steven isän Rushin (Jed Allan). Kelly (Jennie Garth) työskentelee vapaaehtoisklinikalla ja Donna (Tori Spelling) yrittää saada jalkaa muotialan oven väliin. David ja Valerie (Brian Austin Green ja Tiffani Thiessen) puolestaan jatkavat After Darkin pyörittämistä ja yrittääpä David musiikkialallekin. Kauden aikana Kellyä myös ammutaan, Donna törmää hikipajaan, Valerie sotkeutuu uhkapelibisnekseen, David päätyy konkurssin partaalle, Kellyn klinikan eteen jätetään vauva, törmätään vanhaan tuttuun, joka on päätynyt ilotytöksi, tullaan pilleririippuvaisiksi ja paljon muuta.

Ihmissuhderintamallakin tapahtui. David ja Donna muuttavat yhteen, mutta onnea ei kestä kauan, sillä pian he eroavat ja Donna rakastuu Beverly Hillsin uuteen tulokkaaseen Noahiin (Vincent Young), joka tosin ehtii hetken olla Valerien kanssa. Niin ikään Steve tuo kuvioihin mukaan uutta verta, kun hän tutustuu yksinhuoltajaäitiin Carlyyn (Hilary Swank), mutta josta ei lopulta tulekaan mitään, jonka jälkeen Steve tapailee yhtä jos toistakin naista. Kelly ja Brandon on niin ikään muuttanut yhteen, mutta Brandonin pettäessä Kellyä Kelly muuttaa pois Casa Walshista. Kauden aikana nähdään myöskin niin melkein sisaruspuoliksi tulemisia, seksuaalista häirintää, raiskausoikeudenkäynti ja mennäänpä kauden aikana melkein naimisiinkin.

Tapahtumia siis riitti tähänkin kauteen yllin kyllin ja niissä riitti potkua pitämään mielenkiinnon yllä koko kauden ajan. Kauteen siis mahtuu tuttuun tapaa niin iloja kuin surujakin, mutta myös jonkin verran jännittäviäkin hetkiä, varsinkin kun tällä kaudella ei ollut yhtä ainutta tilannetta, joka olisi jäänyt jotenkin mieleen ensimmäisellä katselukerralla. En muistanut edes kauden lopputapahtumia, mutta se oli tiedossa jäljellä olevien kausien muistikuvien perusteella, että nuo tapahtumat eivät tulisi päättymään niin kuin ehkä olisi voinut kuvitella. Niinpä tätä kautta katselikin eräällä tavalla täysin uusin silmin ja tämä ehkä oli yksi syy, miksi tämän kauden parissa viihdyinkin näinkin hyvin. Tapahtumat ja ongelmat olivat todella paljon aikuisempia kuin silloin "joskus aiemmin", mutta silti kivaa katsottavaa. Olen suunnitellut käyväni nämä kaudet läpi ennen viimeisten kausien katsomista ja saattaa olla aikamoinen kulttuurishokki, kun palaan kauden ensimmäiselle kaudelle, eikä vain hahmojen olemusten vuoksi.

Kuten tuli jo mainittua, niin kausi toi mukanaan kaksi uutta vakionäyttelijää: Vincent Young sekä myöhemmin menestystä nauttinut Hilary Swank, joka tosin jätti leikin kesken kauden puolivälin tienoilla. Lisäksi yhdeksi vakiosivuhahmoksi tuli Brandonin ja Steven lehden sihteeriksi Lindsay Price. Ilokseni huomasin, että kumpikaan jäljellä olevista suurista lähtijöistä ei lähtenytkään vielä tällä kaudella, vaikka toisen kohdalla olin muistellut lähdön koittaneen jo 2-3 kautta aiemmin. Myös vanhoja vakihahmoja kävi vieraisilla, kun niin Andrea (Gabrielle Carteris) kuin myös Brandonin vanhemmatkin (Carol Potter ja James Eckhouse). Mukana menossa muun muassa sekä Jessica Alba kuin Lostin Jininä tutuksi tullut Daniel Dae Kim.

Pisteitä: 4/5

perjantai 15. tammikuuta 2010

Project 1001, osa 79/1001: Kuudes aisti

Alkuperäinen nimi: The Sixth Sense
Ohjaus: M. Night Shyamalan
Käsikirjoitus: M. Night Shyamalan
Pääosissa: Bruce Willis, Haley Joel Osment, Toni Collette
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1999

Kesto: 107 min

- Instead of something I want, can it be something I don't want?

- Okay...
- I don't wanna be scared anymore.
 
Lastenpsykiatri Malcolm Crowe (Bruce Willis) palkitaan saavutuksistaan kunniataululla, jota hän ja vaimonsa Anna (Olivia Williams) aikovat juhlistaa kahden kesken, mutta näihin juhliin on tullut myös kutsumaton vieras: Crowen entinen potilas Vincent (Donnie Wahlberg), jota Crowe ei onnistunut parantamaan, minkä johdosta Vincent ampuu tätä. Vuotta myöhemmin ampumatapauksen jälkeen vaimostaan etääntynyt Crowe ottaa potilaakseen Colen (Haley Joel Osment), jolla on samoja oireita kuin Vincentillä, mutta onnistuuko Crowe pelastamaan tämän pojan ja jos niin, niin mitä siitä lopulta seuraa?

Tiedän joitakin ihmisiä, jotka eivät koe tarpeellista nähdä elokuvia toiseen kertaan varsinkaan, jos elokuvan lopussa tapahtuu jokin twisti, jonka he tulisivat muistamaan ikuisesti ja siten heidän mukaansa tällaiset elokuvat eivät enää kestä toista katselua. Siten he tuppaavat lähes yksinomaan unohtamaan, että sitä unohtumatonta loppukohtausta on (useimmiten) edeltänyt hieno ja vaikuttava tarina, jossa se lopputwisti on vain yksi pieni osa-alue elokuvaa. Näin oli asianlaita kuukauden WANHAna katsotun Kuudennen aistin kohdallakin. Tästä elokuvasta ei vain voinut olla tykkäämättä silloin ensimmäiselläkään kerralla, ja jos mahdollista, niin myöhemmillä katselukerroilla elokuvasta sai vielä enemmän irti (tämä oli ainakin viides katselukerta).

Siinä missä toisella ja ehkä vielä kolmannellakin katselukerralla elokuvasta löysi uusia aspekteja, jotka vihjaavat tulevan lopun tapahtumia, niin nyt myöhemmillä katselukerroilla voi vain keskittyä seuraamaan tarinaa, joka oli läpi elokuvan todella hyytävä. Aluksi katsojalle annetaan kuva, että Crowe ottaa Colen potilaakseen siksi, että yhdellä samankaltaisen potilaan, Vincentin, kohdalla hän epäonnistui, jonka vuoksi Vincent-kohtaus oli alussa, mutta lopussa hienosti paljastetaankin totuus Vincent-kohtauksen mukanaololle. Itse Colen tarina alkaa hyvin draamavetoisesti ja tämä draama on kuvattu todella kiinnostavalla ja vähäeleisellä tavalla, mistä ei voinut kuin pitää, varsinkin kun draaman keskellekin mahtui myös jonkin verran niitä outoja tapahtumia. Tätä alkuosaa katsoi oikein mielellään, kun sai keskittyä seuraamaan niitä lopusta vihjaavia vihjeitä niin Malcolmin ollessa Colen kanssa kuin myös Crowen ollessa Annan läheisyydessä ja vaikka mitään erikoista ei tapahtunutkaan, niin tunnelma oli jo hyvin jännittynyt.

Kun sitten Cole kertoo Crowelle suuren salaisuutensa, niin elokuva muuttuu siitä draamavetoisuudesta enemmänkin piinaavan trillerin puolelle ja tässä kohtaa minä olin melkein sydänhalvauksen partaalla, sen verran hyytävää jännitysnäytelmää olin katsomassa ja olo oli tietyllä tavalla ahdistunut koko loppuelokuvan ajan, vaikka tiesinkin lähes jokaisen kohtauksen tapahtumat ulkoa. Sen verran hyvin Shyamalan oli onnistunut luomaan tätä jännitysfiilistä (elokuvaan erinomaisesti sopivan musiikin avulla), että kylmät väreet hiipivät selkäpiihin tämän tästä ja minua ihan oikeasti pelotti välillä, mikä on erittäin hyvän elokuvan merkki, varsinkin kun katselukertoja on näinkin monta. Elokuvan kaksi viimeistä kohtausta olivat hyvin koskettavia, mutta ainakin vihoviimeisen kohtauksen kohdalla myös erittäin jännittävä ja kun elokuva oli ohi, niin olin jälleen kerran täysin mykistynyt elokuvan tehosta ja vielä pitkään elokuvan jälkeenkin olin elokuvan pauloissa.

Elokuva kyllä herätti minussa kysymyksiä, jotka saivat tietyt elokuvan jutut tuntumaan aika epäloogisilta, jos nyt unohdetaan koko kuolleiden näkemishomma pois laskusta, mutta vaikka kuinka olisin halunnut, niin en voinut näistä mieleen tulleista kysymyksistä rokottaa pisteen puolikastakaan, niin vaikuttava elokuva kuitenkin. Eikö kohtausten ulkopuolella Annan ja Malcolmin välillä ollut tapahtunut yhtään mitään? Ei edes heti ampumisen jälkeen? En ainakaan havainnut, että alkukohtauksen ja seuraavan syksyn välissä kuluneen ajan kestoa olisi kerrottu, mutta tuntuu oudolta, ettei pienintäkään epäilystä Malcolmille olisi tullut missään vaiheessa Annan käytöksestä ennen loppua? Niin ja miten Malcolm oli saanut tiedot Colesta ja osasi ylipäätään olla aina oikeassa paikassa oikeaan aikaan? Kuka hänet oli kutsunut? Miten hän oli päässyt siinä alkuvaiheessa Colen kotiin, kun Cole ei ollut päästänyt häntä sisään?

Bruce Willis on totuttu näkemään toimintaelokuvissa, mutta siitä huolimatta hän oli tässä elokuvassa lähes parhaimmillaan (Die Hardissa hän oli vakuuttavampi, myönnettäköön, mutta siihen ne paremmat roolityöt taitavat jäädäkin). Hän oli onnistunut tekemään Crowesta todella traagisen hahmon ja onnistui eläytymään rooliinsa täydellisesti. Kuitenkaan elokuva ei olisi ollut mitään ilman Haley Joel Osmentin tasoista lapsinäyttelijää, joka onnistui tuntumaan aidolta ja siten hänen pelkonsakin tuntui suorastaan tarttuvan ruudun toiselle puolen minuun.

Pisteitä: 5/5

torstai 14. tammikuuta 2010

Project 1001, osa 78/1001: Kadonnut

Alkuperäinen nimi: Spoorloos
Ohjaus: George Sluizer
Käsikirjoitus: Tim Krabbé, George Sluizer
Pääosissa: Bernard-Pierre Donnadieu, Gene Bervoets, Johanna ter Steege
Valmistusmaa: Alankomaat, Ranska
Ilmestymisvuosi: 1988

Kesto: 107 min
 

- Näin taas painajaista viime yönä.
- Sitä, jossa olet jumissa kultaisessa munassa ja leijut yksin avaruudessa.
- Yksinäisyys on sietämätöntä. Tällä kertaa avaruudessa leijaili toinenkin kultainen muna. Jos munat törmäisivät, peli olisi pelattu.
 
Amsterdamista kotoisin olevat Rex ja Saskia (Gene Bervoets ja Johanna ter Steege) ovat autolla liikkeellä Ranskassa. Heiltä loppuu bensa keskellä tunnelia ja Rex lähtee yksin hakemaan bensaa. He pysähtyvät huoltoasemalla, jossa Saskia vannottaa Rexiä olemaan jättämättä tätä enää koskaan yksin, jonka jälkeen Saskia lähtee hakemaan juotavaa Rexin jäädessä autolle. Rex odottaa ja odottaa, mutta Saskiaa ei näy takaisin, joten hän lähtee etsimään tätä, mutta huomaakin kauhukseen, että Saskia on kadonnut...
Elokuvan kannessa mainittiin arvostelusta, jonka mukaan elokuva on pelottavin elokuva koskaan, mistä innostuin, sillä näin ollen kuvittelin saaneeni tähän ensimmäiseen ”viralliseen” 1001-putkeen mukaan myös elokuvan suosikkigenrestäni eli kauhusta, mutta ihan näin ei kuitenkaan ollutkaan, ainakaan mitä tulee tähän nimenomaiseen elokuvaan; myöhemmistä elokuvista en ole ihan 100% varma. Tästä huolimatta elokuva ei missään nimessä ollut huono, vaan Kadonnut oli päinvastoin todella mielenkiintoinen trilleri.

Aluksi tutustutaan kunnolla Rexiin ja Saskiaan, ennen kuin päästään kunnolla asiaan, mikä toi näihin henkilöihin sitä tiettyä syvyyttä. Elokuvan alkuhetkillä myös annettiin katsojan jännittää hetken aikaa niin sanotusti turhaan, kun Rex jätti Saskian tunneliin ja tämä oli omiaan luomassa hyytävää tunnelmaa. Kun sitten Saskia lopulta katosi, niin siirrytään seuraamaan oletetun kidnappaajan Lemornen (Bernard-Pierre Donnadieu) – en voinut olla varma pitkään aikaan, että kyseessä oli oikeasti kidnappaaja, eikä suinkaan katsojan vedätys – valmistautumisesta kidnappaajaksi. Lemornen tarinaa oli mielenkiintoista katsoa juuri siksi, että hän näyttää ihan tavalliselta mieheltä, jolla on hyvä ammatti ja perhe, mutta silti hänen pintansa alla kuohuu pahat aikeet, miksi häntä myös sosiopaatiksi luokitellaan. Tähän Lemornen tarinaan sisältyi kyllä pieniä suvantohetkiä; ne hänen sieppausyrityksensä eivät järin kiinnostaneet. Kun sitten vuosia myöhemmin Rex ja Lemorne tapaavat, niin tämä juonenkäänne oli kiinnostava ja heidän yhteinen matkantekonsa suorastaan piinaavan jännittävä, kun Lemorne avaa omaa tarinaansa vielä lisää. Tämän tarinoinnin aikana minulle tuli melkein suru puseroon sen vuoksi, että kaiken piti olla Saskian sieppauksen kohdalla niin pienestä kiinni. Tuo heidän yhteinen matkansa oli jännittävä ensinnäkin siksi, että jännite Rexin ja Lemornen välillä oli olemassa, vaikka osin piilossa, mutta myös siksi, että Lemorne lupaa, että Rex saa määränpäässä tietää Saskian kohtalon ja mitä parasta elokuvan kokonaisuuden ja lopun kannalta, hän myös pitää lupauksensa!

Näyttelijät olivat ihan hyviä ja varsinkin Donnadieu näytteli rauhallista Lemornea hienosti, joskin tämä tunne saattoi johtua puhtaasti tavalla, jolla Lemornen hahmo on kirjoitettu, sillä täysin kylmänviileänä sosiopaattina Lemornen hahmo oli elokuvan ehdoton suola. Ei sillä, olivat Gene Bervoets ja Johanna ter Steegekin ihan söpö näky pariskuntana.

Tästä elokuvastahan ohjaaja George Sluizer on tehnyt myös Hollywood-remaken, jossa ovat mukana niin Kiefer Sutherland kuin myös Sanda Bullock, mutta mitä tuosta hieman tutkailin, niin elokuvan tarinaa on ilmeisesti muokattu enemmän valtavirtaa miellyttäväksi, ainakin mitä loppuun tulee.

Pisteitä: 4/5

keskiviikko 13. tammikuuta 2010

Project 1001, osa 77/1001: Ja sitten syödään

Alkuperäinen nimi: Tampopo
Ohjaus: Juzo Itami
Käsikirjoitus: Juzo Itami
Pääosissa: Tsutomu Yamazaki, Nobuko Miyamoto, Ken Watanabe
Valmistusmaa: Japani
Ilmestymisvuosi: 1985Kesto: 114 min


- Tapan sinut, jos inahdatkaan elokuvan aikana. Ymmärsitkö? Ja... en myöskään halua hälytyksen menevän päälle.
 
Kaksi rekkamiestä, Goro ja Gun (Tsutomu Yamazaki ja Ken Watanabe) ovat tienpäällä ja lukevat täydellisen nuudelinautinnon kokemisesta ja heille tulee nälkä. He pysähtyvät syömään pienessä Tampopon (Nobuko Miyamoto; tampopo = voikukka) ylläpitämässä nuudeliravintolassa ja Goro joutuu tappeluun. Seuraavana päivänä Goro herää Tampopon hoivatessa tätä, mutta samalla moittii yhdessä Gunin kanssa Tampopon nuudelisoppaa huonoksi. Tampopo pyytääkin Goroa opettamaan hänelle nuudelisopan valmistamisen salat ja Goro lupautuukin, mutta kasvaako Tampopon nuudelibisnes täyteen kukoistukseensa?

Tärkeä tiedonanto: Söin tätä elokuvaa katsellessa makaronia ketsupilla. Sitten asiaan. Minulla on sen verran heikko makuaisti, ettei minusta saisi kulinaristia tekemälläkään, enkä siten tapaa kokatakaan mitenkään kauheasti erikoisia tai erilaisia ruokia (bravuurini taitaa olla makkarakastike), joten siksikin olin vähän epäileväinen tämän elokuvan iskemisestä minuun, sillä mitä nautintoa kaikkea muuta kuin kulinaristille voisi tarjota elokuva, jossa keskitytään pääasiassa ruokiin? No, epäilykset karisivat hyvin nopeasti ja itse asiassa elokuva olikin vallan oivan osoitus siitä, miksi ylipäätään lähdin tämän 1001-projektin kimppuun. Ja sitten syödään nimittäin olisi aivan taatusti muuten jäänyt kokonaan kokematta, vaikka elokuva osoittautui lähestulkoon mestariteokseksi. Juuri tällaisia valtaisia yllätyksiä haluan saada kokea tämän(kin) projektin tiimellyksessä.

Tarina nimittäin oli hillittömän hauska ja oli elokuvan aiheena aika absurdi. Ei uskoisi, että ruokalajin/-lajien valmistamisyrityksestä voisi saada toimivaa täyspitkää elokuvaa ja siten olinkin (positiivisessa mielessä) hämmästynyt elokuvan alkuvaiheessa, että kertooko tämä elokuva todellakin täydellisen nuudelikeiton tekemisestä ja kyllä se vain kertoi. Kuin tässä ei olisi kylliksi, niin jok'ikinen kohtaus varsinkin alkupuoliskolla tuntui tiiviisti liittyvän syömiseen tai ruoalla leikkimiseen. Tätä päätarinaa olikin varsinkin tämän mestarin hakemiseen asti, mutta vaikka jatkoakaan ei voi missään nimessä huonoksi syyttää, niin se ihan kirkkain terä vähän karkasi joksikin ajaksi, kun tuli myös joitakin näitä ei-ruokapitoisia kohtauksia, mitkä olivat kyllä ihan hyviä, mutta kun oli tottunut näkemään joka kohtauksen liittyvän johonkin ruokajuttuun, niin hyvin pieni pettymys iski, kun ei loppupuolella ihan koko ajan syötykään / puhuttu syömisestä. Loppu oli päätarinan osalta sinänsä ennalta-arvattava, mutta sitä oli todella mielenkiintoista seurata ja vaikka lopputuloksen tiesikin, niin ei voinut kuin ihailla upeaa kohtausta, jossa Tampopon kokintaidot joutuvat siihen viimeiseen todelliseen testiin. Elokuva on kuvattu IMDB:ssä eräänlaiseksi nuudeliwesterniksi ja minullekin tuli kyllä elokuvaa katsoessa mieleen se, kuinka länkkärimainen elokuva loppujen lopuksi olikaan. Itse asiassa elokuvan olisi kruunannut se, jos Goro ja Gun olisivat ajaneet rekallaan tietä pitkin kohti auringonlaskua, mutta tämä auringonlasku jäi nyt kokematta.

Tämän päätarinan lomassa nähtiin sitten pätkiä muiden, päätarinaan täysin liittymättömien henkilöiden ruokailutottumuksista ja varsinkin nämä toisiinsa todella löyhin aasinsilloin kytketyt ruokailukohtaukset aiheuttivat sellaisia nauruja, etten muista milloin olisin nauranut niin kovin. Varsinkin tämä ensimmäinen ”ruokapotpuri” sai nauramaan oikein kunnolla. Ainoastaan tämä hammaslääkärikohtaus oli sellainen tylsempi kohtaus, mutta sekään ei kestänyt kauan ja vaikka loppupuolella myös koettiin myös hieman surullisempiakin kohtauksia, niin se ei ollut negatiivista. Tämän rikollispomon, jota näytetitin kimaroiden aikana useasti, tarina oli ihan mielenkiintoinen, vaikka en nyt ihan täysin ymmärtänytkään sen mahdollista symbolista merkitystä ja itse asiassa hänen eteensä kannettiin heti elokuvan alettua elokuvan ensimmäinen ateria. Hänen viisaat sanansa elokuvateatterissa olivat jotain, jonka jokaisen elokuvissakävijän kannattaisi huomioida.

Näyttelijät olivat varsin onnistuneita ja jokaisella kärkinäyttelijän hahmolla tuntui olevan oma persoonansa, jotka tulivat siis hyvin esiin. Goroa näytellyt Tsutomu Yamazaki varsinkin ansaitsee erikoismaininnan ja hän olisi hyvin voinut käydä japanilaisesta lännensankarista, vaikka elokuva tekohetkensä nykyaikaan perustuikin.

Pisteitä: 4,5/5

tiistai 12. tammikuuta 2010

Project 1001, osa 76/1001: Ihana elämä

Alkuperäinen nimi: La dolce vita
Ohjaus: Federico Fellini
Käsikirjoitus: Federico Fellini, Ennio Flaiani, Tullio Pinelli
Pääosissa: Marcello Mastroianni, Anita Ekberg, Anouk Aimée
Valmistusmaa: Italia, Ranska
Ilmestymisvuosi: 1960

Kesto: 167 min

- Olet ensimmäinen nainen luomisen ensimmäisenä päivänä. Olet äiti, sisko, rakastaja, ystävä, enkeli, paholainen, maa, koti.
 
Jonkinasteinen playboy-toimittaja Marcello (Marcello Mastroianni) tapaa juttukeikoillaan naisia tämän tästä, eikä kykene asettumaan paikoilleen. Hän tapaa ravintolassa Maddelenan (Anouk Aimée) ja viettääkin tämän kanssa yön vain löytääkseen aamulla kotoaan morsiamensa Emman (Yvonne Furneaux) yliannostuksen ottaneena. Hän tunnustaa sairaalassa suurta rakkautta Emmaa kohti, mutta sitten pian hän meneekin jo juttukeikalle lentokentälle, johon on saapumassa suuri filmitähti Sylvia (Anita Ekberg), jonka visiitin jälkeen Marcellon elämä ei ole enää entisellään...

Tuli syksyllä ostettua tämä elokuva puhtaasti nimen takia ja vaikka vasta muutama viikko sitten pistin tämän elokuvan tiedot tietokantaani, johon olen merkinnyt myös ohjaajan, niin silti minulle tuli eilen pienenä yllätyksenä, että minulla oli katselulistalla Felliniä, jonka tuotoksia en ollut aiemmin nähnyt. Olinkin pitänyt Felliniä jossain määrin vain elitistien suosikkina, jonka elokuvia ”tavallinen elokuvakansa” ei ymmärrä, mutta vaikka edustankin tätä jälkimmäistä joukkoa, niin on sanottava, että ainakin Ihana elämä yllätti positiivisesti.

Elokuvan alussa kuljetettiin isoa Jeesus-patsasta helikopterilla ja vaikka en nyt oikein tajunnutkaan kohtauksen todellista merkitystä, niin siinä oli silti jotain vaikuttavaa. Tämän jälkeen alettiin näyttää Marcellon elämää ja kaikki nämä hänen naisensa sai minut odottamaan jonkinasteista kolmio- tai jopa neliödraamaa, mutta ilokseni sellaista ei varsinaisesti tapahtunutkaan, vaan oikeastaan koko elokuvan ajan keskityttiin vain ja ainoastaan Marcellon tarinan eteenpäin viemiseen, jossa nämä naiset (varsinkin Maddelena ja Emma) olivat vain lähes kuriositeetteja Marcellon matkanteossa. Nämä ensimmäiset kohtaukset eivät saaneetkaan minua oikein pauloihinsa, vaikka myöhempien tapahtumien jälkeen alkuosakin tuntui selvästi paremmmalta.
Kohtaus, joka muutti mielipiteeni elokuvasta selvästi positiivisen puolelle, oli tämä Madonnan metsästys, sillä tuo kohtaus oli kaikessa absurdiudessaan todella hupaisa, sillä jo ajatus väen villiintymisestä mediaa myöten parin lapsen Madonnan näkemisväitteistä tuntui joltain aivan uskomattomalta, mutta sitten taas toisella tapaa ihan todelliselta, kun kyseessä kuitenkin oli Italia. En siis tiedä, saako siellä tällaiset tapaukset moista hysteriaa aikaan, mutta ainakin elokuva sai sen tuntumaan varsin mahdolliselta skenaariolta. Tämän kohtauksen myötä oikeastaan vasta kunnolla aloin pääsemään tarinaan sisälle ja silloin myös minun kohdalla tapahtui eräänlainen valaistuminen.

Edellä mainitun kohtauksen jälkeen Marcellon tarinaa nimittäin aloin vasta kunnon mielenkiinnolla seurata ja tässä vaiheessa Marcellon tarinan päätös alkoi kunnolla kiinnostaa. Marcellolle tapahtuikin vielä yhtä ja toista, joilla ei näennäisesti ollut tekemistä toistensa kanssa, vaikka Marcelloon itseensä nämä kaikki tapahtumat jollain tavalla vaikuttivatkin. Tässä oli miinuspuolensakin, sillä näin sitä pohti koko ajan, että mitähän nyt seuraavaksi tapahtuisi ja mitä ikinä tapahtuikin, niin periaatteessa saman kohtauksen olisi voinut sijoittaa myös johonkin muuhun kohtaan, jättää kokonaan pois tai korvata ihan toisella kohtauksella. Tämä myös tarkoitti sitä, että jos ei ollut katsonut etukäteen elokuvan kestoa (kuten minä en tehnyt), niin periaatteessa elokuvan olisi voinut kuvitella päättyvän minkä kohtauksen jälkeen tahansa. Sitten kun se päätös lopulta tuli, niin se ei vaikuttanut oikeastaan miltään. Toki, viimeinen kohtaus oli mielenkiintoinen Marcellon ollessa niin sanotusti pohjalla, mutta sillä varsinaisella lopulla ei tuntunut olevan mitään järin suurta merkitystä maailmankaikkeuden tai edes Marcellon tarinan kannalta, olipahan vain yhdenlainen tapa lopettaa elokuva. Sen vihoviimeisen loppukohtauksen jälkeen kuitenkin tarina olisi vieläkin voinut jatkua eteenpäin ihan hyvin.

Marcello Mastroianni oli ihan hyvä roolissaan, mikä näkyi varsinkin jo mainitussa elokuvan loppukohtauksessa, jossa hän näytteli juopunutta ja iljettävää henkilöä varsin uskottavasti. Anita Ekberg ilmeisesti oli elokuvan todellinen tähti, minkä voi päätellä esimerkiksi DVD:n valikosta tai kansikuvasta, joka tosin antaa ihan väärän kuvan elokuvan sisällöstä tai edes Ekbergin roolihahmon suuruudesta siinä. Elokuvan kestoa ajatellen kun hän kuitenkin esiintyi kuitenkin niin vähän aikaa elokuvassa. Ikimuistettavasti? Ehkä, mutta silti niin pienessä roolissa.

Pisteitä: 4/5

maanantai 11. tammikuuta 2010

Project 1001, osa 75/1001: Hannah ja sisaret

Alkuperäinen nimi: Hannah and Her Sisters
Ohjaus: Woody Allen
Käsikirjoitus: Woody Allen
Pääosissa: Woody Allen, Mia Farrow, Michael Caine
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1986

Kesto: 103 min

- And you're gonna believe in Jesus Christ?
- I know – sounds funny. But, I'm gonna give it a try.
 
Tunnetun näyttelijän Hannahin (Mia Farrow) mies Elliott (Michael Caine) rakastuu Hannahin siskoon Leehen (Barbara Hershey), jolla on myös tunteita Elliottia kohtaan. Hannahin toinen sisko Holly (Dianne Wiest) puolestaan yrittää siskonsa tavoin näyttelijäksi, mutta kokee hylkäämisiä kerta toisensa jälkeen niin lavalla kuin miesrintamallakin ja perustaakin catering-bisneksen, joka ei kuitenkaan ota tuulta alleen. Hannahin ex-mies Mickey (Woody Allen) puolestaan taistelee luulotautinsa ja itsensä löytämisen kanssa. Miten tämä valtava ihmissuhteiden verkko liittyykään toisiinsa ja mitä siitä lopulta seuraa?

Kuten sanoin Whatever Worksin arvostelussa, niin en ollut ennen sitä nähnyt yhtäkään Woody Allenin elokuvaa kokonaan niin että muistaisin; pätkiä kyllä muistan nähneeni. Tämä on johtunut osittain omista ennakkoluuloistani, joiden perusteella olin pitänyt Allenin elokuvia lähinnä pikkuhauskoina komedioina, jotka eivät kuitenkaan olisi ihan sitä minun karkkiani. Edellä mainitun elokuvan kohdalla yllätyin (hieman) positiivisesti, mutta tämän elokuvan kohdalla (ikävä kyllä) lopputulos vastasi aikalailla ennakko-odotuksiani, sillä Hannah ja sisaret on juurikin sellainen ihan kelpo elokuva, josta kuitenkaan en saanut kaikkea haluamaani irti.

Tarina jakautui pääosin kolmeen eri osaan eli Elliottin ja Leen suhteeseen, Hollyn välillä epätoivoiseen yritykseen löytää oma paikkansa huipulla sekä Mickeyn luulotautisuuteen ja sen seuraukseen ja näitä tarinoita kuljetettiin rinnakkain käytännössä vuoden ajan. Elokuvan nimihenkilö Hannah oli sitten se elokuvan keskushenkilö, joka yhdisti nämä henkilöt ja tarinat toisiinsa. Kuitenkaan kaikkien näiden henkilöiden tarinat eivät jaksaneet kiinnostaa samalla tavalla. Elliottin ja Leen suhteen kiemurat olivat melko tutunoloisia, eikä Hollynkaan tarinassa jaksanut olla kunnolla mielenkiintoa. Itse asiassa ainoa kiinnostava henkilö oli Mickey, jonka seikkailu niin luulotautisuuden kuin uskontojenkin parissa oli ei vain kiinnostavaa, vaan myös melko hauskaa. Hänen suustaan kuultiin myös elokuvan ehdottomasti parhaat repliikit ja varsinkin se pitkänpuoleinen monologi siinä loppupuolella oli hupaisa, mutta samalla mielenkiintoinen. Whatever Worksin yhteydessä sain kuulla, että Allen esittää usein elokuvissaan tietyllä tapaa itseään ja juuri tuosta Mickeyn monologista oli kuultavissa selvästi Allenin omia ajatuksia. Taustalla tietenkin kuvattiin New Yorkia eri puolilta, kuten kuulemma Allenin elokuville on aika tyypillistä, mikä sopi minusta elokuvaan ihan hyvin. Elokuva ei kuitenkaan seilannut kaikkien näiden ihmissuhdesotkujenkaan keskellä ihan niitä tavallisimpia polkuja, mikä oli tavallaan positiivista ja lopussa sitten summattiin tarinat ihan kivasti. Kuitenkin Leen ja Hollyn tarina olisi saanut olla mielenkiintoisempi, jotta tämä olisi noussut keskikastia paremmaksi.

Woody Allenin hahmo Mickey siis oli elokuvan parasta ja Allen näyttelijänä onnistuikin Mickeynä oikein hyvin. Vaikka muut näyttelijät olivat ihan hyviä hekin (kuten ammattinäyttelijöiltä voi odottaakin), niin samalla tavalla eloa eivät tuntuneet saamaan hahmoihinsa niin kuin Allen ja siten eivät nousseet taustalta kunnolla esiin.

Pisteitä: 2,5/5

sunnuntai 10. tammikuuta 2010

Project 1001, osa 74/1001: Gabbeh

Alkuperäinen nimi: Gabbeh
Ohjaus: Mohsen Makhmalbaf
Käsikirjoitus: Mohsen Makhmalbaf
Pääosissa: Shaghayeh Djodat, Abbas Sayah, Rogheih Moharami
Valmistusmaa: Iran, Ranska
Ilmestymisvuosi: 1996
Kesto: 75 min
 
- Miksi hänen äänensä kuulostaa sudelta?
- Se on minun ja hänen välinen salaisuus. Hän sanoo: "En kestä tätä. Mikset sinä tule? "
 
Gabbeh on taianomainen persialainen matto, jota pesemään lähtevät vanha pariskunta (Hossein ja Rogheih Moharami). Kun matto levitetään lähteelle, sen päälle ilmestyy nuori nainen, Gabbeh (Shaghayed Djodat), joka alkaa kertoa vanhuksille elämästään perheessä, joka kuuluu kiertelevään klaaniin. Jossain kaukana siintää myös Gabbehin oma rakkaus, mutta tulevatko he koskaan saamaan toisensa?

Iranilaisia elokuvia en ollut vielä tätä ennen nähnytkään, joten tämä elokuva saikin toimia ensikosketuksena kyseisen maan elokuviin, eikä minulla itse maastakaan ole sen enempää tietoa kuin mitä mediassa kerrotaan, mikä yleensä on aika negatiivista. Niinpä olikin kiva nähdä vähän sitä toista puolta, joka ei ole sanalla sanoen negatiivinen, vaan tuo esiin jotain myös paikallisista perinteistä ja tavoista. Tällaisena kuvauksena Gabbeh oli ihan mukiinmenevä tuotos, vaikka toki fiktiosta kyse olikin.

En saanut oikein otetta siitä, oltiinko elokuvassa ihan nykyajassa tai kuinka kaukana siitä, mutta mukana kulkeneesta kivääristä päätellen ei nyt montaa vuosisataa menneisyydessä oltu. Tarinassa pompittiin niin matonpesupaikalla kuin Gabbehin tarinassakin, mikä ihan aluksi oli hieman hämmentävää, varsinkin kun tosiaan tämä Gabbeh-neitonenkin ilmestyy ihan tyhjästä, mutta kyllä siitä aika nopeasti älysi, mikä oli homman juju. Tämä varsinainen tarina oli ihan kivaa seurattavaa, vaikka sinänsä mitään uutta ei tarjottukaan. Gabbehin suvun tarinaa kun seurattiin pitkän aikaa, niin siinä ehti nähdä niin iloja kuin surujakin, mutta näitä ovat perhe-/sukukuvaukset muutenkin pullollaan. Se, mikä pisti kiinnostavana elementtinä silmään, oli se nopeus, jolla avioliiton satamaan saatettiin mennä. Myöskin elokuvan antama muu kuva miehisestä ylivallasta oli myöskin ihan kiintoisaa, vaikka tietenkin voisikin käydä mielessä vähän sanoa jotain negatiivista asiasta, jos kyseessä oli todenmukainen kuvaus perheen järjestyksestä, mutta mikäpä minä olen muiden kulttuureja kritisoimaan? Elokuvan lopetus ei tarjonnut järin suurta yllätystä, vaan kykenin aavistamaan asian todellisen laidan jo paljon etukäteen, sikäli kuin onnistuin tulkitsemaan tapahtumia oikein. Elokuva oli kyllä hivenen liian lyhyt.

Näyttelijät olivat ihan mukavia, sikäli kuin osaan mitään iranilaisesta näyttelytyöskentelystä sanoa, mutta tämän vanhan miehen eli Hossein Moharamin puhetyyli oli oudon hitaanpuoleista, mikä loi pientä mielikuvaa Twin Peaks -kääpiön puhetavasta, mutta mikä sai sitten  samalla persian/farsin kuulostamaan aika hauskalta.

Pisteitä: 3/5

perjantai 8. tammikuuta 2010

Project 1001, osa 73/1001: Faces

Alkuperäinen nimi: Faces
Ohjaus: John Cassavetes
Käsikirjoitus: John Cassavetes
Pääosissa: John Marley, Gena Rowlands, Lynn Carlin
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1968

Kesto: 130 min

- How did we get into this?
- How did we get into it? How the hell do we get out of it?
 
Richard Forst (John Marley) lähtee ystävänsä Freddie Draperin (Fred Draper) kanssa erään naisen, Jeannetten (Gena Rowlands) asunnolle. Ensin kaikki kolme juhlivat sulassa sovussa, mutta lopulta Richardille ja Fredille tulee sanaharkkaa ja Fred häipyy, mutta ei kuitenkaan ennen kuin on ehtinyt kertoa Richardille, että Jeannette on oikeasti prostituoitu. Tästä huolimatta Richardin ja Jeannetten välille tulee jotain kipinää, mutta Richardilla on kotona myös vaimo odottamassa...

Tätä elokuvaa alkaessaan katsomaan saattaa kokea jonkinasteisen kulttuurishokin, sillä tämän elokuvan kohdalla ei ole oikeastaan mitään (edes tuon ajan) elokuville tyypillistä luvassa, vaan luvassa on ainakin kuvaustapansa suhteen melko omaperäinen tuotos. Tästä huolimatta Faces ei jäänyt mieleen mitenkään järin suurena mestariteoksena.

Elokuva oli tehty mustavalkokameralla, mutta siitä ei kuitenkaan välittynyt vaikutelma, että nyt oltaisiin jotenkin vanhan elokuvan parissa, vaan selvästi näki heti alussa, että kyseessä on jo ”värikaudella” kuvattu elokuva eli toisin sanoen tämä mustavalkokamera on selvästi ollut ”uudempaa mallia”. Kuvauksen vuoksi elokuva tuntuikin siltä, että sen oli ohjannut ammattiohjaaja amatöörityyliin. Tästä johtuen elokuvassa olikin tietynasteinen tuoreuden maku, mikä välittyi jo elokuvan ensihetkistä ja tällä nyt tarkoitan sitä, että vastaavanlaisesti kuvattuihin elokuviin ainakaan minä en ole juuri törmännyt.

Toinen piristävä seikka oli itse varsinainen tarina, joka koostui 5-6 todella pitkästä kohtauksesta (ja pari lyhyemmästä), joissa jokaisessa seurattiin aina yhtä tilannetta yhdessä paikassa. Tarinankerronta oli siis paikoin viipyilevää, mutta ei missään nimessä tylsää. Esimerkiksi Jeannetten asunnossa tapahtuvissa kohtauksissa saattaa olla pitkän aikaa sellaista yleistä jutustelua, jolla ei ole tarinan kannalta juurikaan merkitystä, ennen kuin tulee kohtauksen huippukohdat eli tapahtumat, joilla on koko tarinan kannalta jotain merkityksellistä. Myös eräässä lyhyemmässä baarikohtauksessa annettiin pitkän aikaa musiikin soida taustalla ja kameran kierrellä siinä tilassa ennen kuin mentiin lopulta asiaan eli Richardin Jeannetten etsimiseen. Tällainen kohtausten rakentelu oli varsinkin alussa oikein mielenkiintoista katseltavaa, varsinkin kuin nämä ”turhat” tapahtumat eivät kuitenkaan olleet tylsiä, mutta siinä puolivälin kieppeillä eli käytännössä toisen Jeannetten asunnossa vietetyn kohtauksen jälkeen alkoi kuitenkin se suurin innostus tätä elokuvaa kohti laskea ja melkein jo odotteli, että elokuvaa vietäisiin päätökseen ja loppua ei varsinaisesti voinut elokuvan luonteen vuoksi oikein ennakoida etukäteen ja elokuva olisikin voinut päättyä melkein miten vain. Se, mistä en oikein pitänyt, oli varsinkin Richardin ja vaimonsa Marian (Lynn Carlin) naureskelusessio, mutta senkin melkein kykeni ohittamaan vain pariskunnan omana juttunaan. Mitä tulee sitten loppuun, niin se kyllä jätti kaiken vähän auki, mutta toisaalta sitten jo nähdyt, sinänsä epämääräiset ja tarkoituksettomilta vaikuttavat tapahtumat pohjustivat tällaista lopetusta, joten sinänsä se ei tullut yllätyksenä.

Yksi syy varsinkin alkupuoliskon miellyttävyyteen löytyi Richardin näyttelijästä John Marleysta. Hän oli hyvin puoleensavetävä tyyppi persoonaltaan ja niinpä hänen edesottamuksiaan olikin hauska seurata. Loppupuolella hän olikin sitten jo vähän vakavampi, mikä ei ihan täysin iskenyt. Kun siirryttiin käsittelemään Mariaa ja hänen ystäviensä illanviettoa, niin elokuvasta tuli hivenen tylsempi, vaikkei Lynn Carlin sinänsä huono ollut (toki hänen seurueensa oli sellaista sakkia, etten kauheasti olisi jaksanut katsoa), mutta ei myöskään lähellekään samanlaista karismaa kuin John Marleyssa.

Pisteitä: 3/5

torstai 7. tammikuuta 2010

Project 1001, osa 72/1001: Easy Rider - matkalla

Alkuperäinen nimi: Easy Rider
Ohjaus: Dennis Hopper
Käsikirjoitus: Teddy Southern, Dennis Hopper, Peter Fonda
Pääosissa: Peter Fonda, Dennis Hopper, Jack Nicholson
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1969

Kesto: 92 min

- I'm from t he city... Doesn't matter what city. All cities are alike.
- Well, why'd you mention it then?
- 'Cause I'm from the city, a long way from the city, and that's where I wanna be right now.
 
Wyatt ja Billy (Peter Fonda ja Dennis Hopper) tekevät huumekauppoja Meksikossa ja saavat niistä sen verran paljon rahaa, että he päättävät ottaa moottoripyörät alleen ja lähtevät kohti New Orleansia viettämään Mardi Grasia vain, koska he pystyvät siihen ja ovat näin ollen vapaita kulkemaan. Matka on pitkä ja sen aikana he kohtaavat jos jonkinlaista kulkijaa, mutta saavatko he nauttia rahan tuomasta vapaudesta ikuisesti?

Tämä elokuva oli halvalla tehty, mutta sai aikaan suunnattoman menestyksen ja oli luomassa aivan uudenlaista näkemystä Hollywoodin mieskuvasta ja miehille suunnatuista elokuvista. Tämä on ilmeisesti pääasiassa se syy, miksi elokuva on listattu 1001 elokuvaa -kirjaan, eikä suinkaan se, että elokuva olisi ollut jollain tavalla edes lajityyppinsä, road movien, valioita. Sellainen Easy Rider – matkalla nimittäin ei ollut.

En nyt sano, että olisin nähnyt järin monta road moviea, mutta yleensä niistä näkemistäni sellaisista olen pitänyt ja nimenomaan road moviemaisuus oli tämänkin elokuvan parasta antia. Kivoja maisemia ja vuoria siellä täällä, joskin näin suomalaisen katsojan silmiin oli vaikeuksia tietää, missä kulloinkin oltiin. Mitä tulee sitten itse tarinaan, niin se puoli elokuvasta oli ihan olematonta, jos sitä nyt oli ollenkaan. Wyatt ja Billy vain ajoivat sinne tänne ja kun pysähdyttiin, niin poltettiin ruohoa, eikä heidän välisensä dialoginsa järin kiinnostavia. Myöskään tämä ensimmäinen varsinainen pysähdyspaikka eli hippikommuuni loisti suorastaan tylsyydellään, eikä siellä tahtonut tapahtua mitään kivaa. Wyattin ja Billyn luonteiden vastakkaisuuskaan ei oikein toiminut kunnolla, sillä vaikka Wyattin rauhallisuus oli ihan positiivinen asia, niin Billy puolestaan oli sen verran iso räyhähenki, että se peitti oikeastaan alleen Wyattin rauhallisuuden. Elokuva sai hetkeksi lisää eloa, kun he nappasivat kyytiinsä puheliaan ja välillä myös sinänsä ihan hienoja oivalluksia heittävän George Hansonin (Jack Nicholson), mutta ei tarpeeksi, jotta siitä olisi kyennyt pitämään kunnolla. Sitten lopussa New Orleansissa koettiinkin koko elokuvan eräänlainen antikliimaksi, kun Wyatt ja Billy naisineen viettivät huumehöyryistä elämää, joka oli kuvattu todella ärsyttävällä tavalla käyttäen todella lyhyitä välähdyksiä pitkän aikaa. Elokuvan loppu oli tyly ja vaikka koenkin ymmärtäväni loppuratkaisun symboliikan jollain tasolla, niin se ei auttanut minua pitämään siitä. Musiikkipuoli oli ihan kohtalaista, mutta ainoastaan Born to Be Wild nousi elokuvasta positiivisessa mielessä kunnolla esiin.

Tässä elokuvassa kärkinäyttelijöiden ura huipulla oli vielä vasta edessä päin (Jack Nicholsonkin ilmeisesti ensimmäisessä isossa roolissa), mutta varsinkin Peter Fondassa oli nähtävillä sitä jotain, mitä teki hänestä erään aikansa suurimmista näyttelijöistä, puhun siis noin niin kuin karismaltaan. Dennis Hopper oli liikaa naamakarvojensa takana, jotta hän olisi tehnyt vaikutuksen. Jack Nicholson oli kuitenkin elokuvan parasta antia noin niin kuin näyttelijöiden osalta, vaikka tietyt hänelle ominaiset maneerit vielä olivatkin piilossa.

Pisteitä: 2/5

Easy Rider - matkalla, Easy Rider - The Ride Back

keskiviikko 6. tammikuuta 2010

Project 1001, osa 71/1001: Dancer in the Dark

Alkuperäinen nimi: Dancer in the Dark
Ohjaus: Lars von Trier
Käsikirjoitus: Lars von Trier
Pääosissa: Björk, Catherine Deneuve, David Morse
Valmistusmaa: Tanska, Saksa, Alankomaat, Italia, Yhdysvallat, Iso-Britannia. Ranska, Ruotsi, Suomi, Islanti, Norja
Ilmestymisvuosi: 2000
Kesto: 134 min
 
- In a musical, nothing dreadful ever happens.
 
Musikaaleista pitävän hieman  Selman (Björk) suvussa kiertää perinnöllisenä sairautena sokeutuminen ja kun hänen poikansa Gene (Vladica Kostic) sairastuu myös siihen, niin he muuttavat Tshekkoslovakiasta Yhdysvaltoihin, jossa Genen silmät voitaisiin leikata kuntoon. He asettuvat asumaan ystävällisen pariskunnan Billin ja Lindan (David Morse ja Cara Seymour) pihalle asuntovaunuun ja Selma päätyy työskentelemään puolisokeana tehtaassa, jotta saisi rahaa Genen leikkaukseen samalla kun harjoittelee The Sound of Music -musikaalia varten. Rahat tulevatkin lopulta lähestulkoon kokoon, mutta Selma erehtyy kertomaan rahahuolista kärsivälle Billille rahojen olemassaolosta...

Elokuvan pyörähtäessä käyntiin huomasin hahmojen puhuvan englantia ja niinpä minä jo hetken ehdin säikähtää, että olinko saanut dubatun version, minä kun luulin tätä elokuvaa sattuneista syistä joka tanskan- tai islanninkieliseksi, mutta pikaisen IMDB-käynnin jälkeen rauhoituin. Näin ollen ennakkotietoni tästä elokuvasta eivät olleetkaan kovin suuret (tiesin Björkin ja musikaalisuuden), mitä nyt olin aina halunnut nähdä tämän elokuvan, ja se on toden totta sanottava, että Dancer in the Dark oli todellakin odottamisen arvoinen.

Tarina lähti käyntiin hiljalleen esitellen Selman hahmo kunnolla ja niinpä aluksi hänet nähdään ja kuullaan musikaalin harjoituksissa laulamassa, jonka jälkeen seuraa Selman työpaikan esittely sekä hänen ja Genen kotiolot. Näin Selma tulee hyvin katsojalle tutuksi heti alussa, mikä oli vain ja ainoastaan plussaa ja tarinassa onkin jotain outoa lämpöä, mutta samalla tiettyä koskettavaa surumielisyyttä. Selman tarinaa olikin todella mielenkiintoista seurata ja jo alkumetreiltä sitä toivoi Selmalle ja Genelle kaikkea hyvää tapahtuvaksi. Billin ja Selman uskouduttua toisilleen tarinaan tulee entistäkin enemmän imua, sillä Billin aikeet kävivät selviksi heti ja kun Selma lopulta sai rahat takaisin, niin sitä viimein tajusi, että tämä elokuva ei todellakaan noudata musikaalien kevyttä linjaa, mihin elokuvan aikana monesti viitataankin. Loppuosa elokuvasta olikin sitten hyvin synkkä ja surullinen, mutta toisaalta loppu oli kaiken nähnyn jälkeen juuri sellainen kuin halusinkin sen olevan, vaikka välillä luodaankin katsojalle toivoa toisenlaisesta lopusta. Tämä toivonpilkahdus oli hyvä pikku twisti elokuvan loppuun juuri siitä syystä, että senkään jälkeen tarina ei edennyt niin sanotusti tuttuja polkuja, eikä näin ollen vesittänyt elokuvan loppua eikä myöskään siten koko elokuvan tehoa. Nappisuoritus! Käsivaralta kuvaaminenkin tuntui läpi elokuvan kovin luontevalta valinnalta, eikä siihen oikeastaan missään vaiheessa kiinnittänyt kunnolla huomiota, ei edes elokuvan alussa.

Elokuvan musiikki nyt ei ole ihan sellaista, mitä minä tahtoisin kotona kuunnella (no, muutenkin aika vähän harrastan soundtrackeja), mutta oi että kun se sopi täydellisesti itse elokuvaan. Nämä Björkin sanoittamat ja laulamat kappaleet olivat välillä aika psykedeelisen oloisia ja siten aivan jotain muuta kuin musikaaleista on totuttu kuulemaan. Nämä kappaleet siis todella tukevat elokuvan päätarinaa hyvin, varsinkin kun, vaikka kyseessä oli usein fantasiakohtauksista, Björk ja kumppanit noudattivat sitä minulle mieleisintä musikaalikaavaa, eli ihmiset alkoivat tuosta noin vain yhtäkkiä laulaa. Kun sitten koko loppuosan toiveeni toteutui ja viimeinen laulu koettiin vielä siinä vihoviimeisessä kohtauksessa, niin tästä musiikkipuolestakin jäi tosi hyvät fiilikset.

Björk onnistui olemaan myös roolissaan täydellinen, sillä hän vaikutti jo elokuvan ensimetreiltä asti kovin aidolta. Selman hahmo ei todellakaan ole niitä tyypillisimpiä ilmestyksiä, mutta silti Björk osasi tuoda hahmoonsa sellaista positiivista elinvoimaa, että ei voinut kuin ihailla. David Morsella oli oma hyvä jäyhä olemuksensa läpi elokuvan ja Kathyä näytellyt Catherine Deneuve onnistui hänkin hyvin.

Pisteitä: 5/5

PS. Elokuvan jälkeen koin suunnatonta halua alkaa katsoa The Sound of Musicia.

tiistai 5. tammikuuta 2010

Project 1001, osa 70/1001: Cabaret

Alkuperäinen nimi: Cabaret
Ohjaus: Bob Fosse
Käsikirjoitus: Jay Presson Allen, Christopher Isherwood
Pääosissa: Liza Minnelli, Michael York, Helmut Griem
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1972

Kesto: 120 min

- I suppose you're wondering what I'm doing, working at a place like the Kit Kat Club

- Well, it si a rather unusual place.
- That's me, darling. Unusual places, unusual love affairs. I am a most strange and extraordinary person.
 
Vuonna 1931 britti Brian Roberts (Michael York) saapuu Berliiniin ja asettuu asumaan pensionaattiin, jossa on kabaree-esiintyjä Sally Bowlesin tarjoama huone vapaana. Sally yrittää iskeä Brianin, mutta Brian ilmoittaa, ettei ole kiinnostunut naisista. Brian saa kuitenkin käyttää Sallyn huonetta opettaakseen saksalaisille englantia ja saa oppilaikseen protestantin Fritz Wendelin (Fritz Webbel) sekä juutalaisen Natalia Landauerin (Marisa Berenson), jotka ihastuvat toisiinsa. Sally puolestaan toivoo epätoivoisesti pääsevänsä oikeaksi näyttelijäksi, mutta toteutuuko se ja syntyykö Brianin ja Sallyn välille sittenkin jotain?

Liza Minnelli on minulle nimenä todella tuttu, mutta tuossa kun katselin hänen filmografiaansa, niin ainakaan näyttelijänä hän ei ole minulle tuttu, liekö sitten musiikkinsa kautta tai vain lehtien kautta, mene ja tiedä. Kuitenkin Cabaret on vissiin ollut yksi iso menestystekijä Minnellin takana, mutta minun on kyllä sanottava, että minua tämä ei juurikaan lämmittänyt.

Tarina sijoittui aikaan, joka oli minusta ihan kiintoisa verrattuna joihinkin viimeaikaisiin näkemieni elokuvien aikakausiin (Yhdysvaltain sisällissota, Ranskan vallankumous) eli Natsi-Saksan alkuaikoihin. Tätä natsivallan kunnioituksen nousua olikin ihan kiva seurata noin niin kuin historiallisessa mielessä, varsinkin kun ajassa ei menty kuitenkaan toiseen maailmansotaan, vaan pysyttiin ajassa, jossa natsit vasta alkoivat nostaa päätänsä kunnolla ja Hitlerikin loisti poissaolollaan. Nämä natsikohtaukset (tai viittaukset natseihin) olivat sen verran lyhyitä, etteivät ne vieneet kuitenkaan pääosaa elokuvasta, vaan niitä oli juuri sopivan vähän. Toisaalta sitten näiden natsikohtausten pääasiallinen liittymättömyys varsinaiseen tarinaan olikin sitten jo hieman negatiiviista, sillä nyt niitä näytettiin vähän niin kuin irrallaan muusta tarinasta, mikä oli vähän huono juttu, vaikka varsinkin Fritzin ja Natalian tarinaan natsit vähän liittyivätkin.

Mitä tulee sitten päätarinaan eli Sallyn ja Brianin tutustumiseen sekä heidän ystäviensä kohtaloihin, niin tämä puoli sitten kiinnostikin selvästi vähemmän. Jotenkin molemmat päähahmot olivat sen verran vailla karismaa, ettei kumpikaan tahtonut oikein herättää minkäänlaisia tunteita ja tämä heidän yhteinen taivalkin oli aika tylsä. Pieni valonpilkahdus koettiin siinä vaiheessa, kun paljastui tämä kolmiodraama täydessä laajuudessaan, mutta loppujen lopuksi sitäkin käsiteltiin sitten vain ja ainoastaan yhdessä kohtauksessa ja minun täytyy sanoa, että olisin toivonut Brianin saavan sen kolmannen osapuolen itselleen. Nimittäin vaikka ei mitään järin paljastavaa etukäteen näytettykään, niin heidän välillään oli selkeästi havaittavissa sitä jotain ja niistä olisi tullut oikein söpö pari. Sallyn raskausvaihe oli sekin ihan ok, mutta päättyi tavalla, josta en oikein tykännyt (lähinnä Sallyn asenteen takia). Loppukaan ei oikein miellyttänyt turhan tavallisuudellaan ja kokonaisuus oli sellainen, että hyvin lähellä olin antaa puoli pistettä vähemmän.

Tämähän oli myöskin musikaali ja siten voisikin musiikkipuolesta sanoa sen verran, että musiikki ei herättänyt oikein mitään intohimoja suuntaan taikka toiseen. Tähän oli syynä se, että toisin kuin (näkemissäni) musikaaleissa yleensä, niin nyt nämä musiikkiosuudet yhtä lukuun ottamatta tapahtuivat sillä yhdellä lavalla ilman varsinaista tarinallista yhteyttä. Tai no, lauluissa oikeastaan summattiin edellä nähtyjen kohtausten tapahtumat yhteen, mutta jotenkin tämä vaan ei toiminut sillä tavalla kuin tekijät ovat luultavasti halunneet. Nämä musiikkiosuudet siis olisi saatu solmia paremmin yhteen tarinan kanssa, jotta kokonaisuus olisi ollut sellainen minulle mieleisempi elämys. Laulut eivät olleet mieleisiäni ja ainut oikeasti vaikuttava elämys koettiin itse asiassa lavan ulkopuolella maalla, jossa nämä natsinuoret alkoivat laulaa sitä kappalettaan majatalon pihakahvilassa ja nämä ”tavalliset” saksalaiset alkoivat laulaa mukana ja koko jutun olisi huipentanut se, että nämä saksalaiset olisivat myös kohottaneet kätensä natsitervehdykseen natsisotilaiden näin tehtyä, mutta tämä jäi nyt näkemättä.

Liza Minnelli oli hyvä esiintyjä kyllä, sen näki näistä lauluesityksistä ja varsinkin hänen viimeinen ohjelmanumeronsa oli se hänen lahjakkuutensa kaikkein parhaiten esiin tuova kohtaus, mutta lavan ulkopuolella hän ei vakuuttanut mitenkään kovinkaan mieleen jäävältä tapaukselta ja sama vaivasi myös Briania näytellyttä Michael Yorkia. Tätä kabareeisäntää olisi voinut näyttää myös lavan ulkopuolellakin.

Pisteitä: 2,5/5