keskiviikko 30. joulukuuta 2009

Project 1001, osa 64/1001: Katkenneita kukkasia

Alkuperäinen nimi: Broken Blossoms or The Yellow Man and the Girl
Ohjaus: D.W. Griffith
Käsikirjoitus: D.W. Griffith, Thomas Burke
Pääosissa: Lillian Gish, Richard Barthelmess, Donald Crisp
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1919

Kesto: 75 min

- 'Taint nothin' wrong! 'Taint nothin' wrong! I fell down in the doorway and wasn't nothin' wrong!
 
Cheng Huan (Richard Barthelmess) muuttaa Kiinasta Lontooseen ajatuksenaan sivistää moukkamaisia länsimaalaisia. Hyvin pian Lontooseen pääsyn hänen pilvilinnansa romahtavat ja hän päätyy pitämään kauppaa maahanmuuttajataustaiseen kortteliin. Siellä hän ihastuu Lucyyn (Lillian Gish), joka lopulta päätyy väkivaltaisen isänsä pahoinpitelyn jälkeen Chengin kauppaan ja Cheng ottaa tämän hoitaakseen, mutta tämä ei suinkaan miellytä kaikkia.

Kahden ensimmäisen katsotun D.W. Griffithin elokuvan jälkeen minulla oli aika iso epäilys siitä, pystyykö hän tarjoamaan minunkaltaiselleni nykykatsojalle mitään sellaista, mikä oikeasti tekisi vaikutuksen ja jonka katsomisesta nauttisin. No, Katkenneita kukkasia poisti nämä epäilykset kertaheitolla, joskaan varsinaisesta nautinnosta ei tämän elokuvan kohdalla pysty puhumaan.

Ei sillä, etteikö tarina olisi ollut hyvä, se nimittäin oli sitä. Tästä on pitkälti kiittäminen sitä, että nyt ensimmäistä kertaa minun näkemistäni Griffithin elokuvista tarina etenee hyvin johdonmukaisesti ilman erikoisia hyppelyjä sinne tänne. Toki tässä seurataan niin Chengiä, Lucyä kuin Lucyn isääkin (Donald Crisp), mutta nyt tämä kaikki tehdään enemmän tai vähemmän nykystandardien mukaisesti eli elokuva ei eksy missään vaiheessa sivuraiteille. Kuitenkin syy, miksei elokuvan kohdalla voi puhua nautinnosta, on siinä, että tarina oli kaikin puolin hyvin surullinen. Jo elokuvan etukannen maininta kielletystä rakkaudesta toi mieleeni erään vuosisatoja vanhan rakkaustarinan, mutta varsinainen tarina oli kaikkea muuta kuin versio tuosta rakkaustarinasta ja siten jaksoinkin läpi elokuvan uskoa, että elokuva päättyisi kaltaiselleni piiloromantikolle sopivalla tavalla, mutta kun näin ei käynytkään, niin tulin hyvin surulliseksi, sillä loppu päättyi samankaltaisesti kuin tuo jo mainittu tunnettu rakkaustarina. Itse asiassa koko elokuvaa leimasi tietty surumielisyys ja tästä on pääosin kiittäminen Lucyn isää, joka sentään sai sen, minkä ansaitsikin, mutta myös elokuvassa soivaa musiikkia, joka oli läpi elokuvan kaihoisalla tavalla kaunista. Elokuva ei myöskään sisältänyt juuri mitään ylimääräistä, mutta mitään en jäänyt myöskään kaipaamaan, joten kestoltaan oli juuri sopiva. Elokuvan vaikuttavuudesta kertoo se, että vielä tunti elokuvan jälkeenkin mieli oli surullinen elokuvan tapahtumien vuoksi. Tästä en laskenut pisteitä, mutta jostain syystä yksi puolen minuutin pätkä toistui kahdesti. Lisäksi pientä slapstickmaisuutta elokuvassa oli havaittavissa (Lucyn hoipertelu ja nyrkkeilykohtauksessa), mutta tämä ”slapstick” ei elokuvan surullisen luonteen vuoksi naurattanut yhtään.

Elokuva tehtiin vain kolme vuotta edellisen katsomani Griffithin elokuvan, Suvaitsemattomuuden jälkeen, mutta silti kuvauksen puolella on otettu aimo harppauksen eteenpäin. Tarina, kuten jo sanoin, etenee johdonmukaisesti, mutta sen lisäksi myös kuvauspuoleen on satsattu. Kohtaukset ovat nyt pitkiä ja ne näyttävätkin kohtauksilta, eikä vain toisistaan irrallisilta pätkiltä, jotka ovat vain kursittu kokoon. Tekstiruudutkaan eivät aina ole irrallisia, vaan nyt niitä on (onnistuneeksi) ”häivytetty” esiin ja pois myös kuvien päälle. Toisin sanoen nyt elokuva näyttää sellaiselta, millaiseksi nykykatsoja helposti mykkäelokuvat kuvittelee, toisin kuin kahden aikaisemman (katsomani) Griffith-elokuvan kohdalla ja tämä oli selkeästi vain positiivista.

Lillian Gish oli loistava roolissaan ja välillä hänen kasvoistaan todella heijastui pelko isäänsä kohtaan ja muissakin kohtauksissa hän oli varsin vakuuttava ja myös Donald Crisp oli vakuuttava. Toisin sanoen Kansakunnan synnystä ja Suvaitsemattomuudesta poiketen näyttelijät tuntuivat todella menneen rooliensa sisälle. Kuitenkin Chengiä näytellyt Richard Barthelmess oli turhan vähäeleinen ja siten yksiulotteinen roolissaan, mikä minua ainakin häiritsi ja jos hän olisi näyttänyt eläväisemmältä, niin elokuva olisi saanut minulta täydet viisi tähteä.

Pisteitä: 4,5/5

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti