sunnuntai 27. joulukuuta 2009

Project 1001, osa 63/1001: Suvaitsemattomuus

Alkuperäinen nimi: Intolerance: Love's Struggle Throughout the Ages
Ohjaus: D.W. Griffith
Käsikirjoitus: D.W. Griffith, Frank E. Woods, Hettie Grey Baker, ym.
Pääosissa: Mae Marsh, Robert Harron, F.A. Turner
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1916
Kesto: 163 min
 
- Such a fine man, Admiral Coligny. If only he thought as we do.
- Such a wonderful king. If only he thought as we do.
 
Suvaitsemattomuus hallitsee maailmaa. Puritaanit ovat vauhdissa nykyajassa ja niinpä muun muassa The Dear One (Mae Marsh) saa kokea todella karvaasti tiukentuneet asenteet. Minkäänlaista huvittelua ei sallita, mikä johtaa lopulta irtisanomisiin, mikä puolestaan saa muun muassa "Rakastetun" (suomennos minun) tulevan sulhasenkin The Boyn (Robert Harron) rikollisiin puuhiin. Lopulta "Poika" joutuu (lavastettuna) vankilaan ja puritaanit naiset pitävät sopimattomana, että The Dear One saisi kasvattaa lasta, jonka isä on vankilassa ja vievät lapsen pois. Suvaitsemattomuutta on toki ollut aina, kuten Ranskassa 1570-luvulla katolisten ja protestanttien välillä, Jeesuksen aikana Juudeasa kuin myös muinaisessa Babyloniassa, mutta seuraako suvaitsemattomuudesta loppujen lopuksi mitään hyvää?

D.W. Griffithin edellistä elokuvaa Kansakunnan synnyn tarinaa kritisoitiin siinä määrin muun muassa rasistisuudesta, että hän päätti tehdä vastaiskun ja teki elokuvan suvaitsemattomuudesta. Elokuva tosin valmistui vain muutamia viikkoja Kansakunnan synnyn julkaisun jälkeen, mikä tarkoittaa joko sitä, että Griffith aavisti tulevan kritiikin jo etukäteen tai sitten vain elokuvat oli nopeampi tehdä tuohon aikaan, vaikka tämäkin paisui lähes kolmetuntiseksi spektaakkeliksi. Suvaitsemattomuus oli kuitenkin niin repaleinen, että (ilmeisesti) tuon ajan katsojat eivät oikein saaneet tolkkua elokuvasta (mikä näkyi sitten lipputuloissa) ja jos nyt rehellisiä ollaan, niin minulle elokuva aiheutti vähän samanlaisia tuntemuksia, vaikka nyt yön yli nukuttuani en voi tätä täysin kehnoksikaan väittää.

Elokuvassa siis seurattiin neljää eri tarinaa, joiden pääpaino oli ainakin jonkinasteisessa suvaitsemattomuudessa. Tarinoita ei kuitenkaan kerrota tarina kerrallaan, vaan Griffith kuljettaa kaikkia tarinoita rinnakkain niin, että ihan yhtäkkiä saatetaan hypätä Babyloniasta nykyaikaan ja sieltä eteenpäin Ranskaan. Tämä ratkaisu vaati paljon totuttelua ja vaikka elokuvan loppuvaiheessa, jossa tarinasta toiseen hypitään vieläkin ripeämmin, minua ei enää varsinaisesti häirinnyt tämä hyppiminen, niin se ei tarkoita sitä, että olisin varsinaisesti pitänyt ratkaisusta. Näistä tarinoista Jeesuksen matka - olikohan tämä ensimmäinen elokuva, jossa kuvataan Jeesusta? - sekä Ranskan uskonkiista jäivät lopulta aika kuriositeetin asemaan, eivätkä herättäneet myöskään oikein minkäänlaista mielenkiintoa. Siten näistä tarinoista mielenkiintoisimmat tarinat olivatkin Babylonian ja nykyajan (siis vuoden 1916) tapahtumat ja näitä kahta tarinaa näytettiinkin elokuvassa eniten. Babylonian tarinassa kiinnosti se petos-teema, jonka vuoksi sitä oli paikoittain ihan jännä katsoa, kun ei kunnolla tiennyt, miten se tulisi päättymään, vaikka tekstiruudut antoivatkin viitteitä tulevasta, tosin ihan liian aikaisin. Myöskin nykyajan tarinassa jännitti se seikka, että miten "Pojan" käy ja muutenkin tarinasta tuli mielenkiintoinen siinä vaiheessa, kun "Rakastetun" vauva viedään pois, niin myös sitä saa jännätä, saako "Rakastettu" vauvansa takaisin. Junan takaa-ajo autolla oli ehkä hieman liikaa. Näistä tarinoista tämä nykyajan tarina oli selvästi helpoiten seurattavissa, mutta ei Babylonian tapahtumatkaan (alkua lukuun ottamatta) vaikeita ollut. Jeesuksen tarinaa oli helppo seurata siitä syystä, että se oli muuten tuttu, mutta sitten taas Ranskan tapahtumista en tahtonut ottaa oikein kunnolla selkoa. Vaikka siis pääosan elokuvaa pysyikin joten kuten kärryillä, niin tästä ei ole kiittäminen tekstiruutuja, jotka "heijastettiin" taustakuvan päälle niin, että vaalea teksti oli välillä melkein yhtä vaalean kuvan päällä, jolloin tekstistä ei ottanut mitään selkoa ja tämä olikin selkeästi yksi elokuvan suurimmista kompastuskivistä. Kun elokuva kuitenkin kuljetti montaa tarinaa rinnakkain, niin selkeät tekstiruudut olisivat olleet poikaa. Taustalla soiva musiikki oli monin paikoin tuttua ja siten se oli suorastaan pelastamassa joitakin muuten vähän tylsempiä kohtauksia.

Näyttelijöistä en nyt sen enempää lähde sanomaan, mutta nyt oli havaittavissa paljon vähemmän kameraan katsomista kuin edellisessä filmissä.

Pisteitä: 2,5/5

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti