Alkuperäinen nimi: Gone with the Wind
Ohjaus: Victor Fleming, George Cukor, Sam Wood
Käsikirjoitus: SidneyHoward
Pääosissa: Vivien Leigh, Clark Gable, Leslie Howard
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1939
Kesto: 224 min
- Sir, you are no gentleman.
- And you, Miss, are no lady.
Eletään 1860-luvulla Yhdysvaltojen Etelävaltioissa Yhdysvaltain
sisällissodan syttymisen kynnyksellä. Nuori Scarlett O'Hara (Vivien
Leigh) saa tietää, että hänen rakastettunsa Ashley Wilkes (Leslie
Howard) on menossa naimisiin serkkunsa Melanien (Olivia de Havilland)
kanssa. Ashleyn isä John Wilkes (Howard C. Hickman) heittäessä juhlat
Scarlett yrittää estää Ashleyn ja Melanien häät kertomalla Ashleylle
tunteistaan, mutta saa pakit. Rakkaudentunnustuksen kuulee vierailulla
oleva Rhett Butler (Clark Gable), joka iskee heti silmänsä Scarlettiin,
mutta saako hän koskaan vieteltyä tätä?
Tämän elokuvan katsomista olen odotellut pelonsekaisin tuntein jo
pitkän aikaa, sillä olin kuvitellut tämän olevan turhan imelä
rakkausdraama minun makuuni, mutta elokuva ei lainkaan vastannut
(juonensa puolesta) kuvitelmiani. Niinpä täytyykin myöntää heti, että
tietoni tästä elokuvasta olivat todella vajavaiset, enkä edes tiennyt
sitä, mihin aikaan elokuva perustuu. Turhan imelää rakkausdraamaa Tuulen viemää ei siis tarjonnut, mutta eipä elokuva siltikään puoleensa juuri vetänyt.
Aloitetaan nyt tästä ensimmäisestä puoliskosta, joka olikin selkeästi
se elokuvan parempi osa. Alkukohtaus näytti jotenkin teatterimaiselta,
mutta kun päästiin sinne Wilkesien juhliin, niin tämä teatterimaisuus
karisi pois (tai sitten vain totuin kuvaustyyliin). Butlerin tullessa
kuvioihin ajattelin hänen alkavan piirittää Scarlettia oikein toden
teolla, mutta mitä vielä: häntä tuskin nähtiin ensimmäisellä
puoliskolla. Välillä hän vilahti jossain kohtauksessa, mutta sitten tuli
taas pitkä tauko, kun häntä ei näkynyt missään. Pääosa tästä
puoliskosta kuluu Scarlettin haikaillessa Ashleyn perään samalla kun ei
niin kaukanakaan taistellaan sisällissodassa. Sodan päätapahtumista
kerrotaan suoraan ruutuun isketyllä tekstikappaleilla, jotka olivat kiva
lisä näin Yhdysvaltain sisällissotaa huonommin tuntevalle. Tässä
vaiheessa myös Scarlettin elämän seuraaminen ja Melanien lapsen
synnytykseen johtavat tapahtumat aina sitä maassa makaavaa
haavoittuneiden joukkoa myöten olivat jollain tapaa mielenkiintoisia ja
puoliskon lopetus on hoidettu tyylillä, jossa vaiheessa jotkut muut
olisivat jo lopettaneet koko elokuvan. Tälle puoliskolle 2,5-3 pistettä.
Sitten alkaa toinen puolisko, jossa aluksi pistetään O'Haran
kotitilaa Taraa taas pystyyn ja toimintakuntoon sisällissodan jälkeen.
Tästä alkaa pitkä tapahtumien joukko, jossa koetaan niin onnellisia
hetkiä kuin myös (paljon) murhetta ja jotenkin se (hieman) vahva vire,
joka oli vienyt edellistä osaa eteenpäin, puuttui tältä puoliskolta
lähes tyystin ja tapahtumat menivätkin vähän sillisalaattimaisiksi, kun
koko ajan tuntui tapahtuvan jotain, joka muutti vallitsevan tilanteen
täysin. Siten elokuvaa alkoikin seurata vain sillä silmällä, että
mitäköhän seuraavaksi tapahtuu, mutta nämä tapahtumat eivät jaksaneet
enää herättää oikein minkäänlaisia tunteita, mikä pudotti
kokonaispistemäärää selvästi ja loppukin jätti hieman ikävän maun suuhun
(tähän palaan kohta).
Kokonaisuutena elokuva siis oli kaikkea muuta kuin kahden ihmisen
rakkaudesta kertova tarina ja sen sijaan Tuulen viemää olikin lähes
saippuaoopperamainen kolmio- tai neliödraama, jonka lopputuloksen
onnistuin arvaamaan täysin väärin. Elokuva kesti yli kolme ja puoli
tuntia, mutta ei tämä sinänsä tuntunut liian pitkältä, vaikka toisella
puoliskolla toivoikin elokuvan jo pikku hiljaa päättyvän, mutta ei
siksi, että elokuva oli kestänyt jo ennestään kauan, vaan siksi, että
toisen puoliskon tapahtumat olivat niin tylsiä. Nämä alku- ja
välisoitot, jolloin ruudulla ei tapahtunut yhtään mitään, olisin
mieluusti kyllä jättänyt pois. Lisäksi elokuva olisi saanut selvemmin
keskittyä ydinnelikkoon, eikä viedä tarinaa välillä eteenpäin huhujen ja
juorujen kautta, varsinkin kun näitä juoruja kertoivat sinänsä
päätarinalle turhanpuoleiset henkilöt. Jos elokuva olisi jatkunut
toisella puoliskolla yhtä väkevänä kuin ensimmäisellä, olisi elokuva
ollut ainakin sen puoli pistettä parempi.
Vielä pitää sanoa jotain henkilöhahmoista sinänsä. Scarlett O'Hara
edusti ihmistyyppiä, jota minä inhoan (sillä tavalla kuin minä
ylipäätään ketään inhoan): Hemmoteltu ja itsepäinen kakara, jolle miehet
liehittelevät oikein olan takaa, mutta jolle kelpaa (oikeasti) mies,
jota hän ei kuitenkaan saa – tässä haluan korostaa, että yhtä lailla
inhoan samaa ominaisuutta miehissä eli tämä ei ole sukupuolisidonnainen
juttu. Sitten kun hän saisi tilaisuuden yrittää tosissaan haluamaansa
miestä, niin sen jälkeen hän yhtäkkiä tajuaakin, ettei hän edes tätä
halua ja haluaakin sen sijaan pitkään jo vierellään olleen miehen, joka
sen sijaan on saamassa tarpeekseen, mutta haluaako Scarlett oikeasti
edes tätä? Ainakin minulle elokuvan viimeinen repliikki antoi sen
fiiliksen, että ei. Osin Scarlettin luonne oli syynä siihen, miksi en
jaksanut tästä elokuvasta viehättyä oikein kunnolla.
Rhett Butler oli hänkin aika omahyväinen tapaus ja periksiantamaton
hyvin häiritsevällä tavalla. Vaikka hänelle kuinka sanotaan ei, niin hän
jatkaa Scarlettin piirittämistä ja lopulta (pariinkin otteeseen)
pakottaa Scarlettin suutelemaan itseään tavalla, joka nykyisin
(Suomessa) toisi syytteen vähintäänkin seksuaalisesta häirinnästä. Tämä
asia on selkeästi tulkinnanvarainen juttu, mutta Rhettin viedessä
humalaista vaimoaan sänkyyn tapahtumat voi vain arvata ja kun kerran
heidän välinsä oli mitä oli, niin voitaisiinko puhua jopa raiskauksesta
tai humalaisen hyväksikäytöstä, jos ylhäällä tapahtui mitä luulen? No,
tuohon aikaan asenteet olivat hyvin paljon toisenlaiset (aviomiehen
hyväksi) kuin nykyään, mutta se ei tarkoita sitä, että minun täytyisi
sietää moista miestyyppiä (ehkä olen vain liian tiukka).
Mitä itse näyttelijöihin tulee, niin Vivien Leigh oli ihan hyvä
pääosin, mutta muutamissa kohtauksissa selvästi paistoi läpi, että hän
vain näyttelee, mutta se siitä. Puhutaan sen sijaan Clark Gablesta. En
hämmästele yhtään sitä, että hän oli yksi aikansa suurimpia
miesnäyttelijöitä. Hän oli todella charmikas, hyvin pukeutunut, oli mitä
hurmaavin miesnäyttelijä ja osasipa hän vielä hyvin näytelläkin. Vaikka
roolihahmonsa olikin minusta aika lurjus, nin Gable itse oli kyllä
loistava. Yritin keksiä nykynäyttelijöistä jonkun, joka olisi yhtä
charmantti tapaus tai voisi edes esittää sellaista, mutta ei oikein
tullut muita mieleen kuin Anthony Hopkins; kaikki nykyajan näyttelijät,
jotka mieleeni sain puolen minuutin mietiskelyllä, kun ovat tietyllä
tapaa kuitenkin vähemmän herrasmiesmäisen tuntuisia joko (oikeassa)
ulkoasussaan tai rooleissaan. Keksittekö te yhtään?
Olin pitkään kahden vaiheilla lopullisen pisteytyksen suhteen, mutta
lopulta päädyin antamaan puoli pistettä vähemmän kuin mitä olin lähellä
antaa. Oikeasti elokuva sijoittuisi nimittäin johonkin 2-2,5 pisteen
välimaastoon, mutta ei sen korkeammalle, sillä Tuulen Viemää ei nyt
valitettavasti vain sattunut olemaan minun kuppini teetä.
Pisteitä: 2/5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti