keskiviikko 23. joulukuuta 2009

Project 1001, osa 60/1001: Tuulen viemää

Alkuperäinen nimi: Gone with the Wind
Ohjaus: Victor Fleming, George Cukor, Sam Wood
Käsikirjoitus: SidneyHoward
Pääosissa: Vivien Leigh, Clark Gable, Leslie Howard
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1939

Kesto: 224 min

- Sir, you are no gentleman.

- And you, Miss, are no lady.
 
Eletään 1860-luvulla Yhdysvaltojen Etelävaltioissa Yhdysvaltain sisällissodan syttymisen kynnyksellä. Nuori Scarlett O'Hara (Vivien Leigh) saa tietää, että hänen rakastettunsa Ashley Wilkes (Leslie Howard) on menossa naimisiin serkkunsa Melanien (Olivia de Havilland) kanssa. Ashleyn isä John Wilkes (Howard C. Hickman) heittäessä juhlat Scarlett yrittää estää Ashleyn ja Melanien häät kertomalla Ashleylle tunteistaan, mutta saa pakit. Rakkaudentunnustuksen kuulee vierailulla oleva Rhett Butler (Clark Gable), joka iskee heti silmänsä Scarlettiin, mutta saako hän koskaan vieteltyä tätä?

Tämän elokuvan katsomista olen odotellut pelonsekaisin tuntein jo pitkän aikaa, sillä olin kuvitellut tämän olevan turhan imelä rakkausdraama minun makuuni, mutta elokuva ei lainkaan vastannut (juonensa puolesta) kuvitelmiani. Niinpä täytyykin myöntää heti, että tietoni tästä elokuvasta olivat todella vajavaiset, enkä edes tiennyt sitä, mihin aikaan elokuva perustuu. Turhan imelää rakkausdraamaa Tuulen viemää ei siis tarjonnut, mutta eipä elokuva siltikään puoleensa juuri vetänyt.

Aloitetaan nyt tästä ensimmäisestä puoliskosta, joka olikin selkeästi se elokuvan parempi osa. Alkukohtaus näytti jotenkin teatterimaiselta, mutta kun päästiin sinne Wilkesien juhliin, niin tämä teatterimaisuus karisi pois (tai sitten vain totuin kuvaustyyliin). Butlerin tullessa kuvioihin ajattelin hänen alkavan piirittää Scarlettia oikein toden teolla, mutta mitä vielä: häntä tuskin nähtiin ensimmäisellä puoliskolla. Välillä hän vilahti jossain kohtauksessa, mutta sitten tuli taas pitkä tauko, kun häntä ei näkynyt missään. Pääosa tästä puoliskosta kuluu Scarlettin haikaillessa Ashleyn perään samalla kun ei niin kaukanakaan taistellaan sisällissodassa. Sodan päätapahtumista kerrotaan suoraan ruutuun isketyllä tekstikappaleilla, jotka olivat kiva lisä näin Yhdysvaltain sisällissotaa huonommin tuntevalle. Tässä vaiheessa myös Scarlettin elämän seuraaminen ja Melanien lapsen synnytykseen johtavat tapahtumat aina sitä maassa makaavaa haavoittuneiden joukkoa myöten olivat jollain tapaa mielenkiintoisia ja puoliskon lopetus on hoidettu tyylillä, jossa vaiheessa jotkut muut olisivat jo lopettaneet koko elokuvan. Tälle puoliskolle 2,5-3 pistettä.

Sitten alkaa toinen puolisko, jossa aluksi pistetään O'Haran kotitilaa Taraa taas pystyyn ja toimintakuntoon sisällissodan jälkeen. Tästä alkaa pitkä tapahtumien joukko, jossa koetaan niin onnellisia hetkiä kuin myös (paljon) murhetta ja jotenkin se (hieman) vahva vire, joka oli vienyt edellistä osaa eteenpäin, puuttui tältä puoliskolta lähes tyystin ja tapahtumat menivätkin vähän sillisalaattimaisiksi, kun koko ajan tuntui tapahtuvan jotain, joka muutti vallitsevan tilanteen täysin. Siten elokuvaa alkoikin seurata vain sillä silmällä, että mitäköhän seuraavaksi tapahtuu, mutta nämä tapahtumat eivät jaksaneet enää herättää oikein minkäänlaisia tunteita, mikä pudotti kokonaispistemäärää selvästi ja loppukin jätti hieman ikävän maun suuhun (tähän palaan kohta).

Kokonaisuutena elokuva siis oli kaikkea muuta kuin kahden ihmisen rakkaudesta kertova tarina ja sen sijaan Tuulen viemää olikin lähes saippuaoopperamainen kolmio- tai neliödraama, jonka lopputuloksen onnistuin arvaamaan täysin väärin. Elokuva kesti yli kolme ja puoli tuntia, mutta ei tämä sinänsä tuntunut liian pitkältä, vaikka toisella puoliskolla toivoikin elokuvan jo pikku hiljaa päättyvän, mutta ei siksi, että elokuva oli kestänyt jo ennestään kauan, vaan siksi, että toisen puoliskon tapahtumat olivat niin tylsiä. Nämä alku- ja välisoitot, jolloin ruudulla ei tapahtunut yhtään mitään, olisin mieluusti kyllä jättänyt pois. Lisäksi elokuva olisi saanut selvemmin keskittyä ydinnelikkoon, eikä viedä tarinaa välillä eteenpäin huhujen ja juorujen kautta, varsinkin kun näitä juoruja kertoivat sinänsä päätarinalle turhanpuoleiset henkilöt. Jos elokuva olisi jatkunut toisella puoliskolla yhtä väkevänä kuin ensimmäisellä, olisi elokuva ollut ainakin sen puoli pistettä parempi.

Vielä pitää sanoa jotain henkilöhahmoista sinänsä. Scarlett O'Hara edusti ihmistyyppiä, jota minä inhoan (sillä tavalla kuin minä ylipäätään ketään inhoan): Hemmoteltu ja itsepäinen kakara, jolle miehet liehittelevät oikein olan takaa, mutta jolle kelpaa (oikeasti) mies, jota hän ei kuitenkaan saa – tässä haluan korostaa, että yhtä lailla inhoan samaa ominaisuutta miehissä eli tämä ei ole sukupuolisidonnainen juttu. Sitten kun hän saisi tilaisuuden yrittää tosissaan haluamaansa miestä, niin sen jälkeen hän yhtäkkiä tajuaakin, ettei hän edes tätä halua ja haluaakin sen sijaan pitkään jo vierellään olleen miehen, joka sen sijaan on saamassa tarpeekseen, mutta haluaako Scarlett oikeasti edes tätä? Ainakin minulle elokuvan viimeinen repliikki antoi sen fiiliksen, että ei. Osin Scarlettin luonne oli syynä siihen, miksi en jaksanut tästä elokuvasta viehättyä oikein kunnolla.

Rhett Butler oli hänkin aika omahyväinen tapaus ja periksiantamaton hyvin häiritsevällä tavalla. Vaikka hänelle kuinka sanotaan ei, niin hän jatkaa Scarlettin piirittämistä ja lopulta (pariinkin otteeseen) pakottaa Scarlettin suutelemaan itseään tavalla, joka nykyisin (Suomessa) toisi syytteen vähintäänkin seksuaalisesta häirinnästä. Tämä asia on selkeästi tulkinnanvarainen juttu, mutta Rhettin viedessä humalaista vaimoaan sänkyyn tapahtumat voi vain arvata ja kun kerran heidän välinsä oli mitä oli, niin voitaisiinko puhua jopa raiskauksesta tai humalaisen hyväksikäytöstä, jos ylhäällä tapahtui mitä luulen? No, tuohon aikaan asenteet olivat hyvin paljon toisenlaiset (aviomiehen hyväksi) kuin nykyään, mutta se ei tarkoita sitä, että minun täytyisi sietää moista miestyyppiä (ehkä olen vain liian tiukka).

Mitä itse näyttelijöihin tulee, niin Vivien Leigh oli ihan hyvä pääosin, mutta muutamissa kohtauksissa selvästi paistoi läpi, että hän vain näyttelee, mutta se siitä. Puhutaan sen sijaan Clark Gablesta. En hämmästele yhtään sitä, että hän oli yksi aikansa suurimpia miesnäyttelijöitä. Hän oli todella charmikas, hyvin pukeutunut, oli mitä hurmaavin miesnäyttelijä ja osasipa hän vielä hyvin näytelläkin. Vaikka roolihahmonsa olikin minusta aika lurjus, nin Gable itse oli kyllä loistava. Yritin keksiä nykynäyttelijöistä jonkun, joka olisi yhtä charmantti tapaus tai voisi edes esittää sellaista, mutta ei oikein tullut muita mieleen kuin Anthony Hopkins; kaikki nykyajan näyttelijät, jotka mieleeni sain puolen minuutin mietiskelyllä, kun ovat tietyllä tapaa kuitenkin vähemmän herrasmiesmäisen tuntuisia joko (oikeassa) ulkoasussaan tai rooleissaan. Keksittekö te yhtään?

Olin pitkään kahden vaiheilla lopullisen pisteytyksen suhteen, mutta lopulta päädyin antamaan puoli pistettä vähemmän kuin mitä olin lähellä antaa. Oikeasti elokuva sijoittuisi nimittäin johonkin 2-2,5 pisteen välimaastoon, mutta ei sen korkeammalle, sillä Tuulen Viemää ei nyt valitettavasti vain sattunut olemaan minun kuppini teetä.

Pisteitä: 2/5

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti