Alkuperäinen nimi: Platoon
Ohjaus: Oliver Stone
Käsikirjoitus: Oliver Stone
Pääosissa: Charlie Sheen, Tom Berenger, Willem Dafoe
Valmistusmaa: Iso-Britannia, Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1986
Kesto: 114 min
- What happened today was just the beginning. We're gonna lose this war.
- Come on! You really think so? Us?
- We've been kicking other peoples asses for so long I figured it's time we got ours kicked.
Chris Taylor (Charlie Sheen) saapuu vapaaehtoisena Vietnamiin
totaalisena märkäkorvana, jonka tarkoituksena on viettää Vietnamissa
vuosi. Hyvin pian hän kuitenkin toteaa, että Vietnam on yksi helvetti ja
ei mene kuin muutama viikko, kun hän tahtoisi jo pois, mikä ei
tietenkään onnistu kesken kaiken. Niinpä hän joutuu kokemaan monet sodan
tuskat pataljoonansa kanssa ja hän saa huomata, ettei vihollinen väijy
vain viidakoiden kätköissä, vaan on lähempänä kuin ensin arvaisikaan...
Tämä elokuva aloittaa ”epävirallisesti” Project 1001 -putken, joka
kestää pienin katkoksin nyt... noh, jonkin aikaa. Muutamia pieniä
katkoksia tässä tulee DVD-elokuvien osalta (elokuvateatterissa tulee
kanssa pompittua tämän tästä), mutta pääosin tässä tulen sivistämään
itseäni 1001 elokuvaa -kirjan elokuvilla seuraavat viikot, mitä kotikatseluun tulee.
Oliver Stonen Vietnam-trilogian avauselokuva Platoon – Nuoret sotilaat
sopii enemmän kuin hyvin tämän putken aloittajaksi, sillä ainakaan
missään nimessä huono elokuva ei ole kyseessä. Jos pitäisi verrata
muihin näkemiini suuriin Vietnam-elokuviin, niin kyllä tämä Francis Ford
Coppolan Ilmestyskirja.Nytin voittaa, mutta sitten taas ei ihan yhtä hyvä kuin Full Metal Jacket, vaan sijoittuu johonkin näiden kahden elokuvan välimaastoon.
Aloitetaan siitä mieleenjäävimmästä asiasta eli pituudesta. Elokuva
nimittäin oli nimittäin lyhyempi kuin miltä se tuntui, mutta tämä ei
tarkoita sitä, että elokuva olisi ollut jotenkin pitkäveteinen. Matkan
varrella nimittäin oli ainakin kaksi paikkaa (en katsonut ajallista
kohtaa), jossa elokuvan olisi voinut hyvin jo päättää, eikä tarina
oikeastaan olisi kärsinyt juuri yhtään, mutta sen sijaan elokuva vain
jatkui ja jatkui. Vähän niin kuin jatkui myös Taylorin ja sotakaveriensa
ponnistelut sotatantereilla. Kun yksi taisto oli ohi, ei heidän
kärsimyksensä suinkaan ohi olleet, niin kuin niin sotilaat kuin
katsojakin saattoivat olettaa, vaan edessä odotti jälleen uusi koitos
hieman uudessa ympäristössä. Tämän sinänsä pienen seikan vuoksi jotenkin
kykeni pääsemään paremmin sotilaiden pään sisälle ja kun elokuva tuntui
katsojalta pitkältä, niin jotenkin välittyi kotikatsomoon myös
sotilaiden tunne siitä, että sota todella on pitkä ja (melkein) loputon.
Mitä itse tarinaan tulee, niin kuten olen monesti sanonut, niin
sotaelokuvat eivät ole niitä suosikkielokuvia ja niinpä en tästäkään
pystynyt ihan täysin rinnoin nauttimaan, vaikka sotakuvaus kaikin puolin
tuntuikin varsin realistiselta. Näitä elokuvia kuitenkin vaivaa se
(minua aina vaivaava) perusongelma, että vaikka tapahtumat sotakentillä
olisi kuinka mielenkiintoisia, niin jotenkin siirryttäessä uuteen
taisteluun on jo ehtinyt melkein unohtaa jo edelliset taistelut
puhumattakaan siitä, että näitä kohtauksia muistaisi enää seuraavana
päivänä. Kyllä, jossain taisteltiin ja menetettiin niin ja niin paljon
miehiä ja sitten siirryttiin toiseen paikkaan ja taas tapeltiin.
Mieleenpainuvaa? Ei, mutta tarpeeksi hyvää pitääkseen otteensa koko
elokuvan ajan.
Lopputaistelukin oli vain yksi (pitkä) taistelu toisten
rinnalla, mutta ei juuri sen enempää. Tämä Taylorin tarina oli myöskin
ihan mielenkiintoinen, mutta parhaiten hänen päänsä sisälle päästiin
oikeastaan näissä kohtauksissa, joissa seurattiin pataljoonan kulkua
hänen lukiessaan ääneen isoäidilleen kirjoittamia kirjeitä. Noin muuten
Taylorin tarinassa kiinnosti se seikka, että vaikka tiesi hänen
palvelusaikansa pituuden, niin ei voinut varmasti tietää, selviääkö hän
lopulta hengissä. Taylorin lopun toiminta myös herätti kysymyksen
siitä, että tekikö hänen tekemänsä ratkaisu hänestä yhtään sen parempaa
ihmistä kuin henkilöstä, jonka toiminnan vuoksi hän ratkaisuunsa päätyi.
Kiva päästä näkemään Charlie Sheen kerrankin vakavassa roolissa,
joita en muista häneltä kovin montaa nähneeni vuosien varrella,
varsinkin kun hän hoitaa oman osansa varsin kunnioitettavasti. Myös Tom
Berenger ja Willem Dafoe olivat ihan hyviä vastapelureita. Muita
myöhemmän ajan suosikkinäyttelijöistä nähtiin sivuosissa muun muassa
Forest Whitaker ja Johnny Depp.
Pisteitä: 3,5/5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti