Alkuperäinen nimi: Whatever Works
Ohjaus: Woody Allen
Käsikirjoitus: Woody Allen
Pääosissa: Larry Davis, Evan Rachel Wood, Patricia Clarkson
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2009
Kesto: 93 min
- How'd he get that limp?
- He jumped out the window and his suicide didn't work.
- You can't win 'em all.
Boris Yellnikoff (Larry Davis) on elämäänsä kyllästynyt, kaikkia ja
kaikkea vihaava ikääntyvä nero, joka erosi vaimostaankin (Carolyn
McCormick), koska hänen mukaansa liitto oli solmittu järkiperustein,
vaikka liitto olikin muuten kunnossa. Eräänä päivänä hän törmää
kotikujallaan kotoaan karanneeseen hieman naiiviin nuoreen naiseen
Melodie St. Ann Celestineen (Evan Rachel Wood), joka etsii ruokaa ja
yösijaa ja joka lopulta mullistaa Borisin elämän...
Nyt täytyy heti myöntää, että minulla on todellinen aukko
elokuvayleissivistyksessä, sillä en ollut ennen tätä elokuvaa nähnyt
yhtäkään Woody Allenin ohjaamaa elokuvaa, tosin Hannah ja sisaret
tuli juuri hommattua, mutta sen katsominen venyy nyt ainakin kuukauden
päähän; Allenin olen kyllä nähnyt näyttelemässä ensimmäisessä Casino Royale -elokuvassa, mutta siinä kaikki. Nyt tuli sitten tätäkin aukkoa edes vähän pienennettyä, kun Whatever Works tuli teattereihin.
Suurin syy, miksi innostuin juuri tästä elokuvasta johtui elokuvan
trailerista, sillä se tarjosi pari hyvää koukkua: Boris puhui suoraan
kameralle ja sitten taas Melodie oli ihanan hauska naiiviutensa vuoksi.
No, lopullinen elokuva vastasi toisaalta ihan hyvin odotuksiin, mutta
toisaalta odotukset eivät olleetkaan järin korkealla.
Elokuva oli nimittäin juuri niin pikkukiva, harmiton ja viaton kuin
olin etukäteen ajatellutkin, minkä vuoksi sitä jaksoikin melko hyvin
seurata, mutta sitten taas ei tarjonnut mitään todellisia koukkuja,
jotka olisivat nostaneet tämän arvoasteikolla kovinkaan ylös. Juuri
sellainen kevyt perjantai-illan elokuva (vaikka katsoinkin tämän nyt
tiistaina) kuin mitä lähdin hakemaankin, mutta ei sen enempää. Elokuvan
silmiinpistävin tyylikeino eli Borisin kameralle puhuminen oli
verrattain hauskaa, mutta tästä vei parhaan terän se fakta, että kaikki
muut kuvittelivat hänen puhuvan tyhjyyteen. Mitä tulee sitten Melodieen,
niin joo, hän oli juuri niin huvittava tapaus kuin mitä olin
kuvitellutkin, joten siltä suunnalta ei tullut varsinaisia yllätyksiä.
Tarinasta noin yleensä varsinkin juuri Melodien ja Borisin suhde oli
kaikkein mielenkiintoisin ja heidän suhteensa toivoi pysyvän ennalleen
niin alussa kuin sitten suhteen syvetessä, mutta ihan näin ei kuitenkaan
käynyt. Melodien äidin (Patricia Clarkson) tullessa kuvioihin jo hetken
kuvittelin tarinan hieman latistuvan, mutta näin ei käynyt, vaan
elokuva jatkui tästäkin omalla kepeällä otteellaan. Tarina ei ollut
kuitenkaan todellinen naurupommi, mutta kyllä kuulin suustani tulevan
silloin tällöin hymähdyksiä, joten sinänsä en voisi sanoa olevani
pettynyt lopputulokseen.
Koska tämä nyt on kuitenkin ensimmäinen näkemäni Allenin elokuva, en
voi oikein yhtyä kaikkiin näihin ”Allen näyttelee jälleen kerran itseään
(Larry Davisin kautta)” -juttuihin, mutta sen verran kuitenkin voin
sanoa, että Larry Davis oli toden totta hupaisa vanhus, eikä Evan Rachel
Woodkaan hullumpi ollut. Sen sijaan Melodien vanhemmat tahtoivat jäädä
hieman karikatyyrimaisiksi.
Pisteitä: 3/5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti