perjantai 6. marraskuuta 2009

Project 1001, osa 52/1001: Kummisetä

Alkuperäinen nimi: The Godfather
Ohjaus: Francis Ford Coppola
Käsikirjoitus: Mario Puzo, Francis Ford Coppola
Pääosissa: Marlon Brando, Al Pacino, James Caan
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1972
Kesto: 168 min


- My father is no different than any powerful man, any man with power, like a president or senator.

- Do you know how naive you sound, Michael? Presidents and senators don't have men killed.
- Oh. Who's being naive, Kay?

Corleonen suku on yksi New Yorkin mahtavimmista mafioista ja sitä johtaa Don Vito Corleone (Marlon Brando), ja hän hoitaa bisneksiä jopa tyttärensä häissä. Corleonen suvulla on hyvin paljon lahjottuja viranomaisia, joiden vuoksi suvulla on myös paljon vihollisia, muun muassa muiden mafioiden taholta. Kun Vito Corleonea ammutaan, hänen mafian jättäneen pojan Michaelin (Al Pacino) on palattava kotiin ja otettava mafia haltuunsa, eikä koston mahdollisuus ole poissa laskuista.

Olen nähnyt Kummisedän yhden kerran ja silloinkin joskus nuorena kloppina, enkä muista juuri pitäneeni elokuvasta, enkä jaksanut tuolloin katsoa edes jatko-osia. Nyt, kun ikävuosia on kertynyt huimasti enemmän, niin voin todeta Kummisedästä sen verran, että ymmärrän niitä, jotka eivät tästä elokuvasta oikein innostu, mutta ymmärrän myös niitä, jotka pitävät elokuvaa parhaimpana koskaan. Itse elokuvasta kyllä pidin, mutta ihan parhaimmistoon en kyllä tätä lue, mutta todella toimiva paketti kerrassaan.

Elokuva sisälsi paljon yllätyksiä, joista ensimmäinen sijoittui aikakauteen, sillä olin kuvitellut elokuvan tapahtuvan (kuvaushetkellä) nykyajassa, enkä johonkin menneisyyteen. Kummisetä alkoi verrattain verkkaisesti, kun Corleonen tyttären Connien (Talia Shire) häissä vietetään aika paljon aikaa ja minun täytyy myöntää, että aluksi tämä tuntui vähän tylsältä jaksolta. Häävieraita kestitettiin, sukuun tutustuttiin ja samalla Corleonen luona kävi yhtä jos toisenlaista kävijää pyytämässä palveluksia, eikä tämä kaikki tuntunut järin mielenkiintoiselta. Vasta tarinan edetessä tämä alkujaksokin alkoi tuntua paremmalta. Kuitenkin varsinaisesti tarinaan tuli kunnolla eloa ensimmäisen kerran siinä 40 minuutin kohdalla, kun mafioiden väliset selkkaukset alkoivat kunnolla ja todellisena yllätyksenä pidän Corleonen ampumista; hänen kun otaksuin istuvan koko elokuvan ajan siellä pöytänsä takana. Näistä ensimmäisistä välienselvittelyistä tarinasta kuoriutui todella mielenkiintoinen paketti, mikä toi lisävalaistusta ja -tarkoitusta myös tälle ensin tylsältä tuntuneelle alkujaksolle. Olin tyytyväisen yllättynyt siitä, ettei tässä jatkuvasti oltu toisten mafioiden kurkussa kiinni, vaan väliin mahtui myös kerronnallisesti vahvoja draamaosuuksia. Esimerkiksi Michaelin Sisiliassa viettämänsä aika piti hyvin otteessaan eikä New Yorkin tapahtumissakaan valittamista ollut. Ihmisiä kyllä kuoli pitkin elokuvaa, mutta varsinaista verilöylyä ei nähty ja ne sisilialaiset lahjat nostattivat katsojanautintoa.. Tarina oli siis varsin vahva ja sille todella annettiin iso rooli, mikä oli toki vain positiivista. Loppu oli hivenen tylyn puoleinen.

Tarina siis oli sen verran vahva, että sen puolesta voisin käskeä jok'ikisen tutustumaan tähän elokuvaan, mutta se, mikä jakaa varmaan eniten mielipiteitä, on kuvaustyyli. Jo Ilmestyskirja. Nytin arvostelussa totesin Coppolan ohjaustyylin olevan raskas ja se näkyi myös tämän elokuvan kohdalla. Kummisetää ei nimittäin todellakaan kannata katsoa, jos etsii illalle jotain kevyttä viihdettä ja kevyemmästä tarjonnasta pitäviä Kummisetä ei välttämättä teekään niin vaikutusta. Sen sijaan jos pitää mahtipontisista spektaakkeleista, niin löytää kyllä Kummisedästä uuden ystävän. Kerrontaan on oikeasti panostettu, eikä asioita käsitellä liian kevyesti tai nopeasti, vaan ne kulkevat omalla painollaan ja tämä seikka tekeekin tästä elokuvasta niin hienon kokonaisuuden.

Kuvausta ja tarinaa ryyditti aidolta tuntuva lavastus, sillä niin autot, rakennukset kuin myös puvustus tuntuivat ajanmukaisilta. Melkein tuntui kuin elokuva olisi kuvattukin kyseisessä ajassa. Sisilia oli sekin kuvattu vaikuttavaksi; ties vaikka olisivat oikeasti kuvanneet siellä. Sonnyn (James Caan) ja Carlon (Gianni Russo) tappelu oli kyllä kuvattu kaikkea muuta kuin uskottavan tuntuisesti. Myöskin hivenen miinusta pitää antaa elokuvan musiikista; ei siksi, etteikö se olisi ollut hienoa, vaan siitä, että sitä käytettiin ehkä vähän turhankin säästeliäästi.

Näin hienossa elokuvassa myös näyttelijät ovat onnistuneet upeasti, joten itse roolisuorituksista en osaa juuri sanoa mitään. Sen sijaan sanonkin muutaman sanan itse näyttelijöistä, joita en oikein tahtonut tunnistaa millään. Marlon Brando on minulle ikuisesti Viettelysten vaunun Stanleyn näköinen, joten häntä ei tahtonut tunnistaa samaksi. Sitten taas muut "isot" näyttelijät vasta tekivät läpimurtoaan tässä elokuvassa ja niin James Caan, Al Pacino kuin Diane Keaton olivat niin nuoria, etten minä heitä tahtonut millään tunnistaa. Itse asiassa Al Pacinossa alkoi näkyä alpacinomaisia maneereja vasta elokuvan puolen välin jälkeen, mutta en olisi häntäkään tunnistanut, ellei jostain olisi iskostunut päähäni se, että Pacino olisi juuri Michael Corleone; levyn lähtiessä pyörimään nimittäin tiesin, että Pacino on trilogiassa, mutta en ollut ihan varma, oliko hän jo tässä. Näköjään oli.

Kaikesta edellä mainitusta siis voi päätellä, että minä todella pidin tästä elokuvasta, mutta kuten sanoin alussa, henkilökohtaisesti ajateltuna en voi pitää tätä täysin mestariteoksena (vaikka yleisellä tasolla sitä varmaan onkin). Lopullinen arvosana oli mielessäni lähempänä nelosta kuin täyttä viittä pistettä, vaikka nyt siihen väliin menikin.

Pisteitä: 4,5/5

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti