maanantai 30. marraskuuta 2009

Piina

Alkuperäinen nimi: Misery
Ohjaus: Rob Reiner
Käsikirjoitus: William Goldman
Pääosissa: James Caan, Kathy Bates, Richard Farnsworth
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1990

Kesto: 103 min

- God came to me last night and told me your purpose for being here. I am going to help you write a new book.
- You think I can just whip one out?
- Oh, but I don't think Paul. I know.
 
Suosittujen Misery-kirjojen kirjoittaja Paul Sheldon (James Caan) joutuu liukkaalla tiellä auto-onnettomuuteen ja entinen sairaanhoitaja Annie Wilkes (Kathy Bates) pelastaa hänet kuolemalta. Hän vie Paulin kotiinsa ja hoitaa tätä antaumuksella, sillä hän on omien sanojensa mukaan Sheldonin ykkösfani. Aluksi kaikki menee hyvin, mutta pian Paul saa huomata, että Anniessa on myös hyvin pimeitä puolia...

Kuukauden WANHAn katson nyt poikkeuksellisesti vasta loppukuusta ja poikkeuksellista on myös se, että tällä kertaa se ei ole 1001-elokuva. Luultavasti kadun tämän sanomista seuraavan puolentoista kuukauden aikana*, mutta kävin tuossa lauantaina katsomassa tämän Stephen Kingin kirjaan perustuvan Piinan teatteriversion Uudenkaupungin teatterissa (suosittelen!), joten ajattelin, että nyt voisi samaan syssyyn katsoa myös tämän elokuvaversionkin. Itse kirjan lukemisesta on sen verran aikaa, etten millään voi muistaa ihan kaikkea, mutta ainakin päällisin Piina tuntui seuraavan kirjan tarinaa.

Tarinan lähtötilanne on suorastaan herkullisen karmiva: kirjailija jää ”suurimman” faninsa vangiksi ja tekee kaikkensa päästäkseen pois tukalasta tilanteesta. Elokuva ei kuitenkaan ihan saanut vangittua kirjan tunnelmaa (tässä suhteessa teatteriversiokin onnistui paremmin), mutta toisaalta eipä elokuvan katsominenkaan työstä katsonut, vaan pienen pieni jännityksen poikanen oli myös tässä koko ajan läsnä. Tarinaan oli kuitenkin ympätty sinänsä turhalta tuntuva Sheldonin metsästys (en muista, kuinka paljon tätä käsiteltiin kirjassa), joka tuntui vain ja ainoastaan täytteeltä, jotta elokuvalle saataisiin lisää pituutta, ja jotta kohtausten vaihdos ja siten ajan kuluminen kävisi paremmin selväksi. Ei hyvä. Itse Sheldonin ja Annien väliset kohtaukset olivat kyllä varsin antoisia ja varsinkin Annien käytös ja sen muutokset olivat riemastuttavaa katseltavaa kaikessa kauheudessakin.

Kathy Bates sai tästä roolisuorituksesta Oscarin, eikä syyttä, sillä hänen muuntautumiskykynsä herttaisesta erakosta säälimättömäksi sadistiksi oli aivan uskomaton ja koko ajan uskoi siihen, että Bates on oikeasti hullu (nimi on enne?). James Caan oli myöskin ihan hyvä, mutta ei Batesin tasoinen kuitenkaan.

Pisteitä. 3,5/5

*Ette arvaakaan, kuinka useasti minun blogini on löydetty Googlen kautta, kun Pienen kauhukaupan arvostelussa totesin Tampereella menevän elokuvasta tehdyn elokuvamusikaalin teatteriversio, josta kiinnostuneet ovat sitten hakukoneen kautta päätyneet minun blogiini. No, tässä tapauksessa on toki myönnettävä, että Uusikaupunki on sen verran pienempi kaupunki, että tuskin ihan yhtä paljon tulee osumia, mutta silti.

torstai 26. marraskuuta 2009

Project 1001, osa 55/1001: Dawn of the Dead

Alkuperäinen nimi: Dawn of the Dead
Ohjaus: George A. Romero
Käsikirjoitus: George A. Romero
Pääosissa: David Emge, Ken Foree, Scott H. Reiniger
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1978

Kesto: 139 min

- What are they doing? Why do they come here?
- Some kind of instinct. Memory, of what they used to do. This was an important place in their lives.
 
Zombien invaasio vain jatkuu ja uutistoimituksessa pitää kiirettä. Jonkinasteinen uutispäällikkö Francine (Gaylen Ross) pitää jöötiä studiossa, jossa on maailmanlopun ilmapiiri ja monet lähtevätkin pois. Hän itse on lähdössä miesystävänsä Stephenin (David Emge) kanssa uutistoimituksen helikopterilla pakoon ja mukaan lähtevät Stephenin ystävä, SWAT-tiimin jäsen Roger (Scott H. Reiniger) sekä hänen kollegansa Peter (Ken Foree). He laskeutuvat lopulta ostoskeskuksen katolle ja majoittautuvat ostoskeskukseen, mutta zombiet ovat heidän riesanaan...

Dawn of the Dead on siitä harvinainen elokuva, että olen nähnyt elokuvan uudelleenfilmatisoinnin ennen kuin tämän alkuperäisversion. Tuon uuden version näkemisestä on sen verran aikaa, etten tarkkaan muista sen tapahtumia, mutta muistelisin pitäneeni siitä edes jossain määrin. Valitettavasti samaa en pysty sanomaan tästä elokuvasta.

Tarinassa mentiin suoraan asiaan eli zombeihin pureuduttiin heti, mutta elokuvan ensimmäiset puoli tuntia saivat minut melkein nukahtamaan (ei, en ollut edes väsynyt). Hieman sillisalaattimainen maku nimittäin jäi tästä alusta, kun ensin oltiin uutistoimituksessa ja sitten hypättiin jonkinlaiseen ratsiatilanteeseen, eikä oikein ollut tietoa siitä, että mihin suuntaan tarina todella lähtee kehittymään. Sitten kun päästiin helikopterille, niin tavattiin mielestäni täysin turhassa kohtauksessa muita pakenevia poliiseja, jonka jälkeen lenneltiin ilmassa ja todettiin zombietilanne itse. Vasta kun saavuttiin sinne ostoskeskukseen, tajusin viimein tarinan idean ja toden totta: Vaikka ostoskeskus olikin todella iso rakennus, niin se onnistui tuomaan sitä tiettyä klaustrofobista tunnelmaa ainakin aluksi, vaikka varsinaisesti jumissa siellä kärkinelikko ei ollutkaan. Zombien lahtaus oli sinänsä ihan näyttävää, mutta sitä ei ollut tarpeeksi. Kun sitten ostoskeskus saadaan suljettua zombeilta (ohittaen itse tyhjennysprojekti aika totaalisesti), alkaa pitkä tyhjäkäynti, jonka aikana ei tapahtunut oikein mitään kiinnostavaa; tyypit vain palloili eri liikkeissä ja elivät kuin paratiisissa. Kyllä, tajusin monin paikoin Romeron tarjoaman yhteiskuntakritiikin, jossa oli kyllä joitakin hauskoja oivalluksia (yllämainittu lainaus yksi niistä), mutta jos haluan yhteiskuntakritiikkiä, katson sitten vaikkapa Michael Mooren ohjelmia; tältä elokuvalta halusin jotain ihan muuta. Kun sitten ostoskeskukseen tulee nämä kutsumattomat vieraat, niin zombit tuntuvat olevat pitkän aikaa vain näön vuoksi paikalla, eikä niillä tunnu olevan oikein mitään virkaa ennen kuin tämä joukkio on lähdössä pois. Tämän jälkeen sitten vedetäänkin zombeja (ihan kivasti) turpaan oikein toden teolla oikeastaan elokuvan loppuun asti. Dawn of the Dead kesti ihan liian kauan (yli kaksi tuntia), mutta silti elokuvaa ei ollut osattu lopettaa tyydyttävästi, vaan loppu jäi aika tylsäksi. Goblinsin musiikki oli ihan kivaa, mutta ei säväyttänyt sillä tavalla kuin Suspiriassa.

Näyttelijät olivat sentään parempia kuin Elävien kuolleiden yössä, mutta eipä näilläkään suorituksilla Oscareista tapella, tosin sellaista on vähän epäreilua kauhuelokuvanäyttelijöiltä odottaakaan. Se oli kuitenkin positiivista, ettei toiminta jäänyt Rogerin ja Peterin harteille, vaan myös Stephenistä kuoriutui ihan hyvä zombien lahtaaja, eikä Francinekaan jäänyt seinäruusuksi.

Niin, tätä on ilmeisesti sanottu Romeron parhaimmaksi tuotokseksi, mutta minä tykkäsin enemmän Elävien kuolleiden yöstä. Paremmin tämä kyllä herätti halun päästä pelaamaan Resident Eviliä, että siinä suhteessa tämä elokuva oli ihan onnistunut (silloin kuin sitä zombien lahtausta ylipäätään oli). Kuolleiden yö -trilogian boksilla (Trilogy of the Dead) on myös Dario Argenton, joka oli mukana tämänkin elokuvan teossa, versio elokuvasta ja täytyy myöntää, että odotan hieman... noh, kauhulla sen katsomista.

Pisteitä: 2/5

tiistai 24. marraskuuta 2009

Project 1001, osa 54/1001: Elävien kuolleiden yö

Alkuperäinen nimi: Night of the Living Dead
Ohjaus: George A. Romero
Käsikirjoitus: George A. Romero
Pääosissa: Duane Jones, Judith O'Dea, Karl Hardman
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1968

Kesto: 98 min

- Chief, if I were surrounded by eight or ten of these things, would I stand a chance with them?
- Well, there's no problem. If you have a gun, shoot' em in the head. That's a sure way to kill 'em. If you don't, get yourself a club or torch. Beat' em or burn 'em. They go up pretty easy.
 
Johnny ja Barbra (Russell Steiner ja Judith O'Dea) ovat matkustaneet kolme tuntia vain viedäkseen kukkaseppeleen isänsä haudalle, mutta lähteneet verrattain myöhään liikkeelle. Heidän palatessaan autolle heidän kimppuunsa hyökkää hieman hitaasti kävelevä mies, joka tappaa Johnnyn. Barbra pakenee miestä hylättyyn taloon. Taloon tulee hetken päästä myös näitä ihmisiä pakeneva Ben (Duane Jones), joka laudoittaa ovet ja ikkunat. Nämä heitä takaa ajavat ihmiset eivät kuitenkaan taida olla sitä elävintä sorttia...

Aah, vaihteeksi todellisen kauhuklassikon vuoro. Muistan nähneeni tämän elokuvan joskus pikkupenskana ja pitäneeni tätä kaikin puolin naurettavana elokuvana (olematta hauska), joka ei pelottanut yhtään. Nyt, ainakin yksi vuosikymmen myöhemmin elokuvasta löytyi kuin löytyikin jännitettävää, vaikka elokuva onkin yli 40 vuotta vanha, enkä minä Elävien kuolleiden yötä missään nimessä sanoisi huonoksi elokuvaksi.

Tai no, alku ei kyllä luvannut, sillä vähän tuli fiiliksiä tahattomasta komediasta, varsinkin Barbran juoksentelusta sinne tänne. Oikeastaan Benin ilmaantumiseen asti elokuva tuntui puoliksi mykältä kauhuelokuvalta, sillä siihen asti todella säästeltiin repliikeissä ja käytetty musiikki, joka kyllä oivasti loi tunnelmaa, toi mieleen mykkäelokuvien musiikit. Benin tullessa ruutuun elokuva kohosi kuitenkin arvoasteikossa hieman ylöspäin, sillä siitä lähtien elokuva muuttuikin kauhuelokuvamaisemmaksi ja niinpä sitä olikin ihan mukava katsella, vaikka varsinaisesti pelottava elokuva ei ollut oikeastaan missään vaiheessa. Potentiaalia elokuvassa kuitenkin selvästi oli, enkä kiellä, etteikö elokuva olisi pelottanut, jos olisin nähnyt tämän ilmestyessään; nyt lähes kaiken nähneenä se paras teho jäi saavuttamatta. Ei sillä, olihan se ihan kivaa jännitettävää, mitä kaikille näille zombeja vastaan taisteleville oikein käy, varsinkin kun kyseessä ei ollut vain talon lähellä hiippailevista zombeista, vaan radion ja television kautta saatiin tietää, että zombiongelma on paljon isompi. Zombien syntyselitys kyllä oli aika typerä, kuten myös Benin kohtalo. Niin ja en nyt tiedä, voiko tästä oikeastaan antaa miinusta, kun kyseessä kuitenkin on yksi (kauhuelokuvien) kliseistä, mutta Barbran tehtävänä tuntui olevan kovin stereotyyppinen nainen, sillä ison osan elokuvasta hän tuntui olevan vain järkyttynyt, sekaisin ja puolikatatonisessa tilassa, eikä hänestä tuntunut olevan mitään hyötyä itse zombeja vastaan taistellessa, vaikka lopussa vähän paranikin.

Näyttelijät olivat aika amatöörejä ja siten karikatyyrimaisia, eikä yhdestäkään olisi voinut uskoa, että tässä on nyt tosi kyseessä. Itse zombiet olivat kyllä ihan huvittavan näköisiä, mistä oli ihan pakko antaa pojoja, vaikka pelottavilta eivät sinänsä näyttäneet.

Pisteitä: 3,5/5

perjantai 20. marraskuuta 2009

Saw VI

Alkuperäinen nimi: Saw VI
Ohjaus: Kevin Greutert
Käsikirjoitus: Marcus Dunstan, Patrick Melton
Pääosissa: Tobin Bell, Costas Mandylor, Betsy Russell
Valmistusmaa: Yhdysvallat, Kanada, Iso-Britannia, Australia
Ilmestymisvuosi: 2009

Kesto: 90 min

- You think it's the living who will have ultimate judgment on you, because the dead will have no claim over your soul. But you may be mistaken.

 
Agentti Strahm on kuollut ja agentti Hoffman (Costas Mandylor) jatkaa Jigsawin (Tobin Bell) ohjeiden mukaisesti sairasta leikkiä, jossa kukaan ei ole turvassa. Nyt hän saa Jigsaw'n vaimolta Jilliltä (Betsy Russell) viisi kirjekuorta, jotka sisältävät ohjeet seuraavaan peliin. Uuden pelin keskiössä onkin vakuutuspäätöksiä tehtaileva William Easton (Peter Outerbridge), jolla on tietenkin ollut yhteyksiä Jigsawiin eli John Krameriin, mutta selviytyykö hän pelistä hengissä...

Ei syksyä ilman uutta Saw-elokuvaa, joskin tiukille tämä kyllä veti. Alunperinhän elokuvan ei pitänyt tulla Suomessa teattereihin lainkaan, mutta kun tämä selvisi elokuvasarjan faneille, nämä (ilmeisestikin) nostivat äläkän ja Finnkino otti kuin ottikin elokuvan ohjelmistoon, joskin ilman tekstityksiä (vaikka pärjään ilmankin, niin toivottavasti tästä ei tule tapa). Minä olen tykännyt päällisin puolin tästä sarjasta, vaikka pari heikompaakin osaa mukaan mahtuu. Kuitenkin pieni epäilys minulla aina on uusimman Sawin tullessa elokuviin, mutta ainakin Saw VI:n kohdalla epäilykset osoittautuivat aiheettomiksi.

Tarina on sinänsä aika perinteikäs Saw-tarina eli jälleen kerran jossain on ansajärjestelmä, jonka uhriksi joku elämän tarkoituksen hukannut saa käydä läpi. Ansajärjestelmä oli ihan kiva, mutta hieman tahtoi jäädä sieluttomaksi uhrien osalta, kun ne tuppasivat lähes poikkeuksetta olemaan vain Williamin työkavereita, joihin ei oikeastaan missään vaiheessa kunnolla tutustuta ja jotka tosiaan ovatkin olleet lähinnä vain työtovereita. Samalla jälleen kerran tutustutaan takaumien kanssa John Kramerin elämään (näin saadaan Tobin Bell pidettyä mukana sarjassa), mutta täytyy myöntää, että tämänkertaiset takaumat eivät tuoneet Jigsawin hahmoon mitään varsinaisesti kiinnostavaa valaistusta. Agentti Hoffmanin näennäinen Jigsaw-tutkintakaan ei ihan täysin vedä mukaansa. Sen verran heikosti muistan vanhempien Saw-elokuvien tapahtumia, että en aina tiennyt, mitkä takaumista oli täysin uusia ja mitkä oli otettu aiemmista osista. Kuitenkin elokuvassa riittää mielenkiintoa, sillä jo varhaisessa vaiheessa (ainakin minulle) kävi ilmi, että Hoffman ei tiedä ihan kaikkea ja Jillin roolikaan ei ole niin pieni kuin Hoffman haluaisi. Ansarakennuksessa Williamin lisäksi olevat muut ”pitkäaikaisvangit” toivat myös oman positiivisen lisänsä elokuvaan, sillä näillä oli häkeissään omat virityksensä. Lisäksi elokuva onnistui jälleen höynäyttämään minua ainakin jossain määrin, sillä Williamin pelin todellinen laita kaikkine taustoineen tuli lopussa lähes täytenä yllätyksenä. Mitä tulee sitten tarinan loppuun agentti Hoffmanin osalta, niin mikäpä muutakaan voisi sanoa kuin että seitsemättä osaa odotellessa... vaikka jälleen kerran jäin pohtimaan sitä, kuinka tarina voisi jatkua enää niin, että Jigsawin tahto toteutuisi myös jatkossa.

Tobin Bell oli jälleen hyvä, mutta ihan liian pienessä roolissa, vaikka toisaalta tämä oli olosuhteisiin nähden aika ymmärrettävää; itse asiassa tätä roolia olisi voinut hieman lisääkin pienentää, sillä nämä Jillin hallusinaatiot olivat selvästi mukana lähinnä Tobin Bell -fanien iloksi. Agentti Hoffmania näytelleestä Costas Mandylorista puolestaan tuli jatkuvasti mieleen se ennen tätäkin elokuvaa nähty Soneran mainos, jossa tältä Posse-elokuvan näyttelijältä kysytään, että miksi hän puhuu niin matalalla äänellä ja tämä vastaa ”Roistot puhuu tällä tavalla”. Ei sillä, Mandylor oli ihan hyvä kuitenkin, eikä muissakaan näyttelijöissä liiemmin valittamista ollut.

Pisteitä: 3,5/5

keskiviikko 18. marraskuuta 2009

Whatever Works

Alkuperäinen nimi: Whatever Works
Ohjaus: Woody Allen
Käsikirjoitus: Woody Allen
Pääosissa: Larry Davis, Evan Rachel Wood, Patricia Clarkson
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2009

Kesto: 93 min

- How'd he get that limp?

- He jumped out the window and his suicide didn't work.
- You can't win 'em all.
 
Boris Yellnikoff (Larry Davis) on elämäänsä kyllästynyt, kaikkia ja kaikkea vihaava ikääntyvä nero, joka erosi vaimostaankin (Carolyn McCormick), koska hänen mukaansa liitto oli solmittu järkiperustein, vaikka liitto olikin muuten kunnossa. Eräänä päivänä hän törmää kotikujallaan kotoaan karanneeseen hieman naiiviin nuoreen naiseen Melodie St. Ann Celestineen (Evan Rachel Wood), joka etsii ruokaa ja yösijaa ja joka lopulta mullistaa Borisin elämän...

Nyt täytyy heti myöntää, että minulla on todellinen aukko elokuvayleissivistyksessä, sillä en ollut ennen tätä elokuvaa nähnyt yhtäkään Woody Allenin ohjaamaa elokuvaa, tosin Hannah ja sisaret tuli juuri hommattua, mutta sen katsominen venyy nyt ainakin kuukauden päähän; Allenin olen kyllä nähnyt näyttelemässä ensimmäisessä Casino Royale -elokuvassa, mutta siinä kaikki. Nyt tuli sitten tätäkin aukkoa edes vähän pienennettyä, kun Whatever Works tuli teattereihin.

Suurin syy, miksi innostuin juuri tästä elokuvasta johtui elokuvan trailerista, sillä se tarjosi pari hyvää koukkua: Boris puhui suoraan kameralle ja sitten taas Melodie oli ihanan hauska naiiviutensa vuoksi. No, lopullinen elokuva vastasi toisaalta ihan hyvin odotuksiin, mutta toisaalta odotukset eivät olleetkaan järin korkealla.

Elokuva oli nimittäin juuri niin pikkukiva, harmiton ja viaton kuin olin etukäteen ajatellutkin, minkä vuoksi sitä jaksoikin melko hyvin seurata, mutta sitten taas ei tarjonnut mitään todellisia koukkuja, jotka olisivat nostaneet tämän arvoasteikolla kovinkaan ylös. Juuri sellainen kevyt perjantai-illan elokuva (vaikka katsoinkin tämän nyt tiistaina) kuin mitä lähdin hakemaankin, mutta ei sen enempää. Elokuvan silmiinpistävin tyylikeino eli Borisin kameralle puhuminen oli verrattain hauskaa, mutta tästä vei parhaan terän se fakta, että kaikki muut kuvittelivat hänen puhuvan tyhjyyteen. Mitä tulee sitten Melodieen, niin joo, hän oli juuri niin huvittava tapaus kuin mitä olin kuvitellutkin, joten siltä suunnalta ei tullut varsinaisia yllätyksiä. Tarinasta noin yleensä varsinkin juuri Melodien ja Borisin suhde oli kaikkein mielenkiintoisin ja heidän suhteensa toivoi pysyvän ennalleen niin alussa kuin sitten suhteen syvetessä, mutta ihan näin ei kuitenkaan käynyt. Melodien äidin (Patricia Clarkson) tullessa kuvioihin jo hetken kuvittelin tarinan hieman latistuvan, mutta näin ei käynyt, vaan elokuva jatkui tästäkin omalla kepeällä otteellaan. Tarina ei ollut kuitenkaan todellinen naurupommi, mutta kyllä kuulin suustani tulevan silloin tällöin hymähdyksiä, joten sinänsä en voisi sanoa olevani pettynyt lopputulokseen.

Koska tämä nyt on kuitenkin ensimmäinen näkemäni Allenin elokuva, en voi oikein yhtyä kaikkiin näihin ”Allen näyttelee jälleen kerran itseään (Larry Davisin kautta)” -juttuihin, mutta sen verran kuitenkin voin sanoa, että Larry Davis oli toden totta hupaisa vanhus, eikä Evan Rachel Woodkaan hullumpi ollut. Sen sijaan Melodien vanhemmat tahtoivat jäädä hieman karikatyyrimaisiksi.

Pisteitä: 3/5

tiistai 17. marraskuuta 2009

Paranormal Activity

Alkuperäinen nimi: Paranormal Activity
Ohjaus: Oren Peli
Käsikirjoitus: Oren Peli
Pääosissa: Katie Featherston, Micah Sloat, Mark Fredricks
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2007
Kesto: 88 min


- You're screaming like that over a spider?
- Well, yeah... did you go run and get the camera first?
 
Katien (Katie Featherston) perässä on ollut kummitus/henki/demoni tämän lapsuudesta asti, eikä tämä jätä häntä rauhaan edes kun hän muuttaa yhteen poikaystävänsä Micahin (Micah Sloat) kanssa. Micah hommaa kameran, jolla hän alkaa taltioida talon tapahtumia, vaikka Katie suhtautuukin kameraan hieman penseästi. Aluksi kaikki sujuu ihan hyvin, mutta vähä vähältä kummitus antaa kuulua itsestään ja mitä kauemmin Katie ja Micah viettävät aikaa talossa, sitä kovemmiksi tulee kummituksen keinot...

Hei! Oletko todellinen untuvikko kauhuelokuvien puolella, mutta haluaisit alkaa katsoa niitä? Siinä tapauksessa varmaan olet jo törmännyt Paranormal Activityn mainoslauseeseen "Kaikkien aikojen pelottavin elokuva" ja ajatellut, että tuo onkin hyvä elokuva aloittaa kauhuelokuvaharrastus? Jos näin on, täytyy pudottaa sinut takaisin maanpinnalle, sillä tämän elokuvan katsottuasi saattaisit jättää koko harrastuksen aloittamatta, koska ajattelisit, että jos tässä kerran oli pelottavin elokuva ikinä, niin eipä mene hyvin kauhuelokuvien saralla.

Niin, aloitetaan nyt elokuvan hyvistä puolista. Käsivarakameralla kuvaaminen on aina (tarkoituksellisen) kömpelön näköistä, mutta tässä elokuvassa se ei haittaa, sillä varsinaista kauhuilua ei aloiteta liian äkkiä, vaan katsojan annetaan rauhallisesti totuttautua kuvaustyyliin ennen kuin kunnon säikyttely aloitetaan. Kovin aidoilta vaikuttavan pääparin yhteiseloa ja taustoja käydään läpi tässä alkuvaiheessa mielenkiintoisella otteella ja tulos on siltä osin hyvä. Oikeastaan näyttelijät tuntuvat reaktioineen kaikkien säikyttelyjen osalta aidoilta, eikä niinkään elokuvan päähenkilöiltä, mikä tuli esille varsinkin näissä kiireisissä tilanteissa, joissa kamera joko otettiin mukaan tai jätettiin ottamatta.

Elokuvassa on vain yksi iso vika: se ei juurikaan pelota. Hyvän kauhuelokuvan piirre on siinä, että kaikki tulevat kauheudet tulevat jollain tavalla yllätyksenä, eikä katsoja voi täysin aavistaa, mitä tapahtuu milloinkin. Tässä elokuvassa kaikki oli toisin, sillä tuntui suorastaan alleviivaamisen meiningiltä se, että kun tuli yö, jotain väistämättä tapahtui. Sitten taas päiväsaikaan puitiin yön tapahtumia ja yritettiin selvittää demonin olemassaolon syitä ja silloin ei tapahtunut pääsääntöisesti mitään. Joskin tähänkin oli yksi poikkeus ja silloin minäkin jopa hätkähdin, vaikka aika pienestä säikyttelystä olikin kyse. Okei, tasapuolisuuden nimissä on kuitenkin sanottava, että leffasalissa oli ainakin teinityttöjä, jotka tuntuivat säikähtävän tämän tästä, mutta minua ei juuri pelottanut, vaikka toki pienellä jännityksellä (turhaan) odotin tulevia säikyttelyjä. Toiseksi viimeisen yön jälkeisistä tapahtumista en tajua sitä, miten Micah antoi niin helposti periksi Katielle. Loppuratkaisun tullessa säikähdin ehkä myös vähäsen, kun se tuli tietyllä tapaa niin äkkiä. Noin yleisesti lopusta sanottakoon sen verran, että lopun aavisti jo ennen kuin elokuva ehti alkaakaan; kun on nähnyt yhden käsivarakameralla kuvatun kauhuelokuvan lopun, on nähnyt (ilmeisesti) ne kaikki. Noin muutenkin elokuvassa jätettiin ihan liian paljon avoimia kysymyksiä ja niistä tärkeimpänä tietenkin tämä demonin henkilöllisyys.

Näyttelijät olivat onnistuneita ja tuntuivat läpi elokuvan aidoilta, mistä on kiittäminen pääparin keskinäinen läpänheitto, joka tuntui hyvin ominaiselta seurustelevalle (tai avio)parille. Muutenkin kaksikon läheisemmät hetket tuntuivat hyvin aidoilta, oli kamera kädessä tai vähän kauempana. Katie oli myös hyvä näytellessään pelästynyttä. Tämä elokuvahan meinattiin hyllyttää tällaisenaan ja oliko peräti Steven Spielberg, joka halusi tehdä elokuvasta kunnon Hollywood-pätkän, mutta näin ei tapahtunut. Jos tämä Hollywood-versio olisi tullut, niin Katien olisi voinut helposti korvata 24-sarjassa Chloea näytellyt Mary Lynn Rajskub, niin samankaltaisia ovat molemmat.

Niin ja ihan vinkkinä elokuvayhtiöiden PR-osastoille: Jos mainostatte elokuvaa "kaikkien aikojen pelottavimmaksi elokuvaksi", niin koittakaa nyt hyvänen aika sentään saada elokuvalle K-18 -merkintä. Mainoslause ei ole kovin vakuuttava K-15 -merkinnällä. Tosin kun tämän elokuvan saamat pisteet tulevat (pääosin) hahmojen aitoudesta ja mielenkiintoisuudesta, eipä (epäonnistuneista) säikyttelyistä, pitäisikö melkein tehdä valitus kuluttajaneuvontaan selvästi harhaanjohtavasta mainonnasta? No, jos en kuitenkaan, mutta sinänsä ihan hyvä mainoslause, sillä kuinkahan moni olisi jättänyt tämän katsomatta, jos mainoslause ei olisi ollut juuri tuo? Veikkaan, että aika moni.

Pisteitä: 3/5

maanantai 16. marraskuuta 2009

Kummisetä III

Alkuperäinen nimi: The Godfather Part III
Ohjaus: Francis Ford Coppola
Käsikirjoitus: Mario Puzo, Francis Ford Coppola
Pääosissa: Al Pacino, Talia Shire, Andy Garcia
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1990
Kesto: 163 min


- Don Lucchesi, you are a man of finance and politics. These things I don't understand.

- You understand guns?
- Yes.
- Finance is a gun. Politics is knowing when to pull the trigger.

Michael Corleone (Al Pacino) on palannut New Yorkiin ja yrittää tehdä pesäeroa entisaikojen gansteri-imagoon. Hän saa jonkinlaisen katolisen kirkon tunnustuksen ja tunnustuksen hänelle antaa tietenkin lahjottu pappi. Tunnustuksesta seuraa juhlat, joiden aikana Michaelin poika Anthony (Franc D'Ambrosio) kertoo luopuvansa lakiopinnoista ja keskittyvänsä musiikkiin. Samaisissa juhlissa Michael saa todistaa veljenpoikansa Vincentin ja Corleonen mafian lihaksista vastaavan Joey Zasan (Joey Mantegna) välistä nahistelua ja käskee näiden sopia riitansa, mutta laihoin tuloksin. Seuraavana yönä kaksi Zasan miehistä murtautuu Vincentin kotiin ja yrittävät tappaa tämän kuitenkaan onnistumatta siinä. Tässä ei ollut kuitenkaan Zasan viimeiset tempaukset, joten Vincent päättää Michaelin tietämättä kostaa Zasalle...

Tulipas vihdoin ja viimein tämäkin trilogia saatettua päätökseen. Täytyy sanoa, että elokuvien taso on tippunut sitä mukaan kuin trilogiassa on menty eteenpäin. Ensimmäinen oli loistava elokuva, toinen oli hyvä, mutta ei lähellä mestariteosta, eikä tämä kolmas osa pääse edes toisen osan tasolle, vaan Kummisetä III:ssä riittää selvästi aiempia osia enemmän tylsiä kohtauksia ja jos rehellisiä ollaan, niin hieman jäi sellaien sillisalaattimainen maku tästä.

Tarinassa ei tahtonut riittää imua entiseen malliin, vaikka periaatteessa perusasiat olivatkin hallussa. Nyt tähän elokuvaan oli onnistuttu sotkemaan turhan monta sivuhaaraa, mikä kyllä hieman haittasi seuraamista. Välillä oltiin Vincentin perässä, välillä seurattiin puolestaan Michaelia ja välillä liikuttiin sitten kirkollisessa maailmassa. Ei tämä mitään, jos hommassa olisi ollut jokin kunnon järki, mutta en tiedä, johtuiko flunssaisuudesta, mutta jotenkin en tahtonut löytää tarinan punaista lankaa, vaikka sen verran älysinkin jo alkuvaiheessa, että nyt oltiin viemässä Michaelin tarinaa kohti loppuaan. Varsinkin tämä kirkkomaailmassa "seikkailu" oli jotenkin hieman sekavaa ja vaikka jotenkin käsitinkin Michaelin motiivit (suvun vallan kasvattaminen?), niin en oikein ymmärtänyt sitä, miten tämä valta olisi kasvanut, jos kauppa olisi onnistunut. Mitä tulee sitten tähän salamurhaaja Moscaan (Mario Donatone), niin ok: hänen toimiensa näyttäminen oopperatalolla oli ihan ok, mutta Tommasinon (Francesco Paolo Bellante) murha olisi voitu hyvin sivuuttaa muutamalla sivulauseella. Nyt tuntui siltä, että haluttiin vääntää oikein rautalangasta, että Mosca on nimenomaan Micahelin perässä. Kaikessa tästä jäkätyksestä huolimatta elokuvaan kyllä riitti hyviäkin hetkiä ja kokonaisuutta ajatellen ehdottomasti parhaat hetket koettiin edellä mainitussa oopperatalossa ja myös katujuhlaakin katseli mielenkiinto silmissä, kun tiesi, että kohta tapahtuisi jotain.

Näyttelijät Al Pacino etunenässä olivat jälleen loistavia, vaikka Talia Shire Conniena tuntuikin olevan koko ajan sen näköinen, että hänelle ei kelpaa sitten ei mikään. Tämä elokuva oli tehty niin paljon kahden ensimmäisen elokuvan jälkeen, että nyt useimmat näyttelijät jopa tunnisti selvästi, kun olivat saaneet vähän ikää lisää. Ehkä hieman liikaa oli kyllä sivuhahmoja mukana tällä kertaa tai sitten vain kuvittelin.

Pisteitä: 2,5/5

P.S. Mutta joo, nyt on Kummisetä-trilogia viimein nähty kokonaisuudessaan ja oli kyllä sellainen kokemus, ettei tätä joka tai edes joka toinen vuosi jaksaisi katsoa. Jotenkin sen verran massiivisesta katsomiskokemuksesta oli kyse, olihan kuvaustyyli todella raskasta ja koko trilogiakin kesti lähemmäs yhdeksän tuntia. Ei sillä, että trilogia olisi varsinaisesti huono ollut, kunhan vain turhan tiukkaa tavaraa. Myönnän oikeasti olevan iloinen siitä, että tästä eteenpäin vuorossa on selvästi Kummisetiä kevyempiä elokuvia katseluvuorossa; ei sillä, etteikö näin  raskassointuisia elokuvia voisi silloin tällöin katsoa, mutta ei kuitenkaan liian usein.

sunnuntai 15. marraskuuta 2009

Simpsonit - 1. kausi

Alkuperäinen nimi: The Simpsons - Season 1
Ohjaus: David Silverman, Wesley Archer, Kent Butterworth, ym.
Käsikirjoitus: Mimi Pond, Jon Vitti, Jay Kogen, ym.
Pääosissa: Nancy Cartwright, Dan Castellaneta, Julie Kavner, ym.
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1990
Jaksojen määrä: 13

- Can we keep him, Dad? Please?

- But he's a loser. He's pathetic. He's... a Simpson.

Tuli tässä taannoin hommattua Citymarketin mega-alesta (kaksi kautta 20 eurolla) kahdeksan kautta Simpsoneita, mikä tietää sitä, että tässä tulee lähikuukaudet tapitettua Simpsoneita aika tiiviisti, ainakin mitä tv-sarjoihin tulee. Kuitenkin minulla oli jo ennestään kolme ensimmäistä kautta, joten ennen noita kahdeksaa kautta (kaudet 4-11) katson nämä jo katsotut kaudet uudestaan.

Jos nyt kuitenkin aloitettaisiin minun suhteella Simpsoneihin. Totta kai nämä jaksot on tullut katsottua varmaan pariinkin otteeseen televisiosta, mutta ihan kaikkia minäkään en muista. Sen verran voin sanoa, että ainakin kauteen 12 asti olen nähnyt kaikki jaksot, mutta sen jälkeen en ole enää varma, noihin aikoihin kun Maikkari alkoi oikein kunnolla pompottaa sarjan lähetysaikaa sinne tänne ja välillä päivä oli lauantaissa ja välillä sunnuntaissa, joten sekaisinhan tuossa meni; jonkin aikaahan toisen päivän jaksot olivat kaiketi uusintoja, mutta sitten se muistaakseni muuttui vaivihkaa jotenkin. Toki tuli katsottua sitten TVTV:n/SubTV:n puolelta aluksi kaikki uusintajaksot, mutta ensimmäinen uusintakierros päättyi juurikin johonkin 12 kauden tietämille, enkä jaksanut tuolloin aloittaa uudestaan, vaikka kieltämättä kokonaisuudessa hyvä sarja onkin.

Sarjan eräänlainen nerokkuus ei kuitenkaan päässyt oikeuksiinsa vielä tällä ensimmäisellä kaudella, vaikka tässäkin kaudessa oli joitakin hyviä sivalluksia amerikkalaiseen elämänmenoon ja miksei pienin variaatioin myös sopivia täälläkin, kuten nyt vaikka lapsen kasvattaminen tv:n avulla. Kuitenkin varsinkin alkukaudesta meno oli hieman surumielisempää kuin mihin valtaosa Simpsonien katsojista on tottunut ja siten saattaa olla pienoinen kulttuurishokki. Huumorikaan ei ole vielä niin näkyvää kuin myöhemmillä kausilla tai jos se näkyy ja kuuluu, niin silloin se on myöskin normaalia väkinäisempää. Ehdottomasti parhaimmat jaksot löytyvätkin kauden loppupuolelta, nimittäin kaksi parasta jaksoa ovat The Telltale Head ja Krusty Gets Busted, joista jälkimmäisessä näytetään Bartin ja Sideshow Bobin keskinäisen vihanpidon alkutilanne. Ei sillä, ensimmäisellekin puoliskolle mahtuu ainakin yksi oikeasti hauska jakso, nimittäin Bart the General. Sortuakseni pieneen jälkiviisasteluun, niin oikeastaan kaudessa oli varsinaisesti vain yksi iso puute ja se on se, ettei vielä tällä ensimmäisellä kaudella ollut mukana Kauhujen taloa (Treehouse of Horror), mutta siitä saadaan nauttia sitten toisesta kaudesta eteenpäin. No, olihan kausi myös ihan liian lyhyt vain 13 jaksollaan ja alkuintrossakin käytettiin usein kahdesti näitä sohvajuttuja, mutta se on pientä. Kuitenkin positiivista on se, että monien hahmojen osalta vakionaamat tulivat tutuiksi jo tällä ensimmäisellä kaudella, muun muassa siis nähtiin jo Kent Brockman, Itchy & Scratchy kuin myös jo mainittu Sideshow Bobkin.

Sarjan oleminen alkuvaiheessa näkyy myös siinä, että animointi on paikoin aika kammottavaa. Väkijoukot ovat välillä kuin still-kuvissa ja hahmojen ja talojen ulkonäkö muuttuu jaksosta toiseen, kunnes jo mainitsemani The Telltale Head -jakso tuo hahmojen animoinnin jo lähemmäksi nykytilannetta. Esimerkiksi Smithers on ensimmäisessä jaksossaan musta ja muun muassa Barneyn, Moen kuin Moen baarikin vaihtaa ulkonäköä tämän tästä. Animoinnin perusteella voi myös hyvin päätellä sen, ettei jaksoja ole tehty esitysjärjestyksessä, sillä kauden päättävä Some Enchanted Evening -jakso näyttää enemmän niiltä alkukauden jaksoilta. Huono piirrostyyli näkyy myös alkuintrossa ja etenkin Lisan pyöräilyä tekee todella pahaa katsoa; onneksi se on aika lyhyt.

Tällä katsomiskerralla en enää katsonut ekstroja, mutta täytyy sen verran sanoa, että Simpsonit on siitä harvinainen sarja, että jaksojen kommenttiraitoja jaksaa jaksosta toiseen kuunnella, eikä ne kuulosta lainkaan väkinäiseltä. Itse asiassa myönnän, että teki mieli kuunnella nytkin muutamien jaksojen kommenttiraidan, mutta en viitsinyt, jätetään niiden kuuntelut sitten niihin vielä katsomattomiin kausiin. Nämä kommenttiraidat ovat tarjonneet kivasti lisätietoa jaksoista ja niiden tekemisistä, vaikka tekijöillekin on sattunut joitakin muistivirheitä, kuten esimerkiksi heidän puhuessa Simpsonit-tuotteista: Puhuivat Bart-tuotteista, joissa Bart sanoo Cowabunga, vaikka tekijöiden mukaan Bart ei itse asiassa koskaan sanonut tuota Turtlesista tuttua huudahdusta, mutta niin vain sekin yhdessä jaksossa kuultiin. Lisäksi ekstroissa on muun muassa making of sekä juttua animoinnista.

Pisteitä: 3,5/5

lauantai 14. marraskuuta 2009

Beverly Hills 90210 - 7. kausi

Alkuperäinen nimi: Beverly Hills, 90210 - Season 7
Ohjaus: James Whitmore Jr., Jason Priestley, Anson Williams, ym.
Käsikirjoitus: Larry Mollin, Steve Wasserman, John Whelpley, ym.
Pääosissa: Jason Priestley, Jennie Garth, Ian Ziering
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1997
Jaksojen määrä: 32

- Well, so much for the peace on earth.

- Well, this is Valerie and Kelly we're talking about. It's not as simple as the Middle East.

Beverly Hills 90210:n seitsemäs kausi julkaistiin melkein samaan aikaan Lostin viidennen kauden kanssa, joten siksikin on kestänyt näinkin kauan (peräti, mitä, kolme viikkoa?) tämän katsominen, mutta toisaalta sitten taas osasyynä on ollut itse sarja, jossa ei ihan samalla tavalla ole riittänyt imua kuin aiempina kausina, vaan mitäpä kaikkea kausi pitikään sisällään?

No, aloitetaan niin sanotuilla yleisillä asioilla. Kauden aikana muun muassa puuhaillaan musiikkibisneksessä, työskennellään tv:ssä, pelätään AIDSia, tehdään melkein tuhoisia kepposia, saadaan perinnöksi rahaa, taistellaan tulta vastaan, vaihdellaan lahjoja, plagioidaan kouluaineita ja taistellaan vanhoja vihollisia vastaan,  tavataan kampuksen aave, joudutaan niin häiriköinnin kohteeksi kuin myös panttivankidraaman keskelle, käytetään huumeita sekä majoitetaan karkulaisia. Jälleen kerran myös matkustellaan ja tällä kertaa liikutaan muun muassa Texasissa, Las Vegasissa sekä Hong Kongissa unohtamatta kuitenkaan sukulaisvierailuja. Yhdet valmistujaisetkin mahtuvat mukaan.

Mitä tulee ihmissuhteisiin, niin silläkin rintamalla tapahtui vaikka mitä: Nat ja Joan (Joe E. Tata ja Julie Parrish) menevät naimisiin, Valerie ja Kelly (Tiffani Amber Thiessen ja Jennie Garth) ovat vuorollaan raskaana, Brandon (Jason Priestley) tapaa uuden mielitietyn Tracyn (Jill Novick), Steven ja Claren (Ian Ziering ja Kathleen Robertson) suhde on yhtä ylä- ja alamäkeä, eikä Donnan ja Davidin (Tori Spelling ja Brian Austin Green) on/off-suhteestakaan tahdo ottaa aina selvää. Kauteen mahtuu tietenkin myös paljon muita ihmissuhdedraamoja, eikä eroiltakaan vältytä. Välillä ollaan kauhean vihaisia vanhemmille ja nouseepa esiin myös kipeitä asioita itse kunkin menneisyydestä. Myös vanhat parit lähentyvät toisiaaan ja mahtuupa kauteen ainakin yksi neitsyyden menetys.

Niin, kyllä tämä kausi jälleen tarjosi jos jonkinlaista tapahtumaa ja ei sillä, ihan kiva kausi tämäkin oli, mutta se jokin tästä nyt puuttui. Ehkä nämä näiden jutut ovat vain sen verran aikuisia, että se tietynlainen letkeys, jopa Steven toimissa, ja viattomuus on vähentynyt aikalailla, vaan nyt ongelmat tuntuvat kovin kypsiltä eikä "perinteiseltä" teinidraamalta, mikä ehkä hivenen laski intoa katsoa monta jaksoa putkeen. Kuitenkin kauteen mahtui niin liikuttavia kuin jännittäviäkin asioita, joita oli edelleen ihan kiva katsoa, kun vanhoja tuttuja nämä useimmat kuitenkin oli. Tällä kaudella tapahtui monet viimeisistä todellisista tapahtumista, joista minulla on ollut kunnon muistikuvia, jos nyt ei henkilöiden poistumisia/palaamisia tai (tulevia) työpaikkoja oteta lukuun. Itse asiassa vain yhden todellisen asian muistan lopuista kausista ja kaikki ne muut muistikuvat tuli tällä kaudella, kuten tämä AIDS-tapaus (kuten tämänkin muistin hieman väärin) ja Kellyn raskausepäilyjen alkamisen muistin peräti lähes repliikki repliikiltä, joskin tämänkin episodin muistin sijoittuvan seuraavan kauden alkuun. Jaksoja mahtui kauteen 32 ja saattoi olla ehkä hivenen liikaa. En tiedä oikein miksi, mutta mielestäni Steven ja Claren suhde on ollut koko sarjan kiinnostavin suhde ja olikin ikävä nähdä sen päättyminen tällä kaudella. Valerie puolestaan on yksi suosikkihahmoistani ikinä ja tällä kaudella hän oli aiempaakin narttumaisempi, mikä oli toisaalta positiivista, mutta jopa minä myönnän, että toivoin kauden lähetessä loppuaan, että Valerien suunnitelmat menee pyllylleen.

Näissä lopuissa kausissa on hyvää juuri se, etten muista näistä oikein yhtään mitään ja se myös tarkoittaa sitä, etten muista uusien hahmojen "turnauskestävyyttäkään" ja niinpä kuka tahansa uusista naamoista olisi periaatteessa jatkaa myös myöhemmille kausille. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan kauden mittaan nähdyt sivuosien esittäjätä myöskin jäivät sellaisiksi, eikä yhdestäkään siten tullutkaan vakihahmoa. Kauden päätteeksi sitten Clarea näytellyt Kathleen Robertson ilmeisesti lähti sitten pois sarjasta (asia, jonka muistin tapahtuvan vasta seuraavalla kaudella), mikä oli sääli.

Nyt on sitten hahmojen koulunkäynti ohi ja kyllä mä jäin pohtimaan, että onko nämä viimeiset kolme kautta "pelkkää" töissäoloa vai miten tämä tulee tästä jatkumaan. Toki muistan sen yhden työpaikan, mutta muuten kaikki tuntuu olevan täysin sumua. No, eiköhän asiaan saada valaistusta, kun seuraava kausi tulee DVD:lle, milloin se ikinä onkaan.

Pisteitä: 3,5/5

perjantai 13. marraskuuta 2009

Project 1001, osa 53/1001: Kummisetä II

Alkuperäinen nimi: The Godfather, Part II
Ohjaus: Francis Ford Coppola
Käsikirjoitus: Mario Puzo, Francis Ford Coppola
Pääosissa: Al Pacino, Robert Duvall, Diane Keaton
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1974
Kesto: 192 min


- There are many things my father taught me here in this room. He taught me: keep your friends close, but your enemies closer.

 
Corleonen suvun tarina jatkuu vuodessa 1958. Nyt Corleonen suku Michael (Al Pacino) etunenässään on suunnannut nokkansa New Yorkista Nevadaan, johon he ovat asettautuneet asumaan. Michaelin poika Anthony (James Gounaris) viettää ensimmäistä konfirmaatiotilaisuuttaan ja sitä juhlistetaan sitten suuresti. Michael ei malta olla tekemättä bisnestä myös juhlissa, vaan hän tapaa yhden jos toisenkin "bisnestutun". Päivän laskeutuessa yöhön Michael ja vaimonsa Kay (Diane Keaton) joutuvat murhayrityksen kohteiksi. Kun Michael pääsee syyllisten jäljille, hän saa huomata, että syylliset saattavat löytyä lähempää kuin hän toivoisikaan...

En ole varma, olenko koskaan katsonut Kummisedän toista tai kolmatta osaa, vaikka ensimmäisen osan olenkin nähnyt (nyt) kahdesti. Ensimmäisestä osasta pidin aika paljon ja niinpä odotukset olivat tähän toiseen osaan nähden korkealla, mutta ihan samaan ei ylletty, vaikka totuuden nimissä onkin sanottava, ettei tämä toinenkaan osa missään nimessä huono ollut.

Tarina jakautuu osittain kahteen osaan, vaikka pääpaino pidetäänkin 1950-luvun lopun tapahtumissa. Nimittäin Michaelin ja luottojoukkonsa seikkailujen ohessa seurataan nuoren Vito Corleonen (aikuinen Vito Robert De Niro) matkaa Sisiliasta New Yorkin mafian johtajaksi. Sinänsä näiden tarinoiden rinnakkainen seuraaminen ei ollut vaikeaa, sillä siirryttäessä toiseen aikaan hyvin nopeasti tuli miljööstä ilmi, että nyt on vaihdettu aikaa.

Jos nyt aletaan käymään tätä läpi näistä varhaisemmista tapahtumista eli Viton seikkailuista, niin olen kyllä sitä mieltä, että elokuva olisi tullut lähes tulkoon toimeen ilman sitäkin. Myönnän, että ensin ajattelin tapahtumien johtuvan siitä, että haluttiin tavalla tai toisella Marlon Brando jälleen mukaan kuvioihin, mutta näin ei ollutkaan, sillä Brandoa ei tässä elokuvassa näkynyt. Minusta Corleonen mafian alkutahdit oli taustoitettu sinänsä ihan mielenkiintoisesti, mutta eivät kokonaisuuden kannalta tuntuneet kovin tarpeellisilta tietää; ehkä Viton vanhempien kohtaloa lukuun ottamatta. Se vihoviimeinen takaumajakso varsinkin tuntui turhalta ja Viton katoilla kuljeskelu hieman tönköltä.

Mitä tulee sitten päätarinaan, niin kovin samanlaisia polkuja tallataan verrattaessa ensimmäiseen osaan. Ensin on juhlat, jossa don tekee päätöksiään, on murhayritys, joka vie donin hetkeksi maan alle ja on lopulta tilinteon hetki monessakin mielessä. Ei sillä, tämä kaikki on kerrottu varsin mielenkiintoisesti, eikä tarinaa sinänsä voi missään nimessä väittää samanlaiseksi kuin ensimmäisessä osassa, vaikka samoja teemoja mukana onkin. Lisäksi soppaan on lisätty paljon uutta, joista vähäisin ei ole sinänsä aika puskista tullut oikeudenkäynti. Näissä mafiajutuissa on aina se jännite mukana, että onko mukana pettureita ja jos on, niin keitä kaikkia siinä on mukana ja niinpä tässäkin sai pitkän tovin jännittää, että kuka pettää ja ketä. Menin välillä hieman sekaisin jopa siitä, ketä tai keitä Michael ihan oikeasti epäili pettureiksi. Noin yleisesti ottaen tämä päätarina oli ihan kivaa seurattavaa; varsinkin Kuuba-jakso oli tapahtumien suhteen nautittavaa katsottavaa, kun nyt kuitenkin muistetaan se tosiasia, että mafialla tosiaan oli niitä yhteyksiä Kuubaan. Noin pelkkää tämän elokuvan tarinaa ajateltuna kyseessä oli selvästi elokuvan parasta antia. Kun sitten oltiin Yhdysvaltain maaperällä, niin vaikka hyviä hetkiä mahtui sinnekin, niin tietty ennalta-arvattavuus ja tutunoloisuus latisti hieman kokonaisarviota.

Niin 1900-luvun alkupuolen kuin 1960-luvun vaihteen tapahtumat oli kuvattu hyvin, kuten Coppolalta ja Kummisetä-elokuvalta voikin odottaa, joten sen puoleen ei valittamista ollut. Päinvastoin tämä kuvaus nosti elokuvan miellyttävyyskerrointa jonkin verran, joskaan Coppolan raskas kuvaustyyli ei tällä kertaa täysin voittanut puolelleen.

Näyttelijät suoriutuivat jälleen kerran hyvin rooleistaan, joten ei roolisuorituksista sen enempään. Nyt Michaelissa oli edellistä osaa enemmän nähtävillä Al Pacinoa kuin ensimmäisessä osassa, vaikka elokuvien välissä onkin vain kaksi vuotta. Robert De Niroa ei häneksi itsekseen tahtonut tunnistaa, joskaan en tiennyt hänen näyttelevän nuorta Vitoa ennen kuin vasta elokuvan jälkeen. Sinänsä ihan kiva, että tähän osaan oli saatu näinkin monta ensimmäisestä osasta tuttua näyttelijää.

Pisteitä: 3,5/5

perjantai 6. marraskuuta 2009

Project 1001, osa 52/1001: Kummisetä

Alkuperäinen nimi: The Godfather
Ohjaus: Francis Ford Coppola
Käsikirjoitus: Mario Puzo, Francis Ford Coppola
Pääosissa: Marlon Brando, Al Pacino, James Caan
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1972
Kesto: 168 min


- My father is no different than any powerful man, any man with power, like a president or senator.

- Do you know how naive you sound, Michael? Presidents and senators don't have men killed.
- Oh. Who's being naive, Kay?

Corleonen suku on yksi New Yorkin mahtavimmista mafioista ja sitä johtaa Don Vito Corleone (Marlon Brando), ja hän hoitaa bisneksiä jopa tyttärensä häissä. Corleonen suvulla on hyvin paljon lahjottuja viranomaisia, joiden vuoksi suvulla on myös paljon vihollisia, muun muassa muiden mafioiden taholta. Kun Vito Corleonea ammutaan, hänen mafian jättäneen pojan Michaelin (Al Pacino) on palattava kotiin ja otettava mafia haltuunsa, eikä koston mahdollisuus ole poissa laskuista.

Olen nähnyt Kummisedän yhden kerran ja silloinkin joskus nuorena kloppina, enkä muista juuri pitäneeni elokuvasta, enkä jaksanut tuolloin katsoa edes jatko-osia. Nyt, kun ikävuosia on kertynyt huimasti enemmän, niin voin todeta Kummisedästä sen verran, että ymmärrän niitä, jotka eivät tästä elokuvasta oikein innostu, mutta ymmärrän myös niitä, jotka pitävät elokuvaa parhaimpana koskaan. Itse elokuvasta kyllä pidin, mutta ihan parhaimmistoon en kyllä tätä lue, mutta todella toimiva paketti kerrassaan.

Elokuva sisälsi paljon yllätyksiä, joista ensimmäinen sijoittui aikakauteen, sillä olin kuvitellut elokuvan tapahtuvan (kuvaushetkellä) nykyajassa, enkä johonkin menneisyyteen. Kummisetä alkoi verrattain verkkaisesti, kun Corleonen tyttären Connien (Talia Shire) häissä vietetään aika paljon aikaa ja minun täytyy myöntää, että aluksi tämä tuntui vähän tylsältä jaksolta. Häävieraita kestitettiin, sukuun tutustuttiin ja samalla Corleonen luona kävi yhtä jos toisenlaista kävijää pyytämässä palveluksia, eikä tämä kaikki tuntunut järin mielenkiintoiselta. Vasta tarinan edetessä tämä alkujaksokin alkoi tuntua paremmalta. Kuitenkin varsinaisesti tarinaan tuli kunnolla eloa ensimmäisen kerran siinä 40 minuutin kohdalla, kun mafioiden väliset selkkaukset alkoivat kunnolla ja todellisena yllätyksenä pidän Corleonen ampumista; hänen kun otaksuin istuvan koko elokuvan ajan siellä pöytänsä takana. Näistä ensimmäisistä välienselvittelyistä tarinasta kuoriutui todella mielenkiintoinen paketti, mikä toi lisävalaistusta ja -tarkoitusta myös tälle ensin tylsältä tuntuneelle alkujaksolle. Olin tyytyväisen yllättynyt siitä, ettei tässä jatkuvasti oltu toisten mafioiden kurkussa kiinni, vaan väliin mahtui myös kerronnallisesti vahvoja draamaosuuksia. Esimerkiksi Michaelin Sisiliassa viettämänsä aika piti hyvin otteessaan eikä New Yorkin tapahtumissakaan valittamista ollut. Ihmisiä kyllä kuoli pitkin elokuvaa, mutta varsinaista verilöylyä ei nähty ja ne sisilialaiset lahjat nostattivat katsojanautintoa.. Tarina oli siis varsin vahva ja sille todella annettiin iso rooli, mikä oli toki vain positiivista. Loppu oli hivenen tylyn puoleinen.

Tarina siis oli sen verran vahva, että sen puolesta voisin käskeä jok'ikisen tutustumaan tähän elokuvaan, mutta se, mikä jakaa varmaan eniten mielipiteitä, on kuvaustyyli. Jo Ilmestyskirja. Nytin arvostelussa totesin Coppolan ohjaustyylin olevan raskas ja se näkyi myös tämän elokuvan kohdalla. Kummisetää ei nimittäin todellakaan kannata katsoa, jos etsii illalle jotain kevyttä viihdettä ja kevyemmästä tarjonnasta pitäviä Kummisetä ei välttämättä teekään niin vaikutusta. Sen sijaan jos pitää mahtipontisista spektaakkeleista, niin löytää kyllä Kummisedästä uuden ystävän. Kerrontaan on oikeasti panostettu, eikä asioita käsitellä liian kevyesti tai nopeasti, vaan ne kulkevat omalla painollaan ja tämä seikka tekeekin tästä elokuvasta niin hienon kokonaisuuden.

Kuvausta ja tarinaa ryyditti aidolta tuntuva lavastus, sillä niin autot, rakennukset kuin myös puvustus tuntuivat ajanmukaisilta. Melkein tuntui kuin elokuva olisi kuvattukin kyseisessä ajassa. Sisilia oli sekin kuvattu vaikuttavaksi; ties vaikka olisivat oikeasti kuvanneet siellä. Sonnyn (James Caan) ja Carlon (Gianni Russo) tappelu oli kyllä kuvattu kaikkea muuta kuin uskottavan tuntuisesti. Myöskin hivenen miinusta pitää antaa elokuvan musiikista; ei siksi, etteikö se olisi ollut hienoa, vaan siitä, että sitä käytettiin ehkä vähän turhankin säästeliäästi.

Näin hienossa elokuvassa myös näyttelijät ovat onnistuneet upeasti, joten itse roolisuorituksista en osaa juuri sanoa mitään. Sen sijaan sanonkin muutaman sanan itse näyttelijöistä, joita en oikein tahtonut tunnistaa millään. Marlon Brando on minulle ikuisesti Viettelysten vaunun Stanleyn näköinen, joten häntä ei tahtonut tunnistaa samaksi. Sitten taas muut "isot" näyttelijät vasta tekivät läpimurtoaan tässä elokuvassa ja niin James Caan, Al Pacino kuin Diane Keaton olivat niin nuoria, etten minä heitä tahtonut millään tunnistaa. Itse asiassa Al Pacinossa alkoi näkyä alpacinomaisia maneereja vasta elokuvan puolen välin jälkeen, mutta en olisi häntäkään tunnistanut, ellei jostain olisi iskostunut päähäni se, että Pacino olisi juuri Michael Corleone; levyn lähtiessä pyörimään nimittäin tiesin, että Pacino on trilogiassa, mutta en ollut ihan varma, oliko hän jo tässä. Näköjään oli.

Kaikesta edellä mainitusta siis voi päätellä, että minä todella pidin tästä elokuvasta, mutta kuten sanoin alussa, henkilökohtaisesti ajateltuna en voi pitää tätä täysin mestariteoksena (vaikka yleisellä tasolla sitä varmaan onkin). Lopullinen arvosana oli mielessäni lähempänä nelosta kuin täyttä viittä pistettä, vaikka nyt siihen väliin menikin.

Pisteitä: 4,5/5

keskiviikko 4. marraskuuta 2009

Operaatio atomisukellusvene

Alkuperäinen nimi: Voyage to the Bottom of the Sea
Ohjaus: Irwin Allen
Käsikirjoitus: Irwin Allen, Charles Bennett
Pääosissa: Walter Pidgeon, Joan Fontaine, Barbara Eden
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1961
Kesto: 100 min


- Alvarez... are you saying that Man must accept destruction even though it's in his power to prevent it?
- It's not for us to judge, Admiral.
- Not to judge, maybe; but we can reason. If God ordains that Man should die without a fight, then why does He give us the will to live?

Seaview on Yhdysvaltain armeijan uusin menestys; atomisukellusvene, josta kohistaan joka paikassa. Kun sukellusvene on jossain Grönlannin tienoilla, avaruudessa jonkinlainen säteilyvyö (radiation belt) kuumentaa maapallon lähes sietämättömäksi ja päivä päivältä elo Maassa muuttuu vaikeammaksi ja vaikeammaksi. Sukellusveneen kapteeni Harriman Nelson keksii, että hänen kipparoimansa Seaview voisi pelastaa koko maapallon ja useista vastustuksista ja vaaroista piittaamatta hän päättää lähteä epätoivoiselle matkalle, jonka panoksena on koko maapallon tulevaisuus...

Silloin tällöin sitä kaipaa isolla budjetilla tehtyjen elokuvien välissä jotain selvästi halvalla tehtyä ja siihen tarkoitettuun muutamalla eurolla ostettu Operaatio atomisukellusvene soveltui mitä parhaimmin. Tämä elokuva nimittäin edustaa sitä taattua 60-luvun alun elokuvaa, josta ei oikein voi sanoa, onko kyseessä niin sanotusti "vakavalla naamalla tehty" elokuva vai vain b-elokuva, jolta se nyt näyttää, ja vaikka lopputulos oli (odotetun) kehno, niin kyllä tämän nyt aika vaivatta katsoi loppuun asti (vaikka väsymys painoikin, mutta se ei johtunut tästä elokuvasta).

Jos lyhyesti tiivistäisi elokuvan, niin tarina oli kehnohko ja lavasteetkin aika halpiskamaa. Vähän pidemmin kerrottuna tarina sisälsi sukellusvene-elokuvaksi suurin piirtein kaikkea: yleistä vastustusta hankkeen suhteen, kapinointia itse laivassa ja sitä myötä sabotaasia, taistelua niin mereneläviä kuin vihollisia vastaan sekä tietenkin sukeltelua planeetallamme puolelta toiselle. Oikeastaan tarina oli vedetty niin perinteisen kaavan mukaan, että jo alusta asti oli selvää, että kaikkea edellä mainittua saadaan kokea. Sitä en vain tajunnut, että  miksi vastustus oli niin lujaa, että vastustusta löytyi niinkin paljon kuin löytyi, kun kuitenkin kaikki saattoivat olla kuolemassa ilman heitä. Ei kuitenkaan vastustavan tahon pääpuhuja Zucco (Henry Daniell) niin vakuuttava ollut. Mitä tulee sitten lavasteisiin ja etenkin kaikkiin sukellusvenettä koetteleviin täristyksiin, niin olo oli kuin olisi katsonut alkuperäistä Star Trek -sarjan spin offia, jossa avaruuden sijasta seikkaillaankin vain sukellusveneessä, sillä nämä ihmisten heilumiset veneessä toivat elävästi mieleen Star Trekin vastaavat. Noin muutenkin lavastus oli tämäntyyppisille elokuville tyypillistä eli veneen sisukset näyttivät nimenomaan lavasteilta ja veden elävätkin olivat kaikkea muuta kuin uskottavan näköisiä, mutta tämä ei juuri haitannut katsomista. Itse asiassa vaikka tarina olikin aika mitätön ja lavaistuksenkin puolella oltiin siellä b-luokassa, niin silti tämä onnistui viihdyttämään siinä määrin, että aika kului kuin siivillä, mistä ainakin pisteet kotiin.

Näyttelijät olivat kaikki aika samanlaisia pökkelöitä, eikä yhdestäkään oikein saanut mitään muuta irti kuin "näyttelenpäs tämän kohtauksen ja sitten siirryn näyttelemään seuraavan" -ilmeitä, mutta totta puhuakseni olisivat nämä voineet kehnomminkin suoriutua.

Pisteitä: 2,5/5

tiistai 3. marraskuuta 2009

Valkokankaan lemmikit

Alkuperäinen nimi: American Sweethearts
Ohjaus: Joe Roth
Käsikirjoitus: Billy Crystal, Peter Tolan
Pääosissa: John Cusack, Catherine Zeta-Jones, Julia Roberts
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2001

Kesto: 100 min

- We have a saying, Edward: ”Meck-a-leck-a-hala-vabeem-sala-beem”.

- What is that? Bean salad.
- ”Meck-a-leck-a-hala-vabeem-sala-beem”.
- What does that mean?
- I don't know what it means, it's very old.
 
Eddie (Jon Cusack) ja Gwen (Catherine Zeta-Jones) muodostavat Hollywoodin unelmaparin, joiden yhdessä tekemänsä elokuvat ovat aina suurmenestyksiä. He kuitenkin eroavat ja elokuvastudiolta loppuu menestyselokuvat. Heidän viimeinen yhteinen elokuva on sen ohjaajan (Christopher Walken) käsissä, eikä hän luovuta sitä studiolle, ellei studio järjestä ensi-iltaa tiedotusvälineille ja tiedotusvälineet puolestaan eivät ole kiinnostuneita tulemaan, ellei myös Eddie ja Gweniä saada mukaan...

Valkokankaan lemmikit ovat tällaisia heräteostoksia, joita en yleensä ostaisi, jollei tulisi vastaan tarpeeksi halvalla. Nimi kyllä oli tuttu entuudestaan, mutta juuri muuta en elokuvasta tiennytkään. Eräs tuttavani haukkui tätä aika huonoksi, mutta itse en täysin allekirjoita tätä. Ei, ei tämä mikään mestariteos ollut, mutta hintansa, kolmen euron väärti ehdottomasti.

Jos nyt ajatellaan elokuvaa kokonaisuutena, niin eihän tämä nyt pyörää uudestaan keksinyt, vaan melko tutunomainen tarina tässä oli taustalla. Kuitenkin elokuvaan oli saatu sen verran eloa ja tapahtumia, että tätä loppujen lopuksi katsoi ihan mielellään, vaikka alussa pieniä epäilyksiä olikin. Tiedättehän, sellainen perusharmiton komedia, joka ei loukkaa ketään tai herätä juuri muitakaan tunteita; todelliset huippuhetket uupuivat, mutta ei meno hyytynyt myöskään täysin huonoksi oikein missään vaiheessa. Tässä oli mukavaa varsinkin se, että edes vähän päästettiin elokuvien kulissien taakse. Sillä vaikka tarina olikin täysin fiktiivinen, niin en usko, etteikö kuvatunlaista toimintaa (no, elokuvan panttivangiksi ottamista lukuun ottamatta) tapahtuisi ainakin jossain määrin Hollywoodin ihmemaassa. Myöskin tarinan lopputulos oli kiva, sillä siitä hetkestä asti, kun minulle selvisi Kikin (Julia Roberts) todelliset tunteet, niin toivoin hänelle vain ja ainoastaan hyvää loppua, oli hänen rinnallaan kuka tahansa.

En ollut tätä ostaessani ilmeisesti liiemmin kiinnittänyt huomiota näyttelijävalintoihin, sillä kun DVD pyörähti käyntiin, minulle vasta selvisi, kuinka kova kärkinelikko tässä onkaan (Cusack, Zeta-Jones, Roberts, Billy Crystal). Näistä sanottakoon nyt sen verran, että Roberts ja Crystal kiinnostivat minua paljon enemmän kuin Cusack ja Zeta-Jones, ja onneksi kahta ensimmäistä ei jätettykään vähemmälle huomiolle kuin nämä varsinaiset valkokankaan lemmikit. Roberts oli jälleen kerran ihastuttava, joskin ehkä hieman vähäeleisempi kuin yleensä. Crystalia en pysty enää oikein näkemään muuna kuin Kuplan Jodiena, vaikka ikää olisikin kertynyt jo vaikka kuinka lisää. Sivuhenkilöistä mainittakoon Hank Azaria, joka oli hauska ilmestys, kun on tähän asti nähnyt hänet vain Frendeissä nössönä tiedemiehenä. Niin ja täytyykö Larry Kingin oikeasti tunkea jokaiseen elokuvaan?

Pisteitä: 2,5/5