Alkuperäinen nimi: Away We Go
Ohjaus: Sam Mendes
Käsikirjoitus: Dave Eggers, Vendela Vida
Pääosissa: John Krasinski, Maya Rudolph, Carmen Ejogo
Valmistusmaa: Yhdysvallat, Iso-Britannia
Ilmestymisvuosi: 2009
Kesto: 98 min
Ohjaus: Sam Mendes
Käsikirjoitus: Dave Eggers, Vendela Vida
Pääosissa: John Krasinski, Maya Rudolph, Carmen Ejogo
Valmistusmaa: Yhdysvallat, Iso-Britannia
Ilmestymisvuosi: 2009
Kesto: 98 min
- Hey, so the movie ends when the Von Tramps go to sleep?
- Yeah, we sort of skip it.
- You skip the Nazis?
- We kind of figured 'What's the point? You know?
Burt ja Verona (John Krasinski ja Maya Rudolph) ovat
pariskunta, jotka asuvat verrattain huonoissa oloissa. Kun Verona alkaa
odottaa pariskunnan ensimmäistä lasta, he lähtevät kiertämään
Pohjois-Amerikkaa löytääkseen itselleen ja lapselleen paremman
asuinpaikan. Matkallaan he käyvät läpi paikan jos toisenkin, vaan mistä
löytyykään se todellinen onni?
Kun näin tämän elokuvan trailerin ensimmäistä kertaa,
olin ihan varma, että tulisin tykkäämään tästä. Kun näin saman
trailerin toiseen kertaan, olin asiasta entistä vakuuttuneempi ja nyt
kun olen nähnyt elokuvan, niin täytyy myöntää, etten olisi voinut olla
enempää oikeassa. Jotenkin traileria katsoessani mieleeni tuli Rakkautta ennen aamua, josta pidän todella paljon. Joiltakin osin Kohti uutta kuitenkin tarjosi niin paljon enemmän kuin edellä mainittu elokuva ja onkin (nipin napin) täyden viiden tähden elokuva.
Aloitetaan miinuksista. Elokuvassa oli pari
mielestäni turhaa kohtausta (kuten alun puhelinkeskustelu) ja... No,
siihen ne huonot puolet sitten tahtoivatkin jäädä. Kohti uutta nimittäin
onnistuu olemaan todellinen hyvän mielen elokuva (siinä missä Rakkautta
ennen aamua), minkä olin ennakoinutkin. Elokuvan tarina tarjosi
huumoria, draamaa, surua, iloa, lämpöä ja paljon muuta. Elokuvan aikana
tunneskaalat liikkuivat laidasta laitaan; siinä missä välillä naurettiin
oikein kunnolla, välillä puolestaan koettiin hyvinkin koskettavia
hetkiä ja kun puhuin huumorista, en tarkoita "perinteistä
elokuvakomediaa" tai väkisinväännettyjä vitsejä, vaan elokuvan huumori
oli sellaista arjen komiikkaa, jollaista meidän jokaisen elämästä tahtoo
väkisinkin olla. Oikeastaan elokuva oli niin aidosti kuvattua draamaa,
että siihen mahtui mukaan näitä komediallisia aineksia, mutta
varsinaiseksi komediaksi en tätä kutsuisi, vaikka komedian toiseksi
genreksi olen kategorioinutkin.
Burtin ja Veronan matkanteko oli hirveän
mielenkiintoista seurata, vaikka, kuten sanoin, alussa olikin pieni
epäilyksen hiven. He tapaavat matkallaan niin erilaisia ihmisiä, että
välillä tosiaan saa nauraa, mutta välillä saa tuntea sellaista
myötähäpeää, ettei "paremmasta" väliä. Varsinkin LN ja Roderick olivat
niin absurdeja, mutta samalla pelottavia, että teki mieli oikeasti
huutaa "APUA, onko noi tosissaan". Sitten taas Garnettien tilanne sai
melkein liikutuksen kyyneleet aikaiseksi. Toisin kuin tällaisissa
elokuvissa yleensä, pääparin keskinäisissä suhteissa ei ollut ylämäkiä
eikä alamäkiä, vaan oli vain suunnaton rakkaus toista kohtaan ja tämä
rakkaus oli läsnä läpi elokuvan ilman suuria draamoja. Jopa tällainen
kaltaiseni onnellinen sinkku, joka nauttii omasta henkilökohtaisesta
vapaudesta hyvin paljon, alkoi hieman kaivata parisuhteen perään;
saattaa yöllä pyöriä mielessä senkaltaiset mietteet. Elokuva oli siis
taattu hyvän mielen elokuva, joka oikeastaan huipentuu aivan loistavan
koskettavaan keskusteluun trampoliinissa. Itse loppukin oli todella
onnistunut ja elokuvan lopputekstien vyöryessä ruutuun olin oikein
onnellinen näkemästäni ja jäin hetkeksi kuuntelemaan vielä kaiuttimesta
kuuluvaa musiikkia, joka muutenkin oli läpi elokuvan hienoa ja tuki
elokuvaa.
Elokuvassa ei nähty todellisia tähtinäyttelijöitä
(no, oli tässä sentään sivuosasa Maggie Gyllenhaal), mutta
näyttelijävalinnat eivät olisi voineet paremmin osua nappiin. Krasinski
ja Rudolph todella vaikuttivat aidolta pariskunnalta, joilla on aito
elämä ja minun olisi ollut vaikeaa nähdä heidän rooleissaan joitakin
eturivin tähtiä. Kun sivuosanesittäjätkin oli valittu huolella, niin
eipä näistä valittamista jäänyt.
En muista, milloin olisin viimeksi lähtenyt
elokuvista yhtä hyvillä mielin, enkä tarkoita tällä (vain) elokuvan
hyvyyttä noin yleisellä tasolla, vaan myös iloinen Burtin ja Veronan
matkanteon kulusta ja heidän kohtalostaan. Myönnettävä se on, että
kaiken positiivisen mielikuvan lisäksi Kohti uutta sai mieleni myös
hieman surumieliseksi tai haikeaksi jollain tapaa. Toisin sanoen Kohti
uutta oli elokuva, joka jätti ajatuksia päähän suuntaan jos toiseenkin
ja se jos mikä on hyvän elokuvan merkki.
Pisteitä: 5/5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti