torstai 8. lokakuuta 2009

Kohti uutta

Alkuperäinen nimi: Away We Go
Ohjaus: Sam Mendes
Käsikirjoitus: Dave Eggers, Vendela Vida
Pääosissa: John Krasinski, Maya Rudolph, Carmen Ejogo
Valmistusmaa: Yhdysvallat, Iso-Britannia
Ilmestymisvuosi: 2009
Kesto: 98 min

- Hey, so the movie ends when the Von Tramps go to sleep?
- Yeah, we sort of skip it.
- You skip the Nazis?
- We kind of figured 'What's the point? You know?
 
Burt ja Verona (John Krasinski ja Maya Rudolph) ovat pariskunta, jotka asuvat verrattain huonoissa oloissa. Kun Verona alkaa odottaa pariskunnan ensimmäistä lasta, he lähtevät kiertämään Pohjois-Amerikkaa löytääkseen itselleen ja lapselleen paremman asuinpaikan. Matkallaan he käyvät läpi paikan jos toisenkin, vaan mistä löytyykään se todellinen onni?

Kun näin tämän elokuvan trailerin ensimmäistä kertaa, olin ihan varma, että tulisin tykkäämään tästä. Kun näin saman trailerin toiseen kertaan, olin asiasta entistä vakuuttuneempi ja nyt kun olen nähnyt elokuvan, niin täytyy myöntää, etten olisi voinut olla enempää oikeassa. Jotenkin traileria katsoessani mieleeni tuli Rakkautta ennen aamua, josta pidän todella paljon. Joiltakin osin Kohti uutta kuitenkin tarjosi niin paljon enemmän kuin edellä mainittu elokuva ja onkin (nipin napin) täyden viiden tähden elokuva.

Aloitetaan miinuksista. Elokuvassa oli pari mielestäni turhaa kohtausta (kuten alun puhelinkeskustelu) ja... No, siihen ne huonot puolet sitten tahtoivatkin jäädä. Kohti uutta nimittäin onnistuu olemaan todellinen hyvän mielen elokuva (siinä missä Rakkautta ennen aamua), minkä olin ennakoinutkin. Elokuvan tarina tarjosi huumoria, draamaa, surua, iloa, lämpöä ja paljon muuta. Elokuvan aikana tunneskaalat liikkuivat laidasta laitaan; siinä missä välillä naurettiin oikein kunnolla, välillä puolestaan koettiin hyvinkin koskettavia hetkiä ja kun puhuin huumorista, en tarkoita "perinteistä elokuvakomediaa" tai väkisinväännettyjä vitsejä, vaan elokuvan huumori oli sellaista arjen komiikkaa, jollaista meidän jokaisen elämästä tahtoo väkisinkin olla. Oikeastaan elokuva oli niin aidosti kuvattua draamaa, että siihen mahtui mukaan näitä komediallisia aineksia, mutta varsinaiseksi komediaksi en tätä kutsuisi, vaikka komedian toiseksi genreksi olen kategorioinutkin.

Burtin ja Veronan matkanteko oli hirveän mielenkiintoista seurata, vaikka, kuten sanoin, alussa olikin pieni epäilyksen hiven. He tapaavat matkallaan niin erilaisia ihmisiä, että välillä tosiaan saa nauraa, mutta välillä saa tuntea sellaista myötähäpeää, ettei "paremmasta" väliä. Varsinkin LN ja Roderick olivat niin absurdeja, mutta samalla pelottavia, että teki mieli oikeasti huutaa "APUA, onko noi tosissaan". Sitten taas Garnettien tilanne sai melkein liikutuksen kyyneleet aikaiseksi. Toisin kuin tällaisissa elokuvissa yleensä, pääparin keskinäisissä suhteissa ei ollut ylämäkiä eikä alamäkiä, vaan oli vain suunnaton rakkaus toista kohtaan ja tämä rakkaus oli läsnä läpi elokuvan ilman suuria draamoja. Jopa tällainen kaltaiseni onnellinen sinkku, joka nauttii omasta henkilökohtaisesta vapaudesta hyvin paljon, alkoi hieman kaivata parisuhteen perään; saattaa yöllä pyöriä mielessä senkaltaiset mietteet. Elokuva oli siis taattu hyvän mielen elokuva, joka oikeastaan huipentuu aivan loistavan koskettavaan keskusteluun trampoliinissa. Itse loppukin oli todella onnistunut ja elokuvan lopputekstien vyöryessä ruutuun olin oikein onnellinen näkemästäni ja jäin hetkeksi kuuntelemaan vielä kaiuttimesta kuuluvaa musiikkia, joka muutenkin oli läpi elokuvan hienoa ja tuki elokuvaa.

Elokuvassa ei nähty todellisia tähtinäyttelijöitä (no, oli tässä sentään sivuosasa Maggie Gyllenhaal), mutta näyttelijävalinnat eivät olisi voineet paremmin osua nappiin. Krasinski ja Rudolph todella vaikuttivat aidolta pariskunnalta, joilla on aito elämä ja minun olisi ollut vaikeaa nähdä heidän rooleissaan joitakin eturivin tähtiä. Kun sivuosanesittäjätkin oli valittu huolella, niin eipä näistä valittamista jäänyt.

En muista, milloin olisin viimeksi lähtenyt elokuvista yhtä hyvillä mielin, enkä tarkoita tällä (vain) elokuvan hyvyyttä noin yleisellä tasolla, vaan myös iloinen Burtin ja Veronan matkanteon kulusta ja heidän kohtalostaan. Myönnettävä se on, että kaiken positiivisen mielikuvan lisäksi Kohti uutta sai mieleni myös hieman surumieliseksi tai haikeaksi jollain tapaa. Toisin sanoen Kohti uutta oli elokuva, joka jätti ajatuksia päähän suuntaan jos toiseenkin ja se jos mikä on hyvän elokuvan merkki.

Pisteitä: 5/5

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti