lauantai 31. lokakuuta 2009

M:I II - Vaarallinen tehtävä II

Alkuperäinen nimi: Mission: Impossible II
Ohjaus: John Woo
Käsikirjoitus: Richard Towne
Pääosissa: Tom Cruise, Dougray Scott, Thandie Newton
Valmistusmaa: Yhdysvallat, Saksa
Ilmestymisvuosi: 2000
Kesto: 118 min

- No. She's got no training for this kind of thing.

- What? To go to bed with a man and lie to him? She's a woman - she's got all the training she needs.

Tiedemies Nekhorvich (Rade Serbedzija) kuljettaa uutta vaarallista virusta Chimeraa, mutta ainoa, johon hän luottaa, on ystävänsä Ethan Hunt (Tom Cruise). Hunt on kuitenkin lomalla, joten IMF (Impossible Mission Force) käyttää sijaista Sean Ambrosea (Dougray Scott), joka käyttää Hunt-naamaria. Ambrose kuitenkin pettää koko IMF:n, tappaa Nekhorvichin ja vie virusnäytteet, mutta saakin sitten peräänsä oikean Ethan Huntin...

Ensimmäinen Vaarallinen tehtävä oli tiivistunnelmainen trilleri, josta ei yllätyksiä ja jännitystä puuttunut, mutta tähän elokuvaan konseptia oli muutettu rankalla kädellä. Niinpä M:I II - Vaarallinen tehtävä II tarjoaakin trillerin sijasta lähes parituntisen toimintapaketin, mutta lopputulos jäi kyllä vähän puolitiehen.

Agentilla on tehtävä, jonka puitteissa tapaa naisen, ja joka johdattaa hänet pahiksen luo. Pahis haluaa pahaa, joten Huntin on pysäytettävä hänet. Seuraa hurjia toimintakohtauksia, kunnes on vuorossa lopputaistelu, jonka agentti voittaa. Tarina siis on hyvin perinteinen toimintatarina, eikä juuri yllätyksiä tullut eteen, mitä nyt tuli välillä mietittyä, että kuka aina kulloinkin onkaan maskin takana. Okei, tusinatoiminnaksi tämä on kaiketi ihan ok, mutta se on silti tusinatoimintaa. Elokuvassa oli paljon lähes taiteellisia takaa-ajoja, ammuskeluja ja vaikka mitä juuri niin kuin John Woolta on totuttu näkemään, jopa kyyhkyset ovat jälleen mukana. Alun kalliokiipeily oli ihan vaikuttavan näköistä, varsinkin kun making of -pätkä antoi ymmärtää, että se tehtiin ihan aidolla tapahtumapaikalla ja Cruise itse hoiti kiipeilyn ilman turvavaljaita, mutta muuten ensimmäinen tunti elokuvasta tuntui aika pitkästyttävältä ja varsinkin tämä rakkaustarina oli aivan turha lisä koko juttuun. Toisella tunnilla John Woon taidot toimintakohtausten kuvaajana tulivat esiin, sillä onhan se myönnettävä, että paikoittain toiminta näytti todella kauniilta ja jälkimmäistä puoliskoa siten katsoikin paljon mieluummin. Siitä tosin pitää antaa miinusta, että Woo oli hidastanut Cruisen juoksemista ja oikealla vauhdilla sitä juoksua nähtiin ihan liian vähän. Olisin toivonut hieman traagisempaa loppua, mutta mitäpä sitä moisia, kun on haluttu kaiken päättyvän happy-happy, niin ei sitten. Niin ja vielä pitää antaa miinusta siitä alusta kuullusta tunnusmusiikista, josta ei Mission Impossible Themeä tunnistanut kuin hyvin hyvällä tahdolla.

No niin, puhutaanpa hetki Cruisesta. Cruisesta siksi, että muut näyttelijät jäivät totaalisesti Cruisen varjoon. Cruise on todella hyvä toimintatähti ja tämän DVD:n ekstrat paljastavat, että hän jopa teki monet stuntit itse, vaikkakaan ei ihan kaikkia. Tässäkin elokuvassa Cruise oli mies paikallaan ja roolihahmonsa täysin uskottava toimintahahmo. Sitä Cruisen juoksua tosiaan olisin kaivannut (normaalinopeudella) lisää. Niin ja Cruisen letti tässä elokuvassa: IHANA!

Pisteitä: 2,5/5

perjantai 30. lokakuuta 2009

Project 1001, osa 51/1001: Full Metal Jacket

Alkuperäinen nimi: Full Metal Jacket
Ohjaus: Stanley Kubrick
Käsikirjoitus: Stanley Kubrick, Michael Herr, Gustav Hasford
Pääosissa: Matthew Modine, Adam Baldwin, R. Lee Ermey
Valmistusmaa: Iso-Britannia, Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1987
Kesto: 112 min

- How can you shoot women or children?
- Easy! Ya just don't lead 'em so much! Ain't war hell?
 
Vietnamin sodan tiimellyksessä uusia nuoria koulutetaan Yhdysvaltain merivoimissa ja mukana on myös alokas Joker (Matthew Modine). Tiukkaa jöötä kasarmilla pitää kersantti Hartman (R. Lee Ermey), joka ei armahda ketään. Silmätikukseen ja simputuksen kohteekseen hän valitsee hieman tukevahkon ja yksinkertaisen alokas Pylen (Vincent D'Onofrio) ja lopulta määrää Jokerin Pylen henkilökohtaiseksi avustajaksi. Joker ei täysin onnistu auttamaa Pyleä, joka menettää lopulta järkensä. Pylen tie armeijassa katkeaa hyvin kammottavalla tavalla Jokerin ollessa silminnäkijänä, mutta Jokerin tuska ei pääty tähän, kun seuraavana on vuorossa matka Vietnamiin...

Olen tainnut nähdä Full Metal Jacketin tasan yhden kerran ja aika hyvin lähes kaikki oli huuhtoutunut pois mielestä, sillä ainoastaan Pylen kohtalon muistin etukäteen, joskin pieniä osia palasi mieleen pitkin elokuvaa. Kuitenkin elokuvaa oli pääosin nautinnollista katsottavaa ja laskenpa tämän ehdottomasti yhdeksi parhaista, ellei jopa parhaaksi näkemäkseni sotaelokuvaksi, jonka olen nähnyt, vaikka en täysiä pisteitä tälle(kään) voi antaa.

Elokuvan voisi jakaa oikeastaan kolmeen osaan: koulutusjaksoon, sitten yleiseen haahuiluun Vietnamissa ja lopulta pienisuureen taistelukohtaukseen siellä rauniokaupungissa. Näissä osissa emme tapaa Yhdysvaltojen supersotilaita, jotka lakaisevat kaikki vastustajansa jalkojensa alle tuossa noin vaan, vaan nuoria sotilaita, jotka eivät täysin tunnu täysin tietävän itsekään, mitä ovat tekemässä. Tämä tuo elokuvaan hyvin synkkää realismia, minkä vuoksi elokuvaa oli selkeästi ilo katsoa.

Alun koulutusjakso oli ehkä paras näkemäni koulutusjakso ikinä, vaikka/koska jaksossa keskityttiin vain muutamaan hahmoon. Suurin syy tämän jakson nautittavuudelle on tietenkin kersantti Hartman, joka ei todellakaan säästellyt ketään huutaessaan käskyjä sinne tänne, ja jonka huuto oli todella... noh, ilo korville. Itse asiassa suurin osa yli 40 minuuttisesta koulutusjaksosta kuluukin Hartmanin huutoa kuunnellessa. Pylen kohtalon tietäneenä Hartmanin simputusta oli ehkä hieman (positiivisella tavalla) ikävä katsoa ja Pyleä oikeasti kävi vähän sääliksi. Se varsinainen koulutuksen päättävä kohtaus oli hyvin kammottava kohtaus ja todella karua katseltavaa ja Pylen ilme todella nousee niiden kaikkien aikojen ikimuistettavimpien ilmeiden joukkoon.

Koulutusjakson päätteeksi siirrytään sitten Vietnamiin, jossa sitten heitellään välillä läppää, istutaan toimittajakokouksissa ja välillä myös tapellaan. Tämä vaihe elokuvasta oli selkeästi elokuvan heikointa antia, sillä näin sotaelokuviin vihkiytymättömänä kaikki yleinen paskanjauhanta ja satunnaiset taistelut siellä täällä ovat jotain, mitä minä kutsun ”tavanomaiseksi sotaleffa-aineistoksi” ja joista en ole oikein koskaan kyennyt innostumaan. Niinpä tätä jaksoa katsoikin hieman tylsistyneenä ja pelkäsin jo hieman, että loppuelokuva olisi pelkästään tätä, mikä olisi laskenut lopullisia pisteitä pykälän verran alemmas.

Onneksi näin ei kuitenkaan ollut, sillä kun tavattiin Animal Mother (Adam Baldwin) joukkoineen ja lopulta siirryttiin Huen rauniokaupunkiin, niin elokuva koki aikamoisen piristysruiskeen, Ennen varsinaisia lopputapahtumia haastatellaan sotilaita, joiden erilaiset ajatukset itse sodasta ja sodankäynnistä oli hyvin mielenkiintoisia; mukaan oli siten saatu todellakin erilaisia persoonia ja varsinkin Animal Motherin mietteitä oli hauska kuunnella. Pian tämän jälkeen onkin vuorossa tarkka-ampujan metsästys, joka osoittautui suorastaan piinaavaksi seurattaksi. Tunnelma siis oli hyvin jännittävä, kun nämä sotilaat tekivät kaikkensa saadakseen tarkka-ampujan ammutuksi ja sitä vain itse mietti kotisohvalla, että kuinkahan moni vielä oikein lakoaakaan kuolleena maahan. Kun sitten tarkka-ampuja saatiin tehtyä harmittomaksi, niin Joker tuntui joutuvan elämänsä kovimman paikan eteen ja häneen kykeni tietyllä tapaa samaistumaan; minä ainakin jäin pohtimaan, miten itse olisin vastaavassa tilanteessa tehnyt, sillä kumpikaan tarjolla olleista vaihtoehdoista ei tuntunut kovin inhimilliseltä. Oikeasti karmiva tilanne ja kuin tässäkään ei olisi ollut tarpeeksi, tämän jälkeen kuultu loppumarssilaulu oli kaikki olosuhteet huomioon ottaen todella kammottava.

Näyttelijät olivat hyviä ja varsinkin pitää kehua Ermeytä, D'Onofrioa sekä Baldwinia. Näiden jokaisen roolisuoritus oli sitä luokkaa, että oksat pois. Ermey tuntui aidolta auktoritääriltä, D'Onofrio puolestaan uskottavalta mieleltään simppeliltä kaverilta, jolle viha pikku hiljaa kasaantuu päähän ja Baldwin sai Animal Motherin näyttämään juuri sellaiselta sotahullulta, joka on taistelukentällä puhtaasti tappamisen ilosta. Ei Jokeria näytellyt Modinekaan huono ollut, mutta kun kaikki edellä mainitut olivat niin voimakkaita persoonia, Jokerin hahmo jäi kuin jäikin hieman taka-alalle.

Kokonaisuutena siis Full Metal Jacket on ehdottomasti katsastamisen arvoinen tapaus, vaikka ei olisikaan sotaelokuvien ylin ystävä, mutta keskiosaa parantamalla olisi voinut olla vielä parempikin.

Pisteitä: 4/5

keskiviikko 28. lokakuuta 2009

Lost - 5. kausi

Alkuperäinen nimi: Lost – Season 5
Ohjaus: Stephen Williams, Jack Bender, Rod Holcomb, ym.
Käsikirjoitus: Damon Lindelof, Carlton Cuse, Adam Horowitz, ym.
Pääosissa: Matthew Fox, Evangeline Lilly, Josh Holloway, ym.
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2009

- I gave you this?
- Yes.
- After you chopped a leg and I wandered out into the jungle to chop you up.
- That's right.
- Then why don't I remember, well, any of this?
- Because it hasn't happened yet.
 
Saarelta selviytyneet Sayid, Jack, Hurley, Sun, Kate ja Aaron (tässä järjestyksessä Naveen Andrews, Matthew Fox, Jorge Garcia, Yunjin Kim, Evangeline Lilly ja William Blanchette (vanhempi Aaron)) tai Oceanic Six, kuten heitä kutsutaan, ovat palanneet hiljalleen enemmän tai vähemmän normaalielämään. Kolmen vuoden jälkeen Ben (Michael Emerson) alkaa kerätä heitä takaisin kasaan saadakseen heidät ja Locken (Terry O'Quinn) ruumiin takaisin saarelle. Samaan aikaan saarella koetaan iso joukko välähdyksiä, joiden vuoksi saaren asukkaat matkaavat ajassa sinne tänne, vaan mihin aikaan he joutuvat ja pääsevätkö Oceanic Six takaisin saarelle?

Lostin viides kausi eli vuoden odotetuin tv-sarjaboksi tuli vihdoin ja viimein kauppoihin viime viikolla, joten pitihän tämä käydä heti nappaamassa mukaansa. Neljännen kauden arvostelussa totesin, etten ollut onnistunut näkemään yhtään kautta kokonaan televisiosta erinäisistä syistä johtuen, mutta tänä vuonna tein sitten päätöksen, että jätän tarkoituksella kauden katsomatta tv:n välityksellä ja odotan suosiolla DVD-julkaisua, niin säilyy perinne sitten. Yllättävää kyllä, mutta en onnistunut spoilaantumaan tätä julkaisua odottaessa muuten kuin sillä tiedolla, että kausi päättyy ”WTF?-cliffhangeriin” ja tämähän ei varsinaisesti ollut mitään yllätys. Niinpä sain vapaasti katsoa kautta tietämättä tulevista tapahtumista tuon taivaallista, mikä oli vain ja ainoastaan positiivista ja niinpä kausi menikin oikein rattoisasti, joskin ihan liian nopeasti.
Alussa huomasin, kuinka vähän oikeastaan muistan neljännen kauden lopun tapahtumista, mutta alkukoosteiden ja dialogien avulla asiat pikku hiljaa palautuivat mieleen. Itse asiassa täytyy myöntää, että kauden alku oli hivenen tylsähkö, mutta sitten kun ensimmäistä jaksoa oli kulunut 10 minuuttia, pääsi viimein kunnon Lost-fiilikseen. Saari itsessään ei sillä tapaa tarjonnut varsinaisesti yllättäviä tapahtumia kuin aiemmat kaudet, kun saari kuitenkin oli jo sen verran tuttu, että kaikki juonenkäänteet eivät tarjonneetkaan mitään suuria yllätysfiiliksiä.

Mitä tulee sitten kauden kantavaan teemaan eli aikamatkailuun, niin minulle tämä ainakin maittoi. Aina uuden väläyksen tullessa sitä oikein herkutteli sillä kysymyksellä, että missä ajassa kulloinkin ollaan. Minusta myös oli hyvä, että aikamatkustus ei kestänyt koko kautta, vaan jossain vaiheessa jäätiin pidemmäksi aikaa yhteen paikkaan. Se vähän kyllä häiritsi, että päähahmot seikkailivat eri ajoissa, mutta sen yli pääsi melko vaivattomasti. Kaikkia näitä eri aikahyppyjä sotketaan hienosti eri tavoin toisiinsa (esimerkkinä Locken haavoittuminen) ilman havaittavia aikaparadokseja. Itse asiassa ainoa (tarkoituksellinen) paradoksinomainen hetki koettiin aivan kauden lopussa, mutta tästä hetken päästä enemmän.

Muut tapahtumat rullasivat Lostille melko tutulla tavalla eli välillä seurattiin tapahtumia nykyajassa, välillä takaumissa ja missä milloinkin. Varsinkin kauden alussa häiritsi hieman se, että hahmot olivat ikään kuin pirstaloituneet sinne tänne eri aikoihin, mikä hieman aikaansai sellaista pientä sillisalaattimaisuutta. Pääosin kautta oli kuitenkin hauska seurata ja varsinkin 1970-luvulla seikkailu (tai muualla menneisyydessä) tarjosi paljon viitteitä aiempiin kausiin ja näitä viitteitä oli hauska bongailla, joitakin viitteitä takuuvarmasti jäi tajuamattakin. Oikeastaan kauden heikoimmat hetket koettiin viimeisissä jaksoissa, kun nämä päähenkilöt alkoivat räiskiä siellä täällä kuitenkin selviten aina kaikesta, vaikka vastassa oli selvästi isompi joukko. Jotenkin nämä räiskintäkohtaukset eivät vain istuneet tähän sarjaan ja varsinkin Jack oli kaikkea muuta kuin uskottava aseella heiluja. Mitä tulee sitten varsinaiseen loppuun, niin suurin yllätys siinä oli se, ettei se yllättänyt lainkaan. Nimittäin kun siitä loppupamauksesta alettiin puhua, niin jotenkin se oli arvattavissa, että se vietäisiin loppuun asti näin tarjoten suuren WTF-elämyksen katsojille. Toki, myönnän itsekin muiden lailla pohtivani sitä, miten tarina voisi tästä enää jatkua niin, että saari olisi jollain tapaa läsnä, mutta varsinaisesti säväyttävä loppu se ei oikein ollut. Jos säväyttävyydestä puhutaan, niin ainoastaan tapaus Locke sai aikaan todellisen halun päästä jo seuraavan kauden kimppuun. Mitä tulee suureen loppupamaukseen, niin tämä jätti ilmoille aikamoisen aikaparadoksin. Kun nyt kävi niin kuin kävi, niin tämä toki tarkoittaa sitä, että Ocanic 815 ei putoakaan, vaan pääsee Los Angelesiin, mikä taas johtaa siihen, että selviytyjät eivät olleetkaan saarella, mitä puolestaan johtaa taas sitä, että he eivät matkaakaan ajassa taaksepäin vuoteen 1977, mikä tarkoittaa sitä, että he eivät olisi voineetkaan räjäyttää paikkaa, mikä taas johtaisi siihen, että Oceanic 815 putoaisikin jne. No, aina asiat voisi kuitata rinnakkaisilla todellisuuksilla, jos muuta ei keksi. Itse asiassa kauden ekstroissa annettiin jo pieni vihje siitä asian todellisesta laidasta, mutta ei siitä tämän enempää.

Täytyy myöntää, että kautta katsoessa tuli ikävä sarjasta jo poistuneita henkilöitä, varsinkin Michaelia, Charliea ja Booneakin. Myös Clairea kaipailin takaisin, mutta kaikesta päätellen hän on taas mukana sarjan viimeisellä kaudella, ainakin yhdessä jaksossa. Tuntui vain tuo sarjassa alusta asti ollut ydintiimi jollain tavalla pieneltä. Ei sillä, he sentään hoitivat homman kotiin ja varsinkin Hurleyn ja/tai Sawyerin (Josh Holloway) sisältävät kohtaukset tarjosivat ajoittain paljon hupia. Niin ja kuten sanoin, Matthew Fox ei oikein tuntunut istuvan toimintakohtauksiin, mutta veikkaan kyllä, että tämä mielikuva johtui enemmänkin Jackin hahmosta kuin Foxista itsestään. Yhdessä sivuosassa nähdään muuten allekirjoittaneen suosikkinäyttelijä (Kiefer Sutherlandin jälkeen tietenkin) 24-sarjasta jälkeen eli Reiko Aylesworth, tosin taisi olla vain yhdessä jaksossa.

Ekstroista nyt sen verran, että en tiedä, kultaako aika muistot, mutta tuntuu siltä kuin aiemmissa kausissa olisi ollut enemmän ekstroja kuin mitä nyt oli. Kuitenkin samat tutut ekstrakokonaisuudet oli tarjolla kuin aikaisemminkin eli eri kohtausten kuvauksista kertova Lost on Location, poistetut kohtaukset sekä tietenkin kuvausmokat. Näistä Lost on Location oli selkeästi kiinnostavin, kun se päästää katsojan hyvin kulissien taakse katsomaan, miten erilaiset erikoistilanteet oli saatu aikaan; erityisesti tämä merikohtaus oli hurjan hauska. Poistetuissa kohtauksissa oikeastaan yhden kohdalla vain tuli sellainen tunne, että saikin jäädä pois ja Lost Bloopers nyt kärsi samasta ongelmasta kuin aiemminkin eli reilun kolmen minuutin koosteessa oli ihan liian monta parin sekunnin ottoa, jossa näytetään vain näyttelijä naamaa. Tämä ei oikeasti ole hauskaa katsojast.a. Näiden vakiojuttujen lisäksi oli jälleen kerran yksi muka 1980-luvulla tehty mukadokumentti Dharma-yhtiöstä ja sen toimintatavoista, näytettiin käsikirjoittajien päämajaa sekä vietettiin aikaa Richardia näytelleen Nestor Carbonellin kanssa. Myös piilotettuja kohtauksia oli, mutta onnistuin löytämään niitä vain kaksi.

Pisteitä: 4/5

PS. Niin ja kunhan kuudennen kauden jaksot alkavat Jenkkilässä, niin viimeistään siinä vaiheessa alan täydelliseen Lost-pimentoon siinä määrin, etten lue edes Ampparien otsikoita ennen kuin kuudennen kauden DVD-julkaisu on käsissäni ja katsottuna; en uskalla lukea edes tähän tai edellisen kauden arvostelupostin kommentteja tuona aikana, jos sellaisia tulee. Tästä tulee yksi vaativimmista jutuista koskaan, varsinkin kun hengaan myös netin erinäisillä sosiaallisilla sivuilla. Joka tapauksessa vähän ennen kuudetta kautta aion katsoa nämä varhaisemmat kaudet uudelleen, joten myös kolmen ensimmäisen kauden arvostelut tipahtavat tänne jossain vaiheessa.

PS2. Ja kun minä aloittelin tämän postin kirjoittamista, ajattelin, etten saa varmaan kovinkaan paljon kirjoitettua kaudesta ja sitten tulikin näinkin paljon tekstiä. No, nyt kävi näin.

torstai 22. lokakuuta 2009

Studio Julmahuvi

Alkuperäinen nimi: Studio Julmahuvi
Ohjaus: Jani Volanen
Käsikirjoitus: Tommi Korpela, Jukka Rasila, Janne Reinikainen, ym.
Pääosissa: Tommi Korpela, Jukka Rasila, Janne Reinikainen
Valmistusmaa: Suomi
Ilmestymisvuosi: 1998

- Punaviiniä ja hyvää seksiä!

- Emmanuelle!
- Punaviiniä ja hyvää seksiä!- Emmanuelle kakkonen!

Studio Julmahuvi koostuu (usein pitkistä) sketseistä, jotka on niputettu yhteen tv-ohjelmaksi tv-ohjelman sisällä. Niinpä näemmekin studion, jossa juontajat juontavat tulevat ohjelmat sisään. Näemme niin 70-luvun etsiviä (Z-salamapartio), saksalaisia rikospoliiseja (Ratkaisijat) kuin myös Touko-Poukon (Jukka Rasila) isännöimää Muksuluurinkin. Myös monia muita ohjelmia nähdään ja välillä myös toki keskustellaan vakavia ja katsellaan myös mainoksia (Studio Julmahuvi -mainokset).

Studio Julmahuvia on useissa yhteyksissä sanottu Suomen parhaaksi sketsisarjaksi koskaan, mutta siitä huolimatta minä olen onnistunut välttämään sarjaa kaikki nämä vuodet, vaikka varsinkin Tommi Korpelasta minulle on syntynyt Sodan ja rauhan sekä Ihmebantun kautta aikamoinen laadun tae; tuntuu kuin hän aina eksyisi oikeaan paikkaan oikeaan aikaan. Okei, nyt täytyy myöntää yksi, sinänsä nolo, asia. Muistelisin katsoneeni yhtä jaksoa silloin ensimmäisellä esityskerralla, mutta ilmeisesti siitä syystä, että elin silloin villeimpiä teinivuosiani (okei, ne villit ajat alkoi vasta vuotta myöhemmin), enkä tuolloin oikein lämmennyt tälle. Nyt sitten kun kunnolla pääsin katsomaan tätä, niin onhan se todettava, että jos Studio Julmahuvi ei ole paras suomalainen sketsisarja ikinä, niin ainakin parhaimpia. Studio Julmahuvi on jo yli kymmenen vuotta vanha sarja, mutta aika ei ole syönyt minusta ohjelman tehoa lainkaan. Tai no, löytyihän sarjasta huonojakin hetkiä, mutta en kokenut näiden hetkien liittyvän mitenkään ajan kulumiseen. Parasta sarjassa oli ehdottomasti sen monitahoisuus niin, ettei näitä juttuja ole juosten kustu (siis vedetty lyhimmän kaavan mukaan), mikä toki sopiikin sarjalle, kun tuotantotukea taisi saada aikoinaan 400 000 markkaa (Wikipedian mukaan). Sarja koostuu lähinnä tv-ohjelmien parodioista ja tekee sen pääosin hyvin.

Sarjassa on paljon älykkäästi kirjoitettuja sketsejä, mutta jos pitäisi yksittäisiä mainita, niin ehkä kaikkein paras yksittäinen juttu oli tapaus Bussihäiriköt. Kun se laulu alkoi, niin ensin ajattelin, että "Ai jaahas tähänkin sarjaan on ympätty pakollinen musiikkinumero", mutta sketsistä kuoriutuikin jotain ihan muuta; repesin kunnolla siinä rumpuvaiheessa ja sitten kun päästiin itse studiokeskusteluun, niin silloin nauroin vielä kovemmin. Muita hyviä "yhden kerran sketsejä" oli dokumentit Viimeiset vaeltajat sekä saippuasarjan näyttelijöiden kohtelusta kertova Paradise Cocktail. Usein toistuvista "sarjoista" ehdotonta kärkeä on Muksuluuri, jonka hahmon, Touko-Poukon, tokaisuista on tullut lähestulkoon arkipäivää. Ratkaisijat ja Z-Salamapartio olivat myöskin ihan hyviä, mutta Pää kylmänä, Nanook oli vain tylsä, vaikka pari kertaa sekin nauratti. Uutispuolelta sitten parhaita uutisia oli Karjalan vähittäinen palautus sekä Rikosristeily. Myöskin yleislakkoneuvotteluja seuraava Lasse Ernamo oli loppujen lopuksi varsin hauska tapaus; hauskempi kuin itse neuvottelut, jotka seurasivat sitten vähän perinteisempää sketsilinjaa (tosin sain näistä neuvotteluista itse idean erääseen jatkuvajuoniseen sketsiin; saas nähdä toteutuuko koskaan). Säämies oli (tarkoituksella) niin huono, että se nauratti. Mitä tulee elokuvamainoksiin, niin Rocky-teemaa apinoivat mainokset naurattivat ensimmäisen, Läpi harmaan jään, kohdalla, mutta muiden kohdalla se tuntui jo kuluneelta. Muiden ohjelmamainosten osalta nähtiin välillä parempia, välillä heikompia tapauksia.

Studio Julmahuvinhan muodostavat Tommi Korpela, Jukka Rasila, Petteri Summanen, Jani Volanen ja Janne Reinikainen. Näistä kavereista kolme ensimmäistä ovat luoneet verrattain tunnettua uraa tv-puolella osittain paljolti kiitos Julmahuvi-ryhmään tai sen muihin inkarnaatioihin kuulumisen (vaikka olisivat tehneetkin tv-hommia jo aiemmin). Ilmeisesit myös Jani Volanen on tehnyt ihan kiitettävän paljon kaikkea, mutta hän on jäänyt hieman tuntemattomammaksi verrattuna noihin kolmeen ensimmäiseen tai sitten olen katsonut vain vääriä sarjoja (no, nythän katsojat tuntevat hänet myös eräänki Kyösti Pöystin äänenä). Näistä oikeastaan ainoastaan Reinikainen on tuntunut viettävän muutamista tv-visiiteistä huolimatta aikamoista hiljaiseloa viime aikoina, vaikka ainakin Studio Julmahuvissa Reinikainen suoriutui ihan yhtä hyvin rooleistaan kuin Korpela, Rasila ja Summanen (Volanenhan oli pääasiassa kameran toisella puolella), vaikka tietenkin varsinkin Summasella ja Korpelalla on sellaista karismaa että oksat pois; Rasilan tyytyessä olemaan lähinnä hassuttelija, hyvä sellainen tosin.

Sarjan ekstroista pitää vielä sen verran mainita, että ihan kiitettävän monipuolinen tarjonta, vaikka sellaista aitoa dokumenttia sarjan tekemisestä vähän kaipasinkin. Ekstroissa kyllä päästettiin katsoja kiitettävästi kulissien takaa ja itse asiassa katsoin ykköslevyn ekstrat ennen kakkoslevyn jaksoja, joten ehdin nähdä "spoilauksia" kakkoslevyn jaksoista, mutta tämä ei oikeastaan haitannut. Itse asiassa esimerkiksi Hittikimara tuntui paljon hauskemmalta, kun oli ensin katsonut sen valmistamisprosessin, kun Summanen repeilee ihan jatkuvasti. Ekstrojen puolellahan nähtiin Studio Julmahuvia edeltänyt The Joyboys, joka oli kyllä hivenen yksitoikkoinen kaiken kaikkiaan (vaikka hyviä oivalluksia siihenkin mahtui) sekä eräänlainen Studio Julmahuvi -kooste Jericho 2000, jota en kyllä jaksanut kelaamatta katsoa; ei niitä samoja juttuja heti jaksanut uudestaan katsoa. Monitoriseinien jutuista olisin ehkä eniten kaivannut itse jaksoihin Kolehmaizel-jutut; vaikka ensimmäisen osan kohdalla tuntuikin vähän tylsältä, niin parani huomattavasti seuraavissa osissa, kun aina vaan Petteri Summasen hahmo tuli sieltä hiton kaukaa horisontista ja aikaa meni aina häntä odotellessa vaikka kuinka kauan; juuri tämä toistuva absurdi sketsin tekotapa sai minut jo toisen tai kolmannen osan kohdalla puolelleen. En sitten tiedä, miten hyvin olisi toiminut, jos olisi nähnyt vain yhden osan per jakso, mutta putkessa katsoessa mitä parasta seurattavaa.

Pisteitä: 4/5

keskiviikko 21. lokakuuta 2009

Kill Bill - Volume 2

Alkuperäinen nimi: Kill Bill: Vol. 2
Ohjaus: Quentin Tarantino
Käsikirjoitus: Quentin Tarantino
Pääosissa: Uma Thurman, David Carradine, Michael Madsen
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2004

Kesto: 131 min

- You know. I couldn't believe it. You got him to make you a sword.
- It was easy. I just dropped your name, Bill.
- That'd do it.
 
Morsian (Uma Thurman) jatkaa kostoreissuaan. Hän on jo tappanut kaksi jäsentä Billin (David Carradine) ryhmästä ja kaksi on vielä jäljellä ja sitten on vielä itse Bill. Morsiamen seuraava kohde on Billin veli Budd (Michael Madsen), joka asuu keskellä ei mitään. Budd saa yliotteen Morsiamesta ja hautaa tämän elävältä, mutta Morsian ei todellakaan aio jäädä hautaansa...

Kuukauden WANHAna tuli katsottua ensimmäinen Kill Bill, ja koska tämä elokuva ei ole varsinaisesti jatko-osa, vaan "vain" saman elokuvan toinen osa, koin suorastaan velvollisuudekseni katsoa tämä elokuva (melkein) heti perään. Ensimmäisen osan arvostelussa totesin, että ihmettelen, miksi vain elokuvan ensimmäinen osa on 1001 elokuvaa -kirjassa ja nyt tämän toisen osan nähtyäni ihmettelen asiaa vielä enemmän, sillä Kill Bill: Vol. 2 oli paljon eheämpi kokonaisuus kuin ensimmäinen osa ja jäikin selkeästi plussan puolelle (vaikka totta puhuakseni en olisi tätäkään kirjaan heittänyt).

Toisin kuin ensimmäinen osa, tämä elokuva keskittyy enemmän itse tarinan kertomiseen kuin toimintaan, mikä sopi minulle paremmin kuin hyvin. Tässä osassa oli paljon hyviä dialogeja ja muutenkin kohtaukset maistuivat paremmin kuin ensimmäisessä osassa. Erityisen hyviä kohtauksia olivat nämä takaumajaksot hääkirkossa ja Pai Mein (Chia Hui Liu) luona. Sitten taas minusta se yksi lyhyt takauma sieltä koululuokasta oli ihan turha; tuntui kuin olisi haluttu alleviivata sitä, että nimenomaan Morsian on Beatrix, vaikka tämä oli itsestään selvää muutenkin. Mitä tulee tämän osan taistelukohtauksiin, niin Pai Mein ja Morsiamen välinen taistelu oli sitä samaa (tylsää) höttöä kuin edellisessäkin osassa, mutta sitten taas Morsiamen ja Ellen (Daryl Hannah) taistelu siellä Buddin asuntovaunussa oli ihan kivan näköistä; pääsyy tähän löytyi taistelutilan pienuudesta. Mitä tulee sitten lopputaisteluun Billin kanssa, niin aika antikliimaksi se oli, vaikkakaan ei yhtään yllättävä sellainen. Olihan se nimittäin selvää, että sitä yhtä iskua käytettäisiin jossain vaiheessa, kun siitä oli maininta aiemmin. Elokuvia ei pitäisi ottaa liian vakavasti, mutta silti en kyennyt olla välittämättä haudasta ylösnousemisen tapaa, sillä vaikka arkun saisikin rikottua, niin päällä oleva maamassa (tietääkseni) murskaisi rintakehän ja siten kaivautuminen ylös olisi lähestulkoon mahdotonta. Musiikki oli edelleen todella hyvää.

Uma Thurman oli jälleen kerran hyvä ja nyt hän mielestäni pääsi enemmän esille kuin ensimmäisessä osassa, sillä tässä osassa hänen kasvoillaan oli useammin jokin muu ilme kuin ”Hei, olen koulutettu tappaja, enkä sääli ketään” -ilme. David Carradine oli myöskin ihan ok, mutta tietty vähäeleisyys häntä vaivasi, mutta ei ärsyttävyyteen asti. Michael Madsen oli hauska Buddina.

Pisteitä: 3,5/5

maanantai 19. lokakuuta 2009

House - 2. kausi

Alkuperäinen nimi: House M.D. - Season 2
Ohjaus: Daniel Attias Deran Sarafian, Peter O'Fallon, ym.
Käsikirjoitus: David Shore, Russel Friend, Lawrence Kaplow, ym.
Pääosissa: Hugh Laurie, Omar Epps, Lisa Edelstein
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2006


- How am I supposed to practice medicine with a lawyer sitting on my shoulder?

- Responsibly.
- You know I can't do that!

Housen (Hugh Laurie) tarina sen kuin vain jatkuu ja mikäs siinä, kun jatkuu entiseen malliin eli hyvin. Tällä kertaa piehtaroidaan ex-vaimon kimpussa, taistellaan HIViä vastaan, joudutaan ammutuiksi ja taistellaan parin aluksi aivan naurattavaa tautia vastaan. Myöskin tavataan vastentahtoisesti omia vanhempia, ruvetaan kämppiksiksi, koetaan väliaikaisia ylennyksiä ja alennuksia. Näin siis Princeton-Plainsboron sairaalan henkilökunnan osalta. Potilaina nähdään muun muassa kuolemaantuomittu, syöpäsairas pieni tyttö, huumeita käyttävä pyöräilijä, palovammapotilas, teiniparantaja sekä monia muita toinen mielenkiintoisempia tapauksia. Näiden keskellä siis House alaisineen setvivät omia sotkujaan ja samalla hoitaa sairauksia, mikä ei aina ole niin helppoa...

Housen toinen kausi tarjoaa edelleen taattua viihdettä. Jälleen kerran siis House ratkoo tiiminsä kanssa sairauksia suurin piirtein salapoliisimenetelmin ja jälleen kerran onnistuvat siinä... ainakin useimmissa tapauksissa. En tajua, miten tekijät ovatkin onnistuneet luomaan sarjan, jota jaksaa katsoa, vaikka sisällön tärkeimmistä osista eli taudeista ei ymmärrä yhtään mitään. Tietenkin osasyynä on Housea näyttelevä Hugh Laurien ja tämän hahmon todella nasevat repliikit, mutta ei tämä ihan kaikkea selitä. Tuntuu kuin sarjan yllä vain leijailisi jokin hypnoottinen henki, joka pistää katsomaan, vaikka samalla onkin aika pihalla (lääketieteellisistä) tapahtumista. Mitä dialogeihin tulee, niin nyt tällä kaudella House ei ollut ainoa, jolta irtosi hauskoja heittoja, vaan nyt niitä oli mahtunut niin Wilsonille (Robert Sean Leonard) kuin muun muassa Foremanille (Omar Epps), ei tietenkään yhtä laajalti kuin Houselle, mutta kuitenkin. Se on muuten kumma, että vaikka hyvin tietää päähenkilöidemme selviävän suurin piirtein mistä vain, mutta silti sitä huomasi jännittävänsä näiden kohtaloita, kun sen aika koitti. Mitä tulee "normipotilaisiin", niin erityisesti nämä jaksot, joissa pienille lapsille tapahtuu jotain, ovat jotenkin hyvin rankkoja kokemuksia myös katsojalle, mikä toki sopii tällaiseen sarjaan. Jos nyt jostain haluaa valittaa, niin koko House/Stacy -kuvio oli hieman tylsähkö ja olisi saanut jäädä kokonaan tekemättä; onneksi Stacy (Sela Ward) ei ollutkaan sarjassa yhtään pidempään kuin oli, kauden loppupuolesta olisi saattanut tulla hivenen tylsempi.  Ei sillä, etteikö Sela Wardkin olisi ollut hyvä näyttelijä (kuten muukin ydintiimi), mutta hahmo ei tuonut sarjaan oikein mitään todella mielenkiintoista.

Pisteitä: 4/5

PS. DVD:ltä löytyvät "vaihtoehtoiset kohtaukset" ovat kyllä hulvattoman hauskoja.

sunnuntai 18. lokakuuta 2009

Project 1001, osa 50/1001: Kill Bill - Volume 1

Alkuperäinen nimi: Kill Bill: Vol. 1
Ohjaus: Quentin Tarantino
Käsikirjoitus: Quentin Tarantino
Pääosissa: Uma Thurman, Lucy Liu, Vivica A. Fox
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2003

Kesto: 106 min

- So when do we do this?

- It all depends. When do you want to die? Tomorrow? The day after tomorrow?
- How about tonight, bitch?
- Splendid. Where
 
Bill (David Carradine) iskee eliittijoukkoineen entisen palkkamurhaajansa Morsiamen / Mustamamban (Uma Thurman) häihin ja luulee teloituttaneen kaikki, mutta raskaana oleva Morsian jää eloon. Hän viettää neljä vuotta koomassa. Herätessään hän tajuaa menettäneensä lapsensa ja janoaa kostoa. Hän karkaa sairaalasta ja lähtee entisen eliittiryhmänsä perään ajatuksena vain yksi asia: kostaa Billille...

En tiedä, kumpi ihmetyttää minua enemmän, KIll Billin olemista 1001 elokuvaa -kirjassa vai se, että kirjassa on vain sarjan eka osa omana elokuvanaan eikä lainkaan toista osaa, vaikka esimerkiksi Taru sormusten herrasta -elokuvat on yhtenä nimikkeenä kirjassa. No, kaikkea ei voi ymmärtää. Toisen osan näkemisestä on kuitenkin sen verran pitkä aika, että en voi muistaa, oliko se todellakin tätä elokuvaa huonompi. Toivottavasti ei, sillä kuukauden WANHAna katsomani Kill Bill - Volume 1 oli jo ihan tarpeeksi huono, eikä todellakaan Tarantinon parhaita.

Minusta kostoteema on ihan kiva lähtöasetelma, mutta noin yleisesti ottaen tarinasta ei tahdo riittää oikein imua, joskin minähän en taisteluelokuvista ole noin yleisestikään järin innostunut ja nämä taisteluthan tässä tahtoi olla pääosassa. Tarina liikkui eri aikatasoilla, mutta minä en jaksanut viehättyä tästä ratkaisusta, vaikka toisaalta asioiden hiljattainen paljastuminen sopisi. Se O-Ren Ishiin (Lucy Liu) taustaa valoittava animehenkinen pätkä oli ihan piristävä yllätys, mutta ei sekään tarjonnut mitään mullistavaa katsomisnautintoa; ihan ok kuitenkin. Mitä tulee sitten tämän ensimmäisen osan cliffhangeriin, niin kuten 1001 elokuvaa -kirjassa sanottiin, oli se hieman väkinäisen oloinen. Mitä tulee siihen minun useasti kehumaan Tarantinon dialogiin, niin eipä sekään tässä elokuvassa loistanut, vaikka pari poikkeusta olikin.

Mitä tulee itse taisteluihin, niin ihan hyvin kuvattua toimintaa eri paikoissa kyllä tarjottiin, mutta ei antanut kyllä minulle oikein mitään. No, Morsiamen ja Vernitan (Vivica A. Fox) välinen taistelu oli ihan hauskaa katsottavaa paikoittain, mutta siinä sitten kaikki. Se iso taistelukohtaus siellä "Jaska Jokusen" (Sakichi Satô) talolla sai paikoittain jopa haukotuttamaan, kun se nyt oli alusta asti selvää, että vaikka paikalle olisi tuotu Kiinan parimiljoonainen armeija, niin Morsian olisi nämäkin saanut kaikki kumoon saamatta itse kovin vakavaa vammaa.

Ei sillä, löytyy tästä elokuvasta jotain aidosti hyvääkin, sillä elokuvan musiikki oli kyllä aivan huippua ja vaikka en soundtrackeja kauheasti harrastakaan, niin Kill Billin soundtrack täytyy kyllä jossain vaiheessa hommata, oli elokuvasta itsestään mitä mieltä tahansa. Nimittäin en tainnut kuulla yhtään kappaletta, josta en olisi tykännyt ja hyvin valitut kappaleet onnistuivatkin tekemään elokuvasta selvästi siedettävämmän kokemuksen.

Uma Thurman oli kyllä ihan hyvä Morsian ja kasvoista paistoikin juuri oikeanlainen säälimättömyys muita kohtaan, eikä Lucy Liukaan huono ollut. Kuitenkin taisteluelokuvista noin yleisesti pitävä saa heistä enemmän irti kuin tällaisista kunnon tarinoiden perään oleva leffaharrastaja.

Pisteitä: 2,5/5

perjantai 16. lokakuuta 2009

Vaarallinen tehtävä

Alkuperäinen nimi: Mission: Impossible
Ohjaus: Brian de Palma
Käsikirjoitus: David Koepp, Robert Towne
Pääosissa: Tom Cruise, Jon Voight, Emmanuelle Béart
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1996
Kesto: 105 min
  
- Tell me, Senator, do you all have someone on your staff named Jack?
- Jack... I believe we did have a Jack. An unreliable fellow as I recall. Constantly late, and behind in his work. I was forced to tie him behind one of my best stallions and drag him around my barn for a few days.

Levy listasta, jossa on kaikki IMF:n (Impossible Missions Forces) agenttien nimet, on karkuteillä Prahassa, joten joukko IMF:n agentteja lähtee hakemaan listaa takaisin. Tehtävän aikana kaikki muut paitsi Ethan Hunt (Tom Cruise) saavat surmansa ja Hunt tapaa IMF:n yhteyshenkilön Kittridgen (Henry Czerny), joka kertoo koko operaation olleen valetehtävä, jonka tarkoituksena oli löytää järjestössä pesivä myyrä ja koska Hunt oli ryhmänsä ainoa eloonjäänyt, häntä pidetään myyränä; levykin oli vain syötti ja väärennös. Hunt pakenee ja aikoo saada käsiinsä oikean IMF:n listan, mutta mitä muuta taustalle onkaan piilotettu?

Tämän elokuvan edellisestä näkemisestä ei ole itse asiassa kovinkaan pitkä aika; taisin viimeksi katsoa tämän viime vuoden keväällä, ellen väärin muista. Niinpä muistikuvat tästä elokuvasta ovat verrattain hyvät, mutta eipä sillä oikeastaan niin väliä ole, kun Vaarallinen tehtävä on kuitenkin sen verran hyvä jännäri, että kyllä tämän voi katsoa, vaikka paljon muistaisikin.

Elokuvassa liikutaan vähän väliä paikasta toiseen, mutta katsojan onneksi tarina on sen verran vahva, että minkään tapahtumakaupan tapahtumat ei nouse toisia ylemmäksi. Ensinnäkin elokuva lähtee liikkeelle mielestä,i todella hyvin, kun Prahassa käydään ensin läpi tiimiä ja sitten siirrytään (rauhalliseen) toimintajaksoon. Tämä on kuvattu hyvin mielenkiintoisesti ja antaa hyvin jo osviittaa siitä, mitä loppuosa elokuvasta tuo tullessaan. Koko ikimuistettavin kohtaus on tietenkin Huntin riippuminen siellä CIA:n holvissa ja tämä oli osattu kuvata tyylikkäästi ja ettenkö sanoisi myös hieman taiteellisestikin. Vähän jäi kyllä mietityttämään, miksi Krieger (Jean Reno) niin kauan piti Huntia siellä lähes lattian pinnalla, ennen kuin alkoi nostaa Huntia ylemmäs. Lopun junaepisodi piti myöskin otteessaan, vaikka se helikopteri tunnelissa -kohtaus olikin vähän liikaa. Kaikin puolin Mission Impossible – Vaarallinen tehtävä tarjoaa takuuvarmaa viihdettä ja jännitystä, josta ei puutu myöskään yllätyksiä, eikä myöskään legendaarista Mission Impossible Themeä.

Tom Cruise oli minusta hyvä Huntina, mutta hänen juoksuaan nähtiin tässä elokuvassa verrattain vähän, mikä oli pieni miinus (sitä on todella ilo katsella). Myös Jon Voight oli hyvä IMF-tiimin pomo Jim Phelpsinä, eikä muissakaan juuri valittamista ollut; Emmanuelle Béart ehkä oli hieman yksiulotteisen oloinen.

Pisteitä: 4/5

torstai 15. lokakuuta 2009

Surrogates - sijaisrobotit

Alkuperäinen nimi: Surrogates
Ohjaus: Jonathan Mostow
Käsikirjoitus: Michael Ferris, John D. Brancato
Pääosissa: Bruce Willis, Radha Mitchell, Rosamund Pike
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2009

Kesto: 90 min

- You can live your live without limitations. You see what they see. You feel what they feel. And become anyone you want to be. From the confidence and safety of your own home.

 
Eletään maailmassa, jossa 98% ihmisistä on korvattu sijaisroboteilla. Ihmiset makaavat kotonaan, kun mittatilaustyönä tehdyt robotit elävät heidän sijastaan omistajien mielen mukaan ja näiden silmillä. Jos robotti tuhoutuu, ihmisille itselle ei käy mitään... tai näin ainakin pitäisi olla. Eräänä iltana nimittäin sijaisrobotit kehittäneen Canterin (James Cromwell) pojan (James Francis Gintyn) surrogaatti tuhotaan ja samalla kuolee myös Canter Jr. Tapausta alkaa tutkia niin ikään surrogaattina elävä Tom Greer (Bruce Willis), joka pääsee kammottavan aseen jäljille, joka kykenee tuhoamaan niin surrogaatit kuin niiden isännätkin, mutta kuka moista haluaisi...

Tästä elokuvasta oikeasti innostuin jo ajat sitten, kun elokuvan traileri julkistettiin, vaikka totta puhuen en varma ollutkaan, tulisinko pitämään elokuvasta (varsinkin toimintaelokuvien kohdalla trailerit lupaavat usein enemmän kuin mitä lopputulos antaa). Sitä paitsi: Bruce Willis hiuslisäkkeen kanssa; olihan tämä mentävä katsomaan, eikä katsomispäätös missään nimessä väärä ollut, sen verran tästä kuitenkin pidin.

Aloitetaan nyt vaikkapa elokuvan maailmasta, sillä se oli jo ajatustasollakin todella pelottava. Ajatus siitä, että suurin osa ihmisistä on korvannut itsensä sijaisroboteilla, on oikeasti kammottava. Tätä kammottavuutta lisäsi vain kohtaus, jossa Greer ainoana ihmisenä käveli kadulla ilmeettömien surrogaattien joukossa. Tunnetasollakin ajateltuna surrogaatit veisivät kaiken ilon pois toiseen tutustumisesta, ihastumisesta ja niin pois päin. Kuten alussa näytettiin, niin identiteettihuijareiden toiminta nousisi aivan uusiin ulottuvuuksiin. Niin ja minä ainakin jäin pohtimaan sitä, että sitten kun ihmiset ovat tutustuneet toisiinsa ja alkaneet pohtia esimerkiksi perheen perustamista (monethan vietti kaiken ajan siinä siirtymätuolissa vai mikä olikaan), niin veisi se varmaan fiiliksiä moisista hommista, jos se unelmien poikamiehen näköisen surrogaatin isäntä olisikin oikeasti joku 150 kiloa painava rasvakasa. Hyh!

Tarinaa, jossa kuitenkin edettiin hyvin perinteisen kaavan mukaisesti, olikin edellisessä kappaleessa esitettyjen aatosten kanssa oikein mukava seurata, vaikka esimerkiksi tämä takaa-ajokohtaus, jossa Greerin surrogaatti jahtaa Stricklandia (Jack Noseworthy) jalan, olikin hieman vedetty yli kaikkine jättiloikkineen. Armeijan tukikohdassa vierailu oli varsin hauska kohtaus, kun näytettiin surrogaattisotilaiden sodankäyntiä. Noin yleisesti ottaen aika perinteiseltä toimintapätkältä tämä vaikutti eli Greer etenee johtolangasta toiseen, kunnes lopulta keksii oikean syyllisen. Tämä ei haitannut, sillä tämä kaikki oli onnistuttu kuvaamaan pääasiassa hyvin ja kun mukana oli vielä yksi todellinen yllätyskäänne, niin ei tämä huonoksi jäänyt missään nimessä. Loppu sen sijaan ei juuri yllättänyt.

Bruce Willisin hiuslisäke tuli jo mainittua ja hei, hän ei näyttänyt siinä lainkaan huonolta, vaikka toki kalju-Willis parempi olikin. Itse asiassa hiuslisäkkeellä Willis oikeasti tuntuikin nuorentuneen huomattavasti, mikä vaikutelma toki oli haluttukin saada aikaan. Suurin osa muista näyttelijöistä tuntuivatkin sitten huonommilta, mutta eivät oikeasti olleet sitä, sillä tämä vaikutelma johtui puhtaasti siitä faktasta, että he esittivät ihmisiä eleettömämpiä surrogaatteja. James Cromwellia olisin halunnut nähdä enemmän.

Pisteitä: 3,5/5

keskiviikko 14. lokakuuta 2009

Transamerica

Alkuperäinen nimi: Transamerica
Ohjaus: Duncan Tucker
Käsikirjoitus: Duncan Tucker
Pääosissa: Felicity Huffman, Kevin Zegers, Elizabeth Peña
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2005
Kesto: 99 min

- How do you feel about your penis?
- It disgusts me. I don't even like looking at it.
- What about friends?
- They don't like it either.
 
Bree (Felicity Huffman) on valmistautumassa sukupuolenleikkaukseen Los Angelesissa, kun hän saa puhelun, että hänen poikansa Toby (Kevin Zegers), jonka olemassaolosta hän ei tiennyt mitään, on New Yorkissa putkassa. Hän lentää New Yorkiin vapauttamaan poikansa, mutta salaa isyytensä häneltä ja tekeytyy seurakunnan jäseneksi. Tästä alkaa automatka Yhdysvaltojen halki, jossa Bree ja Toby matkaavat kohti Los Angelesia ja siinä samassa tutustuvat toisiinsa, vaan miten käy, kun Toby saa tietää Breen olevan hänen isänsä?

Olin halunnut nähdä tämän elokuvan jo pitkään, mutta en vain ollut saanut aikaiseksi. Nyt kun sitten näin, niin täytyy sanoa, että jätti kyllä vähän kahtiajakoiset fiilikset. Toisaalta elokuva oli ihan kiva, mutta sitten taas toisaalta elokuva oli hieman pettymys ollessaan vähän toisentyyppinen elokuva kuin olin odottanut. Ei sillä, kyllä Transamerica hieman positiivisen puolelle kuitenkin jäi.

Olin otaksunut tämän olevan komediallinen kertomus pojan tutustumisesta sukupuoltaan vaihtaneen isän uuteen elämään, mutta olikin draamapitoinen road movie, jossa pojalle selviää vasta loppupuolella, että Bree onkin hänen isänsä. Ei sillä, ihan kiva idea tämäkin, mutta ei tämä näin täysin minuun iskenyt kuitenkaan. Hauskoja hetkiä tähän kyllä mahtui, ja nämä hetket johtuivat juuri pääosin siitä, että Toby ei tiennyt Breen oikeaa henkilöllisyyttä. Näissä komediallisissa hetkissä elokuvaa katsoikin mielellään, mutta sitten kun vakavoiduttiin, niin silloin elokuva muuttui hieman tylsähköksi. Toki, niin Breen kuin Tobyn menneisyyteen mahtui yhtä ja toista ikävää, mutta ei ne oikein saanut oikein minkäänlaisia tunnereaktioita aikaan. Tobyn valaistuminen Breen oikeasta henkilöllisyydestä oli kyllä rytmitelty juuri oikein; minä jo pelkäsin, että Toby saa tietää kaiken vasta määränpäässä eli Los Angelesissa. Lopusta nyt vielä sen verran, että jotenkin se tuntui jääneen hieman kesken. Olisin todella toivonut sellaista todellista välienselvittelyä, joka olisi päättynyt kliseisiin "You are my dad" & "You are my son" -oivalluksiin ja lämpimään halaukseen, mutta ei sitten.

Lisäksi olisin niin halunnut nähdä Breen ja Calvinin (Graham Greene) suhteen edistyvän "johonkin" suuntaan.
Felicity Huffman oli kyllä loistava Breen roolissa. Jollen olisi tiennyt näyttelijää etukäteen, olisin luullut näyttelijän olevan oikeasti naista esittävä mies, eikä naista esittävää miestä esittävä nainen. Myös Kevin Zegers oli ihan hyvä Tobyna, joten sinänsä Huffman ja Zegers muodostivat hyvän kärkiparin. Useimmat sivuosien esittäjät (pääasiassa Breen vanhemmat) olivatkin sitten vähän huonompia.

Pisteitä: 3/5

maanantai 12. lokakuuta 2009

Julie & Julia

Alkuperäinen nimi: Julie & Julia
Ohjaus: Nora Ephron
Käsikirjoitus: Nora Ephron
Pääosissa: Meryl Streep, Amy Adams, Stanley Tucci
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2009
Kesto: 125 min

- I'm Julia Child. Bon appetit!
 
Tässä tositapahtumiin perustuvassa elokuvassa 1950-luvulla Julia Child (Meryl Streep) on suurlähetystössä töissä olevan miehen (Stanley Tucci) vaimo, joka on myös hyvin tylsistynyt. Hän saa idean opetella kokkaamaan oikein kunnolla, mikä lopulta johtaa (melkein) omaan keittokirjaan ja tv-ohjelmaan. Nykyajassa (tai oikeastaan vuodessa 2002) sitten Julie Powell (Amy Adams) työskentelee WTC-iskujen jälkimaininkien kriisipuhelimessa samalla kun hänen ystävänsä menestyvät omilla urillaan. Hän haluaa itsekin saavuttaa jotain ja keksii yrittää kokata kaikki Julia Childin menestyneessä keittokirjassa olevat reseptit vuodessa ja pitää siitä samalla blogia, mutta onnistuuko hän käymään vuodessa kaikki yli 500 reseptiä läpi?

Minä en ole kokki-ihmisiä sitten millään ja minulle makaroni ja jauheliha käy melkein gourmet-ateriasta. Niinpä olen siis täysin tämän elokuvan kohdeyleisöä... NOT! Tässä oli kuitenkin suosikkinäyttelijäni Meryl Streep, joten olihan tämä käytävä katsomassa... enkä ehkä hiukan yllättäen edes pettynyt, sillä Julie & Julia oli ihan maukas elokuva, ehkä hieman eri syistä kuin monille muille.

Elokuvassa siis liikutaan kahdella eri aikatasolla ja tarinassa. Toisessa tarinassa seurataan Julian kokkausharrastuksen ja kirjan tekemisen vaiheita ja toisessa tarinassa seurataan Julien edistymistä omassa projektissaan. Julian kehittymistä oli hauska seurata ja minusta tarjosi ihan kivanoloista ajankuvaa 1950-luvun Pariisista. Se ehkä vähän latisti tätä tarinaa, että Julien avulla tiesi, miten sen kirjahankkeen lopulta käy jo hyvin aikaisessa vaiheessa. Ei sillä, etteikö tapahtumien edistymistä jo ennaltatiedettyä "kohtaloa" kohti matkaamisen katsominen olisi ihan kivaa ollut. Mitä tulee sitten taas Julien tarinaan, niin tietyllä tasolla tämän tarinan seuraaminen oli jopa mielenkiintoisempaa kuin Julian puoli. Tämä johtui puhtaasti tästä blogin pitämisestä, sillä minäkin bloggaan (tuliko tämä teille yllätyksenä?) ja onhan mulla vielä oma projektikin (Project 1001). Vaikka aavistinkin Julien projektin lopputuloksen etukäteen, niin kyllä taustalla pieni epävarmuus koko ajan oli. Myös tähän oli saatu sellaista kivaa lämpöä Julien ja miehensä välille, mitä oli kivaa seurata, vaikka käänteet olivatkin tietyllä tavalla ennattavasti; minä oikeasti toivoin, että edes kerran se toinen puolisko olisi ollut toisen projektin takana alusta loppuun, mutta ei sitten. Tositapahtumiin perustuvana tämän seikan voi antaa anteeksi. Loppupuolella huomasin, että minulla oli melkein ihan sama, kumpi tarina oli menossa; molempia oli kiva seurata.

Näin hiukan ohi aiheen sanottakoon, että Julien projektissa muuten kulminoituu hyvin ne syyt, miksen omalle 1001 -projektille aseta minkäänlaisia aikarajoja. Minä katson elokuvia juuri silloin kuin tuppaa huvittamaan ja enemmän tai vähemmän tiukka aikataulu aiheuttaisikin vain (turhaa) stressiä, mitä en halua tapahtuvan, varsinkin kun en voisi kuvitellakaan keskittyväni vain niihin elokuviin. Julien tapauksessa kyllä epäonnistumiset nostivat sitä verenpainetta, mutta omassa projektissa ei ole silleen mahdollisuutta epäonnistua yksittäisten elokuvien katsomisen suhteen; koko projekti onkin sitten eri juttu.

Isoin syy Julian tarinan seuraamisen mukavuus kuuluu tietenkin itseoikeutetusti Meryl Streep, joka loistaa tässä roolissa oikein kunnolla. Tsekkasin (Tähtihetken innoittamana) Youtubesta pätkän oikean Julia Childin ohjelmasta ja hyvin Streep oli vanginnut Childin maneerit.  Varsinkin Streepin puhetapa oli varsin hurmaava. Julian tarinassa nimenomaan suurin mielenkiinto kohdistuu nimenomaan Streepin näyttelemään Juliaan eikä niinkään tarinaan itseensä. Julien tarinassa puolestaan on päinvastoin: tarina on mielenkiintoisempi kuin Amy Adamsin näyttelemä Julie. Ei sillä, että Adams huono olisi ollut. Itse asiassa tykkäsin aikalailla tavasta, jolla (Streepiin verrattuna) nuorehko Adams näytteli rooliaan, se oli jotenkin positiivisella tavalla moderni, mutta en osaa oikein avata, mitä tällä tarkoitan. Sivuosassa nähdään muun muassa Mary Lynn Radjskub, jonka hahmo oli täysin erilainen kuin hänen 24:stä tuttu Chloen hahmonsa, mikä oli ihan kiintoisaa.

Pisteitä: 4/5

PS. Mulla on nälkä!

lauantai 10. lokakuuta 2009

Ystävät hämärän jälkeen

Alkuperäinen nimi: Låt den rätte komma in
Ohjaus: Tomas Alfredson
Käsikirjoitus: John Ajvide Linqvist
Pääosissa: Kåre Hedebrant, Lina Leandersson, Per Ragnar
Valmistusmaa: Ruotsi
Ilmestymisvuosi: 2008
Kesto: 115 min

- Oletko todellakin 12-vuotias?
- Kyllä. Olen ollut 12-vuotias hyvin kauan.

Oskar (Kåre Hedebrant) on koulukiusattu nuori 1980-luvun alussa jossain päin Ruotsia. Eräänä iltana hän tutustuu suunnilleen samanikäiseen tyttöön Eliin (Lina Leandersson), joka on kuitenkin kovin salaperäisen oloinen. He tutustuvat yhä enenevissä määrin toisiinsa, mutta Elillä on eräs suuri salaisuus, jota hän ei ole kertonut Oskarille: hän on vampyyri...

Huomasin tuossa jokin aika sitten, että tämän elokuvan näkemisestä elokuvateatterissa oli ehtinyt muodostua jo pieneksi pakkomielteeksi. Kun kuulin tästä elokuvasta ensimmäistä kertaa, olin valtavan innostunut tästä (ei-jenkkikauhuja ei koskaan ole liikaa, varsinkaan teatterilevityksessä) ja odotinkin elokuvaa pitkään, pitkään ja vielä vähän pidempään. Poriin asti tämä elokuva ei kuitenkaan koskaan ehtinyt tulla, vaikka muistelin nähneeni tästä trailerinkin Porin Finnkinossa. No, jokunen viikko sitten  bongasin elokuvan Sokoksella, mutta koska jo tiesin, että Porin Kinokellarissa tämä esitetään lauantaimatineana, niin päätin mennä katsomaan tämän Kinokellarissa. Ei sillä, kyllä Ystävät hämärän jälkeen oli sen verran hyvä elokuva, että kyllä minä DVD:nkin jossain vaiheessa vielä hommaan.

Elokuva oli oikeastaan hyvin kuvattua draamaa, jossa oli kauhuelementtejä, ei siis täysin puhdas kauhuelokuva. Elokuva seuraa Oskarin taivalta koulukiusatun maailmassa, Elin ja hoitajansa Håkanin (Per Ragnar) yhteiseloa sekä Elin uhrin läheisten tunnelmia. Tämä kaikki on koottu hyvin tunnelmalliseksi paketiksi, josta ei puutu jännitystä, draamaa eikä koskettavia hetkiä. Draamankaarta kehitetään huolellisesti ja rauhallisesti, eikä elokuvassa todellakaan pidetä liian kiirettä. Oskariin pystyin samastumaan entisenä koulukiusattuna ja Oskarin tunnot tulivatkin hyvin esille ja olinkin hyvin iloinen siitä, että Oskar kasvaa henkisesti vahvemmaksi elokuvan aikana. Loppujen lopuksi Elin ja Håkanin välisiä kohtauksia oli kuitenkin aika vähän ja minulle ainakin jäi epäselväksi, miten ja miksi Håkan oli ottanut Elin siipiensä suojaan. Näiden nuorten tekemisiin tuo hyvin vastapainoa sitten Elin uhriksi joutuneen Jocken (Mikael Rahm) lähipiirin reaktiot vampyyrin tappaman toverinsa kuolemaan. Sitä en kyllä ymmärrä, mikseivät he kutsuneet poliisia. Vaikka vampyyreita elokuvassa onkin, niin verellä mässäilyksi elokuva ei onneksi varsinaisesti mene missään vaiheessa, vaikka Eli hieman sillä verellä mässäileekin. Elokuvana aikana sitä huomasi jännittävänsä ihan koko ajan, että miten tässä lopulta käy, mikä teki tästä vain entistä nautittavamman; tämä elokuva kun olisi voinut periaatteessa päättyä melkein miten vain. Itse kehittelin sellaista loppua, jossa Oskar olisi pyytänyt tekemään hänestä itsestään vamppyyrin ja elokuva olisi päättynyt rakkauden puraisuun; ratkaisu ei olisi ollut ehkä sieltä omaperäisimmistä päästä, mutta tässä elokuvasa sekin olisi varmasti onnistuttu kuvaamaan hyvin koskettavalla tavalla. Ei sillä, nytkin loppu oli hyvä, vaikka pienen kysymyksen jättikin ilmaan.

Hyvää ja tunnelmallista elokuvaa tähdittivät todella hyvin näytelleet näyttelijät. Niin Kåre Hedebrant kuin Lina Leanderssonkin olivat molemmat hyvin uskottavia rooleissaan ja jälkimmäiseltä onnistui hyvin niin tavallisen tytön kuin vampyyrinakin. Myös aikuisnäyttelijät olivat onnistuneita kautta linjan.

Kuten sanoin, tuli odotettua tätä elokuvaa melkein vuosi, mutta odotukset toden totta palkittiin, sillä Ystävät hämärän jälkeen on todella hienosti kuvattua kauhudraamaa, jota voin suositella ihan jokaiselle.

Pisteitä: 4,5/5

Beverly Hills kyttä III

Alkuperäinen nimi: Beverly Hills Cop III
Ohjaus: John Landis
Käsikirjoitus: Steven E. de Souza
Pääosissa: Eddie Murphy, Judge Reinhold, Timothy Carhart
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1994
Kesto: 100 min


- I understand that you were with him at the end.

- Yeah, his last words were about you.
- That does not sound like my Douglas, Axel. Try again.
- Actually his last words were 'Axel are you on a coffee break, go and get that son of a bitch.' Those were his last words.
- That sounds like my Douglas.
- Yeah, sounds like a good idea, too.
 
Autonryöstäjien nappaamisen yhteydessä asiat riistäytyvät käsistä ja Axel Foleyn (Eddie Murphy) pomo Douglas Todd (Gilberth R. Hill). Murhaajan jäljet johtavat Beverly Hillsissä sijaitsevaan huvipuistoon Wonder Worldiin, joten Foleyn ei auta muu kuin lähteä jälleen kerran paikan päälle. Siellä hän tapaa jälleen kerran Rosewoodin (Judge Reinhold), josta on nyt tullut jonkinlainen iso kiho. Foleylle selviää, että Toddin murhaaja on hyvin arvostettu henkilö Beverly Hillsissä ja vieläpä vastaa Wonder Worldin turvallisuudesta, joten Foley päättää lähteä vähän huvittelemaan...

Katsottuani kaksi ensimmäistä Beverly Hills kyttää en voinut kuvitellakaan, että tällä porukalla (no, lähinnä Murphylla ja Reinholdilla) voitaisiin mokata, mutta niin vain on, ettei Beverly Hills kyttä III millään yllä samalle tasolle kuin kaksi ensimmäistä elokuvaa. Siinä missä aiemmista osista paistoi läpi tekemisen ilo, niin tämä tuntui enemmänkin tehdyn rutiininomaisesti.

Tarina oli ihan ok, mutta sen potentiaaleja ei hyödynnetty kunnolla ja siten elokuvassa riitti vähän turhankin paljon tylsiä vaiheita. Huvipuistomiljööstä olisi voinut saada enemmänkin (ja parempaa) aikaan hyvää viihdettä, mutta ei niin ei.  Lisäksi Foleyn ja Janicen (Theresa Randle) yhteisen sävelen löytyminen oli ajoitettu niin pieleen ja teennäisesti kuin mahdollista. Myös näiden välinen sanailu varsinkin niiden pohjapiirustuksen parissa herätti lähinnä myötähäpeän tunteita käsikirjoittajaa kohti. Huumoriakaan ei ollut samalla tavalla kuin ennen, mikä myös latisti vähäsen. Ei sillä, oli tässä jotain hyvääkin. Kun sitä huumoria oli, niin se oli pääasissa ihan kivaa, varsinkin Foleyn repliikit olivat jälleen kerran rautaa ja Serge-kohtaus oli myöskin varsin maukasta katsottavaa. Jotenkin tuntui, että elokuvassa oli paljon vähemmän improvisointia kuin aiemmissa osissa, mikä sitten näkyi hieman väkinäisenä näyttelemisenä.

Eddie Murphy oli edelleen hauska, mutta selvästi vakavampi kuin kahdessa aiemmassa osassa. Judge Reinholdkaan ei oikein kunnolla päässyt tällä kertaa esille ja Hector Elizondo oli mielessäni huono korvaaja John Ashtonille. Bronson Pinchot oli sentään varsin hulvaton Sergenä, mutta hänenkin kohtauksensa jäivät vain pariin.

Pisteitä: 2,5/5

torstai 8. lokakuuta 2009

Kohti uutta

Alkuperäinen nimi: Away We Go
Ohjaus: Sam Mendes
Käsikirjoitus: Dave Eggers, Vendela Vida
Pääosissa: John Krasinski, Maya Rudolph, Carmen Ejogo
Valmistusmaa: Yhdysvallat, Iso-Britannia
Ilmestymisvuosi: 2009
Kesto: 98 min

- Hey, so the movie ends when the Von Tramps go to sleep?
- Yeah, we sort of skip it.
- You skip the Nazis?
- We kind of figured 'What's the point? You know?
 
Burt ja Verona (John Krasinski ja Maya Rudolph) ovat pariskunta, jotka asuvat verrattain huonoissa oloissa. Kun Verona alkaa odottaa pariskunnan ensimmäistä lasta, he lähtevät kiertämään Pohjois-Amerikkaa löytääkseen itselleen ja lapselleen paremman asuinpaikan. Matkallaan he käyvät läpi paikan jos toisenkin, vaan mistä löytyykään se todellinen onni?

Kun näin tämän elokuvan trailerin ensimmäistä kertaa, olin ihan varma, että tulisin tykkäämään tästä. Kun näin saman trailerin toiseen kertaan, olin asiasta entistä vakuuttuneempi ja nyt kun olen nähnyt elokuvan, niin täytyy myöntää, etten olisi voinut olla enempää oikeassa. Jotenkin traileria katsoessani mieleeni tuli Rakkautta ennen aamua, josta pidän todella paljon. Joiltakin osin Kohti uutta kuitenkin tarjosi niin paljon enemmän kuin edellä mainittu elokuva ja onkin (nipin napin) täyden viiden tähden elokuva.

Aloitetaan miinuksista. Elokuvassa oli pari mielestäni turhaa kohtausta (kuten alun puhelinkeskustelu) ja... No, siihen ne huonot puolet sitten tahtoivatkin jäädä. Kohti uutta nimittäin onnistuu olemaan todellinen hyvän mielen elokuva (siinä missä Rakkautta ennen aamua), minkä olin ennakoinutkin. Elokuvan tarina tarjosi huumoria, draamaa, surua, iloa, lämpöä ja paljon muuta. Elokuvan aikana tunneskaalat liikkuivat laidasta laitaan; siinä missä välillä naurettiin oikein kunnolla, välillä puolestaan koettiin hyvinkin koskettavia hetkiä ja kun puhuin huumorista, en tarkoita "perinteistä elokuvakomediaa" tai väkisinväännettyjä vitsejä, vaan elokuvan huumori oli sellaista arjen komiikkaa, jollaista meidän jokaisen elämästä tahtoo väkisinkin olla. Oikeastaan elokuva oli niin aidosti kuvattua draamaa, että siihen mahtui mukaan näitä komediallisia aineksia, mutta varsinaiseksi komediaksi en tätä kutsuisi, vaikka komedian toiseksi genreksi olen kategorioinutkin.

Burtin ja Veronan matkanteko oli hirveän mielenkiintoista seurata, vaikka, kuten sanoin, alussa olikin pieni epäilyksen hiven. He tapaavat matkallaan niin erilaisia ihmisiä, että välillä tosiaan saa nauraa, mutta välillä saa tuntea sellaista myötähäpeää, ettei "paremmasta" väliä. Varsinkin LN ja Roderick olivat niin absurdeja, mutta samalla pelottavia, että teki mieli oikeasti huutaa "APUA, onko noi tosissaan". Sitten taas Garnettien tilanne sai melkein liikutuksen kyyneleet aikaiseksi. Toisin kuin tällaisissa elokuvissa yleensä, pääparin keskinäisissä suhteissa ei ollut ylämäkiä eikä alamäkiä, vaan oli vain suunnaton rakkaus toista kohtaan ja tämä rakkaus oli läsnä läpi elokuvan ilman suuria draamoja. Jopa tällainen kaltaiseni onnellinen sinkku, joka nauttii omasta henkilökohtaisesta vapaudesta hyvin paljon, alkoi hieman kaivata parisuhteen perään; saattaa yöllä pyöriä mielessä senkaltaiset mietteet. Elokuva oli siis taattu hyvän mielen elokuva, joka oikeastaan huipentuu aivan loistavan koskettavaan keskusteluun trampoliinissa. Itse loppukin oli todella onnistunut ja elokuvan lopputekstien vyöryessä ruutuun olin oikein onnellinen näkemästäni ja jäin hetkeksi kuuntelemaan vielä kaiuttimesta kuuluvaa musiikkia, joka muutenkin oli läpi elokuvan hienoa ja tuki elokuvaa.

Elokuvassa ei nähty todellisia tähtinäyttelijöitä (no, oli tässä sentään sivuosasa Maggie Gyllenhaal), mutta näyttelijävalinnat eivät olisi voineet paremmin osua nappiin. Krasinski ja Rudolph todella vaikuttivat aidolta pariskunnalta, joilla on aito elämä ja minun olisi ollut vaikeaa nähdä heidän rooleissaan joitakin eturivin tähtiä. Kun sivuosanesittäjätkin oli valittu huolella, niin eipä näistä valittamista jäänyt.

En muista, milloin olisin viimeksi lähtenyt elokuvista yhtä hyvillä mielin, enkä tarkoita tällä (vain) elokuvan hyvyyttä noin yleisellä tasolla, vaan myös iloinen Burtin ja Veronan matkanteon kulusta ja heidän kohtalostaan. Myönnettävä se on, että kaiken positiivisen mielikuvan lisäksi Kohti uutta sai mieleni myös hieman surumieliseksi tai haikeaksi jollain tapaa. Toisin sanoen Kohti uutta oli elokuva, joka jätti ajatuksia päähän suuntaan jos toiseenkin ja se jos mikä on hyvän elokuvan merkki.

Pisteitä: 5/5

Beverly Hills kyttä II

Alkuperäinen nimi: Beverly Hills Cop II
Ohjaus: Tony Scott
Käsikirjoitus: Eddie Murphy, Robert D. Wachs
Pääosissa: Eddie Murphy, Judge Reinhold, John Ashton
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1987 Kesto: 99 min


- You just hit a squad car!

- I know. I know. It's okay. I know the guy. He's a jerk.

Beverly Hillsin poliisipäällikkö Andrew Bogomilia (Ronny Cox) ammutaan, joten Axel Foley (Eddie Murphy) palaa Beverly Hillsiin etsimään syyllisinä apunaan vanhat tutut poliisietsivät Rosewood ja Taggart (Judge Reinhold ja John Ashton). Jäljet johtavat Bogomilin tutkinnan alla olleeseen Aakkosjengiin (suomennos minun, en tiedä, miten ilmaus on ”oikeasti” suomennettu), joka on tehnyt isoja ryöstöjä tiukan aikataulun mukaan, mutta nyt heillä tosiaan on perässä Axel Foley...

Siitä on todella kauan aikaa, kun olen Beverly Hills kytät edellisen kerran nähnyt, mistä kertoo eilen tapahtunut pieni moka. Aloin katsoa elokuvaa ja vartin päästä ruvettiin puhumaan Wonder Parkista tai muusta sellaisesta ja hetken ehdin jo ajatella, että oliko se huvipuisto myös tässä osassa ennen kuin äkkäsin, että ei juma, taidan katsella väärää leffaa... mutta se siitä. Kun sitten sain oikean levyn soittimeen, niin sain todistaa lähestulkoon yhtä hyvää elokuvaa kuin mitä ensimmäinen Beverly Hills Kyttä oli ollut.

Aluksi kyllä pelkäsin, että tämä on pieni mahalasku loistavan ensimmäisen osan jälkeen, mutta ihan näin ei ollutkaan, vaikka Foleyn paluu Beverly Hillsiin tapahtuikin hieman kevyehkösti, vaikka toki annettiinkin ymmärtää, että ensimmäisen osan jälkeen Bogomil ja Foley olivat viettäneet enemmänkin aikaa keskenään. Sitten kun Foley pääsi sinne Beverly Hillsiin, niin aikalailla samanlaista menoa on tarjolla kuin ensimmäisessäkin osassa (uusissa kuorissa toki), mikä tarkoitti ihan nautittavaa elokuvaa. Monet kärkikolmikon dialogeista oli syntynyt (jälleen kerran) pääasiassa improvisoiden, joten lieneekö niissä syy siinä, että näille dialogeille sai repeillä tämän tästä ja meno muutenkin varsin letkeätä. Välillä kyllä vakavoiduttiin (liikaa), mutta nämä kohtaukset jäivät kyllä kiitettävän vähille loppujen lopuksi. Pientä miinusta kyllä pitää antaa myös siitä, että sittenkin tarinassa oli hitusen verran liikaa samaa kuin ensimmäisessä osassa.

Eddie Murphy oli jälleen kerran loistava rääväsuu ja Judge Reinhold ja John Ashton täydensivät hyvin häntä; sinänsä sääli, että Ashton ei enää ole, jos oikein muistan, viimeisessä Beverly Hills kytässä. Pahisten puolella silmiin pisti tietenkin vamppimaista Karla Fryta näytellyt Brigitte Nielsen, mutta muuten vastapuolelta ei noussut esiin mitenkään ikimuistettavia hahmoja.

Pisteitä: 4/5

torstai 1. lokakuuta 2009

Project 1001, osa 49/1001: Beverly Hills kyttä

Alkuperäinen nimi: Beverly Hills Cop
Ohjaus: Martin Brest
Käsikirjoitus: Daniel Petrie Jr.
Pääosissa: Eddie Murphy, Judge Reinhold, John Ashton
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1984
Kesto: 101 min

- What are you gonna do to him?

- I think you should be more worried about what we're going to do with you.
- Yeah, Jenny, don't worry about me. We got cocaine and coffee here. We're gonna get wired and have a big party.
 
Poliisietsivä Axel Foleyn (Eddie Murphy) hyvä ystävä tapetaan hänen nenänsä edessä ja Foley päättää etsiä syylliset käsiinsä. Hänen johtolankansa johtaa Beverly Hillsiin, jossa hän tapaa lapsuudenystävänsä Jenny Summersin (Lisa Filbacher), josta on tullut suuren taidegallerian pitäjä. Kun Foley menee kovistelemaan yhtä epäiltyä, hänet heitetään (aulan) ikkunan läpi kadulle ja hänet pidätetään rauhan häiritsemisestä ja ilkivallasta. Poliisilaitokselta lähtiessään hän saa peräänsä kaksi paikallista poliisietsivää, Rosewoodin ja Taggartin (Judge Reinhold ja John Ashton), mutta Foleya ei noin vain varjosteta...

Eddie Murphy on tehnyt monenmoista elokuvaa, mutta oikeastaan ainoat elokuvat, joissa hän todella loistaa, on Beverly Hills Kytät ja tämä ensimmäinen elokuva on ehdottomasti sarjan maukkainta kamaa (muistaakseni; saa nähdä, osoittuuko muistikuva vääräksi, kun saan nuo kaksi muuta katsottua). Ei tämä mikään mestariteos ole, mutta kuitenkin taattu viihdepaketti alusta loppuun.

Tarina oli aika perinteinen kyttätarina, jossa pahat pojat tekevät jotain ja sitten hyvä ja taitava poliisi ratkaisee kaiken... mutta toteutus oli kyllä varsin onnistunut jopa siinä määrin, että väittäisin monien jopa yrittäneen jäljentää samoja teemoja niissä kuitenkaan yhtä hyvin onnistumatta. Nimittäin tässä elokuvassa yhdistyivät monet tekijät onnistuneesti luoden kokonaisuuden, josta ei menoa ja melskettä puuttunut. Tarina oli kudottu mielenkiintoisista aspekteista, josta ei niin jännitystä kuin huumoriakaan puuttunut. Erityisen hauskoja olivat Taggartin ja Rosewoodin yhteiset sessiot - making of -dokumentti kertoikin näiden kohtausten syntyneen monin paikoin improvisaatiolla, lieneekö siinä niiden hauskuuden syy. Noin muutenkin Foley oli sellainen rääväleuka, ettei paremmasta väliä. Kun tähän koko soppaan lisätään vielä loistava soundtrack aina Axl Foley Themestä lähtien, niin ei voi kuin sanoa, että todella hyvä toimintakomedia tässä kyseessä.

Beverly Hills kytän näytteleminenhän on Eddie Murphyn tunnetuin rooli, mikä ei toisaalta ole ihme, mutta toisaalta paistaa myös hieman sellainen vaikutelma läpi, että Murphyllä olisi "Katsokaa kun mä näyttelen tässä" -asenne. Ei sillä, että tämä olisi juuri haitannut, mutta kunhan noteerasin. Hyvin hauska tyyppi Murphy on ja myös hän kuulemma improvisoi paljon repliikeissään. Taggartia ja Rosewoodia näytelleet Ashton ja Reinhold olivat myös loistavia näyttelijöitä, ja muutenkin elokuva sikisi hyviä, joskaan ei unohtumattomia, hahmoja muitakin.

Pisteitä: 4/5