keskiviikko 23. syyskuuta 2009

Project 1001, osa 47/1001: Funny Games

Alkuperäinen nimi: Funny Games
Ohjaus: Michael Haneke
Käsikirjoitus: Michael Haneke
Pääosissa: Susanne Lothar, Ulrich Mühe, Arno Frisch
Valmistusmaa: Saksa
Ilmestymisvuosi: 1997
Kesto: 104 min

- Haluatteko soittaa jollekin? Ambulanssin? Poliisille? Antaa mennä, en minä estä. Tomkaan ei estä. Se on lupaus! Eikö niin, Tom? Mitä te odotatte?
- Hän tiputti kännykän veteen.

Kolmihenkinen perhe matkustaa kesäloma-asunnolleen. Matkalla sinne he huikkaavat naapureille, joilla oli pari vierasta, että voisivat tulla auttamaan veneen laskemisessa veneelle. Näin myös tapahtuu ja naapuri tulee paikalle valkoisiin pukeutuneen Paul-nimisen miehen (Arno Frisch) kanssa. Hetken päästä tontille tulee myös niin ikään valkoisiin pukeutunut Peter (Frank Giering) pyytämään perheen äidiltä Annalta (Susanna Lothar) naapurille kananmunia. Pian perhe saa huomata, että Paulilla ja Peterillä on ihan jotain muuta mielessä kuin kananmunat...

Minulla oli omat ennakkoluuloni tämän elokuvan kohdalla johtuen puhtaasti siitä, että toinen Hanekelta näkemäni elokuva 71 katkelmaa erään sattuman kronologiasta oli nimeään tylsempi (en sen ostaessani kylläkään tiennyt sen olevan Haneken ohjaus). Kuitenkin sain jo elokuvan alkuhetkillä heittää nämä ennakkoluulot romukoppaan, sillä Funny Games oli kuin olikin varsin hieno tapaus.

Elokuva lähti mukavasti käyntiin oikeastaan heti, kun Peter tuli ruutuun. Tässä vaiheessa elokuva oli omalla sairaalla tavalla vain ja ainoastaan mielenkiintoista, joskaan eipä tämä täysin vanginnut ruudun eteen. Sellaista mukavaa jännitystä tarjosi kuitenkin loppuun asti ja erinäisiä (järkyttäviä) yllätyksiäkin matkan varrelle osui. Varsinkin Peter ja Paulin (tai Tom ja Jerryn (tai Beavis ja Buttheadin (tai Ohukainen ja Paksukainen))) dialogit ja muut repliikit kielivät sen verran tietyllä tavalla älykkäistä henkilöistä, että tässä riitti selvästi omaperäisyyttä. Rolfin etsimisen aikana tapahtunut katsojalle puhuminen oli hyvinkin yllättävä (ja toimiva) tapaus ja olin vain iloinen siitä, ettei tämä puhumistapaus jäänyt ainoaksi tapaukseksi. Lisäksi myös tämä Peterin ampumiskohtas oli varsin ovela kohtaus. Kaiken tapahtuneen jälkeen Annan lopullinen kohtalo tuntui jollain tavalla turhankin... noh, tavalliselta ja.

Arno Frisch ja Frank Giering olivat tämän elokuvan ehdottomia sieluja, sillä heidän roolihahmonsa olivat älykkäitä ja hienostuneita, mutta samalla hyvinkin säälimättömiä psykopaatteja, joita he esittivät todella uskottavasti. Minulla ei ollut mitään vaikeuksia ajatella, että nämä jätkät olivat tosissaan. Myös Susanne Lothar oli hyvä pelokkaana perheenäitinä. Ulrich Mühe sitten jäikin enemmän varjoon, mutta perheen poikaa näytellyt Stefan Clapczynski hoiti roolinsa ikäisekseen todella hyvin.

Pisteitä: 4/5

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti