torstai 17. syyskuuta 2009

Painajaisia & Unikuvia

Alkuperäinen nimi: Nightmares and Dreamscapes
Ohjaus: Rob Bowman, Mikael Salomon, Brian Henson, ym.
Käsikirjoitus: Richard Christian Matheson, April Smith, Kim LeMasters, ym.
Pääosissa: William Hurt, William H. Macy, Jeremy Sisto, ym.
Valmistusmaa: Australia, Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2006
Kesto: 480 min


- See, guys like Bobby, they come along maybe once in a lifetime. The Da Vinci's and the Newtons. The Einsteins and the Edisons. And they all have one thing in common: they're like huge compasses swinging aimlessly for a long time. Searching for some True North. Then one day they hone in on it with fearful force.

 
Osittain töiden alkamisesta ja osittain Big Brotherin alkamisesta johtuen on tänne kirjoittelu ollut viime viikkoina vähäisempää, sillä elokuvia ei ole aina jaksanut katsoa enää työiltoina; puhumattakaan sitten BB-koosteen jälkeen. Suurin syy vähäiseen kirjoitteluun on kuitenkin ollut Painajaisia & Unikuvia -tv-sarja, josta olen pyrkinyt katsomaan tyyliin jakson per ilta, joskaan ihan joka päivä en ole jaksanut enää Big Brotherin koosteen jälkeen valvoa... hyvä jos edes sen loppumiseen asti. Kyllä tämä taas tästä liikkeelle lähtee, vaikkakaan ei ihan yhtä intensiivisesti kuin "ennen vanhaan". En siis ole blogia hylännyt, jos joku sitä on ehtinyt pelätä. Julkaisutahti kyllä on hivenen aiempaa harvempi, mutta vain hieman.

Niin, Painajaisia & Unikuvia -sarja sisältää kahdeksan Stephen Kingin Nightmares & Dreamscapes sekä myös Everything's Eventual -novellikokoelman novelleihin ja nämä kirjat julkaistiin Suomessa nimillä Yksinäinen sormi ja Anteeksi, oikea numero (Nightmares & Dreamscapes jaettuna kahdeksi osaksi) sekä Maantievirus matkalla pohjoiseen. Jokainen sarjan jakso on täysin itsenäinen tarina ilman yhteyttä muihin tarinoihin, joten tulen käsittelemään näitä tarinoita kutakin erikseen. Kokonaisuutena on kuitenkin sanottava, että sarja ei ollut loppujen lopuksi kovinkaan erikoinen, mutta kuitenkin jaksot jaksoi yleensä melko hyvin katsoa loppuun asti. Kaikkia novellikokoelmien tarinoita en muista, mutta niistä, jotka muistan, olisin halunnut mukaan ainakin Dolanin Cadillacin ja Kello kymmenen ihmiset. Toisaalta myös King-fanina olisin halunnut voinut haluta nähdä tv-sovituksen tarinasta Siihen kasvaa kiinni, mutta toisaalta mietin, olisiko sitä voinut mitenkään tehdä niin, että novellin fiilis olisi saatu mukaan. Mene ja tiedä. Kuitenkin täytyy sanoa, että vaikka Kingin tarinoista onkin kyse, niin loppujen lopuksi aika harvassa tarinassa oli kyse varsinaisesta kauhusta.

Taistelukenttä (Battleground)


William Hurt näyttelee palkkatappajaa Jason Renshawia, jonka yksi uhri, lelutehtaan omistaja, ehtii lähettää hänelle postia: army man -sotilasfiguureja ja Renshaw suhtautuu näihin vähän ihmetellen. Pian hän kuitenkin huomaa, että nämä figuurit elävät ja pian alkaa taistelu elämästä ja kuolemasta.

Taistelukenttä on siitä kummallinen tarina, että tässä ei vaihdeta sanan sanaa. Pariin otteeseen taustalta kuuluu hiljaisella äänellä jotain puhetta, mutta pääasiassa dialogia ei ole lainkaan. En tiedä oliko tässä syy, mutta jakson ensimmäinen puolisko oli hyvin tylsää katsottavaa. Sitten kun figuurit "heräsivät" henkiin, niin tarina parani oleellisesti. En muista Kingin tarinan yksityiskohtia, mutta ainakin tässä tv-sovituksessa oli taistelukuvaus ihan hauskaa seurattavaa, vaikka lopputulos olikin alusta asti selvä. William Hurt oli ihan ok.

Esikaupunkielämää (Crouch End)

Lontoossa häämatkalla oleva aviopari Lonnie ja Doris Frehman saavat kutsun Lonnien bisnestutulta saapua tämän Crouch Endissä sijaitsevaan asuntoon, mutta vaikka monet taksikuskit kieltäytyvät ajamasta sinne, he päättävät kuitenkin mennä sinne. Siellä he saavat sitten huomata, ettei kyseessä ole mikään tavallinen kaupunginosa...

Kuten edellinen jaksokin, myös tämä alkoi hyvin tylsästi, mutta jälleen loppupuolisko pelasti paljon. Ei sillä, että Crouch Endin tapahtumat loppujen lopuksi olisivat olleet mitenkään erikoisia, mutta selvästi mielenkiintoisempi kuin itse Crouch Endiä edeltävä meno. Hieman ehkä väkinäistä toimintaa välillä, mutta ihan kelvollista. Tämänkään jakson alkuperäistarinasta en muista muuta, paitsi sen, että muistelin tarinan sijoittuneen 1800-luvun Lontooseen, mutta muistin näköjään väärin.

Umneyn viimeinen juttu (Umney's Last Case)

Clyde Umney (William H. Macy) on yksityisetsivä 1930-luvulla. Hän onnistuu lähes poikkeuksetta työssään kukistamaan alamaailman roistot ja hänen elämänsä onkin omalla erikoisella tavalla rutinoitua. Eräänä päivänä hän saa vieraakseen Sam Landryn (niin ikään William H. Macy), joka paljastuu Umneyn luojaksi; Umney kun on dekkarikirjailija Landryn luomus ja nyt hän on siirtänyt itsensä omaan tarinaansa, mutta tässä ei ole vielä kaikki...

Tämä oli mielestäni varsin hauska tarina nimenomaan tarinan metatasolla leikkimisen takia. Tämän jakson kohdalla minulla oli kyllä pieni epäusko koko sarjaa kohtaan, sillä myös tämä tarina alkoi huonosti, mutta jälleen tarina parani loppua kohden, tarkalleen ottaen siinä vaiheessa, kun Sam Landry tuli kuvioihin; tajusin nimittäin heti, mitä hän on miehiään, vaikka Kingin tarinaa en tämänkään kohdalla juuri muista. Umneyn totuttautumista nykyaikaan olisin halunnut seurata vieläkin enemmän, sillä 70 vuodessa maailma on kehittynyt ihan liikaa, jotta sitä olisi voinut sivuuttaa näinkin paljon. Ei sillä, hyvä tarina oli näinkin, vaikka loppuratkaisu olikin hieman tylsä, eikä Samin vaimokaa tuntunut kovin uskottavalta.

Koko sotkun loppu (The End of the Whole Mess)

Howard Fornoy (Ron Livingstone) kertoo dokumenttikameralla erikoisesta, mutta varsin viisaasta veljestään Robertista (Henry Thomas), joka järkytyttyään WTC-iskuista alkaa unelmoida väkivallattomasta maailmasta ja keksiikin ratkaisun, mutta kaikki ei menekään ihan putkeen...

Tämä oli sarjan tarinoista selvästi se tylsin ja tasapaksuin. Jotenkin en jaksanut innostua lainkaan tästä maailmanparannusteemasta, vaikka ensiruuduista lähtien selvisi, ettei kaikki tule päättymään hyvin... tai ehkä juuri siksi. Jotenkin koko suunnitelma oli täysin älyvapaa ja sen toteutus vieläkin älyttömämpi. Tämän olisi melkein saanut jättää tekemättä kokonaan... ainakin tv-sovituksen osalta.

Maantievirus matkalla pohjoiseen (The Road Virus Heads North)

Ikääntyvä kirjailija (Tom Berenger) saa tietää sairastavansa syöpää. Matkalla kotiinsa hän pysähtyy pihakirpputorilla, josta hän ostaa itselleen autoa ajavaa miestä esittävän maalauksen. Vähitellen hänelle selviää, että maalaus on kaikkea muuta kuin pelkkä maalaus, mutta vaikka hän kuinka yrittää, hän ei tunnu pääsevän maalauksesta eroon...

Maantievirus matkalla pohjoiseen on selvästi sarjan kauhupitoisin tarina (vaikka olisikin ehkä enemmänkin trilleriä) ja onkin ensimmäinen tarina, joka miellyttää oikeastaan alusta alkaen. Kuitenkaan tarinan imu ei riitä ihan loppuun asti, sillä lopetus oli jotenkin kökkö. Parasta koko jaksossa oli tosin se seikka, että maalauksen mies toi niin elävästi mieleen eräänkin Randall Flaggin, ties vaikka olisi ollut tarkoituksellinen vihje King-faneille, mene ja tiedä. Kyllä minä vähän myönnän miettineeni, että miten mahtaa itse kirjailijalle käydä.

Viides neljännes (The Fifth Quarter)

Willie Evans (Jeremy Sisto) vapautuu vankilasta ja palaa perheensä luo asuntovaunualueelle. Pian heidän luoksene tulee Willien entinen sellikaveri Barney (Christopher Morris) kuoleman kielissä. Ennen kuolemaansa hän kertoo tekosistaan, joiden vuoksi johonkin on kätketty arvokas saalis. Hän antaa Willielle palasen kartasta, joka johdattaa saaliin luo ja siten moderni aarrejahti voi alkaa. Kartan palanen kuitenkin on vain neljäsosa koko kartasta, joten hänen on saatava vielä loputkin palaset käsiinsä...

Kaikista muista jaksoista löytyy Kingille tyypillisiä piirteitä, vaikkeivät olisikaan olleet varsinaisia kauhutarinoita, mutta tästä jaksosta ei sellaisia oikein löytynyt, sillä oikeastaan tämä toi mieleen erinäiset (hyvin tehdyt) rikostarinat. Siitä huolimatta tarina oli ihan kiinnostava, ja lopputulemasta ei voinut olla varma oikein missään kohdin varma. Toisaalta sitä kuvitteli, että totta kai kaikki tulisi päättymään hyvin, mutta toisaalta tästä ei voinut olla missään vaiheessa varma. Tarinan loppu olikin ihan mukava, joskin jätti pieniä kysymysmerkkejä ilmaan.

Ruumiinavaussali numero neljä (Autopsy Room Four)

Howard Cottrell (Richard Thomas) kaatuu golf-kentällä ja hänet todetaan kuolleeksi. Hänet viedään ruumishuoneelle, jossa hänelle aiotaan tehdä ruumiinavaus kuolinsyyn selviämiseksi. Ainoa ongelma vain on, että yksi henkilö on ehdottomasti sitä mieltä, ettei Howard ole kuollut: hän itse...

Minun on nyt hieman avauduttava alkuperäistarinasta, jonka muistan näistä sarjan tarinoista kaikkein parhaiten. Tuo tarina imaisi minut heti mukaansa nerokkaalla ja mielenkiintoisella tavalla ja oikein hykertelin mielessäni tulevalla loppuratkaisulla... paitsi, että King ei päättänytkään tarinaa tavalla, jollaista pyöritin mielessäni ja en muista, että olisin ollut koskaan niin pettynyt mihinkään Kingin tarinaan. En kuitenkaan saanut sitä "vaihtoehtoloppua" mielestäni ennen kuin itse kirjoitin tarinan, jossa käytin sitä loppua, jota minä olin ajatellut tuohon Kingin tarinaan. Tämä oli ainoa kerta, kun minä olen tehnyt uutta versiota ylipäätään kenenkään muun tarinasta, ja vaikkei lopputulos nyt ehkä olekaan kerronnaltaan mitenkään omaperäistä tai kieli rikasta, niin ainakin sain tehtyä loppuratkaisun, johon ainakin minä olin tyytyväinen (vaikka rehellisesti sanottuna varsinainen lopetus olikin kovin köyhä toteutukseltaan).

Mutta tähän jaksoon. Nyt tiesin alusta asti, miten tämä tulisi päättymään, joten siksi en oikein osannut innostua tästä oikein missään vaiheessa. Kun sitten se twisti, mikä novellissa tuli vasta tarinan lopussa, paljastettiin jo puolessa välissä, niin ei tämä itsenäisenä tarinana ajateltunakaan oikein loistanut. Nämä patologitkin olivat varsin tönkköjä tapauksia ja kauhean epäuskottavia viivytellessään Howardin avaamista vain jännityksen nousemiseksi (ei noussut ei). Sitten tähän oli ympätty mukaan jakson venyttämiseksi täysin turha taustatarina ja vaikka alkuperäiseenkin tarinaan olin ollut pettynyt, niin oli tämän loppu erilaisuudessaan vielä hitusen kehnompi; Kingin tarinassa sentään oli kyllä ihan hauska se pieni loppuselostus ruumiinavaushuonene jälkeisistä ajoista.

Siellä on muuten helvetin hyvä bändi (You Know They Got a Hell of a Band)

Autolla matkaileva aviopari Clark ja Kim (Steven Weber ja Kim Delaney) eksyy metsäisellä seudulla syrjäpoluille, mutta Clark on liian jääräpää kääntyäkseen takaisin. Hetken päästä he eksyvätkin pikkukaupunkiin, jonka nimi on erikoisesti Rock and Roll Heaven. Hetken aikaa oltuaan kaupungissa he saavatkin huomata, että itse asiassa kaupungin nimi onkin hyvinkin kuvaava...

Tämä sarjan viimeinen jakso on myöskin sarjan ehdottomasti paras. Tässä tarinassa King on nimittäin todellakin pistänyt parastaan ja on osoitus siitä, millaisiin tuloksiin tarpeeksi hyvällä mielikuvituksella päästään. Tarina oli nimittäin täysin absurdi, mutta silti todella kiinnostava ja hauska, vaikka Clark oli vähän turhankin vastaanottavaista tyyppiä, mitä tapahtumien hyväksymiseen tuli. Niin ja vaikka olenkin ehkä hieman turhan nuori tunnistaakseni kaikkia mainittuja artisteja varsinkaan ulkonäöltä (nimeltä sentään useimmat tiesin), niin silti tarinaa oli suorastaan hulvatonta seurata. Tätä seuraamista paransi entisestään komeasti väritetty kaupunki, joka oli kaiken muun lisäksi vielä varsin neutraalin tuntuinen.

---------------------------------------

Lopputuloksena Painajaisia & Unikuvia oli siis varsin kohtuullinen sarja; joitakin todella hyviä jaksoja, mutta toisinaan sitten taas aika heikkojakin jaksoa. Kaiken kaikkiaan kuitenkin ehkä hieman keskitasoa parempi sarja, mikä on oikeastaan ihan kunnoitettava saavutus, kun kuitenkin näinkin iso King-fani ja siten King-filmatisoinneille aika kriittinen henkilö näitä arvosteli... vaikka en tosiaan kaikkia alkuperäistarinoiden tapahtumia muistanutkaan.

Pisteitä: 3/5

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti