Alkuperäinen nimi: Nightmares and Dreamscapes
Ohjaus: Rob Bowman, Mikael Salomon, Brian Henson, ym.
Käsikirjoitus: Richard Christian Matheson, April Smith, Kim LeMasters, ym.
Pääosissa: William Hurt, William H. Macy, Jeremy Sisto, ym.
Valmistusmaa: Australia, Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2006
Kesto: 480 min
- See, guys like Bobby, they come along maybe once in a lifetime. The Da Vinci's and the Newtons. The Einsteins and the Edisons. And they all have one thing in common: they're like huge compasses swinging aimlessly for a long time. Searching for some True North. Then one day they hone in on it with fearful force.
Osittain töiden alkamisesta ja osittain Big Brotherin alkamisesta
johtuen on tänne kirjoittelu ollut viime viikkoina vähäisempää, sillä
elokuvia ei ole aina jaksanut katsoa enää työiltoina; puhumattakaan
sitten BB-koosteen jälkeen. Suurin syy vähäiseen kirjoitteluun on
kuitenkin ollut Painajaisia & Unikuvia -tv-sarja, josta olen
pyrkinyt katsomaan tyyliin jakson per ilta, joskaan ihan joka päivä en
ole jaksanut enää Big Brotherin koosteen jälkeen valvoa... hyvä jos edes
sen loppumiseen asti. Kyllä tämä taas tästä liikkeelle lähtee,
vaikkakaan ei ihan yhtä intensiivisesti kuin "ennen vanhaan". En siis
ole blogia hylännyt, jos joku sitä on ehtinyt pelätä. Julkaisutahti
kyllä on hivenen aiempaa harvempi, mutta vain hieman.
Niin, Painajaisia & Unikuvia -sarja sisältää kahdeksan Stephen
Kingin Nightmares & Dreamscapes sekä myös Everything's Eventual
-novellikokoelman novelleihin ja nämä kirjat julkaistiin Suomessa
nimillä Yksinäinen sormi ja Anteeksi, oikea numero (Nightmares &
Dreamscapes jaettuna kahdeksi osaksi) sekä Maantievirus matkalla
pohjoiseen. Jokainen sarjan jakso on täysin itsenäinen tarina ilman
yhteyttä muihin tarinoihin, joten tulen käsittelemään näitä tarinoita
kutakin erikseen. Kokonaisuutena on kuitenkin sanottava, että sarja ei
ollut loppujen lopuksi kovinkaan erikoinen, mutta kuitenkin jaksot
jaksoi yleensä melko hyvin katsoa loppuun asti. Kaikkia
novellikokoelmien tarinoita en muista, mutta niistä, jotka muistan,
olisin halunnut mukaan ainakin Dolanin Cadillacin ja Kello kymmenen ihmiset. Toisaalta myös King-fanina olisin halunnut voinut haluta nähdä tv-sovituksen tarinasta Siihen kasvaa kiinni,
mutta toisaalta mietin, olisiko sitä voinut mitenkään tehdä niin, että
novellin fiilis olisi saatu mukaan. Mene ja tiedä. Kuitenkin täytyy
sanoa, että vaikka Kingin tarinoista onkin kyse, niin loppujen lopuksi
aika harvassa tarinassa oli kyse varsinaisesta kauhusta.
Taistelukenttä (Battleground)
William Hurt näyttelee palkkatappajaa Jason Renshawia, jonka yksi
uhri, lelutehtaan omistaja, ehtii lähettää hänelle postia: army man
-sotilasfiguureja ja Renshaw suhtautuu näihin vähän ihmetellen. Pian hän
kuitenkin huomaa, että nämä figuurit elävät ja pian alkaa taistelu
elämästä ja kuolemasta.
Taistelukenttä on siitä kummallinen tarina, että tässä ei vaihdeta
sanan sanaa. Pariin otteeseen taustalta kuuluu hiljaisella äänellä
jotain puhetta, mutta pääasiassa dialogia ei ole lainkaan. En tiedä
oliko tässä syy, mutta jakson ensimmäinen puolisko oli hyvin tylsää
katsottavaa. Sitten kun figuurit "heräsivät" henkiin, niin tarina parani
oleellisesti. En muista Kingin tarinan yksityiskohtia, mutta ainakin
tässä tv-sovituksessa oli taistelukuvaus ihan hauskaa seurattavaa,
vaikka lopputulos olikin alusta asti selvä. William Hurt oli ihan ok.
Esikaupunkielämää (Crouch End)
Lontoossa häämatkalla oleva aviopari Lonnie ja Doris Frehman saavat
kutsun Lonnien bisnestutulta saapua tämän Crouch Endissä sijaitsevaan
asuntoon, mutta vaikka monet taksikuskit kieltäytyvät ajamasta sinne, he
päättävät kuitenkin mennä sinne. Siellä he saavat sitten huomata, ettei
kyseessä ole mikään tavallinen kaupunginosa...
Kuten edellinen jaksokin, myös tämä alkoi hyvin tylsästi, mutta
jälleen loppupuolisko pelasti paljon. Ei sillä, että Crouch Endin
tapahtumat loppujen lopuksi olisivat olleet mitenkään erikoisia, mutta
selvästi mielenkiintoisempi kuin itse Crouch Endiä edeltävä meno. Hieman
ehkä väkinäistä toimintaa välillä, mutta ihan kelvollista. Tämänkään
jakson alkuperäistarinasta en muista muuta, paitsi sen, että muistelin
tarinan sijoittuneen 1800-luvun Lontooseen, mutta muistin näköjään
väärin.
Umneyn viimeinen juttu (Umney's Last Case)
Clyde Umney (William H. Macy) on yksityisetsivä 1930-luvulla. Hän
onnistuu lähes poikkeuksetta työssään kukistamaan alamaailman roistot ja
hänen elämänsä onkin omalla erikoisella tavalla rutinoitua. Eräänä
päivänä hän saa vieraakseen Sam Landryn (niin ikään William H. Macy),
joka paljastuu Umneyn luojaksi; Umney kun on dekkarikirjailija Landryn
luomus ja nyt hän on siirtänyt itsensä omaan tarinaansa, mutta tässä ei
ole vielä kaikki...
Tämä oli mielestäni varsin hauska tarina nimenomaan tarinan
metatasolla leikkimisen takia. Tämän jakson kohdalla minulla oli kyllä
pieni epäusko koko sarjaa kohtaan, sillä myös tämä tarina alkoi
huonosti, mutta jälleen tarina parani loppua kohden, tarkalleen ottaen
siinä vaiheessa, kun Sam Landry tuli kuvioihin; tajusin nimittäin heti,
mitä hän on miehiään, vaikka Kingin tarinaa en tämänkään kohdalla juuri
muista. Umneyn totuttautumista nykyaikaan olisin halunnut seurata
vieläkin enemmän, sillä 70 vuodessa maailma on kehittynyt ihan liikaa,
jotta sitä olisi voinut sivuuttaa näinkin paljon. Ei sillä, hyvä tarina
oli näinkin, vaikka loppuratkaisu olikin hieman tylsä, eikä Samin
vaimokaa tuntunut kovin uskottavalta.
Koko sotkun loppu (The End of the Whole Mess)
Howard Fornoy (Ron Livingstone) kertoo dokumenttikameralla
erikoisesta, mutta varsin viisaasta veljestään Robertista (Henry
Thomas), joka järkytyttyään WTC-iskuista alkaa unelmoida
väkivallattomasta maailmasta ja keksiikin ratkaisun, mutta kaikki ei
menekään ihan putkeen...
Tämä oli sarjan tarinoista selvästi se tylsin ja tasapaksuin.
Jotenkin en jaksanut innostua lainkaan tästä maailmanparannusteemasta,
vaikka ensiruuduista lähtien selvisi, ettei kaikki tule päättymään
hyvin... tai ehkä juuri siksi. Jotenkin koko suunnitelma oli täysin
älyvapaa ja sen toteutus vieläkin älyttömämpi. Tämän olisi melkein
saanut jättää tekemättä kokonaan... ainakin tv-sovituksen osalta.
Maantievirus matkalla pohjoiseen (The Road Virus Heads North)
Ikääntyvä kirjailija (Tom Berenger) saa tietää sairastavansa syöpää.
Matkalla kotiinsa hän pysähtyy pihakirpputorilla, josta hän ostaa
itselleen autoa ajavaa miestä esittävän maalauksen. Vähitellen hänelle
selviää, että maalaus on kaikkea muuta kuin pelkkä maalaus, mutta vaikka
hän kuinka yrittää, hän ei tunnu pääsevän maalauksesta eroon...
Maantievirus matkalla pohjoiseen on selvästi sarjan
kauhupitoisin tarina (vaikka olisikin ehkä enemmänkin trilleriä) ja
onkin ensimmäinen tarina, joka miellyttää oikeastaan alusta alkaen.
Kuitenkaan tarinan imu ei riitä ihan loppuun asti, sillä lopetus oli
jotenkin kökkö. Parasta koko jaksossa oli tosin se seikka, että
maalauksen mies toi niin elävästi mieleen eräänkin Randall Flaggin, ties
vaikka olisi ollut tarkoituksellinen vihje King-faneille, mene ja
tiedä. Kyllä minä vähän myönnän miettineeni, että miten mahtaa itse
kirjailijalle käydä.
Viides neljännes (The Fifth Quarter)
Willie Evans (Jeremy Sisto) vapautuu vankilasta ja palaa perheensä
luo asuntovaunualueelle. Pian heidän luoksene tulee Willien entinen
sellikaveri Barney (Christopher Morris) kuoleman kielissä. Ennen
kuolemaansa hän kertoo tekosistaan, joiden vuoksi johonkin on kätketty
arvokas saalis. Hän antaa Willielle palasen kartasta, joka johdattaa
saaliin luo ja siten moderni aarrejahti voi alkaa. Kartan palanen
kuitenkin on vain neljäsosa koko kartasta, joten hänen on saatava vielä
loputkin palaset käsiinsä...
Kaikista muista jaksoista löytyy Kingille tyypillisiä piirteitä,
vaikkeivät olisikaan olleet varsinaisia kauhutarinoita, mutta tästä
jaksosta ei sellaisia oikein löytynyt, sillä oikeastaan tämä toi mieleen
erinäiset (hyvin tehdyt) rikostarinat. Siitä huolimatta tarina oli ihan
kiinnostava, ja lopputulemasta ei voinut olla varma oikein missään
kohdin varma. Toisaalta sitä kuvitteli, että totta kai kaikki tulisi
päättymään hyvin, mutta toisaalta tästä ei voinut olla missään vaiheessa
varma. Tarinan loppu olikin ihan mukava, joskin jätti pieniä
kysymysmerkkejä ilmaan.
Ruumiinavaussali numero neljä (Autopsy Room Four)
Howard Cottrell (Richard Thomas) kaatuu golf-kentällä ja hänet
todetaan kuolleeksi. Hänet viedään ruumishuoneelle, jossa hänelle
aiotaan tehdä ruumiinavaus kuolinsyyn selviämiseksi. Ainoa ongelma vain
on, että yksi henkilö on ehdottomasti sitä mieltä, ettei Howard ole
kuollut: hän itse...
Minun on nyt hieman avauduttava alkuperäistarinasta, jonka muistan
näistä sarjan tarinoista kaikkein parhaiten. Tuo tarina imaisi minut
heti mukaansa nerokkaalla ja mielenkiintoisella tavalla ja oikein
hykertelin mielessäni tulevalla loppuratkaisulla... paitsi, että King ei
päättänytkään tarinaa tavalla, jollaista pyöritin mielessäni ja en
muista, että olisin ollut koskaan niin pettynyt mihinkään Kingin
tarinaan. En kuitenkaan saanut sitä "vaihtoehtoloppua" mielestäni ennen
kuin itse kirjoitin tarinan, jossa käytin sitä loppua, jota minä olin
ajatellut tuohon Kingin tarinaan. Tämä oli ainoa kerta, kun minä olen
tehnyt uutta versiota ylipäätään kenenkään muun tarinasta, ja vaikkei
lopputulos nyt ehkä olekaan kerronnaltaan mitenkään omaperäistä tai
kieli rikasta, niin ainakin sain tehtyä loppuratkaisun, johon ainakin
minä olin tyytyväinen (vaikka rehellisesti sanottuna varsinainen lopetus
olikin kovin köyhä toteutukseltaan).
Mutta tähän jaksoon. Nyt tiesin alusta asti, miten tämä tulisi
päättymään, joten siksi en oikein osannut innostua tästä oikein missään
vaiheessa. Kun sitten se twisti, mikä novellissa tuli vasta tarinan
lopussa, paljastettiin jo puolessa välissä, niin ei tämä itsenäisenä
tarinana ajateltunakaan oikein loistanut. Nämä patologitkin olivat
varsin tönkköjä tapauksia ja kauhean epäuskottavia viivytellessään
Howardin avaamista vain jännityksen nousemiseksi (ei noussut ei). Sitten
tähän oli ympätty mukaan jakson venyttämiseksi täysin turha
taustatarina ja vaikka alkuperäiseenkin tarinaan olin ollut pettynyt,
niin oli tämän loppu erilaisuudessaan vielä hitusen kehnompi; Kingin
tarinassa sentään oli kyllä ihan hauska se pieni loppuselostus
ruumiinavaushuonene jälkeisistä ajoista.
Siellä on muuten helvetin hyvä bändi (You Know They Got a Hell of a Band)
Autolla matkaileva aviopari Clark ja Kim (Steven Weber ja Kim
Delaney) eksyy metsäisellä seudulla syrjäpoluille, mutta Clark on liian
jääräpää kääntyäkseen takaisin. Hetken päästä he eksyvätkin
pikkukaupunkiin, jonka nimi on erikoisesti Rock and Roll Heaven. Hetken
aikaa oltuaan kaupungissa he saavatkin huomata, että itse asiassa
kaupungin nimi onkin hyvinkin kuvaava...
Tämä sarjan viimeinen jakso on myöskin sarjan ehdottomasti paras.
Tässä tarinassa King on nimittäin todellakin pistänyt parastaan ja on
osoitus siitä, millaisiin tuloksiin tarpeeksi hyvällä mielikuvituksella
päästään. Tarina oli nimittäin täysin absurdi, mutta silti todella
kiinnostava ja hauska, vaikka Clark oli vähän turhankin
vastaanottavaista tyyppiä, mitä tapahtumien hyväksymiseen tuli. Niin ja
vaikka olenkin ehkä hieman turhan nuori tunnistaakseni kaikkia
mainittuja artisteja varsinkaan ulkonäöltä (nimeltä sentään useimmat
tiesin), niin silti tarinaa oli suorastaan hulvatonta seurata. Tätä
seuraamista paransi entisestään komeasti väritetty kaupunki, joka oli
kaiken muun lisäksi vielä varsin neutraalin tuntuinen.
---------------------------------------
Lopputuloksena Painajaisia & Unikuvia oli siis varsin
kohtuullinen sarja; joitakin todella hyviä jaksoja, mutta toisinaan
sitten taas aika heikkojakin jaksoa. Kaiken kaikkiaan kuitenkin ehkä
hieman keskitasoa parempi sarja, mikä on oikeastaan ihan kunnoitettava
saavutus, kun kuitenkin näinkin iso King-fani ja siten
King-filmatisoinneille aika kriittinen henkilö näitä arvosteli... vaikka
en tosiaan kaikkia alkuperäistarinoiden tapahtumia muistanutkaan.
Pisteitä: 3/5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti