sunnuntai 27. syyskuuta 2009

Synttäritarjouksia

Vuodatus.net muisteloita:

Kuten Truman Show'n arvostelupostissa mainitsinkin, tänään tulee kuluneeksi tasan vuosi siitä, kun tuli aloitettua tämän blogin pitäminen, joten tätä täytyy juhlistaa tarjoamalla yhtä ja toista uutta tai vanhaa, vähän niin kuin kaikki kauppaketjut tekevät, kun viettävät synttäreitään. Mitäs kaikkea sitä onkaan sitten tarjolla?

Kuten tarkkaavaisimmat ovat saattaneet huomata, on ensimmäisenä tarjolla uusi osoite, joka kannattaa pistää hetimiten kirjanmerkkeihin tai johonkin. Ei sillä, etteikö vanhalla osoitteella (http://sivukatse.vuodatus.net) pääsisi vielä tänne, mutta en ole nyt ihan varma, onko tämä kuinka kauan jatkuva tilanne; ajatuksenani kun oli pitää tätä domainia "hamaan loppuun" asti. Muistan jo vuosi sitten haaveilleeni omasta domainista, mutta tuolloin tietoni blogitaivaasta olivat melko vähäiset, joten tuli perustettua tämä blogi suurin piirtein ensimmäiseen muistamaani blogipalveluun ja vielä vuosi sitten Vuodatuksella ei ollut tarjottavanaan omaa domainia, joten luovuin ajatuksesta vielä tuolloin. Täysin omin voimin perustettua blogiakaan en voinut tehdä, sillä minulla puuttui tarvittava tietämys moiseen. Niinpä nyt kun kesän aikana tuli mahdollisuus saada oma domain blogilleen niin, ettei tarvitse kantaa "vuodatus.netiä" osoitteessa, päätin tilata moisen sitten ja ajankohdaksi valitsin blogin syntymäpäivän. Tosin jouduin tilaamaan tämän osoitteen jo keskiviikkkona, kun ohjeissa sanottiin päälle kytkemisen voivan kestää muutamasta tunnista 72 tuntiin... ja sitten tässä oli vielä tämä seikka, että tämä syntymäpäivä osui sunnuntaille, mikä sekin olisi voinut tuoda omat viivytykset päälle kytkemisessä; mene ja tiedä. Kyllä mä myönnän, että vielä vähän enemmän olisin toivonut saavani .fi-päätteen, mutta .com on kuitenkin hyvä kakkosvaihtoehto ja mielestäni parempi kuin .net tai  .org.

Mitäs muuta tänään on tarjolla? No, niin ikään Truman Show'n arvostelussa siihen suuntaan mainitsin, niin nyt tällä blogilla on tarjottavanaan tasan 300 elokuva-arvostelua, jos laskuni pitävät paikkaansa. Alun perinhän mun oli tarkoitus antaa piupaut niin synttäripostaukselle kuin myös 300 elokuvan rajapyykin ylittämisestä kertovalle kirjoituksestakin, jolloin 300. arvostelemani elokuvakin olisi ollut jokin muu, mutta kun nämä kaksi asiaa sattuivat tapahtumaan samoihin aikoihin, niin en voinut sitten vastustaa kiusausta yhdistää näitä kahta asiaa. Viime viikollahan sanoin Painajaisia & Unikuvia -arvostelun yhteydessä, että elokuvien katselutahti saattaa heikentyä, mutta hyvin pian tuon kirjoituksen julkaisemisen jälkeen havaitsin tosiaan, että minulta puuttuu vain yhdeksän arvostelua kolmestasadasta, joten ajattelin, että teen kaikkeni, jotta saisin 300. arvostelun kirjoitettua juuri blogin syntymäpäiväksi... ja voin sanoa, ettei ollut ihan niin helppoa kuin mitä se paperilla kuulostaa, varsinkin kun on niin tv-ohjelmia, töitä ja vähän muitakin juttuja ollut tehtävänä (mm. matka Raumalle teatteria ja hyvää lätkää katsomaan). Mitä tulee sitten katsottujen (ja sitä myöten arvostelemieni) leffojen määrään, niin suoraan sanottuna olen vähän yllättynyt, että olen vuodessa ehtinyt katsomaan näinkin monta elokuvaa/tv-sarjaa (olen myös kuullut elämästä, mutta en ole vielä keksinyt, mitä se on). Jos nyt pitäisi veikkaus pistää, niin seuraavan vuoden aikana tuo katsottujen elokuvien määrä  nousee ehkä kahdellasadalla, korkeintaan 250:llä elokuvalla/tv-sarjalla, mutta saa nyt nähdä.

Tarjotaan nyt vielä vähän muutakin tietoa näistä elokuvien arvostelemisista. Tämä vuosi on ollut hyvinkin antoisa, vaikka välillä on ollut pieniä taukojakin elokuvien katselusta. Ehkä yhdessä tapauksessa tauko on johtunut siitä, etten jaksa kirjoittaa siitä sitten arvosteluja, mutta tämäkin tauko jäi silloin parin päivän mittaiseksi. Yleensä tauot ovat johtuneet pääosin siitä, että taukoa edeltävinä aikoina olen katsellut elokuvia sellaista tahtia, että on ollut pakko pitää ainakin osittaista taukoa itse elokuvista (ja jotkuthan taukoja on tullut matkustelemisten takiakin). Tällaiset tauot ovat lopultakin olleet lyhytaikaisia (max 2 viikkoa), mutta toisaalta ihan tarpeellisia yleisen jaksamisen kannalta. Silti en ole voinut välttyä ajattelemasta (vainoharhainen(ko) kun olen), että jos en ole viikkoon katsonut yhtään elokuvaa (ja siten arvostellut sitä), niin joku vielä ajattelisi minun lopettaneen blogin päivittämisen kokonaan, mutta näinhän ei ole ollut asian laita. Itse asiassa jos jossain vaiheessa tulisin siihen tulokseen, etten jaksaisi enää päivittää tätä, sanoisin sen kyllä ihan reilusti, joten jos sellaista ilmoitusta ei tule, niin voitte luottaa siihen, että minä vielä tänne kirjoittelisin.

Sanotaanpas vielä viisas sana sananen rakkaasta Project 1001 -urakasta. Kuten blogia selailemalla käy ilmi, niin nyt olen ehtinyt katsoa 1001 elokuvaa -kirjan omistamisen aikana kirjan elokuvista nyt 48 ja omistamistani "1001-elokuvista" on katsomatta vielä  about 25(?). Vaikka tarkoitukseni onkin ostaa vielä tämän vuoden puolella 25-30 1001-elokuvaa, niin täysin en taida päästä alkuvuodessa tavoitteeksi pistettyyn sataan elokuvaan tämän ekan vuoden aikana, mutta kuten tuolloin sanoin, niin eipä tämä niin suuri pettymys tule olemaan; kyllähän tässä vielä aikaa on. Tähän mennessä katsotut 1001-elokuvat ovat tarjonneet pääosin positiivisia kokemuksia, mutta joitakin pettymyksiäkin on kyllä tullut, joista itselleni suurimpana yllätyksenä Alfred Hitchcockin Rebekka; Hitchcockin elokuvien iso ystävä kun kuitenkin olen. Kuitenkin selvä positiivissävytteisyys on ymmärrettävää, sillä tässä vaiheessa olen lähinnä katsonut niitä 1001-elokuvia, joista olen jo etukäteen tiennyt pitäväni edes jossain määrin. Tällä hetkellä ostetuista, mutta katsomattomista elokuvistakin ainoa "mitä tässäkin nyt tulee" -fiilis on noussut ainoiastaan Tuulen viemää -elokuvasta, jota en ole nähnyt vielä kertaakaan, ja jonka ainakin toistaiseksi epäilen olevan turhan imelä minun makuuni ja ette tiedäkään, kuinka väärässä tahtoisin tämän asian kanssa olla. No, jää nähtäväksi.

Näin lopuksi tarjotaanpas hieman pohdintoja noista sivuista, joihin on linkit tuossa oikeassa laidassa. Kulutin juuri pitkän tovin muuttaen kaikki nuo linkit sopimaan uuden domainin kanssa ja oli kyllä sellainen projekti, johon en haluaisi lähteä uudestaan (hyvä motivaatio pitää tämä domain). Toki, vuodatus.netin kautta kyllä suoralinkitettiin (tai jotain) ne vanhat linkit toimimaan uuden domainin kanssa, mutta minä vain halusin jääräpäisesti, että jo se alkuperäinen linkki vie sivustakatsoja.comiin, eikä näyttäisi menenvän osoitteeseen sivukatse.vuodatus.netiin. Samoin tuli mieleen, että jossain vaiheessa täytyy jakaa ainakin aakkosjärjestyksessä oleva leffalista useampaan eri osaan esimerkiksi aakkosten mukaan (esimerkiksi A-N -kirjaimilla alkavat elokuvat omaan sivuun, O-Ö -leffat omaansa), kun elokuvia ilmestyy sivuille jatkuvasti vain lisää ja selkeyttäisi vähän tuota. Toinen mahdollisuus sitten olisi tehdä sivuista sellaisia, että kaikki arvostelut olisivat kyllä samalla sivulle, mutta tarjota sivun ylälaidasta "alalinkki" alempana oleviin kirjoituksiin niin, että elokuvat olisi jaoteltu niin, että kaikki samalla kirjaimella alkavat olisivat omassa ryppäässään ja sivun ylälaidassa olisi sitten linkki siihen ryhmään. Tämä jälkimmäinen juttu saattaa kyllä kaatua tietotaidon puutteeseen, mutta jälleen kerran: saa nyt nähdä. Kuitenkaan tämä jako-operaatio ei ole ihan vielä ajankohtainen, mutta tilannetta seurataan uudestaan viimeistään tuossa 100-200 seuraavan elokuvan jälkeen. Toki jos sinulle, uskollinen lukijani (heheh, pitipä napata Stephen Kingiltä tämä), tulee jotain muutosehdotuksia mieleen tai tuntuu siltä, että nykyisellään nuo sivujen (arvostelu)listat ovat liian tiiviissä paketissa, niin pistäkää vain viestiä; itse omistamieni elokuvien lista kyllä tulee pysymään yhtenä pitkänä listana.

Mut joo, näin päättyy tämä synttäriposti, jota olenkin tässä kirjoitellut melkein pari tuntia. Saa kommentoida.

T. Sivustakatsoja

PS. Sain muutama viikko sitten tällaisen bloginapin Päiväkävelyllä olevalta Päiviltä :



Nyt tarkoituksena on tarjota bloginappi eteenpäin, mutta ennen kuin teen niin, niin haluan perustella päätökseni. Tuossa oikeassa laidassa on joukko leffablogeja, joita seuraan. Olen valinnut joukkoon vain ne blogit, joissa keskitytään lähestulkoon vain ja ainoastaan elokuviin (pienet ohi aiheen menemiset olen toki sallinut), mutta tuolla listalla ei ole kuitenkaan ihan kaikki seuraamani blogit, vaan siitä puuttuu pari blogia, joissa käsitellään elokuvien lisäksi myös paljon muuta ja nyt on aika palkita nuo pari listalta puuttuvaa (hyvää) blogia bloginapeilla ja tarjoan ohjeiden mukaan napit Mikaelan Field of Poppiesille sekä Sooloilijan Elämää ja elokuvaa -blogille, sillä ne todella mielestäni ansaitsevat tällaiset.

Truman Show

Alkuperäinen nimi: The Truman Show
Ohjaus: Peter Weir
Käsikirjoitus: Andrew Niccol
Pääosissa: Jim Carrey, Laura Linney, Noah Emmerich
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1998
Kesto: 99 min

- For God's sake, Chris! The whole world is watching. We can't let him die in front of a live audience!
- He was born in front of a live audience.
 
Noin 30-vuotias Truman Burbanks (Jim Carrey) elää tavallisen miehen elämää: Hänellä on omakotitalo, vaimo ja työpaikka vakuutusyhtiössä. Kuitenkaan hän ei elä ihan normaalia elämää, sillä hän on elänyt koko elämänsä tv-sarjan lavasteissa ja kaikki hänen tuntemansa ihmiset ovat näyttelijöitä ja ainoa henkilö, joka ei tiedä tätä, on hän itse, mutta tämä suuri salaisuus on paljastumassa Trumanille pian...

Tänään on tullut kuluneeksi tasan vuosi siitä, kun aloin pitää tätä blogia ja melkein sattumalta tälle päivälle osui myös 300. arvostelemani elokuva. Niinpä ajattelin juhlistaa tätä hetkeä oikein kunnolla ja päätin katsoa tälle päivälle sen kaikkien aikojen suosikkielokuvani: Truman Show'n. Olen nähnyt Truman Shown kymmenkunta kertaa, mutta tähän elokuvaan ei vain voi kyllästyä ja aina tämä jättää lopuksi hyvän mielen, vaikka kuinka tietäisi tapahtumat etukäteen.

Tarina oli aivan huippuluokkaa. Se ei jäänyt missään vaiheessa junnaamaan paikoilleen, vaan eteenpäin mennään tasaiseen tahtiin. Jo heti elokuvan alussa tapahtuu ensimmäinen insidentti, kun taivaalta putoaa tämä rakennusosa. Kaikki nämä keskustelut eri henkilöiden kanssa vievät niin ikään tarinaa eteenpäin, kun palkatut näyttelijät valehtelevat Trumanille päin naamaa, minkä katsoja toki oivaltaa, mutta Truman ei (aluksi). Trumanin matkaa kohti lopullista valaistumista seuraa suurella mielenkiinnolla ja tuota matkaa seuraa välillä hihitellen, mutta välillä myös suuren jännityksen vallassa. Elokuvan loppukohtaus on aina yhtä upeaa katsottavaa ja saa minut aidosti kananlihalle ja iloiseksi.

Elokuva tuo myös tv-sarjan katsojat mukaan, mikä vain jotenkin syventää katsomiskokemusta, vaikka välillä katsojien tarkoituskin onkin valottaa elokuvan katsojalle erinäisiä asioita. Elokuva onnistuu hyvin vangitsemaan sen, mikä on näiden useimpien tosi-tv-sarjojen ydin aina tuotesijoittelusta ja Cristofin päätöksistä lähtien, vaikka vuonna 1998 nykyinen tosi-tv-kulttuuri olikin vielä lapsekengissään; ensimmäinen Big Brotherikin lävähti ruutuihin vasta seuraavana vuonna. Satiiri on hyvin läpinäkyvää, mutta samalla pirun toimivaa.

Olen jo pariin otteeseen vihjaillut katsovani Big Brotheria, mutta en kai vielä syytä siihen. Syy on siinä, että minua kiinnostaa se konsepti siinä taustalla eli se, että joukko ihmisiä pidetään eristyksissä ulkomaailmalta hyvin valvotuissa olosuhteissa. No, sama seikka minua on aina kiinnostanut Truman Show'ssakin, vaikka kyseessä onkin täysin fiktiivinen tarina ja useimmat Trumanille tapahtuvat asiat itsessään käsikirjoitettuja (siis Truman Show -tv-sarjassa). Ajatuskin siitä, että joutuisi moiseen tilaan pienemmässä (Big Brother) tai isommassa (Truman Show) mittakaavassa, on suorastaan kiintoisa. Muistan itsekin, kuinka kävellessäni elokuvan jälkeen elokuvateatterista kotiin leikittelin ajatuksella, että kaikki tämä olisikin täysin käsikirjoitettua hommaa, enkä rehellisesti sanottuna ole kokonaan lakannut leikittelemästä ajatuksella vieläkään; Trumanin repliikki "What now?" on jäänyt minun suuhuni elämään. Niinpä voikin sanoa, että Truman Show ei tarjoa ainoastaan toimivaa elokuvaa, vaan myös (saattaa) jättää katsojalle enemmän tai vähemmän tosissaan otettavia kysymyksiä.

Jim Carreystä voi olla montaa mieltä noin niin kuin yleisellä tasolla, mutta tähän elokuvaan hän sopii kuin nakutettu ja minun on vaikeaa keksiä ketään, joka olisi sopinut Carreyä paremmin Trumanin rooliin. Carreyn ansiosta Truman oli samaan aikaan hauska, mukava ja helposti lähestyttävä, mutta samalla myös tietyllä tapaa traaginen hahmo.

Pisteitä: 5/5

Särkyneet syleilyt

Alkuperäinen nimi: Los abratos rotos
Ohjaus: Pedro Almodóvar
Käsikirjoitus: Pedro Almodóvar
Pääosissa: Penélope Cruz, Lluís Homar, Blanca Portillo
Valmistusmaa: Espanja
Ilmestymisvuosi: 2009
Kesto: 127 min


Mateo Blanco (Lluís Homar) on ohjaaja-käsikirjoittaja, joka loi pseudonyymin Harry Caine ja tämä herra Caine on Mateosta poiketen sokea, mutta hän on jatkanut käsikirjoitushommia apunaan tuottajansa Juditin (Blanca Portillo) poika Diego (Tamar Novas). Caine saa vieraakseen ohjaamisesta kiinnostuneen Ray X:n, mutta projektista ei näytä tulevan mitään. Caine myös saa tietää erään vanhan tuttunsa kuolleen. 14 vuotta aiemmin puolestaan Lena (Penélope Cruz) on taistellut rahaongelmien kanssa omalla tahollaan, vaan mitä tekemistä näillä kaikilla tekijöillä on toistensa kanssa?

Sen verran paljon Almodóvarin elokuvista olen tykännyt, että kun uusin Almodóvar saapui niinkin eksoottiseen paikkaan kuin Pori, niin olihan tämä käytävä katsomassa heti kun mahdollista. Hieman kahtiajakoiset fiilikset tämä kyllä jätti. Ei tämä ehkä ihan huonoin näkemäni Almodóvar ollut, mutta toisaalta eipä Särkyneet syleilyt päässyt parhaimpienkaan tasolle.

Jälleen kerran eri sivujuonteita on useita, vaikka ei ihan yhtä paljon kuin mitä Almodóvarin elokuvissa on totuttu näkemään; nyt nimittäin nämä eri juonipolut nimittäin ole yhtä irrallisia toisistaan kuin monesti ennen, vaan nyt monet näistä juonteista liittyy jo lähtövaiheessa Mateoon/Harry Caineen. Lisäksi nyt tosiaan hypitään kahdessa eri vuodessa: 1994 ja 2008 ja täytyy todeta, että nämä tuoreemmat tapahtumat (siis ollen nykyaika) ovat selvästi mielenkiintoisempia kuin nämä takaumajaksot. Varsinkin tämä pitkä takaumajakso oikeasti onnistui tylsästyttämään paikoittain nimenomaan pituudensa vuoksi. Noin kokonaisuutena elokuva kuitenkin oli ihan kiinnostava tapaus, mutta ei missään nimessä imaissut sillä tavalla mukaansa kuin Almodóvarin elokuvat parhaimmillaan, vaikka elokuvan teko -teema kivaa seurattavaa olikin.

Näyttelijät olivat toki hyviä, eikä siten niistä oikein sanottavaa jäänytkään. Sanotaan nyt kuitenkin, että pienessä sivuosassa oli Serranon perheestä -tuttu Alejo Sauras. Hän oli selvästi kypsemmän oloinen (ainakin ulkonäöllisessä mielessä) kuin edellä mainitun sarjan Raúl, mutta kyllä hänen elehtimistään tuli vanha kunnon Raúl esiin. Niin ja se on sanottava vielä, että nimi Harry Caine oli todella hauska nimi, vaikka olikin toki keksitty sellainen.

Kaiken kaikkiaan Särkyneet syleilyt oli ihan kelpo tapaus, mutta takaumajaksojen lievä hapuilu laskee kokonaispisteitä puolella. Suosittelenko Almodóvarin elokuvista tykkääviä menemään katsomaan tämä? Se on siinä ja siinä. Mitään mestariteosta ei ainakaan kannata odotella.

Pisteitä: 3/5

torstai 24. syyskuuta 2009

Project 1001, osa 48/1001: Once

Alkuperäinen nimi: Once
Ohjaus: John Carney
Käsikirjoitus: John Carney
Pääosissa: Glen Hansard, Markéta Irglová
Valmistusmaa: Irlanti
Ilmestymisvuosi: 2006
Kesto: 83 min

- How come you don't play during daytime? I see you here everyday.
- During the daytime people would want to hear songs that they know, just songs that they recognize. I play these song at night or I wouldn't make any money. People wouldn't listen.
 
Mies (Glen Hansard) soittaa kadulla kitaraa ja nainen (Markéta Irglová) tulee kuuntelemaan häntä. Pian naiselle käy ilmi, että mies osaa korjata imureita, joten hän tuo seuraavana päivänä imurin miehelle. Tästä alkaa lämminhenkinen ystävyys, joka vie aina levytysstudiolle asti, mutta miten kaikki päättyykään?

En tiedä miksi, mutta etukäteen minulle tuli tästä elokuvasta mieleen Rakkautta ennen aamua. Odotin oikeasti, että kyseessä olisi ollut yhtä lumoava elokuva kahden ihmisen tutustumisesta ja rakastumisesta, mutta vaikka sinällään samoja teemoja tapailikin, niin Once kyllä jäi niin tunnelmaltaan kuin yleiseltä kiinnostavuudeltaa kauas edellä mainitusta elokuvasta, vaikka eipä tämäkään huono tapaus ollut.

Elokuvassa soi läpi elokuvan esittäjien itsensä esittämä musiikki, mutta en hyvälläkään tahdolla kykene kutsumaan tätä musikaaliksi, sillä siinä missä (yleensä) musiikin ympärille on kyhätty jonkinmoista tarinantynkää, niin tässä elokuvassa musiikki oli tietyllä tapaa selkeä osa tarinaa. Ei, en osaa selittää tätä kunnolla, mistä pahoitteluni. Kappaleet elokuvassa oli ihan hyviä ja saivat itse asiassa myös itselle muistoja mieleen, mutta ehdottomasti musiikin osalta paras hetki koettiin siellä bussin takapenkillä. Noin yleisesti tarina oli ihan pikkukiva, vaikkakin loppuratkaisun arvasinkin jo elokuvan alkuhetkillä, mutta siihen se sitten tahtoikin jäädä. Tapahtumat tuntuivat välillä vähän turhankin tavallisilta, vaikka esimerkiksi se imurin vetäminen pitkin katuja oli varsin hupaisa episodi.

Tämä taitaa olla ensimmäinen kerta, kun sanon näin, mutta minä kaipailin pitkin elokuvaa karismaattisempia näyttelijöitä (aiemmin sillä karismaattisuudella ei ole ollut niin väliä, kunhan näytellä olisi osannut). Varsinkin Glen Hansard näytti ja tuntui varsin tylsältä ja Irglován tilalla olisin mieluummin nähnyt sen miehen entisen tyttöystävän. Ei sillä, etteivätkö olisi näytelleeti ihan hyvin, mutta kun ei vaan karismaa ollut nimeksikään, niin ei se paljon auttanut. No, nämä molemmat taitavat olla enemmän tai vähemmän ammattimuusikoita eikä suinkaan näyttelijöitä, joten se on saattanut vaikuttaaa asiaan.

Pisteitä: 3/5

keskiviikko 23. syyskuuta 2009

Project 1001, osa 47/1001: Funny Games

Alkuperäinen nimi: Funny Games
Ohjaus: Michael Haneke
Käsikirjoitus: Michael Haneke
Pääosissa: Susanne Lothar, Ulrich Mühe, Arno Frisch
Valmistusmaa: Saksa
Ilmestymisvuosi: 1997
Kesto: 104 min

- Haluatteko soittaa jollekin? Ambulanssin? Poliisille? Antaa mennä, en minä estä. Tomkaan ei estä. Se on lupaus! Eikö niin, Tom? Mitä te odotatte?
- Hän tiputti kännykän veteen.

Kolmihenkinen perhe matkustaa kesäloma-asunnolleen. Matkalla sinne he huikkaavat naapureille, joilla oli pari vierasta, että voisivat tulla auttamaan veneen laskemisessa veneelle. Näin myös tapahtuu ja naapuri tulee paikalle valkoisiin pukeutuneen Paul-nimisen miehen (Arno Frisch) kanssa. Hetken päästä tontille tulee myös niin ikään valkoisiin pukeutunut Peter (Frank Giering) pyytämään perheen äidiltä Annalta (Susanna Lothar) naapurille kananmunia. Pian perhe saa huomata, että Paulilla ja Peterillä on ihan jotain muuta mielessä kuin kananmunat...

Minulla oli omat ennakkoluuloni tämän elokuvan kohdalla johtuen puhtaasti siitä, että toinen Hanekelta näkemäni elokuva 71 katkelmaa erään sattuman kronologiasta oli nimeään tylsempi (en sen ostaessani kylläkään tiennyt sen olevan Haneken ohjaus). Kuitenkin sain jo elokuvan alkuhetkillä heittää nämä ennakkoluulot romukoppaan, sillä Funny Games oli kuin olikin varsin hieno tapaus.

Elokuva lähti mukavasti käyntiin oikeastaan heti, kun Peter tuli ruutuun. Tässä vaiheessa elokuva oli omalla sairaalla tavalla vain ja ainoastaan mielenkiintoista, joskaan eipä tämä täysin vanginnut ruudun eteen. Sellaista mukavaa jännitystä tarjosi kuitenkin loppuun asti ja erinäisiä (järkyttäviä) yllätyksiäkin matkan varrelle osui. Varsinkin Peter ja Paulin (tai Tom ja Jerryn (tai Beavis ja Buttheadin (tai Ohukainen ja Paksukainen))) dialogit ja muut repliikit kielivät sen verran tietyllä tavalla älykkäistä henkilöistä, että tässä riitti selvästi omaperäisyyttä. Rolfin etsimisen aikana tapahtunut katsojalle puhuminen oli hyvinkin yllättävä (ja toimiva) tapaus ja olin vain iloinen siitä, ettei tämä puhumistapaus jäänyt ainoaksi tapaukseksi. Lisäksi myös tämä Peterin ampumiskohtas oli varsin ovela kohtaus. Kaiken tapahtuneen jälkeen Annan lopullinen kohtalo tuntui jollain tavalla turhankin... noh, tavalliselta ja.

Arno Frisch ja Frank Giering olivat tämän elokuvan ehdottomia sieluja, sillä heidän roolihahmonsa olivat älykkäitä ja hienostuneita, mutta samalla hyvinkin säälimättömiä psykopaatteja, joita he esittivät todella uskottavasti. Minulla ei ollut mitään vaikeuksia ajatella, että nämä jätkät olivat tosissaan. Myös Susanne Lothar oli hyvä pelokkaana perheenäitinä. Ulrich Mühe sitten jäikin enemmän varjoon, mutta perheen poikaa näytellyt Stefan Clapczynski hoiti roolinsa ikäisekseen todella hyvin.

Pisteitä: 4/5

tiistai 22. syyskuuta 2009

Lost Highway

Alkuperäinen nimi: Lost Highway
Ohjaus: David Lynch
Käsikirjoitus: David Lynch, Barry Gifford
Pääosissa: Bill Pullman, Patricia Arquette, Robert Blake
Valmistusmaa: Ranska, Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1997
Kesto: 128 min

- We've met before, haven't we.
- I don't think so. Where was it you think we met?
- At your house. Don't you remember?
- No. No, I don't. Are you sure? 
- Of course. As a matter of fact, I'm there right now.
 
Fred ja Renee Madison (Bill Pullman ja Patricia Arquette) saavat kummallisen videonauhan, josta näkyy heidän talonsa. He ihmettelevät videota hetken, mutta päättävät unohtaa sen olemassaolon. Jonkin ajan kuluttua he saavat uuden videonauhan, joka alkaa samalla tavalla ja he hetken ajan luulevat saaneensa saman nauhan kahdesti, mutta pian tv-ruudulta näkyy kuvaa heidän talonsa sisältä aina makuuhuonetta myöten, jossa he ovat nukkuneet kuvaushetkellä. Nyt poliisi kutsutaan paikalle, mutta he eivät onnistu selvittämään tapausta. Tämän jälkeen nähdään vielä yksi videonauha, joka lopulta johtaa suureen muutoksiin ainakin Fredissä...

En tiennyt Lost Highwaystä etukäteen mitään muuta kuin sen, että sen on ohjannut David Lynch ja tämä riitti mulle ostopäätöksen tekemiseen, vaikkei ihan suosikkiohjaajiini (Twin Peaksin ulkopuolella) kuulukaan, vaikka elokuvansa poikkeuksetta keskimääräistä paremmiksi ovat päätyneetkin. Niille sijoille tämäkin elokuva sjoittui.

Ensinnäkin on sanottava, että elokuva oli ohjaajalleen tyypillisesti outo, mutta ei kuitenkaan sieltä oudoimmasta päästä. Tietenkin se suuri twisti tuli täysin puun takaa, mutta muuten elokuvassa aika hyvin pysyi kärryllä. Alkupuoliskon tarjoamat arvoituksetkin oli aika hyvin arvattavissa, vaikka Lynchin elokuvien kohdalla ei voi koskaan olla ihan varma. Mahtui alkupuoliskolle myös niitä hämäräksi jääneitä juttuja, mutta noin yleisesti loppuratkaisun arvasin viimeistään sen twistin kohdalla. Se, miten loppuratkaisu olisi mahdollinen, en tietenkään voinut aavistaa (enkä totta puhuen tiedä vieläkään), mutta loppuosa elokuvasta kuluikin odotellessa tarinan viemistä loppuunsa. Ei sillä, kyllä elokuvaa oli ihan kiva katsoa niin ennen kuin jälkeenkin twistin juuri sopivan jännittävän tunnelmansa vuoksi, eikä itse twistille anna niin suurta painoarvoa.

Lynch todellakin osaa ohjata näyttelijöitään ja se näkyy myös tässä elokuvassa. Niin Pullman, Arquette kuin Pete Daytonia näytellyt Balthazar Getty olivat uskottavia, eikä sivuosien esittäjissäkään valittamista ole. Pienenä sivuhuomiona pitää mainita Twin Peaksissäkin nähty Jack Nance, jonka viimeiseksi elokuvaksi tämä jäi.

Pisteitä: 3,5/5

sunnuntai 20. syyskuuta 2009

Barbarella

Alkuperäinen nimi: Barbarella
Ohjaus: Roger Vadim
Käsikirjoitus: Terry Southern, Roger Vadim
Pääosissa: Jane Fonda, John Phillip Law, Anita Pallenberg
Valmistusmaa: Ranska, Italia
Ilmestymisvuosi: 1968
Kesto: 94 min

- And our password will be... Llanfairpwllgwyngyllgogerychwyrndrobwllllantysiliogogogoch.
- You mean the secret password is Llanfairpwllgwyngyllgogerychwyrndrobwllllantysiliogogogoch?
- Exactly.
 
Barbarella (Jana Fonda) on kaukana tulevaisuudessa jonkinlainen avaruusagentti, joka saa tehtäväkseen mennä syrjäiselle planeetalle, jossa on kehitelty jotain aivan karmeaa: ASE! Samalla Barbarellan tulisi pelastaa sinne joutunut tohtori Durand-Durand (Milo O'Shea), mutta kun hän pääsee planeetalle, niin hän saa huomata, ettei kaikki olekaan ihan sitä, mitä hän on etukäteen kuvitellut...

Minulla on joskus hyviä syitä hommata leffoja. Esimerkiksi Barbarellan DVD:n hankin puhtaasti siitä syystä, että pidin sen etukannen kuvasta (vain tuo kuva). Ei pelkästään se, että tämä piirrostyyli miellyttää silmään, mutta yleensä samanhenkiset kannet ovat merkki hyvästä b-scifeilystä tai sitten hyvällä tavalla huonosta scifistä, tosin löytyyhän niitä aidosti huonojakin elokuvia. Barbarella kuuluu nimenomaan sarjaan hyvällä tavalla huono. Itse asiassa juuri sellainen elokuva, josta ei oikein tiedä, pitäisikö tämä haukkua ihan pystyyn vai kehua maasta taivaisiin. No, päätin sijoittaa tämän johonkin siihen keskivaiheille.

Tarina itsessään oli lopulta ihan kohtuullinen. Barbarella on ylväs sankari, joka lähtee valovuosien päähän pelastusoperaatiota suorittamaan. Ihan peruskauraa sinänsä siis... mutta kun kaikki muu siinä sivussa on niin naurettavan huonosti tehtyä, niin eipä sillä tarinalla niin väliä ole. Lavasteet ovat sitä taattua ö-luokkaa, eikä aidosti uskottavia lavasteita löytynyt mistään. Dialogi oli juuri niin huonoa, että se nauratti aidosti ja kylläpä ne jotkut tapahtumatkin saivat aikaan repeilyä niin ennen kuin jälkeenkin planeetalle laskeutuessa. Niinpä tätä ei voinut mitenkään jättää jumbopisteille, varsinkin kun musiikki, jotka toi mieleen paikoitellen NES-pelit, elokuvassa oli kyllä hyviä.

Tämä elokuvahan on selkeästi rakennettu Jane Fondan ympärille (no, olihan ohjaajakin Fondan vaimo) ja pääseepä hän nakuilemaan heti alkuteksteissä ja ainakin kerran myöhemminkin. Ehkä johtuu elokuvan laadusta, mutta jotenkin Fondalla ei tuntunutkaan välillä olevan muuta annettavaa kuin kehonsa; minkä tosiseikan tekijätkin ovat ilmeisesti huomanneet, sillä Fonda pääsee varsin estottomasti esittelemään kroppaansa niin vaatteet päällä kuin ilmankin. John Phillip Law Durand-Durandina oli vähän pahiksen stereotyyppi ja oikeastaan Anita Pallenberg oli ainoa, jonka näyttelijäsuoritus edes vähän säväytti.
Mutta joo, eipä ollut tämä elokuva mikään merkkiteos, mutta jos tämän katsomisesta jotain hyvää oli, niin ainakin sen, että nyt ainakin tiedän, mistä Duran Duran on ottanut nimensä.

Pisteitä: 2,5/5

Project 1001, osa 46/1001: Taistelu Algeriasta

Alkuperäinen nimi: La battaglia di Algeri
Ohjaus: Gillo Pontecorvo
Käsikirjoitus: Gillo Pontecorvo, Franco Solinas
Pääosissa: Brahim Hadjadj, Jean Martin, Yacef Saadi
Valmistusmaa: Italia, Algeria
Ilmestymisvuosi: 1966
Kesto: 116 min

- Meidän piti varmistaa, ettet ole vakooja.
- Tyhjällä aseella?
- Oletetaan että olisit ollut vakooja. FLN ottaisi yhteyttä vankilassa. Sovit ranskalaisten kanssa ja he antaisivat sinun karata.
- Ampuen minua?
- Sen voisi järjestää. Pakenisit vankilassa annettuun osoitteeseen, tutustuisit muihin ja sabotoisit.

Eletään 1950-lukua. Algerialaiset ovat viimein kypsymässä ranskalaisiin, jotka miehittävät Algeriaa. Ali La Pointe (Brahim Hadjadj) värvätään ranskalaisia vastaan taistelevaan FLN-ryhmään ja pian ranskalaisia vastaan käydään kaupunkisissisotaa, jossa ranskalainen toisensa jälkeen saa surmansa ja ranskalaiset vastaavat samalla mitalla takaisin, mistä lopulta seuraa molemmilta osapuolilta kostoiskuja, mutta kumpi osapuoli vie lopulta pisimmän korren?

Meillä on töissä lähiaikoina koittamassa muutamaksi kuukaudeksi "algerialainen aika", jonka vuoksi päätettiin tutustua Algeriaan edes vähän tämän elokuvan kautta ja töihin hankittiinkin kyseinen elokuva, mutta koska elokuva oli kuitenkin 1001-listalla, niin piti minunkin sitten hommata tämä itselleni ja myönnettävähän se on, että Taistelu Algeriasta oli ihan kiintoisa tapaus, varsinkin kun maan vaiheista en tosiaan juuri muuta ole tiennyt kuin juurikin sen, että maa oli Ranskan siirtomaa pitkään.

Ranskan siirtomaa-aikaa tai oikeastaan sen loppupuolta (eli Algerian sisällissotaa) elokuvan tarina esitteleekin alkaen vuodesta 1954, jolloin FLN alkoi sissisotansa ranskalaisia vastaan. Elokuvahan on italialaista alkuperää, joskin Algerian hallitus oli ilmeisesti tukenut elokuvan tekemistä, joten valmistusmaasta ilmeisesti johtuu se, että elokuva on onnistuttu kuvaamaan loppujen lopuksi melko puolueettomasti, vaikka enemmän selvästikin näytettiin näitä taisteluja algerialaisten näkökulmasta, ja vaikka ainakin minulla sympatiat olivat selvästi algerialaisten puolella (no, tähän vaikutti omatkin mielipiteeni kolonialismistakin aika lailla). Niinpä elokuva ei yrittänytkään samaistaa katsojaa näihin FLN-ryhmän jäseniin eikä myöskään ranskalaisiin, mikä oli tämän elokuvan kohdalla selkeästi positiivinen juttu, ja tätä seurasikin välillä kuin dokumenttia. Käsittääkseni elokuva ei täysin  perustu tositapahtumiin, mutta ainakin tärkeimmillä henkilöillä taitaa olla todelliset esikuvat ja aikajanakin seuraa tapahtumien oikeita päivämääriä, ainakin mitä tuossa vähän Wikipediaa tutkailin. Taistelu Algeriasta välttää lisäksi sen ongelman, mikä minulla on ollut monesti sotaelokuvien kanssa, eli tässä elokuvassa ei nähdä suuria taisteluita, joissa miestä kaatuu kuin heinää, vaan toiminta perustuu pääasiassa molemminpuolisiin terrori-iskuihin tai yksittäisten vastustajien eliminoimiseen; tähän vaikuttaa toki myös se tosiasia, että nyt liikutaan kaupungin (kapeilla) kaduilla. Kuvaustapa kyllä vaati varsinkin alussa vähän totuttelemista, mutta kun elokuva pääsi kunnolla käyntiin, niin lopputuloksena oli ihan hyvä elokuva, jossa oli hyvin vähän mitään ylimääräistä.

Kun näyttelijöihin ei voinut samaistua, eivät ne myöskään nousseet sillä tavalla esiin, että keksisi mitään järjellistä sanottavaa. Perusvahvoja suorituksia itse kultakin, mutta ei mitenkään häikäiseviä.

Pisteitä: 3,5/5

lauantai 19. syyskuuta 2009

Project 1001, osa 45/1001: Ilmestyskirja. Nyt

Alkuperäinen nimi: Apocalypse. Now
Ohjaus: Francis Ford Coppola
Käsikirjoitus: Francis Ford Coppola, John Milius
Pääosissa: Martin Sheen, Marlon Brando, Robert Duvall
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1979
Kesto: 194 min

- Everyone gets everything he wants. I wanted a mission, and for my sins, they gave me one. Brought it up to me like room service. It was a real choice mission, and when it was over, I never wanted another.
 
Vietnamin sodassa kapteeni Willard (Martin Sheen) saa tehtäväkseen etsiä käsiinsä viidakoissa piilottelevan eversti Kurtzin (Marlon Brando), jonka urotekojensa vuoksi hänestä on tullut todellinen legenda sotilaiden keskuduessa, mutta joka viidakon syövereissä on tullut hulluksi. Willard lähtee jokiveneellä Kurtzin perään, mutta matkalla ehtii tapahtua hyvin paljon ennen kuin hän pääsee määränpäähänsä...

Nyt täytyy tässä heti sanoa, etten katsonut alkuperäistä versiota elokuvasta, vaan elokuvasta myöhemmin julkaistun Ilmestyskirja. Nyt Reduxin. Puolustuksekseni nyt sanon, että ensinnäkin olen tietoinen tähän versioon tehdyistä muutoksista (Wikipedia on ystävämme), eikä todellisia uusia kohtauksia ole kuin muutamia (ja yhden niistä uusista kohtauksista arvasin jo elokuvaa katsoessani) ja muut muutokset olivat verrattain pieniä. Lisäksi en epäile hetkeäkään, että vaikka elokuva olisi alunperinkin julkaistu tänä versiona, niin yhtälailla elokuva olisi löytynyt tuosta 1001 elokuvaa -kirjasta.

Niin, Ilmestyskirja. Nyt saa kunnian olla tämän kuukauden WANHA, mikä tarkoittaa sitä, että olen nähnyt tämän elokuvan kerran aikaisemminkin. Vaikka edellisestä kerrasta onkin korkeintaan muutama vuosi aikaa, niin en muistanut yhtään, mitä olin tästä mieltä. Tämä on siitä erikoinen seikka, sillä itse elokuvasta kyllä muistin yllättävänkin paljon tapahtumia, vaikka paljon tapahtumia oli myöskin päässyt unohtumaankin. Kuitenkaan en kyennyt tätä pitää sellaisena mestariteoksena kuin millaisena tätä on hehkutettu, tosin minähän en nyt järin suuri sotaelokuven fani olekaan.

Tarina lähti liikkeelle ihan kivasti, mutta odotuksiin nähden itse Kurtzin luona käytettiin verrattain vähän aikaa, ottaen huomioon myös elokuvan koko keston. Itse asiassa tarinankuljetus ei itsessään ole tässä pääosassa, vaan pääosassa on itse matka, jonka aikana Willard kokee sodan kauhut ja mielettömyyden monelta eri kantilta. Vaikka tämä sodan mielettömyys kävi selväksi kotisohvallakin, niin täysin ei jaksanut tämä elokuva miellyttää. Tähän oli (ilmeisesti) upotettu liikaa filosofisia seikkoja, eikä tällainen tavallinen viihdekäyttäjä tahtonut niihin jaksaa paneutua. Elokuva siten olikin melko raskas elokuva, jopa sotaelokuvien saralla, mutta toisaalta myös ihan viihdyttävä sellainen. Kun sitten päästään loppuun, niin se ei ollut jollain tavalla tarpeeksi kaiken jo koetun jälkeen.

Tämä lienee ainoita elokuvia, joissa olen nähnyt nuoren Martin Sheen (no, ainakin ainoa muistamani) ja ei luoja kuinka paljon nuori hän ja poikansa Charlie Sheen muistuttavat toisiaan. Itse asiassa alussa mietin hetken, että kumpi nyt olikaan kyseessä. Willardia (Martin) Sheen oli kuitenkin ihan perushyvä, mutta eipä  tuonut esiin sellaista syvyyttä, jollaista olisin halunnut. Marlon Brandoa nähtiin ihan liian harvassa kohtauksessa kuten myös muita kuuluisampia näyttelijöitä (Dennis Hopper, Robert Duvall). Nuori Harrison Ford oli ihanan söpö pikkuroolissaan.

Pisteitä: 3/5

perjantai 18. syyskuuta 2009

Project 1001, osa 44/1001: Rosemaryn painajainen

Alkuperäinen nimi: Rosemary's Baby
Ohjaus: Roman Polanski
Käsikirjoitus: Roman Polanski
Pääosissa: Mia Farrow, John Cassavetes, Ruth Gordon
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1968
Kesto: 131 min

- I dreamed someone was raping me. I think it was someone inhuman.

- Thanks a lot.
 
Rosemary ja Guy (Mia Farrow ja John Cassavetes) muuttavat kerrostaloon, jossa on tapahtunut ihmeellisen paljon ikäviä asioita. Pian he tutustuvat naapuripariskuntaan Minnieen ja Romaniin (Ruth Gordon ja Sidney Blackmer), joiden luona asunut nainen (Victoria Vetri) on juuri tehnyt itsemurhan. Pian tämän jälkeen alkaa tapahtua: pieniä rooleja näytellyt Guy saa yllättäen kuin ihmeen kaupalla unelmaroolin ja Rosemary näkee elämänsä painajaisen, eikä aikaakaan, niin hän on raskaana, mutta tämä on vasta alkua...

Olen nähnyt Rosemaryn painajaisen kerran aiemmin tyyliin vuosituhannen alussa ja tuolloin olin vähän pettynyt tähän, kun tätä kehuttiin loistavaksi kauhuelokuvaksi, mutta tuolloin en oikein kyennyt näkemään tässä niitä kauhuelementtejä. Nyt vähän vanhempana ja viisaampana... no, ainakin vanhempana tämä tunhtuikin enemmän piinaavalta ja siten paremmalta kuin silloin aikoinaan.

Elokuva alkaa aika rauhallisesti. Tutustutaan pääpariskuntaan, naapureihin kuin muihin tuttuihinkin. Sitten tulee yhtäkkiä painajaiskohtaus ja kaikkki muuttuu ja elokuvasta tulee varsin piinaavan jännittävä. Elokuvassa riitti yllätyksiä ja etenkin kysymyksiä, joihin kaikkiin kyllä vastattiinkin sitten aikanaan. Ainakin minä pohdin pitkään näiden "mätäpaiseiden", kuten minä Rosemaryn naapureita kutsuin, motiiveja kuten myös sitä, mikä oli Guyn todellinen rooli tässä kaikessa; oliko hän mukana tässä salaliitossa vai näyttikö se vain siltä? No, kuten sanoin, näihin kysymyksiin sain sitten myöhemmin vastauksia. Sitten kun Rosemary kulki ulkosalla, sitä oikeasti kotisohvallakin vähän pelkäsi jokaista varjoa ja ihmistä siellä. Sen verran olen aina kyennyt samaistumaan pienempien lasten vanhempiin (vaikka omia lapsia ei ole eikä luultavasti tulekaan olemaan), että minua pelotti koko ajan Rosemaryn puolesta, että miten tässä tulee lopulta käymään. Loppuratkaisu oli varsin erikoinen ja ihan positiivisessa mielessä, sillä se jätti sellaisen pelottavan jälkimaun koko hommaan. Tunnelma siis oli pääosin kunnossa läpi elokuvan.

Mia Farrow oli hyvä Rosemaryna, mutta koko show'n melkein varastaa Minnietä näyttelevä Ruth Gordon. Minnie oli uteliaan ja muiden elämiin sekaantuvan naapurin stereotyyppi, mutta silti varsin onnistunut "luomus" ja Ruth Gordon näytteli osansa uskottavasti. Elokuvan miehet jäivätkin enemmän sitten näiden kahden naisen varjoon, eivätkä siten säväyttäneetkään oikein.

Kaiken kaikkiaan elokuva oli siis hieno ja tunnelmallinen kauhuelokuva, jossa pystyi samastumaan Rosemaryyn, mutta joitakin pieniä suvantovaiheita elokuvassa kyllä oli, varsinkin alkupuolella.

Pisteitä: 4/5

torstai 17. syyskuuta 2009

Painajaisia & Unikuvia

Alkuperäinen nimi: Nightmares and Dreamscapes
Ohjaus: Rob Bowman, Mikael Salomon, Brian Henson, ym.
Käsikirjoitus: Richard Christian Matheson, April Smith, Kim LeMasters, ym.
Pääosissa: William Hurt, William H. Macy, Jeremy Sisto, ym.
Valmistusmaa: Australia, Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2006
Kesto: 480 min


- See, guys like Bobby, they come along maybe once in a lifetime. The Da Vinci's and the Newtons. The Einsteins and the Edisons. And they all have one thing in common: they're like huge compasses swinging aimlessly for a long time. Searching for some True North. Then one day they hone in on it with fearful force.

 
Osittain töiden alkamisesta ja osittain Big Brotherin alkamisesta johtuen on tänne kirjoittelu ollut viime viikkoina vähäisempää, sillä elokuvia ei ole aina jaksanut katsoa enää työiltoina; puhumattakaan sitten BB-koosteen jälkeen. Suurin syy vähäiseen kirjoitteluun on kuitenkin ollut Painajaisia & Unikuvia -tv-sarja, josta olen pyrkinyt katsomaan tyyliin jakson per ilta, joskaan ihan joka päivä en ole jaksanut enää Big Brotherin koosteen jälkeen valvoa... hyvä jos edes sen loppumiseen asti. Kyllä tämä taas tästä liikkeelle lähtee, vaikkakaan ei ihan yhtä intensiivisesti kuin "ennen vanhaan". En siis ole blogia hylännyt, jos joku sitä on ehtinyt pelätä. Julkaisutahti kyllä on hivenen aiempaa harvempi, mutta vain hieman.

Niin, Painajaisia & Unikuvia -sarja sisältää kahdeksan Stephen Kingin Nightmares & Dreamscapes sekä myös Everything's Eventual -novellikokoelman novelleihin ja nämä kirjat julkaistiin Suomessa nimillä Yksinäinen sormi ja Anteeksi, oikea numero (Nightmares & Dreamscapes jaettuna kahdeksi osaksi) sekä Maantievirus matkalla pohjoiseen. Jokainen sarjan jakso on täysin itsenäinen tarina ilman yhteyttä muihin tarinoihin, joten tulen käsittelemään näitä tarinoita kutakin erikseen. Kokonaisuutena on kuitenkin sanottava, että sarja ei ollut loppujen lopuksi kovinkaan erikoinen, mutta kuitenkin jaksot jaksoi yleensä melko hyvin katsoa loppuun asti. Kaikkia novellikokoelmien tarinoita en muista, mutta niistä, jotka muistan, olisin halunnut mukaan ainakin Dolanin Cadillacin ja Kello kymmenen ihmiset. Toisaalta myös King-fanina olisin halunnut voinut haluta nähdä tv-sovituksen tarinasta Siihen kasvaa kiinni, mutta toisaalta mietin, olisiko sitä voinut mitenkään tehdä niin, että novellin fiilis olisi saatu mukaan. Mene ja tiedä. Kuitenkin täytyy sanoa, että vaikka Kingin tarinoista onkin kyse, niin loppujen lopuksi aika harvassa tarinassa oli kyse varsinaisesta kauhusta.

Taistelukenttä (Battleground)


William Hurt näyttelee palkkatappajaa Jason Renshawia, jonka yksi uhri, lelutehtaan omistaja, ehtii lähettää hänelle postia: army man -sotilasfiguureja ja Renshaw suhtautuu näihin vähän ihmetellen. Pian hän kuitenkin huomaa, että nämä figuurit elävät ja pian alkaa taistelu elämästä ja kuolemasta.

Taistelukenttä on siitä kummallinen tarina, että tässä ei vaihdeta sanan sanaa. Pariin otteeseen taustalta kuuluu hiljaisella äänellä jotain puhetta, mutta pääasiassa dialogia ei ole lainkaan. En tiedä oliko tässä syy, mutta jakson ensimmäinen puolisko oli hyvin tylsää katsottavaa. Sitten kun figuurit "heräsivät" henkiin, niin tarina parani oleellisesti. En muista Kingin tarinan yksityiskohtia, mutta ainakin tässä tv-sovituksessa oli taistelukuvaus ihan hauskaa seurattavaa, vaikka lopputulos olikin alusta asti selvä. William Hurt oli ihan ok.

Esikaupunkielämää (Crouch End)

Lontoossa häämatkalla oleva aviopari Lonnie ja Doris Frehman saavat kutsun Lonnien bisnestutulta saapua tämän Crouch Endissä sijaitsevaan asuntoon, mutta vaikka monet taksikuskit kieltäytyvät ajamasta sinne, he päättävät kuitenkin mennä sinne. Siellä he saavat sitten huomata, ettei kyseessä ole mikään tavallinen kaupunginosa...

Kuten edellinen jaksokin, myös tämä alkoi hyvin tylsästi, mutta jälleen loppupuolisko pelasti paljon. Ei sillä, että Crouch Endin tapahtumat loppujen lopuksi olisivat olleet mitenkään erikoisia, mutta selvästi mielenkiintoisempi kuin itse Crouch Endiä edeltävä meno. Hieman ehkä väkinäistä toimintaa välillä, mutta ihan kelvollista. Tämänkään jakson alkuperäistarinasta en muista muuta, paitsi sen, että muistelin tarinan sijoittuneen 1800-luvun Lontooseen, mutta muistin näköjään väärin.

Umneyn viimeinen juttu (Umney's Last Case)

Clyde Umney (William H. Macy) on yksityisetsivä 1930-luvulla. Hän onnistuu lähes poikkeuksetta työssään kukistamaan alamaailman roistot ja hänen elämänsä onkin omalla erikoisella tavalla rutinoitua. Eräänä päivänä hän saa vieraakseen Sam Landryn (niin ikään William H. Macy), joka paljastuu Umneyn luojaksi; Umney kun on dekkarikirjailija Landryn luomus ja nyt hän on siirtänyt itsensä omaan tarinaansa, mutta tässä ei ole vielä kaikki...

Tämä oli mielestäni varsin hauska tarina nimenomaan tarinan metatasolla leikkimisen takia. Tämän jakson kohdalla minulla oli kyllä pieni epäusko koko sarjaa kohtaan, sillä myös tämä tarina alkoi huonosti, mutta jälleen tarina parani loppua kohden, tarkalleen ottaen siinä vaiheessa, kun Sam Landry tuli kuvioihin; tajusin nimittäin heti, mitä hän on miehiään, vaikka Kingin tarinaa en tämänkään kohdalla juuri muista. Umneyn totuttautumista nykyaikaan olisin halunnut seurata vieläkin enemmän, sillä 70 vuodessa maailma on kehittynyt ihan liikaa, jotta sitä olisi voinut sivuuttaa näinkin paljon. Ei sillä, hyvä tarina oli näinkin, vaikka loppuratkaisu olikin hieman tylsä, eikä Samin vaimokaa tuntunut kovin uskottavalta.

Koko sotkun loppu (The End of the Whole Mess)

Howard Fornoy (Ron Livingstone) kertoo dokumenttikameralla erikoisesta, mutta varsin viisaasta veljestään Robertista (Henry Thomas), joka järkytyttyään WTC-iskuista alkaa unelmoida väkivallattomasta maailmasta ja keksiikin ratkaisun, mutta kaikki ei menekään ihan putkeen...

Tämä oli sarjan tarinoista selvästi se tylsin ja tasapaksuin. Jotenkin en jaksanut innostua lainkaan tästä maailmanparannusteemasta, vaikka ensiruuduista lähtien selvisi, ettei kaikki tule päättymään hyvin... tai ehkä juuri siksi. Jotenkin koko suunnitelma oli täysin älyvapaa ja sen toteutus vieläkin älyttömämpi. Tämän olisi melkein saanut jättää tekemättä kokonaan... ainakin tv-sovituksen osalta.

Maantievirus matkalla pohjoiseen (The Road Virus Heads North)

Ikääntyvä kirjailija (Tom Berenger) saa tietää sairastavansa syöpää. Matkalla kotiinsa hän pysähtyy pihakirpputorilla, josta hän ostaa itselleen autoa ajavaa miestä esittävän maalauksen. Vähitellen hänelle selviää, että maalaus on kaikkea muuta kuin pelkkä maalaus, mutta vaikka hän kuinka yrittää, hän ei tunnu pääsevän maalauksesta eroon...

Maantievirus matkalla pohjoiseen on selvästi sarjan kauhupitoisin tarina (vaikka olisikin ehkä enemmänkin trilleriä) ja onkin ensimmäinen tarina, joka miellyttää oikeastaan alusta alkaen. Kuitenkaan tarinan imu ei riitä ihan loppuun asti, sillä lopetus oli jotenkin kökkö. Parasta koko jaksossa oli tosin se seikka, että maalauksen mies toi niin elävästi mieleen eräänkin Randall Flaggin, ties vaikka olisi ollut tarkoituksellinen vihje King-faneille, mene ja tiedä. Kyllä minä vähän myönnän miettineeni, että miten mahtaa itse kirjailijalle käydä.

Viides neljännes (The Fifth Quarter)

Willie Evans (Jeremy Sisto) vapautuu vankilasta ja palaa perheensä luo asuntovaunualueelle. Pian heidän luoksene tulee Willien entinen sellikaveri Barney (Christopher Morris) kuoleman kielissä. Ennen kuolemaansa hän kertoo tekosistaan, joiden vuoksi johonkin on kätketty arvokas saalis. Hän antaa Willielle palasen kartasta, joka johdattaa saaliin luo ja siten moderni aarrejahti voi alkaa. Kartan palanen kuitenkin on vain neljäsosa koko kartasta, joten hänen on saatava vielä loputkin palaset käsiinsä...

Kaikista muista jaksoista löytyy Kingille tyypillisiä piirteitä, vaikkeivät olisikaan olleet varsinaisia kauhutarinoita, mutta tästä jaksosta ei sellaisia oikein löytynyt, sillä oikeastaan tämä toi mieleen erinäiset (hyvin tehdyt) rikostarinat. Siitä huolimatta tarina oli ihan kiinnostava, ja lopputulemasta ei voinut olla varma oikein missään kohdin varma. Toisaalta sitä kuvitteli, että totta kai kaikki tulisi päättymään hyvin, mutta toisaalta tästä ei voinut olla missään vaiheessa varma. Tarinan loppu olikin ihan mukava, joskin jätti pieniä kysymysmerkkejä ilmaan.

Ruumiinavaussali numero neljä (Autopsy Room Four)

Howard Cottrell (Richard Thomas) kaatuu golf-kentällä ja hänet todetaan kuolleeksi. Hänet viedään ruumishuoneelle, jossa hänelle aiotaan tehdä ruumiinavaus kuolinsyyn selviämiseksi. Ainoa ongelma vain on, että yksi henkilö on ehdottomasti sitä mieltä, ettei Howard ole kuollut: hän itse...

Minun on nyt hieman avauduttava alkuperäistarinasta, jonka muistan näistä sarjan tarinoista kaikkein parhaiten. Tuo tarina imaisi minut heti mukaansa nerokkaalla ja mielenkiintoisella tavalla ja oikein hykertelin mielessäni tulevalla loppuratkaisulla... paitsi, että King ei päättänytkään tarinaa tavalla, jollaista pyöritin mielessäni ja en muista, että olisin ollut koskaan niin pettynyt mihinkään Kingin tarinaan. En kuitenkaan saanut sitä "vaihtoehtoloppua" mielestäni ennen kuin itse kirjoitin tarinan, jossa käytin sitä loppua, jota minä olin ajatellut tuohon Kingin tarinaan. Tämä oli ainoa kerta, kun minä olen tehnyt uutta versiota ylipäätään kenenkään muun tarinasta, ja vaikkei lopputulos nyt ehkä olekaan kerronnaltaan mitenkään omaperäistä tai kieli rikasta, niin ainakin sain tehtyä loppuratkaisun, johon ainakin minä olin tyytyväinen (vaikka rehellisesti sanottuna varsinainen lopetus olikin kovin köyhä toteutukseltaan).

Mutta tähän jaksoon. Nyt tiesin alusta asti, miten tämä tulisi päättymään, joten siksi en oikein osannut innostua tästä oikein missään vaiheessa. Kun sitten se twisti, mikä novellissa tuli vasta tarinan lopussa, paljastettiin jo puolessa välissä, niin ei tämä itsenäisenä tarinana ajateltunakaan oikein loistanut. Nämä patologitkin olivat varsin tönkköjä tapauksia ja kauhean epäuskottavia viivytellessään Howardin avaamista vain jännityksen nousemiseksi (ei noussut ei). Sitten tähän oli ympätty mukaan jakson venyttämiseksi täysin turha taustatarina ja vaikka alkuperäiseenkin tarinaan olin ollut pettynyt, niin oli tämän loppu erilaisuudessaan vielä hitusen kehnompi; Kingin tarinassa sentään oli kyllä ihan hauska se pieni loppuselostus ruumiinavaushuonene jälkeisistä ajoista.

Siellä on muuten helvetin hyvä bändi (You Know They Got a Hell of a Band)

Autolla matkaileva aviopari Clark ja Kim (Steven Weber ja Kim Delaney) eksyy metsäisellä seudulla syrjäpoluille, mutta Clark on liian jääräpää kääntyäkseen takaisin. Hetken päästä he eksyvätkin pikkukaupunkiin, jonka nimi on erikoisesti Rock and Roll Heaven. Hetken aikaa oltuaan kaupungissa he saavatkin huomata, että itse asiassa kaupungin nimi onkin hyvinkin kuvaava...

Tämä sarjan viimeinen jakso on myöskin sarjan ehdottomasti paras. Tässä tarinassa King on nimittäin todellakin pistänyt parastaan ja on osoitus siitä, millaisiin tuloksiin tarpeeksi hyvällä mielikuvituksella päästään. Tarina oli nimittäin täysin absurdi, mutta silti todella kiinnostava ja hauska, vaikka Clark oli vähän turhankin vastaanottavaista tyyppiä, mitä tapahtumien hyväksymiseen tuli. Niin ja vaikka olenkin ehkä hieman turhan nuori tunnistaakseni kaikkia mainittuja artisteja varsinkaan ulkonäöltä (nimeltä sentään useimmat tiesin), niin silti tarinaa oli suorastaan hulvatonta seurata. Tätä seuraamista paransi entisestään komeasti väritetty kaupunki, joka oli kaiken muun lisäksi vielä varsin neutraalin tuntuinen.

---------------------------------------

Lopputuloksena Painajaisia & Unikuvia oli siis varsin kohtuullinen sarja; joitakin todella hyviä jaksoja, mutta toisinaan sitten taas aika heikkojakin jaksoa. Kaiken kaikkiaan kuitenkin ehkä hieman keskitasoa parempi sarja, mikä on oikeastaan ihan kunnoitettava saavutus, kun kuitenkin näinkin iso King-fani ja siten King-filmatisoinneille aika kriittinen henkilö näitä arvosteli... vaikka en tosiaan kaikkia alkuperäistarinoiden tapahtumia muistanutkaan.

Pisteitä: 3/5

sunnuntai 6. syyskuuta 2009

District 9

Alkuperäinen nimi: District 9
Ohjaus: Neil Blomkamp
Käsikirjoitus: Neil Blomkamp
Pääosissa: Sharlto Copley, Jason Cope, Nathalie Boltt
Valmistusmaa: Yhdysvallat, Uusi-Seelanti
Ilmestymisvuosi: 2009
Kesto: 112 min


- What the Fuck? I thought you said we weren't going to harm any humans?

- Well... He shot me.
 
Etela-Afrikan pääkaupungissa Johannesburgissa on Alue 9:ksi kutsuttu paikka, jossa on jo parinkymmenen vuoden ajan pitänyt majaansa avaruudesta tullut muukalaisrotu, "rapuihmiset", kuten heitä kutsutaan. Kun ihmisten ja rapuihmisten väliset konfliktit lisääntyvät, miljoonittain rapuihmisiä päätetään häätää kauas Johannesburgista. Projektia alkaa vetää hieman nössähtävä Wikus Van De Merwe (Sharlto Copley) ja yhdessä armeijan kanssa he alkavat jakaa häätöilmoituksia rapuihmisille. Kun Wikus saa päällensä rapuihmisiltä peräisin olevasta putkilosta mustaa nestettä, hän alkaa huomata kehossaan muutoksia, joiden vuoksi hän itse joutuu ajojahdin kohteeksi, mutta mistä hän löytää apua.

Kirjoitin tämän jo kerran aiemmin tänään, mutta jostain syystä tämä ei ollut tallettunut tänne (veikkaan omaa mokaa); no, uusi yritys nyt sitten.

Niin... en tiennyt etukäteen elokuvasta juuri muuta kuin sen, että elokuva sijoittui Johannesburgiin ja sen, ettei muukalaiset ole vihamielisiä; itse asiassa tämä jälkimmäinen asia ratkaisi katsomispäätöksen. Niinpä olin autuaan tietämätön siitä tosiseikasta, että tuottajana on ollut Peter Jackson ja elokuvan kuvaustapakin oli minulle täysi arvoitus ennen elokuvan alkua, vaikka olinkin nähnyt pätkän Tähtihetkessä. Niinpä etukäteistiedot olivat hyvin vähäiset (tarkoituksella), mutta loppujen lopuksi tää oli kyllä ihan hyvä elokuva, mutta parempikin olisi voinut olla.

Tarina oli ihan kiva, varsinkin kun nämä rapuihmiset eivät ainakaan näennäisesti olleet hirveän vihamielisiä. Niinpä kun näytettiin rapuihmisten valmisteluja "johonkin", niin aloin oikeasti miettiä, että ovatko nämä nyt sittenkään niinkään rauhallisia kuin mitä on annettu ymmärtää vai mitä tässä on nyt oikein taustalla. Mitä tulee sitten Wikukseen, niin hänen muodonmuutoksesta nössöstä toimistotyöntekijästä toimintasankariksi kävi melko vaivattomasti, sillä lopussa sitä oikein hätkähti, että ei ollut varsinaisesti edes huomannut sitä muutosta, kun se oli käynyt jotenkin niin luontevasti. Tunnelmanluonnissa oli onnistuttu ihan hyvin, sillä elokuva sai sympatiseeraamaan näitä rapuihmisiä, ja kun katsoo niiden ulkoasua, niin varsin ansiokas suoritus. Loppu oli... noh, mielenkiintoinen, vaikka itsellä pyöri hivenen toisenlainen loppuratkaisu.

Elokuva oli siis kuvattu puolidokumentaarisesti, sillä osa elokuvasta oli kuvattu "dokumentti-" ja uutiskameroiden kautta ja osa elokuvasta taas oli kuvattu perinteiseen elokuvatyyliin. Homman ongelma oli siinä, että se suurin piirtein ensimmäinen puolisko kuvattiin dokumenttimaisesti, mutta jälkimmäinen puolisko (pääosin) oli sitten kaikkea muuta kuin dokumenttia. Tämä oli oikeastaan ärsyttävää. Totta kai voi sekoittaa näitä kuvaustyylejä, mutta ei niin, että toinen puoli elokuvasta oli lähestulkoon pelkkää "dokumenttia" ja puolet elokuvasta jotain muuta.

Tähän puolidokumentaarisuuteen sopi se, ettei yksikään näyttelijöistä ollut liiemmin tunnettu. Wikuksen hahmon muodonmuutoksesta (pun intended) jo mainitsin ja häntä näytellyt Sharlto Copley suoriutui niin nössön kuin toimintasankarin roolistakin kunnialla. Muut näyttelijät jäivätkin sitten lähinnä statisteiksi niin, että Wikuksen jälkeen eniten ruutuaikaa sai rapuihmiset, joten niistä on vaikeaa sanoa oikein mitään.

Pisteitä: 3/5

Kunniattomat paskiaiset

Alkuperäinen nimi: Inglourious Basterds
Ohjaus: Quentin Tarantino
Käsikirjoitus: Quentin Tarantino
Pääosissa: Brad Pitt, Mélanie Laurent, Christoph Waltz
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2009
Kesto: 153 min


- What the fuck are we supposed to do? 

- It looks like we're supposed to have a Nazi premiere.
- Like I said, what the fuck are we supposed to do?
 
Toisessa maailmansodassa natsien miehittämässä Ranskassa juutalaisen Shosannan (Mélanie Laurent) perhe tapetaan brutaalin, mutta älykkään natsin Hans Landan (Christoph Waltz) toimesta. Shosanna pääsee kuitenkin pakoon ja ryhtyy hoitamaan elokuvateatteria. Hän saa riesakseen sankarinatsin, josta Joseph Goebbels (Sylvester Groth) on tehnyt elokuvan ja tuon elokuvan ensi-ilta tullaan pitämään Shosannan elokuvateatterissa. Toisaalla luutnantti Aldo Rainen (Brad Pitt) johtama ryhmä Paskiaiset tappaa natseja ja skalpeeraa uhrit niin, että natsitkin heitä pelkäävät. Kun he kuulevat, että natsien sotajohto kokoontuu samaan elokuvateatteriin, he päättävät puuttua asiaan, eikä Shosannakaan ole sanonut vielä viimeistä sanaansa...

Quentin Tarantino on minusta ihan hyvä ohjaaja, mutta ei sen enempää. Herran tähän mennessä parhaallekin elokuvallekin Pulp Fictionille kykenin antamaan vain neljä tähteä ja myöhemmät elokuvat ovat olleet sitten heikompia. Tosin täytyy myöntää, että Reservoir Dogsin ja Jackie Brownin näkemisestä on sen verran aikaa, etten täysin muista, kuinka hyviä ne on, vaikka ensin mainitusta ainakin muistaakseni pidinkin. Niinpä en Kunniattomista paskiaisista kuullessani ollutkaan kovin innoissani, mutta kun tämä alkoi saada oikeastaan mediasta riippumatta lähinnä vain ylistäviä arvosteluja, niin olihan tämä käytävä katsomassa, ja täytyy myöntää: Kunniattomat paskiaiset on kuin onkin ehkä se paras Tarantinon elokuva, jopa Pulp Fictioniakin parempi.

Elokuva etenee luvuittain ja luvuissa seurataan niin Shosannaa, Paskiaisia kuin yleisemminkin Goebbelsin elokuvan ensi-iltavalmisteluja puolin ja toisin. Yksikään näistä luvuista ei kuitenkaan nouse toista ylemmäksi, vaan kaikki luvut ovat tasaisen vahvoja. Tähän vahvasti vaikuttaa elokuvan dialogi, joka on Tarantinolle tyypillisesti loistavaa läpi elokuvan. Varsinkin kohtauksissa, joissa oli Hans Landa, dialogi on suorastaan nerokasta. Tapahtumat ei myöskään jääneet junnaamaan paikoilleen, vaan hyvää ja takuuvarmaa viihdettä riitti alusta loppuun. Elokuva ei myöskään ollut mitenkään erityisen väkivaltainen, vaikka Tarantinon elokuvasta onkin kyse. Ainahan toki sotaelokuvassa väkivaltaakin on, ja vaikka elokuvan väkivaltakuvaus oli erilaista kuin "perinteisessä" sotaelokuvassa, ei väkivalta noussut samalla tavalla pintaan kuin monissa muissa Tarantinon elokuvissa. Tässä elokuvassa Tarantino todella pisti historiankirjat uusiksi, eikä se haitannut tippaakaan. Itse asiassa sitä oikein huomasi jännittävänsä, selviääkö natsijohto ensi-illasta elävänä. Vaikka elokuva kestikin yli kaksi ja puoli tuntia, niin sitä tuskin huomasi, sillä tapahtumat vei mennessään ja mielellään tätä olisi katsonut vieläkin kauemmin.

Jos dialogi ja tapahtumat olivat mahtavia, niin sitä olivat myös elokuvan hahmot. Paras hahmo on ehdottomasti jo mainittu Hans Landa, jota Christoph Waltz tulkitsee täydellisesti. Hänen hahmonsa on samaan aikaan julma, mutta älykäs ja jopa hienostunut, joten häntä on ilo katsella. Brad Pittin näyttelemä Aldo Raine on hauska hahmo hänkin, pääosin (tarkoituksella) ylivedetyn aksentinsa vuoksi. Raine ei vain murra englantia/italiaa hauskastii, vaan hän on myös muutenkin mielenkiintoinen hahmo. Mélanie Laurentin roolisuoritus oli perusvahva, mutta ei kuitenkaan mitenkään erityisen loistelias. Landan lisäksi myös muut natsihahmot oli kuvattu onnistuneesti ja erityisen hauskasti aina Goebbelsia ja Hitleriä myöten ja näiden kahden yhteiskohtaus sai kunnolla nauramaan. Hitlerin kohdalla ehdottomasti repeilyttävin kohtaus kuitenkin oli niinkin minimalistinen kohtaus kuin purkan pyytäminen häntä vartioivilta sotilailta.

Oli Tarantinosta yleisesti mitä mieltä tahansa, Kunniattomat paskiaiset kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa. En voi tietenkään täysin taata, että elokuva olisi "kaikkien" mieleen, mutta hyvät edellytyksen nautittavaan elokuvakokemukseen on kyllä olemassa. Itsekin teki mieli katsoa elokuva heti uudestaan, sen verran hienosta elokuvasta kuitenkin oli kyse.

Pisteitä: 4,5/5