perjantai 31. heinäkuuta 2009

Project 1001, osa 38/1001: Marnie, vaarallisella tiellä

Alkuperäinen nimi: Marnie
Ohjaus: Alfred Hitchcock
Käsikirjoitus: Jay Presson Allen
Pääosissa: Tippi Hedren, Sean Connery, Diane Baker
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1964


- Did you have a tough childhood, Miss Taylor?

- Not particularly.
- I think you did. I think you've had a hard, tough climb.

Marnie (Tippi Hedren) ryöstää työnantajansa, minkä jälkeen hän katoaa maan alle, vaihtaa hiustensa värin ja ottaa uuden henkilöllisyyden. Hän etsii itselleen uuden työpaikan, jonka pomo Mark Rutland (Sean Connery) tunnistaa Marnien, mutta ihastuu tähän. Kun sitten Marnie ryöstää Rutlandin, Rutland antaa hänelle kaksi vaihtoehtoa: poliisi tai avioliitto, josta Marnie valitsee jälkimmäisen. Pian Rutland saa huomata, ettei Marniella ole kaikki kunnossa, sillä Marnie tulee ihan hysteeriseksi ukonilmalla ja nähdessään punaista, mutta mitä tämän kaiken taustalla on?

Marnie oli ostohetkeen asti täysin tuntematon tapaus ja siten pelkäsinkin, että elokuvasta tulee yhtä suuri pettymys kuin mitä Rebekka oli ollut, josta en myöskään ollut kuullut mitään ennen kuin näin sen kaupan hyllyillä. Onneksi näin ei ollut, vaan Marnie oli todellakin positiivinen yllätys ja nousikin Hitchcock-suosikkieni joukkoon.

Elokuvan alkukohtauksessa oli vielä lähes mahdotonta päätellä, millaiseen tarinaan elokuva onkaan katsojaa johdattamassa, mutta Marnien päästessä Rutlandille töihin, tarinan idea oli jo pääosin selvillä ja siten saikin jäädä seuraamaan sitä, miten annettuja vihjeitä aletaan availla. Tarina itsessään oli varsin voimakas tapaus ja elokuvaan mahtui kaiken sen tietynlaisen arkisuuden keskelle myös karmeampia ja jännittäviä kohtauksia alkaen hevosen ampumisesta ja Rutlandin kassakaapin ryöstöstä. Myös Marnien ja Rutlandin häämatkalle mahtui melko ahdistavia tapahtumia. Mtä tulee sitten Marnien pakkomielteiden taustoittamiseen, niin se sitten seurasikin melko tavanomaisia polkuja (mutta hyvin), eikä lopputulos yllättänyt juuri lainkaan. Tapaaminen raviradalla oli hieman turha.

Mitä tulee sitten elokuvan muuhun antiin, niin en tiedä, johtuiko se vain minusta vai oliko tosissaan tarkoitettukin niin, että elokuva toi paikka paikoin mieleen Hitchcockin aiempia töitä. Lähtöasetelma, jossa Marnie varastaa työpaikkansa rahat, muistutti Psykoa, Marnien punaisen fobian kuvaaminen muistutti hieman Vertigon korkean paikan pelon kuvaamista ja Rutlandin kartanon juhlat ja oikeastaan itse kartanokin toivat vähän mieleen Notorious - Kohtalon avaimen, vaikkei arkkitehtuuri ihan samanlainen (kai) ollutkaan. Tämän lisäksi Marnien äidin kotikatu vaikutti tutunpuoleiselta, mutta tästä en ole lainkaan varma. Marnien fobiat olivat juuri sellainen erikoinen ominaisuus, joita Hitchcock on viljellyt myös muissa elokuvissa.

Elokuvan tekohetkellä Sean Connery oli juuri saanut valmiiksi ensimmäisen Bondinsa, joten luonnollisesti hänestä suorastaan huokui bondmaisuus, vaikka hän selvästi yritti näytellä toisenlaista tyyppiä siinä täysin onnistumatta. Tippi Hedren oli kuitenkin ihan vakuuttava ilmestys, mutta itse kyllä olisin voinut antaa Rutlandin lesken sisarta näytelleelle Diane Bakerille suuremman roolin.

Pisteitä: 4/5

PS. Tämä ei vaikuttanut arvosteluun, mutta Rutlandin ja Marnien ajellessa autolla maisemat vaihtuivat tyystin erilaisiksi riippuen siitä, mistä päin kuvattiin, mikä oli aika hulvattoman näköistä.

torstai 30. heinäkuuta 2009

Volver - Paluu

Alkuperäinen nimi: Volver
Ohjaus: Pedro Almodóvar
Käsikirjoitus: Pedro Almodóvar
Pääosissa: Penélope Cruz, Carmen Maura, Lola Dueñas
Valmistusmaa: Espanja
Ilmestymisvuosi: 2006


- Mitä ne naiset tarkoittivat?

- Kunhan puhuivat. Tiedäthän sinä kylän ämmät.
- He puhuivat äidistäni.
- Jotkut sanovat nähneensä hänet

Sisarukset Raimunda ja Sole (Penélope Cruz ja Loa Dueñas) palaavat äitinsä haudalta yhdessä Raimundan tyttären Paulan (Yohana Cobo) kanssa. He pysähtyvät paluumatkalla äitinsä siskon, Paula-tädin (Chus Lampreave) luona aavistamatta, että tuo tapaaminen olisi heidän viimeisensä. Jonkin ajan päästä Raimundan kotona tapahtuu karmea teko, josta Raimunda ja Paula päättävät vaieta tyystin ja samana iltana he saavat tietää, että Paula-täti on kuollut. Sisaruksista vain Sole menee muistotilaisuuteen ja palatessaan sieltä hänen kuollut äitinsä tulee tapaamaan häntä...

Pedro Almodóvar on loppujen lopuksi aika vahva ohjaaja. Tällä en tarkoita yleistä arvostusta, vaan puhtaasti omien mieltymykseni kautta. Nimittäin olen kai nähnyt tähän päivään mennessä seitsemän Almodóvarin elokuvaa (joista olen arvostellut viisi ja tämä on siten kuudes) ja jokainen elokuva on tähän asti ollut vähintään parempaa keskitasoa, vaikka toisaalta en ole ihan huippupisteitäkään antanut. Cannes-palkittu Volver - Paluu jatkaa hyvien Almodóvar-elokuvien sarjaa, vaikka ei tämäkään mestariteokseksi yltänyt omassa päässäni.

Almodóvarille tyypillisesti tässäkin elokuvassa oli monia eri sivujuonteita. Tämä hieman häiritsee, sillä alussa on hyvin vaikea saada otetta siitä, että mistä elokuva tarkalleen ottaen kertoo. Kun sitten tähän pohdiskeluun saadaan vastaus, niin elokuva kyllä paranee aikalailla. Nämä eri suuntiin risteilevät juonenlangatkin kootaan lopulta aika hyvin yhteen. Vaikka kokonaisuuden osalta tapaus Paco (Antonio de la Torre) puolustikin ihan riittävän hyvin paikkaansa elokuvassa, niin elokuva olisi kyllä mielestäni tullut ihan yhtä hyvin toimeen ilman sitäkin, sillä se kulkee selvimmin erillään muusta elokuvasta. Toisaalta sitten tuo tapaus kulkee jatkuvasti Raimundan ja Paulan kasvoilla. Elokuvan tehoa ehkä hivenen latisti se seikka, että keksin jo hyvissä ajoin, millaisen tarinan avulla nämä juonenlangat punotaan yhteen. Noin muuten elokuva oli kuitenkin ihan perus-viihdyttävää Almodóvaria, mutta en minä tätä herran ehdottomaan parhaimistoon lukisi. Tarina olisi kaivannut ehkä kuitenkin omaan makuuni vähän enemmän imua.

Cannesin filmifestivaaleilla 2006 ei poikkeuksellisesti nimetty vain yhtä parasta naisnäyttelijää, vaan palkinto jaettiin kaiken kaikkiaan kuuden näyttelijän kesken ja palkitut olivat kaikki mukana tässä elokuvassa ja täytyy myöntään, että näyttelijät suoriutuivat rooleistaan varsin vakuuttavasti, varsinkin Cruz ja Maura. Pienessä sivuosassa nähdään myös Serranon perheen Chonina tunnettu Pepa Aniorte.

Pisteitä: 3/5

keskiviikko 29. heinäkuuta 2009

Ocean's Twelve

Alkuperäinen nimi: Ocean's Eleven
Ohjaus: Steven Soderbergh
Käsikirjoitus: George Nolfi
Pääosissa: George Clooney, Brad Pitt, Catherine Zeta-Jones
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2004


- We could turn ourselves in. Go to jail. Nothing Benedict could do to us there.

- Yeah, good idea. We all go to the cops and confess to the Bellagio robbery. That averages twenty years for grand larceny for each of us. Yeah, that'd teach him.

On kulunut joitakin vuosia siitä, kun Danny Ocean (George Clooney) porukoineen ryösti Terry Benedictin (Andy Garcia) kasinot. Nyt Benedict on saanut Dannyn jengin tähtäimeensä ja hän vieraileekin yksitellen jokaisen luona kertomassa, että näillä on kaksi viikkoa aikaa velkansa takaisin. Niinpä on aika uuden keikan, mutta päästyään ryöstökohtaukseen he huomaavat, että joku on ehtinyt ensin: mestarivaras, jota kutsutaan The Night Foxiksi (Vincent tassel), mutta mitkä ovat tämän todelliset motiivinsa...

Ocean's Eleven - Korkeat panokset
tarjosi takuuvarmaa viihdettä alusta loppuun, mutta samaan ei yllä millään siitä tehty jatko-osa Ocean's Twelve, sillä elokuva oli kauttaaltaan tylsempi kokonaisuus kuin ensimmäinen osa, eikä lainkaan yhtä hauska.

Tarinan lähtöidea sinänsä on ihan kiva. Benedict haluaa rahansa takaisin ja niinpä Dannyn kumppaneineen tarvitsee tehdä vielä yksi keikka. Ongelma on kuitenkin siinä, että tämä keikka ei olekaan koko elokuvan kantava voima, vaan tämä on vain välivaihe toiseen, vielä suurempaan keikkaan. Tämä luo elokuvaan sillisalaattimaisuutta, joka ei oikein maistu, varsinkin kun juonenlankoja vedeltiin henkilöidenkin kohdalla sinne tänne. Suurin ongelma kuitenkin on se, ettei katsojaa päästetä mukaan samalla tavalla kuin ensimmäisessä osassa, vaan katsoja saa pieniä vihjeitä lukuun ottamatta tietää tapahtumien todellisen tolan vasta viime hetkellä ilman, että annetaan mitään mahdollisuuksia tajuta asoita omin päin. Kun sitten vielä dialogeistakin puuttui kaikki se napakkuus, mikä teki ensimmäisen osan dialogeista niin loistavia, niin ei hyvää kesää. Ei sillä, mahtui elokuvaan hauskojakin hetkiä, joista parhaimpana Dannyn vaimon Tessin (Julia Robertsin) esiintyminen Julia Robertsina. Loppuhuipentumassa ei ollut samanlaista hohtoa kuin ensimmäisessä elokuvassa.

Näyttelijöiden ollessa samat kuin edellisessä osassa (täydennettynä Catherine Zeta-Jonesilla) ei juuri valittamista ollut. Robertsia ja Saulia esittänyttä Carl Reineria olisi saanut kyllä näyttää enemmän. Bruce Willis tekee ihan hupaisan cameo-roolin.

Pisteitä: 2,5/5

Ocean's Eleven - Korkeat panokset

Alkuperäinen nimi: Ocean's Eleven
Ohjaus: Steven Soderbergh
Käsikirjoitus: Ted Griffin
Pääosissa: George Clooney, Brad Pitt, Andy Garcia
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2001


- I have a question, say we get into the cage, and through the security doors there and down the elevator we can't move, and past the guards with the guns, and into the vault we can't open...

- Without being seen by the cameras.
- Oh yeah, sorry, I forgot to mention that. 
- Yeah well, say we do all that... uh... we're just supposed to walk out of there with $150,000,000 in cash on us, without getting stopped?
- Yeah.
- Oh. Okay.

Danny Ocean (George Clooney) vapautuu vankilasta ehdonalaiseen. Hänellä on ollut vankilassa aikaa miettiä asioita, ja niinpä heti ulos päästyään hän alkaa heti kerätä ystävänsä Rusty (Brad Pitt) jengiä kasaan vuosisadan ryöstöä varten: kolmen kasinon ryöstö samanaikaisesti. Kun porukka on koolla, alkaa keikan todella huolellinen suunnittelu, sillä kaiken on sujuttava tarkalleen aikataulujen mukaan tai muuten Dannyn jengi on pulassa, mutta onkohan Dannylla kiikarissa myös jotain muuta kuin rahat...

Katsoin eilisiltana tämän elokuvan alkuperäisversion (suom. Kovat kaverit) ja täytyy sanoa, että tämä uudelleenfilmatisointi pesee alkuperäisen mennen tullen. Toisaalta on sitten taas sanottava, ettei näiden kahden elokuvan välillä ole juuri muuta yhteistä kuin lähtöidea. Ocean's Eleven - Korkeat panokset on paljon monipuolisempi, hauskempi ja siten viihdyttävämpi katsoa kuin alkuperäisversio.

Tarina lähtee oikeastaan heti kunnolla liikkeelle. Danny Oceanin ehdonalaishaastelu antaa jo tuntumaa siitä, millainen henkilö Danny on ja kun hän lopulta vapautuu, alkaa heti jengin kokoaminen ja katsojallekin selviää nopeasti, millaisessta keikasta oikein on kyse. Niin keikan valmistelu kuin sen toteuttaminen on hauskaa seurattavaa ja katselunautintoa vain lisää hyvin kirjoitetut dialogit. Sivussa kuljetettava Dannyn ja Tessin (Julia Robertsin) epämääräisen kylmä suhdekin on toteutettu tyylillä. Hyvin katsojaystävällinen elokuva kaikin puolin, jossa tosin katsojaakin päästään höynäyttämään hieman.

Elokuva sisältää paljon huippunäyttelijöitä (Clooney, Pitt, Roberts, Andy Garcia, Bernie Mac, Matt Damon ym.) ja niinpä jälkikin on sen mukaista, sillä ei yhdenkään näyttelemisestä ole pätkän vertaa valittamista, vaan kaikki hoitivat roolinsa kunnon ammattitaidolla. Hahmot olivat kaiken lisäksi sen verran persoonallisia, että näistä henkilöistä jäi oikeasti hyvä maku suuhun... kuten koko elokuvastakin.

Pisteitä: 4,5/5

tiistai 28. heinäkuuta 2009

Kovat kaverit

Alkuperäinen nimi: Ocean's Eleven
Ohjaus: Lewis Milestone
Käsikirjoitus: Harry Brown, Charles Lederer
Pääosissa: Frank Sinatra, Dean Martin, Sammy Davis Jr.
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1960


- If it's so fool-proof, why hasn't somebody done it yet.

- Same reason nobody's gone to the moon yet - no equipment.
- And we're equipped.

Danny Ocean (Frank Sinatra) yrittää koota joukon entisiä sotakavereitaan yhteen tehdäkseen täydellisen keikan. Tämä ei käy hetkessä, sillä sotakaverit ovat jakaantuneet eri puolille Yhdysvaltoja, eivätkä kaikki ole halukkaita lähtemään kelkkaan mukaan. Kuitenkin kun lopultakin haluttu sakki on koolla, on aika esitellä hurjan ryöstösuunnitelman: Viiden Las Vegasissa sijaitsevan kasinon ryöstö samaan aikaan...

Muistelisin nähneeni Kovat kaverit kerran aiemminkin, mutta elokuva ei palauttanut oikein mitään muistoja mieleen. Itse asiassa luulin, että tässä alkuperäisessä Ocean's Elevenissä olisi ollut paljon pienimuotoisemmasta keikasta kyse eli pankkiryöstöstä, mutta ei ilmeisestikään. Kerrankin on kuitenkin sanottava, ettei alkuperäinen elokuva millään pärjää siitä tehdylle uudelleenfilmatisoinnille.

Tarina alkoi todella hitaasti. Tulevasta keikasta puhuttiin jo heti alussa, mutta sitten lähdettiin etsimään jengiä käsiin, jossa kulutettiin aikaan ihan liian kauan. Tätä kavereiden haeskelua olisi saanut karsia todella kovalla kädellä. Kesti peräti 50 minuuttia ennen kuin päästiin kuulemaan, millainen keikka tarkalleen ottaen olikaan. Tästä hetkestä lähtien elokuva paranikin sitten hieman, mutta minkäänlaista hulppeaa rikostarinaa loppupuoliskostakaan ei muodostunut. Sellaista pikkukivaa näpertelyä siellä täällä, ei sen kummempaa. Loppuratkaisu oli kyllä ihan veikeä, vaikka en nyt ole ihan varma, oliko kuitenkaan sellainen, jota olisi toivonut kaksi tuntia kestävän pikkukivan elokuvan päätteeksi.

Nämä 60-luvun tähdet olivat niin siloposkisia ja hiuksetkin niin vahvasti geelillä laitettuja, että välillä meni kyllä sekaisin, kuka herroista on kukin ja yleensä tunnistinkin tyypit nimenomaan vaatteiden perusteella, jos tunnistin lainkaan. Näyttely oli kovin "elokuvamaista" eli keinotekoisen ja jäykän tuntuista, enkä voisi kuvitellakaan oikeasti ihmisten käyttäytyvän ihan samalla tavalla.

Pisteitä: 2,5/5

maanantai 27. heinäkuuta 2009

Pieni kauhukauppa

Alkuperäinen nimi: The Little Shop of Horrors
Ohjaus: Roger Corman, Charles B. Griffith, Mel Welles
Käsikirjoitus: Charles B. Griffith
Pääosissa: Jonathan Haze, Jackie Joseph, Mel Welles
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1960


- You mean I'm fired

- No, I'm electing you President from the United States!... YES, you are fired!

Seymour Krelboin (Jonathan Haze) on hieman tohelo kukkakaupan apulainen. Hänen kukkia inhoava pomonsa Gravis Mushnik (Mel Welles) on saamassa Seymourista tarpeekseen, mutta antaa tälle vielä yhden tilaisuuteen. Lepyttääkseen pomonsa Seymour tuo näytille kasvattamansa erikoisen kasvin, josta tulee hetkessä kukkakaupan vetonaula. Pian Seymour huomaa kuitenkin, että kasvin mieliherkkua on veri ja ihmisliha...

Pieni kauhukauppa on jo klassikoksi muodostunut pienen budjetin elokuva, josta on tehty ainakin kaksi uutta versiota ja 2011 olisi ilmeisesti tulossa kolmas sellainen. Lisäksi elokuvasta on lukuisia näyttämösovituksia ja sellainen on myös nähtävissä syksyllä Tampereen komediateatterissa. Klassikkoasemasta huolimatta itse näin elokuvan nyt ensimmäistä kertaa ja täytyy myöntää, että elokuva oli varsin mainio tuotos.

Tarina elokuvassa oli suurin piirtein absurdein mahdollinen. Seymour saa japanilaiselta kauppiaalta kukan siemeniä, joka kasvaessaan alkaa tuosta noin vain puhua englantia. Tämä kasvi sai muutenkin aika monet naurut irtoamaan. Kuitenkaan pelkkään kasviin ei tämän elokuvan hyvät hetket jääneet, sillä elokuva tarjosi myös monia muitakin absurdeja hetkiä, eikä vähiten hersyvän hauskojen hauskoissa dialogeissa. Pieni kauhukauppa on ehdottomasti elokuva, jota ei saa katsoa otsa rypyssä, sillä niin paljon erilaisia päättömyyksiä juonessa vilisi (esim. lopun takaa-ajo, jossa mukana oli jostain syystä myös Mushnik), vaan sitä pitää yrittää katsoa vain harmittomana viihteenä, sillä silloin elokuvasta saa eniten irti.

Luojan ostin Pienen kauhukaupan elokuvan nimen vuoksi, enkä siksi, että kannessa komeilee Jack Nicholson. Nimittäin Pienen kauhukaupan myynti on taas yksi esimerkki siitä, miten vanhoja elokuvia mainostetaan tunnetuilla nimillä, vaikka todellisuudessa ovatkin esiintyneet hyvin pienessä roolissa. Nimittäin Jack Nicholson esiintyy tasan yhdessä kohtauksessa (varsin riemukkaasti tosin) hammaslääkärin vastaanotolle tulevaa masokistista potilasta. Noin muutenkin elokuva tarjosi lukuisia absurdeja hahmoja aina kukkia syövästä miehestä (Dick Miller), luulosairaasta äidistä (Myrtle Vail) ja lapsensa kuolemaan neutraalisti suhtautuvasta poliisietsivästä (Jack Warford) lähtien.

En tiedä, johtuiko tämä dvd-julkaisusta vai siitä halpatuotantomaisuudesta, mutta elokuvan ensimmäisessä varsinaisesa kohtauksessa hahmojen liikkuminen oli tietyllä tapaa nykivää. Koko elokuva ei siis nykinyt, vaan ainoastaan näiden hahmojen liikkuessa. Onneksi tämä vaivasi vain tätä alkukohtausta, sillä jatkuessaan tämä olisi toden totta voinut vaikuttaa pisteisiinkin (näin pienestä nykimisestä en uskaltanut rokottaa, kun en ole varma, mistä se johtui).

Pisteitä: 3,5/5

torstai 23. heinäkuuta 2009

Kun tuntematon soittaa

Alkuperäinen nimi: When a stranger calls
Ohjaus: Simon West
Käsikirjoitus: Jake Wade Wall
Pääosissa: Camilla Belle, Tommy Flanagan, Katie Cassidy
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2006
 

- You really scared me, if that's what you wanted. Is that what you wanted?
- No.
- What do you want?
- Your blood all over me.

16-vuotias Jill Johnson (Camilla Belle) suostuu lapsenvahdiksi rikkaan lääkärin lapsille tämän hulppeassa luksustalossa. Aluksi kaikki sujuu hyvin, mutta jonkin aikaa siellä oltuaan hän alkaa saada puheluita tuntemattomalta henkilöltä (Tommy Flanagan), joka ei esittele itseään. Hänen juteltuaan poliisin kanssa puhelimessa hän rauhoittuu hetkeksi, kunnes hän tajuaa, että puhelimessa oleva henkilö näkee Jillin...

Kun tuntematon soittaa on uudelleenversiointi vuoden 1979 samannimisestä elokuvasta. Itse en ole tuota alkuperäistä nähnyt, mutta toivon totisesti, että on todellakin ollut uudelleenfilmatisoinnin arvoinen. Tämän uuden version perusteella sitä on vaikea sanoa, sillä tämä jäi aika ponnettomaksi kokonaisuudeksi.

Aluksi nähdään sinänsä täysin turha kohtaus joiltain markkinoilta, joiden pitopaikan viereisessä talossa tapahtuu surmateko. Tästä siirrytään sitten varsinaiseen tarinaan, joka alkaa aika tyhjänpäiväisellä johdannolla Jill Johnsonin hahmon taustoittamisella. Mitä tulee sitten siellä lukaalin sisäisiin tapahtumiin, niin aika vaisuiksi jäivät nekin. Kovasti yritettiin saada aikaan jännitystä siinä kuitenkaan onnistumatta. Tai no, kyllä sitä jännitystä riitti muutamassa kohdassa, mutta ei mitään sellaista kunnon selkäpiitä karmivaa jännitystä. Vielä pitkälle puolenvälin jälkeen tässä olisi ollut mahdollisuudet vaikka minkälaisille yllättäville juonenkäänteille, mutta mahdollisuudet jätettiin käyttämättä ja keskityttiin seuraamaan melko suoraviivaista trilleriä, joka huipentui lopulta typerään loppuratkaisuun. Tämän piinaajan motiivit ja henkilöllisyys jäivät täysin selvittämättä, eikä ne ilmeisesti tekijöitä kiinnostaneetkaan.

Camilla Belle näytteli ihan hyvin peloissaan olevaan Jilliä, mutta eipä häneen kyennyt millään lailla samaistumaan. Tommy Flanagan jäi aika näkymättömäksi ja silloin kun häntä näkyi, hän ei oikein vakuuttanut. Jillin kaveria Tiffanya esittänyt Katie Cassidy olikin kuin napattu jostain b-luokan kauhuelokuvasta.

Pisteitä: 2/5

keskiviikko 22. heinäkuuta 2009

House - 1. kausi

Alkuperäinen nimi: House M.D. - Season 1
Ohjaus: Greg Yaitanes, Peter O'Fallon, Bryan Singer, ym.
Käsikirjoitus: David Shore, Lawrence Kaplow, Peter Blake, ym.
Pääosissa: Hugh Laurie, Omar Epps, Lisa Edelstein
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2005


- 10-year-olds do not have heart attacks. It's got to be a mistake.

- Right. The simplest explanation is she's a 40-year-old lying about her age. Maybe an actress trying to hang on.

House sijoittu kuvitteelliseen Princeton-Plainsboron sairaalaan New Jerseyssä. Sairaalassa on sarkastisen tohtori Gregory Housen (Hugh Laurie) johtama diagnostiikkaryhmä. Ryhmän muut jäsenet ovat tohtorit Cameron, Chase ja Foreman (Jennifer Morrison, Jesse Spencer ja Omar Epps). Silloin tällöin tutkimuksiin ottaa osaa Housen ystävä ja kollega tohtori Wilson (Robert Sean Leonard) ja Housen toilailuja joutuu tämän tästä kommentoimaan johtaja/tohtori Cuddy (Lisa Edelstein) varsin tiukoin sanankääntein. Tämä ryhmä on kuin lääketieteellinen vastine Sherlock Holmesille ja tohtori Watsonille, sillä heidän tehtävänään on selvittää pulmia, joita sairaudet aiheuttavat, mikä ei aina ota onnistuakseen ihan heti...

Minä sitten rakastan ongelmanratkaisusarjoja. Tulee katsottua niin CSI:tä, Todistettavasti syyllistä kuin myös muita Bruckheimer-tuotantoja. Kuitenkaan Housea ei voi sarjan luonteen vuoksi verrata niihin, sillä lähimmäksi Housea (noin niin ku in ongelmanratkaisumielessä) pääsisi ehkä Num3rot. Miksi? Kun katson Num3roita, näen kuinka sarjan hahmot ratkovat ryöstöjä ja murhia matematiikan avulla. Kuitenkin olen kaukana matikkanerosta, joten nämä kaavojen ja laskujen kautta tulevat ratkaisut saavat todella pään pyörälle, enkä pysty yleensä käsittämään, että miten kaikki ne ongelmat oikein ratkeavat. Sama juttu koskee Housea. En tiedä biologiasta juurikaan mitään puhumattakaan muusta lääketieteestä, joten on ihan turhaa yrittääkään tajuta näistä lääketieteellisistä termeistä ja muista koukeroista ja keskittyä ainoastaan seuraamaan hyvää viihdettä.

Kauteen mahti vaikka mitä. Aluksi keskityttiin vain ja ainoastaan sairauksien hoitamiseen. Jossain vaiheessa mukaan tulee Chi McBriden esittämä Edward Vogler, joka lahjoittaa suuren summan rahaa sairaalalle ja alkaa sanella omia ehtojaan. Kun tästä päästään, alkaa ihmissuhtesotkujen vatvominen. Tietenkin niitä sairauksia parannellaan kaiken tämän ohessa jaksosta toiseen ja sairaustapauksissahan oli kiitettävästi vaihtelua, jotta mielenkiinto pysyy jaksosta toiseen korkealla. Kun sitten tähän lisätään vielä Housen loistava sanailu, joka saa muut hahmot jaloilleen, niin varsin laadukas tapaus tämä sarja on.

Hugh Laurie on aivan mahtava näyttelijä ja tässäkin sarjassa hän on aivan omaa luokkaansa, vaikkei muutkaan näyttelijät hänen varjoonsa jää. Lauriella on nimittäin rinnallaan täysin pätevät näyttelijät, joilla jokaisella on omat persoonansa, ja jotka hoitavat oman tonttinsa loistavasti. Tästä huolimatta House on rakennettu selvästi Hugh Laurien näyttelemän hahmon ympärille, millä on myös varjopuolensa. Mikäli Laurie päättäisi jättää sarjan, tietäisi se automaattisesti myös sarjan loppua. No, tällä ei kuitenkaan tarvinnut vielä tämän kauden kohdalla vaivata päätään.

Pisteitä: 4,5/5

1 puhelu tullut

Alkuperäinen nimi: Chakushin ari
Ohjaus: Takashin Miike
Käsikirjoitus: Minako Daira
Pääosissa: Kou Shibasaki, Shin'ichi Tutsumi, Kazumi Fukiishi
Valmistusmaa: Japani
Ilmestymisvuosi: 2003


- Tapettiin? Tiedätkö kuka tappaja on?

- Sanotaan, että se on joku nainen, joka kuoli täynnä vihaa. Hän löytää uhrinsa puhelimella. Kuolleen ihmisen puhelinmuistiosta. Uhrista toiseen... Tarkkailkaa puheluitanne.

Yumin (Kou Shibasaki) ystävä Yoko (Anna Nagata) saa oudon puhelun, jossa kuuluu hänen oma äänensä ja joka tulee muutaman päivän päästä tulevaisuudesta. Kun puhelun ilmoittama aika tulee, Yoko kuolee. Pian Yumille selviää, ettei tapaus ollut ensimmäinen eikä se jää myöskään viimeiseksi, sillä myös Yumin ystävät saavat samanmoisia puheluita. Yumi tapaa lopulta Hiroshi Yamashitan (Shin'ichi Tutsumi), jonka kanssa hän yrittää selviittää arvoitusta, ennen kuin hänen ystävänsä Natsumi (Kazumi Fukiishi) kuolee...

En ole koskenut tähän elokuvaan moneen kuukauteen ja olinkin viime vuodet elänyt siinä uskossa, että elokuva olisi jenkkikauhua. Kun sitten elokuva pyörähti käyntiin, ilokseni huomasin kyseessä olevankin japanilainen elokuva (vaihtelu virkistää), joskin on tästä olemasta myöskin jenkkiversiokin. Niinpä etukäteistiedot elokuvasta olivat varsin olemattomat, mutta huonoksi se fakta ei tätä elokuvaa tehnyt.

Minusta on hienoa, että tekniikan kehittyessä voidaan kertoa uudenlaisia tarinoita ja sellaisen 1 puhelu tullut tarjoaa. Totta kai tarinassa on omat epäloogisuutensa noin niin kuin tekniikankin puolesta, mutta kukapa sitä kauhuleffoista realistisuutta hakisi? Kiinnostavasta aiheesta kuitenkin oli kyse. Elokuva ei ollut sanalla sanoen pelottava, ennemminkin käyttäisin sanaa jännittävä, nimittäin kyllä minua jännitti koko ajan se, mitä seuraavaksi tapahtuu, mutta ei kuitenkaan niin, että sitä olisi voinut peloksi kutsua. Kuvauspuoli oli kuitenkin varsin onnistunutta onnistuessaan luomaan sellaista ahdistavaa ilmapiiriä. Loppua kohden elokuva tuntui vähän latistuvan, mutta ei kuitenkaan liikaa. Tuntui kuin elokuvaa olisi venytetty vähän turhan pitkäksi. Loppuratkaisu ei sinänsä yllättänyt, katsottiinhan nyt ei-amerikkalaista kauhua.

Olen saattanut sanoa tämän aiemminkin, mutta näin länsimaisena ihmisen nuo japanilaiset näyttävät paikoin samanlaisilta ja niinpä tämäkin elokuva onnistui sekoittamaan pieniksi hetkiksi eri näyttelijät keskenään. Näytteleminenkin poikkeaa länsimaalaisesta tyylistä sen verran, että on jotenkin vaikeaa arvioida näyttelijöiden suorituksia sinänsä. Kai nuo kuitenkin pääosin suoriutuivat rooleistaan kunnialla, kun onnistuivat pitää allekirjoittanutta jännityksessä.

Pisteitä: 4/5

tiistai 21. heinäkuuta 2009

Brüno

Alkuperäinen nimi: Brüno
Ohjaus: Larry Charles
Käsikirjoitus: Sacha Baron Cohen, Anthony Hines, Dan Mazer ym.
Pääosissa: Sacha Baron Cohen, Gustaf Hammarsten, Clifford Bañagale
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2009


- What's the baby's name?

- I gave him like a traditional African name: O.J.

Brüno (Sacha Baron Cohen) aiheuttaa skandaalin Milanon muotiviikoilla, jonka vuoksi hänet potkitaan ulos itävaltalaisesta muotiohjelmasta, joka on saksankielisten maiden suurin muotiohjelma Saksan ohjelmia lukuun ottamatta. Hän kerää kimpsunsa ja kampsunsa ja suuntaa Yhdysvaltoihin, jossa hänen päämääränään on nousta uudestaan julkisuuden valokeilaan, keinolla millä hyvänsä...

Sacha Baron Cohen palaa paljastamaan amerikkalaisten ennakkoluuloja tällä kertaa hahmonaan Brüno. Hänen edellistä elokuvaansa Boratia en ole nähnyt ja itse asiassa tähän mennessä ainoa Cohenin tuotos, jonka olen nähnyt on umpihuono Ali G -elokuva. Ehkä tämän vuoksi olinkin aika ennakkoluuloinen Brünon hauskuudesta, mutta on se myönnettävä, että ihan hyvä elokuva Brüno oli.

Edellä mainittu tarinan lähtötilanne oli sinänsä turha, sillä Brünossa ei tarina ole suinkaan pääosassa, vaan nimenomaan irvailemaan (pääosin) amerikkalaisten ja näiden ennakkoasenteiden kustannuksella. Tarinan mukanaolon sinänsä käsittää, kun kukapa sitä menisi istumaan noin puoleksitoista tunniksi katsomaan pelkkää piilokameraa, mutta se loi myös hieman ongelmia. Välillä oli nimittäin hankaluuksia arvata, mitkä kohtauksista olivat näyteltyjä ja mitkä todellisia tilanteita. Ei sillä, etteikö tarinapuolellakin olisi ollut hetkensä ja eniten saikin tirskumaan Brünon ja Dieselin makuuhuonesessiot.

Mitä tulee sitten tähän amerikkalaisten höynäyttämiseen, niin se tarjosi monet loistavat ja maukkaat hetket. Eniten minua huvitti (ja toisaalta säälitti) ehdottomasti näiden vanhempien suostumusten antaminen tehdä lapsilleen mitä tahansa; pääasia, että lapset pääsisivät esiintymään kameralle. Tämän kohtauksen aikana hädin tuskin pystyin hillitsemään nauruani. Tämä ei kuitenkaan jäänyt elokuvan ainoaksi valopilkuksi, vaan räävittömiä tilanteita mahtui sinne tänne ja hymy oli herkässä läpi elokuvan. Lopun häkkitaistelukohtaus olikin sitten vedetty jo niin yli, ettei voinut kuin nauraa. Tuossa kohtauksessa muuten Sachakin näytti hieman empivän, kun häkkiin lensi tuoli, joka osuessaan olisi saattanut tehdä verrattain pahaakin jälkeä.

Brünon hyvyyden takeena on tietenkin esittäjänsä Sacha Baron Cohen. Vaikka osa jutuista olikin eittämättä käsikirjoitettu etukäteen, niin tuntui Cohenilla riittävän myös tilanneälyä siinä määrin, että tilannekomiikkaakin esiintyi tämän tästä. Ne parit muut näyttelijät jäivätkin sitten reilusti Cohenin varjoon ja olen hyvin pettynyt siihen, että Diesel (Clifford Bañagale) hylkäsi Brünon, hän kun olisi ollut selvästi Lutzia (Gustaf Hammarsten) parempi ja hauskempi Brünon sidekick.

Pisteitä: 3,5/5

maanantai 20. heinäkuuta 2009

Project 1001, osa 37/1001: Evil Dead

 Alkuperäinen nimi: The Evil Dead
Ohjaus: Sam Raimi
Käsikirjoitus: Sam Raimi
Pääosissa: Bruce Campbell, Ellen Sandweiss, Richard DeManincor
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1981


- We are going to get you. We are going to get you. Not another peep. Time to go to sleep.


Joukko nuoria saa halvalla syrjäisen mökin käyttöönsä viikonlopuksi. Heidän päästyään mökille siellä alkaa tapahtua erinäisiä outoja juttuja, joista merkittävimpänä kellariluukun avautuminen yhtäkkiä. Tämä johdattaa heidät kellariin, josta he löytävät talon entisen omistajan jättämiä tavaroita, joiden mukana on mystinen kirja sekä nauhuri. Kun he pääsevät takaisin ylös, he alkavat kuunnella nauhuria ja päästävät pahuuden voimat valloilleen...

Kuukauden WANHAn virkaa saa tällä kertaa toimittaa Evil Dead, tuo joidenkin mielestä suurtakin suurempi kauhuklassikko. Muistelisin, että kun näin tämän elokuvan ensimmäistä kertaa, niin en pitänyt sitä loppujen lopuksi kovinkaan hyvänä tapauksena, klassikosta nyt puhumattakaan. Ehkä tuolloin odotukset olivat olleet niin suuret, että petyin, sillä nyt toisella katselukerralla tämä maistui selvästi paremmin.

Tarinan puolesta Evil Dead ei sinänsä ole sieltä omaperäisimmästä päästä (no, olihan tämä kuitenkin aikansa pioneerejä tällä saralla). Nuoret matkaavat syrjäiselle mökille ja sitten alkaa tapahtua yhtä jos toistakin kauhistuttavaa asiaa. Kuitenkin elokuva tarjoaa sen verran kursailematonta kauhua, ettei tämän parissa voinut muuta kuin viihtyä, varsinkin kun Raimi on osannut valita käytetyt kuvakulmat aina kulloiseenkin kohtaukseen sopiviksi. Eikä voi sanoa, etteikö tämä olisi onnistunut luomaan hyvinkin jännittävää tunnelmaa ajoittain ja sitä Raimille tyypillistä huumoriakin oli mukana, tosin aika näkymättömässä muodossa. Loppuosassa elokuvaa tunnelma vähän latistui, kun Ash (Bruce Campbell) jäi yksin pahaa maailmaa vastaan, mutta ei kuitenkaan liiaksi.

Näyttelijöistä ei sinänsä valittamista, sillä he jäivät hieman taka-alalle, kun sitä jäi vain odottelemaan, että kenen hahmon vuoro on kuolla/muuttua seuraavaksi. Kuitenkin aika perinteikästä kauhunäyttelyä Evil Deadissä oli, joten täytti siinä mielessä odotukset.

Pisteitä: 3,5/5

torstai 16. heinäkuuta 2009

Inside

Alkuperäinen nimi: À l'intérieur
Ohjaus: Alexandre Bustillo, Julien Maury
Käsikirjoitus: Alexandre Bustillo
Pääosissa: Alysson Paradis, Bèatrice Dalle, Nathalie Roussel
Valmistusmaa: Ranska
Ilmestymisvuosi: 2007


- Sanoinhan, että mieheni nukkuu!

- Ei hän nuku, Sarah. Hän on kuollut!
- Mitä?
- Sarah, avaa ovi.
- Kuka sinä olet? Miten voit tietää nimeni?
- Avaa oveni, niin saat tietää.

Raskaana oleva Sarah (Alysson Paradis) ajaa kolarin, jossa hänen miehensä kuolee. Jouluaattona neljä kuukautta myöhemmin Sarah on viimeisillään, sillä hänen laskettu aikansa on seuraavana päivänä. Niinpä jouluaattona Sarah viettää viimeistä koti-iltaa ennen lapsen (odotettua) syntymää, kun hänen oven taaksensa ilmestyy nainen, joka itsepintaisesti haluaa sisään. Käy ilmi, että nainen tietää, kuka Sarah on ja hän piinaakin Sarahia pitkin yötä, mutta mitä nainen oikeasti haluaa?

Insidekin kuuluu niihin moniin heräteostoksiin, joista en yleensä tiedä mitään niiden katsomista. Niinpä sainkin yllättyä elokuvan rajuudesta. Kävi jopa mielessä, että elokuvan tekijöillä olisi jotain tekemistä Marttyyrit -elokuvan kanssa, mutta näin ei kuitenkaan sitten ollut. Joka tapauksessa tämäkin elokuva on lajissaan aika sairas tapaus.

Tarina lähti verrattain verkkaisesti liikkeelle, kun katsojalle kerrotaan parin dialogin kanssa sitä, kuinka Sarah on jouluaattona yksin. Ei sillä, että joululla itsessään olisi tarinan kanssa mitään tekemistä, kunhan kulkee pienenä sivujuonteena. Kun sitten tämä toinen nainen tulee kuvioihin, alkaa toisaalta piinaava eloonjäämiskamppailu, mutta toisaalta sitten kauheassa epävarmuudessa eläminen sen suhteen, että mitkä ovat tämän naisen todelliset motiivit. Miksi hän juuri Sarahin on valinnut kohteekseen? Tämä pitkään kestänyt epätietoisuus ei tällä kertaa täysin toiminut edukseen, mutta muuten elokuva tarjosi jännitystä tuutin täydeltä ja kuten jo sanoin, niin sairaskin tämä elokuva oli, eikä suinkaan negatiivisessa mielessä. Loppuratkaisu oli yllättävä ja paransi elokuvan tehoa vielä jonkin verran.

Alysson Paradis oli täysin uskottava roolissaan ja hänen pelkonsa tarttui katsojaankin. Myös Bèatrice Dalle oli riittävän onnistunut hieman salamyhkäisenä mielipuolena, joten näiltä osinkaan ei elokuvassa juuri valittamista ollut. Muut näyttelijät jäivätkin sitten enemmän statistin rooliin.

Pisteitä: 4/5

Basket Case

Alkuperäinen nimi: Basket Case
Ohjaus: Frank Henenlotter
Käsikirjoitus: Frank Henenlotter
Pääosissa: Kevin Van Hentenryck, Terri Susan Smith, Beverley Bonner
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1982


- What's in the basket?


Duane Bradley (Kevin Van Hentenryck) tulee New Yorkiin ja majoittuu ränsistyneeseen hotelliin, vaikka ilmeisesti hänellä olisi ollut varaa parempaankin. Hän kantaa mukanaan salaperäistä laatikkoa, jonka sisällä on jonkinasteinen murhanhimoinen olio. Hän tuntuu etsivän käsiinsä lääkäreitä, jotka ovat olleet yhteyksissä Duaneen ja tuohon olioon aiemmin, mutta mikä on tämä yhteys ja mikä otus laatikossa oikein paljastuu...

Liiallisen valonmäärän aiheuttama leffatauko on nyt ohi, joten on aika palata tositoimiin ja mikä olisikaan parempi tapa jatkaa elokuvien katselua kuin umpipaska kauhuelokuva? Tai no, kyllä tiedän tuhat parempaakin elokuvaa, joilla tämän tauon olisi voinut päättää, mutta nyt kävi näin. Basket Case on nimittäin kerrassaan laaduton tekele, joka oikeasti kannattaa jättää väliin.

Elokuvan alkaessa jo selvisi, että nyt ollaan kaukana kunnolla hyvistä kauhuelokuvista. Ensimmäinen kohtaus kuitenkin antoi viitteitä siitä, että elokuvasta saattaisi tulla vielä ihan viihdyttävä pakkaus tahattomana komediana tyyliin The Gate, mutta tässäkin suhteessa jouduin pettymään ja pahasti. Tarina oli aivan luokaton, eikä tarjonnut jännitystä sitten yhtään. Tämä otuskin oli täysin ääliömäinen tapaus ja sen taustoitus kuin suoraan peruskoululaisen äidinkielen aineesta repäisty. Nämä tappokohtauksetkin olivat täysin mielenkiinnottomia ja kuvaus kamalaa... jopa B-kauhun saralla.

Näyttelijät sopivat elokuvan henkeen siinä mielessä hyvin, että niidenkin suoritukset olivat kauttaaltaan huonoja, eikä minkäänlaista samaistumista todellakaan tarvinnut pelätä. Niin pökkelöitä olivat. Tuntui kuin näyttelijöiksi olisi valittu ensimmäiset tielle osujat.

Pisteitä: 1/5

lauantai 4. heinäkuuta 2009

Konttori - 1. kausi

Alkuperäinen nimi: The Office - Season 1
Ohjaus: Ricky Gervais, Stephen Merchant
Käsikirjoitus: Ricky Gervais, Stephen Merchant
Pääosissa: Ricky Gervais, Martin Freeman, Mackenzie Crook
Valmistusmaa: Iso-Britannia
Ilmestymisvuosi: 2001


- We have access to the internet. But it isn't censored, is that a good or a bad thing?

- Bad.
- Well, that's not for us to say. But I can type in, say, 'sex... fetish'. It takes a little while. There. two thousand, two hundred and thirty matches. Just click on one, at random. Aaaagh, there. 'Dutch girls must be punished for having big boobs'. Now, you don't punish anyone, Dutch or otherwise, for having big boobs.- If anything, they should be rewarded.

Konttori kertoo toimistosta, joka on osittaisen lakkautusuhan alla tai oikeastaan toiseen toimistoon sulautumisuhan alla. Tämä tietää säästöjä, tuotannon tehostamista sekä irtisanomisia, joista varsinkin jälkimmäinen saa konttorin väen varpailleen. Toimiston pomo David Brent (Ricky Gervais) yrittää selvitä kahden tulen välissä pitääkseen sekä omat pomonsa kuin myös alaisensa tyytyväisenä. Samaan aikaan työntekijät sotkeutuvat tavalla tai toisella toistensa asioihin, mikä tekee työskentelystä välillä täysin toissijaista...

Näin aikoinaan siskon luona Konttorin ekan jakson ja pidin sitä ihan hauskana ohjelmana. Jopa niin hauskana, että hankin ilman ennakkokatsomista sarjan tekijöiden toisen sarjan Extras - Tahtoo tähdeksi kanssa, kun ajattelin pitäväni siitä ja itse asiassa pidinkin. Nyt kuitenkin sain vihdoin ja viimein hommattua Konttorin ekan kauden ja rehellisesti sanottuna täytyy myöntää, että muistelin tämän olleen vain yhden kauden mittainen, mutta eipä sitten ollutkaan.

Itse sarjahan on, jos ei täyttä rautaa, niin aika mielettömän hyvä. Ratkiriemukkaita ja äkkivääriä tilanteita riitti yksi jos toinenkin ja vähän väliä oli naurussa pitelemistä. David Brent oli vaan sen verran esimiehen stereotyyppi (vaikken oikein kykenekään samaistamaan tätä entisiin pomoihini), että hauskuutta yleensä riitti alusta loppuun. Etenkin kauden neljäs jakso (koulutusjakso) oli aivan yliveto naurupommi ja melkein kävi sääliksi tätä kouluttajaa välillä. Ei sillä, välillä huumori kyllä meni allekirjoittaneeltakin yli, mutta useimmiten kyllä hupia riitti melkein koko ajan ja lähes joka jaksoon. Nimittäi mahtui kaudelle yksi heikompikin jakso, sillä en oikein saanut paljon irti kauden viidennestä jaksosta (Uusi tyttö). Olihan siinäkin hetkensä, mutta ne hetket tuntui jäävän melko vähälle. Lisäksi pitää antaa vähän miinusta siitä, että kaudessa oli kokonaisuudessaankin vain kuusi jaksoa, mikä on aivan liian vähän.

Ricky Gervais oli (tässäkin) sarjassa aivan lyömätön ja hahmonsa David Brent aivan huippu. Myös Martin Freemanin (tuttu Linnunradan käsikirja liftareille -leffasta) esittämä Tim oli myöskin hyvä, vaikken tunnistanutkaan häntä Martin Freemaniksi ennen kuin vasta toisella levyllä olevasta dokumentissa. Myös Mackenzie Crookille pitää antaa pisteitä, sillä hän oli sarjassa täysin erilainen kuin edellä mainitussa dokumentissa ja oli siinä erilaisuudessaan vieläpä onnistunut hahmo. Muut hahmot jäivätkin sitten enemmän tai vähemmän tämän kolmikon taakse, jopa Timin vikittelemä vastaanottoapulainen Dawn (Lucy Davis).

Pisteitä: 4/5

keskiviikko 1. heinäkuuta 2009

South Park - 1. kausi

Alkuperäinen nimi: South Park - Season 1
Ohjaus: Trey Parker
Käsikirjoitus: Trey Parker, Matt Stone, Dan Sterling
Pääosissa: Trey Parker, Matt Stone, Isaac Hayes
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1998


- You guys, I'm getting that John Elway football helmet for Christmas.

- How do you know?
- 'Cause I looked in my parents' closet last night.
- Yeah, well I sneaked around my mum's closet too and saw what I'm getting. The Ultravibe Pleasure 2000. 
- What's that?
- I don't know but it sounds pretty sweet.

Stan, Kyle, Eric Cartman ja Kenny ovat ala-asteikäisiä poikia South Parkin pikkukaupungissa Coloradossa. Nuoresta iästä huolimatta näiden poikien elämä on kaikkea muuta kuin huoletonta tai viatonta. Pojat kiroilevat tämän tästä ja alapäähuumoria viljellään enemmän kuin laki sallii. Ei South Parkista muutenkaan räävittömiä tilanteita puutu, siitä pitävät niin homoseksuaalisuutensa kieltävä opettaja Garrison, musta naistenmies Chef kuin myös Cartmanin äitikin...

Sain tätä kirjoitustani valmistellessani tietää, että ensimmäinen kausi aloitettiin jo 1997 ja minä en kyennyt olla miettimättä, miten aika onkaan vierähtänyt, sillä tuntuu kuin sarjan alkamisesta olisi paljon lyhyempi aika. Muistan kyllä sen kovan keskustelun, jota tästä käytiin silloin tämän alkaessa, mutta South Park on osoittautunut kritisoijiaan vahvemmaksi ja jaksaa edelleen porskuttaa eteenpäin. Omalla kohdalla sarjan seuraaminen on jäänyt johonkin kuudennen ja seitsemännen kauden tienoille, kun sarjaa on pompoteltu sinne tänne kanavalta toiselle.

South Park ei piirrosjälkensä perusteella ole sieltä myyvimmästä päästä, joten tekijät ovat joutuneet päästämään kaiken irti jo pilottijaksossa, jotta kanavajohtajille selviäisi kerralla, mikä on sarjan todellinen punainen lanka. Ilmeisesti tästä johtuen sarjan pilottijakso Cartman gets an anal probe on ehdottomasti yksi kauden räävittövimmistä jaksoista noin niin kuin tapahtumien valossa, sillä Cartmanin takapuolesta kasvava satelliittilähetin on kaikessa absurdiuksessaan varsin eeppinen tapahtuma, jota ei muissa kauden jaksoissa ylitetä. Myös itse dialogi on jo pilotissa kunnossa ja se tarjoaa monet naurut. Piirrosjälki ei pilotissa kuitenkaan ole ihan kunnossa, sillä hahmojen taustoilla näkyy sellainen heikko varjo.

Ei kyllä muutkaan kauden jaksot kauaksi pilotin räävittömyydestä jää, vaan huumoria ja värikästä kieltä riitti jaksosta toiseen. Huonoja jaksoja ei osunut kohdalle oikeastaan yhtään, vaan joka jaksossa sai vähän väliä naureskella hahmojen kohelluksille ja tyhmille jutuille. Tällä ensimmäisellä kaudella oli jo joitakin - ainakin minun silmissäni - legendaarisia jaksoja, kuten Nälkä-Marvin, Mr. Hankey ja Mecha-Streisand, mutta eivätpä ne muutkaan jaksot huonoja olleet missään tapauksessa.

Vaikka tähänkin antiin olin ihan tyytyväinen, niin suurin vika tässä kaudessa on se, että jaksoja on ihan liian vähän; jotenkin 13 jaksoa vain tuntuu loppuvan turhan nopeasti. No, onneksi lisää kausia saa sitten kaupasta.

Pisteitä: 4/5