maanantai 29. kesäkuuta 2009

Kauhea kankkunen

Alkuperäinen nimi: The Hangover
Ohjaus: Todd Phillips
Käsikirjoitus: Jon Lucas, Scott Moore
Pääosissa: Bradley Cooper, Ed Helms, Zach Galifianakis
Valmistusmaa: Yhdysvallat, Saksa
Ilmestymisvuosi: 2009


- Tracy did mention we shouldn't let him gamble. Or drink too much.

- Jesus, he's like a gremlin. Comes with instructions and shit.

Doug (Justin Bartha) on menossa naimisiin, joten hänen ystävänsä Phil (Bradley Cooper), Stu (Ed Helms) ja Alan (Zach Galifianakis) vievät tämän Las Vegasiin, jossa heidän on tarkoitus viettää unohtumattomat polttarit. Valitettavasti homma ei mene ihan putkeen, sillä seuraavana aamuna Phil, Stu ja Alan heräävät hotellin sviitistä muistamatta edellisen illan ja yön tapahtumista yhtään mitään ja kaiken lisäksi Dougkin on kadonnut johonkin...

Satuin puolivahingossa lukaisemaan pari yllättävänkin positiivista arvostelua tästä elokuvasta parista eri paikasta (toinen Yle, toista en muista). Nämä arvostelut saivat minut kiinnostuneeksi tästä elokuvasta, sillä harvoinpa sitä paljon alapäähuumoria sisältävä elokuva saa näinkin ylistäviä arvioita osakseen, joten olihan tämä mentävä katsomaan ja täytyy myöntää, että ihan kelpo komediahan Kauhea kankkunen oli.

Mitä tarinaan tulee, niin pohjimmiltaan tässä oli taustalla aika perinteinen teinikohelluselokuva, jossa teinit oli vaihdettu selvästi aikuisempiin näyttelijöihin. Tämä ratkaisu syystä tai toisesta toimi melko hyvin, sillä nyt teinien lisäksi elokuvasta pystyy nauttimaan vähän vanhempikin elokuvaväki, mikäli siis alapäähuumori ei saa poskia punottamaan myötähäpeästä. Elokuva sisälsi todella räävitöntä huumoria, joista parhaimpana esimerkkinä "masturboiva" vauva ja elokuvan aikana tuli vähintäänkin hymähdettyä hyvin useasti. Toisinaan huumori jäi kyllä hieman päälleliimatun oloiseksi ja tästä vaivasta kärsi varsinkin jotkut alkupään dialogit. Hauskoja tilanteita kuitenkin riitti itse Las Vegasissa riittämiin, joten missään nimessä huonosta komediasta ei ollut kyse.

Miesnäyttelijät olivat pääosin tuntemattomia, mikä ehkä vähän lisäsi elokuvan tenhoa, mene ja tiedä. Kauhea kankkunen oli kuitenkin jotenkin sen sortin elokuva, että tunnetummilla näyttelijöillä hahmoista ei olisi saanut ihan yhtä paljon irti kuin mitä nyt saatiin. Elokuvan kärkikolmikko nimittäin suoriutui rooleistaan kunnialla, mitä nyt Alanin hahmo alkoi jossain vaiheessa vähän ärsyttää ja Stun roolista tuli mieleen hieman DJ Quallsin näyttelemä hahmo Kyle Todd Phillipsin aikaisemmasta ohjaustyöstä Road Tripistä. Alusta asti nimittäin oli selvää, mihin suuntaan Stun hahmo tulisi kehittymään ja tämä kehityspolku (valitettavasti) mukailee jonkin verran edellä mainitun Kylen kehitystä Road Tripissä. Naiset jäivät elokuvassa selvästi taka-alalle, mutta niiden joukossa oli yksi (ainakin minulle) tunnetumpi tapaus, nimittäin Twin Peaksistäkin tuttu Heather Graham. Lisäksi Mike Tyson tekee elokuvassa cameon.

Ilmeisesti Kauhea kankkunen on saanut sen verran suurta suosiota, että Todd Phillips on suunnittelemassa elokuvalle jo jatkoa, mutta sisäinen pessimistini kyllä vähän sanoo, että tuskin siitä yhtä maukasta pakettia on tulossa.

Pisteitä: 3,5/5

PS. Typerää, että ennen elokuvan alkamista näytetään kyseisen elokuvan teaser. Sehän saattaisi pahimmassa tapauksessa paljastaa jotain etukäteen. Finnkino saisi tässä suhteessa vähän petrata. MURR!

sunnuntai 28. kesäkuuta 2009

DVD-arvio: Alivaltiosihteeri - virallinen dvd 1987-2007

Alkuperäinen nimi: Alivaltiosihteeri - virallinen dvd 1987-2007
Ohjaus: Matti Grönberg
Käsikirjoitus: Simo Frangén, Pasi Heikura, Jyrki Liikka
Pääosissa: Simo Frangén, Pasi Heikura, Jyrki Liikka
Valmistusmaa: Suomi
Ilmestymisvuosi: 2007

- Suomen Turku julistaa joulupalindromin:
- Iso kassa joulupukkipajassa ja pikkupulu ojassa kosi.
- Suomen Turku julistaa joulupalindromin takaperin:
- Iso kassa joulupukkipajassa ja pikkupulu ojassa kosi.

Alivaltiosihteeri - virallinen dvd 1987-2007 ei tarjoa vain yhtä ohjelmaa sisällään, vaan lukuisia eri Alivaltiosihteeri-produktioita, keikkataltiointeja sekä "ulkopuolisen" tekemän dokumentin Alivaltiosihteeristä. Kun sitten vielä nämä varsinaiset ohjelmat ovat kuitenkin loppujen lopuksi niin lähellä toisiaan, niin niiden arvioiminen erikseen olisi ollut järjetöntä. Näiden seikkojen vuoksi päätin lisätä otsikkoon lisäselvennyksen siitä, että nyt käsittelyssä on koko dvd:n sisältö. Tämä "DVD-arvio" -merkintä ei siis tule vakiintumaan käytössä, koskee vain tätä nimenomaista dvd-julkaisua, joka kuitenkin poikkeaa niin paljon normaalista tv-sarjaboksista.

Minulla on Alivaltiosihteeriin, tuohon Suomen viralliseen ohjelmaan, vähän sellainen onf-off -suhde. Toisinaan sitä tulee kuunneltua into piukassa, mutta sitten taas toisinaan, kuten tällä hetkellä, menee kuukausia ilman, että kuuntelee ohjelmaakaan. Yleensä nämä kuunteluputket kohdistuu etenkin syksylle, kun Alivaltiosihteerin viikkovisassa on palkintona pitkään tuorein Alivaltiosihteeri-kirja, jota minäkin aina silloin tällöin yritän pyydystää, joskaan vielä en ole onnistunut siinä kertaakaan, vaikka kahdesti olen viikkovisan voittanutkin. Kirjoja on sitten kuitenkin tullut ostettua puolen tusinaa ja minulla on itse asiassa tälläkin hetkellä yksi kesken.

Alivaltiosihteeri - Virallinen dvd 1987-2007 sisältää suurin piirtein kaikki Alivaltiosihteerin tv-esiintymiset aina 1980-luvulta vuoden 2006 Alivaltiosihteerin historiaa luotaavaan dokumenttiin asti. Siinä missä useimmiten Alivaltiosihteerin radiohupailut naurattavat edes jonkin verran, niin täytyy myöntää, ettei AVS tv-puolella onnistunut ihan yhtä hyvin.

Ensimmäinen levy sisältää Alivaltiosihteeri esittää: Suomi 75 vuotta -ohjelman (1992) niin suomeksi kuin englanniksikin, neliosaisen Alivaltiosihteeri muistelee -sarjan vuodelta 1993 sekä kuusiosaisen Alivaltiosihteeri valvoo -sarjan vuosilta 1994-1995, ja näissä ohjelmissa oli mukana vielä neljäskin alivaltiosihteeri, Matti Toivonen. Näistä ohjelmista ensinmainittu oli selkeästi paras kokonaisuus, kun käytin läpi Itsenäisen Suomen historia läpi presidenttejä myöten. Ei tämäkään mikään naurupommi ollut, mutta ihan kelvollinen kuitenkin. Paras sketsi ehkä oli Talvisotaruutu. Jälkimmäiset sarjat keskittyivätkin sitten lähinnä kehnoihin sketseihin sinänsä huonojen aasinsiltojen kautta, eivätkä tarjonneet suurtakaan hupia.

Toinen levy tarjoaa sitten vuosilta 1998 ja 1999 Alivaltiosihteerin itsenäisyyspäivälähetyksen, joululähetyksen, pääsiäisen, vapun sekä Arto Nybergin dokumentin Alivaltiosihteeri 21 v vuodelta 2006. Aika on kohdellut Alivaltiosihteeriä siten, että sitten edellisten ohjelmien Alivaltiosihteerin koko on pienentynyt yhdellä henkilöllä, kun Matti Toivonen ei ollut enää mukana, ja siten, että ohjelmat ovat edes vähän parempia kuin aiemmin (näiden asioiden välillä ei välttämättä ole yhteyttä). Tai no, näissä ohjelmissa oli monin paikoin radio-ohjelmasta tutut aspektit mukana, kuten palindromeja, Eino-Mies Porkka-Koski sekä joitakin hupailuja muutettuna videomuotoon, näistä suosikkini olivat Keletapit ja Laupias samariinialainen (tämähän minulta muistaakseni löytyy mp3-muodossakin). Ei nämä ohjelmat kuitenkaan saaneet lainkaan sellaista tunnelmaa aikaiseksi kuin radiomuodossa.

Mitä tulee sitten tähän dokumenttiin, niin ehkä jopa valitettavasti joudun toteamaan, että tämä dokumentti on selkeästi koko dvd-boksin parasta antia. Alivaltiosihteeri 21 v kertoo varsin kiintoisasti Alivaltiosihteerin historiasta bändiajoista tähän pävään tekijöidensä kautta ja sen parissa viihtyy hyvin, varsinkin kun mukana ovat entiset alivaltiosihteerit Matti Toivonen sekä Satu Kurvinen. Dokumentin tekijä Arto Nyberg on itsekin iso Alivaltiosihteeri-fani, mikä näkyy myös dokumentin hyvästä laadusta. Valitettavaa tosiaan on se tosiseikka, että muut boksin ohjelmat eivät olleet lähelläkään yhtä laadukkaita.

Boksin kolmas ja viimeinen levy sitten sisältääkin Alivaltiosihteeri-yhtyeen videoarkiston. Mukana on niin yksittäisiä musiikkivideoita kuin pidempiä keikkataltiointejakin. Täytyy myöntää, että biisit toimivat tavallaan yksittäisinä. Tai siis, esitykset ja biisit ovat sen verran huonoja, että ne kykenevät naurattamaan. Sen sijaan pisimmät keikkataltioinnit aiheuttivat vain nolon fiiliksen, sillä ne olivat lähinnä vain kaameata kuunneltavaa. Mukana keikoilla oli niin Batman-tunnaria kuin mainosjinglejäkin ja välispiikit oli venytetty äärimmilleen. Yksittäisiä biisejä nähtiin myös muun muassa Jyrki-ohjelman pätkissä. Alivaltiosihteerin musiikista parasta antia olivat ehdottomasti Te olette huono yleisö sekä tämä hyväntekeväisyyslaulu, jonka nimestä en ole varma (Tahdon antaa teille rahaa?). Myöskin Highway to Hell -cover Tampereelle nauratti. Keikkojen osalta paras hetki koettiin, kun Alivaltiosihteeri soitti edellä mainittua Te olette huono yleisö -kappaletta livenä.

Pisteitä: 2,5/5

keskiviikko 24. kesäkuuta 2009

Drag Me to Hell

Alkuperäinen nimi: Drag Me to Hell
Ohjaus: Sam Raimi
Käsikirjoitus: Sam Raimi, Ivan Raimi
Pääosissa: Alison Lohman, Justin Long, Lorna Raver
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2009


- I beg... and you shame me?


Ylennyksestä haaveileva laina-asioita pankissa hoitava Christine Brown (Alison Lohman) saa asiakkaakseen vanhan mustalaisnaisen rouva Garnushin (Lorna Raver), joka pyytää lykkäystä lainansa maksamiseen. Hän on kuitenkin saanut lykkäystä jo kahdesti, joten Christine epää lykkäyspyynnön. Kostoksi Garnush kiroaa tämän ja Christinen on turvauduttava meedio Shaun San Denan apuun, jotta välttyisi joutumasta vedetyksi Helvettiin, mikä osoittautuu helpommin sanotuksi kuin tehdyksi...

Kahta ekaa Evil Deadiä ja ensimmäistä Spider-Mania lukuun ottamatta en ole Sam Raimin ohjauksia nähnyt, mutta silti kykenin tunnistamaan Drag me to Hellistä Raimille ominaisia piirteitä. Tämä tarkoittaa sitä, että Raimin ystävät saattavat pitää Drag me to Hellistä. Minä ainakin pidin.

Tarina ei sinällään loistanut tuoreudellaan, sillä näitä kiroustarinoita on nähty yksi jos toinenkin. Kuitenkin toteutus oli tehty niin hyvin, että tarinan parissa viihtyi. Iso osansa tällä oli tietenkin näillä yliluonnollisilla asioilla ja taistelukohtauksilla, jotka oli vedetty selvästi yli raimimaiseen tyyliin. Näille kohtauksille sai todellakin nauraa tämän tästä, kuten oli tarkoitettukin ja hauskoja kohtauksia riitti muuallekin. Juonenkehitys tapaili muista kirousleffoista tuttuja polkuja melkein loppuun asti. Loppuratkaisu oli kaikessa tylyydessäänkin hyvä ja ehkä hivenen yllättäväkin. Itsellä kun mielessä oli loppuratkaisu, jota pyöriteltiin hetken siellä kahvilassa, mutta se ehkä olisi ollut turhankin kliseinen. Mene ja tiedä, hyvä näinkin.

Minulla meni koko elokuva siihen, että mietin, missä olen nähnyt Justin Longin aiemmin (vastaus: Ed-sarjassa) ja se hieman häiritsi muiden näyttelijöiden suoritusten tiirailemista, mutta sen verran kun tuli katseltua, niin aika mukiinmeneviä olivat elokuvan kärkinäyttelijät kauhuelokuvanäyttelijöiksi. Ei minulla ainakaan jäänyt valittamista yhdestäkään.

Pisteitä: 3,5/5

Tieto

Alkuperäinen nimi: Knowing
Ohjaus: Alex Proyas
Käsikirjoitus: Ryne Douglas Pearson, Juliet Snowden, Stiles White
Pääosissa: Nicolas Cage, Chandler Canterbury, Rose Byrne
Valmistusmaa: Yhdysvallat, Iso-Britannia
Ilmestymisvuosi: 2009


- Stay with me. I know how this sounds, but I've mapped these numbers to the dates of every major global disaster from the last 50 years in perfect sequence. Earthquakes, fires, tsunamis... The next number on the chain predicts that tomorrow, somewhere on the planet, 81 people are going to die, in some kind of tragedy.


Uuden koulun avajaisia juhlistamaan oppilaat saavat tehtäväkseen piirtää tulevaisuuden sellaiseksi kuin he sen kuvittelevat, jonka jälkeen piirrokset laitetaan maahan aikakapseliin viideksikymmeneksi vuodeksi. Idean takana ollut Lucinda (Lara Robinson) ei kuitenkaan piirrä kuvia, vaan hän kirjoittaa paperillisen numeroita, jotka tuntuvat täysin satunnaisilta. Kun aikakapseli avataan, MIT:n professori John Koestler (Nicolas Cage) saa tuon paperin käsiinsä ja tajuaa, että numerot näyttävät monet tulevat (tai nykyajasta katsoen menneet) onnettomuudet tai muut katastrofit, jotka vaativat paljon ihmishenkiä. John huomaa myös, etteivät kaikki paperissa ilmoitetut päivämäärät ole suinkaan jo mennyt ohi, mutta onnistuuko hän estämään tulevia onnettomuuksia?

Tieto on elokuva, josta innostuin kuukausia sitten nähtyäni elokuvan trailerin ja sen perusteella odotin vähintäänkin kohtalaisen hyvää scifipätkää, mutta odotuksiani ei tällä(kään) kertaa palkittu, sillä Tieto on loppujen lopuksi varsin keskinkertainen tuotos, vaikkei umpisurkea pätkä ollutkaan. Elokuvan idea sinänsä on ihan mukiinmenevä, mutta idealangoista ei olla oikein osattu kasata toimivaa kokonaisuutta.

Jos nyt lähdetään liikkeelle alkukohtauksesta eli tästä Lucinda-jaksosta, niin "äänet kertovat" -teema tuntui jollain tapaa kliseiseltä. Muutenkin Lucindan käyttäytyminen olisi sopinut paremmin johonkin kauhuelokuvaan enemmän kuin tällaiseen scifistiseen elokuvaan. Lucindan korvaaminen vaikkapa jollain autistilla olisi sekin ollut parempi vaihtoehto, joskin sekin aika käytetty idea, kuin nämä päässä kuuluvat äänet. Mitä tulee varsinaiseen tarinaan, niin minusta lähtöidea oli mielenkiintoinen, mutta sitä ei ollut osattu hyödyntää kunnolla. Elokuva sortuu nimittäin melko tavanomaisiin ratkaisuihin, mikä teki elokuvan erinäisistä käänteistä melko ennalta-arvattavia. Lisäksi häiritsi se, ettei esimerkiksi tämän numeropaperin viimeisiä numeroita käsitelty lainkaan ennen kuin vasta loppupuolella; olisi voinut kuvitella, että lopussa olevat kirjaimet olisivat herättäneet Johninkin huomion aiemmin. Tästä kaikesta huolimatta elokuva oli ihan ok, kiitos kiinnostavan lähtöidean, joka kantaa melko pitkälle. Loppukin on ihan kiitettävän tyly, vaikka Abbyn (Lara Robinson) äänten kuulemisen selvittyä melko helposti arvattavissa, ja tähän loppuratkaisuun katsojaa johdatellaan pienin vihjauksin läpi elokuvan.

Elokuva oli selvästi tehty Nicolas Cagen näyttelemän Johnin ympärille ja siten muut näyttelijät jäivät elokuvassa vähän taka-alalle. Tästä johtuen oikeastaan muiden kuin Cagen roolisuoritus ei jäänyt mieleen, eikä hänenkään mitenkään hirveän positiivisena. Tai siis, Cage näyttelee roolinsa ihan kelvollisesti, mutta näyttelijänä hän on jäänyt viime aikoina hivenen yksiulotteiseksi ja siten hän ei tässäkään elokuvassa varsinaisesti loista.

Pisteitä: 2,5/5

perjantai 19. kesäkuuta 2009

Antichrist

Alkuperäinen nimi: Antichrist
Ohjaus: Lars von Trier
Käsikirjoitus: Lars von Trier
Pääosissa: Willem Dafoe, Charlotte Gainsbourgh
Valmistusmaa: Tanska, Saksa, Ranska, Ruotsi, Italia, Puola
Ilmestymisvuosi: 2009


- What do you think is supposed to happen in the woods?


Pariskunnan pieni lapsi kuolee tapaturmaisesti, mikä murentaa molempien maailman. Varsinkin nainen (Charlotte Gainbourgh) masentuu todella pahasti ja hänen psykiatrimiehensä (Willem Dafoe) yrittää saada vaimonsa pois masentuneisuuden aallokosta. He lähtevät syrjäiselle metsämökilleen, Edeniin, jossa he yrittävät saada elämänsä takaisin raiteilleen, mutta tapahtumat menevät aina vain karmaisevampaan suuntaan...

Sattumalta tulin katsoneeksi tämän elokuvan parin tuttuni seurassa ja elokuvan jälkeen he sanoivat pitäneensä elokuvasta melko paljon, kun taas minusta tämä oli vain ihan ok, ei sen enempää, ei sen vähempää. En ole muita von Trierin elokuvia nähnyt, mutta aikeissani on katsoa jossain vaiheessa ainakin Dogville ja Dancer in the dark, mutta ainakaan Antichristin perusteella en odota niiltä minun makuuni sopivia elokuvia. Jostain syystä Antichristin näkemistä olin kuitenkin odotellut jo pitkään, mutta ihan täysin ei odotukset täyttyneet.

Neljään osaan plus prologiin ja epilogiin jaettu tarina alkaa mitä hirveimmällä tavalla. sillä oman pienen lapsen menettäminen on yksi kauheimmista kohtaloista, mitä voin kenellekään kuvitella tapahtuvan. Niinpä elokuvaan pääsi hyvin sisään ja tätä naisen masentuneisuuden kehitystä seurasi kiinnostuneena ja naisen tuskaan kykeni tietyllä tapaa samaistumaan. Tämä mies olikin sitten selvästi yksiulotteisempi hahmo ja vieläpä aika epäuskottavakin. En oikein kyennyt uskoa siihen, että mies alkaa tuosta vain yrittää saada vaimonsa terveeksi samalla kun hän itse käy mielessään ihan samoja asioita lävitse. Jokaisella on oma tapansa käsitellä vaikeita asioita, joten tietenkin voisi ajatella, että terapioimalla vaimoaan mies terapioi samalla myös itseään, mutta jotenkin tämä elokuva ei saanut minua uskomaan tähän teoriaan.

Yksi tämän elokuvan vahvuus piili siinä, ettei alkupuoliskolla todellakaan voinut tietää, mihin elokuva tulisi vielä johtamaan, sillä masentuneisuudesta on niin monta tietä ulos, jos nyt siitä edes eroon päästään lainkaan. Niinpä elokuvassa riitti pieniä yllätyksiä siellä täällä, mutta tällä kertaa nämä yllätysmomentit eivät olleet kovinkaan positiivisia. Tapahtumat siellä mökillä olivat kuin olivatkin lopulta melko epäuskottavia, eivätkä tarjonneet draaman, kauhun tai oikeastaan minkään muunkaan osalta mitään sellaista säväyttävää, joka olisi pitänyt otteessaan kunnolla. Tämä kaikki siitä huolimatta, että minulla ei ollut mitään vaikeuksia uskoa naisen masentuneisuuden tilaa ja mielialavaihteluita. Mitä tulee sitten niihin kohua herättäneisiin rakastelukohtauksiin, niin jos vertaa Hollywood-tuotoksiin, niin olihan niitä paljon, mutta eurooppalaisen elokuvan mittakaavassa ei mitenkään poikkeuksellisen paljon, joskin näitä kohtauksiahan oli karsittu jonkin verran. Ehkä (positiivisessa mielessä) karmein kohtaus oli tämän naisen masturbointikohtaus siellä ulkona. Loppukohtaus jätti jotenkin kylmäksi ja minä en ainakaan ymmärtänyt sitä, joskaan eipä se kokonaisuuden kannalta ollut niin huono juttu.

Eniten elokuvassa kuitenkin loppujen lopuksi häiritsi kuvaustyyli. En tosiaan ole muita von Trierin elokuvia nähnyt, mutta vaikka kuvauspuolellakin oli omat hetkensä, niin kaiken kaikkiaan se ei ollut täysin minulle mieleen. Selvästi poikettiin periamerikkalaisesta kuvaustyylistä, mikä toisaalta oli plussaa, mutta toisaalta kuvaustyyli ei saanut minua pauloihinsa, vaikka omat hetkensä tässäkin tavassa oli.

Ennakkoon olin vähän kavahtanut tietoa siitä, että elokuvassa olisi vain kaksi (pääasiallista) näyttelijää, mutta yllättävän hyvin tämä ratkaisu toimi. Tässä suuri kiitos kuuluu nimenomaan Charlotte Gainsboroughille, joka tulkitsi masentunutta äitiä todella hienosti. Willem Dafoen ongelma ei ollut niinkään näyttelijäsuorituksessa (hänkin oli hyvä), vaan sen sijaan itse roolihahmo oli toteutettu jotenkin pliisusti. Asiaa ei yhtään auttanut se tosiseikka, että melko alussa minulle tuli Dafoen roolihahmosta mieleen Tommi Korpela ja tämä mielleyhtymä kiusasi minua oikeastaan elokuvan loppuun asti.

Pisteitä: 2,5/5

lauantai 13. kesäkuuta 2009

Terminator - Pelastus

Alkuperäinen nimi: Terminator Salvation
Ohjaus: McG
Käsikirjoitus: John D. Brancato, Michael Ferris
Pääosissa: Christian Bale, Sam Worthington, Moon Bloodgood
Valmistusmaa: Iso-Britannia
Ilmestymisvuosi: 2009


- What should I tell your men when they find out you're gone?

- I'll be back. 

Kuolemaantuomittu Marcus Wrigth (Sam Worthington) luovuttaa ruumiinsa lääketieteellisiin tarkoituksiin vuonna 2003 ja viisitoista vuotta myöhemmin hän on jälleen elossa. Hän tapaa nuoren Kyle Reesen (Anton Yelchin), joka käytännössä pelastaa hänen nahkansa. Marcus haluaa ottaa suunnan kohti Skynetiä, mutta Kyle puolestaan haluaa löytää John Connorin (Christian Bale), vastarintaliikkeen johtajan, jonka äänen Marcus ja Kyle kuulivat radiosta. Matkalla on muitakin mutkia, sillä terminaattorit on ohjelmoitu metsästämään ja tuhoamaan niin John Connorin kuin Kyle Reesen... 

Mitä odotin: nykyajan normin mukaista Hollywood-tusinaräiskettä, jonka terminaattorit olisivat paremmin sopineet johonkin Transformers-elokuvaan. Mitä sain: nykyajan normin mukaista Hollywood-tusinaräiskettä, jonka terminaattorit olisivat paremmin sopineet johonkin Transformers-elokuvaan. Minä todella toivoin, että odotukseni olisi olleet turhan pessimistisiä, mutta ei. Terminator - Pelastus oli melko kehno tuotos, joka en voi oikein suositella Terminaattori-elokuvien ystäville. 

Aloitetaan maailmasta. Okei, post-apokalyptinen maailma ei voi loistaa iloisen kirkkaissa väreissä, mutta silti maailma oli turhan synkkä minun makuuni. Jotenkin iso osa tapahtumista peittyi tuon synkän maailman alle, eikä niistä saanutkaan sitten oikein mitään kunnollista irti. Sitä jäi vain katselemaan tuota lohduttoman synkkää kuvastoa, joka kohtaus kohtaukselta tunki valkokankaan kautta näkoelimiin. 

Mitä tulee sitten tarinaan, niin kyllähän minä tiesin, että ensimmäisten kolmen elokuvan teema oli unohdettu ja nyt keskitytään viimein taistelemaan koneita vastaan siellä tulevaisuudessa, mutta kun tarina vain oli niin onneton, ettei tästä voinut oikein nauttia, vaikka kuinka yritti käsitellä elokuvaa omana itsenäisenä jatko-osana. Osasyynsä tällä oli se, että alusta asti oli selvää, että niin John Connor kuin Kyle Reesekin tulevat selviytymään elossa elokuvan loppuun, mikä vei pohjaa lukuisilta (tylsiltä) toimintakohtauksilta. Ainoa, jonka kohtalo oli edes vähän avoin, oli Marcus, mutta hänenkin arvasi selviytyvän ainakin elokuvan loppuun asti. Elokuvassa oli joitakin viittauksia aiempiin osiin (oliko se bensa-asema sama, johon Terminaattori päättyi?), mikä piristi edes vähän, mutta eivät nekään elokuvaa pelastaneet. Mitä tulee sitten näihin koneisiin, niin kuten sanoin, monet värkit olisivat todellakin sopineet paremmin johonkin Transformersin tapaiseen rämistelyyn ja ehdottomasti surkuhupaisin osoitus elokuvan tasosta oli tämä siltakohtaus, jossa tämä moottoripyöräterminaattori lennähti sopivasti Marcusta ja kumppaneita tulittavaan lentoalukseen. Miten sattuikin! 

Näyttelijöissäkään ei ollut sinänsä hurraamista. Ei sillä, kyllähän heidän roolisuorituksensa sopi hyvin tällaiseen tusinatoimintapätkään, mutta siinä se sitten olikin. Yhdenkään kohdalla ei oikein voinut sanoa, että olisivat tehneet jotenkin huikean moniulotteisen tulkinnan roolihahmonsa osalta. 

Pisteitä: 1,5/5

perjantai 12. kesäkuuta 2009

Jälleen yksi yleinen tiedonanto

Taas Vuodatus-muisteloita:

Niin, nyt on tosiaan 200 leffa- ja tv-sarja-arvostelua koossa, joten aattelin jälleen hiukan valottaa ajatuksiani tämän blogin suhteen ja tulevaisuudennäkymiä.

Kuten joku saattoi huomatakin, niin viimeisen parin viikon aikana blogi ei ole päivittynyt juuri kertaakaan. Tämä ei suinkaan johtunut väsähtämisestä, vaan puhtaasti siitä faktasta, että tuli katseltua nämä viikot Twin Peaksiä, kun sen katsomista alkoi tehdä mieli ihan ylitsepääsemättömän paljon. Olin toki jo talvella ajatellut, että sen aika olisi ehkä kesällä, mutta tarkempi ajankohta pysyi epäselvänä pitkän aikaan. Se tuli kuitenkin nyt ajankohtaiseksi, kun halusin, että se olisi minun 200. arvioni. Eniveis, se huono puoli Twin Peaksin katsomisesta kesällä on se, että Twin Peaks on sellainen sarja, että sitä katselee mieluiten iltamyöhään pimeän aikaan, mitä kesällä ei juuri tahdo riittää. Niinpä Twin Peaksiä tuli katseltua lähinnä öisin, mikä viivästytti sen päättämistä monta kertaa, varsinkin kun en ole toukokuun lopun työkkärikurssin takia saanut minulle mieleistäni unirytmiä kuntoon. Kuitenkin jouduin tästä pimeystilanteesta vähän joustamaan ja aloittamaan Twin Peaks -illat kymmenen tienoilla, että sain katsottua sarjan tähän päivään mennessä.

Tämä pimeän puute vaikuttaa muutenkin mun leffakatseluihin tämän ja ensi kuun aikana, sillä suurin osa leffoistani kuitenkin on kauhupainotteisia, joita tekisi mieli katsella pimeän aikaan, mutta koska pimeyttä ei ole, en kauheasti katsele leffoja seuraavan puolentoista kuukauden aikaan; leffateattereissa kyllä tulee piipahdettua kerran jos toisenkin. Näin varsinkin, kun olen liian jääräpää muuttaakseni päätöstäni leffojen katsomisesta hankkimisjärjestyksessä. Leffojen katsomisen aloittaminen riippuu pimeystilan lisäksi myös kulloisestakin unirytmitilanteesta, sillä jos heinäkuussa olen pääasiassa hereillä kahden aikaan yöllä ilman väsymyksen häivääkään, niin mitä jottei siinä yhden elokuvan ehtisi katsomaan. Kuitenkin leffojen katselu alkaa uudestaan täysipainoisesti vasta siinä vaiheessa, kun kymmenen aikaan rupeaa olemaan jo hämärää.

En minä kuitenkaan täysin toimettomaksi jää näin kesälläkään, sillä tv-sarjoja tulee katseltua ja arvosteltua yksi jos toinenkin ja useimmat näistä tv-sarjoista on vielä sellaisia kevyitä sarjoja, jotka eivät pimeyttä kaipaa. Katsomistiheyttä en kuitenkaan tiedä, kun kuitenkin innostuin tässä Guitar Hero Metallicasta (ja sain juuri Lemmingsin ja Oh no! More Lemmingsinkin PSX:lle), joka tulee viemään aika paljon aikaa vapaa-ajastani seuraavan parin kuukauden aikana. Illat toki omistanen tv-sarjoille silloin, kun en leffoja katso, mutta saas nyt nähdä.

Sitten kun leffojen katselu jälleen alkaa kunnolla, niin sitten hyvin pian sen jälkeen tulee eteeni täysin uudenlainen tilanne noin niin kuin arvostelumielessä. Tuli nimittäin hommattua parit dvd:t, jotka ovat pullollaan 1900-luvun vaihteen tienoilta olevia elokuvia/filmejä, jotka ajalle tyypillisinä olivat käytännössä lyhytfilmejä. En ole vielä lainkaan varma siitä, miten niitä lähtisi arvioimaan, mutta pitkään mietittyäni päätin, että arvostelen jokaisen elokuvan omassa kirjoituksessaan kuten tähänkin saakka, enkä yhdistele niitä jotenkin pötköiksi, mutta arvostelujen muoto saattaa poiketa totutusta. Tähän ratkaisuun päädyin puhtaasti siitä syystä, että mukana on parikin Project 1001 -projektiin kuuluvaa leffaa (Matka kuuhun, Suuri junaryöstö), jotka kuitenkin pitää arvostella omassa kirjoituksessaan, joten ajattelin, että olisi luontevaa kirjoittaa sitten kaikista noista leffoista omat kirjoituksensa. Sen sijaan, että tyytyisin (suurimmassa osassa tapauksista) vain kertomaan mielipiteeni aina käsiteltävänä olevasta leffasta, pyrin myös jotenkin pääsemään tuon ajan ihmisten pään sisälle ja miettiä, miltä ne filmit ovat saattaneet näyttää sen ajan katsojien silmistä. Tämä siitäkin huolimatta, että ihan ensimmäisten filmien kohdalla suuri yleisö ei päässytkään niitä näkemään.

Nyt kuitenkin ennen kuin pääsen noiden tv-sarjojen katsomisen pariin, niin tässä tulee vajaan viikon mittaisen reissun vuoksi pieni katkos tv:n katseluun ja sitä myötä myös arvostelemiseen. Ei kuitenkaan mitään hätää, sillä vielä tänään saattaa tulla yksi arvostelu, jos jaksan mennä leffaan) ja ensi viikollakin saatan leffateatterissa käydä maailmalla liikkuessani, joten siten ensi viikollakin saattaa ainakin yksi arvostelua tiensä tähän blogiin löytää.

Sitten viimeisen yleistiedotteen on tapahtunut joitakin muutoksia vuodatus.netissä, joista minulle tärkeimpänä uudistuksena on tilastojen ilmaantuminen kojelaudalle. Lukijat eivät näihin pääse käsiksi, mutta näin bloginpitäjälle on ollut ihan kiva seurata sitä, miten paljon porukkaa ylipäätään käy sivuilla ja mitä kautta. Näiden tilastojen mukaan normaalina arvosteluviikkona (jolloin olen arvostellut vähintään 4-5 leffaa) täällä on käynyt ehkä keskimäärin 70-80 käyntiä per viikko ja huippulukema on toistaiseksi vähän päälle sadan käynnin verran, joista eri kävijöitä on ollut se noin 70. Iso osa näistä toki on karannut sivuilta yhden sivun läpikäytyään, mutta on silti ihan kiva ollut huomata, että edes joitakin tämäkin blogi kiinnostaa. Palaaviakin kävijöitä kun löytyy tilastojen mukaan iso liuta. Ihan kiintoisaa (minusta), että tuossa viime viikolla, kun blogi ei päivittynyt kertaakaan, sivuilla käytiin kuitenkin lähes 40 kertaa. Jostain kumman syystä nämä käynnit eivät ole johtaneet kommentointeihin *wink wink* .

Näissä tilastoissa minua itseäni on kiinnostanut todellisen kävijämäärän lisäksi hakusanat, joilla mun blogi on löydetty. Aloinkin heti tilastojen tullessa pitämään viikottain päivittyvää listaa hakusanoista ja niiden määrästä lähinnä nähdäkseni, kasvaako niiden määrä sitä mukaa kuin arvosteluja tulee lisää. Ihan näin ei kuitenkaan ole käynyt, sillä seurantajaksolla eniten löytöjä (lähinnä) Googlen kautta on tullut kolmannella viikolla (25 eri hakua), kun seurantaviikkoja on nyt takana 13. Vähiten hakuja löytyi 10. viikolla (13), mutta yleensä näitä hakuja on osunut kohdalle 15-20 per viikko. Entä itse hakusanat sitten? Eniten on haettu selkeästi Pasilaan viittaavia hakusanoja, mutta muita suosittuja haun kohteita ovat olleet muun muassa ehkä hieman yllättäenkin Changeling-elokuva ja sen taustat sekä Arto Paasilinnan kirjat ja niistä tehdyt elokuvat. Myös venäjänkielisestä Googlesta blogini on löydetty, kun joku etsinyt tietoa (kyrillisin kirjaimin) tietoja James Bondista ja parkourista. Osansa hakutuloksista on saanut myös oma "elokuvaraamattuni" 1001 elokuvaa -kirja. Näin loppukevennykseksi voisinkin esittää joitakin eriskummallisimmista hakusanoista, jotka ovat saaneet minut ihmettelemään, miten näillä hakusanoilla minut on löydetty (suluissa omia kommentteja):

hohto king suihin (ööh, okei. Mikäköhän on ollut herralla mielessä?)
miten saa tehtyä itse kauhuelokuva maskit (tällaista tietoa ei valitettavasti taida sivuiltani löytyä)
vanhoja pornoelokuvia 1920-luvulta (ööh, näistä minulla ei taida oikein olla kokemusta, valitet... ei kun ei mitään)
(sotilas or varusmies or alokas or sotilaat or varusmiehet or alokkaat or sotilaan 
or varusmiehen or alokkaan or sotilasta or varusmiestä or alokasta or) (naiset or nainen or tytöt) 
(olisikohan tämänkin haun voinut tehdä lyhyemmin; näitä löytyy toinen samankaltainen)
"ole ollut tyttöystävää" (minun blogin kautta varmasti sellainenkin löytyy, hih)
etsitään lapsinäyttelijöitä musikaaliin 2009 (tämä on ollut jotenkin hellyyttävin haku tähän mennessä jollain tapaa)
lucky luke albumit ilmestymisjärjestys (tämä oli vain muuten vain hauska. Kategoriointi auttaa tällaisten hakujen esiintymisten kanssa, 
vaikka itse Lucky Lukea ei (ennen tätä kirjoitusta) esiinny yhdessäkään kirjoituksessa)
kolhiintunut säilykepurkki (hihi, että tällainenkin osunut kohdalle) 

Mutta joo, jatkakaahan sivuilla käyntiä ja kommentoikaa. Minä kiitän. :)

Twin Peaks

Alkuperäinen nimi: Twin Peaks
Ohjaus: David Lynch, Leslie Linka Glatter, Caleb Deschanel ym.
Käsikirjoitus: Mark Frost, David Lynch, Harley Peyton ym.
Pääosissa: Kyle MacLachlan, Michael Ontkean, Mädchen Amick ym.
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1991
 

- Twin Peaks is different. A long way from the world. You've noticed that.
- Yes I have.
- And that's exactly the way we like it. But there's a back end to that that's kind of different too. Maybe that's the price we pay for all the good things.

- What would that be?
- There's a sort of evil out there. Something very, very strange in these old woods. Call it what you want: a darkness, a presence. It takes many forms, but it's been out there for as long as anyone can remember. And we've always been here to fight it.

JÄLLEEN KERRAN MUISTUTTAISIN SPOILEREISTA! EI KANNATA LUKEA TÄTÄ, JOS HALUAA VÄLTTYÄ NIILTÄ!

Lukiolaistyttö Laura Palmer (Sheryl Lee) löydetään murhattuna, mikä järkyttää Twin Peaksin asukkaat. Tapausta tutkimaan saapuu FBI-agentti Dale Cooper (Kyle MacLachlan), mutta huomaa pian, ettei tapauksen selvittely ole niin yksinkertaista kuin voisi kuvitella, sillä Twin Peaks on täynnä salailevia, kieroilevia ja toisiaan pettäviä asukkaita ja niinpä johtolankojen punominen yhteen on hyvin vaikeaa, varsinkin kun kaiken lisäksi Twin Peaksin metsissä tuntuisi asustavan jonkinasteinen pahuus...

Tällä kertaa kuukauden WANHAn arvostelu on poikkeuksellisesti tv-sarja ja kun kyseessä on kuitenkin 200. arvostelu, niin mikä sopisikaan paremmin katsottavaksi kuin Twin Peaks, yksi ehdottomista suosikkisarjoistani. Sarjan ja tapahtumien luonteen vuoksi arvioin koko sarjan kerralla sen sijaan, että arvostelisin sarjan yksi kausi kerrallaan.

Olen nähnyt Twin Peaksin tätä ennen puolitoista kertaa (tv:stä tullessaan Maikkarin ja Subin pompottelun takia jäi kakkoskausi kesken) ja edellinen katsomiskerta jätti kyllä melkein lähtemättömän vaikutuksen allekirjoittaneeseen. Muistan nimittäin elävästi sen, kuinka aina nähdessäni ABC:n peukkulogon mieleeni tulvahti aina Dale Cooperin ja tämän peukunnäyttö tilanteessa kuin tilanteessa. Muutenkin sarjan tapahtumat pysyivät pitkään muistissani, vaikka ilokseni huomasin, että varsinkin loppupuolella oli paljon asioita, joita en muistanut.

Aloitetaan sellaisesta pikkuasiasta kuin alkutekstit. Mietin asiaa edellisellä katsomiskerralla ja mietin sitä jälleen, mutta en ole vielä selvittänyt sitä, miksi näyttelijät on ryhmitelty kolmeen osaan. Tai siis, ensin on alkutunnarin aikana ilmoitettu ne selvimmät päähenkilöt "Starring"-alaotsikon alla, mutta sitten taas alkutunnarin jälkeen tulee toinen "Starring"-osio ennen kuin päästään niihin vieraileviin tähtiin. Eli miksei henkilöt, jotka kuitenkin ovat pääasiassa läpi sarjan mukana, ei voitu niputtaa yhden listan alle? Ei haluttu tehdä noin puolitoista minuuttia kestävästä alkutunnarista pidempää?

Mutta itse sarjaan. Twin Peaks on suorastaan nerokas sarja, josta ei puutu jännitystä, huumoria, draamaa taikka outouksia. Nämä kaikki on hyvin sopusoinnussa keskenään, eikä yksikään osa-alue pääse liian ratkaisevaksi. Jonkin jännitystä tihkuvan kohdan jälkeen saattaa tulla hyvinkin humoristinen tai draamapitoinen kohtaus, mikä antaa sopivasti vastapainoa sille jännittävälle kohtaukselle. Nämä outoudetkin ovat iso osa Twin Peaksin viehätystä, eikä siten ainakaan allekirjoittaneelle aiheuta silmien pyörittelyä tai vastaavaa; NE KUULUVAT SARJAAN! Ihan yhtä oudoiksi tapahtumat eivät kuitenkaan mene kuin Lynchin elokuvissa parhaimmillaan/pahimmillaan.

Tarinasta sen verran, että kun sarja alkaa, niin näemme yhden jos toisenkin hahmon omissa puuhissaan, eikä alussa voi mitenkään päätellä sitä, mihin sarja nämä hahmot lopulta johtaakaan ja tämä jos mikä on positiivista ja jättää siten paljon tilaa yllätyksille. Sillä vaikka näennäisesti seurataankin (alussa) Laura Palmerin murhatutkimusta, niin samalla setvitään Twin Peaksin asukkaiden ihmissuhdekoukeroita ja vehkeilyjä, jotka johtavat mitä eriskummallisiin lopputuloksiin. Tarinassa riittää sen verran erinäisiä juonenkäänteitä, ettei meno hyydy tylsäksi missään vaiheessa, ei edes sen jälkeen, kun Lauran murhatutkimuksista päästään ja sarja alkaa keskittyä tapaus Windom Earleen (Kenneth Welsh), vaikka totuuden nimissä onkin myönnettävä, että ensimmäisellä katselukerralla tämä suunnanvaihdos vähän häiritsi. Nyt toisella katselukerralla tiesi heti, mitä on odotettavissa, joten sillä ei tarvinnut vaivata päätään, vaikka vähän mietityttikin, mihin sarja olisikaan edennyt, jos Laura Palmerin murha ei olisikaan selvinnyt koskaan, niin kuin alunperin oli ollut tarkoitus. Mitä tulee sitten viimeisen jakson tapahtumiin, niin sekin tarjosi erinäisten hahmojen kohtaloille suurehkoja yllätyksiä, eikä vähiten juuri Dale Cooperille. Matto todellakin vetäistään aika komeasti katsojan jalkojen alta, minkä toisn sain ikäväkseni tietää jo ennen kuin olin nähnyt jaksoakaan tätä sarjaa.

Näyttelijöistä on vaikeaa sanoa yhtä suosikkia, sillä kaikki onnistuivat rooleistaan kiitettävästi. Hahmogalleria oli runsas ja siten toisistaan erilaisia hahmoja riittikin ihailtavaksi. Yksikään hahmo ei oikeastaan tuntunut turhalta, vaan jokainen hahmo tuntui sopivan hyvin Twin Peaksin ihanan outoon maailmaan. Sarjassa nimittäin riittää paljon normaalista tv-kuvastosta poikkeavia hahmoja, mutta ne eivät haittaa yhtään Twin Peaksin tapauksessa. Hahmot nimittäin ovat juuri niin oudon kiehtovia kuin itse sarjakin ja kun niitä tulkitsevat näyttelijät olivat hyviä, niin eipä minulla juuri valittamista jäänyt.

Twin Peaks on todellakin sarja, jonka tapahtumien pariin pitää päästä aina aika-ajoin uudestaan. Olin jo jokusen kuukauden odotellut pääseväni jälleen Twin Peaksin maailmaan ja tiedän jo nyt, että tämä sama kuvio toistuu aina epäsäännöllisen väliajoin uudestaan ja uudestaan. Ihana sarja.

Pisteitä: 5/5

maanantai 1. kesäkuuta 2009

Kärpästen herra

Alkuperäinen nimi: Lord of the Flies
Ohjaus: Peter Brook
Käsikirjoitus: Peter Brook
Pääosissa: James Aubrey, Tom Chapin, Hugh Edwards
Valmistusmaa: Iso-Britannia
Ilmestymisvuosi: 1963


- Maybe it was a beast...

- Listen to him. He's got the cochlea.
- What I mean is, maybe it's only us.

Sisäoppilaitoksen poikaoppilaita lennättävä lentokone putoaa autiolle saarelle. Lennolla olleet aikuiset kuolivat ja vain iso joukko poikia selviää hengissä. He yrittävät selviytyä saarella parhaansa mukaan, mutta villi luonto ja aikuisten puute johtavat pikku hiljaa poikien villiintymiseen ja pojat jakaantuvatkin kahteen eri leiriin: Demokratiaa kannattavan Ralphin (James Aubrey) ja diktaturimaisempaa otetta kannattavan Jackin (Tom Chapin) leiriin...

Kärpästen herra perustuu William Goldingin menestysromaaniin, josta on tehty filmatisointeja kaksi ja tämä käsittelyn alla oleva elokuva on kuulemma näistä kahdesta se uskollisempi versio. Itse en ole kirjaa lukenut ja siitä johtuen minulla olikin hieman vääränlainen kuva tämän juonesta. Tai no ei oikeastaan, mutta poikia luulin olemaan yhteensä kolme, eikä toistakymmentä. Elokuva oli kuitenkin ihan mainio kokonaisuus.

Alulle täytyy kyllä antaa vähän miinusta. Elokuva alkaa saarelta, mutta sitä ennen käydään sisäoppilaitoksessa ja lentokoneessa piirrettyinä still-kuvina, mikä oli harvinaisen köyhän oloinen ratkaisu. Itse tarina oli kyllä ihan hyvä, vaikka välillä kävikin sellainen pelko mielessä, että kirjan tarina olisi laimennettu enemmän lapsille sopivasti. Näin ei kuitenkaan onneksi ollut, vaan elokuvan tarina sopi aikuisellekin oikein hyvin. Lasten ajatuksenjuoksu välillä nauratti, kun vaikka kuinka vakavalla asialla oltiinkin, niin silti riitti aikaa myös hauskanpitoon. Sitten taas paikoittain elokuva oli varsin karmiva, kun osasta lapsista tuli vähitellen yhä vain villimpiä. Sitä oikein jäi pohtimaan sitä, mitä saa pienet lapset käyttäytymään tuolla tavalla. Välillä kyllä häiritsi se tosiasia, ettei kunnolla käynyt ilmi, kuinka kauan aikaa oikein vietettiin aikaa ja kuinka kauan eri tapahtumien välillä kului aikaa. Elokuva oli kuitenkin sen verran mielenkiintoinen, että täytyykin joku kerta käydä lainaamassa kirja kirjastosta.

Näyttelijät olivat ihan tarpeeksi uskottavia rooleissaan, vaikka pientä pökkelömäisyyttäkin välillä esiintyi. James Aubrey Ralphina oli hyvä, mutta hän tuntui hivenen liian rauhalliselta. Tom Chapin suoriutui hänkin ihan kiitettävästi, eikä pahaa sanottavaa sinänsä ole Piggyä näytelleestä Hugh Edwardsistakaan. Vaikka muut lapset olivatkin ihan kohtuullisia, niin silti he jäivät selvästi tämän kolmikon varjoon.

Pisteitä: 3,5/5