tiistai 12. toukokuuta 2009

Project 1001, osa 32/1001: Rebekka

Alkuperäinen nimi: Rebecca
Ohjaus: Alfred Hitchcock
Käsikirjoitus: Robert E. Sherwood, Joan Harrison
Pääosissa: Joan Fontaine, Laurence Olivier, Judith Anderson
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1940


- You wouldn't think she'd been gone so long, would you? Sometimes, when I walk along the corridor, I fancy I hear her just behind me. That quick light step, I couldn't mistake it anywhere. It's not only in this room, it's in all the rooms in the house. I can almost hear it now.


Nuori nainen (Joan Fontaine) on emäntänsä Edythe Van Hopperin (Florence Bates) seuralaisena Monte Carlossa, kun hän tapaa herra "Maxim" de Winterin (Laurence Olivier), joka on menettänyt vuosi sitten vaimonsa, Rebekan, merionnettomuudessa. Nainen ja Maxim rakastuvat ja menevät naimisiin, jonka vuoksi de Winter vie uuden rouva de Winterin hänen suureen kartanoonsa. Uusi rouva de Winter yrittää asettua taloksi, mutta Rebekan kuoleman varjo seuraa talossa joka paikkaan.

Kun esittelin Project 1001 -urakkani, kerroin jo tuolloin ajatukseni siitä, että en varmasti tule pitämään kaikista 1001 elokuvaa -kirjaan listatuista elokuvista. Kuitenkin jos totta puhutaan, niin en uskonut, että todellisia pettymyksiä vastaan tulisi kovin pian ja vielä vähemmän olisin uskonut siihen, että yhden suosikkiohjaajani elokuva voisi olla näin valtaisa pettymys. Rebekka sellainen kuitenkin oli. Rebekka on IMDB:n sivulla tällä hetkellä kaikkien aikojen leffalistalla sijalla 79 ja mitä tuota vähän googletin, niin tuntuu elokuva olevan monien suosikki, mutta minulle itselleni Rebekka edustaa yhtä Hitchcockin heikoimmista elokuvista.

Elokuvan alkaessa ei oikeastaan tiedä, mihin suuntaan tarina lähtee kehittymään. Alussa näemme Manderlayn kartanon pimeässä ja paljastuu päähenkilön uneksi ja siitä alkaa varsinainen tarina yhtenä pitkänä takaumana. Alussa tapahtumien yllä leijuu monenlaisia kysymyksiä, kuten onko Rebecca oikeasti kuollut, ja jos on, mitä hänelle oikeasti tapahtuu ja kummitteleeko hän talossa. Myöskin rouva Danversin osuus mietitytti. Näiden kysymysten olemassaolo oikeastaan olivat koko elokuvan ainoa valopilkku ja toikin kartanossa kuljeskeluun pientä kaivattua tunnelmaa. Muu elokuvasta olikin sitten jo selvästi tylsempää.

Uuden rouva de Winterin ja Maximin tutustumissessiot tuntuivat hyvin kömpelöiltä, eikä pääparin keskinäinen kemia tuntunut oikeastaan aidolta missään vaiheessa. Tarinaan oli upotettu hahmo jos toinenkin, joiden tarkoituksena oli vain ja ainoastaan paljastaa Rebecan kohtalosta aina vain vähän enemmän uudelle rouva de Winterille. Tämä sai elokuvan välillä tuntumaan vähän sillisalaatilta. Tuntui kuin Hitchcockilla ei olisi ollut selkeää kuvaa siitä, millainen elokuvasta pitäisi tulla, joten hän sotki elokuvaan "vähän kaikkea" . Tässä "seikkaillaan" Monte Carlon ja Manderlayn kartanon lisäksi rannalla haaksirikkoisten etsinnässä, jonkinasteisessa tutkintahuoneessa, majatalossa sekä lopulta erään lääkärin luona. Vaikka sinänsä tarina eteneekin johdonmukaisesti, siitä puuttuu sielu kokonaan ja tuntui kuin katsojaa olisi oikein kädestä pitäen opastettu lähemmäs mysteerin ratkaisua siirtymällä aina uuteen miljööseen. Todellinen aallonpohja koetaan, kun Maxim selittää juurta jaksain uudelle rouva de Winterille, miten kaikki tapahtui ja elokuva meni tässä kohtaa hirveäksi selittelyksi. Tästä pääsemmekin ehkä elokuvan suurimpaan ongelmaan: Rebekka on yli kaksituntisena elokuva auttamatta ihan liian pitkä. Puoli tuntia kun olisi pois leikattu, niin elokuvakin olisi voinut olla vähän parempi.

Laurence Olivier ja Joan Fontaine ei kumpikaan oikeastaan vakuuttanut allekirjoittanutta, vaan he tuntuivat molemmat aika teennäisiltä. Parhaiten roolistaan suoriutui Judith Anderson, jonka suoritus rouva Danversina tuntui heti ensikohtaamisesta lähtien kovinkin karmivalta.

Pisteitä: 1,5/5

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti