sunnuntai 31. toukokuuta 2009

Star Trek

Alkuperäinen nimi: Star Trek
Ohjaus: J. J. Abrams
Käsikirjoitus: Roberto Orci, Alex Kurtzman
Pääosissa: Chris Pine, Zachary Quinto, Eric Bana
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2009


- You know, traveling through time, changing history... that's cheating.

- A trick I learned from an old friend.

On vuosi 2233. Avaruusalus USS Kelvin joutuu Romulus-planeetalta lähtöisin olevan aluksen tulilinjalle. Aluksen kapteeni Nero pakottaa USS Kelvinin kapteenin Richard Robaun (Faran Tahir) tulemaan alukselle, jolloin Kelvin jää George Kirkin (Chris Hemsworth) johdettavaksi. Nero yrittää saada Robaulta tietoa lähettiläs Spockin (Zachary Quinto, Leonard Nimoy) olinpaikasta, mutta kun hän ei sitä saa, hän tappaa Robaun. Silloin Kelviniä aletaan evakuoida, mutta George Kirk jää antamaan pakeneville miehistön jäsenille suojatulta ja hän kuolee. Yksi evakuoinnista hengissä selvinnyt on hänen vaimonsa, joka synnyttää pakosukkulassa pojan, joka parikymmenen vuoden päästä tulisi seuraamaan isänsä jalanjälkiä. Tuo poika on James Tiberius Kirk, tuleva tähtialus USS Enterprisen kapteeni...

Olin vähän kahden vaiheilla, että menenkö katsomaan Viimeisen talon vasemmalta vai tämän, mutta näin jälkikäteen onnittelin itseäni päätöksestä mennä katsomaan Star Trek. En ole trekkeri ja siten tietoni Star Trekeistä ovatkin hyvin vajavaisia, mutta siitä huolimatta tämä onnistui olemaan varsin viihdyttävä paketti.

Tarina on toteutettu varsin mallikkaasti. Juoni etenee Kirkin isän kuolemasta Kirkin nuoruuden päivien kautta aina niihin päiviin, kun hänestä tulee USS Enterprisen kapteeni (tämä Kirkin tulevaisuus on niin itsestäänselvyys, että uskallan paljastaa sen tässä). Tämä kaikki tehdään mielenkiintoisesti, joskin täytyy myöntää, että nuoren Kirkin kaahailun mielenkiintoisuudessa suurin syy löytyy taustalla soivasta Beastie Boysin Sabotagesta. Sitten kun päästään elokuvan varsinaiseen "nykyhetkeen", niin se onnistuu kertomaan melko eheän tarinan siitä, kuinka Kirk ja Spock vähitellen oppivat tulemaan toimeen keskenään. Tätä oli varsin mukava katsella, vaikka se lumiplaneettaepisodi olikin ehkä hivenen turhan tyly. Tarinaan oli upotettu paljon viittauksia vanhoihin Star Trek -filmatisointeihin ja varmasti enemmän kuin allekirjoittanut kykeni tunnistamaan (oliko se yksi avaruusasema DS9?).

Näyttelijät olivat myöskin pääosin ihan onnistuneita. Pientä lisäsärmää olisin ehkä kaivannut Chris Pinelta, mutta muuten ei juuri valittamista ollut. Varsinkin Zachary Quinto onnistui olemaan uskottava Spockina ja ellen tietäisi sen olevan mahdotonta, olisin voinut luulla sitä alkuperäiseksi Spockiksi. Se alkuperäinen Spock eli Leonard Nimoy saatiin hänkin mukaan elokuvaan ja kyllähän häntä mielellään katsoi ja selvästi tunnisti sen aidon Spockin (meinasin kirjoittaa "ainoan oikean", mutta se ei olisi tehnyt oikeutta Quinton roolisuoritukselle). Monia tuttuja hahmoja vanhemmista Star Trekeistä niin ikään vilahteli siellä täällä ja sellaisiakin, joita en muistanut etukäteen (noloimpana esimerkkinä Scotty) ja kaikkia en muistanut edes elokuvan jälkeenkään. Ehkä suurimman osan kyllä.

Star Trekin uudesta tulemisesta on tullut J. J. Abramsin käsissä kaikinpuolin viihdyttävä paketti, vaikkei varsinainen mestariteos olekaan, ja vaikka varsinkin alkuperäisen sarjan ja elokuvien laatu olikin vähän mitä sattuu, niin kyllä tämä elokuva onnistui herättämään halun päästä katsomaan myös noita vanhempia osia.

Pisteitä: 4/5

lauantai 30. toukokuuta 2009

Lapinlahden Linnut: Seitsemän kuolemansyntiä

Alkuperäinen nimi: Lapinlahden Linnut: Seitsemän kuolemansyntiä
Ohjaus: Pentti Kotkaniemi, Pertti Melasniemi
Käsikirjoitus: Lapinlahden Linnut
Pääosissa: Lapinlahden Linnut
Valmistusmaa: Suomi
Ilmestymisvuosi: 1988


- Kyllä suomalainen miesvartalo on sitten kaunis.

Pidin Lapinlahden lintujen toista sketsisarjaa Maailman kahdeksan ihmettä -sarjaa ihan mukiinmenevänä sarjana ja nyt oli vuorossa sitten heidän ensimmäinen sarjansa Seitsemän kuolemansyntiä. Hankkimisijärjestyksestä johtuen tuli katsottua tuo toinen sarja ensin ja hyvä niin, sillä mikäli olisin nähnyt Seitsemän kuolemansyntiä ensin, niin Maailman kahdeksan ihmiettä -sarjan aloittaminen olisi tuntunut todella pakkopullalta. Seitsemän kuolemansynti nimittäin oli hirveän tylsä, eikä naurattanut kuin todella harvoin.

Sketsit olivat pääosin huonoja, eikä todellisia huippuhetkiä osunut eteen yhtäkään. Ratkaisuja asuntopulaan sentään tarjosi joitakin nauruja, mutta kaukana oltiin jopa Maailman kahdeksan ihmettä -sarjan tasosta. Mitään periaatteellista inhoa minulla ei ole toistuvia sketsejä vastaan, mutta jos ne on yhtä onnettomia ja tylsiä kuin tässä sarjassa, niin ei hyvää kesää. Laulutkin olivat pääasiassa huonompia kuin tämän seuraajassa ja ottaen huomioon laulujen suuren määrän viimeisessä jaksossa, niin ilmeisesti sketsien suhteen ideat olivat jo aika vähissä. Kokonaisuutena sarja oli siis melko kömpelö ja onneksi petrasivat paljon seuraavaan sarjaan. Kuudestilaukeava on vielä näkemättä, mutta jos sen ostamisesta pitäisi tehdä päätös Seitsemäm kuolemansyntiä -sarjan perusteella, niin saattaisi jäädä ostamatta.

Itse asiassa dvd:n parasta antia oli ilmeisesti brittiläistä tuotantoa oleva Tarrant on TV, jossa naureskeltiin jaksolle, jonka Yle oli lähettänyt Montreaux'n tv-gaalaan 1989. Tässä lyhyessä katsauksessa ihmeteltiin sitä, että miten suomalaiset voivat nauraa tällaiselle huumorile ja hauskaahan tämä oli juuri siitä syystä, kun oikeasti sarja ei naurattanut juuri lainkaan.

Pisteitä: 1,5/5

Planet Terror

Alkuperäinen nimi: Planet Terror
Ohjaus: Robert Rodriguez
Käsikirjoitus: Robert Rodriguez
Pääosissa: Rose McGowan, Freddy Rodriguez, Josh Brolin
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2007

- I'm gonna eat your brains and gain your knowledge.

Jonkinsortin biokemiallista ainetta pääsee valloilleen pienen kyläpahasen lähistöllä. Tämä aine tekee sille altistuneesta zombin ja zombien kautta tartunta etenee salaman lailla pitkin kylää niin, ettei kukaan ole turvassa. Kuitenkin pieni ryhmä tartunnan välttäneistä ryhtyy vastarintaan johtajanaan ase-ekspertti Wray (Freddy Rodriguez), mikä tietää hyvin paljon verta, verta ja verta...

Planet Terror on Rodriguezin osa hänen ja Quentin Tarantinon Grindhouse-yhteisprojektista, joka julkaistiin Yhdysvallossa yhdessä osassa, mutta nähtiin täällä Euroopan puolella kahdessa osassa. Tarantinon puoli Death Proof on arvioitu täällä. Death Proofin nähneenä suhtauduin tähän hieman epäillen, mutta loppujen lopuksi tää oli ihan hauska zombielokuva, kunhan tähän ei tosiaan suhtautunut turhan vakavasti.

Sillä onhan se myönnettävä, että tarinahan tässä elokuvassa oli ihan samantekevä, eikä siihen todellakaan kannata yrittää keskittyä. Elokuvan päähuomio on nimittäin kohdistettu zombeihin, niiden aivan päättömään rellestelyyn sekä niiden täysin älyvapaaseen lahtaamiseen. Tästä elokuvasta siten onkin aivan turha hakea mitään filosofista aspektia tai elämää suurempia kysymyksiä, sillä tämä elokuva on tehty viihdyttämään ja siinä se onnistuu todella hyvin. El Wray, Cherryn (Rose McGowanin) asejalka ja monet muut tarinan päättömyydet ovat niin hulvattoman hauskoja, että elokuvan parissa viihtyy väkisinkin. Elokuvan ammuskelut ja suolenlentämiset oli vedetty niin yli, että turhan runsas veren määrä ei haitannut juuri lainkaan.

Jotenkin olin onnistunut missaamaan tähän päivään asti sen tosiasian, että elokuvassa esiintyy Bruce Willis. Okei, eihän hän kovin isossa roolissa ollut, mutta silti en ollut häntä tunnistanut edes kansikotelon kuvastakaan. Olisi hän voinut puolestani olla isommassakin roolissa. Myös Lost-sarjasta tuttu Naveen Andrews nähdään elokuvassa sivuosassa, joka kyllä tuo hänen Lostissa esittämänsä Sayidin mieleen. Päähenkilöt Freddy Rodriguez ja Rose McGowarn olivat rooleissaan ihan hyviä, ottaen nyt huomioon kuitenkin sen faktan, että elokuvan kuvaus oli hyvin 70-lukulaista.

Pisteitä: 3,5/5

perjantai 29. toukokuuta 2009

Jurassic Park III

Alkuperäinen nimi: Jurassic Park III
Ohjaus: Joe Johnston
Käsikirjoitus: Peter Buchman, Alexander Payne, Jim Taylor
Pääosissa: Sam Neill, William H. Macy, Téa Leoni
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2001


- This is how you make dinosaurs?

- No, this is how you play God.

Nuori Eric (Trevor Morgan) katoaa kakkososasta tutulle dinosaurussaarelle ja tämän vanhemmat Paul ja Amanda (William H. Macy ja Téa Leoni) lähtevät pelastamaan tätä. He huijaavat mukaansa Jurassic Parkista hengissä selvinneen Alan Grantin (Sam Neill) ja tämän assistentin Billyn (Alessandro Nivola). Heidän koneensa kuitenkin tuhoutuu ja niinpä heidän on löydettävä tiensä turvaan, mutta myöskin Eric pitäisi löytää...

Jurassic Park III oli ainoa trilogian elokuvista, jota en ollut nähnyt ennen tätä viikkoa. Steven Spielberg on poistunut ohjaajan paikalta (hän kyllä toimii edelleen tuottajana) ja hänen tilalleen on tullut Joe Johnston (mm. Kultsi, kutistin kakarat ja Jumanji), ja on se myönnettävä, ei Johnston suinkaan täysin huono valinta ollut, sillä Jurassic Park III oli loppujen lopuksi ihan kelpo pätkä, vaikke ensimmäisen elokvuan tasolle ihan pääsekään.

Tarina oli sinänsä ihan mukiinmenevä. Saarelle menon kanssa ei turhia kiirehditty ja kun viimein sinne päästiin, niin toiminta lähti käyntiin heti, sillä tällä kertaa ei viivytelty tarinan badass-dinon esiintuomisessa. Niinpä loppuelokuvan aikana voidaankin keskittyä lähinnä siihen karkuun juoksemiseen, eikä tarvinnut odotella mitään suuria juonenkäänteitä. Tietenkin tätä elokuvaa vaivasi samat ongelmat kuin ennenkin eli jälleen ne selviytyjät kykeni hyvin aikaisessa vaiheessa, mikä sitten söikin elokuvan tehoa. Kuitenkin ihan kelpo pätkä, eikä vähiten siksi, että elokuva oli tiivistetty alle puoleentoista tuntiin.

Making of -dokumentissa oli juttua siitä, kuinka fanit olivat toivoneet näkevänsä lentoliskoja ja minä ainakin voin yhtyä tähän. Kahta aiempaa elokuvaa katsoessani toivoin lentoliskoja ja mietin kovasti, miten heidän liikkumistaan rajoitettaisiin, mutta loppujen lopuksi lentoliskoja sain odotella tähän elokuvaan asti. Elokuva sitten jättikin niiden kohtalon ihanan avoimeksi.

Jeff Goldblumia ei enää tässä osassa nähdä, mikä on harmi, sillä hän oli todella hyvä Kadonneessa maailmassa, mutta sen sijaan Sam Neill on uusinut roolinsa tohtori Alan Grantina. Hän oli selvästi vanhemman oloinen kuin ensimmäisessä osassa, mutta se mikä tässä pisti silmään, oli se, että Grant näytti välillä ihan köyhän miehen Indiana Jonesilta jopa siinä määrin, että luulen sen olleen syystä tai toisesta tarkoituksellista. Myös Laura Dern elokuvassa nähdään, mutta hän on kyllä ikävän pienessä sivuosassa, sillä häntä olisi mielellään katsonut vähän kauemminkin.

Pisteitä: 2,5/5

keskiviikko 27. toukokuuta 2009

Kadonnut maailma: Jurassic Park

Alkuperäinen nimi: The Lost World: Jurassic Park
Ohjaus: Steven Spielberg
Käsikirjoitus: David Koepp
Pääosissa: Jeff Goldblum, Julianne Moore, Pete Postlethwaite
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1997


- How do we find the adult?

- Just follow the screams.

Jurassic Parkista hengissä selvinnyt Ian Malcolm (Jeff Goldblum) kertoi lehdistölle kokemistaan asioista, mutta hänet leimattiin hulluksi. Nyt hänen tyttöystävänsä Sarah (Julianne Moore) on lähtenyt Jurassic Parkin luojan John Hammondin (Richard Attenborough) palkkaamana syrjäiselle saarelle, jossa hänen on tutkittava siellä löytyviä dinosauruksia, eikä Ianin auta muu kuin lähteä perään. Hänen mukanaan lähtee muutama muu tutkimusmatkalainen ja kaiken lisäksi myös salaa hänen tyttärensä Kelly (Vanessa Lee Chester). Tutkimusryhmän tarkoitus on vain tarkkailla dinosauruksia, mutta kaikki muuttuu, kun Hammondin sukulaispoika Peter Ludlow ((Arliss Howard) tulee saarelle joukkoineen...

Stephen Spielberg palasi Jurassic Parkin pariin neljä vuotta ensimmäisen osan jälkeen. Ensimmäinen elokuva oli ihan kohtuuhyvä seikkailuelokuva, vaikka olikin menettänyt hohdostaan paljon vuosien varrella. Kadonnut maailma: Jurassic Park osoittautui ensimmäistä huonommaksi ja näin nopeasti ajateltuna en muista toista Spielbergin elokuvaa, josta olisin pitänyt yhtä vähän. Olen toki nähnyt tämän elokuvan kerran aiemminkin, mutta en muistanut tästä yhtään mitään ja elokuvan aikanakin vain Kellyn ja Ianin keskustelun muistin nähneeni aiemmin.

Sinänsä tarina alkaa ihan kivasti Ianin ja kumppaneiden tullessa uudelle saarelle. Periaatteessa tässä oli mahdollisuudet vaikka miten huimaan seikkailuun ja itse asiassa ajattelin vielä tässä vaiheessa, että tämä toinen osahan saattaa olla ensimmäistä osaa parempi. Homma kuitenkin lässähtää heti, kun Ludlow joukkoineen saapuu katselunautintoa pilaamaan. Näiden dinometsästys oli vain ja ainoastaan tylsää, eikä pakenemisen alkaessa parantunut yhtään. Aika ajoin minulle tuli mieleen Predator (siinäkin paetaan jotain vaarallista ja vain harvoin näytettävää), vaikkei tämä jäikin valovuosien päähän siitä. Siellä vanhalla radioasemalla mentiinkin sitten melkein jo tahattoman komiikan puolelle. Varsinkin Sarahin kattoseikkailu ja etenkin liikuskelu oli kovin kliseetäyteistä. Myöskin se köysissä roikkuminen oli kaikkea muuta kuin jännittävää. Tähän kun lisätään typerä loppuepisodi San Diegossa, niin on pakko myöntää, että Spielberg todellakin veti tämän elokuvan kohdalla vesiperän. Loppuratkaisu kyllä jossain määrin miellytti.

Kuvauspuoli oli edelleen kunnossa, mitä toki Spielbergin elokuvalta sopiikin odottaa ja jos tarina olisi ollut läheskään yhtä hyvä, niin elokuvassa olisi voinut olla aineksia vaikka mihin. Dinosaurukset näyttivät edelleen hyviltä, eikä maisemissakaan sinänsä valittamista. Edellä mainituissa köysikohtauksessa sekä radioasemakohtauksessa oli kyllä joitakin heikkouksia. Ensimmäisen kohdalla sen matkailuvaunun putoaminen oli toteutettu huonosti eikä lainkaan uskottavaksi - että kehtaankin vaatia dinosauruselokuvalta uskottavuutta. Radioasemalla sitten Kellyn ollessa katonrajassa hänen tukevaan olevat narut näkyvät todella selvästi. Lisäksi San Diegossa oli yksi typerältä näyttävä risteyskohtaus.

Pääosasta elokuvan näyttelijäkaartissa ei ollut samanlaista karismaa kuin ensimmäisessä osassa, mutta Jeff Goldblum oli tässäkin elokuvassa loistava. Itse asiassa hänen hahmonsa Ian Malcolm oli tässä elokuvassa paljon parempi; sarkastisuutta oli vähennetty ja kun sitä oli, se oli selvästi hienovaraisempaa ja Malcolm oli nyt selvästi ensimmäistä osaa kypsemmän (ja siten paremman) oloinen hahmo. Minä muuten olin tähän päivään asti, että Sam Neill olisi uusinut roolinsa, mutta ei näköjään.

Pisteitä: 2/5

maanantai 25. toukokuuta 2009

Project 1001, osa 36/1001: Jurassic Park

Alkuperäinen nimi: Jurassic Park
Ohjaus: Steven Spielberg
Käsikirjoitus: Michael Christon, David Koepp
Pääosissa: Sam Neill, Laura Dern, Jeff Goldblum
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1993


- Do they show intelligence?

- They show extraordinary intelligence, even problem-solving. Especially the big one. We bred eight originally, but when she came in she took over the pride and killed all but two of the others. That one... when she looks at you, you can tell she's working things out.

John Hammond (Richard Attenborough) kutsuu tohtorit Alan Grantin (Sam Neill) ja Ellie Sattlerin (Laura Dern) tutustumaan uusimpaan luomukseensa, joka todella vetää sanattomaksi: dinosauruspuisto Jurassic Parkiin, jonka dinosaurukset ovat aitoja. Kun vielä puistoon tulee Hammondin lapsenlapset, pääsee todellinen tutustuminen alkaa, mutta lähestyvän myrskyn ja epäluotettavan työntekijän vuoksi jokin menee kunnolla pieleen...

Jurassic Park on tullut katsottua kerran jos toisenkin, mutta edellisen kerran taisin katsoa tämän viime vuosituhannen puolella. Tuolloin muistelisin nauttineeni elokuvasta paljon enemmän, mutta en tiedä, johtuuko omasta vai elokuvan ikääntymisestä, mutta ei tämä enää vakuuttanut samalla tavalla kuin silloin joskus, vaikkei sinänsä huono tapaus ollutkaan.

Aloitetaan näistä dinosaurusmaailmasta. Vielä näin yli 15 vuotta myöhemminkin nämä dinosaurukset näyttävät pääosin hyvältä, eikä niistä ole niin valittamista. Tyrannosaurus rex oli varsin vaikuttava tapaus edelleen, mutta eipä raptoritkaan huonoilta vaikuttaneet. Jälkimmäisten liikkuminen ehkä oli välillä huvittavan oloista (ainakin siellä keittiössä), mutta kyllä muuten varsin päteviltä näyttivät. Näyttävin kohtaus oli ehdottomasti tämän gallislauman juostessa siellä nurmella. Mitä tulee sitten dinosauruspuistoon, niin se näytti mielettömän hienolta paikalta seikkailla ja ilman dinoja sinne voisi jopa mennä ihailemaan maisemia.

Elokuvan tarina ei ollut kuitenkaan kestänyt aikaa yhtä hyvin. Tai siis, ei tarinassa sinänsä mitään sellaista ollut, mitä ei olisi voitu periaatteessa tehdä tänäkin vuonna, mutta johonkin silti oli kadonnut sen paras imu. Jotenkin oli vain oli alusta asti selvää, että tapahtui mitä tapahtui, niin Grant, Sattler kuin lapsetkin selviytyvät hengissä ja tämä alitajuntainen tieto selvästi söi elokuvan tehoa. Jotenkin tästä tuntui puuttuvan se jännittävä tunnelma, millä edellä mainitulla seikalla oli selvästi tekemistä. Mitä tulee sitten sivuhenkilöiden kohtaloihin, niin niiden kohdalla oli läpi elokuvan ihan sama, miten heidän käy, joten tämäkään seikka. Sinänsä tarina oli ihan pätevä seikkailuelokuvaksi, mutta ehkä minä vain olen kokonaisuudessa tullut liian vanhaksi tällaiselle tarinalle, mene ja tiedä

Elokuva kyllä oli tähditetty ihan hyvillä näyttelijöillä aina Sam Neillistä, Laura Dernistä ja Jeff Goldblumista lähtien. Nämä suoriutuivatkin rooleistaan kunnialla, eikä valittamista juuri löytänyt, mitä nyt Goldblum tuntui olevan mukana vain heittämässä muka-hauskoja one-linereita, mutta kuten Hammond, myös minä pidin Goldblumin hahmoa Ian Malcolmia ärsyttävänä, mutta hänen hahmonsa taisi olla tarkoituksella ärsyttävä. Nähtiinpä elokuvassa myös Samuel L. Jackson hänelle sinänsä harvinaisen pienessä sivuosassa (joskaan hän ei kait vielä tässä vaiheessa ollut tehnyt sitä todellista läpimurtoaan). Kuitenkaan en voinut olla leikkimättä ajatuksella, että jos elokuva olisi tehty viisi tai kymmenen vuotta myöhemmin, niin luultavasti Jackson olisi itse esittänyt tohtori Alan Grantia ja tämä olisi siinä tapauksessa jossain vaiheessa huutanut "Enough is enough! I have had it with these motherfucking dinosaurs on this motherfucking island!"

Pisteitä: 3/5

sunnuntai 24. toukokuuta 2009

The Beach

Alkuperäinen nimi: The Beach
Ohjaus: Danny Boyle
Käsikirjoitus: John Hodge
Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Virginie Ledoyen, Guillaume Canet
Valmistusmaa: Yhdysvallat, Iso-Britannia
Ilmestymisvuosi: 2000


- Are you OK with this?

- Yeah.
- I mean, we have a secret here, right? Sometimes people need to take a little pain to keep it that way.

Richard (Leonardo DiCaprio) on jonkin sortin reppumatkaaja, joka on tällä hetkellä reissannut Thaimaahan. Siellä hän tapaa Daffyn (Robert Carlyle), joka antaa hänelle kartan salaisesta paratiisisaaresta. Richard päättää lähteä sinne uusien ystäviensä Françoisen (Virginie Ledoyen) ja Étiennen (Guillaume Canet) kanssa. Saarelle päästyään he todella tajuavat saaren olevan lähestulkoon paratiisi, mutta kuten paratiiseissa yleensä, myös tällä saarella alkaa esiintyä ongelmia, eikä niitä vähennä ainakaan se, että Richard kopioi kartan varmuuden vuoksi ja jätti sen jälkeensä...

Olen nähnyt The Beachin kerran ja tykästyin tähän elokuvaan ikihyviksi ja tämä onkin ehdoton suosikkini Leonardo DiCaprion elokuvista puhumattakaan Danny Boylen elokuvista. Tässä elokuvassa nimittäin oli sitä jotain, joka syvästi kosketti sisäistä seikkailijaani.

Elokuvan lähtöidea ei ole varsinaisesti kovin omaperäinen, mutta se oli onnistuttu toteuttamaan niin, että Richardin ja kumppaneiden matkaa seurasi mielellään ja ruutuun naulittuna. Tarinaan oli onnistuttu oikeasti upottamaan juuri tällaiseen paratiisisaariseikkailuun sopiva tunnelma, vaikka elokuva saakin loppua kohden vähän tummempia sävyjä. Yksi syy tunnelman vahvuudelle oli elokuvan monipuolisessa soundtrackissa, jossa on musiikkia niin Mobylta, All Saintsilta kuin parhaiten ehkä Twin Peaksin musiikista tunnettu Angelo Badalamenti. Elokuvan parasta antia oli ehdottomasti saarella vietetyt ensihetket (siis ollen ne "hyvät ajat"). Sitten taas kun tarinasta tuli selkeästi synkempi, niin ainakin minun mielestäni elokuva hieman laimeni. Minä niin olisin toivonut, että kaikki olisi jatkunut aina yhtä iloisissa merkeissä, mutta kaiketi se olisi ollut tarinallisessa mielessä aika huono ratkaisu... ainakin yleisen mielipiteen mukaan.

Elokuvan varsinainen pääosanesittäjä oli itse saari. Jo kauan ennen kuin siihen edes saatiin näköyhteys, se syöpyi katsojan mieleen trooppisena paratiisina, jonne teki mieli päästä. No, ainakin minulle tuli hillitön halu löytää tuolta oma pieni autiosaari, johon paeta oravanpyörää ja ahnetta maailmaa ja nauttia maailmassa. Sitten kun päästiin saarelle, niin halusta tuli vain kovempi, jos nyt unohdetaan nämä thaimaalaiset asehemmot. Saari nimittäin oli kaunis ja siellä oli monia sellaisia alueita, joissa silmä suunnilleen vain lepäsi.

Mitä tulee sitten Leonardo DiCaprioon, niin herra ei ole koskaan kuulunut suurimpiin suosikkeihini, vaan olen pitänyt hänen suurimpina avuinaan hänen ulkonäköään, eikä The Beach ainakaan elokuvan alkupuolella muuttanyt tätä näkemystä. Kuitenkin sen jälkeen, kun Richard pistetään vartiointitehtäviin, DiCapriostakin paljastuu aivan uusia piirteitä ja hänen roolisuorituksensa oli suorastaan pelottavan hyvä. Muut näyttelijät sitten jäivätkin hieman taka-alalle, sillä tämä elokuva oli lopultakin rakennettu Richardin hahmon (ja saaren) ympärille.

Pisteitä: 4/5

lauantai 23. toukokuuta 2009

Tabu

Alkuperäinen nimi: Tabu
Ohjaus: Arto af Hällström, Raila Leppäkoski
Käsikirjoitus: Kari Heiskanen, Raila Leppäkoski, Jukka Mäkinen ym.
Pääosissa: Pirkka-Pekka Petelius, Aake Kalliala, Vesa Vierikko ym.
Valmistusmaa: Suomi
Ilmestymisvuosi: 1986


- No sillon mä päätin, no että ennen kuin katkismus on mun khalloos, niin moon auran aalloos killumas ja hyppäsinkin Kymehen mahdollisimman pitkähän, notta eivät pääse pelastamahan. Opin perkele uimahan! Sain perkeleellisen kröhän. Kylmäs meres näetsen... ja vaatteet pieneni entuudestaan.


Tabu oli Ryhmäteatterin vuonna 1986 tekemä televisiosarja, joka uusittiin SubTV:llä pari vuotta sitten. Tuolloin myös minä tutustuin tähän sarjaan ja pidin sitä ihan kohtuullisena, vaikka jäikin pari viimeistä jaksoa näkemättä. Nyt sitten tuli viimein nähtyä koko sarja DVD:ltä ja kyllä tästä loppujen lopuksi vähän ristiriitaiset fiilikset. Monesti tätä on kutsuttu suomalaisen sketsiviihteen helmeksi, mutta en minä ihan samaa mieltä tästä ole.

Tabusta oletettiin perinteisempää sketsiviihdettä, mutta saatiin jotain muuta. Jokaisella jaksolla oli oma teemansa ja jotka koostuivat pitkistä tarinanpoikasista, joiden sanominen sketseiksi tuntuisi hieman väärältä. Ennemminkin kutsuisin näitä hupailuiksi kuin varsinaisiksi sketseiksi. Ei sillä, pitkät jutut tosiaan poikkesi positiivisessa mielessä totutusta suomalaisesta sketsiviihteestä, mutta samalla olivat sarjan heikkous. Nämä hupailut olivat monin paikoin hauskoja ja nauraa sai siellä täällä hyvinkin paljon. Kuitenkin sarjaan mahtui myös niitä tylsempiä juttuja (esimerkiksi ensimmäisessä jaksossa oli monta tällaista) ja silloin oikeasti oli vaikeaa keskittyä niihin pitkiin juttuihin ja toivoikin niiden olevan nopeasti ohi, mutta ne vaan jatkui ja jatkui, mikä sitten söi sarjan tehoa noin niin kuin kokonaisuudessaan. Monet poistetut kohtaukset olivat parempaa viihdettä kuin jotkut sarjaan päätyneet jutut. Selvästi parhaimmat jaksot olivat neljäs ja kuudes jakso.

Yksittäisistä jutuista parhaimpia oli Lapsenryöstö, Syyllinen sisään!, Nukkumatti, Juppe Puputti sekä lastenlauluja laulavat natsit. Eikä sillä, sarjassa oli myös paljon muita loistavia juttuja, mutta tuossa oli selvästi mieleenpainuvimmat.

Pisteitä: 3,5/5

perjantai 22. toukokuuta 2009

Project 1001, osa 35/1001: Pulp Fiction - tarinoita väkivallasta

Alkuperäinen nimi: Pulp Fiction
Ohjaus: Quentin Tarantino
Käsikirjoitus: Quentin Tarantino, Roger Avary
Pääosissa: John Travolta, Samuel L. Jackson, Uma Thurman
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1994


- Did you notice a sign out in front of my house that said Dead Nigger Storage?

- No. I didn't.
- You know WHY you didn't see that sign?
- Why?
- 'Cause it ain't there, 'cause storing dead niggers ain't my fucking business, that's why!

Kaksi palkkamurhaajaa Vincent and Jules (John Travolta ja Samuel L. Jackson) hoitavat tappokeikkoja pomonsa Marsellus Wallacen (Ving Rhames) puolesta. Marsellus käskee Vincentiä viihdyttämään vaimoaan Miaa (Uma Thurman). Uransa ehtoopuolella oleva nyrkkeilijä Butch (Bruce Willis) sopii Marselluksen kanssa sopupelistä, mutta Butch haistattaa tälle pitkät ja vie rahat mennessään. Kaksi wannabe-rosvoa päättää ryövätä ravintolan. Näiden hahmojen tarinat menevät minne menevät risteillen välillä toistensa yli, mutta mihin kaikki lopulta johtaakaan...

Pulp Fiction - tarinoita väkivallasta on eräällä tavalla outo elokvua. Olen nimittäin nähnyt elokuvan vaikka kuinka monta kertaa, mutta silti en tahdo juuri koskaan muistaa mitään elokuvan tapahtumista ja nekin harvat kohtaukset, jotka muistin, muistin ainakin jotenkin väärin. Esimerkiksi Butchin kohtalo tuli vähän yllätyksenä. Lisäksi en myöskään koskaan tarkkaan ole muistanut, mitä olen ollut elokuvasta mieltä. IMDB:ssä tämä on kaikkien aikojen elokuvien listalla viidentenä, mutta ei tämä nyt ihan niin hyvä elokuva ollut, vaikka hyvä olikin.

Tarina kierrätti hienovaraisesti kliseitä vaikka kuinka, mutta onnistui olemaan samalla hyvin monella tapaa omaperäinen rikoselokuva. Tästä kyllä paistoi läpi Tarantinon omistautuneisuus ja tulos on sen mukainen. En minä tätä sanoisi varsinaisesti nerokkaaksi elokuvasta niin kuin moni muu tätä on kutsunut, vaikka onnistuikin pitämään otteessaan erikoisuudellaan koko kestonsa ajan. Tarina etenee pääosin episodeittain, mikä sopii oikein hyvin tähän elokuvaan, eikä siten hypitäkään kesken kaiken tarinasta toiseen. Se, ettei nämä episodit kuitenkaan etene aivan kronologisessa järjestyksessä, ei haitannut yhtään. Elokuvan todellinen suola olivat kuitenkin loistavat dialogit, joista on varsinkin mainittava Julesin ja Vincentin väliset jutustelut. He juttelevat aivan tavanomaisia juttuja kaikesta taivaan ja maan välillä, mutta silti ovat samaan aikaan kovaksikeitettyjä tappajia. Elokuva sisälsi lukuisia viittauksia muihin elokuviin ja en varmasti tunnistanut puoliakaan niistä, mutta silti niitä oli kiva bongailla sieltä täältä.

Näyttelijät olivat tässä elokuvassa kärkikastia ja tulos sen mukaista. Oikein kenestäkään ei jäänyt pahaa sanottavaa. Samuel L. Jacksonia varsinkin pitää kehua ja Jacksonin ja Travoltan, joka pääsi tässä elokuvassa taas tanssimaan, kemiat pelasivat hyvin yhteen. Jackson ei kuitenkaan ollut vielä tässä elokuvassa niin bad ass, kuin millaisena hänet tullaan myöhemmin tuntemaan ja tämä oli pelkästään hyvä juttu. Kuitenkin jos pitäisi nimetä elokuvasta ne parhaimmat roolisuoritukset, siitä tulisi niin listamainen ja pitkä, että on pakko jättää väliin.

Pulp Fiction - tarinoita väkivallasta ei todellakaan jätä kylmäksi ja on hyvin vaikeaa olla pitämättä tästä elokuvasta, vaikka onkin hivenen yliarvostettu, mutta silti ehdottomasti katsomisen arvoinen tapaus.

Pisteitä: 4/5

torstai 21. toukokuuta 2009

24 - 1. kausi

Alkuperäinen nimi: 24 - Season 1
Ohjaus: Stephen Hopkins, Winrich Kolbe, Bryan Spicer ym.
Käsikirjoitus: Robert Cochran, Joel Surnow, Michael Loceff ym.
Pääosissa: Kiefer Sutherland, Leslie Hope, Sarah Clarke ym.
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2002


- I wish you hadn't called for backup.

- Why?
- Because cops have to play by the rules. I may have to break a few with this guy.

On Yhdyvaltain presidentinvaalien esivaalien aika. Presidentiksi pyrkivä musta senaattori David Palmer (Dennis Haysbert) saa kuulla olevansa tappouhkaksen kohteena. Ihonvärinsä vuoksi hän on tottunut näihin uhkauksiin, mutta tällä kertaa uhkaus tuntuu tavallistakin uhkaavalta. Samalla Palmerin perheen menneisyydestä alkaa paljastua hyvin vaiettu salaisuus, joka saattaisi vaikuttaa myös Palmerin ehdokkuuteen. Tappouhkausta alkaa tutkia terrorisminvastainen yksikkö CTU ja tämän huippuagentti Jack Bauer (Kiefer Sutherland), jonka tytär Kimberly (Elisha Cuthbert) katoaa omille teilleen. Tutkinnan edistyessä näyttäisi siltä, että Palmerin tappouhkauksella ja Kimberlyn katoamisella olisi jotain yhteyttä keskenään, vaan miten edetä, kun omiin joukkoihinkaan ei voi täysin luottaa...

Minulla oli pitkän aikaa ongelmia tämän boksin kanssa. Täyttä hintaa en halunnut maksaa ja sitten kun hinnat tuntuivat pudonneen tarpeeksi, niin boksin ilmestymisestä oli kulunut niin monta vuotta, että lähinnä kauppojen hyllyt olivat täynnä vain niitä myöhemmin ilmestyneitä bokseja. Kun sitten sain boksin viimein haluamaani hintaan käsiini, niin sitten jonossa oli niin monta tv-sarjaa, että tämän katsomista on saanut odotella kuukausikaupalla. Viime viikkoina halu katsoa tätä kautta on ollut todella kova ja sitten kun tämä tuli katseluvuoroon, niin tämän katsomiseen ei tahtonut löytyä aikaa, kun tenttiinkin piti lukea. No, ensin ajattelin yrittää kestää ensi viikon alkuun asti (tentti silloin), mutta sitten tajusin, että jotta voisin katsoa tämän haluamallani tavalla, joutuisin odottamaan viikonloppuun asti, koska juuri ensi viikolle osuu työkkärikurssi. Tiistai-iltana en sitten millään malttanut enää odottaa, vaan pistin levyn soittimeen ja nautin sisällöstä ja keskiviikkona pidin lukemisesta tauon; luetaan sitten enemmän jäljelle jäävinä päivinä!

Nimittäin 24 on juuri niitä sarjoja, josta katsoo mielellään yhteen putkeen kaikki yhden kauden jaksot, kun kerran yhdestä vuorokaudesta tästä puhutaan. Järin suuria taukoja ei siten tullut pidettyä, mitä nyt viiden tunnin yöunet ja entistä työkaveria kävin onnittelemassa. Muuten kaikki aika menikin sitten käytännössä kautta katsoen. Eihän tämä tietenkään oikeasti 24 tuntia kestänyt (asia, johon palaan alempana), mutta silti tätä oli kivaa katsoa näin putkeen.

Olen nähnyt tämän kauden silloin, kun tämä ensiesitettiin Maikkarilla, ja vaikka siten tiesinkin joidenkin henkilöiden tulevia kohtaloita ja pari yllätystä, niin silti kausi tarjosi hyvin jännittävän toimintapaketin, joka piti otteessaan oikeastaan loppuun asti. Sen verran aikaa kauden näkemisestä kuitenkin oli, että suurin osa tapahtumista oli jos ei nyt täysin hämärän peitossa, niin ainakin hyvin heikon muistikuvan varassa. Tietenkin palasia sieltä täältä muistui mieleen kauden edetessä, mutta pääosin huomasin jännittäväni tulevia tapahtumia ja niiden kulkuja. Sitä koko ajan vaan mietti, että keihin kaikkiin tässä nyt voikaan oikein luottaa vai voiko kehenkään ja tämä lisäsi jännitystä entisestään. Kausi olikin siten varsin onnistuneesti tehty.

Tapahtumia seurattiin niin monesta näkökulmasta, ettei tylsäksi meno laantunut missään vaiheessa, vaikka puolen välin tienoilla tuntuikin vähän siltä, että voiko nämä juonenlangat kantaa kauden loppuun asti, mutta aika hyvinhän tämä onnistui. Niin paljon kuitenkin Palmerin ja Bauerin (ja näiden perheiden) tielle tuli uusia, mielenkiintoisia käänteitä, ettei paremmasta väliä. Varsinkin Bauerille tuntui tapahtuvan yhden päivän aikana vaikka mitä: kiristystä, takaa-ajoa niin salaisen palvelun kuin poliisinkin toimesta, salaisia vankiloita, juonittelua, hyllyttämistä ja paljon muuta. Todellisia yllätyksiäkin matkan varrelle mahtui ihan viimeisiin jaksoihin asti, vaikka tietenkään nämä yllätykset näin toisella katsomiskerralla tiesinkin. Kuitenkin muistan menneisyyden hämäristä hyvin sen aidon hämmennyksen siitä, miten niin viimeinen kuin viimeistä edeltäväkin jakso päättyi... "EIKÄ!!!" Nyt näin toisella katsomiskerralla kykeni sitten tarkastelemaan niitä tapahtumia lähemmin, jotka tulisivat johtamaan tiettyihin suuriin juonenkäänteisiin.

Yksi yllätys tähänkin kauteen kyllä mahtui. Nimittäin olin muistellut, että mun suosikki-CTUlainen (Bauerin jälkeen tietenkin) ei ollutkaan vielä tällä ensimmäisellä kaudella mukana (no, toisella kaudella viimeistään). Kiefer Sutherland näytti kauden alkaessa hieman nössöltä, mutta kyllä hänestä kuoriutui muutamassa jaksossa se Jack Bauer, jollaisena hänet aina kuvittelee. Alussa kyllä olin myöskin vähän hämmentynyt Bauerin ja Tony Almeidan (Carlos Bernard) väleistä, kuten hieman siitäkin, etteivät Palmer ja Bauer tunteneet toisiaan vielä alussa. Kuitenkin näyttelijäkasti oli kaikin puolin varsin onnistunut, mitä nyt Leslie Hope Teri Bauerina olikin vähän vaisu.

Siitä "ajankäytöstä" vielä. Vaikka kausi näennäisesti seuraakin aina yhden tunnin tapahtumia per jakso, todellisuudessa yksi jakso ei kestä täyttä tuntia (vaan noin 42 minuuttia) johtuen lukuisista mainoskatkojen paikoista. Nämä mainoskatkojen aikamenetykset eivät minua niinkään häirinnyt, sillä täysin ymmärrettäviä ne on. Sen sijaan kiinnitin huomiota siihen, että jenkeissä ilmeisesti aika menee tavalla tai toisella nopeammin kuin täällä Euroopassa. Millä muullakaan voisi selittää sen, että jo ensimmäisen mainoskatkon tullessa noin 11-12 minuutin kohdalla ohjelman kello on 10-60 sekuntia edellä jakson todellista sen hetkistä kestoa? Tai siis, oikeasti aikaa on kulunut jaksosta riippuen 10-60 sekuntia vähemmän kuin mitä sarjan kello näyttää (tarkistin DVD-soittimen ajannäytöstä). Tähän kun vielä lisää sen, että alun kooste kestää yleensä noin kaksi minuuttia, niin noin yhdeksässä minuutissa käydään läpi noin 11 minuutin tapahtumat, vaikka kuinka yritetään esittää reaaliaikaisuutta.

Pisteitä: 4,5/5

tiistai 19. toukokuuta 2009

Project 1001, osa 34/1001: Die Hard - vain kuolleen ruumiini yli

Alkuperäinen nimi: Die Hard
Ohjaus: John McTiernan
Käsikirjoitus: Jeb Stuart, Steven E. de Souza
Pääosissa: Bruce Willis, Alan Rickman, Reginald VelJohnson
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1988


- Now I have a machine gun. Ho ho ho.

Poliisi John McClane (Bruce Willis) tulee New Yorkista Los Angelesiin viettämään joulua perheensä kanssa. Hän ottaa suunnan kohti korkeaa Nakatomi Buildingia, jossa hänen vaimonsa Holly (Bonnie Bedelia) on viettämässä työpaikkansa joulujuhlia. Samaan rakennukseen suuntaa myös joukko kylmäverisiä terroristeja, jotka ottavat juhlivan väen panttivangeikseen. Heillä kuitenkin on yksi todella suuri ongelma: John McClane...

Kuukauden WANHAn aika. Itse elokuvahan on tullut nähtyä noin tusinan kertaa, mutta mikäs siinä, kun on hyvä elokuva elokuva. Tai ei ainoastaan hyvä, vaan suorastaan loistava tapaus, jonka todellakin voi katsoa vaikka kuinka monta kertaa, eikä tähän varsinaisesti kyllästy koskaan, nimittäin Die Hard - vain kuolleen ruumiini yli (minulla on vähän ikävä näitä raflaavia suomennoksia) on selvästi lajityyppinsä valioita.

Elokuvahan on melkein suoraa tykitystä alusta loppuun. Terroristit iskevät rakennukseen ja McClane tekee heille kiusaa. Kuitenkaan elokuva ei jää vain tyhjäksi ammuskeluleffaksi, vaan elokuvassa on myös hyvin kerrottu taustatarina, joka sisältää monia hyviä oivalluksia, kuten esimerkiksi kuolleen terroristin pudottamisesta poliisiauton päälle huomion vuoksi sekä ylipäätään Al Powellin (Reginald VelJohnson) mukana oleminen. Näin elokuvasta tulee paljon nautittavampi, kun ei keskitytä pelkästään rakennuksen sisäisiin tapahtumiin. Myös saadaan kuulla McClanen ihanan nasevia heittoja tilanteessa kuin tilanteessa, mikä vain piristää tarinaa; lieneeköhän nämä nopeat one-linerit olleet mukana elokuvassa sen takia, että elokuvan pääosanesittäjäksi suunniteltiin Schwarzeneggeriä? Toimintaelokuvahan tämä kuitenkin oli, joten toimintaa riitti yllin kyllin ja se oli toteutettu hyvin ja tarpeeksi mielenkiintoisesti, jotta tällainen vähemmän toimintapätkistä kiinnostunutkin jaksoi hyvin mukana. Elokuvan viimeiset laukaukset menikin sitten jo hieman tahattoman komiikan puolelle.

Die Hard oli se elokuva, joka teki Bruce Willisistä todellisen supertähden, vaikka hän olikin esittänyt pääosaa jo suositussa Konnankoukkuja kahdelle -sarjassa, eikä syyttä. Willis oli suorastaan loistava hieman antisankarin oloisena poliisina, joka nyt vain sattui eksymään väärään paikkaan... tai katsojien näkökulmasta ajateltuna oikeaan paikkaan. Pääasiassa yhden miehen show (Willisin) tämä oli, mutta silti on annettava myös plussaa elokuvan pääpahalle Hans Gruberille (Alan Rickman). Hän oli sen verran kylmäpäinen pahis, että hän kuuluu ehdottomasti omien suosikkipahisten kuvitteelliselle listalle.

Pisteitä: 4,5/5

maanantai 18. toukokuuta 2009

Scar 3D

Alkuperäinen nimi: Scar 3D
Ohjaus: Jed Weintrob
Käsikirjoitus: Zack Ford
Pääosissa: Angela Bettis, Kirby Bliss Blanton, Christopher Titus
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2007


Vuosia sitten Joan Burrows (Angela Bettis) pakeni hullun sarjamurhaajan Bishopin (Ben Cottno) kynsistä tappaen tämän ja lähtee muistoja pakoon pois kotikaupungistaan. Joitakin vuosia myöhemmin Joan palaa kotikaupunkiinsa veljensä Jeffin (Christopher Tituksen) ja tämän tyttären Olympian (Kirby Bliss Blanton) luokse. Kuitenkaan menneisyys ei jätä Joania rauhaan, sillä näyttäisi siltä, että myös Bishop on palannut leikkimään sekopäistä murhaleikkiään...

Olen tähän mennessä nähnyt kaksi 3D-elokuvaa (Beowulf ja Matka maan keskipisteeseen), mutta kumpikaan niistä ei oikein vakuuttanut. Tämän vuoksi en odottanutkaan Scar 3D:stä kovin hyvää tapausta. Itse asiassa suurimmat odotukset on tällä hetkellä suunnattu James Cameronin tulevaan Avatar-elokuvaan. Joka tapauksessa Scar 3D on ensimmäinen nykyisellä 3D-tekniikalla teattereihin tullut kauhuelokuva, ja koska elokuvamakuni kuitenkin on monin paikoin kauhupainotteista, niin koin suorastaan velvollisuudekseni mennä katsomaan tämä pätkä. Siitäkin huolimatta, ettei täällä Porissa 3D-teatterisalia ole ja siten jouduin vartavasten menemään Tampereelle tämän elokuvan vuoksi. Nyt elokuvan nähtyäni voin ilokseni todeta, että matka kannatti.

Tätä elokuvaa on monin paikoin haukuttu turhaksi tekeleeksi, joka on tehty tuhat kertaa aiemminkin, mutta minua tämä kyllä miellytti. Okei, eihän elokuva sieltä omaperäisimmästä päästä suinkaan ollut, mutta tyylilajissaan ihan onnistunut kokonaisuus kuitenkin.

Jos nyt jätetään tämä murhaleikki ja silpomiset huomiotta, niin elokuvassa oli paljon aineksia jopa psykologiseen kauhuun. Tämä johtui siitä, että murhaajaa ei näytetty nykyajassa kuin hetkittäin, mikä antoi paljon aihetta spekulaatioihin ja kohotti tunnelmaa siten entisestään. Takaumatkin oli leikelty paloihin ja niitä vietiin esiin aina "sopivin" väliajoin, mikä oli sekin hyvä ratkaisu. Nämä silpomiset siellä täällä toivat mieleen jopa vanhat kunnon kauhuklassikot aina Halloweenistä Perjantai 13. päivään asti, kun tapettuja alkoi löytyä sieltä täältä. Mitä tulee sitten juuri siihen silpomisleikkiin, niin sehän oli selvästi saanut vaikutteita Saw-elokuvista, mutta tämä oli jotenkin helppo antaa anteeksi. Itse olen ilmeisesti nähnyt jo niin paljon kauhuelokuvia, ettei veren suuri määrä ja silpomisleikki itsessäänkään säväyttänyt puoleen eikä toiseen. Oikeastaan vasta ihan lopussa elokuva vasta muuttui kunnolla verellä mässäilyksi, sillä sitä ennen varsinaisia kuolemia näytettiin todella vähän. Tämä loppuratkaisu olikin siten elokuvan selvästi heikointa antia murhaajan, jota ei voinut päätellä etukäteen mitenkään, motiivit mukaan luettuna. Silti elokuvassa riitti jännitystä loppuun asti, joten minä ainakin viihdyin elokuvan parissa.

Mitä tulee sitten tähän 3D-tekniikkaan, niin saattaa olla, että aika multaa muistot, mutta minusta tämän elokuvan 3D-kuvaus oli onnistuneempia kuin aiemmin näkemissäni Beowulf- ja Matka maan keskipisteeseen -elokuvissa. Jotenkin nyt onnistuttiin tuomaan sen 3D-tekniikka valkokankaalle silleen, ettei hahmot sun muut näyttäneet suorastaan animoiduilta. Tosin tämänkin elokuvan kohdalla varsinkin joissakin lähikuvissa oli pientä epämääräisyssä monessa kohtaa ja tekstitys jotenkin häiritsi läpi elokuvan. Ihmettelin kyllä elokuvan jälkeen, miksi tämä on ylipäätään tehty 3D-tekniikalla, sillä tekniikkaa ei sinänsä käytetty luomaan sitä kauhutunnelmaa. No, äsken sitten selvisikin, että tämä on tehty myös perinteisellä kuvauksella, joten se selittänee kaiketi paljon. Tosin vaikka minä tästä pidinkin, niin pohdin myös sitä, että elokuva olisi kaiketi päätynyt suoraan DVD:lle täällä Suomessa, jos tähän ei olisi ympätty 3D-tekniikkaa mukaan.

Näytteliät olivatkin sitten ihan hyviä, vaikka Bishop vähän ylivedetty hahmo olikin. Varsinkin Joanin hahmo tuntui kunnioittavan vanhoja kauhuelokuvakuvajaistoa, eikä Kirby Bliss Blanton Olympiana yhtään hullumpi ollut. Eihän näihin hahmoihin liikaa syvyttä saanut, mutta enpä oikein sellaista lähtenyt hakemaankaan.

Elokuva oli siis varsin toimiva kauhupläjäys, joskaan ei mitenkään omaperäinen, mutta ei 3D-tekniikan takia. Niinpä leffasalista poistuessani jäinkin vielä odottamaan sitä kauhuelokuvaa, jossa 3D-tekniikkaa käytetään kunnolla hyväksi katsojien säikyttelemiseksi.

Pisteitä: 3,5/5

PS. Sinänsä melkein täysin irrelevanttina huomiona täytyy todeta, että jäin miettimään paria asiaa koskien 3D-tekniikkaa. Ensinnäkin: tullaankohan lähitulevaisuudessa näkemään jonkinlaisena muotivillityksenä 3D-lasien myynti, joiden etuna olisi se, että ne olisivat tavalla tai toisella parempia kuin Finnkinon omat lasit? Näin siis elokuvakokemus saattaisi olla hieman erilainen riippuen käytettävistä laseista; tämä tuli mieleen juuri mainittujen lähikuvaongelmien kautta, sillä eihän sitä tiedä, vaikka joillakin laseilla moisetkin vaivat korjaantuisivat.

Toisekseen jäin sitten pohtimaan sitä, että mikä on paras etäisyys 3D-elokuvien katseluun. Minä olen aina ollut takapenkkien poikia, joten nytkin menin sitten takariviin ja ainakin minusta 3D-toteutus näytti ihan hyvältä, toisin kuin Beowulfin ja Matka maan keskipisteen -elokuvien kanssa, jotka katsoin paljon lähempänä johtuen siitä, että en ollut niitä katsomassa yksin. Mutta johtuiko toteutuksen hyvältä näyttäminen istumapaikasta vai itse elokuvasta? Vaikka sinänsä takarivissä elokuva näytti hyvältä, niin kyllä silti tuntui, että edempänä elokuva olisi näyttänyt vielä paremmalta, sillä nyt 3D-kokemusta hieman häiritsi näkövinkkelin alalaidassa näkyvät tuolit ja niillä istuvat päät. Tietenkin myös sivuilla näkyi muuta kuin valkokangasta. Niinpä takarivissä katsottuna näkökenttä ei rajoittunut vain valkokankaaseen, mikä sinänsä oli vähän ikävä jutut. Täten olen hieman kahden vaiheilla siitä, missä oikeasti kannattaisi istua. Mielipiteitä?

lauantai 16. toukokuuta 2009

Project 1001, osa 33/1001: Notorious - Kohtalon avain

Alkuperäinen nimi: Notorious
Ohjaus: Alfred Hitchcock
Käsikirjoitus: Ben Hecht
Pääosissa: Gary Grant, Ingrid Bergman, Claude Rains
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1946


- I don't like this, I don't like her coming here.

- She's had me worried for some time. A woman of that sort.
- What sort is that, Mr. Beardsley?
- Oh, I don't think any of us have any illusions about her character. Have we, Devlin?
- Not at all, not in the slightest. Miss Huberman is first, last, and always not a lady. She may be risking her life, but when it comes to being a lady, she doesn't hold a candle to your wife, sitting in Washington, playing bridge with three other ladies of great honor and virtue.

Alician (Ingrid Bergman) saksalaissyntyinen isä tuomitaan Yhdysvalloissa maanpetoksesta toisen maailmansodan ratkaisuhetkillä tai vähän sen jälkeen. Yhdysvaltalainen agentti T.R. Davies (Gary Grant) saa tehtäväkseen suostutella Alicia soluttautumaan entisen heilansa ja isänsä kumppanin Alexander Sebastianin (Claude Rains) kelkkaan Rio de Janeirossa. Alicia suostuukin tähän, mutta ennen kuin hänen varsinainen tehtävä alkaa, hän rakastuu agentti Daviesiin, mikä saattaa vaarantaa hänen tehtävänsä...

Olen tämän vuoden puolella ostanut kolme Hitchcockin elokuvaa, joista en ennen ostopäivää ollut kuullut sanaakaan. Notorious - Kohtalon avain oli yksi niistä (Rebekka toinen ja Marnie kolmas), eikä kolmikosta ainakaan heikoin, vaikka Marnie on vielä katsomatta. Notorious oli kuitenkin kaiken kaikkiaan varsin mukava tapaus, joka säilytti jännityksensä loppuun asti.

Elokuva alkoi ehkä vähän hapuillen, sillä Alician kännissä toilailu ei täysin iskenyt allekirjoittaneeseen. Toisin sanoen hänen huonomaisuutensa (mihin elokuvan nimi Notoriouskin viittaa) esitettiin vähän turhankin läpikotaisin. Sitten kun Alicia pääsee Sebastianin seuraan, elokuvan tunnelma nousee aivan uusiin lukemiin. Sitä huomaa oikein jännittävänsä, miten Alician käy Sebastianin hoteissa, vaikka toisaalta tietääkin sisimmässään, että hyvinhän tässä tulee käymään. Alician ja Daviesin vakoilutyö oli toteutettu hyvin jännittävästi ja viinikellarikohtaus oli ehkä elokuvan jännittävin kohtaus. Mitä tulee sitten loppuun, niin se sisälsi yhden jos toisenkin yllätyksen. Ei vain tarinan osalta, vaan myös lopetustavan osalta. Elokuva loppui toisaalta kuin seinään (tai oveen), vaikka toisaalta kertoikin kaiken tarpeellisen tulevasta. Toisin sanoen juuri sellainen lopetus, jota saattaisi Hitchcockilta odottaakin.

Alussa minua häiritsi tuon ajan elokuvalle tyypillinen vaiva, näyttelijöiden teatterimainen roolisuoritus ja luulin jo, etten pääse sen yli, mutta yllättävän nopeasti siihen tottui niin, että en edes huomannut sitä. Niinpä lopulta niin Gary Grantista kuin Ingrid Bergmanista sai otetta ja varsinkin Bergmania täytyy tässä kohtaa kehua. Samalla tulin tajunneeksi, että Notoriouksesta tuli ensimmäinen Bergmanin tähdittämä elokuva, jonka olen nähnyt. Myös Claude Rains oli hyvä pahis ja osittain hänen näyttelemisensä ansiosta elokuvat oli niinkin jännittävä kuin se oli.

Pisteitä: 3,5/5

perjantai 15. toukokuuta 2009

Lapinlahden Linnut: Maailman kahdeksan ihmettä

Alkuperäinen nimi: Lapinlahden Linnut: Maailman kahdeksan ihmettä
Ohjaus: Kari Franck, Pentti Kotkaniemi
Käsikirjoitus: Lapinlahden Linnut
Pääosissa: Lapinlahden Linnut
Valmistusmaa: Suomi
Ilmestymisvuosi: 1990


- Haluatko sinäkin menestyä? Haluatko sinäkin levybisnekseen? Osta Candy-vuodesohva!


Maailman kahdeksan ihmettä on Lapinlahden Lintujen toinen, 8-osainen sketsisarja, eikä täysin kelvoton sellainen. Valitettavasti en kykene tarjoamaan vertailua muihin Lapparien tuotantoon, sillä en ole nähnyt niitä, ja totta puhuen en ole tätäkään sarjaa aiemmin katsonut, joten siinä mielessä olin kyllä täysi aloittelija, mitä Lappareihin tulee.

Maailman kahdeksan ihmettä tarjoilee laajan sketsisikermän, mutta aika on aika tehokkaasti syönyt sarjan hyvyyttä, jos tämä nyt oli kovin hauska edes ilmestyessään. Toisaalta sitten taas sarjasta kyllä löytyi paljon sketsejä, jotka saivat nauramaan, mutta sitten taas toisaalta oli sitä kuraakin aikalailla. Esimerkiksi Hullunkuriset perheet oli kaikessa typeryydessään äärimmäisen laaduton sketsi ja tätä sentään esitettiin useassa eri jaksossa. Sitten taas, niin ikään useassa jaksossa olleet munkkikuoro oli aika hauska. Kuitenkin yleensä nämä toistuvat sketsiaiheet olivat sieltä huonommasta päästä. Hyviä sketsejä olivat mm. Kymppitonni, Vittuilupuhelin, Homous tarttuu sekä Handen rumpukoulu.

Kun Lapinlahden Lintujen sarja kuitenkin on kyseessä, nin tämä tietenkin tarkoitti sitä, että sarjassa kuultiin myös heidän musiikkiaan. En ole Lapinlahden Lintujen musiikin suuri ystävä, mutta eipä heidän kappaleensa myöskään ärsytä lainkaan. Itse asiassa sarjassa esitettiin pari ihan hyvää kappalessa, mutta muuten kappaleet tuntuivat vähän hukkuvan massaan.

Pisteitä: 3/5

torstai 14. toukokuuta 2009

Lahjakas herra Ripley

Alkuperäinen nimi: The Talented Mr. Ripley
Ohjaus: Anthony Minghella
Käsikirjoitus: Anthony Minghella
Pääosissa: Matt Damon, Gwyneth Paltrow, Jude Law
Valmistusmaa: Yhdysvallat, Italia
Ilmestymisvuosi: 1999


- Don't you just take the past and put it in a room in a basement and lock the door and never go in there? That's what I do, And then you meet someone special and all you want to do is to toss them the key and say; open up, step inside, but you can't, because it's dark, There's demons and if anybody saw how ugly it is. I keep wanted to do that, fling the door open just let light in and clean everything out.


Thomas "Tom" Ripley (Matt Damon) osaa esittää muita ihmisiä uskottavasti. Eräässä juhlassa hän tapaa Herbert Greenleafin (James Rebhorn), joka luulee toista henkilöä esittävän Tomin olevan hänen poikansa Dickien (Jude Law) ystäviä kouluajoilta. Greenleaf palkkaa Tomin suostuttelemaan Dickien takaisin New Yorkiin ja Tom lähteekin Italiaan ja ystävystyy Dickien ja tämä kihlatun, Margen (Gwyneth Paltrow) kanssa. Lopulta Tom ja Dickie viettävät niin paljon aikaa yhdessä, että Tomin tunteet kuumenevat kohtalokkain seurauksin ja niinpä hänen on päästävä pois kaikesta, mikä ei kuitenkaan käy niin helposti...

Muistan nähneeni Lahjakas herra Ripleyn kerran aiemmin, ehkä silloin kun se ensiesitettiin Suomen pääkanavilla, ja jos muistikuvani on oikeanlaiset, niin en pitänyt tästä kovinkaan paljon. Kuitenkin nyt toisella katsomiskerralla - ja reilusti vanhempana - tämä oli kaikin puolin ihan mukiinmenevä elokuva.

Elokuva oli hyvin rauhallinen, noin niin kuin trilleriksi, mutta ei suinkaan liian hidastempoinen. Tarinan ja hahmojen todella annettiin kehittyä rauhassa ennen kuin elokuva muuttui Tomin osalta vaikeuksien välttämiseksi. Tämä tekikin elokuvasta selvästi tavallista mielenkiintoisemman ja auttoi samastumisessa varsinkin Tomiin itseensä. Elokuva oli pitkä, 2 tuntia ja 19 minuuttia, mutta kantoi melko hyvin kestonsa hyvän ja lämpimän tarinan ansiosta.

Suurimman mielenkiinnon kohteena näissä huijauselokuvissa yleensä on kysymys silloin, milloin huijaus paljastuu ja kaikki alkaa mennä todella pahasti pieleen. Näin kävi myös tämän elokuvan kohdalla, sillä päällimmäisenä tunteena minulla oli edellä mainittu kysymys ja läpi elokuvan jälkipuoliskon minä oikeasti jännitin todella ja ajattelin tämän tästä, että "Nyt se tapahtuu, nyt se tapahtuu, nyt se tapahtuu". Ehkä tästä syystä hieman olinkin pettynyt tapaan, jolla elokuva päätettiin, mutta sitten taas toisaalta tämänkaltainen lopetustapa piti jännitystä yllä loppuun asti. toisaalta sitten taas Tomin puolella tahtoi olla ja halusi todella hänen selviytyvän kaikesta kunnialla, mutta toisaalta odotti ja toivoi sitä paljastumista.

Näyttelijät olivat hyviä kautta linjan. Oikeastaan valittamista ei löytynyt kunnolla kenestäkään. Tai no, ehkä Philip Seymour Hoffman vaikutti ehkä vähän turhankin "tunkeilevalta", toisin sanoen melkein meni ylinäyttelemisen puolelle. En tiedä, minkäikäinen Cate Blanchettin näyttelemän hahmon Meredithin oli tarkoitus olla, mutta Blanchett todella näytti tässä elokuvassa vanhalta, vaikka oikeasti Blanchett oli elokuvan ilmestyessä vasta 30. Ei sillä, ihan riittävän hyvä Blanchettkin roolissaan oli.

Pisteitä: 4/5

tiistai 12. toukokuuta 2009

Project 1001, osa 32/1001: Rebekka

Alkuperäinen nimi: Rebecca
Ohjaus: Alfred Hitchcock
Käsikirjoitus: Robert E. Sherwood, Joan Harrison
Pääosissa: Joan Fontaine, Laurence Olivier, Judith Anderson
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1940


- You wouldn't think she'd been gone so long, would you? Sometimes, when I walk along the corridor, I fancy I hear her just behind me. That quick light step, I couldn't mistake it anywhere. It's not only in this room, it's in all the rooms in the house. I can almost hear it now.


Nuori nainen (Joan Fontaine) on emäntänsä Edythe Van Hopperin (Florence Bates) seuralaisena Monte Carlossa, kun hän tapaa herra "Maxim" de Winterin (Laurence Olivier), joka on menettänyt vuosi sitten vaimonsa, Rebekan, merionnettomuudessa. Nainen ja Maxim rakastuvat ja menevät naimisiin, jonka vuoksi de Winter vie uuden rouva de Winterin hänen suureen kartanoonsa. Uusi rouva de Winter yrittää asettua taloksi, mutta Rebekan kuoleman varjo seuraa talossa joka paikkaan.

Kun esittelin Project 1001 -urakkani, kerroin jo tuolloin ajatukseni siitä, että en varmasti tule pitämään kaikista 1001 elokuvaa -kirjaan listatuista elokuvista. Kuitenkin jos totta puhutaan, niin en uskonut, että todellisia pettymyksiä vastaan tulisi kovin pian ja vielä vähemmän olisin uskonut siihen, että yhden suosikkiohjaajani elokuva voisi olla näin valtaisa pettymys. Rebekka sellainen kuitenkin oli. Rebekka on IMDB:n sivulla tällä hetkellä kaikkien aikojen leffalistalla sijalla 79 ja mitä tuota vähän googletin, niin tuntuu elokuva olevan monien suosikki, mutta minulle itselleni Rebekka edustaa yhtä Hitchcockin heikoimmista elokuvista.

Elokuvan alkaessa ei oikeastaan tiedä, mihin suuntaan tarina lähtee kehittymään. Alussa näemme Manderlayn kartanon pimeässä ja paljastuu päähenkilön uneksi ja siitä alkaa varsinainen tarina yhtenä pitkänä takaumana. Alussa tapahtumien yllä leijuu monenlaisia kysymyksiä, kuten onko Rebecca oikeasti kuollut, ja jos on, mitä hänelle oikeasti tapahtuu ja kummitteleeko hän talossa. Myöskin rouva Danversin osuus mietitytti. Näiden kysymysten olemassaolo oikeastaan olivat koko elokuvan ainoa valopilkku ja toikin kartanossa kuljeskeluun pientä kaivattua tunnelmaa. Muu elokuvasta olikin sitten jo selvästi tylsempää.

Uuden rouva de Winterin ja Maximin tutustumissessiot tuntuivat hyvin kömpelöiltä, eikä pääparin keskinäinen kemia tuntunut oikeastaan aidolta missään vaiheessa. Tarinaan oli upotettu hahmo jos toinenkin, joiden tarkoituksena oli vain ja ainoastaan paljastaa Rebecan kohtalosta aina vain vähän enemmän uudelle rouva de Winterille. Tämä sai elokuvan välillä tuntumaan vähän sillisalaatilta. Tuntui kuin Hitchcockilla ei olisi ollut selkeää kuvaa siitä, millainen elokuvasta pitäisi tulla, joten hän sotki elokuvaan "vähän kaikkea" . Tässä "seikkaillaan" Monte Carlon ja Manderlayn kartanon lisäksi rannalla haaksirikkoisten etsinnässä, jonkinasteisessa tutkintahuoneessa, majatalossa sekä lopulta erään lääkärin luona. Vaikka sinänsä tarina eteneekin johdonmukaisesti, siitä puuttuu sielu kokonaan ja tuntui kuin katsojaa olisi oikein kädestä pitäen opastettu lähemmäs mysteerin ratkaisua siirtymällä aina uuteen miljööseen. Todellinen aallonpohja koetaan, kun Maxim selittää juurta jaksain uudelle rouva de Winterille, miten kaikki tapahtui ja elokuva meni tässä kohtaa hirveäksi selittelyksi. Tästä pääsemmekin ehkä elokuvan suurimpaan ongelmaan: Rebekka on yli kaksituntisena elokuva auttamatta ihan liian pitkä. Puoli tuntia kun olisi pois leikattu, niin elokuvakin olisi voinut olla vähän parempi.

Laurence Olivier ja Joan Fontaine ei kumpikaan oikeastaan vakuuttanut allekirjoittanutta, vaan he tuntuivat molemmat aika teennäisiltä. Parhaiten roolistaan suoriutui Judith Anderson, jonka suoritus rouva Danversina tuntui heti ensikohtaamisesta lähtien kovinkin karmivalta.

Pisteitä: 1,5/5

maanantai 11. toukokuuta 2009

Älä kerro äidille

Alkuperäinen nimi: Queer as Folk
Ohjaus: Sarah Harding, Charles McDougall
Käsikirjoitus: Russel T. Davies
Pääosissa: Craig Kelly, Aidan Gillen, Charlie Hunnam
Valmistusmaa: Iso-Britannia
Ilmestymisvuosi: 2000


- I'm queer, I'm gay, I'm homosexual I'm a poof, poofter, ponce, I'm a bumboy, baddy boy, backside artist, bugger, I'm Bent. I am that arse bandit, I lift those shirts, I'm a faggot, arse, fudge packing, shit stabbing uphill gardener, I dine at the downstairs restaurant, I dance at the other end of the ballroom, I'm Moses in the parting of the red cheeks, I fuck and I'm fucked, I suck and I'm sucked, I rim them and wank them and every single man's had the fucking time of his life and I'm NOT a pervert.


Manchesterissa kolme homoa ystävineen seikkailee paikallisissa homopiireissä. Vince Tyler (Craig Kelly) lähenee kolmeakymmentä vuotta ja hän haikailee pysyvän onnen perään ja etenkin ystävänsä Stuartin perään. Hänen vanhempansa tietävät hänen homoudestaan, mutta hänen työkaverinsa eivät. Stuart Alan Jones (Aidan Gillen) on myöskin lähes kolmikymppinen, hänellä on poika ja hän hyppii miehestä toiseen eikä hänellä todellakaan ole vaikeuksia saada miestä. Hänen töissä kaikki kyllä tietävät hänen homoudestaan, mutta hänen vanhempansa eivät. 15-vuotias Nathan Maloney (Charlie Hunnam) puolestaan tulee mukaan kuvioihin yhtenä Stuartin hoitona, joka ei yllättäen lähdekään pois. Näiden elämät risteilevät sinne tänne välillä kohdaten toistensa kanssa.

Silloin kun tämä tuli tv:stä onnistuin jotenkin missaamaan tämän (lue: ekan jakson, jonka jälkeen en katsonut loppujakaan), mutta tästä tehtyä jenkkiversiota kyllä katsoin ja se oli ihan muistaakseni ihan kohtuuhyvä sarja. Nyt tuli sitten hommattua tämä alkuperäissarja dvd:lle ja jos tästä sarjasta jotain voi sanoa, niin tämän: HUIKEUTTA! Oikeasti, tämä alkuperäinen Älä kerro äidille on jotain parasta tv-viihdettä pitkään aikaan ja pesee jenkkisarjan mennen tullen.

Jaksot ovat toisaalta itsenäisiä, mutta toisaalta taustalla seurataan jatkuvasti hahmojen kehittymistä. Esimerkiksi ensimmäisissä jaksoissa seurataan ainakin näennäisesti Nathanin ja Stuartin kimurantin suhteen kehitystä, mutta samalla seurataan kaikkien kolmen päähenkilön muiden yksityisasioita. On lapsihuolia, on muita poikaystäviä, hautajaisia ja vaikka mitä, eikä kaikki todellakaan pääty ihan niin kuin aluksi kuvittelisi. Jaksot ovat (ensimmäisellä kaudella) napakoita puolituntisia ja niiden aikana saadaan kokea aivan hulvattomia hetkiä, mutta myöskin lämminhenkistä draamaa niin, ettei tylsiä hetkiä koeta missään vaiheessa. Toisen kauden kaksi jaksoa olivatkin sitten vähän pidempiä jaksoja ja hivenen vakavampihenkisiä, mutta edelleen kuitenkin loistokamaa. Sarjan lopetuskin oli jotain parhautta ja oli ihan toisentyyppinen kuin mitä olin ennakoinut.

Sarjassa riittää niin monia erilaisia hahmoja, että niiden kautta onnistuttiin käsittelemään monia homouteen liittyviä stereotypioita, varsinkin vanhempien suhtautumisissa. On vanhempia, jotka ottavat lapsensa homoseksuaalisuuden ihan luonnollisena juttuna, mutta on myös vanhempia, joiden on homoutta vaikeaa hyväksyä. Montaa mieltä voisi tietenkin sarjan antamasta homokuvasta, mutta onhan se toki myönnettävä, että onhan niitä tällaisia hyvin bilehenkisiäkin homoja, joten ainakaan minulla ei ole mitään valitettavaa siitä. Kyllä sarja jätti ainakin minuun halun lähteä tuonne ulos baareja kiertämään, vaikka Suomen homoskene kalpenee "ison maailman" homopiireihin, vaikka hieman siloiteltu kuva tämänkin sarjan antama kuva saattaa olla.

Loistavaa sarjaa täydentävät loistavat näyttelijät. Päähenkilöt todella tuntuvat aidoilta ja rooleihinsa paneutuneilta. Näihin kavereihin pystyi todella uskomaan ja heidän suruihin, iloihin ja muihin tunteisiin kykeni samaistumaan hyvin. Monet hienonräikeät sivuhenkilöt (esimerkiksi Vincen äiti) eivät suinkaan jääneet statisteiksi, vaan olivat selvästi osaa kokonaisuutta, joita ilman sarja olisi voinut olla kehnompi.

Koska muistikuvani jenkkiversiosta on sen verran huonot, voi vai arvailla, miksei jenkkiversio sarjasta iskenyt ihan samalla tavalla kuin tämä alkuperäisversio. Osasyy tämän brittiversion hyvyydelle johtui selvästi juuri siitä, että sarjalla oli selvästi selvä kestonsa, mikä teki siitä tiiviin ja napakan paketin, jolloin sarjaan ei tylsiä hetkiä mahtunut. Tosin en ole varma, oliko toisen kauden kaksi jaksoa etukäteen suunnitelmissa mutta kuitenkin. Vaikka toisaalta jäin kaipaamaan lisää jaksoja, niin toisaalta ymmärrän senkin, että turha pitkittäminen olisi voinut latistaa kokonaisuutta ainakin jonkin verran.

Pisteitä: 5/5

Pimeyden valtias

Alkuperäinen nimi: Prince of Darkness
Ohjaus: John Carpenter
Käsikirjoitus: John Carpenter
Pääosissa: Donald Pleasence, Jameson Parker, Victor Wong
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1987


- I've got a message for you, and you're not going to like it.
- Look at his chest! - Pray for death!

Vanha pappi kuolee jättäen jälkeensä päiväkirjan ja avaimen, jotka johtavat Isä Loomisin (Donald Pleasence) kaamean salaisuuden äärelle. Tuo pappi oli nimittäin salaisen seurakunnan pappi, jonka tehtävänä oli vahtia erään käytöstä poistetun kirkon kellarissa olevaa salaperäistä sylinteriä. Isä Loomis pyytää apua professori Birackin apua salaisuuden selvittämiseksi ja tämä järjestää retkikunnan oppilaidensa jäsenistä, joiden tehtävänä olisi ratkaista muinainen arvoitus. Tehtävä ei ole helppo, sillä pahuuden voimat ovat liikkeellä...

Tässä on taas näitä elokuvia, joista ei keksi oikein mitään kunnollista sanottavaa. Tietenkin voisin mainita siitä, kuinka olin asettanut odotuksia tähän Carpenterin ohjaustyöhön nähtyäni vain vähän aikaa sitten (jälleen) Halloweenin, tuon mestariteosta lähentelevän kauhukokemuksen, mutta kuinka minä jouduinkaan pettymään, sillä Pimeyden valtias ei yltänyt lähellekään Halloweenin tasoa. Joo, näin minä teen... Ei kun, minähän mainitsin sen jo. No höh! No, etiäpäin.

Elokuvan käyntiin laittamisella ei sinänsä pidetä kiirettä, sillä alkutekstitkin loppuvat vasta kymmenen minuutin jälkeen. Toki tähän mennessä on ehditty näkemään Isä Loomisin tutkimustyötä löytönsä parissa kuten myös professori Birackin opetusta, mutta varsinaista käyntiinlähtö saadaan odottaa verrattain kauan, ehkäpä jopä vähän turhankin kauan. Ei sillä, sitten kun päästään kirkon seinien sisäpuolelle, niin huomaa, ettei tarina ole loppujen lopuksi kummonen. Kellarissa on jonkinmoista nestettä sisältävä putkilö, joka onkin jonkin arkku ja tämä nestekin elää omaa elämää. En voinut välttyä ajattelemasta The Blob -elokuvaa. Välillä tuntui kuin eri kohtaukset olisi pistetty peräkkäin satunnaisessa järjestyksessä ja oikeastaan siitä syystä kyseenalaistin joidenkin kohtausten olemassaolon tarpeellisuuden. Tutkimusryhmän jäsenten joutuminen joko tapetuksi tai tämän pimeyden valtiaan pauloihin jätti aika kylmäksi, eikä siten säväyttänyt. Tunnelma tässä elokuvassa oli kyllä kohdillaan, kiitos Carpenterin ja Alan Howarthin säveltämän musiikin. Kuitenkin loppua mentäessä myös tunnelma latistui ja loppuratkaisu jäikin melko vaisuksi.

Kun kerran ohjaajana hääri John Carpenter ja pääosassa nähtiin Donald Pleasence, niin totta kai hänen hahmo piti nimetä Halloweenin lääkäri Loomisin mukaan. Ei sillä, Pleasencen roolisuoritus noin niin kuin eleiltään muistutti monin paikoin Halloweenissa nähtyä Loomisia, joten kai tämä nimeäminen oli ihan oikeutettu. Elokuvasta kuitenkin paistoi tietty B-kauhumaisuus, mikä sitten johti siihen, että muut näyttelijät eivät vakuuttaneet juuri lainkaan ja välillä sorruttiin jopa ylinäyttelemiseen.

Pisteitä: 2,5/5

sunnuntai 10. toukokuuta 2009

Monty Pythonin lentävä sirkus - 4. kausi

Alkuperäinen nimi: Monty Python's Flying Circus - Season 4
Ohjaus: Ian MacNaughton
Käsikirjoitus: Monty Python
Pääosissa: Monty Python
Valmistusmaa: Iso-Britannia
Ilmestymisvuosi: 1974


- It's just that everywhere I go, it's the same old thing. All anyone wants me to say is: "To be, or not to be."
- That is the question: Whether 'tis nobler in the mind to suffer. The slings...

Monty Pythonin lentävän sirkuksen neljäs kausi oli samalla sarjan viimeinen. Ensimmäinen asia, joka kaudesta pisti silmään, on sen lyhyys, sillä jaksoja kuvattiin vain kuusi. Toinen silmiinpistävä asia oli se ikävä tosiseikka, että John Cleese oli häipynyt sarjasta, vaikka hän olikin saanut pariin jakson nimen käsikirjoittajien joukkoon. Tiedä sitten, onko näillä kahdella jotain tekemistä keskenään. Jos kausi jäi lyhyeksi juuri siitä syystä, että John Cleese ei ollut enää mukana? Kolmas ja räikein asia, joka pistää silmään, on se ikävä huomio, että tämä neljäs kausi oli selvästi sarjan heikoin kausi jopa siinä määrin, ettei kautta voi millään muotoa sanoa hyväksi. Tiedä sitten johtuiko tämä alitajuisesti jotenkin siitä, että tiedosti Cleesen jatkuvan poissaolon, mutta mutta... niin.

Kauden parasta antia olivat "Up Your Pavement"- sekä "Doctor Whose Patients Are Stabbed by His Nurse" -sketsit. Muuten kauden ansiot tahtoivatkin jäädä pieniksi. Tuntui kuin nyt olisi ollut tärkeintä tehdä huumoria sillä, että rikotaan paikkoja ja puhutaan omituisella äänellä; tätä jälkimmäistä harrastettiin selvästi aiempia kausia enemmän, vaikka jaksoja olikin vähemmän. Olohuonekohtauksiakin oli ihan tarpeettoman paljon, vaikka sinänsä Monty Pythonin lentävän sirkuksen katsominen Monty Pythonin lentävässä sirkuksessa hauskaa olikin. Kun sitten vielä jaksot oli niputettu vielä tiukemmiksi kokonaisuuksiksi, niin ei tästä paras maku suuhun jäänyt. Ensimmäinen jaksokin perustui yhden ja saman teeman ympärille, eikä tilaa oikein jätetty muille sketseille. Terry Gilliamin animaatiotkaan eivät ihan samalla tavalla iskenyt, sillä nyt niissäkin usein tunnuttiin keskittyvän yhden jutun ympärille, eikä aiheesta toiseen hyppyjä juuri tapahtunut. Kaikesta tästä huolimatta Monty Pythonin lentävän sirkuksen neljäs kausi ei ollut varsinaisesti huono, mutta silti jäätiin kauas ensimmäisten kausien tasosta.

Tiedä sitten sitä, olivatko herrat itse kuinka tietoisia sarjan loppumiseen kuudenteen jaksoon (onhan BBC esimerkiksi voinut napsaista pelin poikki tai jotain), mutta mitään merkkejä moisesta tiedosta ei ainakaan ollut havaittavissa viimeisessä jaksossa. Yksi teoriani varsinkin sotii sitä ajatusta vastaan, että herrat Monty Pythonit olisivat tienneet etukäteen kauden ja sarjan loppumisesta näinkin pian. Tämä teoria perustuu puhtaasti otaksumaan siitä, että jos he olisivat tienneet sarjan loppumisesta, niin John Cleese olisi varmaan pyydetty mukaan tähän jaksoon ja tuskin Cleesellä olisi ollut mitään sitä vastaankaan, mutta mene ja tiedä.

Pisteitä: 2,5/5

Labyrintti

Alkuperäinen nimi: Labyrinth
Ohjaus: Jim Henson
Käsikirjoitus: Terry Jones, Dennis Lee, Jim Henson
Pääosissa: Jennifer Connelly, David Bowie, Shari Weiser
Valmistusmaa: Yhdysvallat / Iso-Britannia
Ilmestymisvuosi: 1986


- I can bear it no longer! Goblin King! Goblin King! Wherever you may be take this child of mine far away from me!

- That's not it! Where did she get that rubbish? It doesn't even start with "I wish!"

Sarah (Jennifer Connelly) saa hoidettavakseen vauvaikäisen pikkuveljensä Tobyn (Toby Froud), kun hänen isänsä ja äitipuolensa lähtee viettämään iltaa ulos. Toby itkee kuitenki koko ajan ja tekee Sarahin hulluksi. Sarah sitten lainaa otteen rakastamastaan kirjasta ja pyytää Peikkokuningasta (suomennos minun, katsoin enkkutekstityksellä, joten en tiedä käytettyä suomennosta) hakemaan lapsi pois. Pyyntö käy kuitenkin toteen ja oikea Peikkokuningas Jareth (David Bowie) hakee peikkoineen Tobyn ja niinpä Sarahin on kuljettava läpi pitkän labyrintin Jarethin linnaan saadakseen Tobyn takaisin...

Yleensä kun ostan minulle ennestään tuntemattomia elokuvia, teen valinnan joko nimen tai etukannen perusteella. Takakantta en edes vilkaise, sillä siellä saattaisi löytyä jotain paljastavaa (jo elokuvan keston näkeminen etukäteen ärsyttää). Tämä tapa mahdollistaa siten toisinaan positiivisiin yllätyksiin, mutta sitten toisinaan taas, kuten Labyrintin kohdalla, olen joutunut pettymään. Itse asiassa jos olisin lukenut kaupassa Labyrintin takakannen, olisin tajunnut pitäväni kädessä jonkin sortin lastensatua ja siten olisi jäänyt taatusti ostamatta.

Tarina on hyvin satumainen, mutta ongelma tässä on vain se, että tämä satu on selvästi tehty perheen pienimmille (no, ikäraja K-7), enkä usko aikuisempien saavan tästä oikein mitään irti, paitsi ehkä nostalgiamielessä. Tarinassa riitti paljon lastensaduista tuttuja teemoja, kuten uusien kummallisten ystävien löytämistä ja lopulta sen pahan kohtaanista ja päihittämistä. Minun täytyy jopa myöntää, että olin hieman pettynyt siihen, miten tarina päättyi ja nyt en tarkoita sinänsä hölmöä loppukohtausta. Jossain vaiheessa elokuvaa aloin vain toivoa, että Sarah ja Jareth kiintyisivät toisiinsa ja siten Sarahista tulisi kuningatar ja Tobysta heidän yhteinen peikkolapsensa. Tämä olisi oikeasti tehnyt elokuvasta hieman tavallisuudesta poikkeavan ja miellyttävämmästi katsella ainakin näin aikuisen näkökulmasta. Niin ja kun pääosassa oli sentään David Bowie, niin toki elokuvassa sitten kuultiin hänen laulamistakin, mikä ei oikein iskenyt.

Elokuvan nimi Labyrintti on sinänsä harhaanjohtava, että vaikka elokuvan alussa ollaan ihan näkyvästi labyrintissa, niin tuon labyrintin maailma oli kuitenkin sen verran monipuolinen, että usein sitä ei todellakaan tunnistanut labyrintiksi. Oli vain erilaisia maisemia, joiden läpikulkemiseen usein olikin vain yksi ainoa reitti. Lavastuspuolella ei muutenkaan tehty ihan kaikkea oikein, sillä Sarahin laskeutuessa sinne romujen keskelle oli ilmiselvästi näkyvissä häntä kannattelevat langat. Mitä tulee sitten peikkoihin, niin ne näyttivät joiltain Muppettien ja Gremlinsien sekoitukselta.

Tämä elokuva oli selvästi Jennifer Connellyn ja David Bowien. Bowie oli paikoittain jopa loistava roolissaan, mutta Connellyn suorituksessa ei ollut sellaista uskottavuutta, joka olisi tehnyt kunnolla vaikutusta aikuiskatsojaan. Hänen roolisuorituksestaan selvästi näkyi se, että hän tiedosti näyttelevänsä nuoremmille suunnatussa elokuvasadussa ja siten hän ei ollutkaan juuri panostanut roolihahmonsa uskottavuuteen oikein millään.

En sano, etteikö lapset tai lapsenmieliset saisi Labyrintistä enemmän irti, mutta ainakin allekirjoittanut jäi odottamaan elokuvaa, jossa isossa, perinteisessä labyrintissa seikkailu olisi tehty kiinnostavasti ja hyvin.

Pisteitä: 2/5

lauantai 9. toukokuuta 2009

Beverly Hills 90210 - 6. kausi

Alkuperäinen nimi: Beverly Hills 90210 - Season 6
Ohjaus: Chip Chalmers, Jason Priestley, Michael Lange, ym.
Käsikirjoitus: Darren Star, Steve Wasserman, Jessica Kleiin, ym.
Pääosissa: Jason Priestley, Jennie Garth, Ian Ziering, ym.
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1996


- Best kiss. Mmm, for me, David.

- Yeah, me too. David Silver?
- What about you, Valerie?
- Was it Brandon, Dylan, Steve, Colin...?
- David.

Aah, Bevely Hills 90210:n maaginen kuudes kausi. Tai siis, kaikki BH-kaudet ovat toki maagisen hyviä ja muuta fanijuttuja, mutta... niin. Kuudes kausi julkaistiin niinkin varhain kuin viime viikolla, joten olikin jo aika saada tästä pikku hiljaa arvio aikaiseksi.

Kuudennelle kaudella kausikortin lunastivat Emma Caulfield Brandonin heila Susan Keatsinä sekä Jason Wiles Kellyn heila Colin Robbinsina. Myös Donna saa uuden leikkikumppanin, kun Cameron Bancroft tulee sarjaan jenkkifutaaja Joey Bradleyna. Vanhoista tutuista niin Kathleen Robertson, Jamie Walters kuin Joe E. Tata ovat saaneet nimensä ja naamansa alkutunnariin. Muutamia vanhoja ja jo poistuneita hahmoja nähdään kauden mittaan, kuten Brandonin vanhemmat sekä iki-ihana Andrea. Mitä tulee sitten alkuteksteissä alusta asti olleisiin, niin heitä on kauden alkaessa vielä kuusi: Jason Priestley, Jennie Garth, Ian Ziering, Tori Spelling sekä Luke Perry (toki Joe E. Tata on ollut myöskin ekasta kaudesta lähtien mukana, mutta ei alkuteksteissä). Kauden aikana sarjasta poistuvat niin Luke Perry kuin Jamie Walters sekä moni tällä kaudella tutuksi tullut hahmo. Vierailemassa käy useampi tunnetumpi tapaus, kuten jenkkifutaaja Steve Young sekä irlantilaisbändi The Corrs.

Tapahtumia riittää tähänkin kauteen riittävästi ja mikäs siinä, kun kuudes kausi on tähän mennessä pisin kausi. Dylan (Luke Perry) tapailee isänsä tapattaneen tytärtä, Ray (Jamie Walters) puolestaan käyttää vähän turhan kovia otteita Donnaan (Tori Spelling), joka puolestaan yrittää päästä Rose Bowl -karnevaaliin esille, Kelly (Jennie Garth) puolestaan sekaantuu kokaiiniin ja menee sekaisin, Brandon (Jason Priestley) puolestaan pääsee taas uhkapelailemaan, David (Brian Austin Green) kokeilee onnea musiikkivideomaailmassa, Steve (Ian Ziering) tarvitsee matematiikan tuutoria, jonka tehtävän ottaa Clare (Kathleen Robertson) ja Valerie (Tiffani Thiessen) huijaa kaikkia ystäviään ansaitakseen näiden ystävyyden. Jokaiselle siis tapahtuu jotain ja mikäs sen lystikkäämpää.

Yleisesti ottaen sitten matkustellaan siellä täällä; välillä yövytään nunnaluostarissa, välillä puolestaan vietetään leirielämää ja käydäänpä sitä jopa laskettelemassa. Kauden aikana myös joudutaan myös kokemaan maanjäristys, vietetään Steven synttäreitä, tavataan oikeita prinssejä sekä pakkomielteisiä huonekavereita, käydään oikeutta asiassa kuin asiassa, vietetään selibaattia ja vaikka mitä.

Myös rakkausrintamalla tapahtuu; Donna vaihtaa Raystä Joeen, mutta lopulta myös Donnalla ja Joella riittää sydänhuolia (pun intended). Brandon deittailee pomoaan Susania ja sitten taas kolmiodraamaa nähdään välillä Colin, Valerie ja Kelly. Valerie myöskin viettää hetken aikaa Davidin kanssa. Steve ja Clare (Kathleen Robertson) löytävät yhteisen sävelen, vaikka heidänkin suhteessaan riittää myrskyä. Rakkaudesta osattomaksi ei jää myöskään Peach Pitin Nat (Joe E. Tata). Nämä monet rakkausjutut tietenkin tarkoittavat sitä, että kaudessa riittää myös draamaa enemmän kuin tarpeeksi.

Toisin sanoen tapahtumia riittää vaikka muille jakaa, mutta jos ei jaa, niin aika ei ainakaan tule pitkäksi kauden aikana, vaikka ennätyspitkä kausi onkin kyseessä. Olisihan minulle voinut riittää muutama jakso lyhyempikin kausi, mutta hyvä toki näinkin. Eipähän loppunut ihan heti kesken. Kun hahmot olivat niinkin tuttuja kuin olivat, niin hahmojen iloihin ja suruihin pystyi ottamaan osaa hyvin, vaikka samankaltaisia juonenkäänteitä on nähty yhdessä jos toisessakin draamasarjassa. Eipä nämä tapahtumat ihan ensimmäisten kausien tasolle pääse, vaikka tyydyttikin paljon.

Mitä tulee sitten hahmoihin, niin Valerie on ihana vamppina ja Valerien ja Kellyn kissa ja hiiri -leikkiä oli kiva seurata. Välillä oltiin niin kaveria, mutta sitten taas tapahtui jotain, joka pilasi heidän välit. Täysin en ymmärrä Jamie Waltersin pääsemistä alkuteksteihin, sillä missään vaiheessa Ray ole tuntunut sillä tavalla jengin jäseneltä kuin monet muut hahmot ja siten hän onkin tuntunut aina vain yhdeltä sivuhahmolta. Jopa Susan ja Joe tuntuivat enemmän kuuluvan porukkaan kuin Ray, mutta näille ei tietenkään voitu suoda pääsyä alkuteksteihin, kun kyseessä oli kuitenkin heidän ensimmäinen (ja ainoa?) kautensa sarjassa. Mitä tulee sitten Luke Perryn lähtöön, niin sinänsähän ikävä juttu tuo oli, sillä Dylanissa riitti särmää kyllä. No, onneksi tiedän jo, ettei Dylanin tapaus ole vielä kokonaan taputeltu.

Pisteitä: 4/5

PS. Ilmestyisipä jo se seitsemäs kausi.

perjantai 8. toukokuuta 2009

Project 1001, osa 31/1001: Yksi lensi yli käenpesän

 Alkuperäinen nimi: One Flew Over The Cuckoo's Nest
Ohjaus: Milos Forman
Käsikirjoitus: Lawrence Hauben, Bo Goldman
Pääosissa: Jack Nicholson, Louise Fletcher, William Redfield
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1975


- I must be crazy to be in a loony bin like this.


Monesti väkivaltaisuutensa vuoksi pidätetty R.P McMurphy (Jack Nicholson) tuodaan mielisairaalaan, jossa on tarkoitus selvittää, onko hän hullu vai esittääkö hän vain sellaista. Siellä McMurphy joutuu hoitaja Mildred Ratchedin (Louise Fletcher) johtamalle osastolle, joka ei McMurphyn tulon tule olemaan enää entisensä.

Yksi lensi yli käenpesän voitti aikanaan viisi Oscaria ja nimenomaan ne tärkeimmät Oscarit: paras ohjaus, elokuva, miespääosa, naispääosa sekä käsikirjoitus. Itsellä ei ollut oikeastaan hajuakaan etukäteen, mitä elokuvassa tapahtuu, sillä tiesin ainoastaan, että tässä on Jack Nicholson ja että tämä sijoittuu mielisairaalaan, en muuta. En ollut varma edes tyylilajista. En tiedä, johtuiko täsät tietämättömyydestä vai mistä, mutta elokuva ei tehnyt allekirjoittaneeseen järin suurta vaikutusta.

Tarinan kerronta ei oikein iskenyt. Kun McMurphy tuodaan mielisairaalaan ja seurataan hänen sopeutumistaan siellä, niin elokuva tuntui tässä vaiheessa hieman pitkäveteiseltä, mutta samalla jotenkin seurattavalta. Tai siis, tapahtumat olivat varsin tylsänpuoleisia, mutta silti kuvaustavassa oli jotain, mikä auttoi jaksamaan eteenpäin. Elökuvan alkupuolisko oli kuitenkin sen verran tylsä, että jos elokuva olisi jatkanut samaan malliin, olisin pudottanut antamistani pisteistä vielä ainakin puolikkaan pois. Kuitenkin veneilyretken jälkeen tarina parani edes jonkin verran, vaikkei kovin hohdokkaaksi tapaukseksi noussut sittenkään. Kun sitten elokuva oli ohi, tajusin juuri nähneeni elokuvan, jota on hehkutettu siellä täällä, mutta joka kuitenkin jätti minuun hyvin puolivillaisen vaikutelman.

Elokuvassa on paljon sittemmin tunnetuiksi tulleita näyttelijöitä, kuten Christopher Lloyd ja Danny DeVito. Rehellisesti sanottuna Lloydin kohdalla tunnistin kyllä henkilössä olleen jotain tuttua, mutten kyennyt yhdistämään hahmoa kehenkään, kun taas DeViton esittämän Martinin kohdalla en edes tunnistanut hahmon takaa mitään tuttua. Elokuvan todellinen tähti oli kuitenkin Jack Nicholson, joka edelleen osaa esittää hullua melkein uniikilla tavallaan, mutta kun on tottunut näkemään Nicholsonin hullun kiilto silmissään niin monta kertaa, niin ei hän ennennäkemättömän hyvä tässä ollut.

Pisteitä: 2,5/5

torstai 7. toukokuuta 2009

Commando

Alkuperäinen nimi: Commando
Ohjaus: Mark L. Lester
Käsikirjoitus: Steven E. de Souza
Pääosissa: Arnold Schwarzenegger, Rae Dawn Chong, Vernon Wells
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1985


- What happened to Sully?

- I let him go.

John Matrix (Arnold Schwarzenegger) on eläkkeelle jäänyt eliittikommando, jonka kollegat saavat surmansa yksi toisensa jälkeen väkivaltaisesti. Matrixin entinen esimies kenraali Franklin Kirby tulee varoittamaan Matrixia tappajista, mutta tulee samalla paljastaneeksi näille tämän olinpaikan. Nämä sitten kaappaavat Matrixin tyttären, jotta tämä suorittaisi erään arkaluontoisen tehtävän, mutta saavat yksi toisensa todeta, että Matrix ei suinkaan aio sietää kiristämistä...

Commando saattoi hyvinkin olla ensimmäinen näkemäni Schwarzenegger-pätkä, joskaan en ole tästä täysin varma. Tämä elokuva toi mieleeni pelon siitä, että jossain vaiheessa tulen sen verran vanhaksi, että kyllästyn Ison-Arskan toimintapätkiin. Nimittäin jos nämä elokuvat eivät ole upeita noin niin kuin toimintaelokuvina, niin tarjoavat Commandon tavoin ainakin paljon tahatonta huumoria.

Sillä mitäpä muuta Commando olisi kuin (hyvällä tavalla) toinen toistaan huonompia one-linereita. Jopa niin huonoja, että joissakin kohdin arvasin Arskan one-linerit etukäteen sanasta sanaan (olen nähnyt toki elokuvan ennenkin, mutta edellisestä kerrasta on sen verran aikaa, ettei kyseessä ollut muistitiedosta). Tarina kuuluu kategoriaan "niin huono, että se oli jo hyvä", sillä minä todella nautin varsinkin elokuvan alkupuoliskon parissa juuri siitä syystä, että elokuva nauratti huonoudellaan. Suurimpana esimerkkinä Sullyn (David Patrick Kelly) takaa-ajamiinen ostoskeskuksessa. Mitä tulee sitten loppupuoliskoon eli saarella ammuskelemiseen, niin se oli jo aidosti huonompaa ja häviää kirkkaasti esimerkiksi Rambo-elokuville. Lopputaistelu sitten Bennettin (Vernon Wells) kanssa olikin niin hitaanpuoleista ja jäykänoloista, että tämä taistelu olikin ehkä huonointa, mitä olen toimintaelokuvien saralla koskaan nähnyt.

Schwarzenegger nyt oli oma kivikasvo itsensä eli ihan hyvä toimintakasvo, mutta hyvästä näyttelijäsuorituksesta ei voi oikein puhua. Muut elokuvan näyttelijät olivatkin sitten enemmän statisteja, vaikka näyttelijöiden joukossa oli mukana ainakin myöhemmin muista yhteyksistä tunnetuiksi tulleita näyttelijöitä, kuten David Patrick Kelly (Twin Peaks) sekä Alyssa Milano (Melrose Place ja Siskoni on noita).

Pisteitä: 3/5

keskiviikko 6. toukokuuta 2009

The Mist - Usva

Alkuperäinen nimi: The Mist
Ohjaus: Frank Darabont
Käsikirjoitus: Frank Darabont
Pääosissa: Thomas Jane, Marcia Gay Harden, Laurie Holden
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2007


- We gotta discuss how we're going to stop that thing from getting in here.

- What do you mean getting in? We shut the loading door.
- Yeah, but the entire front of the store is plate glass.

Kuvataiteilija David Drayton (Thomas Jane) maalaa elokuvajulistetta, kun ukkosmyrsky yllättää ja hän pakenee perheineen kellariin. Aamulla sitten tarkastaessaan tuhoja hän havaitsee järven toisella puolella tiheän usvan, mutta unohtaa tämän pian. David lähtee poikansa Billyn (Nathan Gamble) ja naapurinsa Brent Nortonin (Andre Braugher) kanssa kauppaan. Heidän siellä ollessa usva sulkee heidät sisäänsä ja kaupassa olijoiden on yritettävä tulla toimeen keskenään, sillä ulkona odottaa jotain paljon vaarallisempaa kuin pelkkä usva...

Minä kuulin muistaakseni tästä elokuvasta ensimmäisen kerran heinäkuussa 2007 ja kun kuulin Frank Darabontin ohjaavan elokuvan, niin innostuin heti, sillä jos puhutaan King-filmatisoinneista, niin Darabontin Vihreä maili ja Avain pakoon ovat ehdottomasti parhaasta päästä. Kuitenkin monien erinäisten vaikeuksien vuoksi sain elokuvan katsottua vasta nyt, ja täytyy kyllä myöntää, ettei The Mist - Usva ihan samalle tasolle päässyt Darabontin muiden King-filmatisointien kanssa.

Ennen kuin päästään itse tarinan kimppuun, niin minun on ihan pakko puhua muutama sananen elokuvan ensimmäisestä ruudusta. Seinällä on muun muassa The Thingin juliste, mutta seinällä olevat taulut eivät olleet se, mikä kiinnitti tällaisen King-fanin huomion. Sen sijaan huomioni kiinnitti nimenomaan se työn alla ollut juliste, joka viittasi hyvin suoraan Stephen Kingin Musta torni -sarjaan, jota minä rakastan yli kaiken. Niinpä menin melkein kananlihalle, kun näin sen upean maalauksen Roland Deschainista, ruususta ja Mustasta tornista, eikä elokuva enää juuri paremmin olisi voinut alkaa. Harmi, että todellisia Musta torni -elokuvajulisteita saadaan odottaa ainakin ensi vuoteen asti, luultavasti vielä kauemminkin.

Mitä tulee sitten itse tarinaan, niin tämä ei ehkä ollutkaan niin jännittävä kuin olin odottanut. Pelottavuuden kannalta selkeästi paras kohta oli se, kun sireeni alkoi soimaan ja kaupan asiakkaat tuijottelivat ulos. Usva itsessään ja siellä majailevat otukset sen sijaan jättivät melko kylmäksi. Mitä tulee sitten kaupan sisäisiin tapahtumiin, niin eipä tämä ollut kovin erikoinen tapaus, vaikka ei kyllä huonokaan. Ilmeisesti epäilijöistä, jotka eivät usko vaaraan ennen kuin itse näkevät, ei päästä kauhuelokuvamaailmasta koskaan eroon. No, tässä elokuvassa vaaran näkemisen jälkeen onkin ihanan myöhäistä enää muuttaa mieltään. Ihmisten jakautuminen lopulta kahteen leiriin oli ihan hyvä idea, mutta se oli kuitenkin toteutettu ehkä turhankin mutkat suoriksi vetämällä. Loppuratkaisu oli kaikessa tylyydessään hieno lopetus, mutta itse olisin mielellään jättänyt lopun hieman enemmän avoimeksi.

Näyttelijät olivat pääosin hienoja ja erityisesti pitää antaa kiitokset Marcia Gay Hardenille, joka suorastaan pelottavan uskottavasti näytteli sekaisin mennyttä rouva Carmodya. Myös Thomas Jane oli hyvä Davidinä, mutta kyllä hänen eleistään vähän paistoi "Olen elokuvan päähenkilö ja annan sen totisesti näkyä" -asenne. William Sadlerilla oli kiva sivuosa ainakin apteekkireissuun asti.

Pisteitä: 3,5/5

Mutta kuka murhasi Harryn?

Alkuperäinen nimi: The Trouble with Harry
Ohjaus: Alfred Hitchcock
Käsikirjoitus: John Michael Hayes
Pääosissa: Edmund Gwenn, John Forsythe, Shirley MacLaine
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1955


- You know, I've never been to a home-made funeral before. - Hmm. I have. This is my third. All in one day.


Albert Wiles (Edmund Gwenn) on metsästämässä jäniksiä kiväärillään. Etsiessään mahdollista saalista hän löytää erään mäen päältä miehen, Harryn, ruumiin, jolla on reikä päässä. Hän päättelee vahingossa tappaneen Harryn ja päättää piilottaa ruumiin. Ennen kuin tämä onnistuu, mäen päälle tulee kulkija jos toinenkin, mutta yhteistä näillä on se, että ketään ei tunnu haittaavan, että Harry on kuollut. Kun sitten taiteilija Sam (John Forsythe) tulee ruumiin luokse, Wiles astuu esiin ja he päättävät haudata Harryn. Kuitenkin pian he tajuavat, ettei Wiles sittenkään tappanut Harrya, mutta jos ei hän, niin kuka sitten? 

Muistelisin jopa kuulleeni, että tämä elokuva oli jossain määrin esinäytös Alfred Hitchcock esittää -sarjalle, mutta tämän todenperäisyydestä en mene juuri nyt takuuseen. Tämä oli nyt kuitenkin toinen kerta, kun näin sinänsä veikeästi suomennetun Mutta kuka murhasi Harryn? -elokuvan, mutta se ei toisaalta häirinnyt elokuvan katsomista, vaikka loppuratkaisun tiesikin. Päinvastoin elokuva oli edelleen mitä mukavin pikku musta komedia, ja vaikka ei ihan perinteinen Hitchcock-filmi ollutkaan, niin silti Hitchcock oli onnistunut myös tässä elokuvassa. 

Tarina lähtee heti käyntiin Harryn löytymisellä, mikä sopi hyvin elokuvan kokonaisuutta ajatellen. Viimeistään siinä vaiheessa kun lähikylän asukkaat eksyvät yksi toisensa perään mäelle, käy ilmiselväksi, että kyseessä on selvästi komedia ja mitä maukkain sellainen, kun kaikki tuntuvat suhtautumaan Harryn ruumiiseen varsin välinpitämättömästi. Tarinan edetessä saadaan selvyyttä siihen, miksei kukaan oikein kauhistu Harryn kuolemasta ja tämä tehdään, jos nyt ei ihan uskottavasti, niin ainakin kekseliäästi. Kuitenkin elokuvan tyylilaji paljasti minulle jo ensimmäisellä katselukerralla loppuratkaisun, vaikkakaan ei muistaakseni kovin aikaisessa vaiheeessa. Nyt, kun tiesin varmuudella loppuratkaisun, kykenin silti nauttimaaan hyvin kuvatusta tarinasta. 

Näyttelijäsuoritukset olivat ihan kohtuullisen onnistuneita ottaen nyt huomioon kuitenkin sen tosiseikan, että elokuva on tehty 1950-luvulla. Eihän nämä niin kauhean uskottavia olleet, mutta kuitenkin ihan tarpeeksi hyviä tun ajan elokuvan tähdiksi. Ehkä kuitenkin Edmund Gwennissä oli eniten sellaista (uskottavaa) särmää tästä pääosanelikosta, mutta eipä Shirley MacLainekaan huono ollut tässä ensimmäisessä elokuvassaan. 

Pisteitä: 4/5

tiistai 5. toukokuuta 2009

Adaptation. Minun versioni

Alkuperäinen nimi: Adaptation
Ohjaus: Spike Jonze
Käsikirjoitus: Charlie Kaufman, Donald Kaufman
Pääosissa: Nicholas Cage, Meryl Streep, Chris Cooper
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2002


- You know why I like plants?

- Nuh uh.
- Because they're so mutable. Adaptation is a profound process. Means you figure out how to thrive in the world
- Yeah but it's easier for plants. I mean they have no memory. They just move on to whatever's next. With a person though, adapting almost shameful. It's like running away.

Yksinäinen Charlie Kaufman (Nicholas Cage) saa tehtäväkseen käsikirjoittaa elokuvakäsikirjoitus kirjasta, jonka on kirjoittanut Susan Orlean (Meryl Streep) kasveihin viehättyneestä John Larochesta (Chris Cooper). Charlie kärsii valkoisen paperin ongelmasta hänen yrittäessään keksiä tavan saada kasveista kiehtovia. Charlien veli Donald (Nicholas Cage) väsää käsikirjoitusta täydellä innolla, mikä vain lisää Charlien paineita. Susan Orleanilta puolestaan puuttuu intohimo johonkin. John Laroche puolestaan yrittää pitää päänsä ylhäällä ja jalat maan pinnalla. Lopulta näiden neljän ihmisen elämät limittyvät, lomittuvat ja nivoutuvat toisiinsa niin, että mikä tahansa päätös on mahdollinen...

Olen nähnyt Adaptationin kerran aiemmin ja muistelisin, etten tuolloin pitänyt elokuvaa kovin kummoisena. Tähän saattoi olla osasyynä sekin, että katselin elokuvaa korkeintaan sivusilmällä. Nimittäin nyt kun todella keskityin tarinan seuraamiseen, tämä maistuikin paljon paremmin. Silti elokuvasta tuntuisi olevan jotenkin vaikeaa kirjoittaa mitään, mutta yritetään.

Tarina liikkui monella eri aikatasolla. On nykyisyys, jossa Charlie yrittää kirjoittaa käsikirjoitusta. Tästä vuosi taaksepäin, jossa Susan kirjoittaa romaaniaan ja tästä mennään vielä pari vuotta taaksepäin, jolloin kirjan tapahtumat saavat alkunsa. Käydäänpä jopa Darwinin pakeilla yli sadan vuoden päässä. Näiden eri aikojen välillä liikutaan melko luontevasti, vaikkakin välillä vähän satunnaiselta vaikuttaen. Elokuva on hauska metatarina, jossa päähenkilönä on elokuvan oikea käsikirjoittaja ja onpahan Susan Orleankin oikeasti kirjoittanut elokuvassakin käsitellyn kirjan. Elokuvaa voisi melkeinpä pitää toden toistajana, vaikka ajatuksia sekoittaakin tämä Donald Kaufman, jonka olemassaolosta ei ole ylipäätään mitään takeita, vaikka hänet tämänkin elokuvan käsikirjoittajana mainitaan. Tämä aspekti teki elokuvasta vain entistä hulvattomamman. Myöskin nähnyt pätkät Charlie Kaufmanin toisen käsikirjoituksen pohjalta tehdyn Being John Malkovichin tekovaiheista tuntui joten hauskalta. Kokonaisuutena Adaptation. Minun versioni on hyvä elokuva, mutta sitä on vaikea selittää sitä näkemättömille, joten en voi kuin kehottaa katsomaan elokuvan itse.

Nicholas Cagen uralle mahtuu niin hyviä kuin huonoja roolisuorituksia, mutta Kaufmanien roolit sopivat Cagelle kuin nakutettu, vaikka välillä hän tuntuukin yhden ilmeen "ihmeeksi". Chris Cooper näytti juuri sopivan juntilta Elokuvan todellinen tähti kuitenkin oli - yllätys yllätys - ihana Meryl Streep. Streepin näyttelemästä Susanista välittyi Charlieta paremmin se yksinäisyyden tunne ja hahmo tuntuikin varsin aidolta ja Streepin näyttelemistä nyt on (lähes) aina ilo katsella.

Pisteitä: 4/5

maanantai 4. toukokuuta 2009

71 katkelmaa erään sattuman kronologiasta

Alkuperäinen nimi: 71 Fragmente einer Chronologie des Zusfalls
Ohjaus: Michael Haneke
Käsikirjoitus: Michael Haneke
Pääosissa: Gabriel Cosmin Urdes, Lukas Miko, Otto Grünmandl
Valmistusmaa: Itävalta, Saksa
Ilmestymisvuosi: 1994


- Mutta nyt on enemmän palasia. Se on muuten liian helppoa.


19-vuotias nuorukainen menee joulun alla 1993 pankkiin ja ampuu siellä aseellaan täysin satunnaisesti tappaen kolme ja sen jälkeen vielä itsensäkin. Pankissa tai sen välittömässä läheisyydessä on muun muassa vanha mies, laittomasti maahan tulllut romanialaisen poika, rahankuljetusfirman työntekijä, murhaaja ja monien muita. Näiden pankissa olleiden elämiä käydään läpi parina tragediaa edeltävänä kuukautena pala palalta, katkelma katkelmalta...

Toisinaan sitä tulee ostettua elokuvia mitä ihmeellisimmistä syistä. Olen ostanut elokuvia muun muassa huonon maineen takia (Plan 9 from Outer Space), elokuvia tai joilla on jopa omassa genressään täysin typerä idea (The Blob - Valuva kuolema). 71 katkelmaa erään sattuman kronologiasta hankin aikoinaan puhtaasti siitä syystä, että pidin sen nimestä heti sen nähdessäni, vaikken tiennytkään vielä tuolloin, oliko nimi suomentajan mielikuvituksen tuotetta vai vastasiko se alkuperäistä. Valitettavasti joudun kuitenkin toteamaan, että tämä nimi oli elokuvan parasta antia.

Tarinan lähtöidea on siinä, että seurataan pankissa tuona kohtalokkaana päivänä useiden kuukausien ajan. Sinällään tämä lähtöidea on ihan kiintoisa, mutta kun toteutus ontuu enemmän kuin raajarikko pingviini, niin ei tästä todellakaan hyvä maku jäänyt. Kuten oli varmasti tarkoitettukin, niin katkelmat tuntuivat välillä kovin satunnaisilta ja ei tämä vain toiminut. Toki elokuvan palasista on useimmissa tapauksissa rakennettavissa selvä juonirakenne, mutta joidenkin hahmojen kohdalla oli vaikeaa nähdä mitään tarkoitusta heidän mukanaololleen, mutta tämä saattoi johtua ajoittaisesta keskittymisen herpaantumisesta, sillä nämä katkelmat oli kuvattu todella tylsästi. Jotkut katkelmat lisäksi olivat ihan älyttömiä, kuten esimerkiksi tämä pingispallokohtaus. Ainoastaan tämä romanipojan tarina tuntui kunnolla kiinnostavalta. Jotenkin en ymmärtänyt myöskään ratkaisuja näyttää samoja uutispätkiä kahteen kertaan, vaikka teorian minä tästäkin kehitin (ampumistapaus vain uutinen muiden rinnalla). Entä minkä vuoksi näitä katkelmia oli nimenomaan 71? Sattumaako?

Hahmoja oli niin paljon ja katkelmat välillä sen verran lyhyitä, että hahmoihin ei siten ehtinyt tutustua puhumattakaan samaistumisesta. Myönnän välillä menneeni jopa sekaisin siinä, että keitä ruudussa olevat oikein olivatkaan ja mitä tulee henkilöiden nimiin, niin ei puhettakaan, että muistaisin niitä, vaikka kuinka olisi IMDB apuna.

Minulla on Hanekelta myös Funny Games katsomista odottamassa, mutta jos se nojaa yhtään samantapaiseen kerrontaan kuin tämä elokuva, niin ei hyvää päivää. 71 katkelmaa erään sattuman kronologiasta on sen verran hidastempoinen tapaus, että nopeampiin elokuviin tottunut on aika helisemässä.

Pisteitä: 2/5

sunnuntai 3. toukokuuta 2009

Project 1001, osa 30/1001: Epäillyt

Alkuperäinen nimi: The Usual Suspects
Ohjaus: Bryan Singer
Käsikirjoitus: Christopher McQuarrie
Pääosissa: Kevin Spacey, Gabriel Byrne, Stephen Baldwin
Valmistusmaa: Yhdysvallat, Saksa
Ilmestymisvuosi: 1995


- The greatest trick the Devil ever pulled was convincing the world he didn't exist. And like that, poof. He's gone.


Viisi pikkurikollista tapaavat poliisiasemalla tunnistusrivissä epäiltyinä rikokseen, johon heillä kellään ei ole ollut todellisuudessa osuutta. Jonkin ajan päästä eräässä laivassa tapahtuu räjähdys, jonka jälkeen tunnistusrivissä olleista on elossa vain raajarikko Verbal Kint (Kevin Spacey), joka tuodaan poliisiasemalle kuulusteluja varten. Hänen kauttaan kerrotaan sitten tarina tunnistusrivin ja laivan räjähtämisen välillä ja näyttäisi siltä, että lankoja käsissään pitäisi salaperäinen Keyser Soze, mutta onko hän oikeasti edes olemassa ja jos on, kuka hän on?

Olen nähnyt Epäillyt ainakin kerran aiemmin ja kuten varmasti suurimmalle osalle muillekin elokuvan nähneille, tarjosi elokuva sellaisen jymypaukun, ettei paremmasta väliä. Nyt, uusintakatselulla tämä jymypaukku hieman himmenee, mutta tarjoaa edelleen takuuvarmaa viihdettä koko rahan edestä.

Tarinan pääasiallinen anti on melko perinteisen oloinen rikostarina, ja jossa pääosassa ovat viisi roistoa, jotka tapaavat toisensa ja lyöttäytyvät yhteen. Tämä varsinainen rikostarina kerrottiin ihan kohtuullisen kiinnostavasti, vaikka sinänsä ei tarjonnutkaan mitään uutta rikostarinoiden joukkoon. Oli pikkurikollisia, oli vähän isompia rikollisia, joilla oli tietoja näistä pikkurikollisista ja pystyivät siten kiristämään näitä pikkurikollisia ja oli iso pääpaha, jota pysyi jatkuvasti taustalla. Vaikka elokuvassa ei olisikaan ollut mitään muuta kuin tämä takaumien kautta ja Verbal Kintin näkökulmasta kerrottu tarina, elokuva olisi ollut keskimääräistä parempi elokuva, vaikka juuri tavanomaisuus ei tehnytkään tarinasta mitenkään erinomaista.

Elokuva oli kuitenkin kokonaisuudessaan jotain paljon enemmäin kuin pelkkä takaumien kautta kerrottu rikostarina. Nimittäin elokuvan loppuessa tajuaa, että katsojaa(kin) on sahattu linssiin niin pahasti, että elokuvan tahtoisi katsoa heti uudestaan. Kyllä minä muistan, kun näin elokuvan ensimmäistä kertaa, että päällimmäiseksi jäi sellainen "Mitä helv...?" -fiilis. Näin uudemman kerran katsoessa tiesin totta kai koko ajan, miten elokuvassa kävisi, mutta silti pystyin herkuttelemaan tulevalla lopputwistillä jo etukäteen. Samaten kykenin katsomaan tarinaa niin sanotusti uusin silmin ja kiinnittämään huomiota tarinan eri nyansseihin. Tämä tarkempi tarkastelu jätti sitten miettimään, että mitkä osat tarinasta oikein olivatkaan totta ja mitkä vähintäänkin väritettyä totuutta. Siitä en sitten tiedä, oliko tällainen avoimeksi jättäminen hyvä juttu. Tietenkin se jättää varaa erilaisille tulkinnoille, mutta toisaalta jättää pienen epäilyksen siitä, ettei käsikirjoittaja ole oikein osannut punoa kaikkia juonilankoja yhteen, vaikka voittikin Oscarin tästä elokuvasta.

Kevin Spacey sai niin ikään Oscarin, eikä syyttä, sillä hän oli loistava rampana Verbal Kintinä. Oikein teki kipeää katsella hänen vasemman jalan asentoa, vaikkei sen asento ehkä oikeasti ollutkaan yhtä jyrkästi vinossa kuin miltä se näytti. Myös Gabriel Byrnen roolisuoritusta oli ilo katsella, eikä oikeastaan ole valittamista kärkiviisikon muidenkaan näyttelijöiden suorituksista. Nämä heidän väliset dialoginsa tuntuivat monin paikoin aidoilta, mutta sen sijaan Chazz Palminterin näyttelemä Dave Kujan tuntui tyypilliseltä kuulustelijaräyhääjältä. Ovatko poliisikuulustelut muka oikeasti näin agressiivisen oloisia?

Pisteitä: 4/5

perjantai 1. toukokuuta 2009

Monty Pythonin lentävä sirkus - 3. kausi

Alkuperäinen nimi: Monty Python's Flying Circus - Season 3
Ohjaus: Ian MacNaughton, John Howard Davies
Käsikirjoitus: Monty Python
Pääosissa: Monty Python
Valmistusmaa: Iso-Britannia
Ilmestymisvuosi: 1973 


- Look, this isn't an argument.
- Yes it is.
- No it isn't, it's just contradiction.
- No it isn't.
- It is.

Monty Pythonin lentävän sirkuksen kolmas kausi kattaa jälleen 13 jaksoa sketsiviihdettä. En tiedä, johtuuko tämä kenties siitä, että olen katsonut näitä nyt verrattain tiuhaan, mutta jotenkin kauteen tuntui mahtuvan nyt aiempaa enemmän niitä huonompiakin juttuja, jotka eivät juuri naurattaneet. Ei sillä, kyllä tätäkin kautta ilokseen katsoi.

Selvästi heikoin jakso oli The Cycling tour. Tämä johtui puhtaasti siitä, että jakso oli lähes pelkästään yhtä ja samaa juttua, eikä se ollut edes järin hauska. Muuten sitten pääsikin nauttimaan pääasiassa hyvistä jaksoista, vaikkei kaikki sketsit muissakaan jaksoissa aina pystyneet viihdyttämään. Tuntui siltä kuin metasketsien määrää olisi selvästi vähennetty, vaikka niitäkin kyllä riitti. Terry Gilliamin animaatiot olivat kuitenkin jälleen rautaa. Parhaimpiin sketseihin lukeutuivat Massamurhaaja, Rahalaulu, väärinpäin-mies, säilykepurkit sekä sokerina pohjalla piilokilpailu. Absurdeja hetkiä kuitenkin sen verran paljon, että kyllä tämä edelleen monet kotimaiset sketsisarjat pesee.

Pisteitä: 3,5/5