maanantai 27. huhtikuuta 2009

Project 1001, osa 27/1001: Sound of Music - Laulava Trappin perhe

Alkuperäinen nimi: The Sound of Music
Ohjaus: Robert Wise
Käsikirjoitus: Ernest Lehman
Pääosissa: Julie Andrews, Christopher Plummer, Eleanor Barker
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1965 


The hills are alive with the sound of music
With songs they have sung for a thousand years


Eletään vuoden 1938 Salzburgissa, jossa Natsi-Saksan uhka on todellinen. Maria (Julie Andrews) ei oikein sopeudu nunnaluostariin ja niinpä hänet lähetetään kotiopettajaksi von Trappin perheeseen hoitamaan kapteeni von Trappin (Christopher Plummer) seitsemää lasta. Von Trappin vaimo on kuollut, joten talosta puuttuu ilo ja leikki ja kuri on kaikki kaikessa. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun von Trapp lähtee liikematkalle Wieniin tapaamaan rakastettuaan ja Maria jää yksin lasten pariin...

Olen nähnyt tämän elokuvan vain kerran aiemmin ja minun täytyy heti alkuun myöntää yksi asia: Sound of Music - laulava Trappin perhe on ensimmäinen elokuva, jonka tulin hankkineeksi puhtaaksi sillä perusteella, että se löytyy 1001 elokuvaa -kirjasta. Nimittäin jos elokuva ei olisi tuosta kirjasta löytynyt, niin minä en olisi luultavasti koskaan elokuvaa ostanutkaan, mikä olisi ollut sinänsä sääli, sillä elokuvahan lähenteli täydellisyyttä.

The Sound of Music perustuu osittain tositarinaan, josta tehtiin itävaltalainen (dokumentti?)elokuva. Elokuvan tarina innoitti musikaalien tekijöitä (elokuvahan ei ollut varsinaisesti musikaali), joten se päätyi Broadwaylle ja lopulta siitä tehtiin nyt näkemäni amerikkalaisversio.

En voi sanoa olevani musikaalien ystävä, mutta toisin kuin musikaaleissa yleensä, tässä elokuvassa oli myöskin annettu tilaa hyvin vahvalle tarinalle. Alussa vielä epäilin elokuvan vaikuttavuutta, kun elokuva tuntui aika perinteiseltä musikaalilta; nunnat olivat hyvin musikaalimaisia, millä tarkoitan sitä, että he eivät tuntuneet elokuvanäyttelijöiltä ja laulut seurasivat toinen toistaan, mutta kun Maria pääsi von Trappin kartanoon, niin epäilykset karisivat hyvin nopeasti. Ensimmäinen kohtaus talon sisällä oli sen verran loistava, että tarina imaisi heti sisäänsä, vaikkai inhoankin liiallisen kurin kuvauksia yli kaiken (lapsia käy sääliksi). Tarinan alussa ei todellakaan voinut tietää, miten ja mihin suuntaan tarina tulisi kehittymään, sillä kukapa olisi voinut arvata, että iloinen musiikki-iloittelu voisi johtaa lopulta pakenemiseen omasta maasta? Siten tarinassa riittikin joitakin yllätyksiä pitkin elokuvaa. Elokuva kesti lähemmäs kolme tuntia, mutta tarina oli niin vetovoimainen, ettei tylsistymään päässyt eikä kelloa tullut paljon katsottua; hyvä jos huomasi ajan kulumista.

Yksi erityinen kohtaus on mainittava ihan erikseen eli se kohtaus, jossa Maria oli lasten kanssa siellä niityllä ja alkoi laulaa Do-Re-Mi:tä. En tiedä johtuiko itse laulusta, tavasta jolla se laulettiin, tavasta jolla lapset liikkuivat sen aikana (siinä niityllä), omista kappaleeseen liittyvistä muistoista vai peräti kaiken tämän yhdistelmästä, mutta viimeistään tuon kohtauksen kohdalla olin täysin myyty ja minä rehellisesti sanoen menin ihan kananlihalle.

Lavastus oli välillä hyvin satumaisen oloista; tuntui kuin jonkin Disneyn klassikkopiirretyn rakennukset ja taustat olisi tuotu tosimaailmaan. Varsinkin nämä ulkokohtaukset oli kuvattu niin, että kuvaan olisi tehnyt mieli upota, vaikka näkikin selkeästi, että taustalla oli maalattu tausta. Von Trappin kartanokin toi mieleen jonkin Disney-piirretyn tanssisalin ja melkein kykenin kuvittelemaan esimerkiksi Tuhkimon tanssimassa siellä prinssinsä kanssa.

Mitä tulee sitten elokuvan musiikkiin, niin se sopi tähän elokuvaan kuin nakutettu. Elokuvan musiikki ei ehkä ei lukeudu omiin suosikkeihini, eikä se siten saanutkaan aikaiseksi halua ostaa elokuvan soundtrackia, kuten The Rocky Horror Picture Show sai, mutta oli siitä huolimatta hyvää. Vaikka elokuvan olinkin nähnytkin vain kerran, suurin osa elokuvan kappaleista oli kuitenkin tuttuja; niin Edelweissia kuin Do-Re-Mitä tuli laulettua ala-asteella tiheästi ja osasinpas minä soittaa jälkimmäisen yksikätisesti aikoinaan ja varmaan osaisin vieläkin suurimmaksi osaksi, vaikken olekaan moneen vuoteen edes koskenut pianoon.

Mitä tulee sitten näyttelijöihin, niin niin Julie Andrews kuin Christopher Plummer olivat loistavia. Plummer oli vähän turhankin loistava, sillä minä aluksi jopa inhosin hänen hahmoaan ylitiukkana isänä. Lapset ne kuitenkin olivat elokuvan valloittavin osa ja heidän esiintyessä mielen täytti todellinen ilo. Lauluesitykset olivat onnistuneita jokaisen kohdalla, joten niissäkään ei ollut valittamista. Kaikin puolin onnistunut kattaus näyttelijöitä lapsinäyttelijöitä myöten.

Pisteitä: 5/5

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti