torstai 30. huhtikuuta 2009

Project 1001, osa 28/1001: Pan's Labyrinth

Alkuperäinen nimi: El laberinto del fauno
Ohjaus: Guillermo del Toro
Käsikirjoitus: Guillermo del Toro
Pääosissa: Ivana Baquero, Sergi López, Maribel Verdú
Valmistusmaa: Espanja, Meksiko, Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2006


- Kaikkialle maailmaan oikea isänne pani portteja joista teidän piti palaaman. Ja tämä on niistä viimeinen. Mutta meidän pitää varmistaman, että olemuksenne on koskematon eikä teistä ole tullut kuolevainen.


On vuosi 1944. Espanjan sisällissota on virallisesti päättynyt viisi vuotta aiemmin, mutta sissitaistelijat vielä vainoavat Francon joukkoja. Ofelia (Ivana Baquero) matkaa raskaana olevan äitinsä Carmenin (Ariadna Gil) kanssa uuden isäpuolensa kapteeni Vidalin (Sergi López) johtamaan metsätukikohtaan. Matkalla sinne he pysähtyvät hetkeksi ja Ofelia löytää kivenpalasen, johon on kaiverrettuna silmä. Hän löytää kivipaalun, johon palanen kuuluu ja pistää sen päikoilleen. Silloin paalussa kuvattuna olleen olion suuaukosta ryömii esiin ötökkä, joka myöhemmin osoittautuu keijuksi. Tämä keiju johdattaa Ofelian vanhaan labyrinttiin, jonka päässä olevalla faunalla on Ofelialle tehtävä...

Pan's Labyrinth oli jo ilmestyessään kovin kiintoisa tapaus, mutta jostain syystä en saanut itseäni menemään katsomaan tätä elokuvateatteriin ja DVD:nkin käsiin saamisessa oli aikoinaan jonkinasteisia vaikeuksia, mutta nyt vihdoin ja viimein sain tämän katsottua pitkän odotuksen päätteeksi ja hyvin elokuva odotukset täytti, vaikkei aivan mestariteoksesta voikaan puhua.

Elokuvassa seurataan oikeastaan kahta tarinaa samanaikaisesti. Toisaalta kerrotaan Ofelian seikkailemista toden ja fantasian välimaastossa fantasiakerronnan keinoin, mutta toisaalta sitten kerrotaan kapteeni Vidalin vaikeuksista sissien kanssa draaman keinoin. Lopulta nämä kaksi tarinan puolta sekä yhdistyvät että jäävät yhdistymättä. Tämä yhdistäminen hoidettiin hieman väkinäisesti, jos sitä edes tapahtui (ehkä päättelykykyni teki vain tepposet), eikä siten täysiä pisteitä saanutkaan.

Jos aloitetaan tästä Ofelian tarinasta, niin tuntui kuin olisi seurannut hieman synkempää lastensatua. Nimittäin niin faunan tapaaminen kuin tämän Ofelialle antamat tehtävät olivat kuin sadusta. Tarinassa oli kuitenkin sen verran synkempiä sävyjä, ettei tämä missään tapauksessa ollut lapsille sopivaa tavaraa ja siten olikin varsin onnistunut. Esimerkiksi tämä ruokailuhuonekohtaus oli verrattain jopa raaka tapaus. Ofelian tarinaa seurasi jännittyneenä, mutta terävin terä siitä tuntui puuttuvan. En ehkä ole täysin tyytyväinen tapaan, jolla tarina lopetettiin, vaikka eipä loppuratkaisu toisaalta huonokaan ollut. Lisäksi Ofelian viimeisen tehtävän arvasi hyvissä ajoin etukäteen, mutta toisaalta sitten oli lähes mahdotonta arvata, miten elokuva tarkalleen ottaen päättyisi; mielessä kävi niin (Ofelian kannalta) "hyvät" kuin "huonotkin" vaihtoehdot. Tarinassa siis kuitenkin riitti yllätysmomentteja tarpeeksi pitämään mielenkiintoa yllä loppuun asti.

Mitä tulee sitten siihen toiseen tarinaan, johon liittyvät niin Carmenin raskaus kuin myös taistelut sissejä vastaan, niin tämäkin tarinan puoli oli täynnä synkkyyttä, mikä sopi hyvin yhteen tarinan kanssa. Nimenomaan tämä synkkyys, joka näkyi niin kapteeni Vidalin teoissa kuin muissa tapahtumissa, teki tästä tarinanpuoliskosta paremmin seurattavan, vaikkei ihan samalla tavalla iskenytkään kuin Ofelian tarina. Espanjan sisällissota ja sen jälkimainingit eivät kuulu ihan vahvimpiin osaamisalueisiini, vaikka minulla onkin kirja suomalaisista kyseisessä sodassa, mutta se on vielä lukematta, ja siten minulla ei ole tietoa siitä, kuinka paljon tällaista sissitoimintaa esiintyi. Silti vallinnut asetelma saatiin tuntumaan uskottavalta. Kuitenkin kuten Ofelian tarinassakin, niin tässäkään ei voinut varmuudella arvata, mihin lopputulokseen lopulta päädytään.

Mitä tulee sitten kuvaukseen, niin elokuvan tunnelma oli varsin synkänpuoleista ja tämä ratkaisu oli varsin onnistunut. Lisäksi varsinkin tämä Ofelian tarinan lavasteet olivat varsin sadunomaiset, joskin hyvin synkän sadun kaltaiset ja siten toikin välillä mieleen Saksikäsi Edwardsin, vaikka itse tarina olikin täysin erilainen. Fauna oli varsin hyvin toteutettu eikä siitä voinut todellakaan päätellä varmasti, edustiko se hyvää vai pahaa. Ihan samoihin mittoihin ei yltänyt tämä Pale Man, mutta hänkin tuntui ihan mielenkiintoiselta.

Näyttelijät olivat hyviä, varsinkin Ofeliaa esittänyt Ivana Baquero. Sergi López kapteeni Vidalina oli myöskin sen verran onnistunut, että läpi elokuvan minä vain toivoin, että kuolisi se paskiainen; tämä jos mikä lienee hyvän näyttelijäsuorituksen merkki. Muutenkin näyttelijätyöskentely oli loistavaa, eikä tästä puolesta valittamista löytynytkään.

Pisteitä: 4/5

PS. Vielä näin loppuun pitää mainita kuriositeettina (tämä ei vaikuttanut arvosteluun), että jäi hieman harmittamaan, etten ole lukenut espanajaa alkeita pidemmälle, sillä ilman tekstitystäkin olisin tunnistanut tämän faunan puhuneen espanjaa normaalista poikkeavasti ja minä niin olisin halunnut tietää, miten hänen käyttämänsä kieli tarkalleen ottaen erosi normiespanjasta, mutta ehkä joskus toiste.

Samaan hengenvetoon todettakoon, että yritin löytää netistä espanjankielistä (eli alkuperäiskielistä) lainausta tuonne alkuun, mutta en löytänyt, mistä olen lievästi pahoillani. Koska törmäsin vain englanninkielisiin lainauksiin, päätin käyttää haluamastani kohdasta suomennosta sen sijaan, että olisin käyttänyt englanninkielistä lainausta, sillä lainaus ei olisi sen enempää "oikein" tai "väärin" englanninkielisenä kuin suomenkielisenä. Niinpä tästä lähtienkin jos alkuperäiskielellä ei löydy sopivaa lainausta, niin käännän haluamani lainauksen sitten suomeksi. (Tässä tuo lainaus oli kuitenkin suora kopio tekstityksestä.)

keskiviikko 29. huhtikuuta 2009

Täydellinen maailma

Alkuperäinen nimi: A Perfect World
Ohjaus: Clint Eastwood
Käsikirjoitus: John Lee Hancock
Pääosissa: Kevin Costner, Clint Eastwood, Laura Dern
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1993 


- In the first place, Sally, it ain't a "penal escape situation." It's a manhunt. Fancy words in a circle don't help much.

Robert "Butch" Haynes (Kevin Costner) karkaa sellitoverinsa Terry Pughin (Keith Szarabajka) kanssa texasilaisesta vankilasta Kennedyn valtakaudella ja pakomatkansa alussa sieppaavat 8-vuotiaan Phillipin (T.J. Lowther). Pakomatkan aikana Phillip ja Butch ystävystyvät, mutta Texas Ranger Red Garnett (Clint Eastwood) joukkoineen on Butchin perässä...

Täydellinen maailma oli ilmestyessään (videovuokraamoihin) ehkä ensimmäinen selvästi aikuisemmille suunnattu elokuva, jota minä sain kunnian kutsua "maailman parhaaksi elokuvaksi". No, noista ajoista on kulunut pitkä aika, eikä tämä samalla iskenyt kuin silloin ennen. Ei sillä, että tämä huono olisi nytkään, mutta en minä tätä enää parhaiden elokuvien joukkoon pistäisi.

Elokuva lähti ihan kiinnostavasti liikkeelle, mutta minä olisin ihan mieluusti jättänyt Phillipin perheeseen tutustumisen kokonaan pois ja keskittynyt kokonaan siihen vankilasta pakenemiseen, sillä kaikki tieto, mikä saadaan alussa, tulee ilmi myös pakomatkalla. Vai haluttiinko tässä ihan tosissaan vain näyttää Phillipin suurta tuskaa, kun tämä ei saanut osallistua halloween-rientoihin? Itse pakomatkasta sukeutui ihan mukava tapaus varsinkin sen jälkeen, kun Pugh saatiin ulos kuvioista. Elokuva oli varsin lämminhenkinen road movie, mikä varmasti silloin aiemmin oli osasyynä sille, miksi tästä niin paljon silloin aikoinaan tykkäsin. Takaa-ajajien tarinan kuljettaminen vieressä olikin sitten vähän tylsempi, sillä välillä ne kohtaukset siellä asuntovaunussa tuntuivat jotenkin irrallisilta. Loppu olikin sitten kaikessa koskettavuudessaan hieno.

Minä olen aina pitänyt Kevin Costnerista, eikä hän ollut tässäkään elokuvassa huono. Päinvastoin pidän tätä yhtenä Costnerin parhaista roolisuorituksista. T.J. Lowther puolestaan oli ehkä vähän ilmeetön, mutta silti ihan hyvä. Clint Eastwood nyt oli ihan Clintti eli samanlainen jäykkäniska kuin aina ennenkin. Laura Dernin suhteen jäi kyllä pieni epäilys pintaan, vaikka hyvältä hänkin vaikutti. Toisaalta hän vaikutti hieman karikatyyrimaiselta, mutta toisaalta pohdin, onko tähän pyrittykin. Elokuvassa elettiin kuitenkin 1960-luvun alkua, jolloin naisen asema oli selvästi toinen kuin nykyään... tai ainakin toivottavasti.

Pisteitä: 3,5/5

maanantai 27. huhtikuuta 2009

Project 1001, osa 27/1001: Sound of Music - Laulava Trappin perhe

Alkuperäinen nimi: The Sound of Music
Ohjaus: Robert Wise
Käsikirjoitus: Ernest Lehman
Pääosissa: Julie Andrews, Christopher Plummer, Eleanor Barker
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1965 


The hills are alive with the sound of music
With songs they have sung for a thousand years


Eletään vuoden 1938 Salzburgissa, jossa Natsi-Saksan uhka on todellinen. Maria (Julie Andrews) ei oikein sopeudu nunnaluostariin ja niinpä hänet lähetetään kotiopettajaksi von Trappin perheeseen hoitamaan kapteeni von Trappin (Christopher Plummer) seitsemää lasta. Von Trappin vaimo on kuollut, joten talosta puuttuu ilo ja leikki ja kuri on kaikki kaikessa. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun von Trapp lähtee liikematkalle Wieniin tapaamaan rakastettuaan ja Maria jää yksin lasten pariin...

Olen nähnyt tämän elokuvan vain kerran aiemmin ja minun täytyy heti alkuun myöntää yksi asia: Sound of Music - laulava Trappin perhe on ensimmäinen elokuva, jonka tulin hankkineeksi puhtaaksi sillä perusteella, että se löytyy 1001 elokuvaa -kirjasta. Nimittäin jos elokuva ei olisi tuosta kirjasta löytynyt, niin minä en olisi luultavasti koskaan elokuvaa ostanutkaan, mikä olisi ollut sinänsä sääli, sillä elokuvahan lähenteli täydellisyyttä.

The Sound of Music perustuu osittain tositarinaan, josta tehtiin itävaltalainen (dokumentti?)elokuva. Elokuvan tarina innoitti musikaalien tekijöitä (elokuvahan ei ollut varsinaisesti musikaali), joten se päätyi Broadwaylle ja lopulta siitä tehtiin nyt näkemäni amerikkalaisversio.

En voi sanoa olevani musikaalien ystävä, mutta toisin kuin musikaaleissa yleensä, tässä elokuvassa oli myöskin annettu tilaa hyvin vahvalle tarinalle. Alussa vielä epäilin elokuvan vaikuttavuutta, kun elokuva tuntui aika perinteiseltä musikaalilta; nunnat olivat hyvin musikaalimaisia, millä tarkoitan sitä, että he eivät tuntuneet elokuvanäyttelijöiltä ja laulut seurasivat toinen toistaan, mutta kun Maria pääsi von Trappin kartanoon, niin epäilykset karisivat hyvin nopeasti. Ensimmäinen kohtaus talon sisällä oli sen verran loistava, että tarina imaisi heti sisäänsä, vaikkai inhoankin liiallisen kurin kuvauksia yli kaiken (lapsia käy sääliksi). Tarinan alussa ei todellakaan voinut tietää, miten ja mihin suuntaan tarina tulisi kehittymään, sillä kukapa olisi voinut arvata, että iloinen musiikki-iloittelu voisi johtaa lopulta pakenemiseen omasta maasta? Siten tarinassa riittikin joitakin yllätyksiä pitkin elokuvaa. Elokuva kesti lähemmäs kolme tuntia, mutta tarina oli niin vetovoimainen, ettei tylsistymään päässyt eikä kelloa tullut paljon katsottua; hyvä jos huomasi ajan kulumista.

Yksi erityinen kohtaus on mainittava ihan erikseen eli se kohtaus, jossa Maria oli lasten kanssa siellä niityllä ja alkoi laulaa Do-Re-Mi:tä. En tiedä johtuiko itse laulusta, tavasta jolla se laulettiin, tavasta jolla lapset liikkuivat sen aikana (siinä niityllä), omista kappaleeseen liittyvistä muistoista vai peräti kaiken tämän yhdistelmästä, mutta viimeistään tuon kohtauksen kohdalla olin täysin myyty ja minä rehellisesti sanoen menin ihan kananlihalle.

Lavastus oli välillä hyvin satumaisen oloista; tuntui kuin jonkin Disneyn klassikkopiirretyn rakennukset ja taustat olisi tuotu tosimaailmaan. Varsinkin nämä ulkokohtaukset oli kuvattu niin, että kuvaan olisi tehnyt mieli upota, vaikka näkikin selkeästi, että taustalla oli maalattu tausta. Von Trappin kartanokin toi mieleen jonkin Disney-piirretyn tanssisalin ja melkein kykenin kuvittelemaan esimerkiksi Tuhkimon tanssimassa siellä prinssinsä kanssa.

Mitä tulee sitten elokuvan musiikkiin, niin se sopi tähän elokuvaan kuin nakutettu. Elokuvan musiikki ei ehkä ei lukeudu omiin suosikkeihini, eikä se siten saanutkaan aikaiseksi halua ostaa elokuvan soundtrackia, kuten The Rocky Horror Picture Show sai, mutta oli siitä huolimatta hyvää. Vaikka elokuvan olinkin nähnytkin vain kerran, suurin osa elokuvan kappaleista oli kuitenkin tuttuja; niin Edelweissia kuin Do-Re-Mitä tuli laulettua ala-asteella tiheästi ja osasinpas minä soittaa jälkimmäisen yksikätisesti aikoinaan ja varmaan osaisin vieläkin suurimmaksi osaksi, vaikken olekaan moneen vuoteen edes koskenut pianoon.

Mitä tulee sitten näyttelijöihin, niin niin Julie Andrews kuin Christopher Plummer olivat loistavia. Plummer oli vähän turhankin loistava, sillä minä aluksi jopa inhosin hänen hahmoaan ylitiukkana isänä. Lapset ne kuitenkin olivat elokuvan valloittavin osa ja heidän esiintyessä mielen täytti todellinen ilo. Lauluesitykset olivat onnistuneita jokaisen kohdalla, joten niissäkään ei ollut valittamista. Kaikin puolin onnistunut kattaus näyttelijöitä lapsinäyttelijöitä myöten.

Pisteitä: 5/5

Rambo - Taistelija 3

Alkuperäinen nimi: Rambo III
Ohjaus: Peter MacDonald
Käsikirjoitus: Sylvester Stallone, Sheldon Lettich
Pääosissa: Sylvester Stallone, Richard Crenna, Marc De Jonge
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1988


- Are you insane? One man against trained commandos. Who do you think this man is? God?
- No. God would have mercy. He won't.

John Rambo (Sylvester Stallone) yrittää tehdä rauhan sielunsa kanssa ja työskentelee munkkien parissa Thaimaassa, kun eversti Trautman (Richard Crenna) tulee pyytämään Ramboa kanssaan Afganistaniin, jossa paikallisille vapaustaistelijoille pitäisi kuljettaa aseita. Rambo vastaa Trautmanin pyyntöön kieltäväksi, mutta kun Trautman joutuu Afganistanissa venäläisten vangiksi, ei Rambon auta mitään muu kuin lähteä itse paikan päälle laittamaan asiat ojennukseen...

Ensimmäinen Rambo oli takuuvarmaa toimintaa ja toinen olikin jo hieman vaisumpi, mutta silti ihan toimiva kokonaisuus. Tämä kolmas Rambo muistuttikin sitten enemmän jo tusinarämiskelyä. Ei tämäkään kuitenkaan varsinaisesti huono ollut, mutta en yhtään ihmettele sitä, että seuraavaa Ramboa saatiin odottaa parikymmentä vuotta.

Siinä missä toisessa Rambossa ei todellakaan viivytelty paikan päälle menemisessä, tässä Thaimaassa oleskeltiin hyvä tovi. Kun sitten Rambo viimein pääsee Afganistaniin, niin sielläkin viihdytään aikansa ennen kuin kunnon toiminta alkaa. Tätä voi pitää hyvänä tai huonona asiana, sillä tämä jarruttelu oli sinänsä ihan menevää, mutta kyllä minä enemmän sitä toimintaa olisin toivonut. Sitten kun ramboilu pääsi toden teolla käyntiin, niin se tuntui lopulta aiempaa satunnaisempaa. Mentiin sinne tänne ja jotenkin Rambo aina vain osasi mennä erinäisiin paikkoihin juuri silloin, kun vihollinen ei nähnyt. Tästä typerimpänä esimerkki sinne vankilarakennukseen meneminen katossa olleen reiän kautta. Ei sillä, mahtui elokuvaan hyviäkin hetkiä, kuten siellä luolassa seikkailu, mutta varsinaiset kohokohdat elokuvasta jäi todellakin puuttumaan. Lopputaistelu olikin jo sitten ihan naurettava jopa Rambon mittakaavassa.

Ei Syltty tälläkään kertaa Rambona varsinaisesti ollut, mutta hahmona Rambo oli hieman aiempaa tylsempi, sillä nyt hänestä tuntui paistavan ihan hillitön raivo, mikä ei oikein tuntunut sopivan Rambon hahmoon. Trautmanin hahmokin oli elokuvan juonen luonteen vuoksi aiempaa toimintahahmon oloinen.

Pisteitä: 2,5/5

Rambo - Taistelija 2

Alkuperäinen nimi: Rambo: First Blood Part II
Ohjaus: George P. Cosmatos
Käsikirjoitus: Sylvester Stallone, James Cameron
Pääosissa: Sylvester Stallone, Richard Crenna, Charles Napier
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1985


John Rambo (Sylvester Stallone) haetaan vankilasta Vietnamiin, jossa tämä saa tehtäväkseen kuvata sotavankileiriksi epäiltyä viidakkokylää. Avuksi hän saa thaimaalaisen nuoren naisen Co Baon (Julia Nickson-Soul). Rambo ei kuitenkaan aio tyytyä vain kuvaamaan paikkaa, vaan hän aikoo myös saada vangit vapaaksi. Asia mutkistuuu, kun operaation johtaja jättää Rambon oman onnensa nojaan ja tämän täytyy itse löytää tiensä takaisin tukikohtaan...

Kuvittelin Taistelijan sijoittuvan viidakoihin ja rämeihin, mutta näin ei sitten ollutkaan. Elokuva kuitenkin oli varsin hieno paketti. Rambo - Taistelija 2:ssa sitten päästään jo Vietnamin viidakoihin, mutta eipä elokuva kuitenkaan tarjonnut ihan samanlaista elämystä kuin ensimmäinen osa.

Tarinan käyntiin pistämisessä ei toden totta viivytellä. Elokuvan ensimmäinen kohtaus tapahtuu vankilassa ja viiden minuutin päästä ollaan jo Thaimaassa tukikohdassa. Kun sitten Rambo pääsee Vietnamin puolelle, niin käy ilmi, ettei toiminta ole samalla tasolla kuin ensimmäisessä osassa. Yksi syy tältä löytyy Co Baonista, joka oli melko turha sidekick ja minä olin vain iloinen, kun tämä kuoli pois edestä, sillä hänen kuolemansa jälkeen toimintakin maistui paremmin. Mitä tulee sitten itse toimintaan ja etenkin Rambon ramboiluun, niin se oli välillä turhankin katkonaista. Tuntuu kuin Rambo olisi otettu vangiksi vain, jotta katsojille voisi näyttää, kuinka kova kaveri hän oikein onkaan, kun kestää jopa kidutuksen. Mitä tulee sitten viidakoissa samoiluun ja vihollisten eliminointiin, niin ei tässä ollut samnlaista intoa kuin ensimmäisessä osassa. Rambon naamiointikyky oli kyllä jälleen huipussaan, mutta kuvauspuoli hieman ontui. Nimittäin välillä Rambon liikkuessa maastossa ei oikein muodostunut kunnon kuvaa ympäröivästä maailmasta ja tämä hieman häiritsi. Kuitenkin Rambo - Taistelija 2 oli selvästi tusinatoimintaleffoja maukkaampi paketti.

Syltty oli jälleen hyvä, vaikkei hänessä ihan samaa särmää ollutkaan kuin Taistelijassa, mutta kuitenkin hoiti roolinsa kunnialla. Richard Crenna oli hänkin jälleen ihan kohtuullinen. Sen sijaan Charles Napierin suurin ongelma oli se, että hänet arvasi takinkääntäjäksi heti alussa.

Pisteitä: 3/5

sunnuntai 26. huhtikuuta 2009

Taistelija

Alkuperäinen nimi: First Blood
Ohjaus: Ted Kotcheff
Käsikirjoitus: Michael Kozoll, William Sackheim, Sylvester Stallone
Pääosissa: Sylvester Stallone, Richard Crenna, Brian Dennehy
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1982


Ollaan idylliseltä vaikuttavan pikkukaupungin liepeillä. Eräs mies on menossa moikkaamaan vanhaa sotakaveria, mutta saa kuulla tämän olleen kuollut jo vuoden päivät. Tämän jälkeen hän suuntaa tuohon pikkukaupunkiin ehkä saadakseen jotain syödäkseen, mutta kaupungin sheriffi Will Teasle (Brian Dennehy) nappaa hänet ja kyyditsee kaupungin rajalle. Mies kuitenkin kääntyy takaisin kohti kaupunkia, jolloin Teasle pidättää hänet ja vie poliisiasemalle. Siellä miestä kohdellaan huonosti, mikä tuo miehen mieliin Vietnamin sodan aikaiset kauhut. Tuo mies on John Rambo (Sylvester Stallone), Vietnamin sodan veteraani ja entinen vihreä baretti, ja paikalliset viranomaiset saavat tuta, että John Rambolle ei jumalauta kannata vittuilla...

Pyydän anteeksi tuossa elokuvan lähtötilannekuvauksessa käyttämääni verrattain värikästä kieltä, mutta Taistelija on sen verran ÄIJÄ-leffa, että katsoin hyvin tarpeelliseksi käyttää moista kieltä. Tosin, antaakseni tästä nyt täyden äijävaikutelman, minun ei missään nimessä olisi pitänyt pyytää anteeksi. Sori.

Niin, itse elokuvasta. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun katson Taistelijaa (aka. Rambo - Taistelija), mutta edellisellä yrityksellä taisin väsähtää jo heti alkumetreillä ja siitäkin yrityksellä on jo pitkälti yli kymmenen vuotta aikaa. Kuitenkin kaikkien näiden vuosien aikana minulle oli muodostunut elokuvasta jonkinasteinen kuva, eikä se ollut lainkaan samanlainen kuin olin kuvitellut. Tai no, olihan se aikalailla noin niin kuin tapahtumiltaan, mutta miljöö oli tyystin eri. Minä kun olin kuvitellut Rambon seikkailevan joissain viidakoissa, mutta tämä tapahtunee sitten kai niissä seuraavissa osissa sitten. Ei sillä, oli tämä tällaisenakin ihan hyvä suoritus ja kuten sanoin jo edellisessä kappaleessa. Kuitenkin minä vielä Rambon asemalle viemisen aikaankin ajattelin, että vielä jossain vaiheessa mennään viidakoihin, vaikka sitten takaumien kautta. Olin kuitenkin (ehkä onneksikin) väärässä.

Tarina alkoi verrattain verkkaisella kohtauksella Rambon sotakaverin lesken(?) luona ja tämän kohtauksen tarkoitus oli mitä ilmeisimmin esitellä Rambo. Paljon jää kuitenkin vielä epäselväksi, mutta tarinan edetessä Rambon menneisyydestä alkaa paljastua yhä enemmän ja enemmän, mikä oli varsin hyvä ratkaisu. Rambon toiminnan motiivitkin tulevat melko hyvin ilmi, vaikka ovatkin melko epäuskottavia, mutta toisaalta: kuka tällaisesta elokuvasta realistisuutta on hakemassa? Mitä tulee sitten metsissä piileskelyyn ja siellä taistelemiseen, niin nämä kohtaukset oli kuvattu sen verran hyvin, että tylsistymään ei päässyt. Oli kuin oliisi katsonut MacGyverin sissiversiota juoksemassa viranomaisia pakoon ja tekemässä näitä harmittomiksi. Kun metsissä samoilun jälkeen tämä yhden miehen sota jatkui vielä kaupungissakin, niin oli kyllä elokuvan viihdearvo huipussaan. Kuinka paljon tapahtuikaan vain siksi, että kaupungin sheriffi ei oikein tykännyt maankiertäjistä? Loppu ehkä oli hieman (turhan) sentimentaalinen, mutta muuten elokuva oli takuuvarmaa toimintaa alusta loppuun.

Tärkein syy elokuvan hyvyydelle löytyy totta kai Sylvester Stallonesta. Ei siitä ole kauankaan, kun katsoin Rockyt, mutta muodonmuutos Rockysta Ramboksi on täydellinen ja oli Stallonesta näyttelijänä mitä mieltä tahansa, niin ainakin muutoskykyinen hän on. Stallonen kasvoilta oikein paistoi ammattisotilaan asennoituminen, vaikka oikeasta sotatilanteesta oltiinkin kaukana. Vaikka siten Stallonen hahmo olikin monin paikoin epärealistinen, niin tapa, jolla Stallone tulkitsi hahmoaan, teki siitä kuitenkin uskottavan siinä määrin, että tämän väärin kohdellun sotaveteraanin toivoi selviytyä lopullisesta taistelusta voittajana.

Pisteitä: 4/5

lauantai 25. huhtikuuta 2009

Project 1001, osa 26/1001: Unohda tai kuole

Alkuperäinen nimi: Total Recall
Ohjaus: Paul Verhoeven
Käsikirjoitus: Ronald Shusett, Dan O'Bannon, Gary Goldman
Pääosissa: Arnold Schwarzenegger, Sharon Stone, Michael Ironside
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1990


Jossain kaukana tulevaisuudessa rakennustyöläinen Douglas Quaid (Arnold Schwarzenegger) on sairaalloisen kiinnostunut Marsista. Kun hän näkee REKALL-yrityksen mainoksen, jossa mainostetaan "muistimatkoja" jopa Marsiin, hän kiinnostuu heti. Nimittäin "muistimatkaajan" muistiin tallennetaan toisten ihmisten tai jopa keksittyjä muistoja matkoilta ja niinpä matkaaja kokee nämä muistot ominaan. Jokin menee kuitenkin kesken muistojen tallentamisen pieleen, sillä käy ilmi, että Quaid on ollutkin jo Marsissa, että hänen muistinsa on pyyhitty jossain vaiheessa, ja että hän onkin oikeasti ihan toinen ihminen. Oikean henkilölliisyyden löytämiseksi alkaa matka, jonka aikana tosi ja taru menevät sekaisin...

"Total Recall is just an action-packed movie", sanoo Schwarzenegger Total Recallin ekstralevyllä ja sehän se on. Vain. Nimittäin olen nyt katsonut tämän Project 1001:n puitteissa 26 elokuvaa, joista olen pääosin pitänyt, ja vaikka muutamia mielestäni heikompiakin elokuvia olen katsonut (mm. Hikinen iltapäivä, Hohto), niin silti olen jollain tasolla kyennyt ymmärtämään kuitenkin niiden arvon joko nykyajassa tai ilmestyessään ja siten ymmärtämään niiden olemisen 1001 elokuvaa -kirjan listalla. Total Recallin kohdalla en kuitenkaan tätä oikein ymmärtänyt, vaikka myönnettävähän se on, että tämä oli ihan hyvä toimintaleffa.

Tarina alkaa kyllä komeasti, mutta paketti ei tahdo pysyä kasassa ihan loppuun asti ja siten tarinan alkupuoli on selvästi loppupuoliskoa parempi. Alkupuolella kun tarina pääsi melko rauhassa kehittymään ja tällöin tarinaakin seurasi ihan ilokseen. Loppupuolella tarinassa oikeastaan sitten tunnuttiin keskittyvän siihen toimintapuoleen ja sitten homma hieman latistuikin. Ei sillä, etteikö alussakin toimintaa olisi ollut, mutta se ei ollut niin jatkuvaa, joten siksikin pidin tästä alkupuolesta enemmän. Ei sillä, että toimintaosiot olisivat olleet huonoja, ei, mutta eipä ne myöskään vakuuttaneet tai tuoneet toimintagenreen mitään uutta. Mitä itse tarinaan tulee, niin yllätyksiähän siinä jonkin verran riitti, mutta nekin vähenivät loppua kohden ja oikeastaan viimeiset puoli tuntia menikin sitten vain odotellessa vastausta siihen, että onkos kaikki nyt vain unta vai ei. Elokuvassa riitti myös action-huumoria jonkin verran, joista esimerkkinä vaikkapa Johnnycab ja Quaidin ja Lorin (Sharon Stone) viimeinen välienselvittely. Tarina oli kuitenkin tarpeeksi mielenkiintoinen pitääkseen otteessaan (melkein) loppuun asti, joten ei tämä huono elokuva missään nimessä ole.

Mitä tulee sitten ympäröivään maailmaan, niin eipä se kauheasti vakuuttanut, vaikka katsoinkin elokuvan HD DVD:ltä. En myöskään oikein nähnyt elokuvan visuaalisessa puolessa mitään, mikä olisi tehnyt siitä edes omana aikanaan jotenkin erityisen hienoa. Keskimääräistä paremmin kuvattu scifijännäri, mutta siinä se sitten olikin.

Koska elokuvasta kuitenkin ammattilaisten kädenjälki, niin siksi myös näyttelijät suoriutuivat rooleistaan kunnialla. Schwarzenegger oli jälleen ihan hyvä omalla pökkelöllä tavalla, eikä Sharon Stonekaan suinkaan lainkaan hullumpi ollut. Parhaat pisteet näyttelystä menee kuitenkin Michael Ironsidelle, sillä hänen kasvoiltaan oikein kuvastui halu saada Quaid tapetuksi, mutta sitten taas ollessaan Cohaagenin (Ronny Cox) huoneessa hänestä huokui se, kuinka hän lopultakin oli vain yksi käskyläisistä.

Pisteitä: 3,5/5

Halloween 6

Alkuperäinen nimi: Halloween: The Curse of Michael Myers
Ohjaus: Joe Chappelle
Käsikirjoitus: Daniel Farrands
Pääosissa: Donald Pleasence, Paul Rudd, Marianne Hagan
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1995


Haddonfieldissä on ollut halloweenin juhliminen kielletty kuusi vuotta, kun paikalliset nuoret viimein nousevat barrikadeille ja päättävät juhlistaa halloweeniä. Kuusi vuotta aiemmin myös katosi niin Michael Myers (George P. Wilbur) kuin hänen siskontytär Jamiekin (J.C. Brandy) ja heti käy selviksi, että nämä ovat joutuneet salaseuran kynsiin. Jamiestä tulee halloweenin aattona äiti ja hän pakenee salaseuran tiloista vauvansa kanssa Haddonfieldiin ja saa peräänsä niin Myersin kuin salaseurankin. Samaan aikaan Myersin perheen entiseen taloon on muuttanut ensimmäisessä kahdessa osassa olleen Laurien setäpuoli perheineen...

Tapa, jolla tätä erästä mystistä hahmoa, jonka unohdin mainita edellisessä kirjoituksessa, josta olen pahoillani, käsiteltiin sarjan viidennessä osassa, antoi osviittaa siitä, että jo tuota tehdessä olisi ollut kuudes osa suunnitteilla, mutta kuudetta osaa saatiin kuin saatiinkin odotella kaikkiaan kuusi vuotta. Kuitenkin katsottuani Halloween 6:n olin sitä mieltä, että ehkä toiset kuusi vuotta ennen kuudetta osaa olisi tehnyt vain hyvää... ehkä. Halloween 6 nimittäin on näistä Michael Myers -Halloweeneistä selvästi se heikoin osa, eikä minua olisi haitannut, vaikka elokuva olisi jätetty kokonaan tekemättä.

Jo ensimmäinen kohtaus siellä salaseuran tiloissa antoi odottaa melko huonoa elokuvaa, eikä nämä odotukset myöskään täysin pettäneet, vaikka olisivatkin puolestani saaneet tehdä niin. Elokuvaan oli nimittäin ihan liikaa sisällytetty kaikkea; oli salaseuraa, vauvaa, Myersin entiseen taloon muuttanutta Laurie Stroden sukulaispuolia, oli ensimmäisestä osasta selvinnyttä, aikuiseksi kasvanutta poikaa (Paul Rudd) ja vaikka mitä. Ilmeisesti aiemmista osista haluttiin imeä viitteitä niin, että itse tarinaan ei oltu osattu panostaa juuri lain, sillä se oli ehkä kauniisti sanottuna umpisurkea. Viitteitä löytyi myös muista kauhuelokuvista, ainakin Hohdosta tuttu huone 237 vilahti. Jälleen kerran Halloween Theme soi ihan väärissä paikoissa ja ei siten tarjonnutkaan juuri jännittävää tunnelmaa. Yllättävää kyllä pari kertaa elokuvan aikana kyllä oikeasti pelotti samalla kun taustalla vallitsi täysi hiljaisuus ja näistä harvoista kohdista tuleekin aika pitkälle elokuvan pisteet. Mitä tulee elokuvan loppuun, niin se tuntui täysin älyttömältä ja meni ainakin minulta jotenkin ohi.

Ehkä Donald Pleasenceä - jonka viimeiseksi Halloweeniksi tämä jäi, sillä hän kuoli pian elokuvan valmistumisen jälkeen - lukuun ottamatta muut näyttelijät olivatkin melko pökkelöitä. Tietenkin Paul Rudd - uuh, nuori Paul Rudd, uuh - tuntui paikoittain ihan hyvältäkin, mutta tähän saattaa osasyynsä olla sekin, että hänestä on Frendit-taustansa takia jäänyt pieni fanituksen tapainen. Myöskin Dharma & Gregistä tuttu Mitch Ryan - joo, tykkään bongailla jostain sarjasta tuttuja näytteljoitä elokuvista ja päinvastoin - oli hetkittäin ihan ok, mutta hänkin oli useimpien muiden elokuvan näyttelijöiden tapaan aikamoinen puupökkelö.

Pisteitä: 2/5

perjantai 24. huhtikuuta 2009

Halloween 5: Kirous

Alkuperäinen nimi: Halloween 5
Ohjaus: Dominique Othenin-Girard
Käsikirjoitus: Michael Jacobs, Dominique Othenin-Girard, Shem Bitterman
Pääosissa: Donald Pleasence, Danielle Harris, Wendy Kaplan
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1989


Michael Myersin (Don Shanks) pudottua nelososan lopussa nähtyyn kuoppaan, tämän perään heitetään dynamiittipötkö, mutta kuin ihmeen kaupalla (kuinkas muutenkaan) hän selviytyy juuri ja juuri elossa ja pelastautuu jokeen. Menee vuosi ja niin ikään edellisestä osasta tuttu Myersin siskontytär Jamie (Danielle Harris) on suljettu lastenklinikalle. Kun Michael Myers alkaa tehdä jälleen tuhojaan, niin käy ilmi, että Jamiella on jokin telepaattinen yhteys enoonsa ja niinpä tohtori Loomis (Donald Pleasence) tarvitseekin Jamien apua Myersin nappaamiseen... 

Ihan kelvollisen neljännen osan jälkeen tämä viides osa ei sitten napannutkaan yhtä hyvin kiinni. Se, mikä minulle tuli tätä katsoessa mieleen, että vaikka Halloweeneissakin ihmisiä kuolee yhtenään, niin silti meno ei äidy samalla tavalla slasheriksi kuin esimerkiksi Perjantai 13. päivässä, mikä on selkeä plussa myös tällaisessa vähän kehnommassakin osassa. 

Tarina ei siis uponnut ihan samalla tavalla kuin edellinen osa, mutta kyllä tämä kolmannen osan aina voittaa. Tarinassa riitti joitakin ajallisia epäloogisuuksia, joista en päässyt yli, vaikka epäloogisuudet saattavat ollakin ihan luonnollisia pidemmässä (elokuva)sarjassa. Loomis puhuu kahdentoista vuoden takaisista tapahtumista, vaikka Michael Myers alkoi riehua 1978. Neljännessä osassa sitten on vuosi 1988 ja nyt kun nelososan tapahtumista on kulunut vuosi, niin laskujeni mukaan nuo ensimmäiset tapaukset tapahtuivat 11 eikä 12 vuotta sitten. Tämän sikäli voisi antaa anteeksi, mutta eipä tarinassa kunnolla puhtia enää tahtonut riittää. Oli tämä kuitenkin kauhuelokuvien saralla ihan kohtuullinen elokuva, vaikka Hallloweeninä vähän ontuikin. 

Mitä tulee sitten Halloween Themeen, niin minulla on siitä teoria. Se on niin legendaarinen tunnusmusiikki, että John Carpenter on pistänyt kappaleen jonkinlaisten tekijänoikeuslakien alaiseksi, minkä vuoksi Halloween 5:n tekijät ovat joutuneet maksamaan kappaleen käytöstä ja jokainen kerta, kun elokuvassa tunnusmusiikki kuullaan, maksaisi tietyn summan ja siten kappaleen käyttö on hyvin rajoitettua, varsinkin kun Carpenter ei toimi enää tässä elokuvassa tuottajana. Tästä hattuuntuneena tekijät ovat päättäneet yrittää himmentää kappaleen arvoa ja ensinnäkin soittaa sitä ihan väärissä paikoissa ja toisekseen muunnella kappaletta huonommaksi aina sopivan hetken tullen. Nimittäin mitään syytä en voi keksiä sille, miksei kappaletta soitettu useammin ja etenkään niissä kohtauksissa, kun se olisi ollut tarpeellista, kuten esimerkiksi Myersin piileskellessä Rachelin (Ellie Cornell) vaatekomerossa. Kappaleen soiminen väärissä paikoissa veikin siten jonkin verran tunnelmaa tästä leffasta. 

Kuten aiemminkaan, niin näyttelijäkaartista ei ole taaskaan valittamista. Päinvastoin Danielle Harrisille olisi melkein voinut antaa vaikka Oscarin (ihan kuin tällaisille tusinakauhuille sellaisia jaettaisiin), sen verran vakuuttava hän oli Jamienä. 

Pisteitä: 2,5/5

Halloween 4: The Return of Michael Myers

Alkuperäinen nimi: Halloween 4: The Return of Michael Myers
Ohjaus: Dwight H. Little
Käsikirjoitus: Alan B. McElroy
Pääosissa: Donald Pleasence, Ellie Cornell, Danielle Harris
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1988


On Halloweenin aatto 1988. Michael Myersia (George P. Wilbur) ollaan siirtämässä ambulanssilla sairaalasta toiseen, mutta tämä ottaa ja karkaa. Niinpä kymmenen vuotta aiemmin vanhan sairaalan räjähdyksestä nipin napin selvinnyt tohtori Loomis (Donald Pleasence) palaa Haddonfieldiin, johon Loomis uskoo Myersinkin olevan matkalla. Myersin sisko Laurie on kuollut, joten nyt Myersin kohteena tuntuisikin olevan tämän siskopuoli Jamie (Danielle Harris)...

Itsenäisen ja siten huonosti menestyneen kolmannen osan jälkeen olikin aika palata takaisin Haddonfieldiin ja Michael Myersin pariin ja kieltämättä Halloween 4: The Return of Michael Myers (en löytänyt tästä suomenkinkielistä nimeä, jos sellaista edes oli, valitan) olikin edellistä selvästi parempi pakkaus.

Tarinan alussa oli jotain samaa kuin ensimmäisessä Halloweenissa, sillä molemmissa ollaan viemässä Myersia toiseen paikkaan, joskin nyt tässä osassa päästään jopa matkaankin, ennen kuin Myers pääsee pakoon. Kuitenkin tarina lähtee tästä hivenen uuteen suuntaan ja onnistui olemaan ihan mielenkiintoinen, vaikka olisihan tämä parempikin voinut vielä olla. Tunnelmakin oli paremmin kohdillaan kuin kahdessa aiemmassa osassa, joten hyvin tämän parissa viihtyi, vaikka Myersia loppujen lopuksi nähtiinkin aiempaa vähemmän. Pieniä heikkouksia tarinassa kyllä oli. Esimerkiksi tämä Jamien yksin hortoilu siellä kadulla oli jotenkin kömpelösti toteutettu. Kokonaisuutena siis ihan ok kauhuleffa, jopa Halloweeniksi, mitä nyt Halloween Themeä olisin halunnut kuulla vähän enemmän... ja sopivammissa kohdissa.

Donald Pleasence oli jälleen hyvä vähän vinksahtaneelta tuntuvana tohtori Loomisina. Myöskin Ellie Cornell Jamienin sisarpuolena Rachelina on ihan ok ja mitä tulee itse Danielle Harrisin näyttelemään Jamieen, niin nimihän on selvästi jonkinlainen kunnianosoitus kahden ensimäisen osan Jamie Lee Curtisille, eikä Harriskaan rooliaan huonosti hoitanut.

Pisteitä: 3/5

torstai 23. huhtikuuta 2009

Halloween 3 - pahuuden yö

Alkuperäinen nimi: Halloween III - Season of the Witches
Ohjaus: Tommy Lee Wallace
Käsikirjoitus: Tommy Lee Wallace
Pääosissa: Tom Atkins, Stacey Nelkin, Dan O'Herlihy
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1982


Halloween-tarvikkeita myyvä Harry Grimbridge (Al Berry) tuodaan sairaalaan kädessään halloween-maski. Keskellä yötä liikemieheltä näyttävä mies käy tappamassa Harryn ja lähtiessään saa peräänsä lääkäri Daniel Challisin (Tom Atkins). Challisin päästyä ulos hän näkee tappajan valelevan päällensä bensaa ja räjäyttävän itsensä. Tapaus jää kaihertamaan Challisia ja niinpä hän lähtee Harryn tyttären Ellien (Stacey Nelkin) kanssa uneliaaseen pikkukylään ottamaan tapauksesta selvää, sillä näyttäisi siltä, että kaiken takana on tuon kylän "valtaansa" ottanut halloween-maskeja valmistava tehdas...

Halloween 3 - Pahuuden yö on täysin itsenäinen jatko-osa, eikä sillä ole mitään tekemistä aiempien osien kanssa, sillä ainut viittaus aiempiin osiin on televisio, jossa näytetään mitäpä muutakaan kuin ensimmäistä Halloweenia. Tämä johtuu ilmeisesti siitä, että John Carpenter oli aikonut tuoda markkinoille joka vuosi uuden, itsenäisen Halloween-tarinan, mutta tämä Halloween menestyi niin huonosti, että suunnitelmista luovuttiin. En sitten tiedä, johtuiko huono tulos tästä itsenäisyydestä vai vaan siitä, että elokuva oli ei niin harvinaisenkaan kömpelö, vaikkakaan ei nyt ihan huonoin mahdollinen.

Tarina lähti liikkeelle todella hitaasti, vaikka elokuva aloitettiinkin jalan tapahtuvalla takaa-ajokohtauksella. Kun sitten Harry on kuollut, on todella outoa, että poliisi ei tunnu tekevän mitään, vaan mysteerin ratkaisu on täysin Ellisin ja Danin varassa. Todella kummallista, että nimenomaan Ellis selvittää isänsä viimeisten päivien kulun, eikä suinkaan poliisi. Sitten kun päästään naamiotehtaalle, niin homma menee vaan entistä enemmän pyllylleen, sillä paikan omistajan Cochranin (Dan O'Herlihy) salaiset puuhat ovat jopa kauhuelokuvan mittakaavalla täysin naurettavat. Toisaalta kyseisissä puuhissa voisi nähdä jopa pientä campin poikastakin, mutta silloinkin camp-arvot olisivat niin matalalla, että siitä olisi lähes mahdotonta antaa lisäpisteitä.

Näyttelijäkaartista tykkään siinä mielessä, että tässä osassa nyt selvästi liikutaan aikuisten maailmassa ja siten kaikki tärkeimmät näyttelijät ovat aikuisia, vaikka Stacey Nelkin Ellienätoki hivenen nuori olikin, mutta jos hänkään teini oli, ei se kyllä päällepäin näkynyt. Kuitenkin niin Stacey Nelkin ja Tom Atkins olivat sen verran hyviä muutenkin, ettei elokuvasta täyttä pannukakkua tullut ja jos jostain pitäisi camp-pisteitä antaa, niin Dan O'Herlihyn roolisuorituksesta. Ei, hänkään ei ollut huono, mutta hänen roolihahmonsa oli kaikessa kliseisyydessään niin tökerön naurettava, että pienet pisteet on siitä kuitenkin annettava.

Pisteet: 2/5

Halloween II - tappajan paluu

Alkuperäinen nimi: Halloween II
Ohjaus: Rick Rosenthal
Käsikirjoitus: John Carpenter, Debra Hill
Pääosissa: Jamie Lee Curtis, Donald Pleasence, Lance Guest
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1981


Tohtori Sam Loomis (Donald Pleasence) on juuri ampunut Michael Myersin (Tony Moran) alas parvekkeelta, mutta tämä ei kuole vaan katoaa ja alkaa poliisioperaato Myersin löytämiseksi. Myersin kynsistä selvinnyt Laurie (Jamie Lee Curtis) viedään sairaalaan toipumaan, mutta Myers seuraa Lauriea omia reittejään, vaan miksi Myers ylipäätään jahtaa Lauriea?

John Carpenter ja Debra Hill jatkoivat käsikirjoitustyötä toisessa Halloweenissa, mutta ohjauksen hoiti Carpenterin sijaan Rick Rosenthal. En tiedä, johtuuko tästä jälkimmäisestä seikasta, mutta Halloween II - tappajan paluu ei vain yllä samalle tasolle kuin ensimmäinen osa. Myös käsikirjoituksellisia heikkouksia tästä toisessa osassa on.

Tarinan suurin heikkous on siinä, ettei se oikein missään vaiheessa lähde käyntiin, sillä siinä poukkoillaan sinne tänne pääsemättä kunnolla oikein mihinkään. Myersin matka sairaalaan on yksi tällainen heikkous, sillä sen aikana niin tapetaan tarinan kannalta täysin ylimääräinen tyyppi ja sitten jossain vaiheessa seurataan kahden Myersin lähellä olevan niin ikään ylimääräisen hahmon pulinoita. Sitten taas jotenkin kuvernöörin mahtikäsky tuntuu kaikin puolin epäuskottavalta - voiko työntekijää pakottaa töihin täysin yllättäen? Elokuva pyrkii myös selittämään, miksi Myers jahtaa Lauriea, minkä se tekee epätyydyttävästi. Kun vielä tunnelmakaan ei ole samalla tasolla kuin ensimmäinen osassa, joskaan ei myöskään täysin poissa. Tarinassa kuitenkin riitti sen verran ytyä, ettei tämä kuitenkaan täysin kehnoksi jäänyt.

Jamie Lee Curtis on jälleen ihan hyvä, mutta melko pieneksi jäi hänen roolinsa tässä osassa, kun enemmän keskityttiin Myersin matkan seuraamiseen sekä sairaalaelämän kiemuroihin. Myöskin Donald Pleasenceä näkyi vähemmän kuin ensimmäisessä osassa, mutta hän tuntuikin hieman yksiulotteisemmalta tässä osassa.

Pisteitä: 2,5/5

keskiviikko 22. huhtikuuta 2009

Project 1001, osa 25/1001: Halloween - naamioiden yö

Alkuperäinen nimi: Halloween
Ohjaus: John Carpenter
Käsikirjoitus: John Carpenter, Debra Hill
Pääosissa: Jamie Lee Curtis, Donald Pleasence, Nancy Kyes
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1978


6-vuotias Michael Myers (Will Sandin) tappaa veitsellä siskonsa Halloweenina 1963 pienessä Haddonfieldin kaupungissa ja joutuu sen vuoksi mielisairaalaan. 15 vuotta myöhemmin Myersin lääkäri Sam Loomis (Donald Pleasence) on menossa mielisairaalaan estääkseen Myersin (Tony Moran) vapautuksen, mutta päästessään sinne hän saa huomata, että Myers on vapauttanut itse itsensä ja lähtee Loomisin kulkemalla autolla takaisin kohti Haddonfieldiä...

Olin suunnitellut kuukauden (viralliseksi) WANHAksi ihan toista elokuvaa, mutta kun nyt kerran seuraavana katsomattomien DVD:iden listalla vuorossa on Halloween 6, niin ajattelin, että voisi katsoa sitten nämä aiemmatkin tässä sitten samalla, niin saa nämä kaikki arvosteltua siihen kuudenteen osaan asti sitten.

Halloween - naamioiden yö on lajityyppinsä - teinikauhujen - valioita, josta ovat ammentaneet niin monet muut myöhemmän ajan kauhuelokuvat tietenkin myös Halloweenin jatko-osat mukaan lukien, eikä ihme. Halloween on kerta kaikkiaan onnistunut tapaus, eikä jättänyt ainakaan allekirjoittanutta kylmäksi.

Tarina imaisee mukaansa heti alkumetreillä, kun seurataan nuorta Michael Myersia eikä meno lainkaan hyydy, kun päästään nykyhetkeen eli vuoteen 1978. Päinvastoin elokuvasta vain tulee entistäkin jännittävämpi ja jännitystä riittää läpi koko elokuvan, vaikka olisikin laillani nähnyt elokuvan ennenkin. Tunnelma on siten kohdillaan ja tunnelmaa vain siivittää John Carpenterin itsensä säveltämä legendaarinen Halloween Theme. Huomasin oikeasti olevani peloissani hahmojen puolesta, vaikka tiesin tasan tarkkaan, ketkä tulevat selviämään Myersin kynsistä. Tähän osasyynä oli loistavan tunnelman lisäksi se fakta, etten muistanut lainkaan, milloin ja mistä se Myers seuraavan kerran esiin tulee. Unohtaa ei sovi myöskään tapaa, jolla Carpenter on elokuvan päättänyt. Se tosiaan jättää karmimaan.

Elokuvan hahmokaarti olikin sitten jo enemmän kauhuelokuvalle tyypillisempää, mutta kyllä niin Donald Pleasence kuin Jamie Lee Curtis (Lauriena) hoitivat osansa paremmin kuin monet myöhemmät yrittäjät. Nämä Laurien ystävät olivatkin sitten juuri sen verran teinejä tapauksia, että sietivätkin tulla tapetuksi.

Halloween - naamioiden yö on kuin onkin loistava kauhuelokuva, joka on säilyttänyt pelottavuutensa kaikkien näiden vuosikymmenten ajan. Silti en voinut olla leikkimättä ajatuksella, että tämä jos mikä olisi pitänyt päästä näkemään 1970-luvun lopulla valkokankaalta. Niin ja ihmettelin myös sitä, että vaikka Halloweenin tyyliä on yritetty jäljentää niin usein myöhemminkin, niin miten ihmeessä lopputulos on voinut jäädä kauas Halloweenin tasosta?

Pisteitä: 4,5/5

Arvoituksia arkussa

Alkuperäinen nimi: Death at a Funeral
Ohjaus: Frank Oz
Käsikirjoitus: Dean Craig
Pääosissa: Matthew Macfadyen, Rupert Graves, Andy Nyman
Valmistusmaa: Iso-Britannia, Yhdysvallat, Saksa, Hollanti
Ilmestymisvuosi: 2007


Hautajaiset eivät koskaan iloinen asia, mutta tällä kertaa asiat menevät tavallistakin huonommin, kun Danielin (Matthew Macfadyen) ja Robertin (Rupert Gravesin) isää ollaan saattamassa viimeiselle matkalle. Muistotilaisuuteen tuodaan väärä ruumis. Vainajan veljentyttären puoliso nappaa vahingossa hallusinogeeniä, veljesten setä unohdetaan hakea hautajaisiin. Yksi kärsii selittämättömästä iho-ongelmasta ja kuin näissäkään ei olisi tarpeeksi, vainajan salainen homorakastaja tulee kiristämään veljeksiltä rahaa tai muuten hän paljastaisi kaikille totuuden. Hautajaisetkin pitäisi saada vietyä läpi...

Tuli aikoinaan hommattua isompi määrä DVD-levyjä kerralla, vaikkei ollutkaan ollut alkuperäinen tarkoitus ja Arvoituksia arkussa oli ensimmäinen, joka osui sinä päivänä käteen ja olisi jäänyt ottamatta, jos olisin tiennyt, että tulisin keräämään koriini vielä yli kymmenen muutakin leffaa. En nimittäin tiennyt tuolloin elokuvasta etukäteen yhtään mitään. Nyt olen enemmän kuin tyytyväinen, etten jättänyt tätä elokuvaa kauppaan, sillä hauskempaa komediaa en ole taas vähään aikaan katsonut.

Tarina lähti käyntiin heti kunnolla ja sen parissa viihtyi hyvin elokuvan puolitoistatuntisen ajan. Kuolemanvakavuudesta ei ollut tietoakaan, vaikka hautajaisissa oltiinkin, vaan päinvastoin elokuva oli lähellä tappaa minut nauruun välillä. Alussa kyllä vähän epäilin, voiko hautajaisista riittää huumoria kokonaisen elokuvan ajaksi, mutta näköjään pystyi. Tylsää hetkeä ei koettu, vaan kommellukset seurasivat koko ajan toisiaan ja vaikka pientä ennalta-arvattavuutta esiintyikin, niin silti elokuvassa riitti yllätyksiä vaikka muille jakaa.

Hienoa elokuvaa täydensi osaavat näyttelijät ja vaikka näyttelijöitä oli paljon, paketti pysyi hyvin kasassa. Hahmojen paljous oli oikeastaan vain hyvä asia, sillä näin ne harvat hivenen tylsemmät hahmot eivät pääse puuduttamaan. Hahmokaarti oli muutenkin monipuolinen, eikä kokonaisuus siten jäänytkään mitenkään tasapaksuksi.

Kyllä se vain täytyy myöntää, että brittiläiset - tämä kuitenkin oli pääasiassa brittielokuva, vaikka elokuvaa olikin valmisteltu useassa maassa - osaavat tehdä laatukomedioita. Arvoituksia arkussa oli todella malliesimerkki hyvästä brittikomediasta. Jopa niin hyvä, että jenkit (ilmeisesti) ovat tekemässä elokuvasta jo omaa versiota.

Pisteitä: 4/5

tiistai 21. huhtikuuta 2009

Tukikohta

Alkuperäinen nimi: The Stand
Ohjaus: Mick Garris
Käsikirjoitus: Stephen King
Pääosissa: Gary Sinise, Molly Ringwald, Jamey Sheridan
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1994


Olen varoittanut samasta asiasta ennenkin, mutta jos on mitään aikeita lukea Tukikohta, niin ÄLÄ lue tätä, sillä tämä kirjoitus toden totta tulee sisältämään SPOILEREITA! Sen sijaan, jos aikeena on katsoa vain tämä minisarja, niin sitten on ihan sama, mitä teet.

Tieteellisestä tutkimuslaitoksesta pääsee irti tappava virus ja nopeasti suurin osa (ainakin) yhdysvaltalaisista saa surmansa armeijan tiukoista karanteeniyrityksistä huolimatta. Jäljelle jääneet ihmiset alkavat nähdä unia joko yli 100-vuotiaasta naisesta tai demonimaisesta Randall Flaggista ja joutuvat valitsemaan puolensa hyvän ja pahan väliltä, ennen kuin on aika todellisen välienselvittelyn...

Kun Tukikohta ensiesitettiin Suomen pääkanavilla aikoinaan, katsoin yhden jakson, mutta unohdin katsoa toisen, joten en nähnyt sitten loppujakaan ja niistä päivistä asti olen odottanut ja toivonut uusintaesitystä, mutta minun tiedossani ei ainakaan ole, että näin olisi tähän päivään mennessä tehty. Nyt katsottuani tämän minisarjan DVD:ltä minun ei ole lainkaan vaikeaa tajuta, että miksi. Stephen Kingin Tukikohta on niin monipuolinen romaani lukuisine eri juonenjäänteineen, että edes neljä osaa (kuusi tuntia) ei tahdo oikein riittää kaiken oleellisen kertomiseen... tai sitten tämän minisarjan tekijät eivät ole vain osanneet.

Parastahan tässä minisarjassa on tietenkin tarina noin niin kuin idealtaan, mutta kun sitä ei ole osattu pukea oikein kovin myyvään pakettiin. Tietenkin minä vasta kirjan lukeneena sain elokuvasta enemmän irti, mutta kirjaa lukemattomat joutunevat todistamaan minisarjaa, jossa kohtaukset tuntuvat hyppivän välillä todella mielivaltaisesti toiseen, mikä johtuu puhtaasti siitä, että henkilöhahmoja oli niinkin paljon kuin tässä oli. Vaikka juonessa sinänsä mentiinkin koko ajan eteenpäin, niin jonkinlainen punainen lanka tuntui tästä puuttuvan ja monia vastauksia vaille olisin jäänyt, ellen olisi kirjan juuri lukenut. Kuitenkin kun tunnelmakin jäi minisarjasta pääosin puuttumaan, niin ei tämä missään nimessä plussan puolelle nouse, vaikka joitakin tunnelmapaloja tässäkin kyllä riitti.

En muista hetkeen katsoneeni elokuvaa/sarjaa, jossa näytteleminen olisi toteutettu yhtä kehnosti kuin Tukikohdassa ja minä sentään katson Salattuja elämiäkin. Näyttelijät olivat Gary Sinisen johdolla yksiä puupökkelöitä ja uskottavasti ei näytellyt juuri kukaan, vaan näytteleminen oli kautta rantein todella teennäistä. Ehkä Twin Peaksistä tuttu Miguel Ferrerin roolityö Lloyd Henreidinä oli tässä joukossa se paras, vaikkei häntäkään kovin paljoa voi kehua. Mitä tulee sitten Randall Flaggin (Jamey Sheridan) hahmoon, niin hän oli kyllä ajoittain hyvä, mutta paljon pilasi hänen kohdallaan mielikuvani siitä, kuinka hän näyttää Tappavan aseen Martin Riggsin (Mel Gibson), Kurt Russellin sekä Frederikin ristisiitokselta.

Näin loppuun pitää vielä verrata elokuvaa itse kirjaan ja jos yrittäisin kertoa kaiken, missä mentiin metsään kirjan tarinaan nähden, niin ei siitä loppua tulisi. Kuten kerroin yllä, kuusi tuntia ei oikein tahtonut riittää kaiken kertomiseen, mikä johti sinänsä nopeisiin kohtausten vaihtoihin, mikä puolestaan söi paljon elokuvan tunnelmasta. Toki, kirjassakin vaihdeltiin seurattavia henkilöitä tämän tästä, mutta siinä olikin kyetty käyttämään kunnolla aikaa myös tunnelman luomiseen myös yksittäisten lukujen sisällä.

Sitten kun lähdetään tarkastelemaan sitä muutosten määrää, niin ei voi kuin ihmetellä, mitä Kingin päässä on liikkunut tehdessään tämän minisarjan käsikirjoituksen. Kyllä minä sen tajuan, ettei kaikkea pystytä sisällyttämään minisarjan adaptaatioon, mutta kun monien sinänsä pienten nyanssien (mm. Franin äiti, Joe = Leo, Haroldin ja Nadinen viimeiset yhteiset hetket sekä kirjan loppukohtaus) pois jättämisen lisäksi minisarjasta oli jätetty pois monia isompia kirjan juttuja, joista selkeästi isoimmat jutut olivat Franin päiväkirja ja Rita Blakemoren puuttuminen. Nämä "unohtamiset" ovat sitten tarkoittaneet sitä, että tarinaa on jouduttu muokkaamaan runsaasti ja niinpä Larry kohtaa New Yorkissa Nadinen ja Joe kulkeekin Lucyn matkassa. Koska Harold ei pääse lukemaan Franin päiväkirjaa, ei myöskään Franille ja Larrylle tule mitään syytä, miksi he menisivät Haroldin taloon, eivätkä he siten sinne menekään. Nämä ehkä voisi vielä jollain tasolla ajatella johtuvan kirjan tarinan siirtämisestä tv-ruutuun, mutta kun minisarja sisältää myös sinänsä täysin älyttömiä muutoksia kuten Mother Abagailin iän nuorentaminen parilla vuodella ja Franin vauvan sukupuolen vaihtaminen, niin ei voinut jäädä kuin miettimään syitä näihin moninaisiin muutoksiin.

Pisteitä: 2,5/5

sunnuntai 19. huhtikuuta 2009

Project 1001, osa 24/1001: King Kong

Alkuperäinen nimi: King Kong
Ohjaus: Merian C. Cooper, Ernest B. Schoedsack
Käsikirjoitus: James Ashmore Creelman, Ruth Rose
Pääosissa: Fay Wray, Robert Armstrong, Bruce Cabot
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1933


Elokuvaohjaaja Carl Denham (Robert Armstrong) lähtee laivalla salaperäiselle saarelle, jossa on kerrotun olevan jättiläismäinen Kongin hirviö, mutta kenelläkään laivan miehistöstä, ei edes Denhamilla itsellään, ole tietoa, että mikä moinen Kong oikein on ja onko sitä ylipäätään olemassa. Päästyään saarelle he keskeyttävät saaren asukkaisen uhrimenot, joissa oli tarkoitus uhrata nainen Kongille. Osittain tästä suivaantuneena alkuasukkaat sieppaavat pimeän turvin laivan ainoan naisen, vaaleahiuksisen Ann Darrowin (Fay Wray) ja uhraavat tämän Kongille. Niinpä Denhamin ja Darrowiin rakastuneen John Driscollin (Bruce Cabot) johdolla miehet lähtevätkin vaaralliselle retkelle yrittäessään pelastaa Darrowin...

King Kongin kapuaminen Empire State Buildingin huipulle on yksi elokuvahistorian helmiä, jonka lähes kaikki tuntuvat tuntevan, mutta kuinka moni mahtaakaan tietää, että koko episode New Yorkissa ei ollut suinkaan elokuvan pääasiallinen anti, vaan ainoastaan eräänlainen elokuvan loppujuonne. En minä ainakaan tiennyt ennen kuin vasta nyt katsottuani tämän elokuvan, joka oli edelleen ihan kelpo seikkailu, vaikka ajan hammaskin oli jonkin verran purrut elokuvaa.

Tarina oli loppujen lopuksi aika mielenkiintoinen, vaikka ehkä hivenen kömpelö, varsinkin elokuvan alussa. Tämä Ann Darrowin palkkaaminen tuntui kuitenkin loppujen lopuksi aika epärealistiselta. Tarina kuitenkin pääsi kunnolla vauhtiin siellä syrjäisellä saarella liikuttaessa ja tätä osiota katsoikin jopa pienen ihastuksen vallassa tämän jättimuurin molemmin puolin. Alkuasukkaat oli toteutettu riittävän huolella ja kun päästiin muurin toiselle puolelle, tuntui oikeasti siltä kuin olisi katsonut 1930-luvun versiota Jurassic Parkista. Mitä tulee sitten siihen kuuluisaan New York -jaksoon, niin olihan sekin ihan mukiinmenevä, vaikkei ihan samaa hohtoa ollutkaan kuin siellä saarella.

Veljeni sattui tulemaan huoneeseen, kun elokuvassa oli menossa tämä saarella seikkailu, mutta lähti melko nopeasti pois ja kysyttyäni häneltä syytä tähän, hän vastasi, että "Liian vanha (hänen makuunsa)", millä hän ilmeisestikin tarkoitti elokuvan lavasteita, ja kyllä, lavasteet olivat melkoisen hupaisan näköisiä verrattuna nykyajan elokuviin; kokonaan eri asia onkin sitten se, antoiko sen häiritä itseään. Nimittäin myönnän itsekin hymähdelleeni joillekin käytetyille tehosteille, jo Kong itsessään tarjosi pienen hymynpoikasen, mutta kun yritin samaistua nimenomaan 1930-luvulla King Kongia katsoneeseen, niin siten lavastuskin sai kummasti enemmän eloa. Olihan nyt esimerkiksi Kongin ja tämän jonkin sauruksen taistelu nykysilmin katsottuna varsin hupaisaa katsottavaa, mutta kyllä se olisi vaikuttavalta kai näyttänyt 1930-luvulta.

Näyttelytyöskentely oli melko tyypillisen näköistä tuon ajan elokuville eli näyttelijät puhuivat selvästi vuorotellen artikuloiden sen verran selvästi niin, että ei nämä dialogit kovin uskottavilta tuntuneet. Siten vaikka näyttelijät näennäisesti suoriutuivatkin hyvin, niin jotenkin oli vaikeaa niiden arvosteleminen suuntaan tai toiseen.

Se, mikä minulle oli muodostua ongelmaksi, oli tämän elokuvan kategorioiminen. Seikkailua tässä oli kyllä ja oli myös tuon ajan katsojille sitä, mutta oliko tämä kauhua? Ainakin minulle tuli tunne, että katsoin 1930-luvun kauhuelokuvaa, mutta olivatko nämä saaren hirviöt kuitenkin liian epäuskottavia, että se olisi mennyt kauhusta edes 1930-luvulla? Mene ja tiedä, mutta myös kauhuna minä tämän itse kategorioin ja lisäksi antanut 1001 elokuvaa -kirjan (nettisivujen) antaman kategorian fantasian.

Pisteitä: 3,5/5

lauantai 18. huhtikuuta 2009

United 93

Alkuperäinen nimi: United 93
Ohjaus: Paul Greengrass
Käsikirjoitus: Paul Greengrass
Pääosissa: J.J. Johnson, Gary Commock, Polly Adams
Valmistusmaa: Yhdysvallat, Iso-Britannia, Ranska
Ilmestymisvuosi: 2006


Yhdysvaltain lentokentät valmistautuvat uuteen työaamuun syyskuun 11. päivänä 2001. Lentokoneita on ilmassa tuhansia ja koko ajan niitä nousee ilmoille vain lisää, kuten on laita United Airlinesin lennon 93:n, jonka lähtö tosin viivästyy puoli tuntia. Pian käy selville, että osa lennoista olisi kaapattu ja kun terroristit viimein lentävät kaksi konetta World Trade Centerin kaksoistorneihin, kaikille selviää, mistä oikein on kysymys. Samoihin aikoihin lennolla 93:lla olevat terroristit kaappaavat koneen ja pian muille matkustajille selviää, mitä heillä on mielessä...

Syyskuun 11. päivän terrori-iskut olivat tragedia, joka ei koskaan unohdu, eikä se unohdu myöskään minun mielistäni, sillä vain pari minuuttia toisen koneen törmättyä toiseen torniin avasin telkkarin ja olin nauliintunut sen eteen koko loppuillaksi ja -yöksi. Niinpä kun aloin katsoa tätä päivän tapahtumista kertovaa elokuvaa, niin minulla oli jo heti alussa hyvin ahdistunut olo ja se kesti läpi elokuvan.

Tarina siis kertoo United 93:n tarinan aina lähtöselvityksestä sen maahansyöksyyn asti. Kuitenkaan tarinassa ei keskitytä pelkästään kyseisen lentokoneen sisälle, vaan elokuvaa seurataan myös eri lennonjohtotorneissa ja armeijan lennoston(?) komentokeskuksissa. Tämä kaikki tapahtuu jotenkuten sekavasti, varsinkin sen jälkeen kun käy ilmi, että koneita on mahdollisesti kaapattu. Välillä huomasin olevani hukassa sen suhteen, että milloin oltiin missäkin. En tiedä, oliko tämä tarkoituksellista, mutta minua asia ei haitannut tipan vertaa. Päinvastoin juuri tämä pieni sekavuus auttoi jotenkin ymmärtämään sen, kuinka sekaisin olivat myös tilanteita maan päältä seuranneet ja etenkin kuinka kykenemättömiä he olivat ylipäätään tekemään mitään. Mitä tulee sitten itse lennon 93 tapahtumiin, niin ne oli onnistuttu kertomaan uskottavalla tavalla silti säilyttäen oikeanlaisen tunnelman. Elokuva kyllä herätti myös kysymyksiä. Minä jäin muun muassa pohtimaan sitä, mitä olisikaan tapahtunut, jos kyseinen lento olisikin lähtenyt ajallaan?

Loistavat näyttelijät olivat yksi tae siitä, että United 93 oli niinkin onnistunut elokuva kuin se oli. Lennon 93:n matkustajia näytelleet henkilöt olivat uskottavia niin ennen kuin jälkeenkin vastarintasuunnitelman muodostumisen. Hyvin merkille pantavaa oli sen sijaan se, että monet oikeasti maassa tilanteiden kehittymistä seuranneet henkilöt esittivät elokuvassa itseään, mutta en minä ainakaan pannut merkille sitä tosiseikkaa, etteivät nämä olleet ammattinäyttelijöitä, mikä varmastikin johtuu siitä, että olin niin keskittynyt seuraamaan itse tapahtumien kulkua.

En ole nähnyt saman lennon tapahtumista kertovaa Flight 93 -elokuvaa, mutta United 93 kyllä pieksee mennen tullen Oliver Stonen ylisentimentaalisen World Trade Center -elokuvan, sillä United 93 onnistuu olemaan aidosti menehtyneiden puolella, kun taas World Trade Center pyrki vain viihdyttämään ja järkyttämään katsojia.

Pisteitä: 4/5

perjantai 17. huhtikuuta 2009

Sähköputkimies

Alkuperäinen nimi: The Cable Guy
Ohjaus: Ben Stiller
Käsikirjoitus: Lou Holtz Jr.
Pääosissa: Jim Carrey, Matthew Broderick, Leslie Mann
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1996


Steven Kovacs (Matthew Broderick) eroaa tyttöystävästään Robinista (Leslie Mann) ja muuttaa omaan asuntoon asumaan. Hän kutsuu tv:n kasvattaman kaapelimiehen Chipin pistämään kaapelikanavat kuntoon ja pieneen lisähintaan pyytää asentamaan myös maksukanavat laittomaksi. Pian Steven saa huomata, ettei Chipistä pääse kovin helposti eroon, vaikka kuinka yrittäisi...

Niin se vain on, että joko aika kultaa muistot tai sitten minä vain olen tullut liian vanhaksi. Minä nimittäin olin pitänyt Sähköputkimiestä yhtenä Jim Carreyn parhaista, ellei peräti parhaana naamanvääntelykomedioista (kyllä, Carrey on tehnyt muitakin elokuvia), mutta eipä tämä sitten loppujen lopuksi niin erikoinen ollut. Ei tämä huonokaan ollut, mutta... niin.

Elokuvan lähtöajatus oli sinänsä hauska, mutta Jim Carreyn mukanaolo tarkoitti sitä, että idea on lyöty reilusti yli. Hitto, tässähän oli mukana jopa kauhuelementtejä, mutta tekijät ovat halunneet ilmeisesti keskittyä ylilyötyyn komediaan. Tarinaa kyllä jaksoi joten kuten seurata, mutta kyllä tästä se terävin terä ehdottomasti puuttui. Elokuvassa tunnuttiin keskittyvän ihan liikaa Carreyn naamanvääntelyyn ja muuhun hupsutteluun. Kyllä tarinallekin oli annettu tilaa ihan kivasti, mutta kyllä se jäi ehkä hivenen vaisuksi. Tästä on kiittäminen juuri elokuvan genren, sillä vähän viilaamalla elokuvasta olisi saanut ihan mukiinmenevän psykologisen trillerin tai mikä ettei sen kauhuelokuvankin. En minä realistisuuden riemuvoittoa tietenkään odottanut, mutta edes näissä ihmissuhteissa olisi voitu tehdä vähän realistisemman. Oikeasti ei oikein uponnut se vierailu Stevenin vanhempien kotona.

Jim Carrey oli sinänsä oiva valinta Chipiksi. Hänen hieman ylinäyttelemisen tyylinsä sopi tähän elokuvaan ja juuri tämän asian vuoksi Chip tuntui välillä todella karmivalta. Matthew Broderick jäi sitten jo selvästi Carreyn varjoon. Leslie Mannin näyttelemä Robin olikin sitten jo täysin epäuskottava. Elokuva oli kuitenkin täysin Carreyn varassa, mikä teki joistakin elokuvan osista keskimääräistä paremman, mutta sitten taas kokonaisuutena keskiverromman.

Pisteitä: 2,5/5

torstai 16. huhtikuuta 2009

Verenpunainen kauhu

Alkuperäinen nimi: Profondo rosso
Ohjaus: Dario Argento
Käsikirjoitus: Bernardino Zapponi, Dario Argento
Pääosissa: David Hemmings, Daria Nicolodi, Gabriele Lavia
Valmistusmaa: Italia
Ilmestymisvuosi: 1975


Meedio Helga Ulmann (Macha Méril) aistii jotain pahaa hänen omassa esittelytilaisuudessa, jonka jälkeen hän saa surmansa. Surman ja surmaajan näkee (kaukaa) pianisti Marcus Daly (David Hemmings) ja alkaa selvittää mysteeriä yhdessä toimittaja Gianna Brezzin (Daria Nicolodi) kanssa. Kuitenkin sitä mukaa kuin johtolangan palasia avatuu, myös ruumiita alkaa ilmaantua enemmän... 

Verenpunainen kauhu on yksi Dario Argenton suosituimmista elokuvista ja katsottavana ollut export-versio ilmeisesti eniten arvostusta saanut versio elokuvasta, eikä tämä totisesti huono ollutkaan, vaikka joutuikin kuuntelemaan englanninkielistä dubbausta. Ei ehkä ihan paras näkemäni Argento, mutta hyvin lähelle sitä. 

Tarina ei varsinaisesti lähde käyntiin hitaasti, mutta ehkä kuitenkin hivenen tylsästi. Jotenkin Helgan surma ei tehnyt varsinaista vaikutusta ja Marcuksen sekaantuminen tutkintaan melko tavanomaisesti toteutettu. Hyvin pian elokuvan fiilis muuttuu, eikä vain hyväksi vaan suorastaan loistavaksi. Kun Marcuksen ja Giannan tutkinta lähtee kunnolla käyntiin ja etenkin sen jälkeen, kun Marcus tutkii sitä kirjaa kirjastossa, elokuva pääsee todella oikeuksiinsa. Oikeastaan edellä mainitusta hetkestä lähtien elokuvassa piisaa jännitystä loppuun asti ja siten pitääkin otteessaan erinomaisesti. Varsinkin tämä "kummitustalossa" käyminen oli huippujännittävä. Elokuvan loppu oli myöskin yllättävä, enkä kyennyt yrityksistäni huolimatta arvaamaan loppuratkaisua. 

Eihän tätä elokuvaa voisia arvostella mainitsematta Goblinin elokuvaan tekemää musiikkia. Goblinin musiikki on loistava tunnelmanluoja ja varsinkin edellä mainitussa "kummitustalossa" tunnelma on kohdillaan juuri Goblinin musiikin ansiosta. Välillä tuntui olevan pientä kikkailun makuakin, mutta pääosin musiikki oli kuitenkin hyvää, vaikkei ihan yhtä vetovoimaista ollutkaan kuin Suspiriasta, jonka soundtrackista tuli ensimmäinen soundtrack, jota oikein etsimällä etsin käsiini. 

Näyttelijät olivat tasaisen hyviä. Argenton luoma homokuva oli ehkä lopultakin aika kliseinen, mutta se on annettava anteeksi, kun elokuva on sentään 1970-luvulta. David Hemmings oli hyvä Marcuksena, mutta ei mitenkään ilmiömäinen. 

Pisteitä: 4/5

keskiviikko 15. huhtikuuta 2009

Monty Pythonin lentävä sirkus - 2. kausi

Alkuperäinen nimi: Monty Python's Flying Circus - Season 2
Ohjaus: Ian MacNaughton, John Howard Davies
Käsikirjoitus: Monty Python
Pääosissa: Monty Python
Valmistusmaa: Iso-Britannia
Ilmestymisvuosi: 1970


Monty Pythonin lentävä sirkus jatkaa samaan malliin kuin ensimmäinen kausi eli toinen toistaan hulvattomampia sketsejä ja vaikka katsomistahti ei ollutkaan yhtä nopea kuin ensimmäisen kauden kohdalla, katsoi tätäkin kautta ihan yhtä mielellään. Pieniä heikkouksia tälläkin kaudella oli.

Kauteen mahtui jälleen sketsejä, jotka eivät aikaa ole kestäneet, mutta pääosin meno oli taattua Monty Pythonia. Toisin sanoen nauraa sai tämän tästä, eikä täysin tylsää jaksoa osunutkaan eteen, mitä nyt Scott of the Antarctic ei ollut sieltä parhaimmasta päästä; se yli puoli jaksoa kestänyt alkusketsi ei jaksanut oikein naurattaa, mutta toisaalta alkuanimaation sijoittuminen jakson puolivälin oli ihan hauska juttu. Mieleenpainuvimpia sketsejä olivat Espanjalainen inkvisitio, Lentokonekaappaus, Déjá vu, Kylähullut, World forum sekä Agatha Christie -sketsi Rautatieliput (tai vastaava) sekä viimeisen jakson räjähtävä versio Tonava kaunoisesta. Myös metatekstit ja Terry Gilliamin animaatiot olivat loistavia ja jaksojen teemoista ehkä kauden päättävä Royal Episode 13:n kuningatarteema hauskuutti eniten, vaikka/koska teemaa käytettiinkin hyväksi verrattain vähän.

Pisteitä: 4/5

Rocky Balboa

Alkuperäinen nimi: Rocky Balboa
Ohjaus: Sylvester Stallone
Käsikirjoitus: Sylvester Stallone
Pääosissa: Sylvester Stallone, Burt Young, Antonio Tarver
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2006


Adrian on kuollut ja Rocky (Sylvester Stallone) on jäänyt eläkkeelle nyrkkeilystä ja pitää Adrianin nimeä kantavaa ravintolaa. Samaan aikaan nyrkkeilymaailmassa Mason Dixon (Antonio Tarver) nyrkkeilee voitosta voittoon, mutta häntä syytetään liian helppojen matsien ottelemisesta. Eräänä iltana ESPN-kanava syöttää Rockyn ja Masonin tiedot tietokoneeseen, joka laskee arvion siitä, kumpi voittaisin heidän välisensä ottelun. Tästä lähtee ajatus Masonin ja Rockyn todellisesta kohtaamisesta ja ajatus saa vain lisäpontta, kun Rocky saa nyrkkeilylupansa takaisin...

Sylvester Stallone halusi vielä kerran palata niiden roolien pariin, mitkä nostivat hänet kuuluisuuteen ja ensin oli Rockyn uudelleenlämmittelyn aika. Vaikka tässä onkin tullut katsottua kaikki aiemmat Rockyt, niin täytyy myöntää, etten minä Rockyn ylimpiä ystäviäkään ole, mikä toki näkyy jo annetuista pisteistäkin. Kuitenkin luulen, että ne Rocky-fanit kyllä pitävät tästä elokuvasta. Minusta Rocky Balboa oli vain ja ainoastaan hyvä yritys, ei sen enempää, eikä sen vähempää.

Tarina oli ihan kelvollinen, mutta ei päässyt millään kahden ensimmäisen Rockyn tasolle. Toki oli alusta asti selvää, että Rocky vielä kerran kehään nousisi ja hän suoriutuisi siellä kunnialla. Muuten oli vaikeaa ennakoida, mihin suuntaan tarina kehittyy, mutta ei tämä minun mielestäni kauheasti edes kehittynyt. Rocky sompaili siellä täällä, välillä näytettiin Pauliea (Burt Youngia), välillä Mason Dixonia ja välillä sitten Robertia/Rocky Junioria (Milo Ventimiglia). Niinpä vaikka koko ajan näennäisesti valmistaudutaankin Rockyn viimeiseen otteluun, niin silti se pääasiallinen punainen lanka tuntui puuttuvan. Tästä kaikesta huolimatta elokuvan parista jaksoi melko hyvin loppuun asti. Mitä tulee sitten itse nyrkkeilyotteluun, niin se oli koko Rocky-sarjan heikoin, katutappelukin mukaan luettuna. Nopeilla leikkauksilla, hidastuksilla ja muilla ihme kikkailulla ei kunnon tunnelmaa saanut aikaan ja siten ottelu olikin melko tylsänpuoleinen.

Näyttelijät olivat - surprise surprise - vanhoja! Kyllä Syltystä Rockyn vielä tunnisti, mutta Burt Youngista oli kadonnut se särmä, mikä teki aiempien osien Pauliesta niin hyvän kaikessa ärsyttävyydessäänkin. Kyllä Paulie yritti vielä vähän rähistä, mutta aika vaisuksi se tuntui jäävän. Marie (Geraldine Hughes) oli ihan kelpo lisä elokuvaan, vaikka hieman tuntuikin yhdessä poikansa kanssa elokuvan täytteeltä. Rocky oli vanhanakin kuitenkin sen verran aidon oloinen, että sen ansiosta elokuvan parissa viihtyi loppuun asti ja nostikin pisteitä hieman.

Jos nyt Rocky Balboaa pitäisi sijoittaa johonkin muiden sarjan elokuvien joukkoon, niin ei tämä kahta ensimmäistä Rockya voita, muttei tämä myöskään yhtä huono ole kuin Rocky III. Sijoittaminen tarkemmin tuntuu sitten jo hankalammalta, mutta ainakin tällä katselukerralla Rocky Balboa meni siihen Rocky IV:n ja Rocky V:n väliin ollen ehkä kuitenkin keskimääräistä parempi elokuva. Rocky Balboa tuntuu kuitenkin sellaiselta elokuvalta, josta mielipide voi muuttua eri katselukerroilla.

Pisteitä: 3/5

tiistai 14. huhtikuuta 2009

Rocky V

Alkuperäinen nimi: Rocky V
Ohjaus: John G. Avildsen
Käsikirjoitus: Sylvester Stallone
Pääosissa: Sylvester Stallone, Talia Shire, Burt Young
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1990


Voitettuaan Dragon Rocky (Sylvester Stallone) palaa Yhdysvaltoihin tuoden mukanaan päävamman, joka estää häntä nyrkkeilemässä. Pian Yhdysvaltoihin paluun jälkeen Rocky saa huomata olevansa vararikossa lankonsa Paulien (Burt Young) temppuilujen takia ja Rocky perheineen palaa juurilleen Rockyn vanhoille asuinkulmille. Siellä hän tapaa nyrkkeilijäksi halajavan Tommy Gunnin (Tommy Morrison) ja alkaa tämän manageriksi laiminlyöden omaa perhettään siinä sivussa. Samaan aikaan nyrkkeilypromoottori George Washington Duke (Richard Gant) tekee kaikkensa saadakseen Rockyn takaisin kehään...

En tiedä johtuuko se siitä, että John G. Avildsen palasi ensimmäisen Rockyn jälkeen jälleen ohjaajaksi, mutta Rocky V onnistuu olemaan selvästi parempi elokuva kuin kaksi edeltäjäänsä. Ei tämä kuitenkaan kahden ensimmäisen Rockyn tasolle pääse, mutta kuitenkin ihan kelvollinen jatko-osa.

Elokuva on edellisiä monitahoisempi, sillä elokuva ei seuraa vain Rockyn toilailuja, vaan myös hänen poikansa Rocky Juniorin (Sage Stallone) sopeutumista uusiin oloihin seurataan ihan kiitettävän paljon. Tarinassa kyllä oli joitakin heikkouksia, mutta pääosin sitä seurasi ilokseen. Tulevia tapahtumia ei kauheasti voinut ennakoida etukäteen ja tarjosi siten (iloisia) yllätyksiä siellä täällä aina elokuvan lopputaisteluun asti, vaikkei Rocky tälläkään kertaa hävinnyt. Kerrankin tuossa matsissa oli jotain tuoreutta verrattuna aiempiin osiin. Ehkä pieniä ristiriitoja oli havaittavissa aiempien osien kanssa (muun muassa Mickey-takaumissa), mutta ne eivät päässeet häiritsemään liian pahasti.

Burgess Meredithin nimi mainittiin alkuteksteissä ensimmäisten joukossa ja mietin jo, että Mickey oli tullut takaisin kummittelemaan oikein kunnolla, mutta mitäs vielä. Häntä näytetään kunnolla vain yhdessä kohtauksessa ja toisessa vain pieninä väläyksinä. Ymmärrän ratkaisun osittain, sillä nämä kohtaukset sijoittuvat kauas menneisyyteen, mutta silti Mickey oli selvästi vanhemman oloinen kuin ensimmäisissä Rocky-elokuvista (eikä edes enää näyttänyt vanhalta Harrison Fordiltakaan), mitä tekijät ovat selvästi yrittäneet peitellä hämärällä valaistuksella. Mitä tulee sitten muuhun näyttelijäkastiin, niin en tiedä, oliko tämä tarkoituksella, mutta minua todella ärsytti Richard Gantin näyttelemä Duken hahmo aina kun hän oli ruudussa, jopa siinä ihan ensimmäisessä kohtauksessaan. Neljännen osan jälkeen niin Talia Shire kuin Burt Youngkin oli jälleen saanut enemmän ruutuaikaa, mikä oli positiivista.

Pisteitä: 3/5

sunnuntai 12. huhtikuuta 2009

Rocky IV

Alkuperäinen nimi: Rocky IV
Ohjaus: Sylvester Stallone
Käsikirjoitus: Sylvester Stallone
Pääosissa: Sylvester Stallone, Talia Shire, Burt Young
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1985


Neuvostoliitosta on tullut Yhdysvaltoihin Ivan Drago (Dolph Lundgren) haastamaan Rocky Balboa (Sylvester Stallone) nyrkkeilyotteluun. Ensin hän kuitenkin ottelee näytösottelussa Rockyn vanhaa ystävää Apollo Creediä (Carl Weathers) vastaan, ja tämä kuolee ottelussa saamiinsa vammoihin. Tämän jälkeen Rocky hyväksyy Dragon haasteen ja matkustaa Neuvostoliittoon asti treenatakseen itsensä huippukuntoon suurta ottelua varten...

Miksei Rocky voi kunnolla hävitä kertaakaan? Ensimmäisessä Rockyssa hän kyllä häviää tuomaripistein Apollo Creediä vastaan, mutta saavutti kuitenkin oman tavoitteensa. Kolmannessa Rockyssa hän kyllä häviää ottelun, mutta tämä tapahtuu keskellä elokuvaa eikä siinä suuressa loppuottelussa. Stallone ei ilmeisesti vain ole halunnut kirjoittaa itselleen tappiota siinä pääottelussa, vaikka se toisaalta toisi niin lisäsyvyyttä kuin yllätysmomenttiakin itse elokuvaan. Minä olen tosissani odotellut, että edes jossain elokuvassa Stallone häviäisi, mutta ei sitten.

Rocky IV ei tarinallisesti tuonut minkäänlaisia yllätyksiä vastaan, vaan jo heti elokuvan ensihetkistä oli selvää, ettei Rocky tule häviämään tälläkään kertaa. Eihän toki voinut olla missään nimessä mahdollista, että amerikkalaisessa elokuvassa amerikkalainen häviäisi neuvostoliittolaiselle, joten siten elokuvasta katosi pieni yllätysmomentin poikanen jo heti alkajaisiksi. Mitä tulee sitten muuhun elokuvan antiin, niin siinä missä kolmasosassa kuoli Rockyn valmentaja Micky, nyt oli sitten Apollo Creedin vuoro kuolla ja tämä oli sinänsä ikävää. Tehosteita kyllä riitti ja varsinkin näytösottelun alkajaisshow oli James Brownin siivittämänä ihan tyylikäs pakkaus, vaikka siinä jäikin ei niin vähänkään propagandistinen maku. Itse pääottelu menikin sitten aika rutinoidusti ja tämä neuvostoliittolainen yleisö tuntui kyllä vähän epäuskottavalta. Elokuvan tehokkain ja paras osa oli ehdottomasti treenausjakso Neuvostoliitossa. Siinä näytettiin vuoron perään Dragoa treenaamassa huipputeknologian avulla ja Rockya selvästi askeettisemmissa olosuhteissa. Tämä oli todella viihdyttävää. Sen sijaan se kotirobotti oli vain naurettava, eikä todellakaan hyvällä tavalla.

Kuten jo mainitsin, oli ikävä juttu, että Creed kuoli, sillä minä todella pidän Carl Weathersin näyttelemisestä ja olisin voinut katsella häntä loppu-Rockyissakin. Niin Burt Young Pauliena kuin Talia Shirekin Adrianina jäivät molemmat aivan piiloon elokuvassa ja tuntui siltä kuin he olisivat elokuvasta vain siitä syystä, että ovat olleet aiemmissakin. Tämä elokuva oli selvästi Syltyn ja Weathersin (siihen asti kuin hänen roolihahmonsa eli) eikä Dragoa näytellyt Dolph Lundgren oikein vakuuttanut. Burgess Meredithiä jäi ikävä.

Pisteitä: 2,5/5

lauantai 11. huhtikuuta 2009

Rocky III - tiikerinsilmä

Alkuperäinen nimi: Rocky III
Ohjaus: Sylvester Stallone
Käsikirjoitus: Sylvester Stallone
Pääosissa: Sylvester Stallone, Talia Shire, Burt Young
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1982


Rockyn (Sylvester Stallone) voitettua raskaansarjan mestaruuden hänestä tulee todellinen tähti. Hän ottelee voitosta voittoon, ottelee hyväntekeväisyysotteluissa, tekee mainoksia ja elää leveästi, kunnes saa vastaansa voittamattoman Clubber Langin (Mr. T) ja häviää. Rockyn valmentaja Mickey kuolee ottelun jälkeen osittain Clubber Langin tönäisyn seurauksena. Kahdessa ensimmäisessä Rockyssa Rockyn vastustajana ollut Apollo Creed (Carl Weathers) tarjoutuu Rockyn valmentajaksi, jotta tämä voisi piestä Langin uusintaottelun koittaessa...

Kaksi ensimmäistä Rockya olivat ihan hyviä elokuvia, vaikka nyrkkeily itsessään ei olekaan kovin lähellä sydäntä ja odotinkin tästä kolmannesta melkein yhtä hyvää, mutta pettymään jouduin, sillä Rocky III - tiikerinsilmä ei todellakaan pääse kahden ensimmäisen Rockyn tasolle.

Tarinasta sen verran, että sitä ei ollut juuri laisinkaan ja kun sitä vilahti jossain, niin se oli aika köyhänpuoleista. Nimittäin siinä missä kahdessa ensimmäisessä Rockyssa panostettiin myös Rockyn yksityiselämän kuvaamiseen, niin tässä kolmannessa osassa keskityttiinkin jo pääasiassa tappelemiseen ja treenaamiseen, sillä otteluita tässä elokuvassa riitti kaikin kaikkiaan kolme, kun ottaa myös hyväntekeväisyysottelun huomioon. Niinpä tarinalle itselleen jää hyvin vähän tilaa. Kuitenkin jo hyväntekeväisyysmatsista asti oli selvää, mitä polkuja elokuva tulisi tallaamaan, kun ensimerkit Mickyn sydänvaivoista ilmeni ja siten elokuva ei tarjonnutkaan juuri mitään suuria yllätyksiä, ei tosin pieniäkään. Taistelut itsessään olivat ihan okei, vaikka tämä hyväntekeväisyysottelu olikin vähän ehkä vedetty yli.

Näyttelijäkaarti oli pääosin sama kuin aiemmissakin Rockyissa, mitä nyt Mr. T oli tullut mukaan patsastelemaan. Kuitenkaan esimerkiksi Burt Youngissa (Pauliena) ja Talia Shiressa (Adrian) ei ollut samaa särmää kuin aiemmin. Stallonekin tuntui hieman "taantuneen". Sen sijaan kylllä Burgess Meredithissä (Micky) ja Carl Weathersissä oli sitä samaa otetta kuin edellisissäkin osissa. Hulk Hoganilla on sinänsä hupaisa pikkurooli.

Se, mikä tästä elokuvasta jäi päällimmäisenä mieleen oli ajatus siitä, että en itse haluaisi olla nyrkkeilybisneksessä mukana, kun nämä nyrkkeilijät (ja miksei show-painijatkin) tuntuvat elokuvan mukaan olevan täysin aivottomia nyrkkisankareita, jotka eivät lopettaa edes erän päätyttyä. Lieneekö tämä ollut tarkoitus?

Pisteitä: 2/5

Rocky II - Rockyn uusintaottelu

Alkuperäinen nimi: Rocky II
Ohjaus: Sylvester Stallone
Käsikirjoitus: Sylvester Stallone
Pääosissa: Sylvester Stallone, Talia Shire, Burt Young
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1979


Rockyn (Sylvester Stallone) taloudellinen tilanne kohenee vauhdilla hänen selvittyään täydet 15 erää Apollo Creediä (Carl Weathers) vastaan ja hän pääsee kunnolla tuhlailun makuun, ehkä vähän turhankin kunnolla. Mainosdiilin rauettua hän saa huomata olevansa lähestulkoon rahaton samalla kun hänen vaimonsa Adrian (Talia Shire) odottaa heidän yhteistä lastaan. Samaan aikaan Apollo Creed tekee kaikkensa saadakseen Rockyn ottamaan häntä vastaan uusintamatsin...

Rocky II, kuten myöhemmätkin jatko-osat uusinta lukuun ottamatta, olen tainnut nähdä tähän mennessä vain kerran. Näiden näkemisestä on lisäksi sen verran pitkä aika, etten muista niistä juuri mitään. Niinpä tämänkin elokuvan kohdalla oli odotettavissa käytännössä uusi katseluelämys, mutta sainko sellaisen?

Täytyyhän se nyt myöntää: tarina kulki melko samanlaisia polkuja kuin ensimmäisessä osassa, mitä nyt Rocky ei tietenkään aivan pohjalta aloita ja Rockyn ja Adrianin suhde on kehittynyt tietenkin pidemmälle. Aluksi Rocky on hanttihommissa, sitten Rocky ottaa Creedin tarjouksen vastaan, alkaa treenaus ja lopulta on suuren ottelun aika, jonka lopputulos oli ihan yhtä arvattava kuin ensimmäisessäkin osassa; siinä sivussa sitten katsellaan Rockyn yksityiselämän kiemuroita. Samankaltaisuus on myös positiivinen puolensa, sillä ykkösosan tarina oli hoidettu tyylillä ja niin oli asianlaita myös tämän kohdalla ja niinpä tarinaa seurasikin mielellään. Itse nyrkkeilymatsi oli hoidettu ihan tarpeeksi hyvin, vaikka välillä näkyikin, ettei toiseen oikeasti osunut.

Näyttelijäkaartin ollessa sama kuin ensimmäisessä osassa ei valittamista taaskaan juuri löydy. Unohtui mainita ensimmäisen osan arvostelussa, mutta minusta Burgess Meredith Mickynä näytti 80-vuotiaalta Harrison Fordilta, eikä sama mielleyhtymä hävinnyt mihinkään tässäkään elokuvassa. Stallone oli tässäkin elokuvassa iskussa.

Pisteitä: 3,5/5

maanantai 6. huhtikuuta 2009

Project 1001, osa 23/1001: Rocky

Alkuperäinen nimi: Rocky
Ohjaus: John G. Avildsen
Käsikirjoitus: Sylvester Stallone
Pääosissa: Sylvester Stallone, Talia Shire, Burt Young
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1976


Rocky Balboa nyrkkeilee pienissä nyrkkeilymatseissa, joiden palkkiona on muutamia kymmeniä dollareita. Työkseen hän toimii koronkiskurin gorillana ja elää muutenkin melko tavanomaista elämää rähjäisessä kaupunginosassa. Kaikki muuttuu, kun hän saa elämänsä tilaisuuden nyrkkeillä raskaansarjan maailmanmestaria Apollo Creediä (Carl Weathers) vastaan ja Rocky alkaakin treenata itseään huippukuntoon ollakseen iskukykyinen itse nyrkkeilykehässä...

Rocky on elokuva, joka nosti Sylvester Stallonen tähtikartalle, eikä ihme. Rocky ei ole vain nyrkkeilyelokuva, vaan kertoo myös elämästä slummeissa ja tekee sen tyylillä. Itsekin nähnyt elokuvan muutamia kertoja aiemminkin, mutta edellisestä kerrasta oli kuitenkin sen verran pitkä aika, että hädin tuskin muistin elokuvasta mitään etukäteen.

Tarina oli loppujen lopuksi aika perinteinen ryysyistä rikkauksiin -tarina, vaikka sinänsä raha olikin elokuvassa hyvin pienessä osassa, jos sitä näki ollenkaan. Siten oli jo elokuvan alussa melko ilmeistä, miten elokuva tulisi päättymään, joskin pienen pieni yllätysmomentti lopussa olikin. Kuitenkaan elokuva ei ollut pelkkää kuvausta Rockyn kipuamisesta tähteyteen, vaan elokuvassa riitti lämpöä ja draamaa Rockyn lähipiiriä kuvatessaan. Siten elokuva ei jäänytkään keskimääräistä heikommaksi mätkintäleffaksi, vaan siinä riitti todellakin syvyyttä myös otteluiden ja treenaamisen ulkopuolella. Se suuri nyrkkeilyottelukin oli toteutettu riittävän kiinnostavalla tavalla, vaikkei nyrkkeilystä sinänsä mitään tajuaisikaan. Sen sijaan pientä miinusta pitää antaa siitä ensimmäisestä ottelusta, sillä siinä näki välillä selvästi, ettei Rocky oikeasti vastustajaansa lyönyt.

Sylvester Stallone oli juuri sopiva Rockyna, mutta ihmekös tuo, kun Stallone on saanut itse kirjoittaa itselleen hahmon. Carl Weathers oli myöskin ihan hyvä Apollo Creedinä, mutta häntä nähtiin ihan liian vähän. Muut hahmot olivatkn sitten aika taattua 70-lukua, eikä niistä siten jäänyt juuri mitään muuta sanottavaa.

Pisteitä: 3,5/5

Project 1001, osa 22/1001: Menetetty maa

Alkuperäinen nimi: No Country for Old Men
Ohjaus: Ethan Coen, Joel Coen
Käsikirjoitus: Ethan Coen, Joel Coen
Pääosissa: Josh Brolin, Javier Bardem, Tommy Lee Jones
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2007


Metsästämässä oleva Llewelyn Moss (Josh Brolin) löytää joukon miehiä kuolleena keskellä aavikkoa ja lähtee etsimään ainutta eloonjäänyttä. Tämä löytyykin kuolleena varjoisan puun alta vieressään salkku täynnä dollareita. Hän päättää ottaa rahat ja paeta saaden peräänsä niin häikäilemättömän tappajan (Javier Bardem) kuin myös pikkukaupungin sheriffi Ed Tom Bellin (Tommy Lee Jones)...

Menetetty maa voitti neljä Oscaria - muun muassa parhaan elokuvan Oscarin - ja ison kasan muita palkintoja. Itse en ole Coenien tuotantoon juuri panostanut, sillä olen nähnyt Coeneilta tämän lisäksi vain Voi Veljet, missä lienet? -elokuvan ja tämä on kyllä näistä kahdesta se parempi, vaikkakaan ei täydellistä katselunautintoa tarjonnutkaan.

Tarina kertoo päällisin puolin tappajaa pakenevasta miehestä, mutta pinnan alta paljastuu kertomus ikääntymisestä ja kyllä minun täytyy myöntää, että pidin enemmän tästä pakomatka-puolesta. Tämä siitäkin huolimatta, että lännenelokuvat, joiden henkeä Menetetty maa kunnioittaa, eivät ole minun suosikkilistallani kovinkaan korkealla. Eihän tämä puhdas lännenelokuvakaan tietenkään ollut, sijoittuuhan tämä vuoteen 1980, mutta kyllä tästä oli silti aistittavissa lännenelokuvan teema. Mossin pakomatkaa olikin varsin mukava seurata ja hänelle toivoi kaikkea hyvää. Mitä tulee sitten tähän ikääntymisteemaan, niin kyllä se mulle jäi vähän hämäräksi, vaikka sinänsä onnistuinkin jollain tasolla ymmärtämään Bellin ajatusmaailmaa.

Näyttelijät olivat kautta rantain loistavia. Josh Brolin esitti osansa luontevasti ja Javier Bardemista oikein huokui tämä häikäilemättömyys. Mitä tulee sitten Tommy Lee Jonesiin, niin olen aina tykännyt hänen rooleistaan ja tykkäsin kyllä hänestä tässäkin elokuvassa; turhan vähän häntä tosin näki ruudussa. Mukava nähdä myös, että myös sivuosat oli tähditetty kärkipään näyttelijöillä (mm. Woody Harrelson), niin ei valittamista näyttelijävalinnoissa.

Pisteitä: 3,5/5

sunnuntai 5. huhtikuuta 2009

Project 1001, osa 21/1001: Saksikäsi Edward

Alkuperäinen nimi: Edward Scissorhands
Ohjaus: Tim Burton
Käsikirjoitus: Caroline Thompson
Pääosissa: Johnny Depp, Winona Ryder, Dianne Wiest
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1990


Edward (Johnny Depp) on varsin erityislaatuinen henkilö, sillä hänellä on käsiensä tilalla sakset. Hän on asunut yksin syrjäisessä kartanossa siitä lähtien, kun talon oikea omistaja, Keksijä (Vince Price), kuoli. Eräänä päivänä taloon tulee Peg (Dianne Wiest), ovelta ovelta meikkejä myyvä nainen, joka löytää Edwardin ja vie tämän kotiinsa lähiöön. Lähiön asukkaat ottavat lähes poikkeuksetta Edwardin avosylin vastaan ja käyttävät Edwardia ja tämän saksiaan innokkaasti hyväkseen, tavalla ja toisella...

Olen kai nähnyt Saksikäsi Edwardia jonkin aikaa ennenkin, mutta en ole varma, olenko katsonut vain pienen pätkän alusta vai keskeltä vai mitä, mutta kokonaan en ollut ennen eilisiltaa tätä katsonut. Niinpä minulta oli jäänyt näkemättä todellinen elokuvasatu, joka viehättää myös aikuisia, eikä tämä ihan pienimmille ollutkaan tarkoitettu, sillä elokuvalle oli annettu K-11 -merkintä.

Tarina oli hauska ja tarjosi paljon yllätyksiä. Isoin tällainen yllätys koettiin heti elokuvan alkuvaiheessa, kun Suburbian asukkaat ottivat niinkin hyvin Edwardin heti vastaan, eikä vasta sitten ajan kuluessa. Tarina oli hyvin satumainen, vaikkakin loppua kohden muuttuukin hieman surulliseksi. Satumaisuutensa vuoksi tarina on kuitenkin ihana ja sen parissa viihtyy loppuun asti, vaikka allekirjoittanut jäikin toivomaan hiukan toisenlaista loppua Edwardin ja Pegin tyttären Kimin (Winona Ryderin) välillä; tosin minulle ei ainakaan tullut mitään tyydyttävää vaihtoehtoista loppua mieleen, sillä Kim olisi tullut vuosi vuodelta vanhemmaksi kun taas Edward olisi aina pysynyt samanlaisena.

Kuitenkin se, mikä elokuvassa pistää ensimmäiseksi merkille, on sen värimaailma tai oikeastaan tapa, jolta elokuva on saatu näyttämään. Tuntui kuin olisi katsonut jotain lähiötä jostain utopistisessa yhdysvaltalaisessa propagandavideota taikka 1950-luvun amerikkalaista mainosta, jossa kaikki on puhdasta ja kaunista, eikä huolen häivää ole mistään. Lavastus tosiaan on kaikin puolin saatu näyttämään satumaiselta, mikä vain lisäsi katselunautintoa. Hiukan miinusta voisi melkein antaa siitä, että elokuvassa vain miehet ovat niitä työtätekeviä, kun taas naiset ovat juoruilevia kotiäitejä. Tosin tämäkin on saatu näyttämään ihan siedettävältä kaiken värikylläisyyden keskellä, mutta kyllä se vähän kuitenkin häiritsi.

Jos lavastus toi mieleen 1950-luvun tv-maailman, niin sen toi mieleen myöskin elokuvan hahmot (varsinkin aikuiset), joita hyvät näyttelijät esittivät suorastaan karikatyyrimaiseksi. Yleensä turha karikatyyrisyys häiritsee minua, mutta ei Saksikäsi Edwardissa, sillä tässä elokuvassa näyttelijät ovat tarkoituksella karikatyyrimaisia luoden siten entistä enemmän satumaista otetta elokuvaan. En itse ole pitänyt Johnny Deppiä mitenkään poikkeuksellisen hyvänä näyttelijänä, mutta tässä elokuvassa hän kyllä pistää parastaan, ehdottomasti. Kaikessa eleettömyydessään hän nimittäin tekee aivan loistavan roolisuorituksen Edwardina.

Pisteitä: 4/5

Jokikyttä

Alkuperäinen nimi: Striking Distance
Ohjaus: Rowdy Herrington
Käsikirjoitus: Rowdy Herrington, Marty Kaplan
Pääosissa: Bruce Willis, Sarah Jessica Parker, Dennis Farina
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1993


Poliisit jahtaavat sarjamurhaajaa takaa-ajossa, jonka päätteeksi työparinsä väkivaltaisuudesta vasikoinut murhatutkija Tom Hardy (Bruce Willis) menettää isänsä. Myöhemmin sarjamurhaaja saadaan kiinni, mutta Hardy on varma, että poliisi on pidättänyt väärän miehen, ja että oikea sarjamurhaaja on poliisi ja vielä vapaalla. Menee kaksi vuotta ja Hardy on siirtynyt murhatutkijasta jokipoliisiksi. Nämä kaksi vuotta hiljaiseloa pitänyt sarjamurhaajakin näyttäisi aktivoituneen uudelleen ja tällä kertaa hänellä tuntuisi olevan tähtäimessä naisia, jotka Hardy on tuntenut...

Jokikyttä on siitä harvinainen elokuva, että sen nimen suomennos on selvästi kovempi kuin alkuperäinen nimi. Jokikytällä on myös tietynlaista tunnearvoa, sillä se on muistaakseni ensimmäinen näkemäni Bruce Willis -elokuva. Nyt tämän elokuvan näkemisestä on kulunut varmaan yli kymmenen vuotta (vaikka nähnytkin sen ainakin kolmesti), joten kovin paljoa en tästä etukäteen muistanut.

Elokuva alkaa kunnon takaa-ajokohtauksella, mikä toisaalta näyttää ihan hyvältä, mutta kyllä mä vähän ihmettelin takaa-ajettavan auton kestävyyttä. Sitten tulee vähän hitaampi jakso, jossa kehitellään tarinaa eteenpäin. Muutenkaan toiminta ei ole yhtenäistä, vaan etenee silleen pätkittäin. Tarina on kyllä ihan mukava toimintaelokuvan tarinaksi, mutta eipä tarjoa mitään todellisia kohokohtia taikka yllätyksiäkään, joskin tähän jälkimmäiseen saattoi vaikuttaa se, että olin nähnyt elokuvan niinkin monta kertaa aiemmin. Kuitenkin elokuva oli ihan mukavaa popcorn-viihdettä, eikä päässyt kyllästyttämään missään vaiheessa.

Bruce Willis oli ihan ok oma itsensä, mutta ei kyllä ihan parastaan elokuvassa näyttänyt. Sarah Jessica Parker oli myöskin hyvä samoin kuin Dennis Farina. Muut olivatkin sitten aika perinteisiä sivuosan näyttelijöitä, eivätkä siten vakuuttaneet juuri mitenkään.

Pisteitä: 3/5

lauantai 4. huhtikuuta 2009

Project 1001, osa 20/1001: 2001: Avaruusseikkailu

Alkuperäinen nimi: 2001: A Space Odyssey
Ohjaus: Stanley Kubrick
Käsikirjoitus: Stanley Kubrick, Arthur C. Clarke
Pääosissa: Keir Dullea, Gary Lockwood, William Sylvester
Valmistusmaa: Iso-Britannia, Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1968


Joukko apinoita löytää vieraan monoliitin, joka on ilmeisesti peräisin avaruuden tuolta puolen. Pian tämän jälkeen apinat keksivät käyttää luunkappaleita aseina, mikä on ensiaskel ihmisen kehittymille. Tämän jälkeen siirrytään kehityksen loppupäähän; avaruuteen, jonne ihminen on onnistunut tunkeutumaan moninaisine avaruusaluksineen. Myöhemmin löydetään toinen monoliitti kuusta, mistä saa innoituksensa lähettää ensimmäinen miehitetty avaruuslento Jupiteriin. Jupiteriin pääsy vaikeutuu, kun aluksen tietokone, HAL 9000, alkaa hankalaksi...

Tästä elokuvasta oli harvinaisen vaikeaa kirjoittaa tuota pientä juonikuvausta, sillä 2001: Avaruusseikkailu on todella monitahoinen elokuva, jonka juonen selittäminen muutamalla lauseella paljastamatta ihan kaikkea on lähes tulkoon mahdotonta. Kaikesta visuaalisesta karkista ja taiteellisuudesta huolimatta elokuva ei jaksanut pitää minua otteessaan loppuun asti.

Aloitetaan tarinan alusta eli apinoista. Ymmärrän kyllä, että apinakohtauksen tarkoitus oli näyttää ihmisen esiinmarssin syyt (lyömäaseen keksiminen) sekä näyttää tämä ensimmäinen monoliitti, mutta tämä oli toteutettu vähän turhankin pitkän kaavan kautta. Sitten kun päästiin avaruuteen, tarina pääsi paremmin oikeuksiinsa ja katsojille kerrottiin vähän siitä, missä mennään. Tämä jakso ehkä kuitenkin oli toteutettu hieman ylimalkaisesti. Elokuvan kuuluisin jakso eli HAL 9000:n sisältämä Jupiteriin lento oli kyllä hyvä, mutta tarinallisesti loppujen lopuksi melko lyhyt, vaikka sinänsä tapahtuikin paljon. Mitä elokuvan loppuun sitten tulee, niin no... se nyt päättyi niin kuin se päättyi. 2001: Avaruusseikkailu kestää yli kaksi tuntia, mutta tarinallinen kesto jäi melko lyhyeksi. Siten tarina tahtoikin jäädä melko sivuosaan.

Elokuvan tärkein tehtävä oli olla mahdollisimman taiteellinen tapaus ja en voi olla myöntämättä: Jupiter-lennon alkuun asti näitä taiteellisia osioita jaksoi melko hyvin katsoa. Kuuluisin (ja syystä) näistä taide-elämyksistä oli tämä kohtaus, jossa nämä avaruusalukset liikkuivat ja pyörivät avaruudessa Johann Straussin Tonava kaunoisen soidessa taustalla ja tätä kohtausta oli oikeasti ilo katsoa. Jupiter-lentoon mennessä kuitenkin oli näitä taiteellisia otoksia nähty niin paljon, että niihin ehti melkein jo turtua ja kun lopulta päästiin elokuvan viimeiseen kunnolla taiteelliseen otokseen eli tähän psykedeelisissä väreissä tapahtuvaan Jupiteriin saapumiseen, niin vaikka se näyttikin ihan kivalta, niin sen toivoi olevan jo pikku hiljaa ohi.

2001: Avaruusseikkailu on kyllä visuaalisesti varsin onnistunut paketti ja varsin puhdas scifi-elokuva. Puhtaudella en tarkoita sitä, että elokuva täyttäisi kaikki scifi-elokuvan määritelmät. Ei, en ole tarpeeksi scifi-orientoitunut, jotta voisin väittää mitään moista, vaikka silläkin saralla elokuva tuntui onnistuneen ihan hyvin. Sen sijaan puhtaudella tarkoitin sitä, että toisin kuin monissa muissa näkemissäni scifi-leffoissa, 2001: Avaruusseikkailun tulevaisuus näyttää puhtaalta, suorastaan steriililtä. Tästä hienoimpana esimerkkinä tämä osio, jossa on tohtori Heywood R. Floyd (William Sylvester). Hänen tepastelemansa avaruusalus oli puhtaan valkoinen ja punaiset tuolit olivat yhtälailla puhtaat. Muutenkin lavastus oli huippuluokkaa kaikessa futuristisuudessaan ja näyttää vielä näin 40 vuotta elokuvan ilmestymisenkin jälkeen upeilta. Jos sitten palataan ihan alkuun, niin en muista elokuvaa, missä apinat olisivat näyttäneen niin aidoilta kuin tässä elokuvassa.

Mitä elokuvassa sitten kaiken kaikkiaan tapahtui? Miten elokuva eri osiot pitäisi selittää? Täytyy myöntää, että en minä tiedä, enkä tiedä, tietääkö kukaan muukaan tarkasti. Teorioitahan on useita ja vaikka minullakin on omat teoriani tapahtumista, niitä ei voisi varmistaa. Elokuva siten jättääkin paljon kysymyksiä, mihin sitten jokainen katsoja saa itse miettiä vastaukset. Tämä saattaakin olla yksi syy, miksi elokuva jää mieleen. Se oikein kutsuu keskustelemaan elokuvan tapahtumista paremmin kuin moni muu elokuva.

Mitä tulee sitten näyttelijöihin, niin nämä jäivät suurimmaksi osaksi elokuvassa taka-alalle kaiken visuaalisuuden ja taiteellisuuden viedessä elokuvan päähuomion. Siten näyttelijät eivät saaneetkaan oikein syvyyttä rooleihinsa, ei edes tohtori Bowmania näytellyt Keir Dullea, mutta koska näyttelijät olivat niinkin sivuosassa, tämä ei juuri haitannut. Esimerkiksi juuri edellä mainittu tohtori Bowman. Hänen hahmonsa näytti siltä, että hän vain teki työnsä niin hyvin mahdollista, vaikka hänen kasvoistaan kyllä paistoi selvä suuttumus HALia kohtaan, mutta siinä kaikki. Tämä suuttumus ei siten päässyt koskaan kunnolla pintaan, joten Bowmanin hahmostakin puuttui se syvyys.

Kuten edellä kerrottu, 2001: Avaruusseikkailu on edelleen huippuluokan elokuva mitä tulee taiteelliseen ja visuaalisesti upeaan scifi-elokuvaan, joka jättää kysymyksiä katsojan mieliin. Elokuva olisi kuitenkin saattanut saada allekirjoittaneelta enemmän pisteitä, jos taiteellisia kohtauksia olisi hieman karsittu ja itse tarinan kertomiseen olisi panostettu enemmän. Nyt nimittäin elokuva sai varsinkin loppua kohden hieman haukotuttamaan.

Pisteitä: 3/5

perjantai 3. huhtikuuta 2009

Project 1001, osa 19/1001: Blade Runner

Alkuperäinen nimi: Blade Runner
Ohjaus: Ridley Scott
Käsikirjoitus: Hampton Fancher, David Webb Peoples
Pääosissa: Harrison Ford, Rutger Hauer, Sean Young
Valmistusmaa: Yhdysvallat / Hong Kong
Ilmestymisvuosi: 1982


Vuonna 2019 kuusi ihmisen kaltaista androidia, replikanttia sieppaa aluksen avaruudessa ja tulevat sillä maahan, jossa replikantit ovat kiellettyjä kuolemanrangaistuksen uhalla. Kaksi näistä saadaan kiinni, mutta neljä pääsee pakoon. Niinpä niiden nappaamiseen ja tappamiseen erikoistuneen Blade Runner -yksikön paras blade runner, Rick Deckard (Harrison Ford) saa kutsun töihin, jonka hän ottaa vastaan hieman vastahakoisesti. Etsiessään replikantteja hän rakastuu yhteen sellaiseen, Rachaeliin (Sean Young) samalla, kun muut replikantit yrittävät etsiä tietään luojansa, Tyrellin (Joe Turkel) luokse...

Olen nähyt Blade Runnerin kerran aiemmin, ehkä jotain kymmenen vuotta aiemmin, enkä tuolloin täysillä päässyt elokuvaan sisälle. Sittemmin koko elokuvan sisältä olikin ehtinyt unohtua mielestäni. Siten nyt katsoessani elokuvan Final Cut -version, asiat olivat minulle täysin uusia, sillä en todellakaan muistanut yhtäkään asiaa elokuvasta etukäteen.

Blade Runner on hieman pessimistinen maailmankuvaus lähitulevaisuudessa eli vuodesta 2019. Kuitenkin kun elokuvasta kuorii pois nämä replikantit ja tulevaisuuden maailman, niin alta paljastuu melko tavanomainen dekkaritarina. On työnanto, kaunis nainen ja runsaasti etsivän työtä. Käsittelytapa vain poikkeaa perusdekkareista (positiivisessa mielessä), eikä vain siksi, että se sijoittuu tulevaisudessan.Tunnelma oli melkolailla kohdillaan läpi elokuvan, joten tarinan parissa jaksoikin hyvin loppuun asti, vaikkei varsinaisesti mitään yllätyksiä tarjonnutkaan.

Kuitenkin syy, miksi Blade Runner on niinkin menestynyt, löytyy visuaaliselta puolelta ja kyllä. Jo elokuvan ensiruudut antoivat odottaa visuaalisesti upeaa kuvausta, eivätkä odotukset pettäneet. Lavastus oli upeaa ja varsinkin nämä ilmasta otetut otokset kaupungista tahtoivat vetää sanattomaksi. Sitten kun päästään sisäkuvauksiin ja katutasolle, niin lavastus kyllä niissäkin oli huippuluokkaa, mutta ne eivät onnistunut vaikuttamaan samalla tavalla kuin nuo ilmakuvaukset, joiden aikana näki suuremman alan kaupunkia. Itse asiassa niin sisäkuvaukset kuin katutason kohtaukset toivat mieleen juuri sellaisen perinteisen synkän dekkarielokuvan lavasteet päivitettynä versiona, mikä lienee toki ollut tekijöiden tarkoituskin.

Harrison Ford oli perinteisesti hyvä, mutta ei noussut ylitse muiden, vaikka uskottavasti toikin mieleen dekkarietsivän. Kuitenkin niin Sean Young, replikanttien pomoa näytellyt Rutger Hauer kuin myös yhtä replikanteista, Prisiä, näytellyt Darryl Hannah olivat kaikki sen verran loistavia, että Ford melkein jäi näiden varjoon.

Jos elokuvasta hakee ennen kaikkea visuaalisesti loistavaa elokuvaa, Blade Runner mitä luultavimmin miellyttää ja paljon, mutta jos elokuvan tärkein osa on hyvä tarina, saattaa tämä elokuva olla pienoinen pettymys. Kokonaisuutena elokuva kuitenkin nousee sellaisesti hieman keskitasoa paremmaksi elokuvaksi, mutta en minä tätä mestariteokseksi kutsuisi... paitsi ehkä sen visuaalisuuden kohdalla.

Pisteitä: 3,5/5