tiistai 31. maaliskuuta 2009

Project 1001, osa 16/1001: Clockwork Orange - Kellopeliappelsiini

Alkuperäinen nimi: A Clockwork Orange
Ohjaus: Stanley Kubrick
Käsikirjoitus: Stanley Kubrick
Pääosissa: Malcolm McDowell, Patrick Magee, Michael Bates
Valmistusmaa: Yhdysvallat, Iso-Britannia
Ilmestymisvuosi: 1971


Tulevaisuuden Iso-Britanniassa Alex DeLarge (Malcolm McDowell) elää hyvin epämääräistä elämää ystäviensä kanssa. He hengailevat maitobaarissa, tappelevat toista jengiä vastaan, murtautuvat asuntoihin, joissa pahoinpitelevät siellä asuvat ja raiskaavat naiset. Eräällä tällaisella keikalla Alex menee erään naisen asuttamaan taloon, tappaa tämän fallosmuotoisella veistoksella, mutta jää kiinni ja joutuu vankilaan. Hän saa kuitenkin huomata, että menneisyyden painolasti seuraa perässä, teki mitä teki...

Kellopeliappelsiini on sairas, provokatiivinen, rohkea, taiteellinen, satiirinen ja ennen kaikkea ihan tarpeeksi onnistunut elokuva, joka perustuu Anthony Burgessin romaaniin. Ei, ei Kellopeliappelsiini omien suosikkien joukkoon nouse, mutta onhan tämä kaikessa erikoisuudessaan mielenkiintoinen elokuva ja loi kyllä mielihaluja lukea Burgessin romaanikin.

Tarina oli varsin karu kuvaus ultra-väkivaltaisesta Alexista, mutta silti hieno. Silti minun on myönnettävä, ettei tarina jaksanut pitää otteessan ihan loppuun asti. Jotenkin tämä väkivaltaisuus ei täysin iskenyt minuun, vaikka kuinka se tehtäisiiin taiteen ja musiikin avulla. Kokonaisuudessa tarina kuitenkin miellytti ja siinä riitti yllätyksiä kerran jos toisenkin; olen toki nähnyt elokuvan kerran aiemminkin, mutta siitä on sen verran aikaa, etten muistanut lainkaan, mihin suuntaan tarina meni. Silti todellisen kohokohdat jäivät puuttumaan ja esimerkiksi loppuratkaisu ei vaikuttanut juuri miltään. Elokuvassa käytetty kieli oli kuitenkin ihanaa.

Kuitenkin elokuva onnistui naulitsemaan minut ruudun eteen ja suurin syy siinä oli tässä tulevaisuudenkuvauksessa. Lavastus nimittäin sai todellakin minut hiljaiseksi, sen verran loistava se oli. Se onnistui olemaan samaan aikaan kaikessa seksistisyydessään sekä shokeerava että lohduton. Maitobaari, Alexanderin kodin futuristinen koti kuin myös Alexin omakin huone olivat upeita, eikä muukaan lavastus huono ollut. Sitä oikein yritti kiinnittää huomiota jok'ikiseen lavastuksen nyanssiin, vaikken siinä varmaan onnistunutkaan. Taulut, veistokset, kalustukset ja kaikki saivat tavallista suuremman huomion osakseen. Lisäksi elokuvan kuvaus oli harvinaisen onnistuttua ja ainakin minä jäin ihastelemaan tapaa, jolla monet kohtaukset oli kuvauksellisessa mielessä rakennettu, esimerkkeinä mainiten jengien kohtaaminen sekä parantuneen Alexin esittely yleisölle.

Alexia näyttelevä Malcolm McDowell oli loistava, mutta muuten jäivät eri hahmot hänen vanhemmistaan vankilanjohtajaan melkoisen karikatyyreiksi. Ainoastaan Alexin jengin muussa jäsenistossä riitti edes pientä särmää, mutta eivät hekään olleet yhtä onnistuneita kuin karismaattinen McDowell, jonka ympärille elokuva on täysin ansaitusti koottu.

Kokonaisuudessaan elokuva oli ihan hyvä, vaikkei tarina itsessään allekirjoittaneelta saanutkaan täysiä pisteitä. Kuitenkin elokuvan kuvaus ja lavastus oli sen verran hienoa, ettei elokuva huonon tai tylsän puolelle pudonnutkaan.

Pisteitä: 3,5/5

Haudanryöstäjät ulkoavaruudesta

Alkuperäinen nimi: Plan 9 from Outer Space
Ohjaus: Edward D. Wood Jr.
Käsikirjoitus: Edward D. Wood Jr.
Pääosissa: Gregory Walcott, Mona McKinnon, Duke Moore
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1959


Yhdysvaltain hallitus on jo pitkään pyrkinyt salaamaan lentävien lautasten olemassaolon, mutta salailu käy vähitellen vaikeammaksi, kun lentävät lautaset tekevät yhä useampia vierailuja maahan. Avaruusoliot yrittävät saada yhteyden ihmisiin, mutta ainoat henkilöt, joihin he pystyvät vaikuttamaan, ovat kuolleet ja siten pieni San Fernandon kaupungin asukkaat saavat todistaa, kuinka läheisen hautausmaan asukkaat heräävät pikku hiljaa henkiin, vaan mikä on avaruusolioiden todellinen motiivi?

Haudanryöstäjiä ulkoavaruudesta -leffaa eli tutummin Plan 9 from Outer Spacea on tituleerattu maailman huonoimmaksi elokuvaksi ja olihan tämä toden totta huono. En tiedä, millä vuosikymmenellä elokuva on tuon tittelin ansainnut, mutta olen minä viimeisen kolmenkymmenen ajalta nähnyt huonompiakin tekeleitä, lähinnä kauhuelokuvien joukosta. Etukäteen ajattelin, että tämä saattaa olla niin huono, että tämä on jopa hauska, kuten oli laita The Gaten, mutta ei; tämä oli lähinnä vain huono.

Aloitetaan tuttuun tapaan tarinasta. Kun jätti lavasteet huomiotta, niin tarina aluksi vaikutti miltä tahansa tuon ajan tieteiselokuvalta, eikä siten hassummalta, mutta melko nopeasti kävi ilmi, että lopputulos on selvästi kömpelömpi. Yksi iso syy oli dialogissa, joka oli pääosin aivan onnetonta ja epäuskottavan tuntuista kohtauksessa kuin kohtauksessa. Myöskään en keksinyt mitään järkeenkäypää selitystä sille, että miten nämä kaksi ensin kuollutta herätessään henkiin olivatkin yhtäkkiä vampyyreita; tuskin heitä oli haudattu kyseisiin vaatteisiin ja Vampiran tekokynnetkin olivat täysin typerät. Dikto-orbiittori on toki hieno sana, mutta moinen kielikone oli todellan naurettava, eikä todellakaan hauskalla tavalla naurettava. Sitten kun vielä otetaan huomioon avaruusolioiden motiivin typeryys ja tapa, jolla koko avaruusaluskohtaus oli käsikirjoitettu, niin hohhoijaa.

Muutama sananen myös niistä muista kuuluisista elementeistä, jotka ovat taanneet Plan 9 from Outer Spacelle nimityksen "maailman huonoin elokuva". Kyllä, lavasteisiin tietenkin olisi voinut panostaa paljonkin enemmän. Nyt selvästi näkyi, että kohtaus kuin kohtaus oli kuvattu studio-olosuhteissa, sillä lavasteet olivat todella halvannäköisiä. Mitä tulee sitten niihin narun varassa leijuviin lentäviin lautasiin, niin kyllä, paikka paikoin narut kyllä näkyivät ruudussa, mutta paria kertaa lukuun ottamatta tuskin olisin niitä nähnyt, ellen olisi tiennyt niiden näkyvän etukäteen. Siitä pyöreämuotoisesta lentävästä lautasesta vielä sen verran, että maassa ollessaan sillä oli suorakulmion muotoinen kulma ja vielä tikkaatkin heti oven vieressä. Uskottavaako? Ei. Kuitenkin varsinkin alussa nämä halvannäköiset lavasteet tuntuivat niin campmaisilta ja siten hauskoilta, että nimenomaan niistä saatujen naurujen vuoksi elokuva ansaitsee saamansa pisteet.

Kuten sanottua, dialogi oli surkeaa eikä sitä parantanut yhtään huonot näyttelijät. Okei, Bela Lugosi ja Vampira olivat ihan kohtuullisia, mutta se saattoi johtua vain siitä, ettei heillä tainnut kummallakaan olla yhtään vuorosanaa. Nimittäin oli ihan sama, kuka elokuvassa oli äänessä, niin lopputulos oli kaameaa. Ylinäyttelemisen vaaraa ei ollut, sillä juuri kukaan hädin tuskin edes näytteli.

Pisteitä: 2/5

maanantai 30. maaliskuuta 2009

Beyond Re-Animator

Alkuperäinen nimi: Beyond Re-Animator
Ohjaus: Brian Yuzna
Käsikirjoitus: José Manuel Gómez
Pääosissa: Jeff Combs, Jason Berry, Elsa Pataky
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2003


Herbert West (Jeff Combs) on edelleen elossa ja hän jatkaa yksin kokeitaan, kunnes yksi hänen kokeistaan lähtee karkuteille ja tapaa nuoren Howard Phillipsin (Tommy Dean Musset) sisaren ja West pistetään kiven sisään. 13 vuotta myöhemmin West saa uuden työnkuvan vankilassa, kun uusi lääkäri, edellä mainittu Howard Phillips (Jason Berry) tulee Westin innoittamana johtamaan vankilan sairastupaa. Yhdessä West ja Phillips aloittavat testit ja pian ovat taas kuolleet hengissä ja taaskaan kaikki ei mene ihan putkeen...

Beyond Re-Animator on selvästi Re-Animator -elokuvista se heikoin, vaikkei tämäkään surkea tekele missään nimessä ole. Kuitenkin monet, joskin pienet elementit, jotka tekivät kahdesta ensimmäisestä osasta hyviä, tuntuivat puuttuvan elokuvasta, mutten oikein osaa nimetä ainakaan kaikkia näitä elementtejä.

En voi väittää, etteikö tarina olisi jollain tasolla imaissut mukaansa, sillä huomasin noin tunnin kohdalla, että aika oli kulunut kuin itsestään. Tämä oli sinänsä outoa, sillä en pitänyt juonta kovinkaan mukaansatemapaavana tai erityisen hyvänäkään. Lähtöasetelma, eli Westin oleminen linnassa ja Phillipsin sinne tuleminen hänen perässään, oli kyllä ihan kiva, mutta näistä asetelmista ei kunnolla päästy lentoon. Toki, nämä Westin kokeet pitivät jälleen otteessaan, mutta kun elokuvaan liitettiin näitä hyvin perinteisiä vankilajuttuja, kuten sadistinen johtaja (Simón Andreu) ja mellakointi, niin elokuvasta katosi se suurin elinvoima. Nämä kuolleistaherätetytkin menettivät yllättävän paljon tehoa, kun siihen ympärillä mellakoitiin. Beyond Re-Animator on lisäksi trilogian se vähiten humoristinen, sillä huumoripuoli oli nipistetty suorastaan minimiin. Elokuvan loppuratkaisu oli kyllä minulle mieleen.

Jeff Combs oli jälleen loistava kylmänviileänä tohtori Herbert Westinä, ja jälleen kerran muut näyttelijät jäivät hänen varjoonsa. Kuitenkin Jason Berry oli sen verran hyvä hänkin, etten edes jäänyt kaipaamaan aiemmissa osissa ollutta Bruce Abbottia. Simón Andreu oli turhankin vainoharhaisen oloinen, josta en hirveästi pitänyt.

Pisteitä: 2,5/5

Bride of Re-Animator

Alkuperäinen nimi: Bride of Re-Animator
Ohjaus: Brian Yuzna
Käsikirjoitus: Brian Yuzna, Rick Fry, Woody Keith
Pääosissa: Jeff Combs, Bruce Abbott, Claude Earl Jones
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1990


Herbert West (Jeff Combs) ja Dan Cain (Bruce Abbott) jatkavat Re-Animatorin viitoittamalla tiellä ja herättävät jälleen kuolleita henkiin kahdeksan kuukautta ykkösosan tapahtumien jälkeen. West on näistä kahdesta se intohimoisempi jatkamaan tutkimuksia ja Cain suunnitteleekin luopuvansa leikistä, mutta West saa tämän pään käännettyä; hän lupaa Cainille herättävänsä Cainin vanhan rakkaan, Meganin henkiin. Samaan aikaan poliisi Leslie Chapman (Claude Earl Jones) on kaksikon jäljillä, eikä tohtori Carl Hillkään (David Gale) ole täysin poissa pelissä...

Bride of Re-Animatorin trailerissa ehkä noin 90% ajasta näytettiin pätkiä elokuvan vimeisen puolen tunnin ajalta, minkä ratkaisun ymmärtää hyvin, sillä tämä viimeinen kolmannes oli ehdottomasti elokuvan parasta antia ja se takasi sen, ettei elokuva jäänyt jämäpisteille.

Elokuvan tarina ei nimittäin vedä samalla mukaansa kuin ykkösosa. Tietenkin Westin suorastaan maaninen hulluus kyllä jaksaa viihdyttää elokuvan alkupuolella, mutta noin muuten tarinassa ei tahdo riittää entiseen tapaan imua. Ensimmäinen tunti elokuvasta on jollakin tapaa sillisalaattimainen, vaikka pysyykin vähintään yhtä hyvin kasassa kuin "Meganin" reinkarnaatio. Huumoriakin oli vähennetty selvästi sitten ensimmäisen osan, mutta oli sitäkin kyllä ihan riittävästi; siitä todisteena ihmiskäden saava koira, mustasukkaiset kuolleet kuin myös lepakonsiipinen tohtori Carl Hillin pää, vaikka jälkimmäistä olisin halunnut nähdäkin hivenen enemmän. Harmi vain, että ne suurimmat huumorihetketkin painottuvat enemmän juuri elokuvan viimeiseen kolmannekseen. Kuitenkin elokuva jatkaa sen verran hyvin, että kokonaiskuva jäi plussan puolelle, vaikka loppuratkaisu ei täysin miellyttänytkään.

Näyttelijät olivat petranneet selvästi ensimmäisestä osasta ja nyt varsinkin Jeff Combsin silmistä näkyi se juuri oikeanlainen hullun kiilto, mikä teki elokuvasta selvästi paremman. Bruce Abbott siten hieman jäikin Combsin varjoon, mikä ei kylläkään haitannut, sillä onhan elokuva(t) niin selvästi rakennettu Herbert Westin hahmon ympärille. Claude Earl Jones sitten olikin aika tyypillinen pikkukaupungin(?) poliisietsivä.

Pisteitä: 3/5

sunnuntai 29. maaliskuuta 2009

Re-Animator

Alkuperäinen nimi: Re-Animator
Ohjaus: Stuart Gordon
Käsikirjoitus: Dennis Paoli, William Norris, Stuart Gordon
Pääosissa: Jeff Combs, Bruce Abbott, Barbara Crampton
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1985


Lääketieteen opiskelija Daniel Cain (Bruce Abbott) hakee kämppistä asuntoonsa ja sellainen löytyykin nopeasti Sveitsistä tulleesta tiedemies Herbert Westistä (Jeff Combs). Pian Cainille selviää, ettei West ole kuka tahansa tiedemies; Westillä on nimittäin oikeat lääkkeet herättää kuolleet eloon. West ja Cain lyöttäytyvät yhteen ja lopulta he herättävät henkiin kuolleen ihmisen, mitä ei ehkä sittenkään olisi kannattanut tehdä...

Tämä löyhästi H.P. Lovecraftin tarinaan perustuva elokuva mukailee selvästi Frankensteinin teemoja ja tekee sen a) omalla tavallaan ja b) tyylillä. Re-Animator yhdistää kauhuelementtejä, mutta myös hyvin mustaa huumoria ja onnistuu siinä vallan mainiosti. En ole H.P. Lovecraftin kirjoja lukenut ja vaikka Re-Animator perustuikin ilmeisesti vain löyhästi hänen tarinaansa, niin kyllä tämä selvästi herätti haluja lukea niitä, mihin nyt on tarjoutumassa oiva mahdollisuus, kun herran koko tuotanto uudestaan julkaistaan.

Tarina oli nimittäin varsin hulvaton. Tietenkin jos suhtautuu elokuvaan turhan jäykkäotsaisesti etukäteen, niin saattaa pettyä elokuvan kulkuun, mutta kun osasi jättää aivot narikkaan, niin pääsi nauttimaan hienosta kauhukomediasta. Elokuvan alussa minulla oli pieniä epäilyksiä elokuvan hyvyydestä, mutta nuo epäilykset hävisivät sitä mukaan kuin West aloitti kuolleidenherätyspuuhiin. Sen jälkeen oli ilmiselvää, ettei tekijät ole olleet hirveän tosissaan tätä tehdessään, joten en voinut minäkään olla. Siten tästä sai oikein nautittavan nyanssin, vaikka joitakin pikkuvikoja olikin.

Yksi tällainen pikkuvika on elokuvan hahmot, sillä syy, miksi ajattelin alussa elokuvan olevan kehno, johtui sen näyttelijöistä. Nämä olivat sen verran epäuskottavia ja pökkelöitä, että olivat vähällä pilata hyvän elokuvakokemuksen, mutta pienellä asenteenmuutoksella (ja hyvän tarinan) turvin tämän sai annettua anteeksi.

Pisteitä: 4/5

lauantai 28. maaliskuuta 2009

The Cavern

Alkuperäinen nimi: WithIN
Ohjaus: Olatunde Osunsanmi
Käsikirjoitus: Olatunde Osunsanmi, Terry Robbins
Pääosissa: Mustafa Shakir, Sybil Temtchine, Ogy Durham
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2005


Luolatutkija Gannon (Mustafa Shakir) menettää rakkaansa luolan tulviessa heidän tutkiessaan kyseistä luolaa Perussa. Kahden vuoden kuluttua Gannon lähtee osittain vanhan ryhmänsä kanssa uutta luolaa tutkimaan Keski-Aasiaan. Heidän laskeuduttuaan luolaan he saavat huomata, etteivät ole yksin: Yksi toisensa perään saa surmansa ja heidän tuloaukkonsa tukitaan ja ryhmä lähtee etsimään toista tietä ulos, mutta kuka tai mikä heitä vaanii...

The Cavern, jonka alkuperäinen nimi oli WithIN ja sillä nimellä se imdb:ssäkn on, tuli aikoinaan saatua täysin yllättäen ja pyytämättä, kun jäi se peruuttamatta Home Entertainmentin kuukauden tuotteena. Etukäteen vähän vierastin koko leffaa, mutta kun huomasin takakannesta sen olleen vähintäänkin ehdolla kauhupalkintojen saajaksi, niin odotukset nousivat tämän leffan suhteen kyllä vähäsen. Ikävä kyllä odotuksia ei palkittu.

Kerrankin voin kauhuleffan kohdalla sanoa, että alkuosa, jossa pohjustettiin niin edessä olevaa matkaa kuin henkilöitäkin, oli rautaa. Minä oikeasti pidin siitä. Sitten kun laskeuduttiin pimeään, ahtaaseen ja vielä tuntemattomaan luolaan, niin mukaan saatiin vielä sopivan ahdistava tunnelma. Ainakin tällaiselle kaltaiselleni yhdistetystä suljetun ja pimeän kammosta kärsivälle se maistui, mutta heti kun tapahtui ensimmäinen verityö, elokuva laimeni todella paljon. Ei, nopeat leikkaukset ja siten vain hyvin nopeina väläyksinä nähty hirviö sekä heiluvat kamerat eivät ole omiaan luomaan kauhutunnelmaa vaan päinvastoin latistaa sitä. Luulisi nyt, että esimerkiksi Alienistä olisi osattu ottaa oppia hirviön vähän näyttämisen suhteen, mutta kun ei. Lisäksi alkupään pohjustuksilla ei tahtonut olla merkitystä elokuvan muun tarinan kanssa. Esimierkiksi Baileyn (Sybil Temtchine) ja Orin (Andrew Cable-Shaw) suhde ohitettiin tyystin, eikä Gannonin menneisyydelläkään tuntunut olevan mitään väliä pientä tappelua enempää; itse toivoin, että Gannon olisi joutunut uuden, samantyyppisen valinnan eteen. Tähän kun vielä lisää täysin onnettoman loppuratkaisun, niin oikeasti olin tyytyväinen, että elokuva oli niinkin lyhyt kuin se oli.

Yksi osa The Cavernin alkupään hyvyydellä oli sen henkilöhahmoista, joita ainakin minulle tuntemattomat näyttelijät tulkitsivat onnistuneesti. Hahmoilla oli selkeästi omat persoonallisuutensa, vaikka Ambrosen hahmo (Danny Jacobs) välillä ärsyttikin. Alussa näissä hahmoissa siten riittikin syvyyttä, mutta kun päästiin luolan syvyyksin, niin nekin tahtoivat valitettavasti menettää tehonsa.

Pisteitä: 2/5

torstai 26. maaliskuuta 2009

Zombie Strippers!

Alkuperäinen nimi: Zombie Strippers!
Ohjaus: Jay Lee
Käsikirjoitus: Jay Lee
Pääosissa: Robert Englund, Jenna Jameson, Roxy Saint
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2008


Lähitulevaisuudessa tutkimuslaitoksella pääsee irti virus, joka tekee ihmisistä zombeja. Sinne lähetetään armeijan erikoisjoukko, joka hoitaakin ongelman pois jaloista.. melkein. Nimittäin yksi erikoisjoukon jäsenistä saa pureman, mikä tietäisi automaattista kuolemantuomiota, joten hän pakenee ja onnistuu löytämään strippibaariin, joka on laiton, joten avunpyytäminen on mahdoton ajatus, kun asiat alkavat mennä huonompaan suuntaan...

Home Entertainmentin leffakerhon kuukauden kauhuna ollut Zombie Strippers! jäi aikoinaan peruuttamatta ja kun kyseessä kuitenkin oli kauhuleffa, niin en minä sitten viitsinyt elokuvaa palauttaakaan. Siinä oikeastaan onkin ainoa syy, miksi elokuva kokoelmistani löytyi. Odotin kyllä etukäteen tahatonta komiikkaa pursuavaa elokuvaa, mutta eipä elokuvan tekijät muutenkaan olleet tehneet elokuvaa hirveän tosissaan.

Jos pitää alastomien naisten tiirailusta, tämä elokuva saattaa miellyttää, mutta jos kunnon tarinaa kaipaa, niin eipä Zombie Strippersiä! kannata katsoa lainkaan. Tarina nimittäin oli löyhempääkin löyhempi ja koko elokuvan tarkoitus tuntuikin olevan näyttää vain paljon paljaita rintoja. Siten kovin loistavaa elokuvakokemusta oli turha toivoa. Jos onnistuu jättämään aivonsa narikkaan ennen elokuvan katsomista, niin sentään huumoripuolesta voi saada jotain irti, mutta muuten tähän ei hirveästi kannata vaivata aikaa.

Hahmokaartista sen verran, että ainakin näissä zombistrippareissa menin välillä sekaisin, kuka on kuka. Sitten näistä ei-zombeista Robert Englund oli täysin epäuskottava ja Blavatskin (Carmit Levité) hahmo jäi tylsäksi karikatyyriksi, joka ei naurattanut yhtään.

Pisteitä: 2/5

keskiviikko 25. maaliskuuta 2009

Project 1001, osa 15/1001: Puhu hänelle

Alkuperäinen nimi: Hable con ella
Ohjaus: Pedro Almodóvar
Käsikirjoitus: Pedro Almodóvar
Pääosissa: Javier Cámara, Dario Grandinetti, Leonor Watling
Valmistusmaa: Espanja
Ilmestymisvuosi: 2002


Toimittaja Marco Zuluaga (Dario Grandinetti) haluaa tehdä jutun härkätaistelija Lydiasta (Rosario Flores) ja monien vaiheiden kautta päätyy yhteen tämän kanssa. Lydia kuitenkin loukkaantuu härkätaisteluareenalla ja vaipuu koomaan. Lydia viedään sairaalaan, missä Marco tutustuu sairaanhoitaja Benignoon (Javier Cámara), jolla on myös hoidettavanaan oma koomapotilas, Alicia (Leonor Watling). Heistä tulee ystävykset ja niinpä näiden neljän elämää peilataan niin sairaalassa kuin takaumissakin, mutta voiko puhumisesta koomapotilaalle olla hyötyä?

Puhu hänelle voitti parhaan alkuperäisen käsikirjoituksen Oscarin, eikä siitä syntynyt lopputulos olekaan yhtään hassumpi, vaikkei ihan täysin vetänytkään allekirjoittanutta mukaansa. Kyllä tämä ihan hyvä kuitenkin oli, jopa verrattuna muihin Almodóvarin elokuviin. Myönnän toki, että etukäteen minulle oli jäänyt joistakin arvosteluista aivan toisenlainen kuva elokuvasta, sillä olin kuvitellut tarinan kertovan neljästä naisesta yhden koomapotilaan luona. Ehkä sekoitan johonkin toiseen elokuvaan.

Tarina oli joka tapauksessa mielenkiintoinen, vaikka etukäteen ajattelinkin, että en saa mitään irti koomapotilaan/-potilaiden ympärille rakennetusta elokuvasta, mutta onnekseni olin väärässä. Itse asiassa elokuvan heikoin osa oli sen alku, aika ennen kuin Lydia joutui koomaan. Sairaalamiljöössä sitten elokuva pääsee kunnolla liikkeelle ja veikkaan, että se on vähän katsojasta kiinni, kumpaan miespääosan esittäjään samaistuu vai samaistuuko kumpaankaan. Itse taisin jossain määrin samaistua Marcoon. Ehdottomasti elokuvan huippukohta koetaan, kun Benigno kertoo Alicialle näkemästään mykkäelokuvasta, josta näytetään meille katsojille pätkiä. Tämä mykkäelokuva antaa todellakin uuden merkityksen sanonnalle "Koolla ei ole merkitystä".

Elokuva keskittyy pääosin näihin miehiin ja siten Javier Cámara ja Dario Grandinetti ovat ehdottomasti elokuvan onnistuneimmat nayttelijät, joskaan ei Aliciaa näyttelevä Leonor Watling huono ollut. Sen sijaan Lydia jäi vähän karikatyyrimaiseksi, varsinkin näissä härkätaistelukohtauksissa.

Pisteitä: 3,5/5

tiistai 24. maaliskuuta 2009

Aikavarkaat

Alkuperäinen nimi: Time Bandits
Ohjaus: Terry Gilliam
Käsikirjoitus: Terry Gilliam, Michael Palin
Pääosissa: Craig Warnock, Jack Purvis, Kenny Baker
Valmistusmaa: Iso-Britannia
Ilmestymisvuosi: 1981


Joukko kääpiöitä varastaa Kaikkein Ylimmältä Olennolta aikakartan, jolla he voivat matkata ajassa erityisen aikareiän kautta ja yhdellä matkalla he törmäävät nykyajassa Kevin-pojan (Craig Warnock) huoneeseen ja kun Kaikkein Ylin Olento ajaa heitä takaa, he pyytävät Keviniltä apua ja tempaavat hänet mukaan aikamatkoille, joiden aikana käydään niin Napoleonin luona kuin tavataan Robin Hoodkin (John Cleese). Kuitenkin Äärimmäisen Pimeyden Torniin (tai vastaavaan) suljetulla Paholaisella on omat suunnitelmansa aikakartan suhteen...

Elokuvaa mainostetaan Sean Connerylla ja John Cleesellä, mutta itse asiassa kummankin roolit kestävät elokuvassa vain muutaman minuutin ajan. Kuin tässäkään ei olisi tarpeeksi, Scanboxin takakannet mainostavat elokuvaa edellä John Cleesen lisäksi myös muulla Monty Python -porukalla, mutta todellisuudessa elokuvassa esiintyy Pythoneista vain Michael Palin (ja hänkin vain hetken); Terry Gilliam toki ohjasi ja käsikirjoitti elokuvan, mutta ei tämä mielestäni ihan riitä siihen, että elokvuaa voisi mainostaa "muun Monty Python -porukan" mukanaololla.

Mitä tulee sitten tarinaan, niin ei se kyllä minuun juuri iskenyt. Jotenkin tuli sitä katsoessa mieleen, että elokuva on tehty enemmänkin lapsia ajatellen ja siten elokuva tuntuikin omaan makuuni vähän kuivalta, ja jos totta puhutaan, niin en minä tiedä, saavatko lapset tästä sen enempää irti. Toki, historiassa seikkailtiin siellä täällä ja elokuvassa oli jopa pääpahis, mutta jotenkin väkinäiseltä tuntui meno kautta elokuvan. Elokuvan lopetuskin oli ihan älytön veto. Pieniä positiivisia hetkiä elokuva kyllä tarjosi.

Näyttelijöistä nyt niin osaa mitään sanoa, kun valtaosa pääosan esittäjistä kun kuitenkin oli näitä kääpiöitä, jotka kyllä jäivät aika vaisuiksi. Kevin ei paljon paremmaksi pistänyt. Mitä tulee sitten Cleeseen ja Conneryyn, niin siinähän he menivät samalla kun muutkin sivuosissa olevat.

Pisteitä: 2/5

Project 1001, osa 14/1001: Crash

Alkuperäinen nimi: Crash
Ohjaus: Paul Haggis
Käsikirjoitus: Paul Haggis, Robert Moresco
Pääosissa: Matt Dillon, Sandra Bullock, Don Cheadle
Valmistusmaa: Yhdysvallat, Saksa
Ilmestymisvuosi: 2004


Los Angeles on suurkaupunkina myös kulttuurien sulatusuuni ja siten kaupungissa on valkoisia, mustia, kiinalaisia, persialaisia kuin myös latinojakin. Nämä kaikki elävät näennäisen sulassa sovussa keskenään, mutta pinnan alla kuohuu ja jokaisella kansanryhmällä tuntuisi olevan ennakkoluuloja toisia kansanryhmiä kohtaan syystä tai toisesta. Nämä ennakkoluulot nousevat pintaan erinäisten tapahtumien kautta: Kaksi mustaa ryöstää valkoisen pariskunnan auton, valkoinen poliisi kähmii mustaa naista kadulla, latino lukkoseppä vaihtaa edellä mainitun valkoisen pariskunnan asuntoon lukot sekä persialaisen kauppiaan kauppaan ja monia muitakin kohtaamisia eri kansanryhmien kohdalla tapahtuu. Toisin sanoen kulttuurit törmäävät toisiinsa välillä kohtalokkainkin seurauksin.

Kuukauden WANHAna katsomani Crash voitti monia palkintoja, muun muassa parhaan Oscarin elokuvan ja vaikken leffavuotta 2004 juuri tähän hätään muistakaan, niin väittäisinpä, että Crash ansaitsi suurin piirtein jok'ikisen saamansa palkinnon, sen verran hyvästä elokuvasta oli kyse.

Okei, tarinaa olisi helppo syyttää siitä, että se liittää henkilöhahmoja vähän turhankin löyhästi yhteen, mutta minua tämä ei päässyt häiritsemään juuri laisinkaan, niin hienosti ja koukuttavasti elokuva oli kuitenkin kuvattu. Tarina oli siten mielenkiintoinen ja jos jättää liiat kärjistykset huomiotta, niin melkolailla myös todentuntuinen, sillä halusimme tai emme, ennakkoluulomme muista vaikuttavat lähes jokapäiväiseen elämäämme. Ei ehkä samassa mittakaavassa kuin Crashissa, mutta kuitenkin. Siten elokuva jättikin pohtimaan omia ennakkoluuloja ties keitä kohtaan, mikä oli jokseenkin avartavaa. Tunnelma oli kohdillaan siinä määrin, ettei tästä pahaa fiilistä jäänyt. Ei sillä, että Crash olisi varsinaisesti hyvän mielen elokuva, mutta silti lopputuloksesta tuli hyvin positiiviinen.

Henkilöhahmot olivat hyvin toteutettuja ja varsin uskottavia. Erityisesti täytyy mainita Matt Dillon hieman rasistisena poliisi John Ryanina, Thandie Newton Ryanin kourimaksi joutuvana Christine Thayerinä sekä lukkoseppänä toimiva, pientä tyttöään rakastavaa isää näyttelevä Michael Peña. Nämä roolisuoritukset olivat selvästi ylitse muiden ja elävöittivät elokuvaa hyvin, vaikkei muutkaan toki huonolja olleet.

Pisteitä: 4,5/5

maanantai 23. maaliskuuta 2009

Phenomena - Ilmiö

Alkuperäinen nimi: Phenomena
Ohjaus: Dario Argento
Käsikirjoitus: Dario Argento, Franco Ferrini
Pääosissa: Jennifer Connelly, Daria Nicolodi, Donald Pleasence
Valmistusmaa: Italia
Ilmestymisvuosi: 1985

Kuuluisan näyttelijän tytär Jennifer Corvino (Jennifer Connelly) tulee oppilaaksi sveitsiläiseen sisäoppilaitokseen, mutta kokee sopeutumisvaikeuksia hänen taustansa vuoksi. Hän myös kävelee öisin ja kykenee kutsumaan hyönteisiä luokseen, mikä vaikeuttaa hänen sopeutumistaan entisestään. Samaan aikaan lähistöllä liikkuu hullu psykopaatti, joka sieppaa nuoria naisia ja hän ottaakin Jenniferin kohteekseen...

Phenomena on Dario Argenton filmi, eikä lainkaan sieltä huonoimmasta päästä, joskaan kovin huonoja Argentoja ei ole eteeni vielä tullutkaan. En ole varma, onko tästä täysitalialainen versiokin (imdb:n mukaan yksi kielistä olisi italia), sillä elokuvassa puhuttiin niin monia kieliä, mutta ainakin minun omistamassani versiossani pääkielenä oli englanti.

Tarina on mielenkiintoinen ja hyvällä tavalla inhottava. Monivivahteisuuttakin tässä on, kun tarinassa seurataan niin Jenniferin seikkailuja kuin poliisinkin tutkimuksia ja nämä osaset punotaan sitten hienosti vähitellen yhteen. Lisäksi elokuvassa oli koko ajan päällä sellainen jännitys siitä, kuka oikeasti on se psykopaatti. Siten elokuva ei latistunut missään vaiheessa, vaan se eteni melko johdonmukaisesti. Tunnelma oli kohdillaan, mitä avittivat Iron Maidenin, Motörheadin ja erityisesti Goblinin musiikki; jälkimmäinen näistä sai minut ostamaan Suspirian soundtrackin, vaikken yleisesti olekaan niin soundtrackien ystävä. Ei elokuva kuitenkaan mestariteos ollut, mutta ihan hyvä kuitenkin. Ehkä vähän vierastin kertojan ääntä, sillä se tuntui vähän vieraalta ehkä jo siksikin, että sitä käytettiin niin vähän ja mielestäni elokuva olisi hyvin tullut toimeen ilman sitäkin.

Jennifer Connelly oli hyvä, eikä muissakaan rooleissa ollut valittamista. Erityiskiitokset onnistuneesta roolisuorituksesta pitää kyllä antaa rouva Brückneria näytelleelle Daria Nicolodille.

Pisteitä: 3,5/5

Jouluyö, kuolemanyö 2

Alkuperäinen nimi: Silent Night, Deadly Night 2
Ohjaus: Lee Harry
Käsikirjoitus: Lee Harry, Joseph H. Earle
Pääosissa: Eric Freeman, James Newman, Elizabeth Kaitan
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1987


Ykkösosasta tutun Billyn veli Ricky (Eric Freeman) on suljettu mielisairaalaan, johon tohtori Henry Bloom (James Newman) tulee tekemään selkoa Rickyn menneisyydestä. Takaumien kautta käydään läpi niin ykkösosan tapahtumat kuin myös Rickyn kasvamisen orpokodista pääsyn jälkeen ja nämä takaumat eivät suju verettömästi. Rickyllä ei myöskään ole aikeita jäädä mielisairaalaan pidemmäksi ajaksi... 

Ensimmäinen osa oli sen verran huono, että en uskonut, että siitä voisi pistää juuri huonommaksi, mutta ikävä kyllä taisin olla väärässä. Tai no, oikeastaan Jouluyö, kuolemanyö 2 oli kaikessa tahattomuudessaan sen verran hauska, että melkein teki mieli antaa tälle enemmän pisteitä. 

Tarinaahan tässä ei ole oikeasti nimeksikään. Elokuva kesti 86 minuuttia ja siitä ajasta 37 minuuttia (alkutekstit mukaan luettuna) meni ensimmäisen osan tapahtumien kertaamiseen. Oikeasti! Kokoillanelokuvaan ei ilmeisesti ollut riittänyt aineksia, niin piti käyttää yli kolmasosa ajasta kertaamiseen, tai sitten vain elokuvantekijät eivät oikein tajua tiivistämisen taidetta. Sitten kun päästiin Rickyn omiin takaumiin, niin sen jälkeen ei naurua puuttunut. Nunnakävely oli hulvaton kaikessa huonoudessaan, puhumattakaan kohtauksesta, jossa Ricky tappaa tyttöystävänsä melkein raiskanneen miehen. Toki tämä nainen sen jälkeen tulee Rickyn luo ja kiittää. Loppuelokuvakin oli ihan yhtä huono, josta ei tahatonta komiikkaa puuttunut. Sitten kun ei esimerkiksi mielisairaalasta pakenemisen helppoutta selitetty mitenkään, niin ei hyvää päivää. 

Näyttelijät olivat ihan yhtä huonoja kuin itse elokuvakin, joten niistä ei sen enempää voi sanoa. Sen verran amatöörimäistä oli näytteleminen. 

Pisteitä: 1/5

lauantai 21. maaliskuuta 2009

Desperation

Alkuperäinen nimi: Desperation
Ohjaus: Mick Garris
Käsikirjoitus: Stephen King
Pääosissa: Tom Skerritt, Steven Weber, Annabeth Gish
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2006


Jossain tuolla Yhdysvaltain aavikkoalueella on vanha kaivoskaupunki Desperation, johon kukaan ei vahingossa eksy. Kaupungin sheriffi Collie Entragian (Ron Perlman) pitää huolen siitä, että kaupunkiin saadaan vieraita, nimittäin hän pysäyttää poliisin valtuuksin ihmisiä valtatiellä ja tuovat ne Desperationin poliisilaitoksen selliin. Selliin joutuvat niin kirjailija John Edward Marinville (Tom Skerritt) kuin perhekin, joskin Entragian ampui perheen tyttären. Desperationissa on hiljaista, sillä Entragiania lukuun ottamatta kaikki tuntuisivat olevan kuolleita, ja kaupungin uudet "asukkaat" syyttävätkin tapahtumista Entragiania, mutta pian saavat huomata, että kaikki jäljet johtavat vanhaan, vasta uudelleenavattuun, kaivokseen...

Tv-elokuvaksi tehty Desperation perustuu Stephen Kingin kirjaan Epätoivon kaupunki, josta muistan todella vähän. Yleensä suhtaudun skeptisesti King-filmatisointeihin, mutta jostain syystä tästä odotin keskimääräistä parempaa katsomiskokemusta ja odotukset vain kasvoivat, kun huomasin Kingin tehneen elokuvan käsikirjoituksen, eikä elokuva huono ollutkaan.

Niiltä osin kuin kirjaa muistan, niin elokuva kyllä tuntui seuraavan aika tarkkaan kirjan tarinaa, mikä toki on ymmärrettävää, kun King on ollut suoraan elokuvan tekoprosessissa mukana. Tarinassa siten riitti jännitystä ja se eteni mukavasti eteenpäin, eikä se jäänyt laahaamaan missään vaiheessa. Toisin sanoen tarina oli varsin mukaansatempaava ja sen jaksoi katsoakin hyvin loppuun asti. Joitakin yllätyksiäkin matkan varrelle osui, joten ei tässä huono fiilis jäänyt. Tämä muinainen kielikin olikin saatu mukaan ja ihan pieni pluspiste pitää antaa can toin mukana olosta, vaikka toki tiesinkin etukäteen, että se kirjassa mainittiin. Elokuvan loppukin oli ihan riittävän onnistunut, eikä se vesittynyt sillä tavoin kuin monessa muussa King-filmatisoinnissa.

Näyttelijäsuoritukset olivat kautta linjan vahvoja. Ron Perlman oli loistava seonneena sheriffinä ja hänen näyttelynsä olikin osasyy siihen, miksi koin elokuvan aikana yllättäviä hetkiä. Sitä nimittäin oikein piti häntä kaiken pahan alkuna ja juurena. Myös muut näyttelijät onnistuivat rooleissaan, eikä minulla siten jäänytkään mitään valittamista.

Desperation on mielestäni varsin onnistunut elokuva ja ainakaan tämä King-fani ei siihen pettynyt. En sitten tiedä, olisiko asia eri, jos olisin vasta lukenut kirjan, mutta ainakin kirjan tapahtumat unohtaneena pidin elokuvasta. Tak!

Pisteitä: 3,5/5

tiistai 17. maaliskuuta 2009

Project 1001, osa 13/1001: Blue Velvet - ja sinisempi oli yö

Alkuperäinen nimi: Blue Velvet
Ohjaus: David Lynch
Käsikirjoitus: David Lynch
Pääosissa: Kyle MacLachlan, Laura Dern, Isabella Rossellini
Valmistusmaa: Yhdysvalla
Ilmestymisvuosi: 1986


Jeffrey (Kyle MacLachlan) löytää pellonlaidalta korvan ja vie sen poliisilaitokselle. Korvan mysteeri ei jätä häntä kuitenkaan rauhaan, vaan hän poliisietsivän tyttären Sandyn (Laura Dern) avittamana alkaa selvittää mysteeriä. Sandy on kuullut isänsä puhelemisia tapauksesta ja hän johdattaa Jeffreyn kerrostaloon, jossa asuvalla laulaja Dorothylla (Isabella Rossellini) saattaa olla yhteyttä tapahtumiin. Jeffrey murtautuu tämän asuntoon ja tulee sotkeutuneeksi soppaan, josta ei sadistisiakaan piirteitä puutu...

Olen hieman yllättynyt; David Lynchin elokuva, jonka mukana pysyi kärryillä elokuvan loppuun asti. Enemmän Blue Velvet muistutti perinteisempää psykologista trilleriä kuin Lynchin tuotoksia, mutta ei tämä silti, tai juuri siksi, ollut lainkaan hassumpi tapaus, vaikkei ihan kärkipisteille nousekaan.

Tarina oli tunnelmallinen kaikessa ahdistavuudessaan ja siten melko hyvä. Elokuva oli karu, karmiva ja hivenen sairaskin. Sairas ote olikin erittäin tervetullut lisä elokuvaan, sillä se toi tähän jotain tiettyä uskottavuutta. Eihän tämä tarinaltaan sieltä omaperäisimmästä päästä ollut, mutta toteutustapa oli taatusti tuore, eikä Blue Velvet siten jäänyt pintapuoliseksi kuvaukseksi, vaan siinä riitti syvyyttä kantamaan hyvin loppuun asti. Olihan tässä jonkin verran Lynchille tyypillisiä piirteitä, vaikkei tarinan kuljetus ehkä lynchmäisimmästä päästä ollutkaan. Juuri sellaista outoa fiilistä siellä täällä ja verrattain erikoisia kuvakulmia (varsinkin Benin asunnolla), joihin Lynch on mieltynyt.

Näyttelijät olivat varsin onnistuneita, mitä toisaalta on totuttu näkemäänkin Lynchin leffoissa. Laura Dern ehkä kuitenkin jäi hivenen varjoon muiden näyttelijöiden rinnalla, sillä niin Kyle MacLachlan kuin Isabella Rossellini tulkitsivat roolinsa todella hyvin ja Dennis Hopper oli suurin piirtein täydellinen valinta Dorothya vainoavaksi Frank Boothiksi ja kuka voisi unohtaa vain yhdessä kohtauksessa ollutta Dean Stockwellia ja hänen lauluaan?

Kokonaisuudessaan siis melkoisen onnistunut tuotos. Jotain pientä, jota en osaa oikein nimetä, olisin kuitenkin kaivannut elokuvaan lisää.

Pisteitä: 3,5/5

Rintaman kauhut

Alkuperäinen nimi: Privates on Parade
Ohjaus: Michael Blakemore
Käsikirjoitus: Peter Nichols
Pääosissa: Patrick Pearson, John Cleese, Michael Elphick
Valmistusmaa: Iso-Britannia
Ilmestymisvuosi: 1982


Steven Flowers (Patrick Pearson) liittyy Aasian viidakoissa majaansa pitävään SADUSEAan (Song And Dance Unit South East Asia), jonka tarkoitus on viihdyttää Malesian kommunisteja vastaan taistelevia brittijoukkoja 1940-luvun loppupuolella. Tätä joukko-osastoa johtaa parhaat päivänsä armeijan palveluksessa nähnyt majuri Giles Flack (John Cleese), joka herää varustevarkauksiin, kun hänen autonsa varastetaan. Samoihin aikoihin taisteluissa kolhiintunut sotajoukko tulee SADUSEAn majamaille ja Flack saa idean salakuljettaa aseita joukoille teatteriryhmän kiertuekuorma-autossa, mikä ei olekaan niin yksinkertaista kuin ensin ajattelisi...

Tämän elokuvan voisi tiivistää yhteen ilmaisuun: hoh-hoijaa. Rintaman kauhut oli täysin typerä musiikkikomedia, joka ei naurattanut oikein missään vaiheeessa, enkä todellakaan voi suositella tätä yhtään kenellekään. Takakannessa elokuvaa luonnehditaan hullunhauskaksi, mutta tämä on kaikkea muuta kuin hauska.

Tarina oli täysin mitäänsanomattoman tylsä ja sekava. Tai siis, kyllähän tarina oli tarpeeksi yksinkertainen, että juonen sinänsä ymmärtää, mutta tarina oli koostettu täysin toisistaan irrallisista kohtauksista, niin ei hyvää päivää. Huomasin monta kertaa pohtineeni eri kohtauksissa kyseisten kohtausten tarkoitusta elokuvassa, enkä sitten löytänytkään sellaista. Lisäksi elokuva oli ärsyttävän ennalta-arvattava, mikä sekin vei katsomishaluja. Elokuvan loppukin tuntui jäävän jotenkin kesken; ihan kuin olisi luotettu siihen, että loppuun jätetty twisti olisi yllättänyt ylipäätään ketään. Elokuvan musiikkinumerotkin olivat pääosin tylsiä, vain elokuvan nimikappale vaikutti hetkittäin hyvältä.

John Cleese teki melko rutiininomaisen elokuvassa, mutta entä nämä kaikki muut näyttelijät? Pökkelömpää näyttelyä saa kirveellä hakea ja jopa saippuaoopperoissa näyttelytyöskentely on parempaa. Tuntuu kuin elokuva olisi ollut täynnä amatöörejä, jotka kaikki - John Cleeseä lukuunottamatta - olisivat ensimmäisessä elokuvassaan ja melkein toivoin, etten näe näitä näyttelijöitä enää koskaan missään tai no, vaikka näkisinkin, niin tuskin tulisin muistamaan.

Pisteitä: 1/5

Monty Pythonin lentävä sirkus - 1. kausi

Alkuperäinen nimi: Monty Python's Flying Circus - Season 1
Ohjaus: Ian MacNaughton, John Howard Davies
Käsikirjoitus: Monty Python
Pääosissa: Monty Python
Valmistusmaa: Iso-Britannia
Ilmestymisvuosi: 1970


On se sanottava: Briteissä osataan tehdä hyviä sketsisarjoja tai osattiin tehdä ainakin noin 40 vuotta sitten ja suurin osa suomalaisista sketsisarjoista saisi ottaa oppia tästä sarjasta. Monty Pythonin lentävä sirkus nimittäin on ihan hulvaton sarja, joka on kestänyt aikaakin melkoisen hyvin; tähän ei moni suomalainen sketsisarja pysty. Tai no, ainakin tämä ensimmäinen kausi onnistui naurattamaan minua.

Onhan se toki myönnettävä, että kauden 13 jaksoon mahtui sketsejä, jotka eivät niin hyvin ole kestäneet aikaa, mutta pääosin sketsit saivat vähintäänkin hymyilemään. Varsinkin maailman paras vitsi (näin sen nyt ensimmäistä kertaa), Lumberjack Song, Agatha Christie, armeijalle suojelusta tarjoavat gansterit sekä lukuisat metasketsit jäivät kyllä mieleen ja paljon muitakin loistavia sketsejä kaudelta löytyi. Erityisesti hauskaa oli teemoittaa jaksot niin, että tietyt jutut toistuivat tasaisin väliajoin. Tähän kun lisää Terry Gilliamin absurdit animaatiot, niin kyllä tämän kauden parissa siinä määrin, että toisen kauden pariin pääsemistä oikein odottaa.

Pisteitä: 4/5

maanantai 16. maaliskuuta 2009

Yön pedot

Alkuperäinen nimi: Them!
Ohjaus: Gordon Douglas
Käsikirjoitus: Ted Sherdeman
Pääosissa: James Whitmore, Edmund Gwenn, Joan Weldon
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1954


Järkyttynyt pikkutyttö kävelee aavikolla poliisin (James Whitmore) hänet sieltä löytäessä. Pian selviää, että tytön perheen asuntovaunu on käytännössä katsoen tuhottu; seinän läpi on menty voimalla. Pian tämän jälkeen löydetään myös kaupan pitäjä kuolleena kaupan ollessa täysin myllerrettynä ja jälleen tulijat olivat hajottaneet seinän. Asuntovaunun läheltä löytyy jälki, joka lähetetään tutkittavaksi Washingtoniin FBI:hin ja sieltä lähetetään tutkijat Medford ja Medford (Edmund Gwenn, Joan Weldon) maatalousosastolta, sillä näyttäisi siltä, että näihin outoihin tapahtumiin syyllistyneet olisivat jättiläismäiset muurahaiset... 

Yön petojen kansikuva antoi odottaa paniikkielokuvaa, jossa muurahaiset tunkeutuisivat kaupunkiin tappaen hädissään pakenevia ihmisiä ja koska elokuva on tehty 1950-luvulla, odotin siten elokuvasta nykypäivän valossa paljon tahatonta komiikkaa. Sellaista en kuitenkaan saanut, sillä muurahaiset pysyttelivät pääasiassa piilossa ja silloinkin kun niitä näkyi, oli ne tehty ihan tuon ajan standardien mukaan. Ilmeisesti elokuva olikin Oscar-ehdokkaana erikoistehosteista. 

Tarina ei siis ihan vastannut odotuksiani. Jos nyt aloitetaan näistä muurahaisista, niin kaupunkien siviiliväestö eivät juuri koskaan päässeet niitä näkemään niin, että sitä näytettäisiin ruudussa, vaan elokuva pyöri ensin aavikolla, jossa paikan päällä ovat tutkijat, poliisi ja FBI. Sitten kun siirrytään Los Angelesiin, niin silloinkin muurahaiset ovat pääasiassa viemäreissä ja silloin komento on armeijalla. Toki yhdessä vaiheessa näytetään pätkä muurahaisten hyökkäyksestä laivaan (jossa sielläkin taisi olla laivaston väkeä), mutta ei tämä ihan tarpeeksi ollut. Olisin ehdottomasti kaivannut elokuvaan enemmän muurahaisia kuin poliitikkoja ja tiedemiehiä. Muurahaiset olivat kyllä ihan riittävän hyvin toteutettuja. 

Juonen kuljetus elokuvassa oli ihan kohtuullista, vaikka itsekin menin vähän sekaisin siinä vaiheessa, kun muurahaisten normaalia elintapaa selostettiin. Kyllä minä kuitenkin jonkin tolkun sain siitä, että millä perusteella muutama yksilö oli päässyt karkaamaan aavikon pesästä, joskaan minulla ei ole mitään hajua, oliko selitys kuinka oikeisiin faktoihin perustuvaa. Siten maisemanvaihdos aavikolta Los Angelesiin tehtiin aika uskottavan tuntuisesti, mutta koska ötököiden taltuttamiseen osallistui pääasiassa valtion palveluksessa olevia miehiä, niin se terävin ote tästä elokuvasta puuttui, sillä esimerkiksi armeijan sotilailta muurahaisten tuhoaminen tuntui jotenkin rutinoidulta. 

Pisteitä: 2,5/5

sunnuntai 15. maaliskuuta 2009

Bruce - Taivaanlahja

Alkuperäinen nimi: Bruce Almighty
Ohjaus: Tom Shadyac
Käsikirjoitus: Steve Koren, Mark O'Keefe, Steve Oedekerk
Pääosissa: Jim Carrey, Jennifer Aniston, Morgan Freeman
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2008


Bruce Nolan (Jim Carrey) on tv-toimittaja, joka ei mielestään etene työssään tarpeeksi nopeasti, koska joutuu tekemään kevennysjuttuja. Kun hän saa suorassa lähetyksessä kuulla työkaverinsa saavan vapautuvan ankkuripaikan hänen sijastaan, hän sekoaa täysin ja saa potkut. Hän syyttää tästä ja kaikesta muustakin Jumalaa ja lopulta Jumala (Morgan Freeman) saa tarpeekseensa ja antaa Nolanille oman työnsä. Nolan saakin vähitellen huomata, ettei se Jumalan homma olekaan niin helppoa...

Sinänsä hassua. Olen nähnyt Bruce - Taivaanlahjan aikoinaan elokuvateatterissa, mutta vasta nyt toisella katsomiskerralla tuli mieleen, kuinka paljon elokuvan lähtöidea (päähenkilö ottaa Jumalan paikan tämän kyllästyessä jatkuvaan valitukseen) muistuttaakaan Arto Paasilinnan Auta Armias -kirjaa, vaikka tuolloin 2003 tuo kirja oli tuoreemmassa muistissa. Lähtöideaan yhtäläisyydet sitten loppuvatkin siinä määrin, että melkein tuntui väärältä edes ottaa tuota kirjaa esille. Elokuva kuitenkin oli ihan mukavaa poppariviihdettä.

Tarinan lähtöidea oli siis hyvä, mutta ei nyt aivan ennennäkemätön. Vaikka elokuvassa oli Morgan Freemania ja Jennifer Anistonia (Brucen tyttöystävänä), niin olihan tämä elokuva rakennettu nimenomaan Jim Carreya varten. Ei tämä huono asia ole, jos tykkää Carreyn naamanvääntelystä, mutta jos ei tykkää, niin ei tästä saa paljon mitään irti. Itse olen aina tykännyt jossain määrin Carreyn leffoista, joten kyllä tämä menetteli, vaikka slapstick-jutut eivät niin iskeneetkään. Jumalan sijaisuus on kuitenkin sen verran herkullinen aihe, että kyllä tämän elokuvan parissa viihtyi, vaikka elokuvan loppupäätelmä Jumalan työn helppoudesta olikin helppo ennustaa etukäteen.

Jim Carrey tässä tulikin jo mainittua ja Morgan Freeman nyt on sen verrna karismaattinen näyttelijä, että hän on hyvä roolissa kuin roolissa ja siten ei ole juuri valittamista hänen roolissaan Jumalana, mitä nyt hänen osansa oli liian pieni. Jennifer Anistonkin oli ihan kohtuuhyvä, joskin hänelle on selvästi jäänyt Frendien Rachel-maneerit vähän päälle, mikä ei tietenkään ole vain huono juttu tällaiselle Frendit-fanittajalle.

Pisteitä: 3/5

The Eye

Alkuperäinen nimi: The Eye
Ohjaus: David Moreau, Xavid Palud
Käsikirjoitus: Sebastian Gutierrez
Pääosissa: Jessica Alba, Alessandro Nivola, Parker Posey
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2008


Sydney (Jessica Alba) saa kymmenien vuosien tauon jälkeen näkönsä takaisin sarveiskalvoleikkauksessa. Hänen tottuessaan näköönsä hän saa huomata näkevänsä myös jotain, mitä muut eivät näe: kuolleiden henkiä sekä lyhytkestoisia kohtauksia muun muassa tulipalosta ja loukussa olevista ihmisiä. Näyttää siltä, että hänen näkynsä ovat peräisin sarveiskalvojensa alkuperäiseltä omistajalta ja hän lähteekin ottamaan selvää tämän kohtalosta, mutta todellinen tragedia on vasta edessä...

The Eye on uusintaversio vuoden Pangin veljesten vuonna 2002 tekemästä aasialaisesta versiosta, vaikka minun omistamani julkaisun takakannessa lukikin The Eye 2:n juoniselostus ja hetken ehdinkin epäillä tämän version perustuvan tuohon elokuvaan, mutta onneksi ei. Nimittäin The Eye on selvästi alkuperäisen veroinen elokuva.

Tarina etenee monin paikoin samoja polkuja kuin alkuperäisversiokin, vaikka pieniä muutoksia onkin tehty muun muassa Sydneyn sarveiskalvojen entisen omistajan kohtalon selvittämisessä sekä siinä loppukohtauksessa. Kuitenkin pääosa elokuvasta seuraa aika uskollisesti alkuperäisen elokuvan linjoja ja monet kohtaukset oli rakennettu lähes identtisiksi alkuperäisversion kanssa. Toisin sanoen elokuva on Pangin version tasoa, niin hyvässä kuin pahassa. Nimittäin siinä missä tarinasta en löydä varsinaisesti mitään uutta sanottavaa, niin myös tunnelman tasolla elokuva on alkuperäisen tasolla eli sitä ei kauheasti löydy tästäkään. Tämä on sääli, sillä tarinassa oli ainesta johonkin vieläkin parempaan.

Näyttelijöistä ei ole juuri mitään sanottavaa. Jessica Alba oli ihan ok, vaikkei ihan Angelica Leen veroinen. Sydneyn terapeuttia esittävä Alessandro Nivola jäikin sitten enemmän esikuvansa taakse.

Pisteitä: 3/5

lauantai 14. maaliskuuta 2009

Slummien miljonääri

Alkuperäinen nimi: Slumdog Millionaire
Ohjaus: Danny Boyle
Käsikirjoitus: Simon Beaufoy
Pääosissa: Dev Patel, Anil Kapool, Saurabh Shukla
Valmistusmaa: Iso-Britannia
Ilmestymisvuosi: 2008


Slummissa asuva Jamal (Dev Patel) osallistuu paikalliseen Haluatko miljonääriksi? -visaan ja vastaa oikein jokaiseen esitettyyn kysymyksestä, minkä vuoksi häntä epäillään petoksesta; eihän nyt kouluttamaton slummirakki voi tietää kaikkia kysymyksiä. Hänet viedään kuulusteltavaksi ja kidutettavaksi, jotta hän tunnustaisi petoksensa. Takaumien kautta sitten käydään läpi Jamalin elämää lapsuudesta aikuisuuteen ja tilanteita, jolloin Jamalin päähän ovat jäänet visailussa kysytyt asiat. Näyttäisi siis siltä, että Jamal visailee rehellisesti, mutta saako hän lopulta sen, mitä on tullut visailusta hakemaan?

Slummien miljonääri voitti kahdeksan Oscaria ja tärkeimpänä niistä parhaimman elokuvan Oscarin. Minun oli hyvin vaikea ymmärtää, miksi tämä voitti parhaan elokuvan Oscarin ja itse asiassa en keksinytkään siihen mitään kunnollista syytä. Toki ennakkoonkin Slummien miljonääri tuntui vähän sellaiselta, että ellei elokuva olisi kahminut näinkin paljon Oscareita, olisi elokuva saanut allekirjoittaneen osalta jäädä odottamaan DVD-julkaisua.

En ole nähnyt kovin monia slummikuvauksia, mutta silti tämä tuntui melko tavanomaiselta slummikuvaukselta, kun tarinasta kuorii pois tämän Miljonääri-visailun ja kun sitten otetaan myös kilpailu mukaan, niin sitten tarina oli aika perinteinen ryysyistä rikkauksiin -tarina. Tarina oli monin paikoin ennalta-arvattava ja esimerkiksi loppukysymyksen aiheen keksin hyvissä ajoin. Lisäksi häiritsi se, että esitettyihin kysymyksiin löytyi Jamalin menneisyydestä vastaus kronologisessa järjestyksessä. Mitä itse takaumiin tulee, niin tarinassa kyllä riitti potkua niin kauan kuin Jamal ja veljensä Samil (lapsi-Samil Azharuddin Mohammed Ismail) olivat nuoria. Sitä hetken aikaa kykeni jopa samaistumaan Jamalin ja Samilin elämän iloihin ja suruihin ja hauskojakin kohtauksia oli monia. Näissä takaumissa tunnelma oli siis juuri kohdillaan. Kuitenkin mitä myöhempiä takaumia näytettiin, niin sitä enemmän tarina tuntui laimenevan. Tai siis, siitä lähtien kun Salim otti "pomo-roolin", tarinasta tuli synkempi tavalla, josta minä en oikein tykännyt. Kuin olisi katsonut jotain (monesti nähtyä) synkkää mafiakuvausta tai vastaavaa.

Näyttelijät sen sijaan onnistuivat ihan hyvin, joskin aikuis-Jamal tuntui yhden ilmeen mieheksi, mutta muut Jamalit ja Salimit kyllä olivat rooleissaan ihan riittävän hyviä. Haluatko miljonääriksi? -ohjelman juontaja Premiä näytellyt Anil Kapoor oli peräti loistava, joskin hahmo oli rakennettu vähän turhankin diivaksi.

Slummien miljonääri oli siten kokonaisuudessaan ihan jees, mutta ei juuri sen enempää. Elokuva herätti kyllä myötätuntoa paikallisten kohtelun tasosta, mutta edelleen olen sitä mieltä, että vuoden 2008 paras elokuva oli Benjamin Buttonin uskomaton elokuva ja Slummien miljonääri jäi paljon sen tasosta.

Pisteitä: 3/5

perjantai 13. maaliskuuta 2009

The Eye 2

Alkuperäinen nimi: Gin gwai 2
Ohjaus: Oxide Pang Chun, Danny Pang
Käsikirjoitus: Jo Jo Yuet-chun Hui, Lawrence Cheng
Pääosissa: Qi Shu, Eugenia Yuan, Jesdaporn Pholdee
Valmistusmaa: Hong Kong / Thaimaa
Ilmestymisvuosi: 2004

Erottuaan poikaystävästään Samista (Jesdaporn Pholdee) päähenkilö Joey Cheng (Qi Shu) yrittää itsemurhaa lääkkeillä, mutta epäonnistuu. Tapauksen jälkeen Joey alkaa nähdä kuolleita henkiä ja ennen kaikkea hän tuntuu olevan yhden tietyn naishengen vainoomana. Joey huomaa olevansa myös raskaana ja hänestä tuntuu, että tuo naishenki yrittää vahingoittaa hänen lastaan. Totuus on kuitenkin hieman toinen...

The Eye 2 on täysin itsenäinen jatko-osa ehkä vähän liiankin kanssa. Toki, kuolleita tässäkin vilisee nurkissa, mutta muuten tarinalla ei tahdo olla mitään yhtymäkohtia ensimmäisen osan kanssa. Ei samoja hahmoja, ei sokeita, tarina on aivan toisenlainen, ei mitään yhtälisyyksiä ensimmäiseen tarinaan. Hivenen ihmetyttää, miksi tämä on tehty The Eyen jatko-osaksi eikä suinkaan omaksi elokuvakseen. Pelkät henget kun ei oikein tahdo riittää syyksi siihen; onhan niitä nyt muissakin elokuvissa.

Tarina ei vedä siinä määrin kuin alkuperäinen elokuva. Jotenkin vauvoja "vaanivat" henget eivät jaksa innostaa, ei vaikka siihen keksittiinkin ihan käypä selitys. Muutenkin Joey oli vähän turhankin itsetuhoinen, eikä sen angstailua olisi oikein jaksanut katsoa. Olihan tarinassa omatkin hetkensä, mutta aika vähiin ne tuntuivat jäävän.

Näyttelijät suoriutuivat rooleistaan ihan hyvin, vaikka Qi Shusta olikin välillä vaikeaa ottaa selvää, näyttelikö se yli vai pitikö sen näyttääkin niin ylivedetyltä. Kuitenkin muut näyttelijät tuntuivat jäävän selvästi Qi Shun varjoon, sillä tämä oli kyllä yhden hahmon elokuva.

Pisteitä: 2/5

The Eye

Alkuperäinen nimi: Gin gwai
Ohjaus: Oxide Pang Chun, Danny Pang
Käsikirjoitus: Jo Jo Yuet-Chun Hui, Oxide Pang Chun, Danny Pang
Pääosissa: Angelica Lee, Lawrence Chou, Chutcha Rujinanon
Valmistusmaa: Hong Kong / Singapore
Ilmestymisvuosi: 2002


Mun (Angelica Lee) on ollut sokea pienestä asti, kunnes hän aikuisiässä saa mahdollisuuden saada näkönsä takasin sarveiskalvoleikkauksella. Leikkauksen jälkeen hänen näkönsä palautuu vähä vähältä, mutta hän saa pian huomata, että hän näkee jotain, mitä muut eivät näe: kuolleiden ihmisten henkiä. Ensijärkytyksestä toivuttuaan hän alkaa ottaa selvää luovuttajasta yhdessä terapeuttinsa tohtori Wahin (Lawrence Chou) ja törmää todelliseen tragediaan...

Olen ennen tätä elokuvaa tainnut nähdä Ringun ja Kaunan, mutta muita aasialaisia kauhuelokuvia en ainakaan tähän hätään muista näkeneeni. The Eye sijoittuukin tällä hyvin lyhyellä listalla siihen keskiväliin, sillä The Eye tarjoaa kyllä paremman tarinan kuin Kauna, mutta ei yhtä tunnelmallinen kuin Ringu.

Tarina on sinänsä ihan mielenkiintoinen noin lähtöasetelmiltaan, mutta veto ei tahdo riittää ihan loppuun asti. Osansa tähän on syynä se, että tunnelmaa sai hakea kissojen ja koirien kanssa, mutta löytymättä jäi. Munin tuska ei oikein tahtonut välittyä kotisohvalle asti ja niinpä elokuva tahtoikin olla välillä pelkkää kuolleiden bongailua ilman jännittynyttä tunnelmaa. Toisin sanoen samaistuminen Muniin ei tahtonut oikein onnistua. Tämä on sääli, sillä itse juonenkehitys oli kyllä riittävän hyvä, mutta tunnelman puutteessa ne parhaimmat pisteet jäi nyt saamatta.

Syy, ettei Munin tuska välittynyt kotisohvalle asti, oli tosiaan tunnelman puutteessa, eikä sinänsä Angelica Leen roolisuorituksessa, sillä minusta Lee oli mielestäni hyvä. Myöskin Chou oli ihan tarpeeksi uskottava, joten näyttelijöiden osalta tämä oli ihan onnistunut elokuva.

Pisteitä: 3/5

torstai 12. maaliskuuta 2009

Vainottu

Alkuperäinen nimi: Thinner
Ohjaus: Tom Holland
Käsikirjoitus: Michael McDowell, Tom Holland
Pääosissa: Robert John Burke, Joe Mantegna, Lucinda Jenney
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1996


Ylilihava asianajaja Billy Halleck (Robert John Burke) ajaa yömyöhällä mustalaisnaisen päälle vaimonsa Heidin (Lucinda Jenney) antaessa Billylle suihinottoa ja mustalainen kuolee. Kun Billy todetaan syyttömäksi, tuomiosta suuttunut mustalaisvanhus langettaa Billylle ja tuomioon vaikuttaneille kirouksen. Kirouksen vuoksi Billy laihtuu päivä päivältä, vaikka hän kuinka yrittää syödä paljon. Niinpä hän lähtee etsimään mustalaisvanhusta, jotta tämä purkaisi kirouksen, mutta se onkin helpommin sanottu kuin tehty...

Vainottu perustuu Stephen Kingin Richard Bachmanina kirjoittamaan Kirous-nimiseen kirjaan ja onhan tämä Vainottu keskimääräistä parempi King-filmatisointi. Ei tämä sinne parhaiden tasolle pääse, mutta rehellisyyden nimissä olen kyllä nähnyt paljon heikompiakin King-filmatisointeja ja ikävän paljon.

En muistanut Kirouksen tarinaa niin tarkasti ennen elokuvan näkemistä, mutta kyllä se pikku hiljaa palautui mieleen elokuvaa katsellessa. Siten elokuvan tarina monin paikoin vastasikin lukemaani, mikä on tietenkin vain ja ainoastaan plussaa. Just nyt en muista, oliko kirjassa tämä tohtori mukana, enkä ole ihan varma, kuinka tarkasti juonenkuljetus seurasi kirjan tarinaa, mutta kirjan tarinan perusasiat olivat mukana tässäkin elokuvassa loppukohtaus mukaan luettuna (edelleenkän en tohtorin osasta osaa sanoa mitään), mikä ei ole ihan tyypillistä King-filmatisoinnille. Siten tämä elokuva jaksoikin viihdyttää tällaista King-fania.

King-fanius kuitenkin aiheuttaa huomion keskittymisen hieman vääriin asioihin ja niinpä yleensä jääkin tarina noin yleisesti vähemmälle huomiolle. Niinpä minun on hieman vaikeaa sanoa, pitäisikö joku kirjaa lukematon tai muutenkaan Kingin tuotantoon perehtymätön tarinasta. Kyllä minusta tuntuu, että elokuvan tarina, jatkuva laihtuminen, on kuitenkin sen verran erikoinen, että tämä saattaisikin kiinnostaa kauhuelokuvien ystäviä. Toisaalta elokuvasta puuttui kyllä jossain määrin tunnelma tyystin ja tunnelman sijaan keskityttiin itse tarinan kuljettamiseen.

Jos tästä jotain karmivan tunnelman tynkää olikin, niin viimeistään pökkelöt näyttelijäsuoritukset veivät siitä terän. Oli melkein kuin olisi seurannut vähän synkempää saippuaoopperaa. Huonoin kaikista oli ehdottomasti Billyä näytellyt Robert John Burke, eikä Lucinda Jenney yhtään sen parempi ollut. Ainoastaan mustalaisvanhusta esittänyt Michael Constantine sai multa kiitosta. Näyttelijäsuorituksetkaan eivät kuitenkaan onnistuneet pilaamaan ihan mukiinmenevää elokuvakokemusta.

Pisteitä: 3/5

Uinu, uinu lemmikkini 2

Alkuperäinen nimi: Pet Sematary 2
Ohjaus: Mary Lambert
Käsikirjoitus: Richard Outten
Pääosissa: Edward Furlong, Anthony Edwards, Clancy Brown
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1992


Uinu, uinu lemmikkini -elokuvasta tuttuun Ludlowiin palataan tässä lähes täysin itsenäisessä jatko-osassa. Jeff Matthewsin (Edward Furlong) näyttelijä-äiti kuolee elokuvan kuvauksissa ja tämä haudataan Ludlowiin, jonne Jeff muuttaa yhdessä isänsä Chasen (Anthony Edwards) kanssa. Jeffin koulunkäynti ei ala niissä parhaissa merkeissä, sillä hänen äitinsä näyttelijätausta herättää tiettyä närää koulutovereista. Hän sinnittelee ja saa lopulta kuulla koulukavereiltaan hyvin salaisesta lemmikkien hautausmaasta. Jeffin parhaan kaverin Drewin (Jason McGuire) isäpuoli Gus (Clancy Brown) ampuu Drewin koiran ja niinpä Drewille ja Jeffille tulee asiaa kyseiseen hautapaikkaan, mutta tämä on vasta alkua...

Voin myöntää, että pienellä varauksella katson Stephen Kingin kirjoista tehtyjä elokuvia, mutta vielä suuremmalla varauksella katselen niistä elokuvista tehtyjä jakso-osia ja siten en tältäkään odottanut paljoakaan, mutta tämähän viihdytti ihan mukavasti.

Tarina kyllä sisälsi joitakin kliseitä, kuten ilkeän isäpuolen ja sopeutumisvaikeuksia uudessa koulussa, mutta nämä antaa helposti anteeksi, kun muuten tarinassa riittää potkua aika pitkälle asti ja sitä seuraakin ihan ilokseen. Lisäksi elokuvassa riittää tunnelmaa ja jännitettä oikeastaan siihen asti, kun Gus menee ja tappaa Jeffin kovimman kiusaajan. Sen jälkeen tarina vähän latistuu ja lopputaistelu ullakolla onkin sitten jo aika tylsää katsottavaa, mutta nimenomaan alkupuoliskon jännittävä tunnelma nostaa tämän elokuvan plussan puolelle.

Näyttelijäsuorituksista ei sinänsä ole mitään ikävää sanottavaa, mitä nyt Jason McGuire ei oikein loistanut. Sen sijaan Clancy Brown on suorastaan loistava Drewin isäpuolena, varsinkin sen jälkeen, kun Gus on päässyt kokemaan intiaanien pyhän hautapaikan ilot. Teho-osastosta parhaiten muistettava Anthony Edwards teki ehkä vähän rutinoidun suorituksen, mutta teki sen ihan hyvin.

Pisteitä: 3/5

Uinu, uinu lemmikkini, Uinu, uinu lemmikkini 2

keskiviikko 11. maaliskuuta 2009

Hei, me nauretaan!

Alkuperäinen nimi: The Kentucky Fried Movie
Ohjaus: John Landis
Käsikirjoitus: Jerry Zucker, Jim Abrahams, David Zucker
Pääosissa: Jerry Zucker, David Zucker, Jim Abrahams
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1977


Ensimmäisessä ZAZ-filmissä ei ole varsinaista mitään tarinaa, vaan oikeastaan koko elokuvassa mennään sketsistä toiseen, mitä nyt yhdessä vaiheessa näytetään noin puolen tunnin pituinen parodia itämaisista taisteluelokuvista. Muutenkin sketsit liikkuvat tv-maailmassa ja parodian kohteeksi joutuvat niin B-luokan toimintaelokuvat, ajankohtaisohjelmat kuin myös mainoksetkin.

Sanotaan se nyt suorana, Hei, me nauretaan! ei ole järin häävi elokuva, ei edes ZAZ-komedioiden tasolla. Useimmat sketsit eivät selvästikään ole kestäneet aikaa, vaikka satunnaisia hymähdyksiä kuulinkin suustani tulleen. Parhaiten maistuivat Katoliset lukiotytöt pulassa, elokuvissakäynti (no, tässä lähinnä se loppu) kuin myös rakastelu uutisten aikana, vaikka idea asuntoon katsominen tv-henkilöiden silmin ei ihan tuoreimmasta päästä ole, joskaan eipä ole tämä elokuvakaan. Sen siajan muut sketsit eivät juuri vakuuttaneet. Elokuvan pisin parodia eli edellämainittu itämainen taisteluelokuvaparodia sekin oli verrattain tylsä. Tämä elokuva kun olisi ollut tunnin lyhyempi, niin ehkä tästäkin olisi saatu vähän enemmän irti, vaikka silloin kyseessä ei olisikaan ollut enää elokuva, mutta siis oikeasti: naurattiko tämä ketään edes ilmestyessään?

Pisteitä: 1,5/5

torstai 5. maaliskuuta 2009

Taistelu apinoiden planeetasta

Alkuperäinen nimi: Battle for the Planet of the Apes
Ohjaus: J. Lee Thompson
Käsikirjoitus: John William Corrington, Joyce Hooper Corrington
Pääosissa: Roddy McDowall, Claude Akins, Severn Darden
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1973


On kulunut kymmenen vuotta siitä, kun apinat ottivat vallan isänniltään ja siinä ajassa on tapahtunut paljon. Muun muassa New York on räjäytetty tuusannuuskaksi ja kaupungin ympäristö on autioitunut. Apinat pitävät majaansa suurin piirtein päivämatkan päästä kaupungista Caesarin (Roddy McDowall) johdolla. Caesar saa kuulla edellisestä osasta tutulta MacDonaldsilta (Austin Stoker), että tuhotussa armeijan komentopaikassa oli äänitaltiointeja Caesarin vanhemmilta ja lähtee Kiellettyyn kaupunkiin MacDonaldsin sekä kaikkitietävän Virgilin (Paul Williams) kanssa. Siellä he kohtaavat vihamielisiä ihmisiä, mutta myös omassa tukikohdassa tapahtuu, kun gorillat suunnittelevat vallankaappausta...

Niinpä niin. Minulla oli hyvä fiilis jokaisesta sarjan osasta, mutta tämä viimeinen Apinoiden planeetta meneekin sitten jo huonon puolelle. Ei ollut tässä sellaista koukkua, mitä aikaisemmista. Toki oli selvää, että ihmiset häviävät taistelun, mutta silti oli tyyliin se ja sama, miten käy esimerkiksi gorillojen ja simpanssien välillä ja mitä tapahtuu ihmisille.

Ensinnäkin. Elokuva alkaa aivan liian myöhään, noin niin kuin aikajanalle sijoitettuna. Minua olisi kiinnostanut paljon enemmän se taistelu, joka käytiin Tulien yön (vai miten se on mahdettukaan suomentaa) jälkeen ja johtivat siihen tilanteeseen, jossa elokuvassa nyt oltiin. Toisekseen se kertojaukko alussa ja lopussa oli ihan turha lisä ja elokuva olisi tullut hyvin toimeen ilman häntäkin. Sitten kun päästään itse tarinaan, niin se osoittautui hirveän vaisuksi. Taistelu Apinoiden planeetasta antaisi odottaa jonkinlaista oikeaa taisteluleffaa, mutta sitten koko homma hoidetaan pois alta pääasiassa viimeisen parinkymmenen minuutin aikana. Sitä ennen keskitytään lähinnä pohjustamaan tuota taistelua, joka sitten toteutettiin jotenkin löysästi ja epäkiinnostavasti. Lisäksi olisi ollut ihan kiva tietää, miten apinat oppivat puhekyvyn ja koko englannin kielen sanavaraston kymmenessä vuodessa, kun ykkös- ja kakkososasta tutulta Novalta meni pelkän Taylorin huutamiseen vissiin pari vuotta aikaa. Oli tässä jotain hyvääkin, mutta pääosin tulos jäi miinuksen puolelle.

Pisteitä: 2/5

Apinoiden planeetan valloitus

Alkuperäinen nimi: Conquest of the Planet of the Apes
Ohjaus: J. Lee Thompson
Käsikirjoitus: Paul Dehn
Pääosissa: Roddy McDowall, Don Murray, Natalie Trundy
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1971


Edellisestä osasta hengissä selvinnyt Caesar (Roddy McDowall) kasvaa sirkuksessa samalla, kun apinoista on tehty kissojen ja koirien puutteesta ensin kotieläimiä ja sittemmin ihmisten palvelijoita. Kun Caesar älähtää apinoiden kidutuksesta, hän joutuu Armandon (Ricardo Montalban) lisäksi silmätikuksi ja Caesar joutuu piiloutumaan muiden apinoiden joukkoon. Pikku hiljaa apinoiden kohtelusta tulee Caesarille ylitsepääsemätön ongelma ja niinpä hän alkaa suunnitella vallankumousta.

Olen tähän mennessä nauttinut jokaisesta Apinoiden planeetta -elokuvasta, eikä tämä neljäs osakaan tee poikkeusta. Nämä myöhemmät osat täydentävät hyvin aiemmin nähtyä ja ehkä juuri siksi nämä ovatkin viihdyttäneet minua. Vaikka etukäteen olinkin kuvitellut jonkinlaista aikamatkustusta tulevaisuuteen, niin sinänsä onnekseni olin väärässä.

Elokuvassa siis näytetään aiemmin kerrottua tarinaa siitä, miten apinapalvelijat nousivat isäntiään vastaan, mitä nyt vuosiluvuissa taisi olla heittoa, Zira ja Cornelius kun olivat muistaakseni puhuneet vuosisadoista tapahtumien välillä, mutta oikeasti aikaa oli kulunut ilmeisen vähän. Tämä ei suinkaan häirinnyt, sillä kyllähän sitä aina vanhoissa taruissa ja tapahtumien kuvauksissa heittoja syntyy. Tarina oli kuitenkin toteutettu minusta ihan hyvin ja apinoiden puolta oli helppo pitää. Lopun taistelut olivat vähän epäselviä ja tästä puuttui jotain mitä oli aiemmissa osissa: loppuylläri. Tarina jaksoi kuitenkin kantaa melko hyvin kestonsa, joten ei tästä paha maku jäänyt.

Roddy McDowall oli jälleen ihan hyvä, mutta nyt tuntui iso osa ihmishahmoista jäävän melko pinnallisiksi, mutta rehellisyyden nimissä tämä ei haitannut juuri lainkaan. Saivatpahan apinat suuremman huomion ja siten heidän puolelleen oli helpompi kallistua. Liekö tämä ollut tekijoiden tarkoituskin?

Pisteitä: 3/5

Pako apinoiden planeetalta

Alkuperäinen nimi: Escape from the Planet of the Apes
Ohjaus: Don Taylor
Käsikirjoitus: Paul Dehn
Pääosissa: Roddy McDowall, Kim Hunter, Bradford Dillon
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1971


Kolmannessa Apinoiden planeetta -elokuvassa siirrytään kaukaa tulevaisuudesta nykyaikaan. Taylorin alus syöksyy mereen ja Yhdysvaltain sotilaat toivottavat haaksirikkoutuneet tervetulleiksi, mutta hämmästyvät huomatessaan aluksessa olleen astronauttien sijaan apinoita: aluksen salat joten kuten tuntenut tohtori Milo (Sal Mineo) sekä Cornelius (Roddy McDowall) ja Zira (Kim Hunter). Pienen alkujärkytyksen jälkeen Zira ja Cornelius saavat suorastaan kuninkaallisen kohtelun ja kaikki näyttää olevan aluksi hyvin, mutta kaikki eivät ota uusia tulokkaita innolla vastaan.

Aluksi vieroksuin ajatusta, että apinoiden ajasta siirrytään nykyaikaan, mutta aika nopeasti pääsin sen yli. Samalla tuli tehtyä otaksumia loppuosien sisällöstä, sillä kuvittelin niissä Yhdysvaltain sotilaiden jollain ilveellä menevän tulevaisuuteen ja yrittävän valloittaa Ape Cityn ja sitten jossain vaiheessa olisi lopputaistelun aika, mutta onneksi huomasin olleeni otaksumineni väärässä.

Tarina toimi yllättävänkin hyvin ottaen huomioon ennakkofiilikset. Vaikka Corneliusta ja Ziraa kohdeltiin vähän niin kuin suurina maailmantähtinä, niin kyllä tämä oli kokonaisuudessan kuin ensimmäinen Apinoiden planeetta käännettynä. Cornelius ja Zira olivat hotellissakin ollessaan vähän niin kuin vankeja, vaikkei heitä kohdeltukaan sellaisina ja pakomatkalle hekin lopulta joutuvat. Eroavaisuuksia oli kuitenkin sen verran paljon, ettei tylsistymään päässyt, vaikka vähän jäinkin kaipaamaan Ape Cityä. Loppu oli taas kerran yllätyksellinen.

Kim Hunter ja Roddy McDowall olivat totutun hyviä Zirana ja Corneliuksena ja Bradford Dillon hyvä tohtori. Sen sijaan elokuvan pääpaha tohtori Otto Hasslein (Eric Braeden) jäi hieman karikatyyrimaiseksi pahaksi.

Pisteitä: 3/5

Paluu apinoiden planeetalle

Alkuperäinen nimi: Beneath the Planet of the Apes
Ohjaus: Ted Post
Käsikirjoitus: Paul Dehn
Pääosissa: James Franciscus, Kim Hunter, Maurice Evans
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1970


Apinoiden planeetalle haaksirikkoutuu uusi alus, jonka miehistö on tullut etsimään Tayloria (Charlton Heston). Maahantörmäyksestä hengissä selvinnyt Brent (James Franciscus) tapaa ykkösosasta tutun Novan (Linda Harrison), joka johdattaa tämän Ape Cityyn tapaamaan Ziraa (Kim Hunter). Brentille selviää, että Taylor on kadonnut Kielletylle vyöhykkeelle ja lähtee tämän perään Zira seuranaan, mutta sinne pyrkivät myös Ape Cityn sotajoukot.

Tajusin tätä katsoessani, etten ole kai nähnyt muita Apinoiden planeetoita kuin sen ensimmäisen, sillä en muistanut tästä, enkä myöskään myöhemmistä osista yhtään mitään etukäteen. Tätäkin osaa siis kykenin katsomaan täysin uusin silmin ja ihan mukavaltahan tämä vaikutti, vaikkei nyt ensimmäisen osan tasolle päästykään.

Tarina oli monin paikoin mielenkiintoinen ainakin siihen asti, kunnes Brent ja Zira pääsivät metroasemalle. Hassua muuten, että olin ajatellut etukäteen, että milloinkohan Brent pääsee Vapaudenpatsaalle ja tajuaa olevansa Maassa, eikä mieleeni tullutkaan, että siellä voisi olla muitakin raunioita. Joka tapauksessa, tässä edettiin kyllä monin paikoin samoja polkuja kuin ensimmäisessä osassa. Brent pääsee Ape Cityyn, tutustuu Ziraan (joskin tämä tapahtuu nyt sujuvammin kuin ensimmäisessä osassa), jää vangiksi ja tietenkin pakenee. Tämä ei sinällään haittaa, sillä kerronta oli verrattain sujuvaa. Sitten kun Brent pääsee kirkkoon, elokuvasta katoaa se suurin potku, sillä koko mielenhallinta ja ajatuksenluku oli vaan jotenkin tylsästi keksitty. Pyhän Atomipommin kirkko sen sijaan oli aika hulvaton ja toi ajoittain mieleen jopa Tohtori Outolemmen, eikä pahaa sanottavaa ole elokuvan lopustakaan.

Näyttelijäsuorituksissa ei ole sinänsä valittamista, mutta jotenkin on edelleen vaikeaa arvioida sitä, kun suurin osa näyttelijöistä on apinamaskeissa.

Pisteitä: 3/5

keskiviikko 4. maaliskuuta 2009

Spede Show - Pääasia että on kivvaa 1965-1972

Alkuperäinen nimi: Spede Show - Pääasia että on kivvaa 1965-1972
Ohjaus: Ere Kokkonen, Jukka Virtanen, Inkeri Pilkama
Käsikirjoitus: Pertti Pasanen
Pääosissa: Pertti Pasanen, Simo Salminen, Vesa-Matti Loiri
Valmistusmaa: Suomi
Ilmestymisvuosi: 2005


Huumorin veteraanin Pertti "Spede" Pasasen sketsiohjelmat ovat päätyneet/päätymässä viimein DVD-muotoon. No, ei nyt kaikki, sillä ainakin 60- ja 70-luvuilla oli tapana käyttää filmit uudestaan rahan säästämiseksi ja eikös jokin urbaani legenda kerro Speden myöskin tuhonneen joitakin filmejä suututtuaan byrokraateille tai joillekin?

Joka tapauksessa. DVD sisältää kolmen eri ohjelman (Spedevisio, 50 pientä minuuttia sekä Spede Show) säilyneet jaksot vuosilta 1965-1972. En ole varma, mutta tuon jälkeen Spedekin ilmeisesti siirtyi väriaikaan tai niin joko jommassa kummassa jälkimmäisessä sketsissä tai sitten hylätyn sketsin käsikirjoituksessa mainittiin, joten ehkä tämä on syynä siihen, että ensimmäinen myyntiin tullut DVD pätkäistiin poikki vuoden 1972 kohdalla. Tämä tosin tarkoittaa sitä, että DVD:llä on vain yhdeksän jaksoa, joskin useimmat niistä ovat tosiaan 50 minuutin mittaisia.

DVD esittelee verrattain vaihtelevan tarjonnan erilaisia sketsejä. Toisaalta siellä on paljon edelleen hyviä sketsejä, mutta toisaalta myös mukana on sketsejä, jotka eivät ole kestäneet aikaa kovin hyvin. Pääasiassa itse sketsien puolella jäätiin kiitettävän puolelle kyllä. Mukaan DVD:lle on saatu niin Rautakauppias, Uuno Turhapuron varhaismuoto - Usko-nimellä - sketsissä Rutinoff kuin Rotestilaulukin. Useita allekirjoittaneelle uusia sketsejä oli mukana.

Sen sijaan itse ohjelmien muoto ei kyllä saanut parasta kiitosta. Satunnaiset kilpailut ja yleisön kanssa jutustelut (Suomen myynti Ruotsille -juttu) ja muu suoraan katsojalle puhuvat juonnot vielä kestäisi, mutta musiikkinumeroita on kyllä ihan liikaa minun makuuni. Tähän kun sitten lisää vielä sen, että kaksi säilyneistä jaksoista oli koostejaksoja, joissa oli kyllä paljon minulle uusia juttuja, mutta myös juuri niitä sketsejä, joita oli nähty myös aiemmissa DVD:n jaksoista ja kun jaksomääräkään ei ollut kokonaisuudessaan kovin huikea, niin kyllä ne koosteet vähän turhalta tuntuivat. No, ne sai kyllä skipattua aika nopeasti.

Pisteitä: 3/5

tiistai 3. maaliskuuta 2009

Väliaikatiedote

 Lisää Vuodatus.netin aikaista muistelua:

Jee jee. Sata leffaa/tv-sarjaa arvosteltu, joten ihan hyvinhän tämä on liikkeelle lähtenyt, varsinkin kun virtaa riittää vielä ainakin kirjoittaa toiset sata ja miksei riittäisi vaikka enemmänkin. Muutamia kommenttejakin olen saanut, mutta en pistäisi pahakseni, jos niitä enemmänkin tulisi *wink wink*, mutta hyvä näinkin. Kyllä tää tästä. Paljon on tullut katsottua hyviä elokuvia, vaikka ne todelliset huippuleffat ovatkin jääneet verrattain vähiin. Huonojakin elokuvia mahtuu joukkoon, mutta se on pientä.

Arvosteluja alkoi olla siinä määrin paljon, että ajattelin, ettei arvostelusivu, johon olen listannut kaikki arvostelut aakkosjärjestyksessä, oikein ollut tarpeeksi, joten tein toisenkin arvostelusivun, johon olen listannut kaikki elokuvat pistejärjestyksessä. Tämä sivu on jo linkattu blogiini, mutta sen tuleminen näkyväksi kaikille kestää jonkin aikaan. Nyt siis ei tarvitse välttämättä jokaiseen arvosteluun mennä löytääkseen mielipiteeni eri elokuvista (tämä on kyllä suotavaa), vaan ainakin viitteitä mielipiteistäni voi päätellä nyt tuolta uudelta arvostelusivulta. Arvostelujen lukematta jättämistä ei kuitenkaan tueta. Kyseiselle sivulle olen myös heittänyt jonkinlaiset määritelmät siitä, mitä antamani pisteet tarkoittavat, mutta nämä määritelmät on tehty hyvin nopeasti eikä siten paljon harkintaa käyttäen, pahoitteluni siitä. Ties vaikka vielä jossain vaiheessa tulisi muuteltua niitä. 2,5-3 pisteen määritykset lähtivät siitä, että oikeestihan keskitason leffa olisi 3 pisteen arvoinen, kun heikoin arvosana on yksi piste, mutta sitten taas minä ainakin blogin alkuvaiheessa ajattelin keskitason leffan olevan 2,5 pisteen arvoinen, kun sehän on tasan puolet täydestä viidestä tähdestä, mutta koska pisteet eivät voi mennä alle yhden pisteen (siten 0 ja 0,5 pistettä ei ole mahdollista saada), niin tyydyin tuollaiseen ratkaisuun. 3 pisteen elokuvat kun olen lähes poikkeuksetta ajatellut hieman keskitasoa paremmaksi.

Mitäs muuta? No, Project 1001 on lähtenyt ihan hyvin liikkeelle, sillä olenhan ehtinyt katsoa yli prosentin verran kokonaismäärästä. Pitkä on kuitenkin vielä tie, mutta enköhän minä tämän jaksa. Samoin kuin uusi pisteiden mukaan listattu arvostelusivu, myös tämän projektin edistymistä seuraava sivu tulee tässä lähiaikoina kaikkien nähtäväksi (myös minun, sillä tähän mennessä olen nähnyt sitä vain kirjoituslaatikon kautta). Olen listannut elokuvat katsomisjärjestyksessä ja tulen jatkossakin lisäämään elokuvia sinne sitä mukaan kuin saan niitä katsottua. Kaikkia 1001 elokuvaa -kirjan elokuvia en kerralla siis tule näillä näkymin pistämään sivulle, sillä tammikuussa lähettämääni kyselyyni en ole saanut vastausta, joten suoraan sanottua en uskalla lisätä kokonaista listaa sivuilleni, vaikka haluaisinkin, ties mitä sanktioita siitä saattaisi tulla. Itse asiassa tuonkin nykyisenlaisen sivun kohtalo on siinä mielessä avoin, että eihän siitä tiedä, vaikka WSOY siitä jossain vaiheessa ärähtäisi, mutta toivottavasti ei. Tää on kuitenkin ainakin henkilökohtaisella tasolla mitä mielenkiintoisin projekti ja minä ainakin haluaisin, että ihmiset voisivat halutessaan seurata myös tämän projektin edistymistä erilliseltä sivulta.

Mitä tulee sitten käytettyyn sivupohjaan, niin sen kanssa elämme vielä jännittäviä aikoja. Uusia sivupohjia ei ole vielä näkynyt, joten mahdollista sivupohjan vaihtoa joudumme odottelemaan vielä joitakin aikoja. Sitten kun ne tulevat, nin kyllä te varmaan huomaatte, mikäli tämä blogi saa uuden muodon. Vanha red-sivupohja oli mielestäni pääosin hyvä varsinkin rakenteeltaan, vaikka väri sattuikin olemaan väärä ja nimilaatikkoa (siis se, missä luki Sivustakatsoja) olisin halunnut osata muokata mieleisekseni, mutta kaikkea ei voinut saada. Toivotaan, että jokin niistä uusista sivupohjista miellyttää silmää. Ei tämä nykyinen nyt huono ole, mutta parempikin voisi olla.

Mutta se siitä. Lukekaahan näitä ja kommentoikaa. Minä kiitän ja kumarran! :)

Project 1001, osa 12/1001: Apinoiden planeetta

Alkuperäinen nimi: Planet of the Apes
Ohjaus: Franklin J. Schaffner
Käsikirjoitus: Michael Wilson, Rod Serling
Pääosissa: Charlton Heston, Roddy McDowall, Kim Hunter
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1968


Valovuosien päässä Maasta oleva avaruusalus haaksirikkoutuu vieraalle planeetalle, joka näyttää laskusta hengissä selvinneelle miehistölle olevan vailla elämää, mutta pian he huomaavat olevansa väärässä. Ensin he löytävät kasvistoa ja vähän ajan päästä he saavat huomata, etteivät ole yksin planeetalla. Tutustuttuaan planeetan mykkiin ja villeihin ihmisiin yksi miehistön jäsenistä, George Taylor (Charlton Heston), joutuu planeetan todellisten hallitsijoiden, apinoiden, vangiksi. Puhekyvynsä ja älynsä ansiosta hän herättää tutkija Ziran (Kim Hunter) ja tämän poikaystävän, evoluutioon uskovan Corneliuksen (Roddy McDowall), huomion, mutta mikä on planeetan todellinen salaisuus?

Sadas elokuva-arvostelu on kiva tehdä näinkin hyvästä elokuvasta. 1001 elokuvaa -kirjassa mainitaan tämän kohdalla elokuvan unohtumaton loppu ja sehän tässä on. Olen nähnyt elokuvan kerran ja sekin oli joskus pikkupenskana ja ihan kaiken muun olin elokuvasta jo unohtanut, paitsi juuri tämän lopun. En muistanut edes sitä, että planeetalla ylipäätään oli ihmisiä. No, se siitä.

Tarina on mukavan mielikuvituksellinen ja se etenee varsin kivasti, vaikka hieman olinkin pettynyt siihen, että aluksen ainoa naisjäsen menehtyi jo heti kättelyssä ja kaksi muutakin jäi pois pelistä verrattain varhaisessa vaiheessa. Tarinassa kuitenkin riitti potkua ilman heitäkin ja etsiessään syvempää totuutta planeetan historiasta Taylor, Zira ja Cornelius joutuvat moniin seikkailuihin. Okei, se kyllä vähän häiritsi, että Taylorille tuntui alusta olevan ihan se ja sama, että apinat puhuivat englantia, eikä hänelle näyttänyt tulevan mieleenkään miettiä, miksi näin oli.

Näyttelijöistä on hieman vaikeaa sanoa mitään, kun suurin osa oli apina-asuissa, mutta ainakin Heston oli hyvä. Oli kyllä ainakin Hunteriin ja Zaiukseen (Maurice Evansiin) saatu jotain aitoutta apinamaskeista huolimatta, eikä Corneliuskaan nyt hirveän huono ollut.

Pisteitä: 3,5/5

maanantai 2. maaliskuuta 2009

Are You Scared?

Alkuperäinen nimi: Are You Scared?
Ohjaus: Andy Hurst
Käsikirjoitus: Andy Hurst
Pääosissa: Alethea Kutcher, Erin Consalvi, Brad Ashten
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2006


Joukko nuoria hakevat Are you scared? -nimiseen tositv-ohjelmaan, jossa heidän olisi tarkoitus kohdata heidän suurin pelkonsa. He eivät vain tiedä, ettei moista tositv-projektia ylipäätään ole olemassa, vaan kysessä on psykopaatin huolella suunniteltu kidutus- ja tappoleikki. Niinpä kun nuoret heräävät hylätystä tehdasrakennuksesta, he saavat hiljalleen huomata, ettei kyseessä olekaan mikään tositv, vaan mikäköhän on psykopaatin motiivi...

Tämä selvästi Saw-leffojen innoittama elokuva jää kauas esikuvastaan, sillä se on käytännössä perinteinen "joukko nuoria vs. hullu murhaaja" -tarina, eikä sellaisena edes kovin onnistunut. Kai tämä köyhän miehen Saw-leffasta ihan juuri ja juuri menisi, vaikka elokuva vetää selvästi sieltä, missä aita on matalin.

Tarina on aivan uskomatonta huttua, eikä se tahdo jaksaa viihdyttää lainkaan. Tarinan tarkoitus on vain johdatella katsojaa kohti täysin typerää tappoleikkiä, eikä onnistu siinäkään tehtävässään oikein hyvin. Elokuvasta puuttuu se tietynlainen asenne, mikä Saw-elokuvista tekee niin hyviä. Ansat ovat varsin typeriä, vaikka kaksosten ansasta pienet pisteet, mutta sitten tämäkin kohtaus pilattiin nopeilla leikkauksilla. Kun vielä murhaajan motiivit olivat täysin epäuskottavia ja siten varsin keinotekoisia, niin ei tämä edes lähentele hyvää elokuvaa.

Tässä murhaajassa (Brent Fidler) ei ole mitään sellaista hienotunteisuutta tai karismaa kuin Tobin Bellissä Saw-elokuvissa ja nämä nuoretkin tuntuvat siltä kuin olisivat tyyliin ensimmäisessä elokuvassaan. Näyttelijäsuoritukset eivät siten tehneet minkäänlaista vaikutusta.

Pisteitä: 1/5

Dolly Dearest

Alkuperäinen nimi: Dolly Dearest
Ohjaus: Maria Lease
Käsikirjoitus: Maria Lease
Pääosissa: Denise Crosby, Sam Bottoms, Rip Torn
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1992


Waden perhe muuttaa Los Angelesista Meksikoon Hapalaan, jossa perheen isän Elliotin on tarkoitus ottaa haltuunsa verrattain rapistunut nukketehdas. Tehtaan vieressä tehdään arkeologisia tutkimuksia saatananpalvojaheimo Sanzian raunioiden luona ja ennen Waden perheen saapumista siellä tapahtuu onnettomuus ja pahat henget tunkeutuvat nukketehtaaseen. Perheen tytär ei oikein tunnu tykkäävän uudesta kodista ennen kuin hän saa hienon nuken nukketehtaasta, mutta perhe saa huomata, ettei nukke olekaan ihan tavallinen...

Joudun tässä tunnustamaan, etten ole vielä onnistunut näkemään Child's Playta tai sen jatko-osia (ostettuina ne nyt on), mutta silti jo ostohetkestä lähtien on ollut sellainen fiilis, että ilman Child's Playn menestystä tätäkään elokuvaa ei olisi koskaan nähty, voin olla tietenkin väärässäkin. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että tämä olisi ollut hirveän huono tapaus.

Tarina tässä on ehkä parasta, sillä elokuvassa on kuin onkin sellainen, vaikkakin aika kliseinen. Saatanaa palvoneen heimon raunioiden lähistöllä oleminen vertautuu melkein suoraan intiaanien hautausmaan päällä asumiseen ja muutenkin käsittely oli aika perinteistä. Siitä huolimatta tätä jaksoi hyvin seurata, mistä kiitos sille, ettei elokuvasta tullut sellaisia tappobileitä kuin etukäteen vähän odotin, vaan ensimmäisten kuolemantapausten jälkeenkin riitti hyvin tilaa tarinalle. Alkukohtauksen henkien kulku kyllä antoi vähän odottaa tahatonta komediaa, mutta onneksi sellaiseksi ei tämä yltynyt kuitenkaan.

Näyttelijätkään eivät olleet pahemmin huonoja, mitä nyt Jimmy (Chris Demetral) kaikessa kliseisyydessään kyllä vähän ärsytti. Jessican roolin vetänyt Candace Hutsonin oli pääosin ihan hyvä, mitä nyt puhellessaan äitinsä kanssa leikkimökillä hänen artikulaationsa kuulosti ihan Salatut elämät -lapsen vastaavalta. Nämä aikuisnäyttelijät olivat ihan riittävän hyviä.

Pisteitä: 3/5