lauantai 28. helmikuuta 2009

Lars ja se ainoa oikea

Alkuperäinen nimi: Lars and the Real Girl
Ohjaus: Craig Gillespie
Käsikirjoitus: Nancy Oliver
Pääosissa: Ryan Gosling, Emily Mortimer, Paul Schneider
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2007


27-vuotias Lars (Ryan Gosling) asuu pienessä kylässä puoliksi omistamansa talon autotallissa ja itse talossa asuu Larsin veli Gus (Paul Schneider) ja tämän raskaana oleva vaimo Karin (Emily Mortimer). Lars on hyvin ujo ja epäsosiaalinen, eikä hänellä ole ollut tyttöystävää, vaikka häntä on ilmeisesti yritettykin lähestyä. Myös Gus ja Karin ovat huolissaan Larsin sosiaalisesta elämästä. Eräänä päivänä Lars kuitenkin ilmoittaa löytäneensä tyttöystävän, Biancan ja kohta koko kylä tietää siitä. Ainoa ongelma on, että Bianca ei ole oikea ihminen, vaan netistä tilattu nukke...

Lars ja se ainoa oikea on varsin lämminhenkinen pieni komedia. Craig Gillespie onnistuu tuomaan sinänsä absurdin aiheen näinkin lämpimästi esille. Voin oikein kuvitella, millaisen revittelykomedian esimerkiksi Farrellyn veljekset olisivat aiheesta saanut tehtyä.

Tarina on, kuten sanoin, varsin lämminhenkinen, mutta silti tarjoaa monet naurut, mutta nauru ei kohdistu niinkään Larsiin itseensä, vaan enemmänkin Larsin lähipiirin ja miksei koko kylänkin reaktioihin. Tarinassa riittää myös syvyyttä, kun kylän väki yrittää sopeutua Larsin "tyttöystävään", eikä elokuva siten jääkään kovin pintapuolisesti. Päähenkilökolmikon elämää uudessa tilanteessa seurataan läheltä, joten elokuva on hauskan lisäksi myös koskettava ja vaikkei elokuva tarjoakaan suuria yllätyksiä, niin kyllä elokuvasta silti ihan hyvä maku jäi.

Lars oli hahmona selvästi vedetty yli, mutta se lienee olllut tarkoituskin ja siten Ryan Gosling tekee varsin tyydyttävän roolisuorituksen, mutta hän ei olisi kantanut elokuvaa yksin, sillä mielestäni nimenomaan Paul Schneider ja Emily Mortimer tekivät elokuvasta näinkin hyvän. Elokuva todella tarvitsi Larsin välittömään lähipiiriin Karinin ja Gusin kaltaisia tervejärkisiä ihmisiä, joiden reaktioita Larsin "matkan" eri vaiheissa seurataan usein ja Schneider ja Mortimer suoriutuvat rooleistaan todella uskottavasti.

Pisteitä: 3,5/5

Boogeyman 2

Alkuperäinen nimi: Boogeyman 2
Ohjaus: Jeff Betancourt
Käsikirjoitus: Brian Sieve
Pääosissa: Danielle Savre, Matt Cohen, Renée O'Connor
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2007


Sisarukset Henry ja Laura (Matt Cohen ja Danielle Savre) saavat todistaa komerosta tulleen kummituksen, josta käytän tästälähtien nimitystä Boogeyman, tappavan heidän vanhempansa. He saavat trauman tästä, joskin Laura yrittää näytellä vahvaa. Kuitenkin kun Henry pääsee pois mielisairaalasta tervehtyneenä, hän saa huomata Boogeymanin vieläkin vaivaavan Lauran mieltä ja suostuttelee hänet menemään samaiseen mielisairaalaan, jossa hoidetaan eri fobioista kärsiviä nuoria, mutta Boogeyman tuntuu seuraavan Lauraa sinne...

Boogeyman 2 on jatko-osa pari vuotta aiemmin ilmestyneelle Boogeymanille, mutta varsinaista yhteyttä ei tunnu olevan, ellei sellaiseksi lasketa iske Boogeymania, joskaan en muista, oliko se ensimmäisessä osassa samannäköinen. Myöskään en muista niin tarkasti ensimmäisen Boogeymanin juonta, mutta muistan pitäneeni siitä jossain määrin muuten (yksi syy, miksi arvostelen näitä leffoja, on juuri se, että pystyisin rekonstruktoimaan tapahtumat mielessäni myöhemmin). Vaikka jatko-osa tuntuisikin olevan täysin irrallinen elokuva ilman varsinaista yhteyttä ensimmäiseen elokuvaan, niin silti viihdyin tämän parissa ehkä jopa vähän enemmän kuin ensimmäisen osan kohdalla.

Tarina alkoi minusta hyvin, sillä kerrankin tässä "pakollisessa" takauma-kohtauksessa oli onnistuttu varsin hyvin. Jännittäväkin se oli. Kun sitten itse päätarina pääsi alkamaan, niin sekin onnistui viihdyttämään ja pitämään jännityksessä aikalailla loppuun asti, vaikka tutustumiskohtaus aika kliseinen olikin. Kun sitten päästään vähitellen tappokenkereihin, niin sitäkään ei hoideta kiirehtimällä, vaan kuolemien välissä ehtii olla yleensä pientä lisätunnelmanluontia ja siitä varmaan johtuukin se, että jännitystä riitti niinkin kauan kuin riitti. Toisaalle olin kirjoittanut siitä, kuinka ensimmäinen osan loppu oli mennyt vähän kohellukseksi tuttuun jennkityyliin, mutta tässä ei ollut mitään sellaista havaittavissa, vaan loppukin meni melko tyylikkäästi, vaikkei nyt suoranaisesti kyennyt minua yllättämään.

Lauraa näytellyt Danielle Savre oli ihan hyvä roolissaan, kuten myöskin hänen "veljensä" Matt Cohen, eikä terapiasession vetäjää näytellyt Renée O'Connor huono ollut, mutta onhan se jälleen kerran todettava, että Tobin Bell varasti kaikessa vähäeleisyydessäänkin show'n, vaikkei häntä näkynytkään niin paljon kuin muita edellä mainittuja.

Pisteitä: 3,5/5

PS. Täysin tähän elokuvaan liittymätön kommentti pitää lisätä, nimittäin huomasin juuri, että ennen kuin Bell tuli tunnetuksi Saw-elokuvistaan, hän on näytellyt muun muassa 24-sarjassa, josta pidän paljon, joten en voi odottaa kuin innolla sitä hetkeä, kun pääsen DVD-julkaisujen puolella Bellin roolisuoritusta tsekkaamaan.

Sido minut! Ota minut!

Alkuperäinen nimi: ¡Átame!
Ohjaus: Pedro Almodóvar
Käsikirjoitus: Pedro Almodóvar
Pääosissa: Antonio Banderas, Victoria Abril, Loles Leól
Valmistusmaa: Espanja
Ilmestymisvuosi: 1990


Ricky (Antonio Banderas) pääsee pois mielisairaalasta ja etsii käsiinsä pornonäyttelijä Marinan (Victoria Abril), jota oli nainut vuotta aiemmin. Ricky seuraa Marinaa pornoelokuvan kuvauksiin ja varastaa sieltä erilaisia välineitä, jonka jälkeen hän seuraa tätä kotiinsa ja tunkeutuu sinne. Ricky haluaa saada Marinan tunteet kuumenemaan, mutta tuleeko se onnistumaan?

Luulin etukäteen, että tämä on jonkin sortin sadomasokismista kertova sitomiselokuva, mutta onkin astetta vakavampi tapaus, tosin edelleen ihan Almodóvarille tyypillinen elokuva ja sellaisena ihan kivan oloinen.

Tarina lähti verrattain hitaasti hitaasti ja varsinkin sen minkälien kauhupornon kuvaussessioissa viihdyttiin vähän turhan pitkään, mutta kun päästiin Rickyyn ja Marinaan, niin tarinassa riitti enemmän puhtia, vaikka pieni epäusko Marinan käyttäytymistä kohtaan jossain vaiheessa iskikin vastaan. Siitäkin on annettava plussaa, ettei loppu yltynyt missään vaiheessa takaa-ajoksi, mikä olisi varmaan ollut itsestäänselvyys elokuvan jenkkiversiossa. Varsinainen loppukohtaus oli hivenen liian pitkä, enkä oikein ymmärtänyt sitä laulamisen tarvetta siinä. Lisäksi pientä miinusta pitää antaa sinänsä merkityksettömälle sivujuonteelle, jossa pääosaa esitti elokuvan ohjaaja (Francisco Rabal).

Banderas oli hyvä vähän sekaisin olevana Rickyna ja vaikka pienet epäuskottavuudet haittasivat Marinan hahmoa, näytteli Victoria Abril osansa ihan kelvollisesti. Marinan siskoa Lolaa näytellyt Loles Leól ei sen sijaan säväyttänyt.

Pisteitä: 3,5/5

Pasila - 1. kausi

Alkuperäinen nimi: Pasila - 1. kausi
Ohjaus: Atte Järvinen
Käsikirjoitus: Atte Järvinen
Pääosissa: Jani Volanen, Kari Hietalahti, Juho Milonoff
Valmistusmaa: Suomi
Ilmestymisvuosi: 2007


Hulvaton suomalainen piirrossarja Pasila seuraa pasialaisen poliisiaseman varsin epätavallista arkea keskushahmonaan tuttia imevä rikospoliisi Kyösti Pöysti. Hänen tapansa ratkoa rikoksia ei aina miellytä hänen pomoaan lääkkeitä napsivaa Rauno Repomiestä, vaikka Pöystin kollega Neponen pitääkin Pöystiä nerona. Muita sarjan henkilöitä ovat elämää varsin jännänä pitävä Pekka Routalempi, varsin miehinen Helga sekä Huomenta Suomen Lauri Karhuvaaraa parodioiva Huomenta Ihmiset -ohjelman juontaja Juhani Kontiovaara.

Pasila ei kerännyt ensimmäisellä kaudellaan kovinkaan paljon katsojia, mutta sittemmin siitä nousi varsinainen netti-ilmiö, mikä takasi sittemmin sarjalle toisen kauden sekä DVD-julkaisun. Myönnän katsoneeni jakson Pasilaa silloin aikoinaan, mutta syystä tahi toisesta totesin sen epähauskaksi (ehkä "Suomen South Park" -ennakkohypetys tuotti pettymyksen). Annoin kuitenkin uuden mahdollisuuden kakkoskauden alla ja katsoin pari jaksoa Youtubesta ja huomasin, että pystyin suhtautumaan sarjaan nyt omana itsenään, enkä siis yritäkään verrata sitä mihinkään muuhun sarjaan, mihin ei ole toisaalta mitään syytäkään ja hommasin sarjan DVD:llä.

Vaikka pidänkin Pasilaa onnistuneena suomalaisena animaatiosarjana nimenomaan hurtin huumorinsa ansiota, niin onhan se myönnettävä, että on sarjassa heikkoutensakin. Tai no, suurin heikkous on sarjan tietynlainen epätasaisuus. Toisinaan tulee eteen oikein hyviä jaksoja, mutta sitten taas on jaksoja, jotka ovat korkeintaan kohtalaisia. Toisaalta jos laatu olisi koko ajan yhtä hyvää, niin voisihan se olla niinkin, että sitten puuttuisivat ne huippujaksotkin. Ehdottomasti ekan kauden paras jakso on Algamis (joskin häviää tämän kirjoituksen kirjoitushetkellä tuoreimmalle jaksolle, Salaviinalle). Muitakin mainittavia jaksoja ovat ilmestymisjärjestyksessä Vasikka, Kiinalainen työvoima, Vanhempainyhdistys, Linnoittautuneet vanhukset, Reetta Ruusu, Phil Collins -darra sekä Laillinen bordelli. Tämä ei tarkoita sitä, että loput olisivat umpihuonoja, mutta eivät olleet yltäneet yhtä hauskoiksi kuin edellä mainitut, vaikka on niissäkin kyllä hetkensä.

Huumorihan sarjassa on kuitenkin tärkeintä ja sitä kyllä riittää niin suorina vitseinä kuin satiiriksi piilotettuina. Sarja kuvaa paikoittain oikein sujuvasti ja siten hauskalla tavalla nykyajan ilmiöitä kuten larppausta ja Kiina-ilmiötä. Sarjassa on myös toistuvia vitsejä, kuten Repomiehen sekoaminen ja Routalemmen jännän hokemiset, joskin enemmän kuin itse hokema minua naurattaa ne Routalemmen perustelut sille, miksi jokin asia sattuu olemaan jännä.

Pisteitä: 4/5

maanantai 23. helmikuuta 2009

Project 1001, osa 11/1001: Brianin elämä

Alkuperäinen nimi: Life of Brian
Ohjaus: Terry Jones
Käsikirjoitus: Monty Python
Pääosissa: Monty Python
Valmistusmaa: Iso-Britannia
Ilmestymisvuosi: 1979


Brian syntyy Nasaretissä samaisena yönä kuin Jeesus ja saa vieraakseen synnyinyönään kolme itämaan tietäjää, jotka ovat tainneet eksyä väärään talliin. Tämän jälkeen siirrytäänkin Brianin (Graham Chapman) aikuisikään. Brian saa kuulla isänsä olevan roomalainen ja suuttuu siitä niin, että hän liittyy roomalaisvastaiseen vastarintaryhmään, mikä johtaa hänet lukuisiin eri seikkailuihin.

Helmikuun WANHAna katsomani Brianin elämä on katsottu kerran jos viidennenkin, mutta aina tämä jaksaa naurattaa, vaikka tarinan sinänsä muistaisikin melko hyvin ennestään. Monty Python siis tiesi mistä narusta vetää, kun saivat näinkin ajattoman hupailun aikaan.

Tarinasta itsestään on vähän vaikeaa sanoa mitään, kun käytännössä Brianin elämä koostuu toisiinsa nivoutuvista, ajanlaskumme alkuun sijoittuvista sketseistä. Se kyllä tapahtuu melko luontevasti, ei siinä mitään. Hauskuuttahan tässä riitti koko ajan, eikä oikeastaan voinut millään tietää, mitä seuraavaksi oli tulossa, mikä toki on juuri Monty Python -elokuvien vahvuus. Että makaaberein twisti nähtiin, kun Brianin otti kyytiinsä avaruusalus. Muistan, kuinka pökertynyt olin tästä nimenomaisesta kohtauksesta nähdessäni kohtauksen ensimmäistä kertaa, sen verran yllättävä ja muuhun elokuvaan sopimaton kohtaus (mutta juuri siitä syystä hauska) oli kyseessä. Kaiken tietenkin kruunasi lopun ristiinnaulitsemiskohtaus, joka huipentui legendaariseen "Always look on the bright side of life" -yhteislauluun.

Monty Python -ryhmä näytteli juuri niin kuin Monty Python -ryhmälle sopiikin, joskin ehkä kuitenkin paikoittain hivenen vapautuneemmin kuin Lentävässä sirkuksessa tai sellainen fiilis minulle tuli. Tietenkin Monty Pythonin jäsenet näyttelevät monia rooleja ihan niin kuin sketsiryhmän elokuvalle sopiikin. Yksikään vähänkään enemmän äänessä ollut hahmo ei tuntunut varsinaisesti turhalta, vaan jokaisella oli omat hyvät hetkensä.

Kokonaisuutena Brianin elämä on ehkä kuitenkin se paras Monty Python -elokuva, mutta juuri nyt en kykene sanomaan, onko näin, sillä Monty Pythonin Hullun maailman, joka voisi olla ainoa varteenotettava kilpailija, näkemisestä on vähän turhankin paljon aikaa. Kuitenkin Brianin elämä on hyvä elokuva, joka todellakin kestää uusintakatseluja.

Pisteitä: 4/5

sunnuntai 22. helmikuuta 2009

Project 1001, osa 10/1001: Paratiisilinnun arvoitus

Alkuperäinen nimi: La Uccello dalle piume di cristallo
Ohjaus: Dario Argento
Käsikirjoitus: Dario Argento
Pääosissa: Tony Musante, Suzy Kendall, Enrico Maria Salerno
Valmistusmaa: Italia
Ilmestymisvuosi: 1970


Amerikkalainen kirjailija Sam Dalmas (Tony Musante) on Roomassa hermolomalla. Paria iltaa ennen kotiinlähtöä kävellessään kadulla hän näkee taidegalleriassa taistelun, jonka tiimellyksessä nainen saa puukosta ja mustiin puettu mies pakenee paikalta. Dalmas joutuu jäämään Italiaan ja hän alkaa pakkomielteisesti etsiä tappajaa, sillä hänelle jää sellainen mielikuva tuosta taistelusta, ettei hän muista ihan kaikkea...

Paratiisilinnun arvoitus (aka Kuoleman lintu) on Dario Argenton ensimmäinen elokuva ja esikoiselokuvaksi varsin onnistunut. Hieman hitchcockimainen, mutta siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi ihan mukava trilleri.

Tarina onnistuu varsin hyvin, joskin ensin toi vain mieleen sen, etten tahdo koskaan joutua rikoksen uhriksi tai sellaisen silminnäkijäksi, jos se saa minut etsimään syyllistä, kuten tämän elokuvan (ja niin monen Hitchcock-leffan) perusteella voisi olettaa. Tarina kuitenkin imaisi aika hyvin mukaansa ja jännitettävää riitti loppuun asti ja vaikka kuinka yritin, loppuratkaisu yllätti jopa minutkin.

Näyttelijät itsessään tekivät melko perussuorituksen, eikä oikein yksikään yltänyt mihinkään loistosuoritukseen, ellei sellaisena tahdo pitää Eva Renzin roolia Monica Ranierina. Ei Tony Musante, jonka ympärillä leffa kuitenkin eniten pyöri, Sam Dalmasina huono ollut, mutta ei hän kyllä säväyttänytkään.

Kokonaisuutena Paratiisilinnun arvoitus oli ihan siis ihan mukava jännäri, joka tarjosi yllätyksiä kerran jos toisenkin, mutta tunnelmaltaan ei ihan paras, sillä jännitystä ei tahtonut riittää ihan koko elokuvan ajaksi, vaikka monin paikoin jännittävä olikin.

Pisteitä: 3,5/5

lauantai 21. helmikuuta 2009

Stendhal-syndrooma

Alkuperäinen nimi: La Sindrome de Stendhal
Ohjaus: Dario Argento
Käsikirjoitus: Dario Argento
Pääosissa: Asia Argento, Thomas Kretschmann, Marco Leonardi
Valmistusmaa: Italia
Ilmestymisvuosi: 1996


Stendhalin syndrooma on psykosomaattinen sairaus, jota sairastava saattaa saada eritasoisia heikotuskohtauksia joutuessaan taiteen vaikutuksen alaiseksi. Etsivä Anna Mannilla (Asia Argento) on tämä sairaus, minkä hän saa huomata jahdatessaan sarjaraiskaajaa ja tappajaa Alfredoa (Thomas Kretschmann). Manni itsekin joutuu Alfredon uhriksi. Tämän jälkeen Manni aloittaa pitkään kestävän terapian, mutta Alfredo on vielä vapaana...

Stendhal-syndrooma oli ihan mukiinmenevä trilleri, vaikka jouduinkin kärsimään elokuvan englanninkielisestä dubbauksesta, ja vaikka itse asiassa katsoinkin elokuvan vähän niin kuin kahdessa osassa, kun siinä tunnin kohdalla rupesi väsyttämään ihan sikana (syy ei ollut elokuvan, vaan kellonajan) ja yritin saada tunnin verran unta ennen kuin katsoin loppuosan.

Tarina rullasi eteenpäin ihan mukavasti. Välillä tarina toi mieleen David Lynchin, mutta ihan yhtä oudoksi ei meno kuitenkaan ylly. Nämä Lynchin mieleen tuovat taulukohtaukset olivat, jos nyt eivät varsinaisesti mullistavia, nin ainakin ajatuksia herättäviä. Itse Alfredon metsästäminen oli aika perushuttua, mutta tätäkin paransi se, että Alfredo ei varsinaisesti pysytellyt piilossa. Paras hetki koettiin, kun Manni oli Alfredon vankina. Tämä kohtaus oli myös eräänlainen käännekohta, sillä tämän jälkeen elokuva muuttui melko ennalta-arvattavaksi; varsinkin museokohtauksen jälkeen.

Asia Argento oli ihan hyvä hieman sekaisin olevana etsivä Mannina, mutta kyllä Alfredoa esittävä Thomas Kretschmann oli se henkilö, joka teki tästä elokuvasta näinkin hyvän kuin mitä tämä oli. Kretschmann nosti pelkällä olemuksellaan elokuvan entistä jännittävämmäksi ja kohtaukset, joissa hän oli, olivat ehdottomasti elokuvan parasta antia.

Pisteitä: 3/5

Hämärästä aamunkoittoon

Alkuperäinen nimi: From Dusk Till Dawn
Ohjaus: Robert Rodriguez
Käsikirjoitus: Quentin Tarantino, Robert Kurtzman
Pääosissa: George Clooney, Quentin Tarantino, Harvey Keitel
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1996


Väkivaltainen veljespari Seth ja Richie (George Clooney ja Quentin Tarantino) pakenee poliiseja halki Texasin aikeenaan ylittää Meksikon raja. Matkalla he sieppaavat matkailuauton ja sen omistajan Jacobin (Harvey Keitel) ja tämän lapset. Yhdessä he ylittävät Meksikon rajan ja suuntaavat tiettyyn baariin, jossa Sethin ja Richien on määrä tavata liiketuttava. Ennen tapaamista on kuitenkin yö ja matkalaiset saavat huomata, ettei tuo baari olekaan ihan tavallinen menomesta...

Hämärästä aamunkoittoon on verrattain halvalla tehty toimintakauhu, mikä ei tosin vähennä lainkaan elokuvan arvoa. Ei, varsinkin kun elokuvan tekijöinä kunnostautuvat sellaiset tekjätä kuin Robert Rodriguez ja Quentin Tarantino ja pääosassa vielä koviksena loistava George Clooney. Elokuva onkin varsin mehukas pakkaus, kunhan osaa kääntää aivot tarpeeksi narikkaan etukäteen.

Tarina alkaa varsin mukavasti, mitä siivittää Sethin ja Richien loistava keskinäinen dialogi ja ne tarjoavatkin monet huvit. Muutenkin tarinaa kehitellään rauhassa, ennen kuin alkaa varsinainen toiminta ja elokuvan ensimmäinen tunti vierähtää aika hetkessä. Kun sitten hulina alkaa siellä baarissa, niin sekin hoidetaan melko tyylikkäästi, eikä se lässähdä sillä tavalla kuin massatappelut yleensä tekevät. Kun vielä loppukin oli ihan mukava, niin elokuva kantaa hyvin melkein parituntisen kestonsa, eikä tylsistymään päässyt.

Hahmokaarti oli melkoisen onnistunut. George Clooney oli totutun hyvä pahiksena, eikä Quentin Tarantinon Richiessäkään valittamista ollut. Toki Tarantino oli itse päässyt kirjoittamaan oman roolinsa, mutta sillä ei tunnu olevan mitään väliä, onko Tarantino ohjaajana, käsikirjoittajana vai näyttelijänä; aina hänen tehtävänään tuntuu olevan tehdä elokuvasta entistä väkivaltaisempi, mikä ei tosin ole huono juttu. Harvey Keitel kyllä jäi ehkä hivenen vaisuksi pääparin rinnalla samoin kuin Scottia näytellyt Ernest Liu, mutta Juliette Lewis kyllä onnistui roolissaan varsin hyvin, mikä näkyi hyvin juuri näissä vampyyrintappamiskohtauksissa.

Jos väkivaltaista toimintakauhua nyt voi kutsua missään tapauksessa positiiviseksi elokuvaksi, niin Hämärästä aamunkoittoon olisi tyyliesimerkki sellaisesta, sillä tapahtui elokuvassa mitä tahansa, niin läpi elokuvan tuntui vallitsevan sellainen positiivinen pohjavire ja hyvä fiilis, mikä välittyi kotikatsomoonkin.

Pisteitä: 4/5

tiistai 17. helmikuuta 2009

Alien - Ylösnousemus

Alkuperäinen nimi: Alien: Resurrection
Ohjaus: Jean-Pierre Jeunet
Käsikirjoitus: Joss Whedon
Pääosissa: Sigourney Weaver, Winona Ryder, Dominique Pinon
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1997


Viimeisessä Alien-elokuvassa Ripley (Sigourney Weaver) kloonataan 200 vuotta hänen kuolemansa jälkeen, kuten myös hänen sisällään ollut kuningatar-alien avaruusalus Aurigalla. Samoihin aikoihin saapuu rahtialus Betty Aurigaan, ja rahtialuksen miehistö joutuu törmäyskurssille Ripleyn kanssa, etenkin Annalee Call (Winona Ryder). He joutuvat kuitenkin yhdistämään voimansa, kun alienit pääsevät Aurigalla valloilleen ja tappavat aluksen ne sotilaat, jotka eivät kuole Bettyn miehistön johdosta tai päässeet pakenemaan, mutta Bettyn onkin apunaan ei-niin-salainen ase: Ripley.

Alien - Ylösnousemus alkaa minusta hyvin ja tarinaa jaksaa seurata hyvin ensimmäisen tunnin ajan, kun juonta vedetään läpi rauhallisesti eteenpäin eikä mitään kiirettä pidetä. Luodaan jännitteitä rahtialuksen miehistön ja Ripleyn välille kuten myös alienien kasvamista vankeudessa seurataan ilman sen kummemmin kiirehtimättä, mutta sitten, sen jälkeen kun Ripley on tappanut ensimmäisen alieninsa, tapahtuu jotain. Tapahtumia aletaan käydä vähän turhankin kiireellä läpi ja elokuva muuttuu käytännössä juoksemiseksi, mitä nyt välillä pysähdytään tuhoamaan (ilmeisesti) aiempia Ripley-klooneja ja eihän tämä toiminnallinen loppu mitään uutta juuri kykene tarjoamaan. Alieneja lahdataan, Bettyn miehistöä lahdataan, mutta ei mitenkään niin, että tämä eroaisi edukseen aiemmista alieneista, joskin ei mitenkään huonostikaan. Ehkä elokuvan heikoin hetki koettiin, kun Callin toimien johdosta koko miehistöä lähestulkoon syytettiin terroristeiksi ja he tappoivat heitä ympäroineet sotilaat hyvin helponlaisesti.

Sigourney Weaver oli jälleen hyvä Ripleynä, mutta suoraan sanoen mulle jäi Winona Ryderista mieleen ajatus, että jos Alien-saagaa olisi jatkettu eteenpäin, Ryder olisi korvannut myöhemmissä osissa Weaverin. Ei sillä, että Ryderin esittämä emotionaalinen Call olisi ainakaan tämän elokuvan perusteella vetänyt vertoja Ripleylle, mutta silti jäi siitä hahmosta sellainen fiilis, että Ripleyn korvaajaa haettiiin. Muut Bettyn jäsenet jäivätkin sitten enemmän tai vähemmän taka-alalle.

Ei tämä elokuvan historiaan jää suurena tapauksena, mutta ihan kelvollinen tuotos kuitenkin, kiitos etenkin elokuvan alkupuoliskon. Mikäli elokuvan loppuun olisi panostettu enemmän, Alien - Ylösnousemus olisi saanut enemmän pisteitä. Nyt kävi näin.

Pisteitä: 3/5

lauantai 14. helmikuuta 2009

Friday the 13th

Alkuperäinen nimi: Friday the 13th
Ohjaus: Marcus Nispel
Käsikirjoitus: Damian Shannon, Mark Swift, Mark Wheaton
Pääosissa: Jared Padalecki, Amanda Righetti, Travis Van Winkle
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2009


Perjantai 13. päivän uudelleenfilmatisoinnissa joukko nuoria etsii Crystal Laken välittömään läheisyyteen piilotettuja kannabiskasveja, mutta eivät löydä niitä ennen pimeän laskeutumista ja niinpä Jason (Derek Mears) pääsee riehumaan. Yhden tytön (Amanda Righetti) veli (Jared Padalecki) tulee etsimään tyttöä samalla kun toinen nuorisoporukka tulee viettämään biletysviikonloppua ja siten ei Jason jää tälläkään kerralla toimettomaksi..

Päällimmäisenä mieleen jäi kysymys siitä, mikä määrittelee uudelleenfilmatisoinnin? Perjantai 13. päivässä ei ollut juuri mitään samaa kuin ensimmäisessä osassa. Toki, Jason kyllä löytää tässä elokuvassa jääkiekkonaamarinsa, mutta toisaalta: jääkiekkonaamaria ei ollut vielä ensimmäisessä Perjantai 13. päivä -elokuvassa (puhumattakaan Jasonista tappajana) eikä muistaakseni vielä toisessakaan. Juonikin oli tyystin eri kuin ensimmäisessä osassa, joten uudelleenfilmatisointina tätä ei voi pitää; jatko-osana kylläkin Jääkiekkonaamion löytyminen voisi vaikka viitata siihen, että Jasonilta on kadonnut vanha naamari ja sattui nyt löytämään uuden. Ehkä tätä haluttiin kutsua uudelleenfilmatisoinniksi, jotta se saisi isomman huomion ja teatterilevityksen. Miettikää nyt, menisittekö katsomaan mieluummin Perjantai 13. päivän uutta versiota vai Perjantai 13. päivä 11 -elokuvaa?

Tarina on typerä, todella typerä, jopa Perjantai 13. päivä -asteikolla. Okei, perusasetelma - nuoret Crystal Lakelle - oli kyllä kunnossa, mutta kun tämä oli toteutettu niin huonosti. Johdanto-osuus tästä hasisporukasta oli ihan jees, mutta siihen johdantoon kulutettiin aikaa varmaankin puolisen tuntia, vaikka ollakseen tehokas se olisi pitänyt pystyä käymään läpi maksimissaan kymmenessä minuutissa. Tämän johdannon jälkeen kun elokuva tuntuisi alkavan kokonaan alusta täysin uudella porukalla. Tuntuu kuin tekijöillä ei olisi riittänyt mielikuvitusta täyspitkään elokuvaan yhdellä tarinalla, niin päättivät tehdä kaksi tarinaa yhdistäen ne löyhästi yhteen. Tämä teoriani voisi olla uskottava ainakin siinä mielessä, ettei tähän elokuvaan muutenkaan paljon mielikuvitusta ole tarvittu. Todellinen antikliimaksi koettiin, kun tämä etsitty tyttö oli kuin olikin elossa. Tähän kun vielä lisää sen, että varsinainen viittaus ensimmäiseen osaan, Jasonin äiti, ohitettiin lyhyellä kertauksella elokuvan alussa (ja sekin pätkä oli kalpea varjo alkuperäisestä), niin ei tästä elokuvasta hyvä mieli jäänyt.

Minulle tuli teatterisalissa mieleen, etten taida olla elokuvan välittömässä kohderyhmässä, kun sali oli täynnä aikuistumisen kynnyksellä olevia teinejä, jotka nauroivat lähes jokaisessa tappokohdassa ja muutenkin elokuvan hahmoille ja tuntuivat olevan onnessaan, kun elokuvassa näytettiin tissejä (niitä näytetään verrattain usein). Mitä helvettiä? Eikö tämän pitänyt olla kauhuelokuva eikä mikään komedia kauhukomediasta puhumattakaan? En minä ainakaan nähnyt elokuvassa juuri mitään koomista, jos ei lasketa sen olemassaoloa sellaiseksi. Perjantai 13. päivän "uusintafilmatisointi" on oikeasti elokuva, joka kannattaa jättää katsomatta ja sen katsominen oli suurin onnettomuus, mikä minulle tapahtui eilen, kun oli oikeastikin perjantai 13. päivä.

Pisteitä: 1/5

perjantai 13. helmikuuta 2009

Benjamin Buttonin uskomaton elämä

Alkuperäinen nimi: The Curious Case of Benjamin Button
Ohjaus: David Fincher
Käsikirjoitus: Eric Roth, Robin Swicord
Pääosissa: Brad Pitt, Cate Blanchett, Julia Ormond
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2008

Vanha Daisy Fuller (Phyllis Somerville, nuorempi Daisy mm. Cate Blanchett) makaa sairaalassa kuolinvuoteellaan Katrina-hirmumyrskyn lähestyessä. Daisy haluaa kuunnella hänen tyttärensä Carolinen (Julia Ormond) ääntä ja pyytää häntä lukemaan päiväkirjaa, jonka on kirjoittanut epätavallista elämää viettänyt Benjamin Button (mm. Brad Pitt ja Tom Everett); Benjamin kun ei vanhentunut, vaan hän sitä vastoin nuoreni. Benjaminin oikea äiti kuolee synnytyksessä ja isä kauhistuu "hirviömäistä" Benjaminia siinä määrin, että hän hylkää vauvan yksityisen vanhainkodin portille, josta hänet ottaa hoiviinsa paikan hoitaja Queenie (Taraji P. Henson). Siitä alkaa Benjaminin pitkä ja monivivahteinen elämä, josta riittää yllätyksiä niin Carolinelle kuin Daisyllekin, Benjaminin suurelle rakkaudelle.

Olen pienen elämäni aikana ehtinyt katsoa verrattain paljon elokuvia, ja ehkä juuri siksi aika harvakseltaan enää tulee vastaan elokuvia, jotka tekisivät suunnattoman vaikutuksen. Benjamin Buttonin uskomaton elämä kuitenkin teki sen, ja jos on ehtinyt syystä tai toisesta menettää uskonsa elokuvan taian voimaan, tämä elokuva palauttaa sen. Lähtöidea, nuoreneva mies, antoi odottaa jo mielenkiintoista elokuvailtaa, mutta Benjamin Buttonin uskomaton elämä tarjosi paljon, niin paljon enemmän.

Etukäteen vähän kavahdin elokuvan pituutta (2h 46 min), mutta kun elokuva pääsi kunnolla vauhtiin (siis Benjaminin syntymiskohtauksessa), sen maailmaan upposi täysin ja olisin unohtanutkin ajan kulumisen tyystin, elleivät täpötäydessä salissa muutamat ilmeisesti kestosta tietämättömät henkilöt olisi vähän väliä katsoneet kännyköistään kellonaikaa. Minä en antanut tällaisen pikkuseikan pahemmin häiritä, sillä elokuva todella veti puolelleen.

Tarina oli ihan uskomaton ja ennen kaikkea kaunis ja tunteisiin vetoava, eikä ainakaan minulle jäänyt vaikeuksia kuvitella tämän tarinan olevan totta lukuun ottamatta juuri sitä seikkaa, että henkilö nuortuisi vanhenemisen sijaan. Benjamin Buttonin elämää käydään läpi uskottavasti ja häneen yhteydessä olevat henkilöt sopivat rooleihinsa ihan yhtä uskottavasti. Minulle ei tuottanut vaikeuksia uskoa vanhus-Benjaminin ja nuoren Daisyn ystävyyden alkamista, niin väkevästi heidän väliset kohtaukset oli rakennettu. Elokuvaa ei siten todellakaan voi syyttää siitä, ettei se tarjoaisi mitään muuta kuin hyvän idean. Jo lähtöasetelma, jossa Benjamin kasvaa vanhainkodissa ja on siten kuin yksi muista talon asukkaista, on varsin herkullinen. Matkan edetessäkin sitä tulee törmättyä moniin upeisiin oivalluksiin, joista voisi mainita esimerkkinä nämä minitarinat "Kelloseppä" ja "Jos..." (nimet allekirjoittaneen keksintöä, siksi lainausmerkit). Tarina eteni oikein hyvin vuosikymmeneltä toiselle, eikä jämähtänyt varsinaisesti paikalleen missään vaiheessa ja tarjosi sopivasti lämminhenkistä huumoria draamankuljetuksen välissä ja sen aikana, mistä hyvänä esimerkkinä nämä salaman iskut.

Näyttelijät suoriutuivat tehtävistään hyvin. Brad Pitt oli hyvä Benjaminina ja yllättävän nuorelta hän näytti vielä viimeisissä kohtauksissaankin, vaikka etukäteen sitä olinkin epäillyt. Itse asiassa kuvittelin Pittin olevan myös vanhus-Benjamin maskeerattuna, mutta näin ei sitten näköjään ollut. Kertoo vaan sen, että eri-ikäiset aikuis-Benjaminin näyttelijät oli osattu valita riittävän oikein, kun näinkin hyvin kykeni huijaamaan ainakin minua. Cate Blanchett oli hänkin varsin uskottava, mutta vielä vakuuttavampi oli Queenien näyttelijä Taraji P. Henson, vaikka häntä nähtiinkin verrattain harvakseltaan.

Elokuva on kaikessa vaikuttavuudessaan hyväntuulinen ja siten sitä oli vähän vaikea uskoa Fincherin elokuvaksi, mutta näköjään häneltä sujuu myös tällaisen elokuvan teko. Elokuvan visuaalinen anti oli hienoa ja ajankuvaukset uskottavan oloisia. Lisäksi elokuvan musiikki on upeaa kuunneltavaa ja kohottaa tunnelmaa entisestään. Minulla ei ainakaan ollut mikään kiire päästä pois salista lopputekstien vieriessä ruudulla.

Kokonaisuutena Benjamin Buttonin uskomaton elämä lähenteli suurin piirtein täydellisyyttä, ellei peräti ollut sellainen. Voisin jo uskaltaa ennustaa näinkin alussa tätä vuotta, että tässä on tämän vuoden hienoin elokuva ja jättää katsojalle taatusti hyvän mielen. Jos elokuva putsaa Oscar-gaalassa palkintopöydän, se tekee sen täysin oikeutetusti, ja jos käy elokuvateatterissa tyyliin kerran vuodessa, niin Benjamin Buttonin uskomaton elämä on se elokuva, joka tänä vuonna kannattaa nähdä. Mestariteos, vaikka en keksinytkään, mikä jippo piili elokuvan "nykyajan" sijoittamisessa Katrina-myrskyn alkamisajankohtaan.

Pisteitä: 5/5

keskiviikko 11. helmikuuta 2009

Alien³

Alkuperäinen nimi: Alien³
Ohjaus: David Fincher
Käsikirjoitus: David Giler, Walter Hill, Larry Ferguson
Pääosissa: Sigourney Weaver, Charles S. Dutton, Charles Dance
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1992


Kolmannessa Alien-elokuvassa Ripley (Sigourney Weaver) haaksirikkoutuu Aliensin tapahtumien jälkeen vankilaplaneetalle tietämättä kunnolla, miksi. Vankilan henkilökunta pelastaa puolikuolleen Ripleyn, mutta aluksessa olleet Bishop ja Newt ovat mennyttä. Varmistuakseen kuolinsyystä tai pikemminkin siitä, ettei Newt kuollut alienin takia, hän käytännössä pakottaa vankilan lääkärin ruumiinavaukseen. Saatuaan varmistuksen Newtin luonnollisesta kuolemasta Ripley jää helpottuneena odottamaan pelastusalusta. Täysin huolettomaksi hän ei enää pitkäksi aikaa jää, sillä vankilaan oli kuin olikin tullut Ripleyn lisäksi alieneita, ja yksi niistä on lähempänä kuin mitä Ripley osasi edes pelätä...

Eipä iskenyt Alien³ minuun sitten täysillä, joskin onnistui mielestäni paremmin kuin etukäteen otaksuin. Toisaalta odotukset oli aivan toisenlaisen tarinan kannalla (enemmän tyyppiä Aliens), mutta jotain ihan muuta sain.

Aloitetaan tarinasta. Minusta elokuvan alkupuolisko on verrattain hyvin onnistunutta tunnelmanluontia, mutta kun sen jatkoksi ei tarjottu juuri mitään. Minä oikeasti mietin, miten alien tulisi tuhoamaan näinkin lukuisan joukon vankeja, jos he vain pysyisivät suurin piirtein samassa paikassa, mutta pohdinnalta meni pohja, kun vangit käytännössä räjäyttivät itse itsensä. Jollain tapaa täysin mielikuvitukseton ratkaisu. Lisäksi tuntui siltä, kuin Fincher ei olisi oikein tiennyt, minkälaista elokuvaa hän haluaa tehdä, kun välillä hypittiin toiminnasta kauhuun ja päinvastoin. Tarina kyllä tarjosi jossakin määrin ihan hyviä koukkuja, mutta paljon jäätiin kahden ensimmäisen osan tasosta. Omalta osaltaan tähän johti se, että nyt oikeastaan ensimmäisen kerran Ripley on niin sanotusti Suuri Taistelija, eikä vain yksi (näkyvä) jäsen muusta hahmokaartista, kuten aiemmissa osissa. Loppu oli sen sijaan kiva, vaikkei mitenkään yllättävä.

Sigourney Weaver on edelleen iskussa, vaikka ensimmäisestä Alienista on kulunut aikaa jo 13 vuotta. Muut näyttelijät sitten tuntuivatkin jäävän enemmän tai vähemmän statisteiksi, varsinkin kun Clemens (Charles Dance) tapetaan jo elokuvan puolivälissä. Charles S. Duttonin esittämästä Dillonista kun ei ollut kunnolla ainesta elokuvan kakkoshahmoksi ja muut hahmot jäivät vielä sitäkin vähemmälle huomiolle. Olisin odottanut Bishopilta (Lance Henriksen) kyllä vähän isompaa roolia.

Alien³ ei ollut Alienina kovinkaan kummoinen, mutta ihan kohtalainen toimintapläjäys kuitenkin. Kauhuelementit olivat melko harvassa, mutta kun niitä oli, ne eivät juuri säväyttäneet. Tietty ennalta-arvattavuus haittasi pitkin elokuvaa ja elokuva oli lavastukseltaan hirveän synkkä (joskaan ei mitenkään poikkeukselllisen synkkä Fincherin elokuvaksi). Ei tämä nyt läpimätä ollut, mutta kauas jäätiin viihdyttävyydessä kahden ensimmäisen osan taakse.

Pisteitä: 2,5/5

maanantai 9. helmikuuta 2009

Project 1001, osa 9/1001: Aliens - Paluu

Alkuperäinen nimi: Aliens
Ohjaus: James Cameron
Käsikirjoitus: James Cameron, David Giler, Walter Hill
Pääosissa: Sigourney Weaver, Paul Reiner, Lance Henriksen
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1986


Ensimmäisestä osassa Nostromosta karkuun päässyt Ripley (Sigourney Weaver) nukkuu ruususen unta 57 vuotta, kunnes hänen pelastusaluksensa löydetään. Ripleyn kertomusta Nostromon viimeisistä vaihetta ei korkeampien tahojen puolelta uskota ja Ripley erotetaan tehtävistään. Pian kuitenkin selviää, että planeetalla, josta Ripley kumppaneineen löysi ensimmäisen alienin, on menetetty kokonainen sinne lähetetty kolonisaatio, jonka tarkoitus oli tehdä planeetasta asuttava ihmisille. Ripley kutsutaankin takaisin palvelukseen ja hän lähtee avaruuslaivastosotilaiden kanssa planeetalle ja planeetalla he saavat huomata, että tällä kertaa alieneja on useampia...

Siinä missä Alien oli vielä kauhuelementeillä höystettyä scifiä, Aliens olikin sitten ennemminkin toimintaa, mutta sehän oli minulla tiedossa jo ennestään. On oikeastaan makuasia, antaako tyylivaihdoksen häiritä, mutta jos pääsee moisen seikan yli, niin saa nauttia varsin mukavasta toimintapätkästä. Itse myönnän, että täysin en päässyt asian yli, vaikka Aliens onkin ehkä paras näkemäni toimintascifi koskaan.

Tarina on varsin sulavasti etenevä eikä elokuva saa tylsistymään missään vaiheessa. Katsoin tämän kyllä kahtena iltana, mutta katkokseen oli syynä vain ja ainoastaan flunssanpoikasen. Vaikka elokuva keskittyy yhä enenevissä määrin Ripleyn siekailuihin, kuten täysin ymmärrettävää onkin, niin ilokseni huomasin, ettei Ripley vieläkään ole niin suuressa keskiössä kuin ehkä Nostromon ainoalta selviytyjältä voisi olettaa. Tai siis, niin kauan kuin Ripleyn ympärillä oli myös muuta väkeä, niin Ripley melkein oli kuin yksi muiden joukossa, vaikkakaan ei samassa määrin kuin Alienissa. Tietenkin loppua kohden Ripleystä tuli elokuvan rouva ja hidalga, mutta tämäkin tapahtuu melko mallikkaasti. Äiti-alien oli varsin veikeä ilmestys ja toi tähän elokuvaan pientä lisäsärmää. Tietenkin vähän miinusta voisi antaa lopun ilmalukkokohtauksesta, kun se oli vähän turhankin epäuskottava, mutta mitäpä sitä pienistä nurisemaan.

Kuvaus ja ohjaus oli elokuvassa hyvää, mikä oli toki odotettavissa, kun ohjaajan pallilla hääri toimintaelokuvaspesialisti James Cameron eikä minulla ainakaan jäänyt juuri mitään valittamista, vaikka ne varsinaiset taistelukohtaukset olivatkin melko yksitoikkoisia, kun alienien tehtäväksi oli juosta ammustulta kohti. Alienit itsessään olivat jälleen hyvin toteutettuja.

Sigourney Weaver oli jälleen loistava Ripleynä ja heittäytyminen Alienin selviytyjästä Aliensin machoksi osa-aikataistelijaksi kävi aika... noh, heittämällä, joskin eroa ei ole paljon. Weaver vaan tuo Ripleyn rooliin sitä tiettyä uskottavuutta. Paul Reiner Burkena oli hänkin ihan hyvä, joskin hänestä kävi heti ilmi, mitä oli miehiään. Vasques (Jenette Goldstein) oli ehkä turhankin kliseinen Keski-Amerikasta tai jostain sieltä päin kotoisin oleva naissotilas. Muuten sotilaat oli osattu kuvata melko uskottavanlaisiksi ja vaikka näissä ei ollutkaan samaa vetovoimaa kuin Nostromon miehistössä, kyllä nämäkin kelpasivat.

Aliensiä melkein pitäisi kyetä katsomaan omana teoksenaan, vaikka niin Ripley kuin alienkin ovat jo ykkösosasta tuttuja. Kuitenkin elokuva on tyyliltään ja toteutukseltaan niin paljon erilainen kuin Alien - Kahdeksas matkustaja, että suora vertailu elokuvien välillä ei tekisi oikeutta kummallekaan. Elokuvina molemmat ovat kuitenkin loistavia ja väittäisin, että minua enemmän scifiin hurahtaneet löytävät Aliensistä suurin piirtein täydellisen toimintaa ja scifiä yhdistävän elokuvan.

Pisteitä: 4/5

PS. En ole lähtenyt suomentamaan "alienia", mikä ainakin minua itseäni häiritsee, mutta kun en kykene kutsumaan näitä olioita muilla nimillä (kuten muukalainen, avaruusolio tms.), kun mielessäni ja ajatuksissani nämä oliot ovat vain ja ainoastaan "alieneja". Pyydän siis anteeksi, jos jotakuta vaivaa käyttämäni "alien"-termi.

lauantai 7. helmikuuta 2009

Project 1001, osa 8/1001: Alien - Kahdeksas matkustaja

Alkuperäinen nimi: Alien
Ohjaus: Ridley Scott
Käsikirjoitus: Dan O'Bannon, Ronald Shusett
Pääosissa: Tom Skerrit, Sigourney Weaver, Ian Holm
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1979


Nostromo-niminen rahtialus lähtee harhailemaan avaruudessa matkalla Maahan miehistön nukkuessa. Herätessään he huomaavat aluksen vastaanottaneen signaalin jostakin ja valmistautuvat pelastusoperaatioon planetoidilla. He lasketuvat planetoidille, jossa yhteen miehistön jäsenistä tarttuu elävä organismi. Miehistö palaa alukselle ja vastoin karanteenimääräyksiä heidät päästetään sisälle, mikä osoittautuu suureksi virheeksi...

Alien - Kahdeksas matkustaja on kauhuelokuva, joka tosin sijoittuu scifistiseen ympäristöön eli avaruuteen, niinpä Alienissa on myös paljon scifi-elementtejä. On melkein makuasia, näkeekö elokuvassa enemmän scifiä kuin kauhua, mutta kyllä tämä mielestäni hivenen kuitenkin kallistuu kauhuelokuvan puolelle. Määrittelyn tekee vaikeaksi sen, että elokuva selvästi keskittyy scifi-tunnelmointiin ehkä ensimmäiset puoli tuntia tai 45 minuuttia, jonka jälkeen elokuva alkaa vasta muuttua kauhuksi. Vaikka kauhudiggariksi itseni luenkin, niin minusta juuri tämä scifipuoli oli se, mikä teki tämän elokuvan niin hyväksi kuin se on, noin niin kuin tarinan osalta ainakin.

Tarinan lähtöidea, harhaan joutunut avaruusalus, on minusta mukavan jännittävä, eikä jännitys kaikkoa sittenkään, kun selviää aluksen lähteneen kohti vastaanotettua signaalia. Muutenkin elokuvan alkupuoli on varsin kivasti toteutettu. Henkilöitä käydään hyvin läpi ja useimmista heistä sai oikein hyvän kuva siitä, millaisia he ovat... noin niin kuin ihmisinä. Tarinassa ei kiirehditä alienin lahtauskarkelon alkamiseen, vaan sen annetaan kasvaa hyvän tovin ennen kuin alien päästetään irti. Sitten kun alien lopulta pääsee irti, elokuva muuttuu melko tavanomaiseksi kauhuelokuvaksi: Miehistön jäsenet joutuvat yksi toisensa jälkeen alienin uhriksi, kunnes viimein yksi heistä saa yliotteen alienista. Ei mitään uutta auringon alla noin niin kuin kauhun osalta, paitsi ehkä juuri se tosiasia, että nyt kauhu tapahtuu avaruudessa.

Tarina ei siten kokonaisuutena tehnyt valtaisaa vaikutusta, mutta kun kuvaus oli huippuluokkaa ja niin lavasteet kuin tunnelmakin olivat kohdallaan, niin elokuva nousi selvästi keskimääräistä paremmaksi elokuvaksi. Tähän kun lisää hahmokaarti, jotka todellakin näyttivät rahtialuksen miehistöltä eivätkä olleet mitään kiiltokuvapoikia ja -tyttöjä. Kun kaiken muun lisäksi hahmoja esittivät osaavat näyttelijät, niin kyllä tästä elokuvasta kuitenkin jäi selvästi positiivinen fiilis.

Pisteitä: 4/5

perjantai 6. helmikuuta 2009

Pallosalama

Alkuperäinen nimi: Thunderball
Ohjaus: Terence Young
Käsikirjoitus: Richard Maibaum, John Hopkins, Jack Wittingham
Pääosissa: Sean Connery, Claudine Auger, Adolfo Celi
Valmistusmaa: Iso-Britannia
Ilmestymisvuosi: 1965

Neljännessä Bond-elokuvassa SPECTRE sieppaa Emilio Largon (Adolfo Celi) johdolla kaksi atomipommilla varustetun hävittäjäkoneen ja alkaa sen jälkeen kiristämään valtiomahteja iskuilla. James Bond (Sean Connery) lähetetään jäljittämään pommeja Nassauhin, missä Bond tapaa niin Largon kuin tämän suojatin Dominique Dervalinkin (Claudine Auger), joka kantaa myös nimeä Domino. Nassaussa Bond sitten pääsee kuin pääseekin pommien jäljille, mikä tietää monia vetisiä seikkailuja...

Pallosalama oli ilmeisesti 1960-luvun menestynein Bond-elokuva, mutta minun on hivenen vaikeaa nähdä miksi. Tietenkin tähän saattaa vaikuttaa eräänlainen Kultasormi-krapula, mutta minusta Pallosalama on näiden neljän ensimmäisen Bond-elokuvan, jotka olivat nyt katseluvuorossa, joukossa se heikoin lenkki. Ei tämä kyllä läpeensä huono ollut, mutta se jokin tästä puuttui. Ehkä tuo samainen Kultasormi-krapula vaivasi myös niitä miljoonia ihmisiä, jotka Pallosalaman kävivät katsomassa; vai onko pelkkää sattumaa, että 1960-luvun menestynein Bond-elokuva tuli juuri parhaimmaksi Bond-elokuvaksi mainitun 007 ja Kultasormen jälkeen eikä esimerkiksi enää Thunderballin jälkeen?

Jos jälleen aloittaisimme tunnuskappaleesta, joka on tällä kertaa Tom Jonesin laulama Thunderball. Minusta kappale on hyvä, mutta ei yhtä vaikuttava kuin Goldfinger, vaikka pidän Jonesin äänestä enemmän kuin Basseyn. Ihan hyvä tunnusmelodia silti, mutta ei nouse niiden suurimpien Bond-tunnareiden joukkoon.

Itse tarinakaan ei kyllä iskenyt yhtä hyvin kuin aiemmat. Itse elokuva lähtee käyntiin jotenkin hirveän hitaasti ja esimerkiksi pommikoneen sieppaamista käsitellään turhan kauan. Sitten monet vedenalaisista taistelukohtauksista tahtoivat olla jotenkin sekavia, mihin tietysti vaikutti se, että kymmenittäin samannäköisiä sukeltajia otti kymmenistä vastustajan samannäköisistä sukeltajista mittaa (erottamisen helpottamiseksi sentään oli vastapuolilla eriväriset sukelluspuvut). Tähän kun lisää vielä sen, että Bondia ei millään saatu tapetuksi, ei edes Kiss Kiss Clubilla, jossa Bondin saartaneet luopuivat saarrosta, kun he olivat ampuneet väärän henkilön. Uskottavaa... toki! Ei sillä, että Bondien niin uskottavia täytyisikään olla, mutta olisivat voineet edes yrittää ampua uudestaan, niin kohtauksen arvo olisi kohonnut. Kyllähän elokuvan nyt katsoi läpi, eikä tämä sentään läpeensä huonokaan ollut, mutta viihdyttävyydessä hävisi selvästi aiemmille osille.

Lopuksi sitten vielä elokuvan konnista sen verran, että ei näillä oikein ollut samaa vetovoimaa kuin aiemmissa osissa. Largo oli turhan tyypillinen pahis, eikä siten juuri erotu tuhansista muista toimintaelokuvien pääpahiksista. Dominokaan ei yllä Bond-tyttönä samalle tasolle kuin Pussy Galore tai Honey Ryder.

Pisteitä: 2,5/5

torstai 5. helmikuuta 2009

Project 1001, osa 7/1001: 007 ja Kultasormi

Alkuperäinen nimi: Goldfinger
Ohjaus: Guy Hamilton
Käsikirjoitus: Richard Maibaum, Paul Dehn
Pääosissa: Sean Connery, Honor Blackman, Gert Fröbe
Valmistusmaa: Iso-Britannia
Ilmestymisvuosi: 1964


Kolmannessa Bond-seikkailussa James Bond (Sean Connery) pistetään tarkkailemaan Auric Goldfingeriä (Gert Fröbe), suurta kullan salakuljettajaa. Kun Bond tajuaa Goldfingerin huijaavan korttipelissä ja paljastaa tämän apurin Jill Mastersonin (Shirley Eaton), joka antautuu Bondin vieteltäväksi. Kostoksi Goldfinger tapattaa Mastersonin kultamaalilla. Lopulta Bond seuraa Goldfingeriä aina Sveitsiin asti, jossa hän joutuu lopulta Goldfingerin vangiksi, vaan mikäköhän mahtaa olla operaatio Grand Slam?

Ilmeisesti kaikkien aikojen Bond-elokuvana pidetty 007 ja Kultasormi miellytti myös minua paljon. Tässä oli nyt viimeinkin kaikki ne osa-alueet mukana, jotka tekevät Bondista Bondin. Mukaan ovat tulleet muun muassa Q:n laboratorio, muusta elokuvasta irrallinen alkukohtaus sekä nopeat autot ihmevempaimineen; 007 ja Kultasormessa tuo auto on Aston Martin. Tähän kun lisätään aiemmista osista tutut elementit, niin onhan tämä varsin nautittava pakkaus.

Koska Bond-elokuvia arvioitaessa pitää aina ottaa huomioon myös tunnuskappale, niin aloitetaanpas siitä. Goldfinger on ensimmäinen todella mieleen jäävä tunnuskappale, jos ei lasketa mukaan James Bond Themeä, joka kuitenkin kuullaan jokaisessa Bondissa. Katsoin elokuvan eilen, mutta edelleen kykenen tuomaan mieleeni Goldfingerin melodian ja sanat mieleeni ja luulen, että kykenen tekemään niin myös jatkossa. Kuitenkin on myönnettävä, ettei se Shirley Basseyn ääni se kaikkein miellyttävin ole.

Tarina itsessään on suorastaan herkullinen, vaikka ehkä vähän miinusta voisi antaa siitä, että Bond bongasi korttipelikohtauksessa Goldfingerin apurin niin helposti ja kaiken kukkuraksi myös Pussy Galore (Honor Blackman) lankesi Bondin puolelle niin helposti. Muuten saikin nauttia hyvästä juonenkuljetuksesta ja käänne, jossa Bond viettää verrattain ison osan ajasta Goldfingerin vankina, toi elokuvaan selvästi lisää mielenkiintoa, pitkälti siitä syystä, että Goldfinger ainakin eleiltään vaikutti varsin herrasmiesmäiseltä.

Kun vielä otetaan huomioon varsin mehukkaan hahmogallerian, niin saadaan aikaan elokuva, joka ei tosiaan jättänyt kylmäksi. Goldfinger oli mitä loistavin pahis ja hänen apurinsa Oddjob (Harold Sakata) ovat molemmat jääneet Bond-fanien mieliin, eikä syyttä. Niin omaperäisiä hahmoja nämä ovat, varsinkin Oddjob killerihattuineen. Se elokuvan virallinen Bond-tyttö Pussy Galore ei hänkään ollut yhtään hassumpi, vaikka jäikin ehkä vähän karikatyyrimaiseksi.

Se kaikkien aikojen paras Bond-elokuva? En ole tässä kohtaa varma, mutta parhaiden joukossa 007 ja Kultasormi ehdottomasti on.

Pisteitä: 4,5/5

keskiviikko 4. helmikuuta 2009

Salainen agentti 007 Istanbulissa

Alkuperäinen nimi: From Russia with love
Ohjaus: Terence Young
Käsikirjoitus: Johanna Harwood, Richard Maibaum
Pääosissa: Sean Connery, Daniela Bianchi, Pedro Amendáriz
Valmistusmaa: Iso-Britannia
Ilmestymisvuosi: 1963


Toisessa Bond-elokuvassa SPECTRE yrittää saada käsiinsä Lektor-nimistä salauslaitetta Neuvostoliiton lähetystöstä Istanbulissa ja apunaan se käyttää Britannian tiedustelupalvelua, jolle se virittää ansan. Samalla SPECTREn aikeissa on kostaa James Bondille (Sean Connery) tohtori Non kuolema. Bond matkustaa Istanbuliin ja siellä hän saa avukseen SMERSH-agentin Tatiana Romanova (Daniela Bianchi) ja Ali Kerim Bayn (Pedro Amendáriz), mutta kenen haltuun Lektor lopulta jää?

Salainen agentti 007 Istanbulissa jatkaa sarjan ensimmäisen osan viitoittamalla tiellä. Tämä tietää niin takaa-ajoja, seikkailuja, kauniita maisemia ja tietenkin myös kauniita naisia. Nyt oli saatu jo perinteeksi muodostunut alkukohtaus ennen alkutekstejä, joskin lyhyehkö sellainen. Jos From Russia with love -tunnusmusiikista (esittäjä Matt Monro) jotain voi sanoa, niin minusta ihan juuri niin [b]bond[/b] kuin olla ja voi, toisin sanoen melko onnistunut sellainen.

Itse tarinakin oli ihan hyvä sellaisenaan, vaikka mielessä pyörikin koko elokuvan ajan Salaisista kansioista tuttu ilmaisu "Trust No One". Tietenkin oli selvää koko ajan, että Bondin haltuun Lektor jää, jos kenellekään, mutta silti juonenkuljetus oli melko onnistunutta. Suurimpana jännitysmomenttina oli tietenkin se, saako Bond Tatianan pään käännettyä puolelleen vai olisiko Tatiana uskollinen SMERSHille loppuun asti, mutta taitaa olla niin, että Bond-sarjan ollessa vielä näinkin alkutekijöissään Bond-tytöt lankeavat melko vaivattomasti Bondin vieteltäväksi. Takaa-ajoja ja taistelukohtauksia oli myöskin, mutta ehkä Bondin ja Grantin (Robert Shaw) junavaunutaistelua lukuun ottamatta melko lyhyitä sellaisia.

Monia tuttuja Bond-elementtejä oli saatu tähän osaan lisää, kuten juuri SPECTREn näkyvämpi rooli, kissaansa rapsuttava Blofeld (äänenä Eric Pohlmann), joskaan en ole varma, mainittiinko hänen nimeään vielä kertaakaan sekä tietenkin Q (Desmond Llewelyn) agenttileluineen. Itse Connerykin oli saanut hieman lisää särmää Bondin rooliinsa.

Vaikka kuvaus oli hieman terävämpää kuin ensimmäisessä osassa ja Bondiinkin oli saatu lisää sitä "aitoa" Bond-luonnetta, niin silti itse tarina häviää piirun verran edeltäjälleen. Kokonaisuutena kuitenkin varsin toimiva paketti, joka kannattaa katsoa.

Pisteitä: 3,5/5

tiistai 3. helmikuuta 2009

Salainen agentti 007 ja tohtori No

Alkuperäinen nimi: Dr. No
Ohjaus: Terence Young
Käsikirjoitus: Johanna Harwood, Richard Maibaum, Berkely Mather
Pääosissa: Sean Connery, Ursula Andress, Joseph Wiseman
Valmistusmaa: Iso-Britannia
Ilmestymisvuosi: 1962


Ensimmäisessä Bond-seikkailussa Jamaikalla katoaa agentti, joka on tutkinut salaperäisen tohtori Non (Joseph Wiseman) tekemisiä. James Bond (Sean Connery) lähetetään matkaan selvittämään katoamista ja avukseen hän saa CIA:n agentin Felix Leiterin (Jack Lord) ja tämän apulaiset. Jäljet johtavat tohtori Non tukikohtanaan pitämään saareen, jossa Bond kohtaa jo legendaariseksi muodostuneessa kohtauksessa Honey Riderin (Ursula Andress), mutta tohtori No on heidän kannoillaan...

Siitä on todella pitkä aika, kun olen viimeksi katsonut Bondeja Craig-Bondeja lukuun ottamatta ja siten muistikuvatkin ovat näistä vanhemmista Bondeista hyvin hataria. Ensimmäinen huomio, minkä tein, oli se, että Salainen agentti 007 ja tohtori No on selvästi aikansa tuote. Niin erinomainen tunnussävelmä (James Bond Theme) kuin alkuvideokin ovat selviä viitteitä pop-kulttuurista, joka elokuvan tekohetkellä vielä etsi suuntaansa. Kun kuitenkin James Bond Theme ja "pyssynpiippu" olivat mukana, niin olihan niin sanotut Bondin peruselementit hyvin hallussa jo tässä ensimmäisessä Bondissa; joudun toki tunnustamaan, etten tiennyt aiemmin James Bond themen olleen ensimmäisen Bondin varsinainen tunnussävelmä, mutta nyt tiedän senkin.

Itse elokuva taas oli loppujen melko perinteinen seikkailutarina, hyvin toteutettu sellainen kyllä. On sankari, roisto, sankaria sekä tiukkoja tilanteita. Elokuva kuitenkin eteni varsin mallikkaasti eikä tylsistymään ehtinyt päästä missään vaiheessa. En tiedä, kuulostaako tämä hieman oudolta, mutta minä löysin elokuvan kuljennasta hieman vivahteita Hitchcockin suuntaan. Hieman kyllä hämäsi Bondin vankilasellistään karkaamisen helppous, mutta muuten elokuva tarjosikin lähinnä pelkkää positiivista ja sitä katsoi mielellään. Salainen agentti 007 ja tohtori No tarjosi monia Bond-sarjaan liitettyjä ominaisuuksia, mutta luonnollisesti joitakin pieniä asioita jäi vielä tästä ensimmäisestä Bondista puuttumaan. Siitä huolimatta leffa tarjoaa takuuvarmaa viihdettä jokaiselle seikkailusta pitävälle, eikä aika ole juurikaan syönyt elokuvan tehoa.

Pisteitä: 4/5

sunnuntai 1. helmikuuta 2009

Doubt - Epäilys

Alkuperäinen nimi: Doubt
Ohjaus: John Patrick Shanley
Käsikirjoitus: John Patrick Shanley
Pääosissa: Meryl Streep, Philip Seymour Hoffman, Amy Adams
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2008


Eletään vuotta 1964, jolloin kuri oli kouluissa kovaa ja rotuerottelusta ollaan vasta pääsemässä eroon. Katolisen koulun nuori nunna sisar James (Amy Adams) saa viitteitä siitä, että pappi isä Flynn (Philip Seymour Hoffman) on käyttänyt hyväkseen koulun ensimmäistä mustaa oppilasta. Hän kertoo epäilyksistään koulun rehtorille sisar Aloysius Beauvierille (Meryl Streep). Alkaa taistelu oikeudenmukaisuuden puolesta, eikä sisar Aloysius kaihda keinoja saadakseen totuuden selville.

Aloitetaan elokuvan hyvistä puolesta: niin Meryl Streep kuin Philip Seymour Hoffman on rooleissaan hyviä, joskin yleensä niin valovoimainen Streep jää mielestäni hivenen Hoffmanin varjoon, vaikka ihan alussa vierastinkin Hoffmania. Hoffman nimittäin tuntui jotenkin olevan "väärällä areenalla" saarnatessaan kirkossa, mutta kun elokuva eteni, Hoffmankin istui rooliinsa paremmin. Myös sivuosassa ollut Amy Adams oli ihan uskottava, vaikka välillä hänen roolihahmonsa naiivius tuntuikin menevän hieman yli.

Mitä sitten tarinaan tulee, niin ei se kyllä allekirjoittaneeseen kauheasti iskenyt. Vaikka elokuva sijoittuu aikaan noin parikymmentä vuotta ennen omaa syntymääni, niin jotenkin tämä tarina tuntui monin paikoin epäuskottavalta. Tarkoitan sitä, että niin sisar Jamesin naiivi usko kuin sisar Aloysiuksen ajojahdin luonne tuntuivat ylimitoitetulta. Tähän kun lisää vielä Viola Davisin esittämän isä Flynnin "suojatin" äidin reaktio sisar Aloysiuksen epäilyksiin, niin saatiin aikaan keitos, josta puuttui todellisuuden tuntu, mikä söi elokuvan vahvuutta aika paljon. Okei, rotuerottelusta ollaan vasta luovuttu ja rouva Miller haluaa poikansa hyvään kouluun, mutta en silti kyennyt ymmärtämään hänen suhtautumista asiaan.

Doubt on elokuva, josta draamaelokuvien ystävät saattavat todella pitää, mutta tällaiselle "löytöretkeilijälle" elokuva ei tarjonnut niin paljon, kuin olin ehkä etukäteen toivonut.

Pisteitä: 2,5/5