tiistai 27. tammikuuta 2009

Inland Empire

Alkuperäinen nimi: Inland Empire
Ohjaus: David Lynch
Käsikirjoitus: David Lynch
Pääosissa: Laura Dern, Justin Theroux, Jeremy Irons
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2006


Nikki Grace (Laura Dern) tekee paluuta huipulla, kun hän saa tähtiroolin uudesta elokuvasta. Nikki ei aluksi kuitenkaan tiedä, että elokuva on uusintaversio elokuvasta, joka ei koskaan valmistunut, sillä sen tarina pohjautuu puolalaiseen tarinaan, jonka sanotaan olevan kirottu. Elokuvanteon tiimellyksessä Nikki rakastuu vastanäyttelijäänsä Devoniin (Justin Theroux) ja pian Nikki saa huomata, että todellisuus ja taru sekoittuvat keskenään...

Tämä on nyt toinen kerta, kun näen Inland Empiren ja edelleen tämä on yhä yhtä outo. Tämä johtunee kyllä varmaan osittain siitä, että en muista ensimmäisestä katselukerrasta kuin pieniä väläyksiä siellä täältä. Inland Empirea on sanottu Mulholland Driven "sisarteokseksi", mistä minun on vaikeaa sanoa mitään, kun näiden kahden lisäksi en ole tainnut nähdä muita Lynchin tuotoksia Twin Peaksiä lukuun ottamatta. Siten en osaakaan sanoa, mikä on se seikka, mikä tekee juuri Inland Empiresta Mulholland Driven "sisarteoksen". Toki Mulholland Drivessa jo oli Inland Empiren kaltaista surrealismia, mutta siinä, missä Mulholland Drive muodosti pääpiirteittäin melko seurattavan tarinan (loppupuolella vasta alkoi mennä oudoksi), niin Inland Empire ei tunnu olevan mitään muuta kuin surrealismin taidonnäyte.

Ainakin minun oli aika vaikea päästä sisälle tarinaan, mikä söi kyllä jonkin verran katselunautintoa, vaikka sinänsä kiintoisa idea elokuvassa olikin. Tietenkin elokuva on tarkoituksella hyvin vaikeaselkoinen, mistä ei sinänsä pitäisi rokottaa, mutta kun Inland Empire meni siinä vaikeaselkoisuudessa vähän turhankin pitkälle. Tuntui melkein kuin elokuva koostuisi hyvin lyhyistä episodeista, joiden lähes kaikkien päähenkilönä on Laura Dern. Loppupuolella kyllä vähän avattiin näitä juonenkoukeroita, mutta ei mielestäni tarpeeksi. Niistä kuuluisista jäniksistähän minä en sitten sano mitään. Keskivaiheen tienoilla ollut tanssikohtaus kyllä huvitti.

Mutta siinä missä tarina ei saakaan minulta täysiä pisteitä, niin Laura Dern saa. Hän onnistui roolissaan hyvin ja tuntui kuin hän olisi oikeasti ollut "vähän pihalla" tapahtumista. Lisäksi täytyy kehua elokuvan musiikkeja, jotka tekivät tästä elokuvasta äärimmäisen tunnelmallisen ja siten takasi hieman paremman katseluelämyksen. Eihän elokuva huono ollut, mutta niin paljon jäi (tällä katsomiskerralla) auki, etten voi leffaa kokonaisuutena kauheasti kehuakaan. Ehkä seuraavalla katselukerta muuttaa elokuvaa paremmaksi, sillä siihen elokuvalla on kyllä mahdollisuudet.

Pisteitä: 3/5

maanantai 26. tammikuuta 2009

Changeling - Vaihdokas

Alkuperäinen nimi: Changeling
Ohjaus: Clint Eastwood
Käsikirjoitus: J. Michael Straczynski
Pääosissa: Angelina Jolie, John Malkovich, Jeffrey Donovan
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2008


1920-luvun Los Angelesissa Christine Collinsin (Angelina Jolie) poika Walter (Gattlin Griffith) katoaa kesken lauantaipäivän kotoaan. Collins ilmoittaa asiasta poliisille, joka ottaakin pojan etsinnän harteilleen. Viiden kuukauden päästä varaton kulkuri jättää pojan "pantiksi" kuppilaan hakeakseen rahaa, joka myöhemmin ilmoittaa nimekseen Walter Collins. Christinen ja "Walterin" kohtaamisesta tulee mediatapaus, mutta kohtaamisessa Christine huomaa, ettei Walteriksi itseään nimittävä poika olekaan Walter, mutta poliisi ei usko häntä, joten alkaa armoton taistelu oikeuden puolesta, jonka aikana paljastuu myös kaamea surmatapaus....

Verrattuna joihinkin muihin genreihin (kauhu, toiminta, komedia), katson aika vähän draamaelokuvia ja vielä harvemmin käyn katsomassa sellaisia elokuvateatterissa normaaliin hintaan. Draamassa täytyy todella olla jotain koukkua, mikäli minut meinaa saada leffateatteriin asti sitä katsomaan ja sellainen löytyy Changeling -elokuvasta. Tarina on kyllä kiehtova ihan sellaisenaankin, mutta pelkkä tarina itsessään ei ehkä olisi saanut minua katsomaan tätä elokuvaa, ellei tarina olisi totisinta totta. Ajatus siitä, että Yhdysvalloissa on pikeasti voinut tapahtua jotain tällaista, tuntuu niin uskomattomalta, että olihan tämä käytävä katsomassa.

En tiennyt tarinasta etukäteen muuta kuin juuri tämän vaihtojutun - en edes sen päätöstä - ja se yllättikin minut monitahoisuudellaan. Näin nykykatsojan silmin on hyvin vaikea ymmärtää poliisin motiiveja olla uskomatta Collinsia, vaikka tuota ajattelutapaa pohjustettiinkin hyvin (julkisuuskuvan kiillotus). Minä ainakin sain tiukan vaikutelman siitä, että kapteeni Jones (Jeffrey Donovan) todellakin uskoi "Walterin" olevan Walter, eikä vain ollut uskovinaan Christinen vastaväitteistä huolimatta. Muutenkin elokuvan antama kuva tuon ajan naisen asemasta oli varsin karu, mutta varmasti todenmukainen, vaikka naiset olivatkin jo "vapautensa" ansainneet. Murhavyyhti ja sen selvittäminen oli sekin aika kammottavaa (joskin elokuvassa ilmeisesti oli vähän kaunisteltu totuutta tässä asiassa), kun ajatteleekin sitä, että niinkin monta lasta kohtasi tiensä pään...

1920-luvulle sijoittuvaa elokuvaa ei voi arvostella mainitsematta lavastusta. Lavastus oli musta upeaa niin katujen kuin pukujenkin osalta. Pisteet erityisesti siitä, että Jolie oli saatu näyttämään niin ei-joliemaiselta, hyvä jos häntä olisi edes tunnistanut Jolieksi, ellei olisi tiennyt. Los Angelesin kadut puolestaan olivat niin upeasti toteutettuja, että oikein teki mieli päästä tallustelemaan siellä siihen aikaan. Kuitenkin mielessä vähän hiipi ajatus siitä, että olikohan kaupungista sittenkin annettu vähän turhankin siloiteltu kuva.

Kokonaisuutena elokuva oli hieno, koskettava ja surullinen elokuva ja pois salista lähdettyäni mieli oli toisaalta hyvä sen vuoksi, että olin nähnyt hyvän elokuvan, mutta toisaalta aika surullinen sen vuoksi, miten elokuva päättyi. Jollakin tavalla pystyin samaistumaan Christinen tuskaan, vaikken olekaan "mitään muuta" kuin eno; miltäköhän elokuva mahtaa tuntua pienen lapsen äidin silmin katsottuna?

Pisteitä: 4,5/5

sunnuntai 25. tammikuuta 2009

Yes Man

Alkuperäinen nimi: Yes Man
Ohjaus: Payton Reed
Käsikirjoitus: Nicholas Stoller, Jarrad Paul, Andrew Mogel
Pääosissa: Jim Carrey, Zooey Deschanel, Bradley Cooper
Valmistusmaa: Yhdysvallat, Australia
Ilmestymisvuosi: 2008


Carl on yksin asuva mies, jonka elämä on verrattain tylsää. Hän myöntää lainoja pankissa ja vapaa-ajat kuluvat pääasiassa elokuvien parissa. Lisäksi hän laiminlyö ystäviään. Kaikki muuttuu, kun hän tapaa vanhan ystävänsä Nickin (John Michael Higgins), joka alkoi elää täysillä käytyään Yes-seminaarissa, jossa kaikkia kehoitetaan sanomaan kaikelle "Kyllä". Nick houkuttelee Carlin seminaariin, minkä johdosta Carlin elämästä tulee paljon mielenkiintoisempaa. Hän muun muassa tapaa uuden asenteensa ansiosta Allisonin (Zooey Deschanel), jonka kanssa he kokevat jos jonkinlaisia seikkailuja, mutta kannattaisiko ihan kaikkeen kuitenkaan vastata myöntävästi...

Oletteko koskaan halunnut junassa vetää hätäjarrusta vain, koska ette ole tehnyt niin koskaan ennen? Tai liftannut? Tehnyt täysin spontaaneja ratkaisuja, kuten esimerkiksi jäänyt pois junasta vieraalla seudulla hetken mielijohteesta? Minä olen halunnut tätä kaikkea, mutta jättänyt tekemättä niitä vedoten esimerkiksi siihen, ettei niin vaan ole tapana tehdä (ja jos puhutaan hätäjarrun vetämisestä, niin siitä saisi lisäksi sakot). Siksi tässä elokuvassa oli jotain, mihin saatoin samastua, varsinkin, kun Carl oli lisäksi leffojen ystävä. Se ei kuitenkaan tehnyt elokuvasta erityisen hyvää.

Carreyn naamanvääntely tuntui jotenkin vanhalta vitsiltä, ja Carrey itsekin on selvästi vanhentunut Nuijan ja tosinuijan ajoista, jolloin Carreyn maneerit vielä olivat tuoreita. Itse elokuvassa kyllä oli hyvä idea ja se saikin minut hymähtelemään ajoittain. Harmi vain, että toteutus jäi jotenkin puolitiehen, tai sitten minun odotukseni elokuvasta olivat vain liian suuria. Odotin nimittäin vähän Valehtelija, valehtelija -tyylistä elokuvaa, jossa Carl ei kykenisi sanomaan sanaa "Ei", mutta kattia kanssa. Tätä sanaa viljeltiin siellä täällä vähän väliä, mikä vei parhaan terän elokuvasta. Myönnän pitäväni amerikkalaisia jossain määrin vainoharhaisina, mutta elokuvan terroristiepäilyt oli vedetty vain niin yli, ettei se saanut huvittumaan lainkaan. Kokonaisuudessa elokuva oli kyllä ihan pikkuhauska Carrey-leffa, mutta ei sen enempää.

Pisteitä: 2,5/5

Marttyyrit

Alkuperäinen nimi: Martyrs
Ohjaus: Pascal Laugier
Käsikirjoitus: Pascal Laugier
Pääosissa: Morjana Alaoui, Mylène Jampanoï, Catherine Bègin
Valmistusmaa: Ranska, Kanada
Ilmestymisvuosi: 2008


Nuori tyttö Lucie pakenee kiduttajiaan hylätystä tehdasrakennuksesta, jossa häntä on pidetty ja pahoinpidelty vuoden päivät ja hän joutuu psyykkiseen hoitoon. Viisitoista vuotta myöhemmin Lucie (Morjana Alaoui) on päättänyt etsiä kiduttajansa käsiin, jossa häntä avittaa hänen ystävänsä Anna. Lucie tunkeutuu kiduttajiensa asuntoon, jossa hän ampuu niin kiduttajapariskunnan kuin näiden lapsetkin, mutta kuten Lucie ja Anna tulevat huomaamaan, kosto on vasta alkua...

Marttyyrit on sairas elokuva, mutta sitä on hyvin vaikea määritellä, onko Marttyyrit sairas hyvällä vai huonolla tavalla. Minusta se ei ole kumpaakaan, se vaan on (sairas). Toisaalta elokuvassa oli omat heikot hetkensä, mutta sitten taas toisaalta elokuvaa katseli ihan... mielellään? Mielessä kävi kysymys, että kertooko se jotain ihmisestä, jos pitää tällaisesta elokuvasta, mutta en saanut aikaiseksi tyydyttävää vastausta. Marttyyrit kun on tehty tarkoituksella shokeeraavaksi ja kun se siinä jossain määrin onnistui, nin eihän se huono juttu voi olla? Elokuva ei varsinaisesti ollut edes jännittävä, se oli vain... kuten jo monta kertaa olen maininnutkin: sairas.

Tarina alkaa painajaisten ja traumojen kyllästämänä kostotarinana ja lähtee jossain vaiheessa käsittelemään kiduttamista ja sen motiiveja. Vaikka kiduttajien motiivitekijät tuntuvat vähän päälleliimatuilta ja epäuskottavilta, niin itse vuosien vankina pitäminen ja kiduttaminen ei tuntunut lainkaan epäuskottavalta, kun ajattelee viime vuosina paljastuneita tapauksia (Natascha Kampushin tapaus ja Josef Fritzl). Marttyyreissa se kidutus on vain selorganisoidumpaa, mutta se ei tarkoita sitä, ettei tämänkaltainen skenaario jossain määrin voisi tapahtuakin. Elokuvan keskushahmon vaihtaminen kesken elokuvan oli yllättävä, mutta toimiva ratkaisu. Sen sijaan loppuratkaisusta täytyy vähän antaa miinusta. Vaikka sinänsä ymmärrän "pääkiduttajan" tekemän ratkaisun motiivit, niin jotenkin se tuntui mattojen vetämiseltä katsojien alta.

Pisteitä: 3,5/5

perjantai 23. tammikuuta 2009

Twin Peaks - Tuli kulje kanssani

Alkuperäinen nimi: Twin Peaks Fire walk with me
Ohjaus: David Lynch
Käsikirjoitus: David Lynch, Mark Frost, Robert Engels
Pääosissa: Sheryl Lee, Ray Wise, Dana Ashbrook
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1992


Twin Peaks -sarjan jälkeen tullut elokuva Twin Peaks - Tuli kulje kanssani ei ole varsinaisesti jatko-osa, vaan pikemminkin esiosa, sillä elokuvassa käydään tapahtumat läpi ennen Laura Palmerin (Sheryl Lee) murhaa. Elokuvan alussa seurataan FBI-agentti Chet Desmondin (Chris Isaak) ja Sam Stanleyn (Kiefer Sutherland) tutkimuksia Deer Meadow -nimisessä kylässä. Sieltä sitten lopulta siirrytään yksi vuosi eteenpäin ja Twin Peaksiin, jossa seurataan Laura Palmerin elämää tämän viimeisinä elinpäivinä.

Sanottakoon se suoraan: Twin Peaks -sarja on mielestäni mestariteos, vaikka sarjan lopussa vähän mentiinkin sivupoluille (silti minua miellyttäen). Niinpä olinkin odottanut tämän elokuvan näkemistä kuin kuuta nousevaa, vaikka rehellisesti sanottuna en odottanut etukäteen elokuvalta kovin kummoista katsomiskokemusta. Omaksi onnekseni olin kuitenkin väärässä: Twin Peaks - tuli kulje kanssani on ehdottomasti katsomisen arvoinen elokuva kaikille Twin Peaksin ystäville.

Aloitetaan nyt niistä huonoista puolista. Alku oli vähän tylsähkö, kun oltiin jossain muualla kuin itse Twin Peaksissä, mutta silti elokuvan kannalta mielestäni melko oleellinen osa elokuvan kokonaisuutta. Lisäksi joidenkin näyttelijöiden poissaolo (etunenässä Piper Laurie) hieman, siis vain hieman, tuntuikin ikävältä, mutta sekin on aikalailla ymmärrettävää näinkin ison produktion ollessa kyseessä. Ehkä kuitenkin ikävintä näyttelijäkaartissa oli se, että Donnan näyttelijä oli vaihtunut, mutta tämäkin oli melko pieni paha.

Tähän elokuvan huonot puolet sitten jäävätkin. Kun siirrytään Twin Peaksiin ja tuttuakin tutumpi Falling, jonka kyllä odotin soivan jo heti elokuvan alussa, alkaa soida, niin heti tuli vahva tunne siitä, että nyt on palattu "kotiin", sillä elokuvan tunnelma oli juuri niin twinpeaksimäinen kuin sen kuuluikin olla kaikessa hyytävyydessään. Elokuva oli juuri sopivalla tavalla kiero kuvatessan Lauraa tämän viimeisinä elinpäivinä. Niin kiltin tytön tuntuinen Laura on kaikkea muuta kuin kiltti, minkä toki me Twin Peaksin ystävät jo tiesimmekin, ja näitä Lauran seikkailua painajaisista ja huumeista lähtien siivitetään mitä kiehtovasti ahdistavalla tunnelmalla läpi elokuvan. Vaikka elokuvan loppu olikin tiedossa jo heti sen alkaessa, niin silti lopusta muodostui se todellinen kliimaksi tälle elokuvalle.

Mitä tulee siihen kysymykseen, voisiko elokuvan katsoa sellaisenaan näkemättä sarjaa, niin vastaisin kyllä ei. Tietenkin Lynch on niin sanotusti täysin omassa kastissaan ja siten Twin Peaks - Tuli kulje kanssani -elokuvaa voisi pitää vain "taas yhtenä Lynchina" kaikkine outouksineen, mutta kyllä mielestäni tunnelmasta menettää jonkin verran, jos ei tiedä sarjan tapahtumia eikä siten tunne etukäteen hahmojakaan. Oikeastaan samasta syystä en suosittelisi katsomaan tätä myöskään sarjan johdannoksi ainakaan ensimmäisellä katselukerralla, sillä siinä tapauksessa itse sarja saattaisi menettää jonkin verran parasta tenhoaan. Eli vaikka Twin Peaks - Tuli kulje kanssani onkin Twin Peaksin esiosa, suosittelen ensin viehättymään itse sarjasta ja sen jälkeen vasta tästä elokuvasta.

Pisteitä: 4/5

keskiviikko 21. tammikuuta 2009

Project 1001, osa 6/1001: The Rocky Horror Picture Show

Alkuperäinen nimi: The Rocky Horror Picture Show
Ohjaus: Jim Sharman
Käsikirjoitus: Jim Sharman, Richard O'Brien
Pääosissa: Tim Curry, Susan Sarandon, Barry Bostwick
Valmistusmaa: Iso-Britannia, Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1975


Kihlaparin Janetin (Susan Sarandon) ja Bradin (Barry Bostwick) auto hajoaa keskellä metsää myrskyisenä iltana ja he lähtevät etsimään puhelinta läheisestä kartanosta. Päästyään kartanoon sisään Janet ja Brad huomaavat siellä majailevan vähän... noh, omituista sakkia ja omituisin kaikista on kartanon herra tohtori Frank-N-Furter (Tim Curry). Tämän porukan seurassa Janet ja Brad viettävät mitä unohtumattomimman illan, josta ei yllätyksiä puutu. Tätä kaikkea siivittävät hulvattomat musiikkiesitykset ihan niin kuin kunnon musikaalin pitääkin.

En ole musikaalien suurin ystävä, mutta löytyy siltäkin suunnalta ihan hyviä tuotoksia, kuten Mamma Mia! (musiikkihan siinä on parasta) ja tämä eilen katsomani The Rocky Horror Picture Show. Jo ajatus kauhumusikaalista tuntuu niin hulvattomalta, että kun sai aivonsa käännettyä jo alkajaisiksi narikkaan, sai nauttia aikamoisesta showsta jo heti alusta alkaen ja siinä vaiheessa, kun Tim Curryn esittämä tohtori Frank-N-Furter tuli ruutuun, niin elokuva lähti ihan uusiin ulottuvuuksiin.

Elokuvan tärkein anti oli musiikki ja siinä oli onnistuttu pääosin ihan hyvin. Päällimmäisenä mieleen jäivät kappaleet Sweet transvestite, Science Fiction/Double Feature, Planet, Schmanet, Janet. Ei sillä, olihan elokuvassa muutamia sellaisiakin kappaleita, joista en juuri pitänyt, mutta kokonaisuudessa jäätiin kuitenkin selvästi plussan puolelle. Puitteet olivat elokuvassa myöskin kunnossa, niin kuin kunnon musikaalissa pitääkin, mutta kyllä mä silti olisin vähän enemmän odottanut tarinalta. Ei sillä, etteikö esimerkiksi elokuvan loppu olisi minulle kelvannut, vaikka itse olisin ehkä päättänyt tarinan vähän toisin, mutta tarina oli kyllä vähän turhan heppoinen, jopa musikaaliksi ja jos minulta kysytään, niin olisi saanut olla myös vähän pidempikin. Kuitenkin elokuvan parissa viihtyi hyvin sen reilun puolitoistatuntisen, eikä tämä tylsäksi jäänyt.

Tärkein mittari minusta musikaalielokuvien hyvyydessä on se, että jättääkö musikaali toivomaan teatteriversion näkemistä ja kyllä: The Rocky Horror Picture Show sai minut toivomaan teatteriversiota ja varmasti menen katsomaan, jos sellaista täällä Pohjolan perukoilla joskus tehtaillaan.

Pisteitä: 3,5/5

tiistai 20. tammikuuta 2009

Cat o' Nine Tails

Alkuperäinen nimi: Il Gatto a nove code
Ohjaus: Dario Argento
Käsikirjoitus: Dario Argento, Luigi Collo, Dardano Sacchetti
Pääosissa: James Franciscus, Karl Malden, Catherine Spaak
Valmistusmaa: Italia/Ranska/Länsi-Saksa
Ilmestymisvuosi: 1971


Geenitutkimuslaitos Instituutissa tapahtuu murtoyritys ja sokea ex-lehtimies Franco Arno (Karl Malden) kiinnostuu tapauksesta ja alkaa selvittämään tapahtumien kulkua toisen lehtimiehen Carlo Giordanin (James Franciscus) kanssa. Tutkinnan edetessä asioista jotain tietävät saavat vähitellen surmansa, sillä joku vaanii taustalla ja lopulta vaara kohdistuu myös Arnon veljentyttäreen Loriin.

Cat o' nine tails oli ihan hyvä elokuva, jos sitä ajatteli trillerinä eikä kauhuna, jollaiseksi dvd-kotelo elokuvan genren määritteli. Kauhuelementtejä tässä kyllä oli joitakin, mutta vajaa kaksituntisessa elokuvassa ne jäivät kyllä niin vähäisiksi, ettei tätä tahdo hyvälläkään tahdolla kutsua kauhuelokuvaksi.

Elokuva itsessään oli ihan mukavaa kauraa ja itsekin mietin syyllistä kauan, sillä se olisi loppujen lopuksi voinut olla melkein kuka tahansa. Saipahan elokuva myös minut harhautettua ainakin kerran, ellei kahdestikin. Giordanin ja Arnon tutkimuksia seurasi ihan mielellään, vaikka tarina ei sinänsä kovin omaperäinen ollut, jos sellaiseksi ei laskettu Arnon sokeutta. Ne muutamat kauhuelementit (tappajan vaanimiset) tarjosivat nekin ihan kivan lisän elokuvalle. Loppu oli ehkä vähän tönkkö, mutta muuten elokuvan aikana ei päässyt tylsistymään, joskaan ei se kyllä tarjonnut myöskään mitään oleellisesti uutta.

Pisteitä: 3/5

maanantai 19. tammikuuta 2009

Perjantai 13. päivä, osa 8

Alkuperäinen nimi: Friday the 13th Part VIII: Jason takes Manhattan
Ohjaus: Rob Hedden
Käsikirjoitus: Victor Miller, Rob Hedden
Pääosissa: Jensen Daggett, Scott Reeves, Kane Hodder
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1989


Kahdeksannessa Perjantai 13. päivä -elokuvassa kaksi opiskelevaa nuorukaista laskee huviveneensä ankkurin Crystal Lakelle ja kuinkas ollakaan samalla sattuvat vapauttamaan Jasonin ja Jason kiittää kauniisti tappaen nämä molemmat. Seuraavana aamuna starttaa kouluretki, jossa edellä mainittujen nuorten piti olla mukana, laivalla kohti New Yorkia ja Jason lähtee jäniksenä mukaan ja pian on taas verijuhla valmiina alkamaan.

Oi kuinka olinkaan pohtinut Jasonin Manhattanin reissua siitä lähtien, kun näin elokuvan nimen. Kun nyt kuitenkin ottaa huomioon Manhattanin suuruuden, väenpaljouden sekä Jasonin olemuksen, niin tällä elokuvalla olisi ollut mahdollisuus vaikka mihin, mutta ei. 2/3 elokuvasta kuluu tiukasti laivaillessa ja sitten viimeisen puolen tunnin aikanakin pääasiassa satamakujilla, vaikka ihan lopussa päästään aina metrotunneleihin asti, jossa Jasonia ei tosin tunnu kiinnostavaan ketkään muut kuin Crystal Laken teinit. Loppuratkaisu oli taatusti erilainen kuin muissa sarjan osissa, vaikka Jason jälleen saakin turpaansa, mutta en nyt osaa sanoa, onko se hyvä juttu. Muutenkin koko tarina herätti vähän ristiriitaiset fiilikset. Ei tämä niin huono ollut kuin muutamat sarjan edelliset osat, mutta toisaalta olen tyytyväinen siitä, että tämä jää tällä erää viimeiseksi Perjantaiksi, kun ne pari viimeistä jatko-osaa vielä puuttuvat. Tapporalli toki jatkui aikalailla samoin kujein kuin ennenkin, mitä nyt Jason tuntui pystyvän liikkumaan välillisesti valonnopeudella, mutta jotenkin Jasonin kulkeutuminen New Yorkiin oli tehty vähän väkinäisesti.

Pisteitä: 2/5

Viidennen kolonnan mies

Alkuperäinen nimi: Saboteur
Ohjaus: Alfred Hitchcock
Käsikirjoitus: Peter Viertel, Joan Harrison, Dorothy Parker
Pääosissa: Robert Cummings, Priscilla Lane, Otto Kruger
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1942


Kinoklassikossa nähdyssä Viidennen kolonnan miehessä Barry Kane (Robert Cummings) menettää ystävänsä tehdaspalossa, joka paljastuu sabotaasiksi. Kanea syytetään ystävänsä murhasta ja sabotoijaksi, joten hän joutuu pakenemaan virkavaltaa ja etsimään oikean syyllisen itse saadakseen maineensa puhdistetuksi. Matkallla hän tutustuu niin avuliaaseen rekkakuskiin kuin myös epäuskoiseen naiseen (Priscilla Lane), jotka auttavat häntä karistamaan vainoojansa.

Juoni oli siis aika perinteistä Hitchcockia. Tarinassa oli kuitenkin sen verran koukkua, että elokuvan jaksoi katsoa loppuun asti. Myönnän kyllä, että vähän jäi epäselväksi konnien todelliset motiivit, mutta eipä se juurikaan haitannut, kun muuten tarinassa riitti ytyä. Jotenkin en vain tykkää elokuvassa käytetyn kaltaisista lopuista eli heti kun mies on pelastunut pahasta paikasta turvaan naisen ollessa siinä vieressä, tulee loppuruutu eteen. No, tästä ei voi paljon pisteitä verottaa, kun kerran aika tyypillinen lopetus tuon ajan elokuville, mutta jotenkin sitä kaipaisi jonkinlaista loppuselvitystä tai vastaavaa. Barry ja Priscilla olivat rooleissaan ihan hyviä, mutta kyllä Otto Krugerin roolisuoritus Charles Tobinina jäi parhaiten mieleen.

Pisteitä: 3,5/5

sunnuntai 18. tammikuuta 2009

Project 1001, osa 5/1001: Avain pakoon

Alkuperäinen nimi: Shawshank Redemption
Ohjaus: Frank Darabont
Käsikirjoitus: Frank Darabont
Pääosissa: Tim Robbins, Morgan Freeman, Rob Gunton
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1994


Tammikuun WANHAna* katsomani Avain pakoon kertoo Andy Dufresnestä (Tim Robbins) joka tuomitaan kahdeksi elinkautiseksi vankilaan. Sinne päästyään hän tutustuu Redinä tunnettuun mieheen (Morgan Freeman), jolla on kykyä järjestää erinäistä kamaa sisään. Elokuva kuvaakin näiden kahden miehen ystävyyttä vankilassa ja erityisestii Andyn välillä rankaksikin käyvää selviytymistaistelua siellä kolmella eri vuosikymmenellä, joiden aikana Andy tajuaa vankilan henkilöstön mädännäisyyden ja käyttää sitä hyväkseen, vaan miksiköhän Andy halusi itselleen Rita Hayworthin julisteen?

Rakkaalla elokuvalla on monta nimeä ja tätäkin elokuvaa on markkinoitu yhdellä jos toisella nimellä. Se ei poista sitä tosiasiaa, että Avain pakoon on erittäin loistava elokuva ja ehkä se kaikkien aikojen suosikkini King-filmatisoinneista Stand by me - Viimeisen kesän lisäksi ja kolmantena suosikkinani olisi vielä Vihreä maili. Mistäköhän johtuu, että tällaisen King-fanin mielestäni ne nimenomaan parhaimmat King-filmatisoinnit löytyvät nimenomaan draaman puolelta?

Elokuvan tarina on uskomattoman hieno, enkä luultavasti tule koskaan kyllästymään tähän. Tarinaa seurataan niin läheltä Andya ja Rediä, että kyllästymään ei pääse missään vaiheessa. Tarinan vahvuuden taustalla onkin nimenomaan se, että tämä on niin henkilövetoinen elokuva. Andyyn kykenee samaistumaan ja sitä kävi itsekin mielessä elokuvan aikana, miten moisessa loukossa selviäisi itse menettämässä järkeään, varsinkin, jos on samassa tilanteessa kuin Andy; syyttömänä. Tim Robbins ja Morgan Freeman ovat aivan loistovalintoja rooleihinsa ja heidän kemiansa pelaavat hyvin yhteen. Heidän läheinen kaverisuhteensa on juuri se, mikä tekee tästä niin loistavan elokuvan ja Freeman kertojaäänenä vain korostaa sitä.

Elokuva, joka kaikessa rankkuudessaankin jättää lopulta hyvän mielen. Mestariteos.

Pisteitä: 5/5

*Käytän termiä WANHA kuvaamaan elokuvia, jotka olen katsonut omistamiltani dvd-levyiltä ennen tämän blogin aloittamista, ja jotka siten katson uudelleen, jotta voisin pistää niistä arvostelut tänne ja pyrin katsomaan ainakin yhden tällaisen WANHAn per kuukausi kuten kerroin Project 1001 -esittelyviestissäni. Aluksi WANHAt tulevat keskittymään 1001 elokuvaa -kirjassa oleviin elokuviin, mutta jossain vaiheessa pääsen arvioimaan myös niitä vähemmän klassikkoaseman omaavia elokuviani.

Perjantai 13. päivä, osa 7

Alkuperäinen nimi: Friday the 13th Part VII: The New Blood
Ohjaus: John Carl Buechler
Käsikirjoitus: Manuel Fidello, Daryl Haney
Pääosissa: Kane Hodder, Lar Park-Lincoln, Kevin Spirtas
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1988


Seitsemännessä Perjantai 13. päivä -elokuvassa mielisairaalassa ollut Tina (Lar Park-Lincoln) palaa Crystal Lakelle vuosia sen jälkeen, kun hänen isänsä on hukkunut siellä, mistä Tina syyttää itseään. Hänen kanssaan järvelle tulee niin hänen äitinsä (Susan Blu) kuin hänen psykiatrinsakin (Terry Kiser), jolla tosin on omat suunnitelmansa Tinan ja hänen psykokineettisten(!) voimien varalle. Tina vapauttaakin voimillaan Jasonin ja kohta ovat vaarassa niin hänen seurueensa kuin naapurissa syntymäpäiväjuhlia järjestävät nuoretkin...

AARGH! Siinä päällimmäiset fiilikset tästä tarinasta. Luulin jo, että hyvän kuudennen osan jälkeen sarja lähtee uuteen nousuun, mutta ei sitten. Oikeasti: Psykokineettiset voimat, joilla herätetään Jason eloon. Yeah right! Nyt mentiin oikeasti tarinan osalta sieltä matalimmillaan olevan aidan kohdalta. Tarina oli täysin yllätyksetön aina antikliimaksiseen loppuun asti. Nyt sentään Jasonin uhrit yrittivät paikoittain karkuun, eikä jäänyt vain huutamaan paikalleen, mutta muuten nuokin meni aika vanhan kaavan mukaan ja sitä uutta kaavaa edustanut Tinan yliluonnolliset voimat ampuivat yli kunnolla. Pientä jännitystä elokuva sai kyllä pidettyä yllä, mistä elokuva ansaitsee sen ainoan plussan.

Pisteitä: 1,5/5

perjantai 16. tammikuuta 2009

Beverly Hills 90210 - 5. kausi

Alkuperäinen nimi: Beverly Hills 90210 - Season 5
Ohjaus: Jason Priestley, Daniel Attias, Chip Chalmers, ym.
Käsikirjoitus: Darren Star, Jessica Klein, Steve Waserman, ym.
Pääosissa: Jason Priestley, Jennie Garth, Tori Spelling
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1994-1995


Beverly Hills sai heti alkuun uuden asukkaan, Brandonin (Jason Priestley) lapsuudenystävän Valerie Malonen (Thiffani Thiessen), joka muuttaa Brendanin tyhjäksi jättämään huoneeseen. Brandonin ja Kellyn (Jennie Garth) suhde kukoistaa, mikä ei miellytä Dylania (Luke Perry). Näistä asetelmista lähdetään Beverly Hills 90210:n viidennelle kaudelle ja Valerien lisäksi uutena kasvona nähdään Donnan poikaystävä Ray Pruit (Jamie Walters). Myös neljänneltä kaudelta tuttu Clare Arnold (Kathleen Robertson) nousee käytännössä päähenkilöiden joukkoon, vaikka häntäkään ei vielä nähdä alkuteksteissä. Kauden loppupuolella puolestaan jätetään hyvästit Andrea Zuckermanille (Gabrielle Carteris) perheineen sekä Brandonin vanhemmille (James Eckhouse ja Carol Potter).

Kauden aikana muun muassa pyritään koulun hallituksen puheenjohtajaksi, sotkeudutaan huumeisiin, avataan yökerhoa, jäädään tulipalon vangiksi ja tietenkin selvitellään ihmissuhdekoukeroita vaihtelevin tuloksin. Mennäänpä yhdessä jaksossa jopa katsomaan Rolling Stonesia. Sellaista aika perusmeininkiä, mitä tulee näihin nuorisodraamasarjoihin, mutta kun se tehdään ammattilaisten voimin, niin kyllähän sarjan fani tätäkin kautta katsoo ihan mielellään. Ihan samaa otetta ei olekaan kuin sarjan aiemmissa kausissa. Valerie on kyllä kuulunut mun suosikkihahmoihini aina, joten olikin aika saada se sarjaan. Mitä pidemmälle sarja etenee, sitä vähemmän minä muistan itse tapahtumia aiemmilta katselukerroilta, mutta tällä kaudella niitä oli vielä joitakin: tulipalo, Andrean lähtö (joskin olin sijoittanut sen aikoinaan neljännelle kaudelle), Valerie, Ray, Allisonin vierailu Kellyn luona ja sen sellaista, mutta ei se katsomiskokemusta haitannut, kun kerran nämä tyypit on niin kivakkeita (draamasarjan henkilöiksi). Klaffivirheitä ja mikrofoneja näkyi vähän turhankin usein, mutta nämä nyt on näitä tyypillisiä tv-sarjojen ongelmia, josta ei voi silleen rokottaa. Kokonaisuudessaan viides kausi siis oli ihan hyvä, josta varsinkin sarjan fanien luulisi pitävän, vaikka hahmot ovatkin selvästi aiempaa aikuisempia ja aikuisempia ovat siten myös ongelmat.

Pisteitä: 4/5

Perjantai 13. päivä osa 6

Alkuperäinen nimi: Jason Lives: Friday the 13th Part VI
Ohjaus: Tom McLoughlin
Käsikirjoitus: Tom McLoughlin
Pääosissa: Thom Mathews, Jennifer Cooke, David Kagen
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1986


Kuudennessa Perjantai 13. päivä -elokuvassa palataan Crystal Lakeen, jonka nimeksi on vaihtunut Forest Green, sillä sen asukkaat haluavat unohtaa menneisyyden kauhut kokonaisuudessaan. Kaikki eivät silti kykene unohtamaan, sillä parista aiemmasta osasta tuttu Tommy (Thom Mathews) palaa yöaikaan kylään varmistuakseen, että Jason (C.J. Graham) todellakin makaa haudassaan. Niinpä hän kaivaa haudan esiin ja tekee siinä suunnattoman virheen...

Olin jo puolivakavissani harkinnut, että sen jälkeen kun olen saanut kahdeksannenkin osan katsottua, katsoisin vielä kerran ensimmäisen osan ihan vain nähdäkseni, kuinka hyvältä se nyt vaikuttaa näiden selvästi huonompien jatko-osien jälkeen. Kuudennen osan katsottua tulin sitten siihen tulokseen, ettei sille ole tarvetta, sillä kuudes osahan oli varsin mallikas elokuva, joka olisi toiminut melkein omana elokuvanaankin.

Jo alkukohtaus antoi osviittaa siitä, että nyt ollaan näkemässä tutunoloista kauhua selvästi ammattitaitoisemmin tehtynä ja pidänkin itse asiassa tätä alkukohtausta tähän mennessä sarjan parhaana, ensimmäinen osa mukaan luettuna. Muutenkin itse tarinaan oli tällä kertaa panostettu aiempia jatko-osia enemmän, sillä nyt tarinalla oli selvä alku (Jasonin haudan kaivaminen esiin ja siten hänen henkiinherätys) ja suunta (paluu Camp Bloodiin, jolla silläkin oli uusi nimi, Camp Forest Green). Tietenkin matkalla tuntui olevan paljon päämäärätöntä teurastusta, mutta ei tältä elokuvasarjalta nyt sentään liikoja voi toivoa. Jännitystä kuitenkin piisasi loppuun asti ja jännitystä oikeastaan lisäsi entisestään Camp Bloodin lapset, kun sitä oikeasti mietti, että olisiko tuotantoyhtiöllä pokkaa tapattaa lapsia.

Yksi asia, mistä täytyy oikein erikseen mainita, on Jasonin voimat. Toki aiemmissakin osissa Jasonilla on ollut verrattain yli-inhimilliset voimat, mutta tässä mentiin selvästi yli. Toisaalta sitten taas jos vastapuolena oli yksi elokuvan pääosan esittäjistä, Jasonilla tuntui olevan voimaa paljon vähemmän, mutta jos tämän kykeni antamaan anteeksi, sai nauttia ihan hyvästä kauhupätkästä.

Pisteitä: 3/5

tiistai 13. tammikuuta 2009

Perjantai 13. päivä, osa 5 - Uusi alku

Alkuperäinen nimi: Friday the 13th: A New Beginning
Ohjaus: Danny Steinmann
Käsikirjoitus: David Cohen, Martin Kitrosser, Danny Steinmann
Pääosissa: John Shepherd, Melanie Kinnaman, Shavar Ross
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1985


Neljännestä Perjantai 13. päivä -elokuvasta tuttu Tommy pääsee kymmenen vuotta nelososan tapahtumien jälkeen vapaaksi mielisairaalasta... osittain, sillä hänet viedään eräänlaiselle väliasemalle vapauteen; metsätilalle, jossa on muitakin oikeaan elämään totuttautuvia nuoria. Tilalla tapahtuu surma, josta käynnistyy uusi murha-aalto ja näyttäisi siiltä, että Jason on jälleen liikkeellä...

TISSIT! Siinä lienee syy, miksi Perjantai 13. päivän viidennessä osassa ollaan vasta sarjan puolivälissä. En näe juuri muuta syytä sille, miksi väkeä olisi mennyt elokuvateattereihin siinä määrin, että sarjaa olisi jatkettu enää tämän osan jälkeen, sen verran tylsä osa tämä oli. Okei, uusi ympäristö ja uudenlainen loppuratkaisu, mutta silti: tästä puuttui kaikki jännitys. Murhaleikki kuitenkin jatkui samaan tapaan kuin aina ennenkin eli miestä ja naista kaatui kuin heinää ja kuolleita ehtii kertyä lukuisia ennen kuin tulee ensimmäinen edes vähän puolustuskykyä osoittava hahmo eteen. Junttiäidin ja -pojan kuolema kyllä oli ihan mieleen. Pointsit myöskin siitä, että aiemmista jatko-osista tutut kertaukset oli unohdettu ja keskitytty alusta asti tähän päivään. Myönnän myös yllättyneeni hiukan, sillä arvelin läpi elokuvan Tommyn olleen "Jason", mutta näin ei sitten ollutkaan. Näistä viimeksi mainittujen asioiden lisäksi paljon muuta hyvää en tästä osasta osaa sanoa.

Pisteitä: 1,5/5

maanantai 12. tammikuuta 2009

Perjantai 13. päivä, osa 4

Alkuperäinen nimi: Friday the 13th: The Final Chapter
Ohjaus: Joseph Zito
Käsikirjoitus: Barney Cohen, Bruce Hidemi Sakow, Martin Kitrosser ym.
Pääosissa: Kimberly Beck, Eric Anderson, Corey Feldman
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1984


Neljännessä Perjantai 13. päivässä Jasonia viedään kolmannen osan tapahtumien jälkeen ruumishuoneelle, mutta hänpä ei olekaan täysin kuollut, vaan hän pakenee ruumishuoneelta jättäen jälkeensä pari ruumista. Hän suuntaa kulkunsa takaisin Crystal Lakelle, johon tulee jälleen uutta nuorisoa sekä kakkososassa kuolleen Sandran veli Rob (Eric Anderson) ja pian on verikarkelot taas valmiina alkamaan...

Umpisurkeahkon kolmannen osan jälkeen päästään sarjan neljännessä osassa hieman lähemmäksi sarjan perusasioita. Esimerkiksi jo tutuksi tullut alun kertaus oli nyt ensimmäisen kerran koostettu ihan siedettävällä tavalla. Lisäksi nyt jätetään turhat taustatarinat pois ja keksitytään nykyisyyteen; Robin sukulaisuussuhde kakkososan Sandraankin käsitellään tyyliin yhdellä virkkeellä. Tarinassa oli muutenkin vähän enemmän potkua kuin kolmannessa osassa, vaikkei ihan kakkososan tasolle päästä. Itse Jasonin tapot olivat sitä samaa perushuttua kuin aiemmissakin osissa, mutta tarina sen ympärillä oli paikoin ihan kiinnostava, vaikkei yllätyksiä juuri tarjonnutkaan. Loppu jätti kyllä vähän kysymyksiä lähinnä Tommyn (Corey Feldman) osalta ja toisaalta toivon, että sarjan viidennessä osassa palattaisiin hänen osaltaan asiaan.

Pisteitä: 2/5

Ulkomaankirjeenvaihtaja

Alkuperäinen nimi: Foreign Correspondent
Ohjaus: Alfred Hitchcock
Käsikirjoitus: Charles Bennett, Joan Harrison, James Hilton ym.
Pääosissa: Joel McCrea, Laraine Day, Herbert Marshall
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1940


Euroopassa edetään sotauhan varjossa ja Yhdysvalloista sinne lähetetään paikallistoimittajasta ulkomaankirjeenvaihtajaksi ylennetty John Jones (Joel McCrea). Suuri rauhanliike on ajamassa läpi yhteistä julistusta, kunnes liikkeen johtajiin kuuluva Van Meer (Albert Bassermant) murhataan. Jones näkee tämän ja pääsee suuren jymyuutisen jäljille, mutta samalla joutuu itse suureen vaaraan.

Yle Teeman Kinoklassikko-paikalla nähty Ulkomaankirjeenvaihtaja on Hitchcockin ensimmäisiä Hollywood-tuotoksia ja sellaisenaan ihan pätevä. Juoni etenee ihan mallikkaasti eteenpäin, varsinkin jos pystyy antamaan jokseenkin epäuskottavan sankaritoimittajan hahmon. Tarina on täynnä jännitystä ja yllättäviä tilanteita. Esimerkiksi yhdestäkään hahmosta ei voinut varmasti sanoa pitkään aikaan, kummalla puolella he niin sanotusti pelasivat, mikä lisäsi katselunautintoa entisestään. Mikään mestariteos Ulkomaankirjeenvaihtaja ei ole, mutta aika perusvahva Hitchcock kuitenkin.

Pisteitä: 3,5/5

sunnuntai 11. tammikuuta 2009

Perjantai 13. päivä, osa 3

Alkuperäinen nimi: Friday the 13th Part 3
Ohjaus: Steve Miner
Käsikirjoitus: Martin Kitrosser, Carol Watson, Ron Kurz ym.
Pääosissa: Dana Kimmel, Paul Kratka, Nick Savage
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1982


Kakkososan tapahtumista on kulunut vain päivä, joten Jason on edelleen vapaana ja Crystal Lakella ollaan kauhuissaan. Samana päivänä pari vuotta aiemmin Jasonin kynsiin joutunut Chris (Dana Kimmel) palaa Crystal Lakelle ystäviensä kanssa, mikä tietenkin tietää taas aikamoisia murhakekkereitä. 

Minulla on vielä katsomatta viisi ostamaani Perjantai 13. päivän jatko-osaa (plus pari ei-ostettua), mutta tämä sarjan kolmas osa latisti niiden katseluintoa selvästi. Perjantai 13. päivä, osa 3 oli nimittäin huono aikalailla kaikin osin. Lähdetään alusta, ihan alusta. Elokuvan ensimmäiset viisi minuuttia keskityttiin kertaamaan kakkososan tapahtumia, mutta tämähän ei ollut uusi juttu, sillä näin tehtiin jo toisessa osassa. Ongelmana vain oli se, että kolmososan kertauksella ei ollut mitään tekemistä tämän osan kanssa; kakkosen kertaus sentään oli sidottu Alicen uniin, vaikka toki hänenkin roolinsa jäi siihen alkuun. Tämän jälkeen käytettiin kymmenen minuuttia siihen, että seurattiin elokuvan päätarinalle täysin turhaa pariskunnan lahtausta ja yhteys päähenkilöihin se, että päähenkilöt ajoivat ohi, kun ruumiita lastattiin autoihin. Jee! 

Niin, sitten se "päätarina". Chris siis oli jäänyt Jasonin vangiksi pari vuotta aiemmin, mutta muistaa vain vangitsemisen ja sen, kuinka herää sairaalasta. Okei. Ihan kiinnostava lähtöasetelma. Ongelma vain on, ettei tätä taustatarinaa hyödynnetä kuin sen kertomiseen, miksi Chris ylipäätään palasi Crystal Lakelle ("Olen mä tarpeeksi vahva voittaaksen pelon") ja aika lopussa, jossa Chris tunnistaa Jasonin. Tunnistaminen ei kuitenkaan johda sen suurempaan dramatiikkaan. Kokonaan selvittämättä jää, mitä Chrisille tapahtui Jasonin kynsissä ja miten hän selviytyi sairaalaan. Sen sijaan keskitytään jopa Perjantai 13. päivä -asteikolla täysin päättömään lahtaukseen yksi teini kerrallaan. Tarinaan tuotiin mukaan jopa muutama jenginuori vain, jotta murhakarkeloiden aloitus niinkin aikaisessa vaiheessa voitaisiin perustella jotenkin. Suurin osa päähenkilöistä ei edes kohtaa näitä jengiläisiä missään vaiheessa ja jos kohtaa, niin korkeintaan kuolleena. Todella tarpeellisia hahmoja siis olivat elokuvan kannalta ja ovat hyvä esimerkki siitä, miksi tätä elokuvaa ei kannata katsoa. Elokuvahan tuotiin markkinoille aikansa 3D-tekniikalla ja ilmeisesti kunnon tarina sai jälleen kerran väistyä 3D-tekniikan tieltä. 

Pisteitä: 1,5/5

perjantai 9. tammikuuta 2009

Perjantai 13. päivä, osa 2

Alkuperäinen nimi: Friday the 13th Part 2
Ohjaus: Steve Miner
Käsikirjoitus: Victor Miller, Ron Kurz
Pääosissa: Amy Steel, John Furey, Kirsten Baker
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1981


On kulunut viisi vuotta, kun Mrs. Voorhees lahtasi porukkaa Camp Crystal Lakella tai Camp Bloodissa, kuten paikalliset leiriä kutsuvat. Tapahtuman jälkeen Kristallijärvi ei ole oikein kerännyt väkeä, mutta nyt sinne säntää taas uusi leiriporukka, joskaan ei Camp Bloodiin. Illan tullen osa väestä lähtee viihteelle ja leirille jääneet nuoret saavat odottamattomia vieraita, vaan kenestä tällä kertaa?

Perjantai 13. päivä, osa 2 pääsi yllättämään minut toden teolla, eikä todellakaan huonoudellaan, kuten Painajaisen Elm Street 2. Minä kun olin tähän asti kuvitellut, että Jason olisi sellainen pikkuskidi, jollaisena hän hukkuikin, mutta ei näköjään sitten. Kakkososaa voisi pitkälti kutsua ykkösosan parannetuksi uusintaversioksi noin niin kuin kuvauksen ja hieman jopa näyttelyn puolesta ainakin, sillä tarina muistutti niin paljon ykkösosan tarinaa. Ei oikein mitään varsinaisesti uutta, mitä nyt leiri oli eri ja murhaajakin oli vaihtunut Mrs. Voorheesista Jasoniksi, mutta muuten kuljettiin hyvin tutuissa merkeissä: Murhaaja lahtasi porukkaa yksi kerrallaan, kunnes tulee viimein se joku, joka tajuaa taistella vastaan. Ei tarinan samankaltaisuus silleen haitannut, mutta ei elokuva noiussut myöskään ihan samalle tasolle kuin ensimmäinen osa. Kunnolla jännittynyttä tunnelmaa ei ollut juuri muualla kuin silloin, kun erinäiset hahmot vierailivat Camp Bloodissa. Tämä ei johtunut niinkään tutuista paikoista, sillä Camp Blood oli sen verran ränsistynyt, ettei sitä tuntenut entisekseen, mutta juuri siinä ränsistyneisyydessä kai piili syy siihen, että niin sheriffin kuin Ginnynkin vieraillessa Camp Bloodissa huomasin oikeasti jännittäväni. Muuten jäi tunnelmaltaan vähän valjuksi.

Pisteitä: 2,5/5

torstai 8. tammikuuta 2009

Perjantai 13. päivä

Alkuperäinen nimi: Friday the 13th
Ohjaus: Sean S. Cunningham
Käsikirjoitus: Victor Miller, Ron Kurz
Pääosissa: Adrienne King, Harry Crosby, Kevin Bacon
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1980


Eräässä leirikeskuksessa tapahtuu kaksi murhaa, jonka vuoksi leirikeskus suljetaan vuosiksi. Viimein leirikeskusta ollaan avaamassa uudelleen pitkän tauon jälkeen ja avaamista tulee valmistelemaan joukko nuoria. Kun he jäävät yksin leirille, alkaa tapahtua asioita, joiden vuoksi yksikään nuorista ei ole turvassa, sillä onhan perjantai 13. päivä, epäonnenpäivä..

Kultaisten teinikauhuvuosien elokuvasarjojen pyhän kolminaisuuden (Painajainen Elm Streetillä, Halloween, Perjantai 13. päivä) ensimmäisten osien perusteella olen aina pitänyt vähiten nimenomaan Perjantai 13. päivästä. Syy siihen löytyy pääosin taustatarinasta, johon Perjantai 13. päivässä ei ollut panostettu mielestäni tarpeeksi. Niin Halloweenissa kuin Painajainen Elm Street -elokuvassa taustatarina on paljon kiinnostavampi ja noissa kahdessa sarjassa on myös muita kohokohtia (mm. Halloweenin tunnari ja Elm Streetissä loru ja tietenkin itse Freddy), millaiset ainakin Perjantai 13. päivän ensimmäisestä osasta puuttuvat. Tämä ei tarkoita sitä, ettenkö olisi vuosien ajan yrittänyt metsästää leffakaupoista sarjan muita osia (tai ylipäätään nähdän näitä) ja kun viime vuonna viimein onnistuin, sain samalla kertaa seitsemän ensimmäistä jatko-osaa, jotka ovat seuraavina katseluvuorossa ja siten myös arvosteluja alkaa tippua tänne pikku hiljaa tämän ja ensi viikon aikana. Siksi ajattelinkin, että olisi jotenkin pöhköä arvioida seitsemän jatko-osaa arvioimatta sarjan aloittajaa.

Niin, kuten sanoin, pidän Perjantai 13. päivää edellä mainittujen elokuvasarjojen heikoimpana lenkkinä, mutta tämä ei tee elokuvasta kuitenkaan varsinaisesti huonoa. Tämä on ehkä vähän tusinakauhumainen, mutta kuitenkin toteutettu ihan kivasti. Jännitystä pidetään kivasti yllä, eikä murhaajaa paljasteta ihan heti. Jotenkin tässä elokuvassa oli eniten sitä tuntua, että tämänkaltainen asetelma (nuoria eristyksissä) on nähty niin useasti ennenkin eri elokuvissa. Toki, Perjantai 13. päivä kuuluu niihin elokuviin, jotka ylipäätään tekivät tekivät tämänkaltaiset elokuvat tunnetuiksi, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että elokuvan kuvauksesta paistaa läpi budjetin pienuus. Tämän lisäksi näyttelijät olivat kehnoja, mikä on toki tyypillistä 80-luvun teinikauhuille, mutta jokaisella katselukerralla vähän häiritsevää. Edes yksi suosikeistani Kevin Bacon ei pelasta tätä elokuvaa mitenkään. Jos nämä seikat kykenee antamaan anteeksi ja keskittyy nauttimaan itse tarinasta ja paikoittain ihan jännittävästä fiiliksestä, niin edessä on ihan ok katseluelämys. On sitä ehditty katsoa paljon huonompiakin kauhuleffoja tässä vuosien mittaan.

Pisteitä: 3/5

keskiviikko 7. tammikuuta 2009

Project 1001, osa 4/1001: Ringu

Alkuperäinen nimi: Ringu
Ohjaus: Hideo Nakata
Käsikirjoitus: Hiroshi Takahashi
Pääosissa: Nanako Matsushima, Hiroyuki Sanada, Rikiya Otaka
Valmistusmaa: Japani
Ilmestymisvuosi: 1998


Joukko nuoria saa surmansa viikko sen jälkeen, kun ovat katsoneet mystisen videonauhan. Nuori toimittaja Reiko Akasawa (Nanako Matsushima) kiinnostuu tapauksesta ja metsästää nauhan käsiinsä. Hän katsoo tallenteen, jonka jälkeen hänen puhelimensa soi ja vastattuaan soittaja kertoo Reikon kuolevan viikon päästä. Tästä alkaa taisto aikaa vastaan ja Reiko lähtee selvittämään mysteerin taustoja pelastuakseen kuolemalta, jonka aikana sekä hänen ex-miehensä Ryushi (Hiroyuki Sanada) sekä poikansa Yoichi (Rikiya Otaka) katsovat videonauhan.

Ringu on se alkuperäinen Ring-elokuva, josta koko Ring-ilmiö alkoi saaden uusintaversioinnit niin Koreassa kuin Hollywoodissakin ja tuotti lukuisia jatko-osia . Tätä ennen olin nähnyt nimenomaan tuon Hollywood-version ja muistaakseni pidin sitä ihan kohtuullisena tuotoksena. Tästä alkuperäisestä Ringu-elokuvasta taisin pitää vähän sitäkin enemmän.

Tarina oli selkeästi kauhuelokuvamainen, mutta tyypilliseksi tusinakauhuelokuvaksi Ringu ei missään nimessä typisty; sen verran kiinnostavia jippoja oli elokuvassa. Jo se, että mysteerin taustalla on kunnon tarina eikä mitään pintaraapaisua, jonka voisi typistää pariksi virkkeeksi, tekee tarinasta jo maittavan. Ringussa ei ole myöskään mitään verellä mässäilyä - mikä sekin olisi okei, jos se perusteltaisiin "kunnolla" - eikä kuoleman varsinainen aiheuttajakaan selviä katsojille kovinkaan nopeasti. Myös mysteerin avain pysyi piilossa melkein loppuun asti, vaikka totta puhuen keksinkin tuon ratkaisun muutamia hetkiä ennen Reikoa. Itse loppukin oli karulla tavalla tyylikäs ja päällimmäisenä jäikin mieleen, miten lopussa alkavan ketjun voisi katkaista "onnistuneesti".

Pisteitä: 4/5

tiistai 6. tammikuuta 2009

Intacto

Alkuperäinen nimi: Intacto
Ohjaus: Juan Carlos Fresnadillo
Käsikirjoitus: Juan Carlos Fresnadillo, Andrés M. Koppel
Pääosissa: Leonardo Sbaraglia, Eusebio Poncela, Mónica López
Valmistusmaa: Espanja
Ilmestymisvuosi: 2001


Kel' onni on, sen onnen kätkeköön. Näin ei menetellä tässä elokuvassa. Joillakin ihmisillä on erikoinen kyky viedä toisilta ihmisiltä näiden onni, mikä tekee heistä itsestään onnekkaampia. Yksi tällainen on lento-onnettomuudesta selvinnyt rikollinen Tomás (Leonardo Sbaraglia), jonka kiero Federico (Eusebio Poncela) ottaa hoiviinsa. Seuraa joukko outoja uhkapelejä, kun Federico ja Tomás matkaavat maita ja mantuja isot rahat mielessään, samalla kun etsivä Sara (Mónica López), yrittää saada Tomásin kiinni, eikä Sarakaan ole täysin vailla onnea.

Elokuva on ilmeisesti napannut erinäisiä elokuvapalkintoehdokkuuksia ja vissiin Goya-palkinnonkin, mutta allekirjoittanutta Intacto ei vakuuttanut. Tarina perustui aika löyhälle idealle siitä, mitä onni oikein onkaan. Sinänsä ihan kiintoisa lähtökohta pilataan tyystin turhan hidastempoisella juonenkuljetuksella ja varsinkin alussa elokuva tuntui hieman sekavalta. Vaikka sitä on jos jonkinmoista epärealistista elokuvaa nähtyä vuosien mittaan, niin jotenkin tämä kosketuksella ja valokuvilla varastettava onni -teema tuntuu olevan sieltä huonommasta päästä ja ne uhkapelit varsinkin olivat jotenkin... plääh ja ainakin minulle jäi se vankipelin idea vähän epäselväksi.

Pisteitä: 2/5

Nainen katoaa

Alkuperäinen nimi: A Lady Vanishes
Ohjaus: Alfred Hitchcock
Käsikirjoitus: Sidney Gilliat, Frank Launder
Pääosissa: Margaret Lockwood, Mark Redgrave, Paul Lukas
Valmistusmaa: Englanti
Ilmestymisvuosi: 1938


Joukko ihmisiä yöpyy kuvitteellisessa Euroopan maassa, josta he lähtevät seuraavana päivänä junalla kohti Englantia. Asemalla tapahtuu pieni tapaturma ja nuori nainen Iris Henderson (Margaret Lockwood) saa iskun päähänsä. Iriksen yöllinen hotellihuonenaapuri rouva Froy (Dame May Whitty) lupaa pitää huolen Iriksesta, mutta junan ollessa matkalla rouva Froy katoaa johonkin, eikä kukaan muu kuin Iris tunnu muistavan koko naista olleenkaan olemassa. Onko Iris kuvitellut koko naisen vai onko rouva Froylle oikeasti tapahtunut jotain?

Yle Teeman Kinoklassikko-paikalla nähty Nainen katoaa oli ihan mukiinmenevä Hitchcock. Pieni jännitys oli päällä koko ajan ja sitä itsekin jo välillä huomasi miettivänsä, oliko rouva Froy sittenkään todellinen henkilö ja kun hahmogalleriassa oli niin taikuria kuin aivokirurgia, niin soppa oli valmis. Taistelu tavaravaunussa oli ihan hauskaa seurattavaa. Tarinaa ehkä vähän laimensi lopun sivuraideosuus, mutta muuten tosiaan ihan veikeä tapaus ja jännitystä piisasi ihan passelisti. Näyttelijäsuoritukset oli ihan hyviä. Huomasin jopa ärsyyntyneeni Mark Redgraven esittämälle Gilbertille tuon tuosta (hän oli tarkoituksella ärsyttävä), eikä Lockwoodkaan huono ollut huolestuneena Iriksenä. Kokonaisuutena Nainen katoaa oli ihan jees, vaikkei sitä ihan parsta Hitchcockia ollutkaan.

Pisteitä: 3/5

Extras - 2. kausi

Alkuperäinen nimi: Extras - Season 2
Ohjaus: Ricky Gervais, Stephen Merchant
Käsikirjoitus: Ricky Gervais, Stephen Merchant
Pääosissa: Ricky Gervais, Stephen Merchant, Ashley Jensen
Valmistusmaa: Englanti
Ilmestymisvuosi: 2006


Andy Millman (Ricky Gervais) sai ensimmäisen kauden lopussa oman tv-sarjan ja toisella kaudella seurataan tuon sarjan tekoa, mikä ei suju ihan niin kuin Andy olisi halunnut. Hän joutuu antamaan periksi komediatuottajien vaatimuksille, joten hänen ohjelmastaan tulee "roskaväen" suosikkisarja, jota kuitenkin kriitikot inhoavat. Samalla Andyn ystävä Maggie (Ashley Jensen) jatkaa avustajan hommia ja kaudella nähdään jälleen enemmän tai vähemmän tuttuja tähtinäyttelijöitä.

Ensimmäinen kausi oli ihan parhautta, mutta ihan samoihin mittoihin ei päästä sarjan toisella kaudella. Jotenkin sarjan ideasta putosi vähän pohjaa, kun Andy sai oman tv-sarjan. Sinänsä Andyn toilailuja tv-tähtenä oli ihan kiva katsoa, mutta ei mennyt jaksoakaan, etten olisi toivonut Andyn antavan piu paut tv-sarjalleen, johon ei ollut tyytyväinen. Se, että Maggie jatkoi avustajan töitä, pelasti kuitenkin paljon, mutta kuitenkin ihan parhautta olivat monet tähtinäyttelijät, vaikka osa heistäkin tuntui olevan sellaisia, jotka tunnistavat vain britit. Parhaimpia olivat Orlando Bloom, Chris Martin ja Sir Ian McKellen eikä Daniel Radcliffekään huonoimmasta päästä ollut.

Tämän kauden suurin pettymys oli ehdottomasti Robert de Niro, mistä kertoo sekin, että heillä oli 45 minuuttia aikaa kuvata se ainoa lyhyt, epähauska kohtaus de Niron kanssa. Erikseen pitää mainita vielä Barry (Shaun Williamson), joka oli nostettu toisella kaudella suurempaan rooliin, mutta oli täysin mielenkiinnoton hahmo ja turha. Hauskuutta toisellakin kaudella riittää, mutta ei läheskään yhtä paljon kuin ensimmäisellä kaudella.

Pisteitä: 3/5

sunnuntai 4. tammikuuta 2009

Spider-Man - Hämähäkkimies

Alkuperäinen nimi: Spider-Man
Ohjaus: Sam Raimi
Käsikirjoitus: David Koepp
Pääosissa: Tobey Maguire, Willem Dafoe, Kirsten Dunst
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2002


Peter Parker (Tobey Maguire) on opiskelutovereidensa väheksymä nörtti, joka luokkaretkellä saa pureman geneettisesti muunnellusta hämähäkistä. Pian tämän jälkeen Parker huomaa itsestään uusia kykyjä ja jonkin ajan päästä kyytiä saavat niin ilkeät koulukaverit, rosvot kuin vapaapainijakin. Parkerin hyvän ystävän Harryn (James Franco) isä Norman Olson (Willem Dafoe) työskentelee eräässä laboratoriossa, jossa eräänä yönä tehdään hyvin vaarallinen koe...

Muistan, kun Spider-Man tuli ensimmäistä kertaa televisiosta ja yritin kääntää aivot narikkaan pariksi tunniksi, mutta en kyennyt ja siten elokuva jäikin silloin kesken ja sen jälkeen en ollut yrittänyt tätä katsoa. Nyt, vuosien tauon jälkeen sain vihdoin katsottua ja eihän tämä ollut lainkaan niin huono kuin miltä se tuntui silloin joitakin vuosia sitten. Itse asiassa Spider-Man oli varsin pätevä supersankarielokuva, joiden suureksi ystäväksi en voi itseäni kutsua, vaikka Batmanista diggaankin (tv- ja elokuva)hahmona paljonkin. Tarina seuraa mallikkaasti nuoren Parkerin ensiaskelia uusien kykyjensä kanssa ja Green Goblin ihan mukavanoloinen pahis. Eihän tämä mestariteos ollut, mutta jos kykenee antamaan anteeksi hyvin varhaisessa vaiheessa mukaan kuvioihin tulleet katoilta hyppimiset ja sen, että ihan sattumalta niin Green Goblinin kuin Spider-Maninkin synty osuivat niin lähelle toisiaan, niin Spider-Man on ihan viihdyttävä paketti kuitenkin.

Pisteitä: 3,5/5

Paha päivä

Alkuperäinen nimi: Changing lanes
Ohjaus: Roger Mitchell
Käsikirjoitus: Chap Taylor, Michael Tolkin
Pääosissa: Samuel L. Jackson, Ben Affleck, Toni Collette
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2002


Gavin Banek (Ben Affleck) on asianajaja ja hänellä on kiire oikeudenistuntoon, jossa myös hänen oma tulevaisuutensa on vaarassa. Myös Doyle Gipsonilla (Samuel L. Jackson) on kiire, sillä hänen pitäisi ehtiä oikeustalolle huoltajuusoikeudenkäyntiin. He ajavat keskenään kolarin ja Banekin annettua shekin Gipsonille ja lähdettyään pois kolaripaikalle jää Banekin hyvin tärkeä asiakirja sekä Gipson, joka myöhästyy oikeudenistunnosta ja menettää lastensa huoltajuuden. Tästä alkaa eräänlainen kissa ja hiiri -leikki, jossa toisilleen suuttuneet Gipson ja Banek tekevät toiselle mahdollisimman paljon kiusaa, mistä seuraa noidankehämäinen tilanne.

Muistan, kun tämä elokuva tuli elokuvateattereihin ja minun vakaa aikomus oli mennä katsomaan kyseinen pätkä, mutta jostain syystä en saanut aikaiseksi lähteä. Saattoi jopa olla, ettei elokuva koskaan saapunut Raumalle asti. Oli syy mikä hyvänsä, niin nyt kyllä harmittaa. Tämän, jos minkä olisin halunnut nähdä ehdottomasti valkokankaalla.

Tarina oli kyllä niin nappisuoritus kuin olla ja voi ja elokuva piti otteessaan loppuun asti. Erinäisten sattumusten vuoksi kostokierrettä ei meinata saada loppumaan sitten millään ja kun se sitten saadaan, se tehdään tyylikkäästi, vaikka Banekin keskustelun Gipsonin vaimon kanssa olisinkin halunnut kuulla. Luulin etukäteen, että tarina on hieman keskitasoa parempi toimintapläjäys (no, Jackson pääosassa voisi viitata siihen), mutta eihän tämä varsinaisesti toimintaelokuva ollut lainkaan. Elokuvan vetovoimana oli nimenomaan hahmovetoisuus, sillä niin Gipsonin kuin Banekinkin ajatusmaailma tulee hyvin katsojalle tutuksi ja kumpaankin hahmoon pystyi samaistumaan hyvin.

Myönnän yllättyneeni siitä, että Samuel L. Jackson ei ollut tässä elokuvassa niinkään samuelljacksonmainen eli cool "oma itsensä", vaan Gipson on hyvin epäcool hahmo, mikä ei kuitenkaan tee Gipsonista tai Jacksonin roolisuorituksesta yhtään huonoa. Ben Afflect oli myöskin hyvä ja pääparin taustalla sivuosanesittäjät (muun muassa Sydney Pollack ja Toni Collette) selviytyivät myöskin kunnialla. Tässä elokuvassa roolitus siis onnistui varsin hyvin.

Pisteitä: 4/5

Carlito's Way

Alkuperäinen nimi: Carlito's way
Ohjaus: Brian de Palma
Käsikirjoitus: David Koepp
Pääosissa: Al Pacino, Sean Penn, Penelope Ann Miller
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1993


Entinen huumediilerikuningas Carlito Brigante (Al Pacino) vapautuu vankilasta ja on vakaasti päättänyt jättää alamaailman, mutta alamaailma ei jätä häntä rauhaan, sillä hänen ystäväpiirinsä koostuu mafiosoista ja muista rikollisista. Carlito hommaa yökerhon saadakseen rahat kokoon unelmansa toteuttamista varten, mutta samaan aikaan Carliton hyvä ystävä ja asianajaja David Kleinfeld (Sean Penn) sekaantuu mafian asioihin ja Carliton on tehtävä vielä yksi keikka.

En muista, mikä sai minut ostamaan tämän, mutta olen melko varma, että kyseessä oli sellainen "katotaan nyt" -heräteostos. Jo kansikuva povaa synkkää väkivaltakuvausta, jollaisista en ole juuri koskaan pitänyt. No, Carlito's Wayssa väkivaltameininki on yllättävänkin vähissä, mutta olihan tämä synkkä: yökerhoja, hämyisiä baareja, vakava tunnelma ja paljon yökuvauksia. Jos haluan väkivaltaelokuvia, niin myönnän suosivani niitä enemmän valtavirtaelokuvia, jollainen Carlito's Way ei missään tapauksessa ole. Lähtökohdiltaan en siis odottanut sitä suurinta mahdollista katseluelämystä, eikä ennakko-odotukset täysin pettäneet.

Tarina oli melko tavanomainen ja samaa kaavaa noudattavia elokuvia on nähty yksi jos toinenkin, mitä nyt loppu poikkesi useimmista vastaavista. Silti en osaa sanoa, johtuiko Brian de Palman ohjaustavasta, että tietyllä tavalla tämä oli ihan ok tuotos... noin niin kuin synkäksi alamaailmakuvaukseksi. Toimintaa oli loppujen lopuksi melko vähän, mutta silti tässä oli sitä jotain, mikä sai pidettyä sellaista jännittynyttä tunnelmaa yllä. Al Pacino on ihan hyvä tässä ja jättää muut (myös Sean Pennin) melko hyvin varjoonsa. Tämä oli juuri sellainen elokuva, josta voisin veikata lajityypin ystävien pitävän suurestikin, mutta minä itse en saanut tästä niin paljon irti.

Pisteitä: 2,5/5

lauantai 3. tammikuuta 2009

Hurmaava joukkoitsemurha

Alkuperäinen nimi: Hurmaava joukkoitsemurha
Ohjaus: Ere Kokkonen
Käsikirjoitus: Ere Kokkonen
Pääosissa: Heikki Kinnunen, Tom Pöysti, Sari Siikander
Valmistusmaa: Suomi
Ilmestymisvuosi: 2000


Kaksi itsemurhaa hautovaa miestä törmäävät toisiinsa samassa ladossa ja päättävät ottaa yhteyttä myös muihin itsemurhakandidaatteihin toteuttaakseen laajamittaisen joukkoitsemurhan. Supokin kiinnostuu, kun hanke vie heidät Helsinkiin itsemurhaseminaariin. Helsingistä alkaakin pitkä matka halki Euroopan, kun itsemurhakandidaatit yrittävät toteuttaa aikeensa mahdollisimman komeasti.

Hurmaava joukkoitsemurha on minun ehdoton suosikkini näkemistäni Arto Paasilinna -filmatisoinneista. Alkuperäinen romaani oli hyvä ja elokuvassa on hyvin saatu pidettyä kirjan tunnelma hyvin mukana. Olen toki nähnyt tämän aiemminkin tv-sarjamuodossa, mistä kieli hyvin sekin, että repesin jo alkutekstien aikana joillekin muistamilleni jutuille; alkoholilla ei ollut osuutta asiaa. Tarina on vain niin yliveto hauskoine dialogeineen ja letkautuksineen, että ei voi kuin nauttia. Lisäksi näyttelijät eläytyvät rooleihinsa pääosin hyvin, joskin Juha Veijonen alkoi loppua kohden ärsyttämään. Hurmaava joukkoitsemurha ei ole täydellinen elokuva, mutta en usko, että yksikään Paasilinna-filmatisointi olisi onnistunut tätä paremmin.

Pisteitä: 4/5

Aikakone

Alkuperäinen nimi: The Time Machine
Ohjaus: Simon Wells
Käsikirjoitus: John Logan
Pääosissa: Guy Pearce, Samantha Mumba, Omero Mumba
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2002


H.G. Wellsin romaaniin perustuvassa elokuvassa opettajan (Guy Perce) vasta kihlaama naisystävä Emma (Sienna Guillory) saa surmansa ja hän ei pysty hyväksymään sitä, joten hän rakentaa aikakoneen muuttaakseen menneisyyttä, minkä hän huomaa mahdottomaksi tehtäväksi. Hän ei kuitenkaan tajua, miksei hän voi muuttaa menneisyyttä, joten hän matkustaa tulevaisuuteen saadakseen vastauksen kysymykseensä kehittyneemmiltä ihmisiltä. Matkustaminen ajassa ei suju kuitenkaan täysin vaaroitta.

H.G. Wells on yksi niihin kirjailijoista, joihin pitäisi tutustua, mutta ei vaan saa koskaan aikaiseksi ja ei tämä filmatisointi ainakaan hillinnyt niitä haluja. Ei sillä, että tämä olisi ollut mitenkään loistava filmatisointi, mutta ei tämä päässyt oikein missään vaiheessa ärsyttämäänkään. Sellainen neutraali fiilis tästä tarinasta siis jäi. Tulevaisuudessa seikkaileminen oli varsin makoisaa katsottavaa, kun ottaa huomioon, että kerrankin mentiin tarpeeksi kauas eikä alun menneisyys-jaksoakaan ollut pahemmin pilattu epäloogisuuksilla. Tosin tässä ei nyt näytetty lainkaan, miten menneisyyden opettaja suhtautui siihen, ettei nähnyt Emmaa lainkaan, kun hänen tulevaisuuden minänsä oli jo vienyt Emman muualle. Tämä oli jotenkin helppo antaa anteeksi, kun tarina muuten oli ihan mukiinmenevä, mikä saattaa selittyä sillä, että ohjaajakin on sukua H.G. Wellsille.

Pisteitä: 2,5/5

perjantai 2. tammikuuta 2009

Project 1001 ja muuta pientä

Lisää kuulumisia Vuodatus-kaudelta:

Uuh, 50 eritasoista leffa-arviota koossa. Tässä kohtaa voisikin olla hyvä aika kertoa vähän fiiliksistäni ja suunnitelmistani. Ensinnäkin, olen kirjoitellut tätä blogia ihan mielelläni ja tulen kirjoittamaan myös jatkossa. Tästä huolimatta olen huomioinut, että välillä tulee päiviä, kun ei tahdo osata sanoa yhtään mitään edellisenä iltana/yönä katsotuista elokuvista ja mielestäni se on näkynyt sitten myös lopputuloksessa ja siten jotkin blogikirjoitukset näyttävätkin tavallista väsyneemmiltä. Toisekseen, ulkoasuun ei taida olla tulossa kohennusta, sillä ainakaan itselläni ei ole kykyjä vaihtaa ulkoasua mieleisekseni, vaikka aluksi sellaisia toiveita elättelinkin ensimmäisessä blogikirjoituksessa. En ole vielä kokonaan tätä ulkoasu-uudistusta haudannut, mutta vähän huonolta näyttää sen suhteen.

Vaan siirrytäänpä heti tylsistä ulkoasujutuista kiinnostavampaan aiheeseen eli Project 1001 -projektiini, josta on nähty jo muutama blogikirjoitus. Kuten Hohdon arvion lopussa mainitsinkin, Project 1001:ssä on kyse kirjaan 1001 elokuvaa, jotka jokaisen on nähtävä edes kerran eläessään listatuista elokuvista ja pyrkimyksestä katsoa kaikki kyseiseen opukseen listatut elokuvat. En tiedä, tulenko koskaan näkemään ihan kaikkia, mutta vakaa aikomus tosiaan on pyrkiä näkemään mahdollisimman monta. Juuri elokuvien suuri määrä tekee tästä projektista minulle niin mieleisen. Aikaa tämä projekti tullee viemään vuosikymmenen jos toisenkin, varsinkin kun en aio rajoittaa katsomiani elokuvia vain kirjassa listattuihin elokuviin, mutta minä olen vielä sen verran nuori, että ei tässä varmaan kiirettä tule. Eihän katsottavia elokuviakaan ole enää edes tuhatta. Tämä on juuri sellainen projekti, jonka kääntyessä loppusuoralle saatan huomata, että jäljellä on sellaiset 10-50 elokuvaa, joita ei saa dvd:lle eikä seuraavienkaan sukupolvien tallennusvälineille eivätkä tule televisiostakaan koskaan, mikä tekee projektin läpiviemisestä haasteellisen, mutta olen valmis ottamaan haasteen vastaan. Osan kirjan elokuvista olen jo nähnytkin, esimerkiksi tässä blogissakin jo arvostelemani Vaarallinen romanssi, 39 askelta ja Uhrilampaat, mutta pyrin katsomaan kaikki jo katsotut elokuvat uudestaan nimenomaan tämän projektin puitteissa ja siten edellä mainitsemani elokuvatkin saavat uudelleenkäsittelyn myöhemmin. Tästä lisää vielä vähän myöhemmin.

En edes kuvittele pitäväni läheskään kaikista kirjassa listatuista elokuvista, mutta kirjassa on niin monipuolinen kattaus elokuvia, että tulen näkemään paljon omasta leffamaustani poikkeavia elokuvia, mikä on ainakin sivistävää, jos ei mitään muuta. Moniin elokuviin en edes varmaan koskaan koskisi ilman tätä projektia, eikä kaikki niistä "muuten koskemattomista elokuvista" voi mitenkään olla huonoja, vaikka eivät olisikaan lähtökohtaisesti mieleisiäni elokuvia. Kuitenkin kirjan lista on koottu niistä nimenomaan katsomisen arvoisista elokuvista, joten eiköhän edessä ole lukuisia fantastisia yllätyksiä, vaikka listalla olisikin huonolla maulla itseään mainostavia elokuvia, kuten Pink Flamingos. Hitto, eihän sitä tiedä, vaikka pitäisin tuostakin elokuvasta.

Mitäs muuta? Olen muutaman päivän sisällä saamassa päätökseen tämänhetkisen leffalistani elokuvat muutamin poikkeuksin. Katsomatta on joitakin jatko-osia, joiden ensimmäistä osaa en ole vielä saanut hommattua tai jos olen, niin vasta hiljattain (esim. Re-animaattorien jatko-osat ja Kultsi, kutistin meidät) sekä Tukikohta, jonka katson vasta, kun olen lukenut sen kirjan (neljättä kertaa). Tämä tarkoittaa sitä, että muutaman päivän päästä päivitän dvd-listani viimein ajan tasalle, mikä tietää arviolta sadan nimikkeen lisäystä listaan, jonka olen viimeksi päivittänyt huhtikuussa.

Kuin tässä ei olisi tarpeeksi, minulla on yli sata elokuvaa, jotka olen katsonut, mutta joita en ole arvostellut vielä. Niinpä olenkin ajatellut, että pitää niitäkin yrittää katsoa uudelleen ja arvostella ne. Mitään kiirettä en aio pitää tämänkään projektin kanssa, sillä päähuomion aion edelleen pitää katsomattomissa elokuvissa, mutta jos nyt edes yhden jo katsotun elokuvan saisi katsottua per kuukausi, niin olisi ihan hyvä. Luonnollisesti päähuomioni näissä uudelleenkatseluissa tulee ensialkuun keskittymään nimenomaan Project 1001 -elokuviin, joita minulla on katsottuna 25 ja 1/3 (Taru sormusten herrasta -trilogia on kirjassa yhtenä elokuvana ja minulla on vain Sormuksen ritarit). Luonnollisesti vasta arvostelemani Uhrilampaat tulee olemaan katseluvuorossa siellä häntäpäässä.

Vielä tähän loppuun lisättäköön, että saatan lisätä kirjan listan blogin sivuihin jossain vaiheessa ja seurata projektin etenemistä varsinaisesti siellä, mutta vielä tällä hetkellä en voi sanoa asiaa varmasti, sillä taitaa tuollaisten täydellisten listojen kopioiminen olla tekijänoikeuslakien tai vastaavien alainen, joten ilman lupaa en uskalla listaa tänne pistää. Parin viikon kuluessa saatan saada varmuuden tästä asiasta, mutta kävi tässä miten vain, niin jotenkin pitäisi yrittää saada Project 1001 -seuranta sivuille edes jossain muodossa.

Indiana Jones ja viimeinen ristiretki

Alkuperäinen nimi: Indiana Jones and the Last Crusade
Ohjaus: Steven Spielberg
Käsikirjoitus: George Lucas, Menno Meyjes, Jeffrey Boam ym.
Pääosissa: Harrison Ford, Sean Connery, Denholm Elliott
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1989


Indiana Jonesin isä Henry Jones (Sean Connery) katoaa etsiessään pyhää Graalin maljaa, joten Indiana Jonesin (Harrison Ford) on lähdettävä isänsä jäljille Venetsiaan, jossa Indy yhdessä tohtori Elsa Schneiderin (Alison Doody) löytää piilotetun katakombin, joka kertoo pyhän Graalin sijainnin. Venetsiasta matka jatkuu Saksan ja Itävallan rajalle natsien asuttamaan linnaan. Paettuaan isänsä kanssa sieltä he lähtevät yhdessä Graalin maljan perään, mutta natsit ovat myös heidän perässään. Jonesine tulee kuitenkin muistaa olla luottamatta kehenkäään...

Kolmas Indiana Jones palaa kakkososan jälkeen perusasioiden äärelle ja siten tarjoaakin aimo annoksen seikkailua, toimintaa ja huumoria. Tarinassa edetään paikasta paikkaan vähän niin kuin kunnon seikkailuelokuvassa pitääkin, eikä jämähdetä yhteen paikkaan niin kuin Indiana Jones ja tuomion temppelissä. Takaa-ajoja ehkä olisi saanut olla ehkä hieman vähemmän, niitä kun käydään niin juosten, veneillä, lentokoneilla kuin autoillakin, mutta muuten takuuvarmaa Indyä. Erityisen hauska oli kohtaus, jossa Indy saa nimikirjoituksen itse Adolf Hitleriltä. Ford ja Connery ei ole ehkä paras aisapari, mutta ihan mukavasti heidän valisetkin kohtaukset menivät, vaikka jostain syystä minusta vähän tuntuikin, että Connery on nyt väärässä elokuvassa.

Pisteitä: 3,5/5

Indiana Jones ja tuomion temppeli

Alkuperäinen nimi: Indiana Jones and the Temple of Doom
Ohjaus: Steven Spielberg
Käsikirjoitus: George Lucas, Willard Huyck, Gloria Katz
Pääosissa: Harrison Ford, Kate Capshaw, Jonathan Ke Quan
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1984


Indiana Jones (Harrison Ford) pakenee Shanghaista laulajatar Willie Scottin (Kate Capshaw) ja Indyn side-kickin Short Roundin (Jonathan Ke Quan) kanssa lentokoneella, jonka ohjaajat hyppäävät kyydistä kesken kaiken, joten Indy kumppaneineen tekee hätälaskun Intian takamaille pienen kylän lähistölle. Siellä heitä pidetään hindujumala Sivan lähettäminä ja he saavat tehtäväkseen palauttaa kylälle onnea tuovan kiven takaisin kylään. Tämä johtaa Jonesin lopulta piilotettuun temppeliin ja sen kammottavien kulttirituaalien pariin.

Indiana Jones ja tuomion temppeli on ainakin lähtökohdiltaan näistä kolmesta ensimmäisestä Indina Jones -elokuvista se heikoin, mikä ei kerro vielä mitään, sillä kaikki Indiana Jonesit ovat jollain tapaa hyviä. Jotenkin alun Shanghai-osuus oli väkisin väännetyn oloinen. Ensinnäkin haluttiin Indiana Jonesille naiskumppani ja toisekseen haluttiin Indylle kumppaneineen syy joutua Intiaan. Tätä korostaa vain se, että Shanghaissa nähtyä Lao Chetä ei käsitellä enää lainkaan elokuvan alun jälkeen. Lisäksi en nähnyt mitään kunnollista syytä sille, miksi Short Round on mukana elokuvassa. Toki: Short Round on paljon esillä, mutta väittäisin, että elokuva olisi tullut hyvin toimeen myös ilman sitä.

Kuitenkin jos edellisistä "epäkohdista" pääsee yli, niin elokuva tarjoaa ihan mukavaa Indy-meininkiä. Ei missään tapauksessa Kadonneen aarteen metsästäjän veroisesti, mutta kuitenkin. Elokuvan synkkyyttä verrattuna muihin osiin on ilmeisesti joissain piireissä vähän arvosteltu, mutta se ei minua juuri haitannut. Itse asiassa kun katseli niitä kulttimenoja, niin kyllä siinä mielessä kävi, että livenä koettaessa moiset kulttimenot voisivat olla varsin nautinnollisia katseluelämyksiä, vaikka olisikin vain hengessä mukana. Takaa-ajo kaivosvaunuilla oli varsin veikeää seurattavaa kaikessa absurdiudessaankin. Harrison Ford oli Indynä edelleen lyömätön, mutta nyt kyllä muut näyttelijät jäivät pahasti Fordin varjoon. Kokonaisuutena siis ihan kelpo Indy, mutta ei sen enempää.

Pisteitä: 3/5

Project 1001, osa 3/1001: Kadonneen aarteen metsästäjät

Alkuperäinen nimi: Raiders of the Lost Ark
Ohjaus: Steven Spielberg
Käsikirjoitus: George Lucas, Philip Kaufman, Lawrence Kasdan
Pääosissa: Harrison Ford, Karen Allen, Paul Freeman
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1981


Ensimmäisessä Indiana Jonesissa etsitään tarunhohtoista liitonarkkia, jonka pitäisi sisältää Jumalan Moosekselle antamat kivitaulut, joihin on kaiverrettuna kymmenen käskyä. Indiana Jones (Harrison Ford) ei ole kuitenkaan ainoa etsijä, sillä arkkia etsivät myös natsit apunaan Indyn jonkin sortin arkkivihollinen tohtori Rene Belloq (Paul Freeman). Arkin etsintä vie Jonesin niin Nepaliin kuin Egyptiinkin ja matkalla tarttuu mukaan myös Indyn vanha rakastettu Marion (Karen Allen), vaan kuka ehtii liitonarkille ensimmäisenä?

Siitä on pitkä aika (yli viisi vuotta), kun olen kolme ensimmäistä Indiana Jonesia nähnyt, joten muistikuvat elokuvien sisällöstä oli hyvinkin hatarat. Parhaiten näistä elokuvista muistin sen, kuinka viimeksi nämä elokuvat nähtyäni teki mieli päästä pelaamaan Tomb Raideria (asia, mitä ei Tomb Raider -elokuvat tehneet). Tällä kertaa ei kuitenkaan ihan samanlaiset fiilikset jäänyt. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö Kadonneen aarteen metsästäjät olisi hyvä elokuva.

Itse asiassa,Kadonneen aarteen metsästäjät taitaa olla sarjan paras elokuva. Tässä oli eniten sellaista kunnon seikkailemisen henkeä sekä huumoria ja toimintaa juuri sopivissa määrin. Tarina oli juuri sitä, mitä kunnon seikkailuelokuvalta voi odottaa, eikä elokuva missään vaihdeessa jämähdä paikoilleen. Tietenkin oli selvää, että Indiana Jones selviää pulasta kuin pulasta, mutta silti huomasin jännittäväni paikoittain, miten Indyn käy. Samoin läpi elokuvan sitä mietti, että kuka pettää ja ketä, mikä sekin lisäsi vain katselunautintoa. Lisäksi tässä oli vähän samaa henkeä kuin Don Rosan piirtämissä Roope Ankan aarteenmetsästystarinoissa parhaimmillaan; tiedät kyllä, että lopulta hyvät jätkät voittavat pahat pojat, mutta etsittävän aarteen kohtalo jää arvoitukseksi loppumetreille asti. Toisin sanoen on selvää, että Jones kyllä saa arkin käsiinsä ainakin hetkeksi, mutta miten arkin lopulta käy, sitä sai jännittää loppuun asti.

Harrison Ford on tietenkin aivan nappivalinta Indiana Jonesiksi, eikä Karen Allenkaan huono ole. Indyn Egyptin apuri Sallah (John Rhys-Davies) oli hänkin ihan veikeä tyyppi, eikä todellakaan pidä unohtaa elokuvan pahiksia. Varsinkin Belloqin olisin mielellään nähnyt myös myöhemmissä osissa, mutta nyt kävi näin.

Pisteitä: 4/5

torstai 1. tammikuuta 2009

Project 1001, osa 2/1001: Tohtori Outolempi eli: kuinka lakkasin olemasta huolissani ja rakastamaan pommia

Alkuperäinen nimi: Dr Strangelove or: How I learned to stop worrying and love the bomb
Ohjaus: Stanley Kubrick
Käsikirjoitus: Stanley Kubrick, Terry Southern, Peter George
Pääosissa: Peter Sellers, George C. Scott, Sterling Hayden
Valmistusmaa: Iso-Britannia
Ilmestymisvuosi: 1964


Kommunistinvastaisuuteensa seonnut kenraali Ripper (Sterling Hayden) lähettää ydinpommeilla varustetut lentokoneet kohti Neuvostoliittoa ja ja Yhdysvaltain korkeimmalla johdolla tulee kiire saada koneet käännytetyiksi, mikä ei ole helppoa, sillä koneissa vallitsee täydellinen radiohiljaisuus. Kuin tässä ei olisi tarpeeksi, ydinpommien saapuminen määränpäähän laukaisisi tuomiopäivän aseen, joka tuhoaisi kaiken elämän maan päältä.Yhdysvaltain presidentti Merkin Muffay (Peter Sellers) yrittääkin tehdä kaikkensa avustajanaan mm. oudohko ex-natsitiedemies tohtori Strangelove/Outolempi (Peter Sellers) eikä toimettomaksi jää kenraali Ripperin kanssaan samaan huoneeseen vangitsema kapteeni Mandrakekaan (Peter Sellers).

Sanottakoon heti alkuun yksi asia: Minä en pidä liiemmin sotaelokuvista (muutamin poikkeuksin) ja siksi minun olikin aluksi vaikea suhtautua Tohtori Outolempeen, vaikkei mihinkään yksittäiseen sotaan sinänsä perustukaan. Tarinan perusajatus kuitenkin on uhkaava ydinsota ja se, miten ydinsodan voisi saada vältettyä. Niinpä aina tämän kirjoittamiseen asti olinkin vähän kahden... tai oikeastaan kolmen vaiheilla, paljonko annan tälle pisteitä.

Elokuva sinänsä etenee tarinan puolesta kuin mikä tahansa tusinakuvaus aiheesta, mutta elokuvassa päähuomion ei viekään itse tapahtumat, vaan loistavat dialogit, jotka johdattavat tapahtumien kulkua. Esimerkiksi presidentti Muffayn puhelut Neuvostoliiton pääsihteerille, Mandraken puhelinkoppikeskustelut sekä Mandraken ja Ripperin väliset keskusteluille ei voinut juuri muuta kuin nauraa; löytyipä elokuvasta yksi repliikki lisää suosikkirepliikkieni joukkoon. Kongin ratsastus ydinpommilla sekin oli varsin hupaisa, kuten myös Strangeloven pakkoliikkeet ja sotahuone itsessään oli aika vaikuttavan näköinen. Osui leffaan kyllä vähän tylsiäkin hetkiä, mutta kokonaisuudessaan Tohtori Outolempi oli ihan hyvä kuitenkin, vaikka sotateemainen elokuva olikin.

Pisteitä: 3,5/5

Cube 2: Hyperkuutio

Alkuperäinen nimi: Cube 2: Hypercube
Ohjaus: Andrzej Sekula
Käsikirjoitus: Sean Hood, Ernie Barbarash, Lauren McLaughin
Pääosissa: Kari Matchett, Geraint Wyn Davies, Grace Lynn Kung
Valmistusmaa: Kanada
Ilmestymisvuosi: 2003


Cube 2 jatkaa ykkösosan viitoittamalla tiellä ja sulkee jälleen joukon ihmisiä salaperäiseen kuutiolabyrinttiin. Nyt huoneet näyttävät kaikki samanlaisilta ja mukaan on saatu uutta ideaa neljännen ulottuvuuden tullessa mukaan kuvioihin. Jälleen ryhmä yrittää keksiä keinoa päästä pois ja tietenkin mukana on paljon erimielisyyksiä. Kuka selviää ulos tällä kertaa vai selviytyykö kukaan?

Ymmärrän hyvin, että tähän elokuvaan voi olla hyvin pettynyt sen katsottuaan; niin paljon samaa tässä oli kuin ensimmäisessä osassa. On (näkö)vammaista (Grace Lynn Kung), on äkkipikainen pahis (Geraint Wyn Davies), on loputonta huoneesta toiseen siirtymistä. Minä kuitenkin pidin tästä, vaikkei olennaisesti mitään uutta tarjoakaan. Idea alati muuttuvan kuution sisään suljetuista ihmisistä on vain niin absurdi, että ei siitä kovin huonoa elokuvaa voi tehdä. Tietenkin se, että hahmoissa oli paljon samaa kuin ensimmäisen osan hahmoissa, vähensi katselunautintoa jonkin verran, mutta ei se tätä elokuvaa kuitenkaan pilannut, eikä sekään, että ratkaisun huoneissa olleisiin numeroihin keksi jo varhaisessa vaiheessa eli siinä vaiheessa, kun Mrs. Paley (Barbara Gordon) lausui taikasanat "...matter of time"; neljännessä ulottuvuudessa kun jo muutenkin seikkailtiin. Ei tämä ensimmäistä ensimmäistä osaa parempi ollut, mutta eipä juuri huonompikaan.

Pisteitä: 3/5