torstai 31. joulukuuta 2009

Project 1001, osa 65/1001: Läpi myrskyn

Alkuperäinen nimi: Way Down East
Ohjaus: D.W. Griffith
Käsikirjoitus: D.W. Griffith, Anthony Paul Kelly
Pääosissa: Lillian Gish, Richard Barthelmess, Lowell Sherman
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1920

Kesto: 123 min
 
Anna Mooren (Lillian Gish) ja hänen äidillään (Mrs. David Landau) on rahahuolia, joten Anna matkustaa rikkaiden serkkujensa luokse, jotka ottavat hänet vastaan vähintäänkin tympeästi, mutta ottavat kuitenkin majoitettavakseen. Siellä hän tutustuu Lennox Sandersoniin (Lowell Sherman), joka saa Annan pauloihinsa ja pian salaisesti naimisiin kanssaan. Kun sitten Anna tulee raskaaksi, hän saa kuulla, että he eivät olleetkaan oikeasti naimisissa ja kaiken lisäksi Lennox jättää hänet, jolloin Annakin päättää paeta maaseudulle, mutta hänen koettelemuksensa eivät suinkaan ole vielä ohi...

Läpi myrskyn perustuu 1800-luvun suosittuun näytelmään, jonka on kirjoittanut Lottie Blair Parker. Elokuva oli kallis, mutta siitä tuli kuitenkin yksi ohjaaja D.W. Griffithin menestyneimmistä elokuvista. Itse en kuitenkaan saanut tästä yhtä paljon irti kuin edellisestä katsomastani Griffith-elokuvasta (Katkenneita kukkasia), mutta ei tämäkään kuitenkaan huono missään nimessä ollut.

Elokuvan tarina käytännössä kietoutuu sen teeman ympärille, ettei elämä aina ole ihan ruusuilla tanssimista. Itse asiassa: Kun seuraa Annan kivikkoista matkaa, niin eipä siihen loppujen lopuksi paljon ilon hetkiä mahdu, nimittäin oikeastaan pieniä hetkiä lukuun ottamatta Annan matka jatkuu ikävästä tapahtumasta toiseen. Vaikka tarinaan oli sinänsä upotettu ihan mielenkiintoisia juonenkäänteitä, niin ei tarina kuitenkaan imaissut mukaansa ihan sillä tavalla kuin olisin toivonut. Annan vauvan menetys oli yksi elokuvan koskettavimmista hetkistä, mutta myös lopun pitkä lumimyräkkäkohtaus sai minut puolelleen. Noin muutenkin tarina oli vähintäänkin kohtuullinen, sillä juonta vietiin kuitenkin lähes koko ajan eteenpäin, vaikka joitakin suvantovaiheitakin mukaan mahtui, kuten nämä latotanssijat. Tässä nimenomaisessa kohtauksessa ymmärrän kyllä Griffithin ajatuksen jännityksen nostattamisesta pitkittämällä "totuuden" paljastumista, mutta minuun ratkaisu ei kunnolla purrut. Loppu oli ihan kiva, mutta ei mitenkään erityisen mieliinpainuva. Musiikkikaan ei tällä kertaa tuntunut mitenkään erityisen hyvältä, joskaan ei myöskään huonolta.

Edellisessä kirjoituksessa kehuin Lillian Gishin roolisuoritusta, kun taas Richard Barthelmessin näyttelemisestä en pitänyt, mutta nyt osat kääntyivät melkein päälaelleen. Nyt kun Barthelmessin ei tarvinnut yrittää esittää kiinalaista, niin hänestä saatiin nyt selvästi enemmän irti, kun ei tarvinnut pitää yhtä ja samaa ilmettä läpi elokuvan ja siten sainkin huomata pitäneeni hänen näyttelytyöskentelystään. En kuitenkaan sano, että Gish olisi ollut huono, en suinkaan, mutta ei hän myöskään ihan samalla tavalla vakuuttanut kuin Katkenneissa kukkasissa. Sandersonia näytellyt Lowell Sherman oli kuitenkin yksi elokuvan parhaimmista näyttelijöistä.

Pisteitä: 3,5/5

Edit. 7.8.2012. Vaihdoin elokuvan nimen suomenkieliseksi, jota en jostain syystä tiennyt tätä arvostelua kirjoittaessani.

keskiviikko 30. joulukuuta 2009

Project 1001, osa 64/1001: Katkenneita kukkasia

Alkuperäinen nimi: Broken Blossoms or The Yellow Man and the Girl
Ohjaus: D.W. Griffith
Käsikirjoitus: D.W. Griffith, Thomas Burke
Pääosissa: Lillian Gish, Richard Barthelmess, Donald Crisp
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1919

Kesto: 75 min

- 'Taint nothin' wrong! 'Taint nothin' wrong! I fell down in the doorway and wasn't nothin' wrong!
 
Cheng Huan (Richard Barthelmess) muuttaa Kiinasta Lontooseen ajatuksenaan sivistää moukkamaisia länsimaalaisia. Hyvin pian Lontooseen pääsyn hänen pilvilinnansa romahtavat ja hän päätyy pitämään kauppaa maahanmuuttajataustaiseen kortteliin. Siellä hän ihastuu Lucyyn (Lillian Gish), joka lopulta päätyy väkivaltaisen isänsä pahoinpitelyn jälkeen Chengin kauppaan ja Cheng ottaa tämän hoitaakseen, mutta tämä ei suinkaan miellytä kaikkia.

Kahden ensimmäisen katsotun D.W. Griffithin elokuvan jälkeen minulla oli aika iso epäilys siitä, pystyykö hän tarjoamaan minunkaltaiselleni nykykatsojalle mitään sellaista, mikä oikeasti tekisi vaikutuksen ja jonka katsomisesta nauttisin. No, Katkenneita kukkasia poisti nämä epäilykset kertaheitolla, joskaan varsinaisesta nautinnosta ei tämän elokuvan kohdalla pysty puhumaan.

Ei sillä, etteikö tarina olisi ollut hyvä, se nimittäin oli sitä. Tästä on pitkälti kiittäminen sitä, että nyt ensimmäistä kertaa minun näkemistäni Griffithin elokuvista tarina etenee hyvin johdonmukaisesti ilman erikoisia hyppelyjä sinne tänne. Toki tässä seurataan niin Chengiä, Lucyä kuin Lucyn isääkin (Donald Crisp), mutta nyt tämä kaikki tehdään enemmän tai vähemmän nykystandardien mukaisesti eli elokuva ei eksy missään vaiheessa sivuraiteille. Kuitenkin syy, miksei elokuvan kohdalla voi puhua nautinnosta, on siinä, että tarina oli kaikin puolin hyvin surullinen. Jo elokuvan etukannen maininta kielletystä rakkaudesta toi mieleeni erään vuosisatoja vanhan rakkaustarinan, mutta varsinainen tarina oli kaikkea muuta kuin versio tuosta rakkaustarinasta ja siten jaksoinkin läpi elokuvan uskoa, että elokuva päättyisi kaltaiselleni piiloromantikolle sopivalla tavalla, mutta kun näin ei käynytkään, niin tulin hyvin surulliseksi, sillä loppu päättyi samankaltaisesti kuin tuo jo mainittu tunnettu rakkaustarina. Itse asiassa koko elokuvaa leimasi tietty surumielisyys ja tästä on pääosin kiittäminen Lucyn isää, joka sentään sai sen, minkä ansaitsikin, mutta myös elokuvassa soivaa musiikkia, joka oli läpi elokuvan kaihoisalla tavalla kaunista. Elokuva ei myöskään sisältänyt juuri mitään ylimääräistä, mutta mitään en jäänyt myöskään kaipaamaan, joten kestoltaan oli juuri sopiva. Elokuvan vaikuttavuudesta kertoo se, että vielä tunti elokuvan jälkeenkin mieli oli surullinen elokuvan tapahtumien vuoksi. Tästä en laskenut pisteitä, mutta jostain syystä yksi puolen minuutin pätkä toistui kahdesti. Lisäksi pientä slapstickmaisuutta elokuvassa oli havaittavissa (Lucyn hoipertelu ja nyrkkeilykohtauksessa), mutta tämä ”slapstick” ei elokuvan surullisen luonteen vuoksi naurattanut yhtään.

Elokuva tehtiin vain kolme vuotta edellisen katsomani Griffithin elokuvan, Suvaitsemattomuuden jälkeen, mutta silti kuvauksen puolella on otettu aimo harppauksen eteenpäin. Tarina, kuten jo sanoin, etenee johdonmukaisesti, mutta sen lisäksi myös kuvauspuoleen on satsattu. Kohtaukset ovat nyt pitkiä ja ne näyttävätkin kohtauksilta, eikä vain toisistaan irrallisilta pätkiltä, jotka ovat vain kursittu kokoon. Tekstiruudutkaan eivät aina ole irrallisia, vaan nyt niitä on (onnistuneeksi) ”häivytetty” esiin ja pois myös kuvien päälle. Toisin sanoen nyt elokuva näyttää sellaiselta, millaiseksi nykykatsoja helposti mykkäelokuvat kuvittelee, toisin kuin kahden aikaisemman (katsomani) Griffith-elokuvan kohdalla ja tämä oli selkeästi vain positiivista.

Lillian Gish oli loistava roolissaan ja välillä hänen kasvoistaan todella heijastui pelko isäänsä kohtaan ja muissakin kohtauksissa hän oli varsin vakuuttava ja myös Donald Crisp oli vakuuttava. Toisin sanoen Kansakunnan synnystä ja Suvaitsemattomuudesta poiketen näyttelijät tuntuivat todella menneen rooliensa sisälle. Kuitenkin Chengiä näytellyt Richard Barthelmess oli turhan vähäeleinen ja siten yksiulotteinen roolissaan, mikä minua ainakin häiritsi ja jos hän olisi näyttänyt eläväisemmältä, niin elokuva olisi saanut minulta täydet viisi tähteä.

Pisteitä: 4,5/5

maanantai 28. joulukuuta 2009

Pientä säätöä

Alkuperäinen nimi: It's Complicated
Ohjaus: Nancy Meyers
Käsikirjoitus: Nancy Meyers
Pääosissa: Meryl Streep, Alec Baldwin, Steve Martin
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2009
Kesto: 122 min
 
- Joanne, you're so lucky Jerry is dead.
- Thank you!
- You don't have to bump into him.

Jane (Meryl Streep) on eronnut nainen, jonka viimeinenkin lapsi on viimein lentämässä pesästä ja niinpä hänen talonsa jää yksin hänelle. Hän suunnittelee taloonsa lisäsiipeä, jonka arkkitehtiin Adamiin (Steve Martin) hän alkaa tehdä tuttavuutta. Samaan aikaa Janen poika Luke (Hunter Parrish) valmistuu ja Jane lentää New Yorkiin valmistujaisiin, jossa hän tapaa ex-miehensä Jaken (Alec Baldwin), josta hän on eronnut kymmenen vuotta sitten, mutta niinhän sitä sanotaan, että vanha suola janottaa...

En ole niin suuri romanttisten komedioiden ystävä, mutta jos sellaisessa on Meryl Streep, niin totta hitossa minä menen sen katsomaan. Muistaakseni olen kuullut, että Streep valitsee elokuvansa aika tarkkaan eli toisin sanoen kun hänet jossain elokuvassa näkee, niin elokuvalta voi todellakin odottaa jotain muuta kuin tusinaleffaa. Näin oli myös Pientä säätöä -elokuvan kohdalla, joka osoittautui selvästi keskimääräistä romanttista komedaa terävämmäksi tapaukseksi.

Jo lähtöidea elokuvalle oli piristävä, sillä (ikääntyvän) entisen pariskunnan kemioiden uudelleenkohtaaminen oli varsin veikeä tapaus, varsinkin kun Janesta tulee toinen nainen Jakelle, joka on naimisissa naisen kanssa, joka oli se toinen nainen Janen ja Jaken ollessa vielä yhdessä. Tähän kun lisätään toimiva juoni, josta ei hauskoja juonenkäänteitä puuttunut, nii avot! Tosin ei tämä nyt varsinaisesti niin hykerryttävän hauska ollut, kuin mitä vieressä istuneen jatkuva nauru antoi ymmärtää, mutta hauska joka tapauksessa. Elokuva sisälsi paljon äkkivääriä tilanteita, joille sai vähintäänkin hymähdellä koko ajan ja välillä kyllä myös nauraakin. Nämä naisten kokoontumiset, joita kyllä oli turhan vähän, olivat keskusteluaiheiltaan ehdottomasti elokuvan parasta antia, mutta riitti elokuvassa paljon muitakin hauskoja tilanteita, varsinkin sen jälkeen, kun Harley (John Krasinski) kokee "suuren valaistuksen". Elokuva kertoi kaiken hauskuuden keskellä myöskin lämpimällä ja mielenkiintoisella tavalla niin ikääntymisestä kuin myös avioeron jälkeisistä fiiliksistä ja siten elokuvaan mahtui myöskin hieman suruakin, mikä teki tästä elokuvasta myöskin tietyllä tavalla maanläheisemmän. Jaken uuden perheen tapahtumat eivät sinänsä jaksaneet oikein kiinnostaa ja siten olinkin vain tyytyväinen, ettei Jaken vaimoa Agnessia (Lake Bell) ja lasta Pedroa (Emjay Anthony) näytetty kovinkaan paljoa. Loppu oli mielestäni hyvä, mutta minun täytyy myöntää, että olisin toivonut hitusen verran romanttisempaa loppua.

Kuten ylempää voi hyvin päätellä, niin minä suorastaan rakastan Meryl Streepiä ja hänen muuntautumiskykyään elokuvissa. Ihan sama, millainen mieliala Streepin näyttelemällä hahmolla tai ylipäätään millainen persoona hänen roolihahmollaan on, Streep hoitaa roolin kuin roolin sellaisella rautaisella ammattitaidolla, ettei voi kuin ihailla ja kumartaa suuresta kunnioituksesta. Streep nimittäin oli tässä(kin) elokuvassa todella valloittava persoona ja kuten sanoin jo aiemmin, hänen elokuvansa vain on pakko nähdä. Näin siitäkin huolimatta, vaikka vastanäyttelijänä olisi Alec Baldwinin kaltainen ilmestys. Nimittäin jos minä omaisin tavan inhota joitakuita näyttelijöitä, niin Baldwin saattaisi olla siellä kärkipäässä. Tai täsmennetään: komedioissa esiintyvä Alec Baldwin saattaisi olla inhottujen näyttelijöiden listalla, hän kun ei kovin hyvin mielestäni istu niihin; toimintaelokuvissa ja jännäreissä esiintyvä Alec Baldwin sen sijaan menettelee. Kun nyt Baldwinin parina nähtiin Meryl Streep, niin häntäkin sieti paremmin. Steve Martinista on sanottava sen verran, että ihan sama millä vuosikymmenellä ollaan, niin hän näyttää aina samanikäiseltä.

Pisteitä: 4/5

PS. Kehitysvinkki Finnkinolle: penkkeihin jokin hälytysnappi, jota painamalla voisi saada henkilökunnan paikalle poistamaan häiritsevästi käyttäytyvät "katsojat" salista (tietenkin napin väärinkäytös johtaisi poistamiseen ilman korvausta, jotta se olisi tarpeeksi toimiva systeemi), niin katsojat, jotka haluavat katsoa elokuvan rauhassa, eivät joutuisi poistumaan kesken elokuvan salista vain hakeakseen henkilökuntaa paikalle (syy miksen minäkään tehnyt mitään), kun muutama teinipissis ei osaa olla juoruilematta toisilleen niin, että välillä toisille kuiskutellessa menevät vähän mutta tarpeeksi ärsyyntymiseen valkokankaan eteen. Minä olen rauhaarakastava mies ja väkivaltaisuus on minusta kaukana, mutta en voinut olla ajattelematta vanhaa vitsiä, jonka aluksi opettaja kysyy Pikku-Kallelta: "Jos orrella on kolme kanaa ja isäntä ampuu niistä yhden, kuinka monta jää jäljelle?"

sunnuntai 27. joulukuuta 2009

Project 1001, osa 63/1001: Suvaitsemattomuus

Alkuperäinen nimi: Intolerance: Love's Struggle Throughout the Ages
Ohjaus: D.W. Griffith
Käsikirjoitus: D.W. Griffith, Frank E. Woods, Hettie Grey Baker, ym.
Pääosissa: Mae Marsh, Robert Harron, F.A. Turner
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1916
Kesto: 163 min
 
- Such a fine man, Admiral Coligny. If only he thought as we do.
- Such a wonderful king. If only he thought as we do.
 
Suvaitsemattomuus hallitsee maailmaa. Puritaanit ovat vauhdissa nykyajassa ja niinpä muun muassa The Dear One (Mae Marsh) saa kokea todella karvaasti tiukentuneet asenteet. Minkäänlaista huvittelua ei sallita, mikä johtaa lopulta irtisanomisiin, mikä puolestaan saa muun muassa "Rakastetun" (suomennos minun) tulevan sulhasenkin The Boyn (Robert Harron) rikollisiin puuhiin. Lopulta "Poika" joutuu (lavastettuna) vankilaan ja puritaanit naiset pitävät sopimattomana, että The Dear One saisi kasvattaa lasta, jonka isä on vankilassa ja vievät lapsen pois. Suvaitsemattomuutta on toki ollut aina, kuten Ranskassa 1570-luvulla katolisten ja protestanttien välillä, Jeesuksen aikana Juudeasa kuin myös muinaisessa Babyloniassa, mutta seuraako suvaitsemattomuudesta loppujen lopuksi mitään hyvää?

D.W. Griffithin edellistä elokuvaa Kansakunnan synnyn tarinaa kritisoitiin siinä määrin muun muassa rasistisuudesta, että hän päätti tehdä vastaiskun ja teki elokuvan suvaitsemattomuudesta. Elokuva tosin valmistui vain muutamia viikkoja Kansakunnan synnyn julkaisun jälkeen, mikä tarkoittaa joko sitä, että Griffith aavisti tulevan kritiikin jo etukäteen tai sitten vain elokuvat oli nopeampi tehdä tuohon aikaan, vaikka tämäkin paisui lähes kolmetuntiseksi spektaakkeliksi. Suvaitsemattomuus oli kuitenkin niin repaleinen, että (ilmeisesti) tuon ajan katsojat eivät oikein saaneet tolkkua elokuvasta (mikä näkyi sitten lipputuloissa) ja jos nyt rehellisiä ollaan, niin minulle elokuva aiheutti vähän samanlaisia tuntemuksia, vaikka nyt yön yli nukuttuani en voi tätä täysin kehnoksikaan väittää.

Elokuvassa siis seurattiin neljää eri tarinaa, joiden pääpaino oli ainakin jonkinasteisessa suvaitsemattomuudessa. Tarinoita ei kuitenkaan kerrota tarina kerrallaan, vaan Griffith kuljettaa kaikkia tarinoita rinnakkain niin, että ihan yhtäkkiä saatetaan hypätä Babyloniasta nykyaikaan ja sieltä eteenpäin Ranskaan. Tämä ratkaisu vaati paljon totuttelua ja vaikka elokuvan loppuvaiheessa, jossa tarinasta toiseen hypitään vieläkin ripeämmin, minua ei enää varsinaisesti häirinnyt tämä hyppiminen, niin se ei tarkoita sitä, että olisin varsinaisesti pitänyt ratkaisusta. Näistä tarinoista Jeesuksen matka - olikohan tämä ensimmäinen elokuva, jossa kuvataan Jeesusta? - sekä Ranskan uskonkiista jäivät lopulta aika kuriositeetin asemaan, eivätkä herättäneet myöskään oikein minkäänlaista mielenkiintoa. Siten näistä tarinoista mielenkiintoisimmat tarinat olivatkin Babylonian ja nykyajan (siis vuoden 1916) tapahtumat ja näitä kahta tarinaa näytettiinkin elokuvassa eniten. Babylonian tarinassa kiinnosti se petos-teema, jonka vuoksi sitä oli paikoittain ihan jännä katsoa, kun ei kunnolla tiennyt, miten se tulisi päättymään, vaikka tekstiruudut antoivatkin viitteitä tulevasta, tosin ihan liian aikaisin. Myöskin nykyajan tarinassa jännitti se seikka, että miten "Pojan" käy ja muutenkin tarinasta tuli mielenkiintoinen siinä vaiheessa, kun "Rakastetun" vauva viedään pois, niin myös sitä saa jännätä, saako "Rakastettu" vauvansa takaisin. Junan takaa-ajo autolla oli ehkä hieman liikaa. Näistä tarinoista tämä nykyajan tarina oli selvästi helpoiten seurattavissa, mutta ei Babylonian tapahtumatkaan (alkua lukuun ottamatta) vaikeita ollut. Jeesuksen tarinaa oli helppo seurata siitä syystä, että se oli muuten tuttu, mutta sitten taas Ranskan tapahtumista en tahtonut ottaa oikein kunnolla selkoa. Vaikka siis pääosan elokuvaa pysyikin joten kuten kärryillä, niin tästä ei ole kiittäminen tekstiruutuja, jotka "heijastettiin" taustakuvan päälle niin, että vaalea teksti oli välillä melkein yhtä vaalean kuvan päällä, jolloin tekstistä ei ottanut mitään selkoa ja tämä olikin selkeästi yksi elokuvan suurimmista kompastuskivistä. Kun elokuva kuitenkin kuljetti montaa tarinaa rinnakkain, niin selkeät tekstiruudut olisivat olleet poikaa. Taustalla soiva musiikki oli monin paikoin tuttua ja siten se oli suorastaan pelastamassa joitakin muuten vähän tylsempiä kohtauksia.

Näyttelijöistä en nyt sen enempää lähde sanomaan, mutta nyt oli havaittavissa paljon vähemmän kameraan katsomista kuin edellisessä filmissä.

Pisteitä: 2,5/5

lauantai 26. joulukuuta 2009

Project 1001, osa 62/1001: Kansakunnan synty

Alkuperäinen nimi: The Birth of a Nation
Ohjaus: D.W. Griffith
Käsikirjoitus: D.W. Griffith, Frank E. Woods
Pääosissa: Lillian Gish, Mae Marsh, Henry B. Walthall
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1915
Kesto: 186 min
 
- I am going into that room to my boy. You may shoot if you want to.

Eletään 1860-luvun alkua. Yhdysvallat on räjähtämispisteessä, sillä sota Yhdysvaltain eteläosien ja pohjoisosien välillä on syttymäisillään. Pohjoisosissa asuvan Stonemanin perheen pää ja kongressiedustaja Austin Stoneman (Ralph Lewis) vastustaa rotuerottelua, kun taas eteläosissa asuvalla Cameronien perheellä on lukuisia orjia. Perheet tuntevat toisensa ja niinpä Stonemanin pojat vierailevat Cameroneilla ja ihastuvat Cameronin perheen tyttöihin. Pian tämän jälkeen sisällissota kuitenkin syttyy ja niinpä molempien perheiden poikien on värväydyttävä sotaan mukaan, mutta kumpi osapuoli lopulta viekään sodan jälkimainingeissa voiton?

Tämän elokuvan myötä käynnistyy 1001-putken se "virallinen" osuus. Virallisuus-termi tulee siitä, että saatuani tuon 1001 elokuvaa, jotka jokaisen on nähtävä edes kerran eläessään -kirjan käsiini päätin pistää tilaukseen vähintään kerran vuodessa isomman satsin kyseisessä kirjassa olevia elokuvia, jotta projekti pysyisi koko ajan hengissä ja nyt on siis vuorossa se ensimmäinen, tämän vuoden 1001-putki. Tämän "virallisen" 1001-putken aikana kotikatselun osalta putki ei katkea kuin kerran (elokuvissa toki käyn) ja sekin oikeastaan "vahingossa", sillä samoissa koteloissa yhden 1001-elokuvan kanssa tuli yksi projektiin kuulumaton elokuva eli kyseessä on niin sanottu double-pack, mitä en tullut huomanneeksi tilausvaiheessa ja kun katson elokuvat tilausjärjestyksessä (tämän putken elokuvat tilasin kaikki samaan aikaan), niin myös tuo yksi "musta lammas" tulee katsottua tämän putken aikana.

Joka tapauksessa Kansakunnan synty sai luvan aloittaa tämän putken olemalla vanhin kirjassa oleva elokuva, jota en ollut vielä katsonut ja itse asiassa tämän piti jäädä tämän ensimmäisen 1001-putken ainoaksi D.W. Griffithin (aka David W. Griffith) elokuvaksi, mutta kun löysin paketin, jossa oli Kansakunnan synnyn lisäksi neljä muuta Griffithin elokuvaa ja kaikki nämä olivat vielä 1001 elokuvaa -kirjassa, niin en "voinut" muuta kuin pistää nekin tilaukseen. Toisin sanoen 1001-putken aloittaa viiden elokuvan mittainen D.W. Griffith -putki.

Kansakunnan synty on ilmeisesti ensimmäinen Yhdysvalloissa tuotettu täyspitkä elokuva ja jos täyspitkän elokuvan määritelmänä pidetään sitä joskus kuulemaani "vähintään 60 minuuttia", niin silloin tämä elokuva ylittää tuon määritelmän komeasti olemalla yli kolme tuntia pitkä, joskin tämä esitettiin alunperin kahdessa osassa. Elokuva aiheutti ilmestyessään voimakkaan keskustelun sensuurin tärkeydestä sekä myöskin mellakoita ja ylireagointia tahi ei, niin jollain tavalla kykenen ymmärtämään moisen reaktion. Kuitenkin nyt puhutaan elokuvasta, jonka ilmestyessä elokuvateollisuus vasta otti ensiaskeleitaan, joten ihmiset olivat tottumattomia tällaisiin elokuviin ja en minä kiellä, etteikö kritiikillä saattaisi ollakin perusteita.

Elokuvan alussa Griffith vertaa teostaan sensuurinpelossa Shakespeareen ja Raamattuun, millä ei kaikesta päätellen ollut täysin toivottua lopputulosta. Sinänsä tämän alun "tietoiskun" ymmärtää, sillä elokuva käsittelee rasismia sellaisella tavalla, etten minäkään tahtonut ottaa oikein selvää, että kuvasiko Griffith tapahtumat niin kuin ne oikeasti tapahtuivat vai yrittikö Griffith todella halventaa mustia elokuvallaan (alkuperäistarina The Clansman kuulemma oli kuitenkin vielä tätäkin rasistisempi). Elokuva nimittäin ainakin päällisin puolin tuntuisi kuvaavan nimenomaan mustat kaiken pahan aluksi ja juureksi, mutta siitä, mitkä kaikki tapahtumat ovat faktaa ja mitkä fiktiota, ei ota nykyajan eurooppalainen katsoja oikein selkoa, koska elokuva kuitenkin läpikäy Yhdysvaltain sisällissodan sekä jälleenrakennusvaiheen tapahtumia. Elokuvan loppukin antaa ymmärtää, ettei mustilla "kansakunnan syntymisen" kanssa olisi oikein mitään tekemistä.

Niin ja vaikka nyt sanoin edellisessä kappaleessa elokuvan perustuvan (päällisin puolin) todellisiin historiallisiin tapahtumiin, niin elokuvan pääperheet, Stonemanit ja Cameronit, ovat kuitenkin täysin fiktiivisiä ja siten myös niiden väliset keskinäiset tapahtumat. Mykkäelokuvan luonteesta johtuen minun oli alussa vähän vaikea päästä elokuvaan mukaan ja henkilöt tahtoivat monta kertaa sekoittua toisiinsa, vaikka tekstiruudut mielestäni ihan hyvin henkilöitä ja tapahtumia selittivätkin, joskin minua häiritsi tekstiruuduista usein puuttuvat verbit. Niin sisällissodan, jälleenrakennusvaiheen kuin Abraham Lincolnin kuoleman tapahtumia oli kuitenkin ihan mukava seurata, varsinkin kun elokuvan päällä lähes taukoamatta soinut musiikki oli ihan hyvää etenkin sodan vaiheita ja muita taisteluita kuvatessaan. Kuitenkin minulla oli välillä - mykkäelokuviin tottumattomana - vaikeuksia hahmottaa, mitä päätapahtumien lomassa oikein tapahtuu, mikä hieman heikensi elokuvaelämystä, sillä näiden perheiden tapahtumissa ei tahtonut oikein kunnolla riittää mielenkiintoa. Se on kuitenkin sanottava, että ainakin Floran (Mae Marsh) reaktio Gusin (Walter Long) lähentelyihin tuntui hieman ylimitoitetulta. Jos elokuva pohjasi yhtään niin paljon oikeisiin historiallisiin tapahtumiin kuin mitä se halusi antaa ymmärtä, niin minulle ainakin tuli yllätyksenä se, kuinka paljon mustilla olikaan valtaa jälleenrakennusvaiheessa, kun otetaan huomioon myöhemmät asenteet mustia kohtaan 1900-luvun alkupuoliskolla. Elokuva oli selkeästi parhaimmillaan keskivaiheilla ja jos alku- ja loppuosa olisivat olleet yhtä hyviä, olisi lopullinen pistemääräkin ollut hieman suurempi. Onko muuten oikein toivoa tällaista elokuvaa katsoessaan Ku Klux Klanin voittoa mustista?

Näyttelijät eivät oikein tulleet tässä elokuvassa esiin, sillä useimmiten kohtaukset olivat joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta tyyliin 10-20 sekuntia pitkiä, joiden jälkeen sitten siirryttiin seuraavaan kohtaukseen johonkin muualle. Tuolloin ilmeisesti kuitenkin vähät välitettiin, jos joku näyttelijöistä katsoi suoraan kameraan, sillä varsinkin joissakin joukkokohtauksissa näin tapahtui monesti ja jopa ihan lähellä kameraakin. Pienen hassuhkon huomion tein alkuteksteistä siitä, että vaikka olin yli kolme tuntia kestävän elokuvan äärellä, niin silti tekoaikaan pidettiin huolta siitä, ettei (eittämättä kallista) filmiä tuhlattu turhaan ja siten tuli halvemmaksi teettää jokaiselle elokuvakatsojalle oma lista näyttelijöistä sen sijaan, että ne olisi kerrottu tekstiruuduissa.

Pisteitä: 3/5

perjantai 25. joulukuuta 2009

Dolan's Cadillac

Alkuperäinen nimi: Dolan's Cadillac
Ohjaus: Jeff Beesley
Käsikirjoitus: Richard Dooling
Pääosissa: Christian Slater, Wes Bentley, Emmanuelle Vaugier
Valmistusmaa: Iso-Britannia, Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2007
Kesto: 85 min

- This is Dirty Harry, right? I mean, this is the most powerful one you have, right?
- That one makes your day. THIS one makes your decade.
 
Dolan (Christian Slater) on rikollispomo, joka tuo maahan laittomasti naisia pääasiassa huoriksi. Hänen ampuessaan erään tällaisen lastin kuljettajat tapahtumalla on silminnäkijä, hevosella liikkeellä ollut Elizabeth (Emmanuelle Vaugier), joka ehditään huomata, ennen kuin tämä pakenee. Saatuaan Dolanilta selvän uhkauksen hän ja miehensä Robinson (Wes Bentley) pääsevät turvataloon, mutta jokin menee pieleen ja Elizabeth saa surmansa. Robinson janoaa kostoa, mutta saako hän sen ja onnistuuko hän samalla hautaamaan menneisyytensä?

Stephen Kingin tarinoihin perustuvan Painajaisia & Unikuvia -sarjan arvostelussa kerroin toivoneeni, että sarjassa olisi ollut mukana Dolanin Cadillac -tarinasta tehty filmatisointi, mutta näin ei kuitenkaan ollut. Tästä meni sitten reilu viikko ja tuli sitten täysin yllättäen ja pyytämättä bongattua kyseisestä novellista tehty ihan täyspitkä elokuva, joten tuli napattua tämä parempaan talteen sitten heti. Pieni ajatus oli siitä, että toimiiko Dolan's Cadillac, jonka nimeä ei ole vaivauduttu suomentamaan, koko illan elokuvana yhtä hyvin kuin mitä olin kuvitellut sen toimivan sellaisena alle tunnin pläjäyksenä, mutta mitä vielä, tämähän oli varsin napakka rikoselokuva.

Novellissa seurattiiin Robinsonia, joka alkoi kaivaa kuoppaa keskellä ei-mitään ja takaumien kautta sitten kerrottiin Robinsonin motiivit toiminnalleen. Tässä elokuvassa sen sijaan edetään kronologisessa järjestyksessä, mikä oikeastaan toimi vallan mainiosti. En nyt muista kovin tarkasti alkuperäistä tarinaa, mutta sen verran kuitenkin, että voin sanoa, että melko hyvin tässä seurattiin alkuperäistä tarinaa, mikä oli tietysti positiivista. Väittäisin kyllä, että nämä myöhemmät keskustelut tämän etsivän kanssa sekä Dolanin omien puuhastelujen  seuraaminen oli lisätty tarinaan, jotta saataisiin lisää täytettä elokuvaan, mutta mikäs siinä, jos kerran toimii. Varsinkin Robinsonin aseella heiluminen oli loppujen lopuksi ihan kiva lisä, kun kerran kerronasta kävi hyvin ilmi se, ettei Robinson ole mikään asesankari. Elokuvan aikajännekin taisi olla lyhyempi kuin novellissa, mutta tämä suotakoon tekijöille anteeksi. Itse kuopan kaivamista ei näytetty juurikaan, mikä oli hienoinen pettymys, mutta loppujen lopuksi kuopan juurella vietiin sen verran paljon aikaa, että elokuvasta jäi loppujen lopuksi oikein hyvä fiilis. Kostotarina, joka ei kuitenkaan seuraa ihan niitä tavallisia polkuja, minkä vuoksi tämä oli varsin nautittavaa seurattavaa.

Robinsonia näytellyt Wes Bentley oli hyvä roolissaan ja hänen kasvoiltaan oikein näki määrätietoisuuden siitä, kuinka hän janosi kostoa Dolanille, oli hän vain seuraamassa Dolania tai kaivurin ohjaimissa ja hän oli isossa roolissa tekemässä tästä elokuvasta hyvää. Christian Slater, jonka uran elokuvia olen nähnyt hävettävän vähän, oli hänkin ihan onnistunut tapaus, mikä näkyi varsinkin elokuvan loppupuolella.

Pisteitä: 4/5

torstai 24. joulukuuta 2009

Project 1001, osa 61/1001: Texasin moottorisahamurhat

Alkuperäinen nimi: The Texas Chain Saw Massacre
Ohjaus: Tobe Hooper
Käsikirjoitus: Kim Henkel, Tobe Hooper
Pääosissa: Marilyn Burns, Paul A. Partain, Gunnar Hansen
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1974

Kesto: 84 min

- Hey, do you know where the old Franklin place is?

- The old Franklin place?
- Yeah, it's an old two-story rock house that sitting up on a hill. I thought it might be back on that road someplace, but I'm not really sure.
- Uh... yeah, maybe I've seen something like that up that way. Well now look, you boys don't want to go messin' around some old house. Those things is dangerous. You're liable to get hurt. You don't want to go fooling around other folks' property. Some folks don't like it, they don't mine showing you.

Joukko nuoria kulkevat hippipakulla Texasin syrjäteitä pitkin tarkoituksenaan mennä kahden näistä, Sallyn ja Franklinin, vanhalle kotitalolle. Matkalla he ottavat kyytiinsä Liftarin (Edwin Neal), joka säikyttää nuoret pahanpäiväisesti ja nämä heittävät tämän lopulta ulos.  Matkalla he pysähtyvät bensa-asemalla ja bensa-asemalla heitä kehoitetaan ajamaan pois, mutta nuoret päättävät kuitenkin mennä talolle, vaikka toisinaan sitä kyllä kannattaisi kuunnella kehoituksia...

Vihdoin ja viimein tuli sitten tämäkin elokuva katsottua. Tästäkään elokuvasta en tiennyt juuri mitään muuta kuin sen, että tässä on moottorisaha ja sen, että tämän on väitetty perustuvan tositapahtumiin, joskaan tämä jälkimmäinen seikkahan ei pidä paikkaansa (tarkistin Wikipediasta). Olin kuullut myös Leatherfacestä (Gunnar Hansen) aiemmin, mutta en tiennyt hänen olevan tässä elokuvassa, kuten en eilen eilistä tiennyt tästä olevan olevan lukuisia jatko-osiakin (uudelleenfilmatisoinnin kyllä tiesin). Niin ja vaikka aika olikin syönyt tämän elokuvan tehoa aika paljon, niin se on kyllä sanottava, että ihan katsottava kauhupätkä tämä kuitenkin oli.

Elokuvahan on kuvattu aika halvalla ja se näkyy kyllä lopputuloksessa, mutta vaikka se paikoin häiritsikin, niin ei kuitenkaan liiaksi. Tarinaan oli nimittäin saatu sen verran potkua, että elokuvan jaksoi katsoa mukisematta läpi. Kun Kirk ja Pam (William Vail ja Teri McMinn) saapuivat naapuritaloon, niin tämä oudosti koristettu puu kyllä sai kyllä kylmät väreet niskaan ja oikeastaan tämä oli tunnelman kannalta eräänlainen käännekohta, sillä juuri tästä kohtauksesta elokuva alkoi kunnolla vetämään puoleensa. Kovasti "halusin" uskoa aluksi, että se teurastaja oli vain valepuvussa oleva Liftari, mutta onneksi näin ei sitten ollutkaan. Noin tarinaltaan tämä kyllä noudatti tyypillisiä kauhuelokuvakliseitä eli jälleen kerran nuoret kuolevat yksi kerrallaan ilman, että jäljelle jääneet aavistavat mitään, mutta toisaalta tämä ei tuntunut vaivaavan minua, ainakaan paljon. Tämän taustalla saattoi olla Leatherfacen olemus, sillä sen lisäksi, että se oli oikea ihminen ilman yliluonnollisia voimia (tällaisessa ei ole vikaa, jos toteutus muuten toimii), niin Leatherface juoksemassa moottorisaha kädessä oli vain niin hupaisa näky, että ei elokuvasta voinut oikein muuta kuin pitää. Tämän naapuritalon asukkaat olivat kokonaisuutena karmivalla tavalla kiinnostava, mutta Sallyn ollessa vieraana talossa pää meinasi haljeta siihen Sallyn jatkuvaan huutamiseen, josta ei meinannut loppua tulla. Loppukohtaus oli (Leatherfacen osalta) aika mieliinjäävä. Kuitenkin täytyy sanoa, että paremmalla kalustolla kuvattuna elokuvasta olisi voinut nauttia vieläkin enemmän.

Edwin Neil oli Liftarina omalla tavallaan varsin karmiva ilmestys, jonka todellisista tarkoitusperistä ei oikein tahtonut ottaa selvää, mutta noin muuten näyttelijäkasti oli jotenkin tavanomaista, eikä siten kovinkaan mieleenjäävää. Gunnar Hansen oli kuitenkin niin usein sen maskinsa takana, joten hänestäkään ei jäänyt selvää mielikuvaa.

Pisteitä: 3/5

keskiviikko 23. joulukuuta 2009

Project 1001, osa 60/1001: Tuulen viemää

Alkuperäinen nimi: Gone with the Wind
Ohjaus: Victor Fleming, George Cukor, Sam Wood
Käsikirjoitus: SidneyHoward
Pääosissa: Vivien Leigh, Clark Gable, Leslie Howard
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1939

Kesto: 224 min

- Sir, you are no gentleman.

- And you, Miss, are no lady.
 
Eletään 1860-luvulla Yhdysvaltojen Etelävaltioissa Yhdysvaltain sisällissodan syttymisen kynnyksellä. Nuori Scarlett O'Hara (Vivien Leigh) saa tietää, että hänen rakastettunsa Ashley Wilkes (Leslie Howard) on menossa naimisiin serkkunsa Melanien (Olivia de Havilland) kanssa. Ashleyn isä John Wilkes (Howard C. Hickman) heittäessä juhlat Scarlett yrittää estää Ashleyn ja Melanien häät kertomalla Ashleylle tunteistaan, mutta saa pakit. Rakkaudentunnustuksen kuulee vierailulla oleva Rhett Butler (Clark Gable), joka iskee heti silmänsä Scarlettiin, mutta saako hän koskaan vieteltyä tätä?

Tämän elokuvan katsomista olen odotellut pelonsekaisin tuntein jo pitkän aikaa, sillä olin kuvitellut tämän olevan turhan imelä rakkausdraama minun makuuni, mutta elokuva ei lainkaan vastannut (juonensa puolesta) kuvitelmiani. Niinpä täytyykin myöntää heti, että tietoni tästä elokuvasta olivat todella vajavaiset, enkä edes tiennyt sitä, mihin aikaan elokuva perustuu. Turhan imelää rakkausdraamaa Tuulen viemää ei siis tarjonnut, mutta eipä elokuva siltikään puoleensa juuri vetänyt.

Aloitetaan nyt tästä ensimmäisestä puoliskosta, joka olikin selkeästi se elokuvan parempi osa. Alkukohtaus näytti jotenkin teatterimaiselta, mutta kun päästiin sinne Wilkesien juhliin, niin tämä teatterimaisuus karisi pois (tai sitten vain totuin kuvaustyyliin). Butlerin tullessa kuvioihin ajattelin hänen alkavan piirittää Scarlettia oikein toden teolla, mutta mitä vielä: häntä tuskin nähtiin ensimmäisellä puoliskolla. Välillä hän vilahti jossain kohtauksessa, mutta sitten tuli taas pitkä tauko, kun häntä ei näkynyt missään. Pääosa tästä puoliskosta kuluu Scarlettin haikaillessa Ashleyn perään samalla kun ei niin kaukanakaan taistellaan sisällissodassa. Sodan päätapahtumista kerrotaan suoraan ruutuun isketyllä tekstikappaleilla, jotka olivat kiva lisä näin Yhdysvaltain sisällissotaa huonommin tuntevalle. Tässä vaiheessa myös Scarlettin elämän seuraaminen ja Melanien lapsen synnytykseen johtavat tapahtumat aina sitä maassa makaavaa haavoittuneiden joukkoa myöten olivat jollain tapaa mielenkiintoisia ja puoliskon lopetus on hoidettu tyylillä, jossa vaiheessa jotkut muut olisivat jo lopettaneet koko elokuvan. Tälle puoliskolle 2,5-3 pistettä.

Sitten alkaa toinen puolisko, jossa aluksi pistetään O'Haran kotitilaa Taraa taas pystyyn ja toimintakuntoon sisällissodan jälkeen. Tästä alkaa pitkä tapahtumien joukko, jossa koetaan niin onnellisia hetkiä kuin myös (paljon) murhetta ja jotenkin se (hieman) vahva vire, joka oli vienyt edellistä osaa eteenpäin, puuttui tältä puoliskolta lähes tyystin ja tapahtumat menivätkin vähän sillisalaattimaisiksi, kun koko ajan tuntui tapahtuvan jotain, joka muutti vallitsevan tilanteen täysin. Siten elokuvaa alkoikin seurata vain sillä silmällä, että mitäköhän seuraavaksi tapahtuu, mutta nämä tapahtumat eivät jaksaneet enää herättää oikein minkäänlaisia tunteita, mikä pudotti kokonaispistemäärää selvästi ja loppukin jätti hieman ikävän maun suuhun (tähän palaan kohta).

Kokonaisuutena elokuva siis oli kaikkea muuta kuin kahden ihmisen rakkaudesta kertova tarina ja sen sijaan Tuulen viemää olikin lähes saippuaoopperamainen kolmio- tai neliödraama, jonka lopputuloksen onnistuin arvaamaan täysin väärin. Elokuva kesti yli kolme ja puoli tuntia, mutta ei tämä sinänsä tuntunut liian pitkältä, vaikka toisella puoliskolla toivoikin elokuvan jo pikku hiljaa päättyvän, mutta ei siksi, että elokuva oli kestänyt jo ennestään kauan, vaan siksi, että toisen puoliskon tapahtumat olivat niin tylsiä. Nämä alku- ja välisoitot, jolloin ruudulla ei tapahtunut yhtään mitään, olisin mieluusti kyllä jättänyt pois. Lisäksi elokuva olisi saanut selvemmin keskittyä ydinnelikkoon, eikä viedä tarinaa välillä eteenpäin huhujen ja juorujen kautta, varsinkin kun näitä juoruja kertoivat sinänsä päätarinalle turhanpuoleiset henkilöt. Jos elokuva olisi jatkunut toisella puoliskolla yhtä väkevänä kuin ensimmäisellä, olisi elokuva ollut ainakin sen puoli pistettä parempi.

Vielä pitää sanoa jotain henkilöhahmoista sinänsä. Scarlett O'Hara edusti ihmistyyppiä, jota minä inhoan (sillä tavalla kuin minä ylipäätään ketään inhoan): Hemmoteltu ja itsepäinen kakara, jolle miehet liehittelevät oikein olan takaa, mutta jolle kelpaa (oikeasti) mies, jota hän ei kuitenkaan saa – tässä haluan korostaa, että yhtä lailla inhoan samaa ominaisuutta miehissä eli tämä ei ole sukupuolisidonnainen juttu. Sitten kun hän saisi tilaisuuden yrittää tosissaan haluamaansa miestä, niin sen jälkeen hän yhtäkkiä tajuaakin, ettei hän edes tätä halua ja haluaakin sen sijaan pitkään jo vierellään olleen miehen, joka sen sijaan on saamassa tarpeekseen, mutta haluaako Scarlett oikeasti edes tätä? Ainakin minulle elokuvan viimeinen repliikki antoi sen fiiliksen, että ei. Osin Scarlettin luonne oli syynä siihen, miksi en jaksanut tästä elokuvasta viehättyä oikein kunnolla.

Rhett Butler oli hänkin aika omahyväinen tapaus ja periksiantamaton hyvin häiritsevällä tavalla. Vaikka hänelle kuinka sanotaan ei, niin hän jatkaa Scarlettin piirittämistä ja lopulta (pariinkin otteeseen) pakottaa Scarlettin suutelemaan itseään tavalla, joka nykyisin (Suomessa) toisi syytteen vähintäänkin seksuaalisesta häirinnästä. Tämä asia on selkeästi tulkinnanvarainen juttu, mutta Rhettin viedessä humalaista vaimoaan sänkyyn tapahtumat voi vain arvata ja kun kerran heidän välinsä oli mitä oli, niin voitaisiinko puhua jopa raiskauksesta tai humalaisen hyväksikäytöstä, jos ylhäällä tapahtui mitä luulen? No, tuohon aikaan asenteet olivat hyvin paljon toisenlaiset (aviomiehen hyväksi) kuin nykyään, mutta se ei tarkoita sitä, että minun täytyisi sietää moista miestyyppiä (ehkä olen vain liian tiukka).

Mitä itse näyttelijöihin tulee, niin Vivien Leigh oli ihan hyvä pääosin, mutta muutamissa kohtauksissa selvästi paistoi läpi, että hän vain näyttelee, mutta se siitä. Puhutaan sen sijaan Clark Gablesta. En hämmästele yhtään sitä, että hän oli yksi aikansa suurimpia miesnäyttelijöitä. Hän oli todella charmikas, hyvin pukeutunut, oli mitä hurmaavin miesnäyttelijä ja osasipa hän vielä hyvin näytelläkin. Vaikka roolihahmonsa olikin minusta aika lurjus, nin Gable itse oli kyllä loistava. Yritin keksiä nykynäyttelijöistä jonkun, joka olisi yhtä charmantti tapaus tai voisi edes esittää sellaista, mutta ei oikein tullut muita mieleen kuin Anthony Hopkins; kaikki nykyajan näyttelijät, jotka mieleeni sain puolen minuutin mietiskelyllä, kun ovat tietyllä tapaa kuitenkin vähemmän herrasmiesmäisen tuntuisia joko (oikeassa) ulkoasussaan tai rooleissaan. Keksittekö te yhtään?

Olin pitkään kahden vaiheilla lopullisen pisteytyksen suhteen, mutta lopulta päädyin antamaan puoli pistettä vähemmän kuin mitä olin lähellä antaa. Oikeasti elokuva sijoittuisi nimittäin johonkin 2-2,5 pisteen välimaastoon, mutta ei sen korkeammalle, sillä Tuulen Viemää ei nyt valitettavasti vain sattunut olemaan minun kuppini teetä.

Pisteitä: 2/5

tiistai 22. joulukuuta 2009

Project 1001, osa 59/1001: Elefanttimies

Alkuperäinen nimi: The Elephant Man
Ohjaus: David Lynch
Käsikirjoitus: Christopher De Vore, Eric Bergren, David Lynch
Pääosissa: Anthony Hopkins, John Hurt, Anne Bancroft
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1980

Kesto: 124 min

- Can you imagine the kind of life he must have had?
- Yes, I think I can.
- I don't think so. No one could possibly imagine it! I don't believe any of us can!
 
1800-luvun Englannissa tohtori Frederick Treves (Anthony Hopkins) kiinnostuu friikkisirkuksen kautta löytämästään 21-vuotiaasta John Merrickistä (John Hurt), jota epämuodostuneen ruumiinsa vuoksi kutsutaan Elefanttimieheksi. Treves ottaa Merrickin eräänlaiseksi potilaakseen Merrickin isännän Bytesin (Freddie Jones) ensialkuun pienestä vastustelusta huolimatta. Merrickin ollessa potilaana Treves huomaakin, ettei Merrick olekaan niin yksinkertainen kuin mitä Treves ja muut olivat hänestä kuvitelleet...

Tämä ainakin jossain määrin tositapahtumiin perustuva elokuva on ainakin minun näkemieni Lynch-elokuvien joukossa eräänlainen outolintu ja oudoksi tämän tekee se seikka, ettei tämä ole ainakaan Lynch-tavalla outo. Elefanttimies on päinvastoin täysin lineaarisesti etenevä henkilökuva ja vieläpä kovin kiehtova sellainen, johtuen juuri tarinan todenperäisyydestä.

Elokuva, joka on kuvattu mustavalkoiseksi, alkaa kyllä hieman oudosti, kun alussa nähdään vuoronperään maassa makaavaa naista sekä norsuja ja minun täytyy myöntää, että ehdin jo elokuvan aikana kuvitella vaikka mitä; ties vaikka olisi ollut Lynchin tarkoituskin. Kun sitten päästään alun friikkisirkukseen, niin tarina lähteekin etenemään niin kuin elokuvat yleensäkin eli poissa ovat kaikki Lynchille tyypilliset oudot tapahtumat. Merrickin tarina on kaikessa outodessaankin varsin kiehtova, eikä siitä puutu kiinnostavia juonenkäänteitä, ja mitä tuossa Wikipediasta hieman vilkaisin, niin ainakin Merrickin tarinan käsittely tuntui tietyltä tapaa rehelliseltä, vaikka Lynch olikin ottanut erinäisiä erivapauksia kertoessaan Merrickin tarinaa. Tässä elokuvassa kiehtovinta olikin seurata juuri Merrickin elämänvaiheita eli sitä, mitä kaikkea hänelle oikein tapahtuukaan elämänsä varrelle, vaikka välillä Merrickin kohtelu olikin aika julmaa. Koska tässä kuitenkin kerrottiin yhden miehen elämästä, niin loppu ei yllättänyt eikä oikein herättänytkään kunnon tunteita.

Anthony Hopkins oli hyvä oma itsensä eli hän osasi kyllä eläytyä rooliinsa kunnolla ja välillä jopa unohti katsovansa Hopkinsia eikä tohtori Treversiä. John Hurtista nyt en osaa sillä tavalla sanoa mitään, kun hän oli kuitenkin niin vahvoissa meikeissä, ettei hän tai hänen näyttelemisensä sillä tavalla tulleet esille, että siitä olisi voinut sanoa jotain.

Pisteitä: 4/5

maanantai 21. joulukuuta 2009

Project 1001, osa 58/1001: Kolmannen asteen yhteys

Alkuperäinen nimi: Close Encounters of the Third Kind
Ohjaus: Steven Spielberg
Käsikirjoitus: Steven Spielberg
Pääosissa: Richard Dreyfuss, François Truffaut, Melinda Dillon
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1977
Kesto: 132 min

- We didn't choose this place! We didn't choose these people! They were invited!
- They belong here more than we. 

Maapallolla tapahtuu kummia. Meksikon aavikoille ilmestyy toisen maailmansodan aikaisia koneita kuin uusina ja Mongoliaan, siis mahdollisimman kaukana merestä, ilmestyy valtamerilaiva. Jossain päin Yhdysvaltoja katkeaa sähköt aina vain useammalta ja sähkömies Roy Neary (Richard Dreyfuss) kutsutaan apuun. Yrittäessään löytää perille hän kohtaa avaruusaluksen ja lähteekin tämän perään ja myöhemmin näistä aluksista tulee Roylle pakkomielle. Samaan aikaan toisaalla avaruusalukset ovat kovin kiinnostuneita kotiäidin Jillian Guilerin (Melinda Dillon) lapsesta Barrystä (Cary Guffey) ja lopulta sieppaavatkin tämän, vaan saako hän lastaan koskaan takaisin ja saavatko hän ja Roy koskaan koko totuutta selville?

Aargh! Tässä on jälleen kerran niitä elokuvia, joiden kohdalla ei oikein tahtoisi keksiä oikein mitään mielekästä tai edes vähemmän mielekästä sanottavaa, mikä tämän elokuvan kohdalla johtuu pääasiassa siitä, että elokuva on tullut nähty se about kymmenen kertaa ja siten suurin osa tapahtumista olikin etukäteen hyvin muistissa, mutta yritetään. Kuukauden WANHAna katsomani Kolmannen asteen yhteys on varsin mukiinmenevä elokuva, jonka kyllä ainakin tiettyyn pisteeseen asti katsoo useammankin kerran.

Tarina on kyllä ihan mielenkiintoinen ja ennen kaikkea mielikuvituksellinen ja ainakin minulla on sellainen kutina siellä jossakin, että elokuva vetoaa edelleen myös niihin, jotka näkevät elokuvan ensimmäisen kerran, sillä jotain ajattoman viehättävää tässä tarinassa kyllä on, jonka vuoksi sen katsookin läpi ihan mielellään. Tarpeeksi paljon tapahtumia tapahtui eri ihmisille, vaikka Barryn sieppaaminen olikin jotenkin kamalaa, ja kaikki sitten huipentuikin siihen todelliseen kontaktiin avaruuden muukalaisten kanssa. Jollain tavalla kaunsta. En kyllä malttanut olla ajattelematta, jos vaikka avaruusalusten liikehdinnästä oli otettu oppia 2001: Avaruusseikkailusta, mutta jos näin oli, niin sekin tuntuisi vain kunnianosoitukselta kyseistä elokuvaa kohti. Niin ja tämä avaruuden muukalaisten sävelmähän on niin simppelin yksinkertainen, että kyllä sen muistaa aina vaikka keskellä yötä heräisi. Royn matkaa kohti lopullista totuutta tässä pääasiassa seurattiin ja vaikka sitä seurasikikn loppujen lopuksi ihan hyvin, niin mikään erityisen mahtava matka tämä ei ollut, mutta sellaista aika perinteistä hyvin tehtyä poppariviihdettä kylläkin. Sitä en vain tajunnut siinä Royn lopullisen "sekoamisen" kynnyksellä, että miksi hän lappasi ne kaikki kamat sisälle keittiön ikkunan kautta, vaikka ihan selvästi ovestakin olisi päässyt myös niillä kottikärryillä. Loppu oli niin Jillianin kuin Royn osalta varsin toimiva.

Elokuvassa ei nähty mitään Hollywoodin siloteltuja supertähtiä, vaan kaikki elokuvan näyttelijät olivat lopulta hyvin tavallisen näköisiä ihmisiä, mikä sopi tähän elokuvaan paremmin kuin hyvin. Richard Dreyfussin esittämä Roy oli juuri sellainen vähän nukkavieru tapaus ja myös Melinda Dillon tuntui olevan enemmän tavallinen naapurin (aikuinen) tyttö kuin Hollywoodin mallikaunotar. Myös muut näyttelijät olivat hyvin maanläheisen tuntuisia.

Pisteitä: 3,5/5

sunnuntai 20. joulukuuta 2009

Simpsonit - 3. kausi

Alkuperäinen nimi: The Simpsons - Season 3
Ohjaus: Jim Reardon, Rich Moore, Wesley Archer, ym.
Käsikirjoitus: Al Jean, Mike Reiss, Jon Vitti, ym.
Pääosissa: Nancy Cartwright, Dan Castellaneta, Julie Kavner, ym.
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1992
Jaksojen määrä: 24

- Oh my God, I don't know jack about my boy! I'm a bad father!

- You're also fat.
- I'm also fat.

Ei kahta ilman kolmatta ja niinpä nyt on sitten katsottu Simpsonien kolmaskin tuotantokausi (sori huono aloitus, väsyttää) näin DVD:ltä toiseen otteeseen ja tämän jälkeen pääsenkin sitten vielä suojamuoveissa olevien tuotantokausien pariin. Tämä kolmas kausi sisältää mielestäni vieläkin enemmän hauskaa satiiria amerikkalaisesta elämänmenosta jopa siinä määrin, että melkein annoin tälle kaudelle puoli pistettä enemmän, mutta ihan vielä ainakaan ei parempaan arvosanaan päästy. Mukana kaudella nähdään muun muassa aiemmista kausista tutut Homerin veli Herb sekä Bartin arkkivihollinen Sideshow Bob ja vierasääninä nähdään muun muassa Michael Jackson, Aerosmithin heput, Sting, Magic Johnson sekä iso joukko baseball-pelaajia, joita tietenkään tällainen suomalainen katsoja ei tunnista. Tälläkin kaudella oli paikoin nähtävissä tekijöiden laiskuutta taustojen kanssa, sillä esimerkiksi Simpsonien talon olohuoneen sohvan takana on täysin erilainen tausta, kun näytetään huonetta eri kuvakulmista. Mitä alkuteksteihin tulee, niin jälleen kerran nähdään samojen sohvajuttujen kierrätyksiä, joten ihan joka jakso ei sisältänyt uutta sohvakohtausta.

Mitä tulee sitten siihen kauden odotetuimpaan jaksoon eli Kauhujen talo II -jaksoon (Treehouse of Horror II), niin tällä kaudella on mukana tarinat apinankädestä, joka suo omistajalleen kolme toivomusta, Bartin taikavoimista sekä Frankenstein-parodia Mr Burnsista, joka käyttää Homerin aivoja luodakseen uutta elämää. Kuten ensimmäisessäkin Kauhujen talossa, niin myös tässä oli alussa lasten vanhemmille varoitus, jota kukaan ei kuitenkaan tietenkään ole noteerannut. Alussa ja lopussa olivat myös ensimmäisen kerran nämä kauhupitoiset nimimuunnelmat. Täysin itsenäisinä nämä tarinat eivät myöskään vielä olleet, sillä tällä kertaa taustalla oli Homerin, Bartin ja Lisan painajaiset. Itse tarinat olivat ihan kivoja, varsinkin ensimmäinen ja viimeinen, mutta Bart-tarina oli vähän tylsähkö, vaikka päättyikin todella pelottavasti, hehe.

Mitä muihin jaksoihin tulee, niin kyllä näille jaksoille ja Simpsonien tempauksille sai nauraa välillä oikein kunnollakin. Parhaita jaksoja olivat erinäisistä syistä - sikäli kuin näitä pystyy oikein kunnolla edes arvottamaan - Mr. Lisa Goes to Washington, Like Father, Like Clown, Flaming Moe's, Radio Bart, Colonel Homer, Black Widower (Sideshow Bob -lisä) sekä Margen ja Homerin historiaa valoittava I Married Marge. Kauden kaksi viimeistä jaksoa Bart's Friend Falls in Love sekä Brother, Can You Spare Two Dimes? olivat sen sijaan kauden heikointa antia, vaikkeivät varsinaisesti huonoja olleetkaan.

Pisteitä: 4/5

Avatar

Alkuperäinen nimi: Avatar
Ohjaus: James Cameron
Käsikirjoitus: James Cameron
Pääosissa: Sam Worthington, Zoe Saldana, Sigourney Weaver
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2009
Kesto: 164 min

- Everything is backwards now, like out there is the true world and in here is the dream.
 
Pandora-nimisellä planeetalla amerikkalaiset yrittävät ottaa kontaktia planeetan omiin na'vi-ihmisiin keinotekoisilla avatar-kehoilla, jotka muistuttavat planeetan asukkeja. Merijalkaväen sotilas Jake Sully (Sam Worthington) saapuu Pandoraan, jossa hänen vasta kuollut kaksoisveli oli työskennellyt ja ottaa tämän entisen avatar-kehon itselleen. Hän saa eversti Quaritchiltä (muulta Avatar-ydinryhmältä) salaisen tehtävän kartoittaa na'vi-ihmisten maita ja yriittää suostutella na'vit luovuttamaan maansa jenkeille suurten luonnonvarojen takia. Sully lähteekin suorittamaan tätä tehtävää, mutta tavattuaan na'vi-naisen Neytirin (Zoe Saldana) ja tutustuttuaan navien elämään, hänen on lopulta valittava puolensa...

Tulihan se sitten viimein: yksi vuoden (pelonsekaisin tuntein) odotetuimmista elokuvista. Kovin ristiriitaisia arvioita tästä on saanut lukea ja  nähdä, eikä parhaimmat näkemäni arvostelut ole juuri kolmea tähteä ylittäneet, joskaan en ole niitä loppujen lopuksi niin kauheasti nähnyt. Itse siten joudunkin myöntämään, että pidin tästä keskimääräistä enemmän, sillä pitkästä kestostaan huolimatta Avatar on loppujen lopuksi varsin tiivistunnelmainen viihdepaketti.

Tarina itsessään on melko tutun oloinen eli alusta asti oikeastaan oli aika vahva tunne siitä, millaiseksi tarina muodostuu noin niin kuin päätarinaltaan. Tämä ei kuitenkaan minua haitannut, sillä juuri tällaisista tarinoista minä tykkään ja siten minä pystyinkin nauttimaan siitä päällisin puolin. Elokuvan alku oli selkeästi elokuvan heikoin osa, sillä minua ei oikein jaksanut kiinnostaa tämä armeijan harjoittama paskanjauhanta (anteeksi ruma kielenkäyttöni) tai sitten kinastelu tukikohdan eri ryhmien välillä ja itse asiassa tämä Jaken saama tehtäväkin sai minussa aikaan ärtymystä.  Tämä Jaken ensimmäinen matka avatar-hahmonakaan ei nyt niin suuresti säväyttänyt. Sitten kun Jake tutustuu Neytiriin ja sitä myöten matka navien kulttuurin omaksumiseen alkaa, niin elokuva alkaa vetää puoleensa entistä enemmän, mutta totta puhuen on sanottava, etten tässäkään vaiheessa ollut vielä täysin vakuuttunut, vaikka eittämättä tätä Sullyn matkaa na'vien parissa olikin mielenkiintoista katsottavaa.

Sitten siinä puolivälin paikkeilla tai vähän sen jälkeen tapahtuu jotain: tämä suuri juonenkäänne. Okei, juonenkäänne oli sinänsä odotettavissa, mutta oi että kun se sai minut vihaiseksi. Vihaiseksi nimenomaan ihmisiä ja koko ihmiskuntaa kohtaan ja oikeasti ajattelin istuessani täpötäydessä leffasalissa, että kuolkoon pois koko *sensuroitu* ihmiskunta, kun ei kerran osata muuta kuin aiheuttaa suurta tuhoa. Tässä vaiheessa tajusin, että hyvin pienin tapahtumin na'vit olivat saaneet minut suorastaan ihastuksesta mykäksi ja itse asiassa mietinkin, että na'vien elämästä haluaisin oppiakin eteenpäin. Toisin sanoen tekijät olivat minun osaltani ainakin onnistuneet tehtävässään. Sitten tulevat ihmiset ja tuhoavat kaiken tämän kauniin. En tykännyt yhtään ihmisten toiminnasta (elokuvallisessa mielessä toki hyvä juonenkäänne) ja niinpä koko loppuelokuvan ajan toivoinkin vain ihmisten totaalista hävittämistä, vaikka itse en ensin keksinytkään, miten se olisi voinut tapahtua. Onneksi Cameron niin teki ja vieläpä todella vakuuttavalla tavalla. Lopputaistelu oli verrattain pitkä, mutta hyvä sellainen, mutta se vihoviimeinen kaksinkamppailu tuntui sitten jo täysin turhalta kaiken nähdyn jälkeen. Loppuratkaisu oli juuri niin mieleinen kuin toivoinkin sen olevan.

Tajusin tuossa eilen, että hyvä (3D-)tekniikka ei varsinaisesti voi parantaa elokuvan tehoa minun silmissäni, mutta se voi kyllä tukea elokuvaa, kun taas huono (3D-)tekniikka kyllä voi latistaa elokuvan vaikuttavuutta. No, mitään varsinaisesti huonoa ei Avatarin kohdalla todellakaan voinut edes odottaa, vaan 3D-tekniikka tuki hyvin varsinaista elokuvaa, mitä nyt välillä hyvin lähellä kameraa olleet objektit tuntuivat vähän suttuisilta; en sitten tiedä, johtuiko tämä siitä, että istuin melkein toisessa reunassa. Kuitenkin se, missä tämä eroaa muista näkemistäni 3D-elokuvista, on se, että siinä missä muissa elokuvissa asiat ovat tuntuneet tulevan suoraan silmien eteen, niin Avatarissa koettiin pääasiassa vain juuri vastakkainen ilmiö: oli valkokangas, jonka "taakse" kaikki jutut pääasiassa tuntuivat jäävän, ei päinvaston. Ei sillä, 3D oli toteutettu varsin mallikkaasti ja nämä lähikuvat tai melkein sellaiset aiheuttivatkin ihastusta meikäläisessä, mutta sitten taas ilmakuvat, joissa kaikki jutut olivat selvästi kaukana, niin vaikka ne näyttivätkin ihan hyviltä, niin en epäile lainkaan, että ne näyttäisivät yhtään huonommilta myöskään 2D:nä.

Näyttelijät olivat sellaisia perushyvän toimintaelokuvan näyttelijöitä eli vaikka he suoriutuivatkin rooleistaan kunnialla, niin varsinaisesti mieleenjääviä tapauksia ei ollut yhden yhtäkään ja siten mahdolliset Oscar-ehdokkuudet tulevatkin takuulla jostain muusta kuin näyttelijäsuorituksista. Sam Worthington oli juuri sellainen päähenkilö, jonka ominta alaa ovat nimenomaan tusinatoiminnan päätähti, mutta sellaisena ihan hyvä. Myös Sigourney Weaver oli ihan ok, mutta häntä nähtiin ihan liian vähän. Mukana menossa: sinänsä yllättävän isossa roolissa ollut Giovanni Ribisi (Frendien Phoeben velipuoli), CCH Pounder (Shield), Michelle Rodriquez (Lost).

Noin kokonaisuutena voisin sanoa, että Avatar on ehdottomasti katsastamisen arvoinen tapaus ja jos ei anna pienen kliseisyyden haitata itseään, niin elokuvasta tulee luultavasti jopa nauttimaan, joten hopi hopi ja elokuvateatteriin päin!

Pisteitä: 4/5

lauantai 19. joulukuuta 2009

Saiturin joulu

Alkuperäinen nimi: A Christmas Carol
Ohjaus: Robert Zemeckis
Käsikirjoitus: Robert Zemeckis
Pääosissa: Jim Carrey, Gary Oldman, Bob Hoskins
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2009
Kesto: 98 min
 
- What do you want with me?
- You will be haunted by three spirits.
 
Ebenezer Scrooge (Jim Carrey) vihaa joulua ja pitää sitä joutavana humpuukia, minkä hän osoittaa niin sukulaisilleen kuin palkollisilleenkin. Eräänä jouluna hän sitten saa luokseen seitsemän joulua sitten kuolleen kollegansa (Gary Oldman), joka oli hyvin samanlainen kuin Scrooge ja saa maksaa siitä tuonpuoleisessa. Hän kertoo Scroogelle, että kolme henkeä on tulossa hänen luokseen ja näyttävät hänelle tien parempaan loppuelämään, mutta onko Scrooge kuitenkin liian itsepäinen muuttuakseen?

3D on tullut kaupunkiin, joten piti heti käydä katsomassa parit 3D-elokuvat (ette ikinä arvaa, mikä oli se jälkimmäisenä katottu leffa :P). Sanottakoon se nyt heti alkuun, että minä en liiemmin pidä joulusta ja oikeastaan Scrooge kiteyttikin elokuvan alussa monin tavoin minun ajatukseni siitä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että joulu olisi minulle tabu, vaan jos kohtaan jotain mielestäni kiinnostavaa, niin kyllä minä siihen tutustun riippumatta siitä, onko se jouluaiheinen (hei, voin vilpittömästi sanoa tykkääväni Joulumaa-kappaleesta, joskin sekin on lähes ainoa), ja kun kerran Saiturin joulu tarinana kiinnosti, niin päätinpäs käydä katsomassa, nyt kun tosiaan 3D-version pääsi katsomaan.

Saiturin jouluhan perustuu Charles Dickensin klassikkosatuun ja vaikka en itse satua olekaan lukenut, niin jonkin (Aku Ankka- ?) version olen joskus lukenut niin, että tarina pääpiirteittäin oli hyvin hämärästi tuttu. Tiesin siis aika pitkälle sen, mitä elokuvassa tapahtuu, mutta en sitä, miten kaikki tapahtuu, joten tarjosi elokuva minullekin paljon uuttakin ja mikäs siinä, minusta elokuva ainakin tuntui todella uskolliselta alkuperäiselle tarinalle, tiedä sitten osuiko tämä tunne oikeaan. Elokuva alkaa mielessäni todella hyvin ja sitä jaksaakin seurata suurin piirtein puoleen väliin asti ihan hyvin, mutta siinä nykyisyyden haamun kohdalla kyllä alkoi se paras potku loppua. Tämä johtui osittain juuri siitä, että tiesin tosiaan, millaiseksi lopputarinasta olisi tulossa, eikä elokuvassa sinänsä enää tuntunut riittävän kunnolla imua; kaikki "vakioseurattavien" osaltakin asia tuli selväksi juuri siinä nykyisyyskohdassa ja niinpä tulevaisuus-jakso jäikin hieman kuriositeetin omaiseksi. Muutenkin mentiin vähän liian moralisoinnin puolelle.

Kun nyt kyseessä oli 3D-elokuva, niin sanotaan nyt 3D:stä sen verran, että tässä oli (ainakin ennen illan toista 3D-elokuvaa) selvästi parhaat näkemäni 3D-efektit, mutta sitten taas tässä onkin (ehkä) 3D-tekniikkaa hiottu sitten edellisen näkemäni 3D-leffan (Matka maan keskipisteeseen). Osasyynä hyvässä tekniikassa saattoi olla myös se tosiseikka, että elokuva oli pääosin animoitu, mene ja tiedä. Joitakin hyvin toteutettuja 3D-kikkailujaksojakin (esimerkiksi alun katoilla lentely) kyllä koettiin, kun asiat tahtoivat tulla ihan nenän eteen.

Vaikka kyseessä olikin animaatio, niin näyttelijät tuntuivat olevan näytelleen roolinsa ja sitten vaan näyttelytyöskentely oli muutettu koneella animaatiohahmoiksi. Esimerkiksi Scroogen liikkumisesta välillä tuntui paistavan läpi Jim Carreyn maneerit, mutta tämä saattoi olla vain optimistinen illuusio, kun kerran selvästi tiesin kyseessä olevan Carrey. Parissa kohtaa ääni kyllä paljasti Carreyn selvästi.

Pisteitä: 2,5/5

PS. Tämä elokuva ei onnistunut myöskään muuttamaan käsitystäni joulusta.

Project 1001, osa 57/1001: Reservoir Dogs

Alkuperäinen nimi: Reservoir Dogs
Ohjaus: Quentin Tarantino
Käsikirjoitus: Quentin Tarantino
Pääosissa: Harvey Keitel, Steve Buscemi, Michael Madsen
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1992
Kesto: 95 min
 
- We were set up. The cops were waiting for us.
- What? Nobody set anybody up.
- The cops were there waiting for us!
 
Joukko toisilleen tuntemattomia rikollisia, joille on annettu nimet väiren mukaan, lyöttäytyvät yhteen ryöstääkseen korukaupan. Ryöstö menee kuitenkin pieleen ja yksi ryöstäjistä kuolee pakomatkalla ja toisen kohtalo on epävarma. Jäljelle jääneet, joiden joukossa on mahaansa luodin ottanut Mr. Orange (Tim Roth), kokoontuvat ennalta sovittuun tapaamispaikkaan kertaamaan tapahtumia ja pohtimaan, mikä meni pieleen. He tulevat siihen tulokseen, että joku on vasikoinut poliisille, mutta jos näin on, kuka se oli?

Tämä oli Quentin Tarantinon ensimmäinen pitkä elokuva, mutta ei todellakaan ole jäänyt ohjaajan (ja käsikirjoittajan) uralla pelkäksi kuriositeetiksi, vaan teki Tarantinosta kertaheitolla Hollywoodin kuuman nimen, eikä ihme. Reservoir Dogs on nimittäin tyylipuhdas rikoselokuva, joka ei käy missään vaiheessa tylsäksi, vaikka elokuvan idea sinänsä on mahdollisimman simppeli.

Elokuva sijoittuu pääosin hylättyyn varastorakennukseen tai vastaavaan, jossa sitten puidaan pieleen mennyttä keikkaa, jota ei kuitenkaan koskaan näytetä, ainoastaan tapahtumia ennen keikkaa ja keikan jälkeen. Välillä käydään myös takaumissa katsomassa hahmojen tietä kohti tätä keikkaa. Takaumat olivat ihan kivoja, sillä ne taustoittivat miesten taustoja kivasti ja toivat hahmoihin lisää persoonallisuutta, vaikka Mr. Orange -takaumaa olisi saanut lyhentää ainakin vähän. Tapahtumat ja dialogit itse varastolla olivat mielenkiintoisia, vaikka dialogi ei säväyttänytkään vielä ihan samalla tavalla kuin Tarantinon myöhemmissä elokuviss, mutta eipä se missään nimessä tylsää ollut. Itse asiassa elokuvan paras dialogi kuultiin heti elokuvan ensimmäisessä kohtauksessa. Elokuvaa olisi voinut katsoa kauemminkin, mutta sitten taas toisaalta kesto oli juuri sen verran lyhyt, ettei tässä ollut juuri mitään ylimääräistä (edellä mainittua Mr.Orange -takaumaa lukuun ottamatta), joten keskittyminen ei päässyt juuri herpaantumaan. Loppuratkaisu oli aika mieleenjäävä ja tyly.

Elokuvan ekstroissa Tarantino kertoo, kuinka hänen mielestään Harvey Keitel on yksi hänen suosikkinäyttelijöistään ja tämän elokuvan(kaan) perusteella en ihmettele asiaa yhtään. Harvey Keitel oli nimittäin selvästi elokuvan parasta antia kylmänviileänä rikollisena, vaikka eipä muitakaan henkiinjääneitä hahmoja näytelleissä valittamista sillä tavalla ollut, kun jokaisella hahmolla tosiaan oli selkeästi oma persoonansa. No, Steve Buscemin ei tarvitse kuin seistä paikoillaan, niin hän aiheuttaa kylmiä väreitä. Quentin Tarantinossa on myös näyttelijänä sen verran omanlaista karismaa, että häntä olisin halunnut nähdä enemmänkin.

Pisteitä: 4/5

torstai 17. joulukuuta 2009

Jos rakastat

Alkuperäinen nimi: Jos rakastat
Ohjaus: Neil Hardwick
Käsikirjoitus: Katja Kallio
Pääosissa: Elli Vallinoja, Chike Ohanwe, Taneli Mäkelä
Valmistusmaa: Suomi
Ilmestymisvuosi: 1986
Kesto: 123 min

- Sä oot tehnyt itelles abortin, joten kai sä voit lyödä mua kattilalla päähän.
 
Ada (Elli Vallinoja) on ministerin tytär, joka on tottunut saamaan lähes kaiken haluamansa, mitä kuvitella saattaa. Hänen äitinsä on kuollut rattijuopon takia ja hänen henkireikänsä onkin hänen tätinsä, joka asuu melko boheemisti (verrattuna Adan kotioloihin.) ja tämä täti antaakin Adalle asuntoonsa oman avaimen. Isänsä ja tätinsä molempien ollessa reissun päällä Ada lähtee juhlimaan, mutta ilta päättyy auto-onnettomuuteen, jossa mies joutuu sairaalaan ja Ada itse menettää muistinsa, eikä muista juuri mitään muuta kuin tätinsä osoitteen, mutta ei tädin olemassaoloa. Eräänä päivänä hän tutustuu Toniin (Chike Ohanwe), jonka isä makaa Adan vuoksi sairaalassa, mutta miten käy, kun totuus selviää vai selviääkö se lainkaan?

Jos rakastat tulee ensi-iltaan vasta tammikuun puolella, mutta jo nyt pyörivät ennakkonäytöksen Finnkinossa. Ihastuin trailerissa niin eduskuntatalon edessä ja (muka?) sisällä hyppelyyn ja tietenkin TikTakin Heilutaan -kappaleeseen, joten olihan tämä mentävä sitten katsomaan heti ensimmäisen tilaisuuden tullen ja en minä ainakaan pahasti pettynyt.

Elokuvan päätarina perustui Sakari Topeliuksen Adalminan helmi -nimiseen satuun ja vaikken alkuperäistä teosta tiedäkään, niin ihan kivalta tämä versio meni eteenpäin. Tarinassa riitti sopivasti juonenkäänteitä, jotta mielenkiinto säilyi myös sen kohdalla. Tarina oli tietyllä tavalla selvästi suomalainen, mitä sopiikin juuri Hardwickilta odottaa; vaikka oltiin selvästi musikaalielokuvan (vai pitäisikö tätä sanoa vain musiikkielokuvaksi, en ole varma) parissa, niin silti elokuvassa ei vältelty vaikeitakaan aiheita, mikä oli sinänsä ihan positiivista.

Tärkeintä elokuvassa oli kuitenkin musiikki ja senhän vuoksi minä elokuvaa meninkin katsomaan ja sainkin aika pitkälle juuri sitä mitä hainkin: tuttuja suomirock-biisejä (mm. Tiktakia, Maija Vilkkumaata, Eppuja ja J. Karjalaista) joskin muutamia tuntemattomiakin mukaan mahtui. Kovasti olisin toivonut, että kaikki kappaleet olisi selvästi laulettu näyttelijöiden voimin, mutta näin ei kuitenkaan ihan ollut, vaikka kyllä ne näyttelijät ihan kiitettävän usein itse lauloivat kappaleet. Lisäksi olisin toivonut, että kappaleet olisi esitetty kokonaan, mutta useimpia kappaleita oli ikävästi lyhennetty. Tietenkin tämä tällaisenaan olisi kasvattanut elokuvan kestoa, mutta toisaalta kappaleet olisi voitu sovittaa tarinan kulkuun jollain tavalla paremminkin. Nyt välillä tuli hetkiä, jolloin jotkin kappaleet tuntuivat (jopa musikaaliksi) alkavan vähän turhan irrallaan päätarinasta, mikä hieman häiritsi, kuten myös se, että kappaleiden aikana todellisuus ja taru tahtoivat siinä mielessä sekoittua, että esimerkiksi tanssijat olivat olemassa vain kappaleiden aikana tai henkilöiden väliset "raja-aidat" hävisivät kokonaan, eikä ajassa seikkailuakaan unohdettu. Kaikesta tästä kritiikistä huolimatta näin suomirokin ystävänä kyllä viihdyin kappaleidenkin aikana, vaikka tarinaa ajatellen toivoinkin kuulevani jossain vaiheessa Rakkauden haudalla -kappaleen; se olisi niin sopinut tarinan loppupuolelle, mutta valitettavasti hiljaista toivettani ei kuultu. Ihan odottamaani musiikki-iloittelua en siis saanut, mutta ihan tarpeeksi kyllä, että viihdyin elokuvan parissa. Veeti Kallion tulkitsema Lasten mehuhetki oli ehkä se elokuvan hulvattomin kappale, joskaan ei ainoa hauska veto, mutta muuten kappaleet olivat pääosin selvästi vakavampia.

Pääosan esittäjät olivat molemmat minulle ennestään tuntemattomia, mutta he hoitivat hommansa kotiin ihan kunnialla. Oikeastaan kaikkia muita näyttelijöitä nähtiin verrattain vähän ehkä Ada-Annan työkaveria Merviä näytellyttä Meri Nenosta lukuun ottamatta, sillä muut näyttelijät tuntuivat esiintyvän korkeintaan muutamassa kohtauksessa.

Pisteitä: 3,5/5

Project 1001, osa 56/1001: Platoon - Nuoret sotilaat

Alkuperäinen nimi: Platoon
Ohjaus: Oliver Stone
Käsikirjoitus: Oliver Stone
Pääosissa: Charlie Sheen, Tom Berenger, Willem Dafoe
Valmistusmaa: Iso-Britannia, Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1986

Kesto: 114 min

- What happened today was just the beginning. We're gonna lose this war.
- Come on! You really think so? Us?
- We've been kicking other peoples asses for so long I figured it's time we got ours kicked.
 
Chris Taylor (Charlie Sheen) saapuu vapaaehtoisena Vietnamiin totaalisena märkäkorvana, jonka tarkoituksena on viettää Vietnamissa vuosi. Hyvin pian hän kuitenkin toteaa, että Vietnam on yksi helvetti ja ei mene kuin muutama viikko, kun hän tahtoisi jo pois, mikä ei tietenkään onnistu kesken kaiken. Niinpä hän joutuu kokemaan monet sodan tuskat pataljoonansa kanssa ja hän saa huomata, ettei vihollinen väijy vain viidakoiden kätköissä, vaan on lähempänä kuin ensin arvaisikaan...
Tämä elokuva aloittaa ”epävirallisesti” Project 1001 -putken, joka kestää pienin katkoksin nyt... noh, jonkin aikaa. Muutamia pieniä katkoksia tässä tulee DVD-elokuvien osalta (elokuvateatterissa tulee kanssa pompittua tämän tästä), mutta pääosin tässä tulen sivistämään itseäni 1001 elokuvaa -kirjan elokuvilla seuraavat viikot, mitä kotikatseluun tulee.

Oliver Stonen Vietnam-trilogian avauselokuva Platoon – Nuoret sotilaat sopii enemmän kuin hyvin tämän putken aloittajaksi, sillä ainakaan missään nimessä huono elokuva ei ole kyseessä. Jos pitäisi verrata muihin näkemiini suuriin Vietnam-elokuviin, niin kyllä tämä Francis Ford Coppolan Ilmestyskirja.Nytin voittaa, mutta sitten taas ei ihan yhtä hyvä kuin Full Metal Jacket, vaan sijoittuu johonkin näiden kahden elokuvan välimaastoon.

Aloitetaan siitä mieleenjäävimmästä asiasta eli pituudesta. Elokuva nimittäin oli nimittäin lyhyempi kuin miltä se tuntui, mutta tämä ei tarkoita sitä, että elokuva olisi ollut jotenkin pitkäveteinen. Matkan varrella nimittäin oli ainakin kaksi paikkaa (en katsonut ajallista kohtaa), jossa elokuvan olisi voinut hyvin jo päättää, eikä tarina oikeastaan olisi kärsinyt juuri yhtään, mutta sen sijaan elokuva vain jatkui ja jatkui. Vähän niin kuin jatkui myös Taylorin ja sotakaveriensa ponnistelut sotatantereilla. Kun yksi taisto oli ohi, ei heidän kärsimyksensä suinkaan ohi olleet, niin kuin niin sotilaat kuin katsojakin saattoivat olettaa, vaan edessä odotti jälleen uusi koitos hieman uudessa ympäristössä. Tämän sinänsä pienen seikan vuoksi jotenkin kykeni pääsemään paremmin sotilaiden pään sisälle ja kun elokuva tuntui katsojalta pitkältä, niin jotenkin välittyi kotikatsomoon myös sotilaiden tunne siitä, että sota todella on pitkä ja (melkein) loputon.

Mitä itse tarinaan tulee, niin kuten olen monesti sanonut, niin sotaelokuvat eivät ole niitä suosikkielokuvia ja niinpä en tästäkään pystynyt ihan täysin rinnoin nauttimaan, vaikka sotakuvaus kaikin puolin tuntuikin varsin realistiselta. Näitä elokuvia kuitenkin vaivaa se (minua aina vaivaava) perusongelma, että vaikka tapahtumat sotakentillä olisi kuinka mielenkiintoisia, niin jotenkin siirryttäessä uuteen taisteluun on jo ehtinyt melkein unohtaa jo edelliset taistelut puhumattakaan siitä, että näitä kohtauksia muistaisi enää seuraavana päivänä. Kyllä, jossain taisteltiin ja menetettiin niin ja niin paljon miehiä ja sitten siirryttiin toiseen paikkaan ja taas tapeltiin. Mieleenpainuvaa? Ei, mutta tarpeeksi hyvää pitääkseen otteensa koko elokuvan ajan.
Lopputaistelukin oli vain yksi (pitkä) taistelu toisten rinnalla, mutta ei juuri sen enempää. Tämä Taylorin tarina oli myöskin ihan mielenkiintoinen, mutta parhaiten hänen päänsä sisälle päästiin oikeastaan näissä kohtauksissa, joissa seurattiin pataljoonan kulkua hänen lukiessaan ääneen isoäidilleen kirjoittamia kirjeitä. Noin muuten Taylorin tarinassa kiinnosti se seikka, että vaikka tiesi hänen palvelusaikansa pituuden, niin ei voinut varmasti tietää, selviääkö hän lopulta hengissä. Taylorin lopun toiminta myös herätti kysymyksen siitä, että tekikö hänen tekemänsä ratkaisu hänestä yhtään sen parempaa ihmistä kuin henkilöstä, jonka toiminnan vuoksi hän ratkaisuunsa päätyi.

Kiva päästä näkemään Charlie Sheen kerrankin vakavassa roolissa, joita en muista häneltä kovin montaa nähneeni vuosien varrella, varsinkin kun hän hoitaa oman osansa varsin kunnioitettavasti. Myös Tom Berenger ja Willem Dafoe olivat ihan hyviä vastapelureita. Muita myöhemmän ajan suosikkinäyttelijöistä nähtiin sivuosissa muun muassa Forest Whitaker ja Johnny Depp.

Pisteitä: 3,5/5

keskiviikko 16. joulukuuta 2009

KM 31 - Pahuuden tienristeys

Alkuperäinen nimi: KM 31: Kilometro 31
Ohjaus: Rigoberto Castañeda
Käsikirjoitus: Rigoberto Castañeda
Pääosissa: Iliana Fox, Adrià Collado, Raúl Méndez
Valmistusmaa: Meksiko, Espanja
Ilmestymisvuosi: 2006

Kesto: 103 min

- Etsitkö jotain?

- En. Tyttöystäväni joutui täällä onnettomuuteen. Katselen paikkoja.
- Oletko varma? Ettet etsi mitään?
- Mistä tiesit?
- Älä etsi. Se oli onnettomuus.
 
Ágata (Iliana Fox) on matkalla kaksoissiskonsa Catalinan (Iliana Fox) luo, kun hän törmää pimeällä tiellä lapseen, kilometrikyltin 31 kohdalla. Ágata pysähtyy katsomaan lasta, joka osoittautuu olevan täysin kunnossa, mutta heti tämän nähtyään Agata itse jää auton alle ja joutuu sairaalaan. Hänen sisarensa Catalina, poikaystävänsä Omar sekä Catalinan ystävä alkavat selvittää mysteeristä kolaria ja saavat pian selville, että kilometrikyltin 31:n kohdalla tapahtuu yllättävän paljon kolareita, etenkin naisille...

Dark Label -elokuvien katselun sarjan saa lopettaa tämä sarjan 11. elokuva KM 31 – Pahuuden tienristeys (sarjan 12. elokuvan, Insiden kun olen jo arvostellut aiemmin). Jostain syystä odotin tältä elokuvalta ennakkoon eniten; liekö suuri mielenkiinto herännyt kansikuvasta ja siitä, että kieli on espanja, mene ja tiedä. No, eipä tämä sitten lunastanutkaan niitä sille asettamiani odotuksia. Nyt kävi näin.

Harvoin, jos koskaan, olen vähentänyt/lisännyt pisteitä näin vähäpätöisistä syistä, mutta oli pakko antaa puoli pistettä vähemmän vain, koska elokuvan alussa kerrottiin elokuvan perustuvan tositapahtumiin. No, ei tuo ilmoitus yleensä haittaa, mutta kun elokuva on täynnä yliluonnollisia asioita, niin en oikein kyennyt suhtautumaan näkemääni samalla tavalla kuin yleensä (sellaiseen keskinkertaiseen) kauhuelokuvaan, vaan koko ajan mielessäni hiipi ajatus siitä, että oikeasti Catalina onkin vain hullu ja Catalinan ja Ágatan äidin tarina vain vahvisti tätä ja kaikki tapahtumat olisivat jollain tasolla ollut vain kuvitelmaa, jopa jollain ihmeellisellä tavalla myös muiden hahmojen näkemät outoudet.. Näin ei kuitenkaan ollut, vaan nämä yliluonnolliset tapahtumat olivatkin loppujen lopuksi (elokuvassa) tosia ja niinpä tunsin itseni todella petetyksi, vaikka sain jo alun ”identtisten kaksosten yhteys” -kohtauksessa viitteitä siitä, ettei tämä olekaan niin tosi kuin mitä tekijät haluavat antaa ymmärtää. No, äsken sitten selvisikin, että elokuvan tapahtumat perustuvatkin vain urbaaniin legendaan, joten se siitä sitten. Noin yleisesti ottaen elokuva tarjosi ihan kohtuullista jännitystä ja varsinkin alussa tämän komisario Ugalden (Carlos Aragon) todellinen rooli mietitytti (positiivisessa mielessä), mutta kokonaisuus jäi loppujen lopuksi vähän vaisuksi, mutta kuten sanoin: elokuva olisi saanut puoli pistettä enemmän ilman tosi-väitteitä.

Iliana Fox oli ihan kiva Catalinana, mutta noin muuten näyttelijät eivät olleet oikein mieleenpainuvia, vaan eivätpä kunnolla huonojakaan. Sellaisia peruskauhunäyttelijöitä, joiden suoritukset tuppaavat unohtumaan melkein heti elokuvan katsottuaan.

Pisteitä: 2/5

PS. Niin, Dark Labelin ensimmäinen boksi on nyt katsottu, mutta minä suosittelen jättämään tämän boksin ostamatta, mutta yksittäin ostettuina voin pienellä varauksella suositella The Gravedancersia, Black Wateria sekä Frontier(s)ia; muut sarjan elokuvat kannattaa jättää omaan arvoonsa.

tiistai 15. joulukuuta 2009

Black Water

Alkuperäinen nimi: Black Water
Ohjaus: David Nerlich, Andrew Traucki
Käsikirjoitus: David Nerlich, Andrew Traucki
Pääosissa: Diana Glenn, Maeve Dermody, Andy Rodoreda
Valmistusmaa: Australia
Ilmestymisvuosi: 2007

Kesto: 85 min

- You want to do some fishing?
- Yeah and see the river.
 
Lee, Grace ja Adam (Maeve Dermody, Diana Glenn ja Andy Rodoreda) lähtevät kiertämään Australiaa ja päättävät ottaa järjestetyn veneretken jonnekin syrjäiselle jokialueelle, jossa on ennen vilissyt paljon krokotiileja, jotka on tosin sittemmin hävitetty tai siirretty muualle. Venematka alkaakin ihan leppoisasti, mutta kaikki muuttuu, kun yksi jäljelle jäänyt krokotiili kaataa veneen, jolloin Lee, Grace ja Adam joutuvat menemään läheiseen (vedestä nousevaan) puuhun pakoon, vaan mikä neuvoksi, kun varsinaista maata ei näy missään?

Dark Labelin elokuvat selvästi parantavat loppua kohdin. Edellinen, sarjan yhdeksäs elokuva oli jo varsin kelpo tapaus ja itse asiassa ainakin ennakkoon ajattelin seuraavana vuorossa olevan KM 31 -elokuvan olevan yksi boksin parhaista elokuvista, mutta osoittautuuko ennakkofiilis oikeasti, se nähdään sitten illemmalla. Näiden kahden elokuvan välissä ollut sarjan kymmenes elokuva Black Water oli sekin varsin mukava tapaus, vaikka sinänsä simppeli lähtökohta elokuvalle olikin.

Elokuva perustuu jossain määrin tositapahtumiin, mutta en sitten tiedä, kuinka paljon asioita oli dramatisoitu tähän, mutta näkemästäni päätellen aika paljon. Elokuva lähti käyntiin eräänlaisena matkailukertomuksena, mitä oli ihan kiva katsoa ennen varsinaista jännitystä. Krokotiilin alkaessa tehdä kiusaa retkeilijöille tunnelmaa luotiin jättämättä krokotiili pääosin veden alla ja siten katsoja(kin) joutui pohtimaan jatkuvasti, että missäköhän suunnassa se krokotiili nyt onkaan vai onko lainkaan missään. Elokuvan "paha" siis oli jatkuvasti näkymättömissä, mutta kuitenkin fyysisesti selvästi olemassa siellä jossain. Pari yllätyshyökkäystäkin nähtiin, mikä oli vain plussaa ja vielä enemmän plussaa oli se, että vaikka oltiinkin kauhuelokuvamiljöössä, niin kaikki jännitys ei sijoittunutkaan sysimustaan yöhön, vaan itse asiassa yölliset tapahtumat jäivät aikalailla minimiin. Kaikki tapahtumat ryyditettiin vielä sellaisella hiljaisella, mutta elokuvaan hyvin sopivalla musiikilla, joten elokuvasta jäikin pääosin positiiviset fiilikset, vaikka Leen ja krokotiilin kohtaamiset hieman veivätkin (uskottavuuden puolesta) hieman tehoa tästä. Loppuratkaisu oli karu, mutta ei kuitenkaan liiaksi pilatakseen jo nähtyä puolitoista tuntista.

Näyttelijät olivat ihan hyviä ja varsinkin elokuvan naiset Diana Glenn ja Maeve Dermody saavat kiitosta. Kuitenkin olisin mieluummin nähnyt Glennin elokuvan varsinaisena päätähtenä (jos nyt sellaista ylipäätään oli), enkä niinkään Dermodya, tosin tämäkin johtui pitkälti Glennin hahmon Gracen koettelemuksista.

Pisteitä: 3,5/5

maanantai 14. joulukuuta 2009

Frontier(s)

Alkuperäinen nimi: Frontière(s)
Ohjaus: Xavier Gens
Käsikirjoitus: Xavier Gens
Pääosissa: Karina Testa, Samuel Le Bihan, Estelle Lefébure
Valmistusmaa: Ranska
Ilmestymisvuosi: 2007

Kesto: 103 min

- Joku sanoi kerran, että kaikki syntyvät vapaina ja tasavertaisina. Maailma, jossa minä elän, on sen vastakohta. Kuka haluaa syntyä kaaokseen ja vihaan?

 
Pariisissa on vaalien aika ja mellakat ovat käynnissä. Mellakan keskellä viisi nuoria aikuisia onnistuu varastamaan yli satatuhatta euroa. Yhtä heistä ammutaan ja ammutun sisko Yasmine (Karina Testa) ja Alex (Aurélien Wiik) lähtevät viemään tätä sairaalaan samalla kun kaksi muuta jatkavat pakoaan kohti rajaa Yasminen ja Alexin lähtiessä jonkin päästä heidän peräänsä. Rajalle on kuitenkin pitkä matka, joten he päättävät ottaa huoneen syrjäisestä motellista, mutta siellä he saavat huomata, että huone ehkä sittenkin olisi kannattanut ottaa jostain muualta, ja he ovat jo lähettäneet osoitteen perässä tuleville...

Tämä on kolmas ranskalainen kauhuelokuva (kaksi muuta Inside ja Marttyyrit), jonka katson ja kaikkia näitä kolmea elokuvaa yhdistää hyvin sairas ja sadistinen maailma ja pistää jo hieman miettimään, että eivätkö ranskalaiset muunlaisia kauhuelokuvia osaa tehdäkään. Joka tapauksessa tämä Dark Label -sarjan yhdeksäs elokuva, Frontier(s), on loppujen lopuksi ihan katsottava kauhupätkä, vaikkei edellä mainittujen elokuvien tasolle pääsekään.

Tarina alkaa mellakoista, joiden keskeltä sitten nämä päähenkilöt aloittavat pitkän pakomatkansa. Hahmot käytiin hyvin lävitse ennen isojen tapahtumien alkua, vaikkakaan ei nyt millään elokuvamaailmaa mullistavalla tavalla. Kun sitten saavuttiin motelliin, niin vähän aikaa kyllä näytti siltä, että elokuvasta saattaisikin tulla pienehkö pannukakku, mutta siinä vaiheessa kun talon asukit alkoivat kunnolla koviksi, muuttui elokuvan luonne yhä vain sairaammaksi ja sairaammaksi, mikä oli loppujen lopuksi ainakin jossain määrin positiivista. Kunnolla elokuva kuitenkin pääsi vauhtiin vasta sitten, kun Yasmine ja Alex saapuivat määränpäähänsä tai oikeastaan vasta siinä tapauksessa, kun Alex saa surmansa ja Yasminelle todella paljastuu hänen vangitsijaperheensä todellisen hulluuden taso. Pian tämän jälkeen alkaakin (vähän liiankin) uskomaton selviytymiskamppailu, jota piti kyllä ihan tarpeeksi hyvin otteessaan, vaikka nyt ei ihan kaikilta osin miellyttänytkään. Tarinan loppuratkaisukin oli ihan ok, vaikka periaatteessa elokuva olisi voinutkin päättyä jo muutamaa ruutua aiemmin.

Näyttelijäpuolella oltiin selvästi parempaa keskitasoa ja varsinkin Karina Testa ansaitsee erikoismaininnan. Tämän saksalaisen perheen jäsenet pääosin miellyttivät (paitsi ihan alussa), mutta tämä yksi nainen, Klaudia (Amélie Daure) jäi kyllä pieneksi arvoitukseksi. Toisaalta hän tuntui olevan koko ajan vihainen, mutta toisaalta hänen vihaisuuden motiiveja ei käsitelty lainkaan, joten minulle jäi vähän epäselväksi se, kenelle hän oikein onkaan vihainen. Perheelleen, näille majoittuneille vai vain ylipäätään maailmalle?

Pisteitä: 3/5

sunnuntai 13. joulukuuta 2009

8 legs - Kuoleman verkko

Alkuperäinen nimi: Arachnic
Ohjaus: Jack Sholder
Käsikirjoitus: Mark Sevi
Pääosissa: Chris Potter, Alex Reid, José Sancho
Valmistusmaa: Espanja
Ilmestymisvuosi: 2001
Kesto: 91 min
 
- Tell me, if you're not worry about anything, then why we're having a firepower over throwing a small country?
- More guns I have, safer I feel.
 
Mies tuodaan Guamilla sijaitsevaan sairaalaan, kun häntä puree syrjäisellä saarella jokin, mutta mikä? Tämän selvittämiseksi perustetaan retkikunta, jonka tehtävänä on saada vastaus tähän kysymykseen. Saarelle lähtijöiden kone hajoaa saarelle tullessa ja kone tekee pakkolaskun. Retkikunnan jäsenet syyttävät pakkolaskusta koneen kapteeni Merceriä (Alex Reid), mutta todellsuus on jotain muuta ja sen he saavat oppia kantapään kautta...

Pidin tuossa yhden päivän tauon Dark Label -elokuvien katselusta, mikä näin jälkikäteen hieman harmittaa, sillä nyt nämä elokuvat on katsottu vasta tiistaina maanantain sijaan. Harmitusta lisää tämä sarjan kahdeksas elokuva, josta ei saanut hyvää tekemälläkään. 8 legs - Kuoleman verkon käsikirjoituksessa on nimittäin ihan liikaa epäloogisuuksia, jotta tästä olisi voinut nauttia täysin rinnoin.

Tarinan alussa nähdään joku takaumajakso jostain puolinäkymättömästä jutusta, joka hajottaa suihkuhävittäjän ja tämän tehtyä pakkolaskun saarelle hävittäjän pilotti näkee jonkin niin ikään puolinäkymättömän avaruusolion, jonka jälkeen tuli sitten tämä hämähäkki. Okei, en tykkää oikein näistä näkymättömyysjutuista muutenkaan, mutta kun käydään varsinaisen tarinan kimppuun, niin siinä unohdetaan kaikki muut jutut alusta paitsi itse hämähäkki. Tämä oli elokuvan yksi suurista ongelmista. Toinen suuri ongelma liittyikin sitten tapaan, jolla retkikunta kohteli Merceriä pakkolaskun vuoksi, vaikka Mercer olikin pelastanut nämä kaikki, enkä todellakaan jaksanut olla kiinnostunut moisesta. Sitten kun hämähäkki tuli kuvioihin, niin homma menikin lähinnä pakenemiseksi ja satunnaisiksi ammuskeluiksi. En tajua sitä, että jos heillä oli tulivoimaa, niin mikseivät he kaikki ampuneet sitä hämähäkkiä kerralla, vaan pääasiassa vuoron perään yritettiin vähäsen ampua ja sitten juostiin taas pakoon. Kokonaisuus oli lopulta sen verran huono, että hyvä jos edes muistan, miten se päättyi. Kivojen tapahtumapaikkoijen vuoksi elokuvaa oli kuitenkin paikoittain ihan mukava seurata varsinkin ennen kuin hämähäkki tuli kunnolla kuvioihin, mutta eivät tapahtumapaikat tätä elokuvaa kuitenkaan pelastaneet.

Näyttelijät olivat yksiulotteisimpia pitkään aikaan ja siis varsinaisia puupökkelöitä koko sakki. Yhdestäkään hahmosta ei löytynyt minkäänlaista karismaa tai muuta mielenkiintoa, vaikka sinänsä monivärinen sakki saarelle lähti. Retkikunnan johtajaa tohtori Leonia näytellyt, Francon ajasta tuttu José Sancho sentään vähän yritti, mutta lopulta sekin kaatui siihen, että hänen hahmossaan tuntui olevan eloa vain sen ollessa pahalla päällä ja silloinkin tämä mielentila tuntui täysin teennäiseltä tai pikkupojan kiukuttelulta.

Pisteitä: 1,5/5

lauantai 12. joulukuuta 2009

Ilmiantaja!

Alkuperäinen nimi: The Informant!
Ohjaus: Steven Soderbergh
Käsikirjoitus: Scott Z. Burns
Pääosissa: Matt Damon, Scott Bakula, Melanie Lynskey
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2009
Kesto: 110 min
 
- Polar bears cover their noses before they pounce on a seal. How do polar bears know their noses are black? Did they look in the water one day, see their reflection and say, "Man, I'd be invisible if it wasn't for that thing." 

Mark Whitacre (Matt Damon) on maissialalla työskentelevän AMD-yhtiön johtohenkilöitä. Lysiinituotannossa on ongelmia ja Whitacre epäilee syyksi virusta, joka on päässyt koneisiin sabotaasin seurauksena. FBI kutsutaan paikalle, mutta samalla Whitacre tulee kertoneeksi vaimonsa (Melanie Lynskey) painostuksesta tutkintaa johtavalle agentille Brian Shepardille (Scott Bakula) isosta hintakartellista. Hänestä tulee ilmiantaja, jonka tarkoituksena on hankkia todisteet kartellista, mutta saako hän ne ja onko kaikki sittenkään ihan sitä miltä näyttää...

Kauan siinä meni, mutta tulihan tämäkin sitten viimein tänne Poriinkin asti ja on kuulunut allekirjoittaneella loppuvuoden odotetuimpien elokuvien joukkoon; toinen on ollutkin sitten George Clooneyn, joka tässäkin elokuvassa taisi olla tuottajan roolissa, tähdittämä Miehet, jotka tuijottavat vuohia, mutta se näköjään tuleekin Suomeen vasta helmikuussa. Joka tapauksessa Ilmiantaja! (miksi siinä pitää olla tuo huutomerkki mukana?) vastasi joiltakin osin odotuksiani, mutta ei kuitenkaan ihan täysin.

Elokuvan alkaessa hieman pohdin jo sitä, että oliko elokuvan eniten nauruhermoja kutkuttavat kohtaukset näytetty jo trailerissa ja tulin siihen tulokseen, että näin pääasiassa oli. Tämä ei kuitenkaan ollut varsinaisesti huono juttu, sillä näin elokuvalla oli paljon muutakin annettavaa kuin vain ihan hauskaa komediaa. Kyllä, elokuva tarjosi lähes koko kestonsa ajan vähintään hymähdyksiä aiheuttavia kohtauksia, mutta kaiken kaikkiaan tarina oli hyvin draamavetoinen, jossa se komedia kuitenkin kulki koko ajan mukana taustalla. Mitä tulee elokuvan alkupuoliskoon eli tähän ilmiantajajuttuun, niin ei Whitacre loppujen lopuksi ollutkaan ihan niin tohelo vasikka kuin mitä traileri oli antanut ymmärtää, vaikka hieman kyllä olikin sitä. Tämä alkupuolisko olikin elokuvan vahvin osa, vaikka totuuden nimissä näistä Whitacren (ei katsojalle) äänettömistä pohdiskeluista en oikein saanut revittyä suurta hupia, vaikka muutamia ihan hauskoja juttuja sinnekin mahtuu. Sitten kun suuri twisti on tapahtunut, niin elokuva menettää hieman tehoaan. Ei siksi, että loppuosa olisi jotenkin varsinaisesti huonompi kuin alkuosa, mutta kun ruvetaan puhumaan kavalluksista ja sen keinoista, niin mennään näihin talousjuttuihin, jotka eivät oikein auenneet minulle. Jotenkin jäi hämäräksi esimerkiksi se, että miten kavallukseen päädytään väärennetyn nimen kautta, mutta tämä nyt oli aika pieni juttu. Parasta lopussa kuitenkin oli se, että lopulta katsojakaan ei oikein tiennyt, mikä oli totta ja mikä oli vain sepitettyä tarinaa sekä se seikka, että se kavallussumma koko ajan vain kasvoi ja kasvoi.

Matt Damon oli ihan hyvä Whitacrena niin ennen kuin jälkeen FBI:n sekaantumisen asioihin, vaikka Whitacren hahmo kokeekin pientä muodonmuutosta noin niin kuin henkisesti. Scott Bakula oli myöskin kiva, joskin vähän vähäeleinen. Huomasin elokuvan jälkeen, etten enää pystynyt tuomaan mieleeni Bakulan ulkonaköä Aikahypyssä, vaikka ennen sain tämän vaivatta mieleeni. Niin paljon on Bakulalle tullut ikää lisää sitten Aikahyppy-päivien. Whitacren vaimoa Gingeriä esittänyt Melanie Lynskey oli hänkin ihan okei, mutta minua vaivasi ensimmäisestä kohtauksesta lähtien samankaltaisuus (varsinkin hiustyylin osalta) jonkun näyttelijän kanssa, jolla oli samanlainen tyyli jossan 1980-90 -luvun (komedia)elokuvassa, mutta en koko elokuvan aikana saanut päähäni, ketä Lynskey muistutti, enkä tiedä sitä vieläkään.

Pisteitä: 3,5/5

perjantai 11. joulukuuta 2009

Storm Warning

Alkuperäinen nimi: Storm Warning
Ohjaus: Jamie Blanks
Käsikirjoitus: Everett De Roche
Pääosissa: Nadia Farès, Robert Taylor, David Lyons
Valmistusmaa: Australia
Ilmestymisvuosi: 2007

Kesto: 89 min

- To catch a mad dog, you must think like a mad dog – only madder.

 
Pia ja Rob (Nadia Farès ja Robert Taylor) lähtevät pienellä vuokraveneellä ulapalle. Illan hämärtyessä he päättävät suunnata näkemänsä mangrove-metsän luo, mutta soutaessaan ojassa vene jää jumiin ja kaiken lisäksi alkaa sataa. He etsivät suojaa syrjäisestä talosta, mutta huomaavat tehneensä todella pahan virheen, kun talon oikeat omistajat tulevat kotiin...

Käsittelyvuorossa on nyt sitten tämä seitsemäs Dark Label -elokuva ja täytyy sanoa, että Storm Warning jatkaa sarjan ei niin kunnioitettavaa tietä olemalla pääosin hyvin mielenkiinnoton tekele, vaikka omat hetkensä tässä elokuvassakin on; ne vain jäävät olemattoman pieniksi.

Kun Pia ja Rob lähtevät veneellä liikkeelle ja kun elokuvan nimi kuitenkin on Storm Warning, niin ajattelin jo, että he jäävät syystä tai toisesta keskelle merta myrskyn silmään, mikä olisi ollut mielenkiintoista ottaen huomioon heidän veneensä koon, mutta näin ei käynytkään. Tämä oli oikeastaan vain hyvä asia, sillä silloin elokuva olisi kuitenkin sisältänyt sukeltelukohtauksia, jotka ovat jo ajatuksen tasolla kammottavia (Open Watersia en ole vieläkään saanut katsotuksi). Niinpä hurrasin jo pienessä mielessäni, kun he sitten rantautuivat maihin. No, se ilo jäi sitten hyvin lyhyeksi.

Elokuvan parasta antia nimittäin ovat sen ensimmäiset kaksikymmentä minuuttia eli elokuva on vielä ihan kiva siihen asti, kunnes pariskunta pääsee sinne talolle. Kaikki kuitenkin muuttuu suunnilleen heti, kun talon asuttamat äärimmäisen kliseiset junttirikolliset tulevat kuvioihin. Nämä juntit ovat todella iljettäviä ilmestyksiä, jotka tuntuvat toistavan jokaisen olemassaolevan elokuvajuntin kliseen, oli nämä juntit sitten australialaisia, jenkkejä tai vaikkapa porilaisia. Toisin sanoen näiden junttien elämät tuntuivat pyörivän (marihuanan kasvatuksen ohessa) pääasiassa väkivallan ja alapääjuttujen ympärillä, mikä vei elokuvalta sen pienimmänkin tehon. Tähän kun lisää sitten Pian ja Robin tylsähkön selviytymiskamppailun, niin ei tästä hyvä maku jäänyt. Tämä selviytymiskamppailukin kun olisi ollut paljon kiinnostavampi, jos vastassa olisi ollut kunnon kauhuelokuvapahiksia eikä vain todella tyhmiä (ja stereotyyppisiä) juntteja. Oikeastaan ainoa valonpilkahdus koettiin siinä vaiheessa, kun Pia rupesi leikkimään MacGyveria, mutta sekään hetki ei kauan kestänyt. Kauhuelementtejä tässä ei varsinaisesti ollut, vaikka kauhun nimeen vannovat niin IMDB kuin myös kotelon takakansi, vaan tämä oli mielestäni enemmän lähinnä vain todella huono trilleri.

Nadia Farés ja Robert Taylor olivat ihan kohtuullisia ja kun näiden junttien näyttelijät (David Lyons, Matthew Wilkinson ja John Brumpton) onnistuivat näinkin paljon ärsyttämään junttikliseisyyksillään, niin kaipa heidän näyttelytyöskentelyään voisi jossain määrin kutsua onnistuneeksi, mutta heidän hahmonsa onnistuivat myöskin pilaamaan koko elokuvan.

Pisteitä: 1,5/5

torstai 10. joulukuuta 2009

Rottweiler

Alkuperäinen nimi: Rottweiler
Ohjaus: Brian Yuzna
Käsikirjoitus: Miguel Tejada Flores
Pääosissa: William Miller, Irene Montalà, Paulina Gálvez
Valmistusmaa: Espanja
Ilmestymisvuosi: 2004

Kesto: 91 min

- What is it?
- It's a rottweiler.
 
Dante (William Miller) on mukana vankijoukossa, joka lähetetään työtehtävään jonnekin maastoon. Jotain tapahtuu ja Dante päättää käyttää tapahtuman aiheuttaman hämmennyksen hyväkseen ja pakenee miehen kanssa, joka on kahlittuna häneen ja hänen peräänsä lähetetään vartijat ja koirat. Vapauduttuaan kahletoveristaan hän pakenee ja kauas, mutta yksi vartija ja rottweiler saa Danten kiinni. Saatuaan tilaisuuden hän tappaa sekä vartijan että rottweilerin ja jatkaa pakoaan, mutta ennen pitkää hän saa huomata, että rottweiler onkin herännyt uudestaan henkiin...

Tämä kuudes Dark Label -elokuva (nyt tästä lähtien on aina järjestysnumerokin sama) on kovin hämmentävä tapaus, eikä vain siksi, että elokuva on espanjalainen, mutta puhuttu englanniksi, eikä kyseessä ole edes dubbaus. Rottweiler nimittäin onnistuu olemaan kaikkea muuta kuin hyvä elokuva, mutta kuitenkaan tämä ei onnistunut varsinaisesti puuduttamaan.

Tarina nimittäin oli ihan onneton. Okei, pakenemista oli ihan kiva katsoa noin aluksi, mutta kun koko ajan tuotiin eteen uusia ihmisiä ja siten uusia uhreja rottweilerille, niin ei hyvä. Tähän kun lisää sitten tämän koiran olemuksen varsinkin loppuvaiheessa, niin ei voi kuin sanoa, että aikamoinen pannukakku kyllä on kyseessä. Kun nyt olisi oltu loppuelokuva niiden ihmisten seurassa, jotka Dante tapaa ihan ensimmäiseksi tapettuaan seuraajansa, niin tästä olisikin (ehkä) voinut tulla jotain edes vähän parempaa, mutta ei. Siirryttiin vain paikasta toiseen ihan päättömästi ja oltiin muka niin koko ajan joutumassa koiran hampaisiin, vaikka selvää oli, ettei Dante jää vielä pitkiin aikoihin kiinni. Takaumajaksotkin olivat myöskin todella mielenkiinnottomia, eikä antaneet elokuvalle oikein mitään muuta kuin kestoa. Alussa siis jaksoi vielä uskoa jollain tapaa elokuvaan, mutta tämä rottweiler oli tehty niin joksikin Ilmestyskirjan pedoksi, ettei elokuvasta millään hyvällä tahdollakaan voisi sanoa sen olevan hyvä. Elokuva jätti minut täysin kylmäksi niin hvvässä kuin pahassa. Elokuvan katselu nimittäin ei herättänyt minussa minkäänlaista iloa, jännitystä, hymyä tai mitään muutakaan positiivista, mutta sitten taas ei myöskään inhoa, ärsyyntymistä, (varsinaista) tylsistymistä tai muuta negatiivista. Olo oli koko ajan vain sellainen, että ”katsonpa tässä nyt tämän puolitoistatuntisen pätkän ja sitten siirryn tekemään jotain muuta”. Tästä johtuen en siten voinutkaan ihan pohjapisteitä antaa, vaikka toisaalta mieli olisikin tehnyt.

William Miller oli oikeastaan elokuvan ainoa todellinen päähenkilö muiden ollessa lähinnä suupaloja tai muuten vähän nähtyjä sivuhenkilöitä. Ensimmäiseksi pistin merkille, että Millerin hahmo Dante toi välillä kyllä mieleen Lostin Sawyerin, mutta vain vähän. Näyttelijänä Miller oli kyllä suunnilleen niin hyvä kuin tällaisessa tekeleessä on mahdollista olla, mutta ei sen enempää. Alaston Miller oli kyllä ihan mieluisa näky.

Pisteitä: 2/5

keskiviikko 9. joulukuuta 2009

Hatchet

Alkuperäinen nimi: Hatchet
Ohjaus: Adam Green
Käsikirjoitus: Adam Green
Pääosissa: Joel Moore, Tamara Feldman, Deon Richman
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2006

Kesto: 93 min

- I had a tour group, out in the swamp, last Halloween. It was the mist of night, and there was this kid, who looked kind of like you. He was spooked by something in the marsh. He saw two eyes staring at him from the woods, it chilled him to his very marrow. He wanted to get off the boat in a hurry, and he had his foot dangling over the edge. He...

- He fell in?
- A gator got him?
- He slipped, hit his head, on the roof... and sued me for negligence! That cock sucker!
 
Ben (Joe Moore) on juuri jätetty, kun hän lähtee ystäviensä kanssa viettämään Mardi Grasia New Orleansiin. Häntä ei tissit ja kaljan kittaaminen kiinnosta, joten hän saa houkuteltua ystävänsä Marcusin (Deon Richman) kanssaan yölliselle rämeajelulle veneellä. Matkan aikana heille selviää, että räme kätkee sisäänsä karmean salaisuuden, joka saattaa jokaisen rämeajelulle lähteneen todelliseen hengenvaaraan...

Minulla alkaa pikku hiljaa mennä usko tähän Dark Label -sarjaan. Nimittäin tämä viides putkessa katsomani (järjestysnumeroltaan neljäs) kyseisen sarjan elokuva jatkaa sarjan perinnettä hyvin ja on pääasiassa aika kehno tapaus; toivon totisesti, että sarjan taso paranee loppua kohden (No, sarjan viimeisen elokuvan Insiden olen jo nähnyt ja se oli ihan hyvä). Hatchetia nimittäin ei millään tasolla voi sanoa hyväksi elokuvaksi, hyvä jos edes hädin tuskin kauhuelokuvaksi.

Tarina selvästi kumartaa 1980-luvun suuntaan ja vie joukon tyyppejä syrjäiseen paikkaan, josta näiden sitten olisi tarkoitus mukamas selviytyä elokuvan pahiksen kynsistä. Harmi vain, ettei elokuva oikein toimi. Elokuvan genreksi on kannessa merkitty kauhu/trilleri, mutta trillerinomaista tässä ei ole sitten tippaakaan, komediaa sitten sitäkin enemmän ja IMDB:ssä ”ykkösgenreksi” onkin heitetty komedia. Kyllä, myönnän toki, että elokuva toistaa monin paikoin kauhuelokuvan kliseitä, mutta kun hahmot oltiin tehty täysin komediallisiksi ja ei sillä, olivathan näiden hahmojen jutut välillä ihan hauskoja, mutta ei komediallisuus tätä elokuvaa missään nimessä pelastanut jäämästä varsin keskinkertaiseksi tai oikeastaan vähän sitä huonommaksi pätkäksi. Tämä pahis Victor Crowley (Kane Hodder) on kuin köyhä kopio Perjantai 13. päivän Jason Voorheesistä. Yhtä päätöntä tappamista Crowleyn meno oli kuin edellä mainitun elokuvan monissa jatko-osissa. Loppukohtauskin jäi jotenkin typerästi kesken tavalla, jota en pysty sietämään.

Yllä mainitsin Crowleyn muistuttaneen Jason Voorheesiä, mikä ei loppujen lopuksi ole (kai) ihme, kun Crowleya näytellyt Kane Hodder on näytellyt myös Jasonia muutamassa Perjantai 13. päivä -leffassa. Pienessä sivuosassa nähdään myös Robert ”Freddy Krueger” Englund, mutta liian pienessä osassa hänkin; hän kun saa surmansa heti alussa. Pääosakasti olikin sitten sitä perinteistä kauhuelokuvien tyhjäpääosastoa, vaikka myös vanhempia ihmisiä oli mukana. Näyttelijöistä hauskimpia olivat selvästi nämä ylivedetyt wannabe-tähtöset (Mercedes McNab ja Joleigh Fioravanti), joiden edesottamukset naurattivat kovastikin. Niin ja olihan elokuvassa myös Dharma & Gregin Petenä tunnettu Joel Murray (sivuosabongari pääsi taas vauhtiin).

Pisteitä: 2/5