keskiviikko 31. joulukuuta 2008

Quiz Show - Tupla vai kuitti

Alkuperäinen nimi: Quiz Show
Ohjaus: Robert Redford
Käsikirjoitus: Paul Attanasio
Pääosissa: John Turturro, Rob Morrow, Ralph Fiennes
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1994


Herbie Stempel (John Turturro) on suurin piirtein lyömätön NBC-kanavan "Twenty-One" -tietokilpailussa, mikä näkyy yhä pienenevissä katsojaluvuissa. Niinpä ohjelman tuottajat huijaavat Stempelin ulos kilpailusta, ja hänen paikkansa auringossa ottaa Stempeliä paljon karismaattisempi Charles Van Doren (Ralph Fiennes) ja ohjelman, ja siinä sivussa myös Van Dorenin suosio kasvaa räjähdysmäisesti. Kongressille työskentelevä juristi haistaa palaneen käryä ja alkaa tutkia,onko ohjelman tutkijoilla sittenkään puhtaat jauhot pussissaan.

Kiinnostavinta tässä elokuvassa ei ole vain se, että elokuva perustuu tositapahtumiin, vaan myös se, että "Twenty-One" -ohjelman tuotti 1950-luvulla niinkin suuri yhtiö kuin NBC. Tarina oli kuin suoraan salaliittoteoreetikkojen mielistä, mutta silti tosi. Näinkö nämä nykyajan tv-visailujen tekijät toimivat. Kiinnostavista lähtökohdista huolimatta Quiz Show ei täysin imaissut mukaansa, mutta hyvin tämän jaksoi katsoa vähän väsyneenäkin, vaikka koko ajan tiesikin, miten tämä tulisi päättymään. Silti sitä välillä huomasi oikein toivovansa, että elokuvan pahikset (eli tuloksia manipuloivat tuottajat) viimein jäisivät kiinni tekosistaan, vaikka sen paljastuminen jossain vaiheessa varmaa olikin. 1950-lukulaisuus oli toteutettu varsin mallikkaasti ja vaikken tuohon aikaan sinänsä halajakaan, niin kyllä hyvät lavasteet lisäsivät katseluelämystä, vaikkei Quiz Show sinne elokuvien kärkikastiin ihan nousekaan.

Pisteitä: 3,5/5

Aikamatka

Alkuperäinen nimi: Timeline
Ohjaus: Richard Donner
Käsikirjoitus: Jeff Maguire, George Nolfi
Pääosissa: Paul Walker, Frances O'Connor, Gerard Butler
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2003


Ryhmä arkeologeja tutkii keski-aikaisen linnoituksen raunioita ja löytää sieltä nykyajan esineistöä sekä avunpyynnön ryhmän kadonneelta johtajalta... päivättynä vuonna 1357. Ryhmän johtajan poika (Paul Walker) lähtee muun arkeologiporukan mukana selvittämään kadonneen johtajan kohtaloa ja matka vie heidät aina keskiajalle asti... mutta sieltä pitäisi päästä myös pois.

Richard Donner (Tappava ase -leffat) ja Michael Christon (Jurassic Park -kirjat) voisivat osaltaan antaa odottaa hyvää katseluelämystä, mutta sitä Aikamatka ei tarjoa. Idea on sinällään ihan jees, eikä aikamatkustuksesta koidu sellaisia epäloogisuuksia kuin aikakonetarinoissa (myös muuten niin loistavassa Paluu tulevaisuuteen -trilogiassa) pahimmillaan. Tai siis, minun "aikakäsityksen" mukaisia epäloogisuuksia. Tämä ei kuitenkaan elokuvaa pelasta, sillä keski-ajalla sompailu oli toteutettu niin uskomattoman tylsästi, että elokuvasta oli lähes mahdoton nauttia.

Pisteitä: 2/5

Elämä lyhyt, Rytkönen pitkä

Alkuperäinen nimi: Elämä lyhyt, Rytkönen pitkä
Ohjaus: Ere Kokkonen
Käsikirjoitus: Ere Kokkonen
Pääosissa: Kalevi Kahra, Santeri Kinnunen, Ahti Kuoppala
Valmistusmaa: Suomi
Ilmestymisvuosi: 1996


Taavetti Rytkönen (Kalevi Kahra) on vanha mies. Hän sai sota-aikoinaan kranaatinsirpaleen aivoihinsa, minkä vuoksi hänen lähimuistinsa on heikko. Rytkönen aloittaa matkansa ympäri Suomea seuranaan taksinkuljettaja Seppo Sorjonen (Santeri Kinnunen) ja päätyy lopulta Lestijärvelle asti, missä hänen rintamakaverilla Heikki Mäkitalolla (Ahti Kuoppala) on omat hurjat suunnitelmansa.

Elämä lyhyt, Rytkönen pitkä perustuu Arto Paasilinnan kirjaan, jonka olen lukenut. Kirja oli minusta ihan perushyvää Paasilinnaa, eikä tämä filmatisointikaan hassumpi ole. Välillä tuntuivat jotkin repliikeistä jäävän hieman irrallisiksi, kun haluttiin saada mahtumaan kirjan parhaita letkautuksia myös elokuvaan, mutta kokonaisuudessa tämä oli ihan hauska elokuva, eikä vähiten siksi, että Santeri Kinnunen kuuluu suosikkeihini kotimaisista näyttelijöistä ja tässä elokuvassa hän pääsee vielä enemmän esille kuin Hurmaavassa joukkoitsemurhassa. Tarina itsessään on ehkä vähän kömpelö (oikea taksikuskiko välittäisi näin paljon tuntemattomasta vanhasta ukosta? Yeah right!), mutta kun kerronta on tarpeeksi kohdillaan, niin eihän se juuri katselunautintoa haittaa.

Pisteitä: 3/5

tiistai 30. joulukuuta 2008

Evil Dead II

Alkuperäinen nimi: Evil Dead II
Ohjaus: Sam Raimi
Käsikirjoitus: Sam Raimi, Scott Spiegel
Pääosissa: Bruce Campbell, Sarah Berry, Dan Hicks
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1987


Evil Deadin jatko-osassa pahat voimat jatkavat rellestämistään. Ykkösosasta tuttu Ash (Bruce Campbell) palaa mökkiin tyttöystävänsä kanssa. Mökin omistajalta on jäänyt mökkiin nauha, jossa hän lukee Kuolleiden kirjasta peräisin olevaa loitsuja ja pian onkin piru taas merrassa. Kun mökkiin vielä saapuu omistajien tytär muutaman mun henkilön kanssa, niin verilöyly on valmis.

Evil Dead oli ihan kohtuullinen kauhupläjäys ja jos totta puhutaan, odotin tästä samanmoista katseluelämystä, mutta ihan sellaista en saanut. Tämä ei tehnyt leffasta kuitenkaan huonoa. Evil Deadin pystyi vielä kategorioimaan kauhuksi, mutta tämä meni enemmän komedian puolelle. Puolet elokuvasta kun tuli melkein naurettua sen verran paljon, että tätä enemmän olen tainnut nauraa kauhuelokuvien puolella vain The Gatea katsellessani. Oli kuin Evil Dead 2 olisi ollut parodia lajityyppinsä elokuvista ja siten tietenkin myös ensimmäisestä osasta.

Tarinasta on vähän vaikea sanoa mitään, kun elokuvassa tarina ei ollut oikeastaan edes sivuosassa, korkeintaan statistin roolissa. Pääosaa näyttelivät groteskit erikoistehosteet ja verellä mässäily. Nimenomaan nämä epäkuolleet tekivät elokuvasta niin hauskan, mikä lienee toki ollut tarkoituskin, vaikka moni ykkösosan fani on saattanutkin pettyä ja karvaasti. Elokuva oli täysin absurdi jopa kauhuelokuvan mittatikulla ja absurdiuden huipensi elokuvan huikea loppu. Parasta elokuvassa oli juuri se, että miljöö näytti nimenomaan kauhuelokuvamiljööltä ja näyttelijätkin näyttelivät kauhua, ei komediaa muka-nokkelien vitsien kera (vrt. Scary Movie), mutta silti elokuva on saatu tuntumaan - tarkoituksella - enemmänkin komedialta kuin kauhulta.

Jos haluaa nähdä hyvän kauhuelokuvan, Evil Dead 2 kannattaa jättää väliin, mutta jos sen sijaan haluaa saada kauhuelementtejä sisältävän komedian, niin Evil Dead 2 saattaa olla sinun elokuvasi.

Pisteitä: 3/5

Project 1001, osa 1/1001: Hohto

Alkuperäinen nimi: The Shining
Ohjaus: Stanley Kubrick
Käsikirjoitus: Stanley Kubrick, Diane Johnson
Pääosissa: Jack Nicholson, Shelley Duvall, Danny Lloyd
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1980


Perhe muuttaa talviasuttamaan etäistä vuoristohotellia, jolla on hivenen synkkä menneisyys. Perheen äiti Wendy (Shelley Duvall) ja poika Danny (Danny Lloyd) saavat todistaa perheen isän Jackin (Jack Nicholson) järjen vähittäistä menettämistä, vaan mitä osaa itse hotelli pelaa Jackin sekoamiseen?

Uusi, pitkäkestoinen projekti on hyvä aloittaa kunnon klassikolla ja sellainen Hohto on... noin niin kuin yleisessä mielessä, omiin suosikkeihin Hohto ei ole koskaan kuulunut. Tämä on johtunut verrattain intohimoisesta suhtautumisestani Stephen Kingin kirjoihin ja siten King-filmatisoinnit ovat olleet erityisen suuren suurennuslasin alla ja tarinaa nyt oli vaan liikaa muunneltu minun makuuni. Nyt Hohdon lukemisen ja elokuvan näkemisen välillä on ollut ennätyspitkä tauko (ehkä neljä vuotta), joten elokuvaa pystyi paremmin katsomaan omana itsenäisenä teoksenaan, vaikka toki sisäinen King-fani edelleen päätänsä nosti esiin välillä.

Tarina on minusta hyvä. Idea eristyksiin jäävästä perheestä on varsin hyvä ja toteutettu elokuvassakin varsin hyvin. Kuitenkaan tapa, jolla Kubrick kuljettaa juonta eteenpäin, ei oikein pure minuun. Elokuva kyllä on monin paikoin jännittävä, mutta sitten taas välillä jotenkin niin tavanomainen, että minä en vain saanut tästä kaikkea irti. Tämä ei tuntunut kauhuelokuvalta, ainoastaan jännitys- sellaiselta. Tuli tällä katselukerralla oikeastaan ensimmäisen kerran mieleen se, että vaikka tämä ei perustuisikaan lukemaani loistavaan kirjaan, en silti kykenisi nauttimaan Hohdosta täysin rinnoin. Monet kohtaukset (esimerkiksi Jackin ja Wendyn portaikkokohtaus) oli vain toteutettu sellaisella tavalla, joka ei ollut minun mieleeni. Lisäksi häiritsi jonkin verran se, kuinka vähän tilaa oikeastaan annettiinkaan itse "hohtamiselle" ja Dick Hallorann (Scatman Crotchers) tuntui jotnekin täytteeltä varsinkin elokuvan loppupuolella. Ymmärrän kyllä sen, että Hallorann haluttiin takaisin hotellille, kun niin tapahtui Kingin tarinassakin, mutta se tuntui turhalta ottaen huomioon sen, että Hallorann kuoli käytännössä heti hotellille päästyään.

Ei sillä, näyttelijäkasti on varsin onnistunut. Niin Nicholson kuin Duvallkin olivat loistavia. Nicholson jos kuka taitaa hullun roolit ja hänen ansiostaan elokuva oli varsin viihdyttävä. Shelley Duvallissa aina pistää ensiksi silmään se pieni aukko hampaiden välissä, mutta se ei poista sitä tosiseikkaa, etteikö Duvallkin osaisi näytellä, varsinkin pelästynyttä. Danny Lloyd oli ihan hyvä hänkin, mutta minun on aina ollut vähän vaikeaa arvostella lasten näyttelemistä, varsinkin ei-suomalaisissa tuotannoissa.

Noin kokonaisuutta ajatellen ymmärrän kyllä monin paikoin, miksi tämä elokuva on saanut sellaisen klassikon maineen kuin mitä sillä on, mutta tosiaan minun listallani ei pääse kovinkaan korkealle. Sellaisenaan tämä on ihan ok filmi kyllä, ainakin jos ei ajattele tätä nimenomaan King-filmatisointina.

Pisteitä: 3/5

PS. Project 1001 on uusi projektini, jossa yritän saadan katsottua kaikki kirjassa 1001 elokuvaa, jotka jokaisen on nähtävä edes kerran eläessään listatut elokuvat. Lisätietoa tästä projektista tarjoan tammikuun puolella ja jos hyvin käy, myös lista noista kaikista elokuvista tulee löytymään myöhemmässä vaiheessa blogin sivuilta; tämä on kuitenkin vielä toistaiseksi epävarmaa.

maanantai 29. joulukuuta 2008

Intohimon laki

Alkuperäinen nimi: La ley del desco
Ohjaus: Pedro Almodóvar
Käsikirjoitus: Pedro Almodóvar
Pääosissa: Eucebio Poncela, Carmen Maura, Antonio Banderas
Valmistusmaa: Espanja
Ilmestymisvuosi: 1987


Näytelmien ja elokuvien tekijä Pablo (Eucebio Poncela) ei saa haluamaansa vastakaikua rakastetultaan Miguel Molinalta, joten kun tämä lähtee pois kaupungista, Pablo hakee lohtua nuoresta Antoniosta (Antonio Banderas), joka muodostaa Pablosta vaaralliseksi muodostuvan pakkomielteen.Samaan aikaan Pablo kirjoittaa uutta elokuvaansa, joka muistuttaa monin paikoin hänen transseksuaalin siskonsa Tinan (Carmen Maura) tarinaa.

Intohimon laki oli ihan ok pätkä. Ei ollut kyllä parasta Almodóvaria, mutta ihan jees kuitenkin. Tarina oli Almodóvarille tyypillisen monipolvinen ja ehkä vähän sairaskin (esim. Tinan suhde omaan isäänsä), mutta ei mitään sellaista, mikä olisi kunnolla häirinnyt katselunautintoa. Kuitenkaan elokuvassa ei ollut sillä tavalla imua kuin Almodóvarin elokuvissa parhaimmillaan, vaikka näyttelijät suoriutuivatkin mielestäni rooleistaan hyvin, varsikin Maura ja Banderas. Tähän on ehkä syynä se, että tarina ehkä sittenkin rosoili hieman liikaa.

Pisteitä: 3/5

Nuori ja viaton

Alkuperäinen nimi: Young and innocent
Ohjaus: Alfred Hitchcock
Käsikirjoitus: Charles Bennett, Edwin Greenwood, Anthony Armströng ym.
Pääosissa: Derrick de Marney, Nova Pilbeam, Percy Marmont
Valmistusmaa: Iso-Britannia
Ilmestymisvuosi: 1937


Nuori näyttelijätär löytyy surmattuna rannalta ja rannalta apua pyytämään lähtenyttä Robert Tisdallia (Derrick de Marney) syytetään murhasta, eikä asiaan auta lainkaan se, että Tisdall perii näyttelijättäreltä suuren summan rahaa. Puhdistaakseen maineensa hän pakenee oikeudenkäynnistä ja lähtee oikean syyllisen perään ja saa avukseen poliisipäällikön tyttären Erican (Nova Pilbeam), joka uskoo Tisdallin syyttömyyteen.

Viikon Hitchcockina nähty Nuori ja viaton on aika perinteinen "syyttömänä syntynyt" -tarina. Tämä ei sinänsä haittaa, sillä tarinassa oli tarpeeksi imua kantamaan elokuva loppuun asti. Kuulustelutilanne oli hivenen kömpelö, mutta muuten kyllä jaksoi hyvin loppuun asti ja Tisdallin ja Erican ns. road tripiä seurasi ihan mielellään. Sen jälkeen kun Old Will (Edward Rigby) tuli kuvioihin, elokuva muuttui entistäkin mielenkiintoisemmaksi. Pääkonna silmien räpsymisineen oli varsin hitchcockmainen pahis, mutta jotenkin tuli mieleen, että konna räpsytti silmiään, kun muuta hyvää keinoa ei murhaajan löytämiseksi keksitty. Ei tämä kuitenkaan haitannut juurikaan, mutta ei ollut myöskään ihan sitä parastakaan Hitchcockia.

Vielä pitää erikseen mainita loppukohtauksen valkoiset soittajat, joiden kasvot oli meikattu mustiksi, jotta he kävisivät mustista soittajista. Tätä ei voisi tehdä nykyaikana!

Pisteitä: 3,5/5

maanantai 22. joulukuuta 2008

Salainen asiamies

Alkuperäinen nimi: Secret Agent
Ohjaus: Alfred Hitchcock
Käsikirjoitus: Charles Bennett, Jesse Lasky Jr, Ian Hay ym.
Pääosissa: John Gielgud, Peter Lorre, Madeleine Carroll
Valmistusmaa: Iso-Britannia
Ilmestymisvuosi: 1936


Brittiläinen kirjailija/agentti, joka kantaa salanimeä Richard Ashenden (Charles Bennett), lähetetään Sveitsiin nappaamaan saksalainen vakooja, jonka niskoille on sälytetty yhden jos toisenkin brittiagentin kuolema. Sveitsiin saapuu myös Kenraaliksi kutsuttu ammattitappaja (Peter Lorre) sekä Ashendenin aviovaimoa esittävä Elsa Carrington (Madeleine Carroll). Yhdessä nämä pyrkivät saamaan selville vakoojan henkilöllisyyden, ennen kuin on liian myöhäistä.

Olen verrattain yllättynyt: Hitchcock-elokuva, josta en kauheasti pitänyt. Salainen asiamies ei ole läpeensä huono, mutta selvästi keskivertoa huonompi, tarkasteltiinpa asiaa millä mittarilla tahansa. Tarina oli aika kömpelö, eikä minulla ainakaan ollut missään vaiheessa mitään epäselvyyttä siitä, kuka oli se vakooja. Monet uskottavuusongelmat myöskin häiritsivät, kuten koiran ulina, kun sen isäntää vietiin vuorilla. Nappiseikkailusta en edes sano mitään. En tiedä, onko multa jäänyt aiemmista Hitchcock-pätkistä huomaamatta vai miten musta tuntuu, että tässä elokuvassa oli moninkertaisesti klaffivirheitä aiemmin nähtyihin verrattuna? Kokonaisuutena tämä vaikutti jollain tapaa "välityöltä", jonka Hitchcock on tehnyt vain, koska "pitää tehdä jotain".

Pisteitä: 2/5

lauantai 20. joulukuuta 2008

Vaarallinen romanssi

Alkuperäinen nimi: North by northwest
Ohjaus: Alfred Hitchcock
Käsikirjoitus: Ernest Lehman
Pääosissa: Cary Grant, Eva Marie Saint, James Mason
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1959


Ulkomaiset vakoojat epäilevät mainosmiestä Roger Thornhillia (Cary Grant) salaiseksi agentiksi George Kaplaniksi, jolla pitäisi olla jotain tietoa näistä. Thornhill lähteekin ottamaan selvää George Kaplanista ja siinä sivussa hänestä tulee myös murhaepäilty, joten hän joutuu pakoilemaan myös poliisia. Paetessaan hän myös tutustuu salaperäiseen Eveen (Eva Marie Saint) ja lopulta ihastuu tähän... mutta missä onkaan oikea George Kaplan?

Tätä kehuttiin melkein arvostelussa kuin arvostelussa yhdeksi Hitchcockin ehdottomista mestariteoksista, mutta totuuden nimessä täytyy myöntää, ettei tämä nyt ihan täysin minuun iskenyt. Okei, olihan tarina monin paikoin jännä, mutta tässä nyt vain oli vähän liikaa tapahtumia mun makuun. Ei sillä, olihan käänteitä useita ja niin pois päin, mutta selvästi jotain olisi voinut jättää pois. Esimerkiksi "Kaplanin" pomojen kokouksen olisi voinut jättää pois ja siten pitää katsojaa vähän kauemmin jännityksessä. Kyllä elokuva pääosin piti otteessaan ja etenkin takaa-ajo Mount Rushmorella oli mitä nautittavinta katsottavaa, mutta se jokin tässä kyllä jäi puuttumaan.

Pisteitä: 3/5

maanantai 15. joulukuuta 2008

Mel Brooksin mieletön maailmanhistoria

Alkuperäinen nimi: History of the world: part I
Ohjaus: Mel Brooks
Käsikirjoitus: Mel Brooks
Pääosissa: Mel Brooks, Pamela Stephenson, Gregory Hines
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1981


Parodia on vaikea laji. Jotkut sen osaa (ZAZ-tiimi), jotkut taas ei. Mel Brooks on jossain siinä välissä. Toisinaan Mel Brooks kykenee tekemään nautittavia parodioita (Robin Hood - Sankarit sukkahousuissa), mutta toisinaan sitten tulee niitä vähän huonompiakin tekeleitä vastaan, kuten nyt tämä Mel Brooksin Mieletön maailmanhistoria.

Elokuvassa lähdetään tietenkin sieltä ihmisen alkuajoista ja sitten matkataankin halki historian ilman sen suurempaa yhtenäistä juonta. Osansa saavat niin kivikausi, Espanjan inkvisiittorit sekä Rooman kukoistuksen aika ja Ranskan vallankumous, joiden parissa vietetäänkin elokuvassa vähän pidempi tovi.

En ole varma, olenko nähnyt tätä elokuvaa aiemmin, mutta päätellen siitä, kuinka arvasin monia seikkoja elokuvasta, voisi ehkä otaksua, että olen nähnyt tämän ennenkin... tai sitten olen nähnyt vain turhan monta Brooks-parodiaa. Arvasin jo ennen kuin elokuva alkoi, että elokuva alkaa Avaruusseikkailu 2001 alun tyyppisellä hupailulla, mutta olen melko varma, että samaan aiheeseen tarttuvan hupailun olen nähnyt jossain muuallakin ja että siinä on ollut enemmän ideaa kuin masturboivat ihmisapinat. Lisäksi arvasin, että jossain vaiheessa elokuvaa tulee aikahyppy eli tietyt hahmot hyppäsivät aikakaudesta toiseen. Samoin lopun "big ending" oli niin ennalta-arvattava, ettei tosikaan.

Sitten kun itse tarinoinnit oli toteutettu vähän puolivillaisesti, niin ei tästä pystynyt nauttimaan ihan täysin rinnoin. Elokuvan parasta antia olivatkin lyhyt kivikausiosuus sekä aivan hillitön Espanjan inkvisiittorit -musiikkinumero. Huomasin myös hymähtäväni lopun "spoilereille" eli muka-kakkososan tapahtumille. Elokuvan pitkät pätkät eli Ranskan vallankumous ja Rooma olivat sen sijaan aika heikkoja eikä naurattanut kuin paikoittain.

Pisteitä: 2/5

39 askelta

Alkuperäinen nimi: The 39 steps
Ohjaus: Alfred Hitchcock
Käsikirjoitus: Charles Bennett, Ian Hay
Pääosissa: Robert Donat, Madeleine Carroll, Godfray Tearle
Valmistusmaa: Iso-Britannia
Ilmestymisvuosi: 1935


Vuorossa toinen Hitchcockin elokuva Yle Teeman Kinoklassikon Hitchcock-elokuvien sarjassa. Robert Donatin esittämä Richard Hannay ottaa teatteri-illan jälkeen luokseen tuntemattoman naisen, joka paljastuu vakoojaksi. Nainen murhataan, mutta sitä ennen hän ehtii kertoa Hannaylle, kuinka joku yrittää varastaa joitain tietoja ilmavoimilta. Hannayta epäillään naisen murhasta, joten hän lähtee selvittämään vyyhtiä todistaakseen syyttömyytensä.

Eli toisin sanoen lähtöasetelma on varsin perinteinen hitchcockimasita, mutta sanoisinpa tämän olevan sieltä parhaimmasta päästä. Tarinaan mahtui yksi jos toinenkin yllättävä käänne, mutta juonta vietiin niin hyvin eteenpäin, ettei kyllästymisen merkkejä näkynyt. Varsinkin Pamelan (Madeleinen Carroll) tullessa kuvioihin elokuva pääsi oikein kunnolla oikeuksiinsa, eikä lopputwisti ollut lainkaan huonompi. Jos jostain pitää moittia, niin siitä, että sillä pääpahiksella nyt vain täytyi olla jokin fysikaalinen poikkeavuus (puolikas pikkurilli). Noin muuten 39 askelta oli elokuva, jonka katsoo ihan mielellään toisenkin kerran.

Pisteitä: 4/5

maanantai 8. joulukuuta 2008

Mies joka tiesi liikaa

Alkuperäinen nimi: The Man Who Knew Too Much
Ohjaus: Alfred Hitchcock
Käsikirjoitus: Charles Bennett, D.B. Wyndham-Lewis, Edwin Greenwood ym.
Pääosissa: Leslie Banks, Edna Best, Peter Lorre
Valmistusmaa: Iso-Britannia
Ilmestymisvuosi: 1934


Hitchcockin ensimmäinen Mies joka tiesi liikaa -filmatisointi sai kunnian aloittaa Yle Teeman Alfred Hitchcock -elokuvien sarjan. Vielä tämän jälkeen Teeman Klassikkopaikalla on luvassa neljä Hitchcockia ja sen lisäksi Teema-Lauantai on ensi lauantaina omistettu Hitchcockille. Tällaiselle Hitchcockin elokuvien ystävälle siis on kivat ajat edessä päin. En ole nyt täysin varma, mutta kyseessä saattaa olla varhaisin koskaan katsomani äänielokuva, en ole kyllä täysin varma asiasta.

Elokuva kertoo Lawrencesta (Leslie Banks), joka saa vähän niin kuin mutkan kautta tietää salamurhahankkeesta. Poliiseille hän ei voi kertoa asiasta mitään, sillä muuten salamurhaajat tappaisivat kidnappaamansa Lawrencen ja vaimonsa Jillin (Edna Best) tyttären Bettyn. Niinpä Lawrence lähtee omin päin selvittämään tyttärensä kohtaloa ja onnistuukin pääsemään salamurhahankkeen takana olevien jäljille.

Elokuva oli varhaista Hitchcock-tuotantoa ja vaikken yleensä kauheasti jaksa innostua näiden vanhojen elokuvien (noin ennen 1950-lukua tehtyjen) kerrontatyylistä, niin kyllä tässä oli jo nähtävissä se, että Hitchcock osasi luoda hyvin tunnelmaa jo 1930-luvulla. Sen verran piti otteessaan loppuun asti, että oikein hämmästyin. Ei, ei tämä parhaimpien Hitchcock-filmatisointien tasolle pääse, mutta mielestäni ihan kohtuullinen suoritus kuitenkin. Vähän kyllä häiritsi juuri tuolle ajalle tyypillinen näyttelytyyli, mutta kun sen yli pääsi, niin kyllähän elokuvaa ihan ilokseen katsoi.

Pisteitä: 3/5

sunnuntai 7. joulukuuta 2008

Uhrilampaat

Alkuperäinen nimi: The Silence of the Lambs
Ohjaus: Jonathan Demme
Käsikirjoitus: Ted Tally
Pääosissa: Jodie Foster, Anthony Hopkins, Scott Glenn
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1991


Buffalo Billiksi kutsuttu sarjamurhaaja on liikkeellä ja FBI Academyn opiskelija Clarice Sterling (Jodie Foster) lähetetään haastattelemaan kahdeksan vuotta lukkojen takana ollutta Hannibal Lecteriä (Anthony Hopkins) saadakseen mahdollisesti tietoja Billistä. Tästä alkaa Claricen ja Hannibalin hyvin erikoinen suhde, joka lopulta johtaa Buffalo Billin jäljille, vaan lakkaavatko lampaat koskaan huutamasta? 

Elokuva, jossa pidän hyvin paljon, vaikkei koskaan ole kuulunutkaan suurimpiin suosikkeihini. Toki tämänkin olen nähnyt jo muutamia kertoja, mutta Uhrilampaat on juuri niitä elokuvia, joita jaksaa katsoakin uudestaan ja uudestaan aina epäsäännöllisin väliajoin. 

Päätarina eli sarjamurhaajan jahtaaminen oli aika tuttua kauraa noin niin kuin puitteiltaan. Buffalo Billkin oli vain yksi lisä runsaslukuiseen sarjamurhaajien joukkoon. Uhrilampaiden hienous piilee kuitenkin juuri siinä, että tämä päätarina jää vähän niin kuin sivuosaan, kun keskitytään enemmän Claricen ja Lecterin yhteisiin hetkiin, ja kuinka upeita nämä kohtaukset olivatkaan. Claricen ja Lecterin kemiat todellakin osuivat yksiin ja se tapa, jolla Lecter sai ihmiset pois tolaltaan... FANTASTIC! Kuin tässäkään ei olisi ollut vielä tarpeeksi, Lecterin pakokin oli oikea taidonnäyte ja vaikka olinkin nähnyt elokuvan joitakin kertoja aiemminkin, en muistanut, miten tarkalleen Lecter pakeni, joten siksikin se kohtaus oli maanmainio. Lecter on vain niin karmiva psykopaatti ettei mitään rajaa, mutta samalla mitä sulavasanaisin herrasmies; yritä siinä nyt sitten vihata kyseistä kaveria. 

Sananen tai pari pääparista. Kuten sanoin, Claricen ja Lecterin kemiat pelasivat hyvin yhteen, mistä kiitos loistaville Jodie Fosterille ja yhdelle kaikkien aikojen suosikeistani Anthony Hopkinsille. He todella tekivät tämän elokuvan. Hopkinsia parempaa Hannibal Lecteria olisi voinut olla vaikeaa, ellei peräti mahdotonta löytää. Hopkins oli kaikessa vähäeleisyydessään loistava. En muista nähneeni toista sarjamurhaajaa, joka olisi näin karmiva ja ihastuttava samaan aikaan. Jodie Fosterkin on hyvä, mutta oikeastaan vain Clarice&Lecter -kohtauksisa loistaa. Ei Foster kuitenkaan muissakaan kohtauksissa huono ole, vaan jotenkin tiivistää nuoren FBI-naisopiskelijan olemuksen hyvin. 

Pisteitä: 4,5/5

perjantai 5. joulukuuta 2008

Tappava ase 2

Alkuperäinen nimi: Lethal Weapon 2
Ohjaus: Richard Donner
Käsikirjoitus: Shane Black, Warren Murphy, Jeffrey Boam
Pääosissa: Mel Gibson, Danny Glover, Joe Pesci
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1989


Mel Gibson ja Danny Glover jatkavat ykkösosasta tuttua rymistelyään. Tällä kertaa he joutuvat eteläafrikkalaisten huumeliigan kohteeksi, joka ei keinoja kaihda saadakseen haluamansa, ja kun liigan jäsenillä on diplomaattinen koskemattomuus, on soppa valmis. Samalla Riggsin (Gibson) ja Murtaughin (Glover) pitäisi vahtia todistajansuojelussa olevaa kaveria (Joe Pesci).

Niin, varsin tutuin kuvioin jatketaan elokuvasarjan kakkososassakin. Tämä ei ole kuitenkaan mitenkään huono juttu, sillä Gibsonin ja Gloverin kemiat vain osuvat niin hyvin yhteen, että heidän välistään naljailua on mukava katsoa ja kuunnella. Joe Pescistä sen verran, että en nyt tiedä, pitäisikö häntä kehua roolisuorituksestaan, kun hänen hahmonsa Leo Getz oli juuri niin ärsyttävä kuin mitä on ilmeisesti haettukin. Sitä melkein toivoi, että Leo saisi luodin otsaansa.

Tarina oli sitä itseään eli toimintaa ja action-huumoria löytyi niin kuin Tappavassa aseessa pitääkin. Koko diplomaattinen koskemattomuushässäkkä vain saa tällaisen tavallisen pulliaisen pään  pyörälle. Jos diplomaatit tehtailevat rikoksia vieraalla maaperällä, niin okei, niitä ei voi tuomita, mutta eikö niitä voida karkoittaa? Niin ja viimeistään siinä vaiheessa, kun nämä diplomaatit iskevät poliisivoimiin, diplomaattiterroristien toimet voitaisiin nähdä sodanjulistuksena, johon Yhdysvaltojen pitäisi voida kyetä vastaamaan. Siinä vaiheessa Etelä-Afrikankin päästä voitaisiin haluta näiden diplomaattien päitä vadille. Noh, ehkä minä vain ajattelen väärin tai liian monimutkaiseksi, mutta kyllä tämä vähän häiritsi. Muuten kyseessä oli ihan kelpo, joskaan ei ykkösosan veroinen toimintapläjäys.

Pisteitä: 3/5

torstai 4. joulukuuta 2008

Jouluyö, kuolemanyö

Alkuperäinen nimi: Silent Night, Deadly Night
Ohjaus: Charles E. Sellier Jr.
Käsikirjoitus: Michael Hickey, Paul Caimi
Pääosissa: Robert Brian Wilson, Gilmer McGormick, Lilyan Chauvin
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1984


Billy (Robert Brian Wilson) menettää jouluaattona molemmat vanhempansa, kun joulupukiksi pukeutunut mies ampuu heidät. Billy saa tapauksesta ikuisen trauman ja siten joulut ovatkin hänelle kova pala. Aikuisena hän pääsee sitten valintamyymälään töihin, jossa hän lopulta joutuu esittämään joulupukkia, minkä vuoksi vanhat traumat nousevat pintaan...

No huh huh! Siinä ensimmäinen mielikuva elokuvasta. Minä kiinnostuin kyseisestä elokuvasta nähtyäni elokuvan julisteen, ja olin kuvitellut saavani tuon perusteella oikein kulttikamaa olevan kauhupätkän, sellaisen, jossa "se ainoa oikea" joulupukki olisikin paha, mutta mitä vielä. Sainkin elokuvan, joka kertoo jälleen yhdestä pimahtaneesta hullusta, joka oli tällä kertaan vain pukeutunut joulupukin asuun. Ääh! En muista, milloin olisin ollut näin pettynyt verrattuna ennakko-odotuksiin. Lisäksi elokuva oli suomennettu vähän huonosti. Toki, aika sanantarkka käännös, mutta olisi tuota nimeä pehmentää sopivaksi edes joten kuten tutun joululaulun melodiaan vaikkapa tyyliin "Jouluyö, kuolonyö", mutta ei sitten.

Tarina ja näyttelijät olivat taattua b-luokkaa. Juuri sen verran osasivat näytellä, että jenkkiteinit voisivat tykätä, mutta siinä se sitten olikin. Tarina sekin oli aikamoinen pohjanoteeraus, siinä kun liikutaan kolmessa eri vuodessa: Billyn vanhempien murhavuodessa 1971, vuodessa 1973, jossa kuvataan Billyä orpokodissa ja sitten lopulta vuonna 1984, kun Billy on päässyt pois orpokodin helmoista. Ei tässä mitään, mutta kun vuosi 1984 on se keskeisin osa tarinaa, niin noihin kahteen aiempaan vuoteen oli käytetty ihan liikaa aikaa. Sitten kun oltiin vuodessa 1984, niin nähtiin vain Billy tappamassa muutama satunnainen henkilö ja siinä koko leffan idea sitten olikin. Ei mitään tarttumapintaa mihinkään, mitä nyt lopussa vähän kävi sääliksi orpokodin lapsia, kun joutuivat saman päivän sisällä todistamaan kahden "joulupukin" kuoleman. Elokuva, joka oikeasti kannattaa jättää kaupan hyllylle... ja mä olen erehtynyt ostamaan jo jatko-osankin. Noh, ei se kauheasti huonompi enää voi olla.

Pisteitä: 1,5/5

keskiviikko 3. joulukuuta 2008

Naisia hermoromahduksen partaalla

Alkuperäinen nimi: Mujeres al borde de un ataque de nervios
Ohjaus: Pedro Almodóvar
Käsikirjoitus: Pedro Almodóvar
Pääosissa: Carmen Maura, Antonio Banderas, Maria Barranco
Valmistusmaa: Espanja
Ilmestymisvuosi: 1988


Piiri pieni pyörii. Pepan (Carmen Maura) jätti mies yllättäen ja Pepa lähtee selvittämään, mihin mies lähti ja miksi. Hän käy tämän asunnolla, jossa törmää miehen, Ivánin (Fernando Guillén), ex-heilaan Lucíaan (Julieta Serrano), seuraa tätä ja tapaa Ivánin ja Lucían pojan Carlosin (Antonio Banderas), joka sattumalta tulee seuraavana päivänä asuntoesittelyyn Pepan kotiin. Pepan ystävätär Candela (María Barranco) on seurustellut shiiaterroristin kanssa ja kun terroristit jäävät kiinni lentokoneiskun suunnittelusta, Pepa käy Candelan puolesta asianajajalla, joka onkin lähdössä lomareissulle Ivánin kanssa...

Almodóvar-elokuvien katselu jatkuu ja täytyy oikeasti sanoa, että pidin tästä elokuvasta. Tämä oli sellainen mielen hyväksi saava draamakomedia. Juonikuvio olisi muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta voinut olla vaikkapa jostain Alfred Hitchcockin komediasta (mieleen hiipi väkisinkin Mutta kuka murhasi Harryn?). Se noin parituntinen meni kuin heittämällä hahmojen häröilyä seuratessa. Jotenkin juoni oli niin absurdi, että sen parissa nautti hyvin.

Carmen Maura oli minusta ihan loisto roolissaan vähän neuroottisena Pepana, kuten myös Julieta Serrano Luciana. Muutenkin näyttelijäkasti oli varsin mukava, mitä nyt Carlosin naisystävä Marisa (Rossy de Palma) oli kuin otettu jostain kauhugalleriasta. Yksikään hahmo ei kuitenkaan ollut millään tavalla turha, vaan kaikki mielestäni puolustivat paikkaansa.

Ehdottomasti elokuva, joka kannattaa katsoa.

Pisteitä: 4/5

tiistai 2. joulukuuta 2008

Conan - Hävittäjä

Alkuperäinen nimi: Conan The Destroyer
Ohjaus: Richard Fleischer
Käsikirjoitus: Stanley Mann, Gerry Conway, Ron Thomas
Pääosissa: Arnold Schwarzenegger, Olivia d'Abo, Wilt Chamberlain
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1984


Conanin (Arnold Schwarzenegger) tarina jatkuu. Tällä kertaa hänet huijataan turvaamaan prinsessa Jehnnan (Olivia d'Abo) matka kohti Avainta ja sitä kautta Aarretta. Jehnnan ja Conanin matkaan tulee Jehnnan jonkinlainen henkivartija Bombaata (Wilt Chamberlain) sekä Conanin matkakumppani Malak (Tracey Walter). Myöhemmin mukaan tuleva ykkösosasta tuttu Akiro-velho (Mako) ja Zula (Grace Jones). Yhdessä nämä siis matkaavat kohti avainta, kohti aarretta, vaan onkohan jollakulla ryhmästä omia tarkoitusperiään...

Miksi? Oi miksi tämä elokuva on koskaan tehty? Ei, elokuva ei ollut läpeensä huono, mutta aika huono kuitenkin. Kaikki se, mikä teki ensimmäisestä osasta hyvän, on riisuttu pois tästä... paitsi Arska. Toki, taisteluita oli tässäkin siellä täällä, mutta juoni oli niin moneen kertaan läpikäytyä, ettei tosikaan. Näitä samankaltaisia tarinoita on nähty yhdessä jos toisessakin elokuvassa, kirjoista ja peleistä nyt puhumattakaan. Tämä oli aika perinteinen matkakertomus, jossa tuli vastaan vaikka mitä vastoinkäymisiä ja totta kai niistä selvittiin. Iso-Arskakin on melkein vain yksi muista, eikä se oikein käy laatuun, kun kyseessä kuitenkin on Conan. Ääh! Siitä oikeasti voisi antaa jo pienen plussan, että Bombaatasta ei tullut sentään sellaista "I love you, guys!"-mielinen missään vaiheessa, kuten olin uumoillut. Jos ei kiinnosta katsoa sinänsä hienoja maisemia ja temppeleitä, niin Conan - Barbaari -fanien kannattaa jättää elokuva kokonaan katsomatta.

Pisteitä: 2/5