perjantai 14. marraskuuta 2008

Quantum of Solace

Alkuperäinen nimi: Quantum of Solace
Ohjaus: Marc Forster
Käsikirjoitus: Paul Haggis, Neal Purvis, Robert Wade
Pääosissa: Daniel Craig, Olga Kurylenko, Mathieu Amalric
Valmistusmaa: Iso-Britannia
Ilmestymisvuosi: 2008


Olen nähnyt jossain elämänvaiheessa kaikki James Bondit vähintään kertaalleen, mutta en kuulu niihin kovimpiin fanaatikkoihin. Taisin katsoa Bondit silloin vuosituhannen vaihteen tienoilla, kun Maikkari näytti ne oikeassa järjestyksessä kaikki, ja olen jo aloittanutkin Bondien keräilyn dvd:llä, mutta tunnustettava on, että en muista läheskään kaikkien James Bondien juonia. Varsinkin Roger Mooren ja Timothy Daltonin Bondit ovat hyvin hämärästi muistissa. Niinpä kun olen kuullut kritiikkiä siitä, että Quantum of Solace ei vaikuta Bondilta, minun on hyvin vaikea yhtyä tähän, kun en oikein pysty sanomaan, mikä on SE JUTTU, mikä tekee Bondin. Voin vain heittää valistuneita arvauksia.

Niin, Quantum of Solace tuli viimein katsastettua. Noin äkkiseltään siinä oli paljon Bond-elementtejä. Bond-tyttö? Löytyy, vaikka jääkin vähän turhan sivuosaan. Bondmainen tunnussävel? Sekin löytyy, vaikka ekoja kertoja kuunnellessa vähän vierastinkin. Jotain suurta tavoitteleva päävihollinen? Löytyy. Lopputaistelu päävihollista vastaan? Löytyy. Takaa-ajoja? Aseita? Molempia löytyy, kuten myös löytyy se vakio Bond-tunnari, joskin poikkeuksellisesti vasta elokuvan lopusta.

Mikä Quantum of Solacesta tekisi sitten niin epä-Bondimaisen? Suurimmat fanit itkevät "My name is Bond, James Bond" ja "Ravistettuna, ei sekoitettuna" -repliikkien perään, mutta minä en jäänyt kaipaamaan. Takaa-ajojakaan ei elokuvasta puuttunut; itse asiassa olen sitä mieltä, että yksi iso miinus oli se, että takaa-ajoja oli ihan liikaa... noin niin kuin Bondiksi. Takaa-ajoa käytiin niin juosten, autolla kuin veneilläkin, mutta jotenkin sitä kaikkea oli vain liikaa ja sen johdosta QoS menetti paljon hohtoaan. Lisäksi ainakin omaan silmään takaa-ajoissa käytettiin niin nopeita leikkauksia, että ainakin minun oli välillä vaikeaa pysyä kärryillä, missä mennään. Esimerkiksi sen juoksutakaa-ajon loppuvaiheilla oli välillä vaikeaa hahmottaa, kumpi heistä olikaan se Bond ja kumpi Mitchell, kun molemmat oli sahajauhon tai vastaavan peitossa. Koko juokseminen ja katoilla hyppiminen oli muutenkin tehty vain siksi, että Casino Royalen parkour-kohtaus on yksi Bond-historian hienoimmista takaa-ajoista (mitä muistan).

Tarinaltaankin jäätiin aikalailla Bondien parhaimmistosta. Okei, pointsit siitä pääpahasta eli Dominic Greenestä (Mathieu Amalric). Hänen suunnitelmansa istuivat varsin hyvin Bond-elokuvaan, vaikkei ennen näkemätön ollutkaan, mutta muuten tarinankuljetus oli jotenkin vaisua. Toki, M on aina M ja Judi Dench on ehdottomasti minulle se ykkös-M. Elokuvaan oli saatu jälleen M:lle lisää syvyyttä, eikä hän jää sellaiseksi sivuhahmoksi kuin vanhoissa Bondeissa. "M-kohtaukset" maittoivatkin, mutta kun siirryttiin seuraamaan Bondia, niin jotenkin se imu hävisi, vaikka Daniel Craigista Bondina pidänkin. Juonenkuljetus oli paikoittain jopa tylsää. Varsinkin oopperakohtaus - yhtään väheksymättä sen taiteellista puolta - tuntui jollain tapaa turhalta, jolla vain haluttiin saada Bond juoksentelemaan taas kerran. Pisteet toki Felix Leiterin mukanaolosta. Tuntuu kuin kuvausryhmä olisi joutunut valitsemaan joko tarinan tai toiminnan ja valinneet toiminnan, jolloin juoni jää jotenkin löyhäksi.

Tämä ei välttämättä ollut se huonoin näkemäni Bond, mutta eipä tämä arvoasteikossa kovin ylöskään nouse. Bond-elokuvana vaisuhko, joka ei-Bondina olisi saattanut tulla suoraan DVD:lle, ellei olisi jätetty kokonaan tekemättä. Oikeasti elokuvan parasta antia olivat lopputekstit, joiden aikana soi se ainoa oikea Bond Theme (mikä lie oikea nimi).

Pisteitä: 2/5

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti