sunnuntai 30. marraskuuta 2008

Ghostbusters II

Alkuperäinen nimi: Ghostbusters II
Ohjaus: Ivan Reitman
Käsikirjoitus: Dan Aykroyd, Harold Ramis
Pääosissa: Bill Murray, Dan Aykroyd, Harold Ramis
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1989


Ghostbusters II:ssa jatketaan ensimmäisen osan viitoittamalla tiellä. Tapahtumat tapahtuvat viisi vuotta edellisen elokuvan jälkeen - no, elokuva filmattiinkin viisi vuotta ensimmäisen osan jälkeen, lieneekö yhteys? Ghostbusters on mennyt konkurssiin, mutta kaksi jäsenistä, Ray (Dan Aykroyd) ja Winston (Ernie Hudson) pitävät Ghostbustersin mainetta yllä... esiintymällä lastenkutsuilla. Pian on kuitenkin taas paha merrassa, kun taulussa piilekselevä pahuus tahtoo taulusta pois, joten Ghostbustersia tarvitaan.

Niin, kuten sanoin, Ghostbusters II jatkaa ensimmäisen osan viitoittamalla tiellä, eikä siten tuokaan oikein mitään uutta. Tämä ei kuitenkaan haitannut, sillä ei elokuva ykkösosaa heikompikaan ollut, vaan sitä samaa harmitonta poppariviihdettä tarjoillaan taas; tämä osa saattoi olla jopa paikoittain hauskempikin kuin ensimmäinen, eikä Bill Murray ole enää niin esillä kuin vielä ensimmäisessä leffassa, mikä sekin oli vain plussaaa. Tarinassa oli sopivasti sitä samaa kuin ensimmäisessä osassa, mutta myös vähän jotain uutta. Melkein kaiken, mitä minulla olisi sanottavana tästä elokuvasta, voisi lukea ensimmäisen osan arviosta, niin samankaltaisia nämä molemmat elokuvat olivat, niin hyvässä kuin pahassakin.

Pisteitä: 3/5

lauantai 29. marraskuuta 2008

Ghostbusters - Haamujengi

Alkuperäinen nimi: Ghostbusters
Ohjaus: Ivan Reitman
Käsikirjoitus: Dan Aykroyd, Harold Ramis, Rick Moranis
Pääosissa: Bill Murray, Dan Aykroyd, Harold Ramis
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1984


Kun naapurustossa tapahtuu outoja asioita, kenelle soitetaan? Aivan, Ghostbustersille. New Yorkissa kuhisee haamuja, jolloin Bill Murraylla, Dan Aykroydilla ja Harold Ramisilla on hommia, varsinkin sen jälkeen, kun saavat potkut yliopistolta ja perustavat haamuja jahtaavan ryhmän, Ghostbustersin ja kuinka ollakaan, pian on todellakin pahat voimat toden teolla liikkeellä.

Siitä on todella kauan aikaa, kun olen tämän elokuvan viimeksi nähnyt ja siksi en juuri mitään elokuvasta muistanutkaan, tai no, tunnusmelodian tietenkin. Siksi en ollutkaan lainkaan varma, miltä elokuva vaikuttaisi niinkin monen vuoden jälkeen, mutta ihan mukavastihan tämänkin jaksoi.

Ok, elokuva oli ehkä menettänyt parhaan tenhonsa vuosien varrella. Tarina nyt oli aika perinteistä paranormaalikomediameininkiä ja sellaisenaan varsin onnistunut, mutta kerronta oli kyllä jotenkin niin 80-lukulaista kuin olla ja voi. Väittäisin, että jos nyt olisin samanikäinen kuin nyt ja elettäisiin 80-lukua, olisin nauttinut elokuvastakin enemmän. Nyt jäi vähän valjuksi... mutta todellakin vain vähän.

Bill Murray oli loistava esittämään perusrooliaan eli nasevaa ja vähän eksyneen oloista tyyppinä. Dan Aykroyd ja Harold Ramis sitten kulkivatkin vähän niin kuin Murrayn siivellä. Muut näyttelijät, myös Sigourney Weaver, jäivät vähän enemmän varjoon. Kuitenkin elokuva oli ihan mukavaa poppariviihdettä ja naurettuakin tuli, mutta kyllä se melkein täytyy myöntää, että elokuvan parasta antia oli elokuvan tunnusmusiikki.

Pisteitä: 3/5

Thank You for Smoking

Alkuperäinen nimi: Thank You for Smoking
Ohjaus: Jason Reitman
Käsikirjoitus: Jason Reitman
Pääosissa: Aaron Eckhart, William H. Macy, J.K. Simmons
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2005


Tupakointi tappaa! Siitä huolimatta tupakkayhtiöillä on omat lobbarinsa, joiden tehtävänä on puoltaa tupakointia vaikka moraaliansa venyttäen. Työn tulenaran luonteen vuoksi nämä lobbarit ovat jatkuvassa vaarassa, kun niin tupakoinnin vastustajat kuin mediakin on jatkuvasti kimpussa. Samalla pitäisi ehtiä kasvattamaan lastakin. Thank you for smoking kertoo yhden lobbarin tarinan.

Nick Naylor (Aaron Eckhart) on sujuvasanainen ja lipevä tupakkalobbari, joka saa vastaväittelijänsä hiljaiseksi päteviltä näyttävillä argumenteilla. Nyt Naylor on kovan paikan edessä, sillä tupakoinnin vastustajana ansioitunut senaattori Ortolan Finistirre (William H. Macy) ajaa tupakka-askeihin pääkalloja varoitukseksi. Samalla Naylor ihastuu Katie Holmesin esittämään toimittajaan, joka on kirjoittamassa juttua Naylorista.

Thank you for smoking on tyyliesimerkki hyvästä satiirista. Toisaalta näin tupakoimattomana Naylorin työnkuva herättää kaikkea muuta kuin positiivisia mielikuvia, mutta toisaalta Naylor on niin hyvä puoltamaan niin omia kuin tupakkayhtiöidenkin toimia, että sitä tahtoo kallistua, jos ei hänen kannalleen, niin ainakin puolelleen. En minä ainakaan halunnut missään vaiheessa, että Naylorin taru olisi loppunut huonosti. Tarina oli siten varsin onnistunut, vaikka vähän ennen loppua pelkäsinkin pientä lässähtämistä... turhaan.

Aaron Eckhart oli aivan loistava Nick Naylorina. Niin loistava itse asiassa, että elokuvaa voisi kutsua Aaron Eckhart showksi, sillä harvassa oli ne kohtaukset, jossa häntä emme nähneet. Alkuteksteihin piti saada kuitenkin henkilöitä tarpeeksi ja siten sinne pääsi myös OC:sta tuttu Adam Brody, jolla oli leffassa tyyliin kaksi kohtausta. Oikeastaan kaikki muut hahmot paitsi Nick Naylor jäivät aika vähälle huomiolle elokuvassa, mutta jotenkin se oli saatu jopa toimimaan. Tässä on elokuva, joka todella kannattaa katsastaa.

Pisteitä: 4/5

perjantai 28. marraskuuta 2008

Matador

Alkuperäinen nimi: Matador
Ohjaus: Pedro Almodóvar
Käsikirjoitus: Pedro Almodóvar, Jesús Ferrero
Pääosissa: Nacho Martínez, Assumpta Serna, Antonio Banderas
Valmistusmaa: Espanja
Ilmestymisvuosi: 1986


Muutama vuosi sitten Porin Kinokellarissa näytettiin lauantaimatineana Pedro Almodóvarin Huono kasvatus, joka oli minun ensikosketukseni Almodóvarin elokuviin. Pidin elokuvasta aikalailla, mutta monista aikomuksista huolimatta en ollut nähnyt muita herran tekemiä elokuvia ennen kuin nyt, kun sain jokusen Almodóvar-leffan ostettua. Niistä ensimmäisenä katseluvuoroon osui Matador.

Matador kertoo entisestä härkätaistelijasta Diegosta (Nacho Martínez), joka kiihottuu tappamisesta. Hänen härkätaistelijaoppilaansa Angel (Antonio Banderas) menee tunnustamaan poliisille murhanneensa ihmisiä ja asianajajakseen hän saa Marian (Assumpta Serna), jolla on samansuuntaisia mieltymyksiä kuin Diegollakin. Lopulta Maria ja Diego tapaavat ja rakastuvat toisiinsa. Samaan aikaan Angelin syyllisyys näyttää yhä epätodennäköisemmältä...

Minun täytyy myöntää, etten ole montaa espanjalaista ihmissuhdedraamaa nähnyt, joten sikäli olen vähän huono arvioimaan sitä, miten Almodóvarin tapa kuvata eroaa muista espanjalaisista ohjaajista. Useimpiin amerikkalaisiin elokuviin verrattuna Matador on paljon rakeisempi ja siten näyttääkin jotenkin aidommalta, niin miljöön kuin hahmojenkin osalta. Tästä minä pidin, sillä samaistuminen näihin hahmoihin tuntui paikka paikoin hyvinkin helpoilta.

Elokuva itse jätti vähän kahtiajakoiset fiilikset. Toisaalta elokuva itsessään meni eteenpäin varsin mallikkaasti, mutta ei sinänsä imaissut sisäänsä. Heti elokuvan jälkeen ajattelin elokuvan olleen aika keskitasoa, mutta hetken sulateltuani näkemääni täytyi nostaa arvosanaa hieman. Elokuva nimittäin jäi pyörimään mieleen, mikä on selkeä osoitus siitä, että elokuva on onnistunut tehtävässään. Etenkin kuvattu intohimo sai mieleni liikkeelle ja huomasin ajattelevani elokuvaa jollain tasolla nukahtamiseen asti.

Miten luonnehtisin näkemääni? No, kuten niin tavallista nykypäivänä, myös minä olen katsonut lähinnä vain englanninkielisiä elokuvia ja niitä muunkielisiä elokuvia (myös suomalaisia) on vain pieni murto-osa. Siten yksi mielleyhtymä oli "Quentin Tarantino kohtaa ranskalaisen taide-elokuvan". Ranskalaisia taide-elokuvia en ole pahemmin nähnyt; minulla on vain stereotyyppinen näkemys niistä, ja Matadorin tarinan, tappamisen ihannointi, voisin hyvinkin kuvitella tulleen Tarantinon tekemästä käsikirjoituksesta, josta on poistettu kaikki väkivaltakohtaukset. Matador oli tunteikas elokuva, joka jätti kuin jättikin lopulta hyvän mielen.

Pisteitä: 3/5

lauantai 22. marraskuuta 2008

Matka maan keskipisteeseen

Alkuperäinen nimi: Journey to the center of the Earth
Ohjaus: Eric Brevig
Käsikirjoitus: Michael D. Weiss, Jennifer Flackett, Mark Levin
Pääosissa: Brendan Fraser, Josh Hutcherson, Anita Briam
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2008


3D-elokuvien on sanottu pelastavan amerikkalaiset elokuvateollisuuden, sillä uusi tekniikka saa ihmiset palaamaan teattereihin, kun eivät voi nauttia 3D-elokuvista täysin rinnoin Internetistä ladattujen elokuvien kautta. En tiedä, kuinka liioiteltua tuo väite on, mutta mielestäni tuota tekniikkaa täytyisi pystyä parantamaan huomattavasti, ennen kuin väki toden teolla näistä elokuvista innostuisi. Alkuhuuman jälkeen kun nopeasti tulee selväksi, että 3D-toteutus on vielä vähän lapsenkengissä, eivätkä aidosti hyvät 3D-elokuvatkaan olisi pahitteeksi.

Matka maan keskipisteeseen vie katsojat Trevor Andersonin (Brendan Fraser) johdolla matkalle maan sisuksiin. Trevorin veli Max on kadonnut vuosikymmen sitten johonkin ja Trevor lähtee veljenpoikansa Seanin (Josh Hutcherson) kanssa aina Islantiin saakka selvittääkseen Maxin kohtalon. Siellä he saavat oppaakseen Hannah Ásgeirssonin (Anita Briam), Maxin islantilaiskollegan tyttären, ja matka maan keskipisteeseen voi alkaa.

Matka maan keskipisteeseen on ehdottomasti paras näkemäni 3D-elokuva, eikä tämä johdu siitä, että olisi ainut näkemäni 3D-elokuva. E-hei! Olenhan mä nähnyt jo Beowulfinkin... no joo. Halusin liittää edellisen kappaleen ensimmäiseen lauseeseen "Jules Vernen hengessä", mutta vaikka siitä on ainakin vuosikymmen, kun olen viimeksi Verneä lukenut, niin silti uskaltaisin väittää, ettei tämä elokuva ole Vernen hengen mukainen. Jos olisi ollut, elokuva olisi ollut vakavampi ja siten nautittavampi, mutta mitä muutakaan voisi odottaa elokuvalta, jonka tarkoitus on lähinnä leikkiä uudella tekniikalla.

Elokuvan tarina oli nimittäin kovin löyhä. Sinne tärkeimpään eli maan sisuksiin ei ollut viitsitty kyhätä kunnon juonta, vaan katsojaa viedään lähinnä 3D-kikkailusta ja silmäkarkista toiseen hyvin hataran tarinan vetämänä. Tämä oli ilmeisesti tehty niille varhaisteineille, jotka ovat vasta Vernensä lukeneet. Tähän viittaa myös melko pökkelön Brendan Fraserin valinta pääosaan.

3D-tekniikasta vielä sen verran, että toisaalta minä odotan sitä, että koittaisi aika, jolloin 3D-tekniikalla leikkiminen ei ole 3D-elokuvan itseisarvo, mutta toisaalta taas luotan siihen, että 3D-tekniikka voisi avata kauhuelokuvateollisuudessa täysin uuden suunnan, ainakin mitä tulee katsojien säikyttelyyn ja sekös olisi nannaa.

Pisteitä: 2/5

perjantai 21. marraskuuta 2008

Rose Red

Alkuperäinen nimi: Rose Red
Ohjaus: Craig R. Baxley
Käsikirjoitus: Stephen King
Pääosissa: Nancy Travis, Matt Keeslar, Kimberly J. Brown
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2002


Kummitustaloihin perustuvia kauhuelokuvia on nähty vuosikymmenien aikana niin paljon, että on hyvin vaikeaa keksiä lajityypille enää mitään uutta. Siksi näitä elokuvia ei pitäisikään katsoa niin sanotusti uutta etsien, vaan nauttia tutusta ja turvallisesta kauhuilusta, jos elokuva vain antaa siihen myöten, mihin nykyään keskimittaiset kauhuleffat vain harvoin pystyy. Ne kaikki kauheat tapahtumat on tiivistetty yleensä liian lyhyelle aikavälille, jotta elokuvasta nauttisi täysin rinnoin (poikkeuksia toki on). Ehkä näille kummitustaloihin perustuviin tarinoihin sopisikin enemmän Rose Redin tyyliset minisarjat, niin tarinaankin saadaan ehkä vähän lisää syvyyttä.

Rose Red on kummitustalo, johon mennään potkuja yliopistolta odottavan professori Joyce Reardonin (Nancy Travis) johdolla. Hän tuntee talon historian kuin omat taskunsa ja pääsee sinne ryhmänsä kanssa talossa aikoinaan asuneen miesystävänsä Steve Rimbauerin kautta. Mukana tulevassa ryhmässä on muun muassa mammanpoika, autisti kuin sydänvikainen eläkeläinenkin; varsin tyypillinen hahmokattaus Stephen Kingin tarinalle siis. Suurimmalla osalla ryhmän jäsenillä on sitten joitain psyykkisiä erityistaitoja, joille tulee sitten talossa tarvetta. Mitä tapahtuukaan tälle ryhmälle, kun he astuvat Rose Redin seinien sisäpuolelle?

Rose Red on mielestäni melkoisen onnistunut pakkaus, joskin katsonkin tätä vähäsen kuninkaallisten lasien läpi. Rose Redin - jonka piti ohjata alumperin Steven Spielberg - tarinaan on selvästi panostettu minisarjamaisuutensa ansiota. Jos nyt tajusin oikein tauotukset (dvd:llä sarja on yhtenäisenä leffana, ei pätkityssä muodossa), niin tämä ryhmä hädin tuskin pääsee ensimmäisen osan loppuun mennessä Rose Redin porttien sisäpuolelle; keskimittaisessa kauhupätkässä päähenkilöt olisivat sisällä jo ensimmäisen vartin aikana. Sitä ennen käydään läpi niin talon historiaa kuin päähenkilöidenkin elämääkin ja minusta tämä ratkaisu selkeästi toimii. Talon sisälläkin tapahtuvaan toimintaankin on saatu monin paikoin sopivan piinaavaa tunnelmaa.

Kuten sanoin, hahmokatras on aikalailla Stephen Kingille tyypillinen, mikä toki sopii tällaiselle King-fanittajalle, vaikka Emeryn (Matt Ross) melkein olisin jättänyt kokonaan pois. Se oli melko turha hahmo ainakin siihen asti, kun hänelle kävi oven kanssa pieni [i]accidentti[/i]. Nancy Travisin esittämä professori oli kyllä hyvä, mutta ihan lopussa tuntui menevän vähän ylinäyttelemisen piikkiin. Suurin suosikkini oli kuitenkin teini-ikäinen autistityttö Annie (Kimberly J. Brown), hän oli välillä jopa pelottava ilmestys. Sarja olisi ollut hyvä pääryhmänkin kanssa, mutta taloon tuotiin välillä lisää porukkaa kuin Big Brother -taloon konsanaan, kuten esimerkiksi Reardonin pomoa esittänty Carl Miller (David Dukes, joka kylläkin menehtyi kesken elokuvanteon) ja Emeryn äiti (Laura Kenney). Milleriä olisin halunnut nähdä enemmän, mutta valitettavien tosiseikkojen vuoksi näin ei käynyt ja siksi Emeryn äidin roolia oli kasvatettu suuremmaksi. Itse asiassa koko Emeryn äiti oli liiankin stereotyyppinen dominoiva äiti, että olisi saanut koko hahmo jäädä pois käsikirjoituksesta.

Itse tarina oli siis ihan peruskummitustalomatskua. Siten sitä jääkin monin paikoin vain odottelemaan, että kenelle mahdolliset kummajaiset seuraavaksi ilmestyy ja kuka on seuraava putoaja. Lopulta sitten osa ryhmästä tietenkin pelastuu ja voidaan olla taas onnellisia. Pitkälti piinaavan tunnelmansa ansiota leffa kuitenkin nousee hivenen keskiarvoa korkeammalle.

Sarjan kyllä jättää - tarkoituksella - kysymyksiä ilmaan. Kun kerran jo Rose Redin rakennusvaiheessa tapahtuu ei-toivottuja onnettomuuksia, niin miten mahtaa käydä purkuvaiheessa, joka oli tapahtumassa joskus aikana jälkeen sarjan tapahtumien. Entä tapahtuisiko tilalle tulevassa toimistorakennuksessa tai vastaavassa onnettomuuksia vai oliko kaikki ikävätä tapahtumat nimenomaan Rose Redin syytä eikä sen maan, jonka päällä Rose Red sijaitsee? Suurin kysymysmerkki kuitenkin oli se, että millainen sarjasta olisi tullut, jos sen olisi tosiaan ohjannut Steven Spielberg.

Pisteitä: 3,5/5

lauantai 15. marraskuuta 2008

Predator 2

Alkuperäinen nimi: Predator 2
Ohjaus: Stephen Hopkins
Käsikirjoitus: Jim Thomas, John Thomas
Pääosissa: Danny Glover, Gary Busey, Maria Conchita Alonso
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1990


Predator 2 jatkaa jatko-osien monesti kirjoitettua surullisenkuuluisaa sääntöä, että jatko-osa nyt ei vaan millään tavalla voi yltää samalle tasolle kuin alkuperäinen leffa. Tietenkin tästäkin on poikkeuksia, mutta silti joskus oikein ihmetyttää, että mitä tapahtuu elokuvien tekijöille/tuottajille ensimmäisen ja toisen osan välissä. Ehkä niillä napsahtaa päässä ja he ajattelevat, että elokuvan nimi myy niin hyvin, että hitot tarinasta; kansa kyllä maksaa elokuvasta itsensä kipeäksi.

Predator sijoittui viidakkoon, mutta Predator 2 siirtyy sieltä asvalttiviidakkoon, jossa uusi predator saalistaa jälleen aseistettuja veikkoja. Tällä kertaa menossa on mukana niin poliiseja, huumeveikkoja kuin myös jamaikalaisia voodooheimoja. Predator on jo tuttu juttu, joten tekijät ovat nähtävästi ajatelleet, että predator voidaan tuoda heti mukaan toimintaan. Tämä ei toimi. Osa Predatorin viehätystä oli se, että predator toimi pitkään kulisseissa. Samaa olisin toivonut tähänkin osaan, mutta ei. Elokuva oli pilattu aika pitkälle aivan jatkuvalla toiminnalla. Tai no, ei varsinaisesti pilattu, mutta ei se kyllä hirveästi toiminutkaan. Elokuvan lopputakaa-ajo kyllä maittoi, vaikka se viimeinen kohtaus olikin vähän hölmö.

Tappavasta aseesta tutusta Danny Gloverissa ei kyllä ollut samaa särmää kuin Schwarzeneggerissa ja muutenkin miehen kapinahenki muistutti teinin kiukuttelua. Danny Glover on kuitenkin sen verran hyvä näyttelijä, että se kyllä sentään pystyy parantamaan huonoa elokuvaa. Niin ikään myös Tappavassa aseessa esiintynyt Gary Busey Peter Keyesinä oli kanssa ihan ok, mutta vielä kun näiden ympärille olisi ympätty kunnollinen tarina, niin avot! Tätä voisi luokitella harmittomaksi poppariviihteeksi: Ei erityisen hyvä, mutta kyllä tämän nyt katsoi sentään.

Pisteitä: 2/5

Predator - Saalistaja

Alkuperäinen nimi: Predator
Ohjaus: John McTiernan
Käsikirjoitus: Jim Thomas, John Thomas
Pääosissa: Arnold Schwarzenegger, Carl Weathers, Bill Duke
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1987


Elokuva kertoo Arnold Schwarzeneggerin johtamasta erikoisjoukkueesta, joka lähetetään viidakkoon pelastamaan sissien vangitsemia panttivankeja. Viidakossa he sitten huomaavat, etteivät sissit olekaan heidän suurin uhkansa, vaan suurin uhka tulee... tuolta jostakin.

Minulla meni noin 24 vuotta elämästäni, ennen kuin näin Predatorin ensimmäistä kertaa eli joskus viime vuonna(ko), kun tuli vuosien tauon jälkeen televisiosta. En ollut tiennyt siitä etukäteen juuri muuta kuin sen, että siinä on Schwarzenegger ja siinä on joku saalistaja. Itse asiassa luulin nuo 24 vuotta, että nimenomaan Iso-Arska olisi se saalistaja, mutta onneksi näin ei ollut.

Tämä ei ole Schwarzenegger-elokuva. Tämä on elokuva, jossa Schwarzenegger on mukana. Toki alku ja loppu on aikamoista Schwarzeneggerin näytöstä, mutta siitä asti, kun tiimi lentää viidakkoon siihen asti, kun Billykin viimein kuolee, Schwarzenegger on mielestäni aika tasaveroisessa asemassa muihin tiimin jäsenten joukossa. Toki hän oli joukon johtajana hivenen muita enemmän edellä, mutta hän ei ollut sillä tavalla esillä kuin monissa muissa Schwarzenegger-elokuvissa. Tämä oli yksi elokuvan selvästi positiivisista puolista.

Elokuva miellytti muutenkin. Tiimin jäsenet eivät olleet mitään aivottomia tyhjäpäitä, vaan heillä kaikilla oli oma persoonansa. Lisäksi tarinaa vietiin eteenpäin kivasti eikä tätä saalistajaakaan näkynyt pitkään aikaan, vaikka työnsä tulivatkin nopeasti tutuiksi, joskin tarina ei kyllä ollut ehkä se kaikkein omaperäisin; viihdyttävä kyllä. Viidakko oli mitä paras paikka tämänlaiselle elokuvalle, ja viidakon melkein voisi nimetä yhdeksi pääosanesittäjäksi. Tunnelma oli välillä hyvinkin ahdistava kiitos juuri viidakon. Tietenkin lopun arskailu meni vähän yli, mutta silti tämä on yksi Schwarzenegger-suosikeistani.

Pisteitä: 4/5

perjantai 14. marraskuuta 2008

Quantum of Solace

Alkuperäinen nimi: Quantum of Solace
Ohjaus: Marc Forster
Käsikirjoitus: Paul Haggis, Neal Purvis, Robert Wade
Pääosissa: Daniel Craig, Olga Kurylenko, Mathieu Amalric
Valmistusmaa: Iso-Britannia
Ilmestymisvuosi: 2008


Olen nähnyt jossain elämänvaiheessa kaikki James Bondit vähintään kertaalleen, mutta en kuulu niihin kovimpiin fanaatikkoihin. Taisin katsoa Bondit silloin vuosituhannen vaihteen tienoilla, kun Maikkari näytti ne oikeassa järjestyksessä kaikki, ja olen jo aloittanutkin Bondien keräilyn dvd:llä, mutta tunnustettava on, että en muista läheskään kaikkien James Bondien juonia. Varsinkin Roger Mooren ja Timothy Daltonin Bondit ovat hyvin hämärästi muistissa. Niinpä kun olen kuullut kritiikkiä siitä, että Quantum of Solace ei vaikuta Bondilta, minun on hyvin vaikea yhtyä tähän, kun en oikein pysty sanomaan, mikä on SE JUTTU, mikä tekee Bondin. Voin vain heittää valistuneita arvauksia.

Niin, Quantum of Solace tuli viimein katsastettua. Noin äkkiseltään siinä oli paljon Bond-elementtejä. Bond-tyttö? Löytyy, vaikka jääkin vähän turhan sivuosaan. Bondmainen tunnussävel? Sekin löytyy, vaikka ekoja kertoja kuunnellessa vähän vierastinkin. Jotain suurta tavoitteleva päävihollinen? Löytyy. Lopputaistelu päävihollista vastaan? Löytyy. Takaa-ajoja? Aseita? Molempia löytyy, kuten myös löytyy se vakio Bond-tunnari, joskin poikkeuksellisesti vasta elokuvan lopusta.

Mikä Quantum of Solacesta tekisi sitten niin epä-Bondimaisen? Suurimmat fanit itkevät "My name is Bond, James Bond" ja "Ravistettuna, ei sekoitettuna" -repliikkien perään, mutta minä en jäänyt kaipaamaan. Takaa-ajojakaan ei elokuvasta puuttunut; itse asiassa olen sitä mieltä, että yksi iso miinus oli se, että takaa-ajoja oli ihan liikaa... noin niin kuin Bondiksi. Takaa-ajoa käytiin niin juosten, autolla kuin veneilläkin, mutta jotenkin sitä kaikkea oli vain liikaa ja sen johdosta QoS menetti paljon hohtoaan. Lisäksi ainakin omaan silmään takaa-ajoissa käytettiin niin nopeita leikkauksia, että ainakin minun oli välillä vaikeaa pysyä kärryillä, missä mennään. Esimerkiksi sen juoksutakaa-ajon loppuvaiheilla oli välillä vaikeaa hahmottaa, kumpi heistä olikaan se Bond ja kumpi Mitchell, kun molemmat oli sahajauhon tai vastaavan peitossa. Koko juokseminen ja katoilla hyppiminen oli muutenkin tehty vain siksi, että Casino Royalen parkour-kohtaus on yksi Bond-historian hienoimmista takaa-ajoista (mitä muistan).

Tarinaltaankin jäätiin aikalailla Bondien parhaimmistosta. Okei, pointsit siitä pääpahasta eli Dominic Greenestä (Mathieu Amalric). Hänen suunnitelmansa istuivat varsin hyvin Bond-elokuvaan, vaikkei ennen näkemätön ollutkaan, mutta muuten tarinankuljetus oli jotenkin vaisua. Toki, M on aina M ja Judi Dench on ehdottomasti minulle se ykkös-M. Elokuvaan oli saatu jälleen M:lle lisää syvyyttä, eikä hän jää sellaiseksi sivuhahmoksi kuin vanhoissa Bondeissa. "M-kohtaukset" maittoivatkin, mutta kun siirryttiin seuraamaan Bondia, niin jotenkin se imu hävisi, vaikka Daniel Craigista Bondina pidänkin. Juonenkuljetus oli paikoittain jopa tylsää. Varsinkin oopperakohtaus - yhtään väheksymättä sen taiteellista puolta - tuntui jollain tapaa turhalta, jolla vain haluttiin saada Bond juoksentelemaan taas kerran. Pisteet toki Felix Leiterin mukanaolosta. Tuntuu kuin kuvausryhmä olisi joutunut valitsemaan joko tarinan tai toiminnan ja valinneet toiminnan, jolloin juoni jää jotenkin löyhäksi.

Tämä ei välttämättä ollut se huonoin näkemäni Bond, mutta eipä tämä arvoasteikossa kovin ylöskään nouse. Bond-elokuvana vaisuhko, joka ei-Bondina olisi saattanut tulla suoraan DVD:lle, ellei olisi jätetty kokonaan tekemättä. Oikeasti elokuvan parasta antia olivat lopputekstit, joiden aikana soi se ainoa oikea Bond Theme (mikä lie oikea nimi).

Pisteitä: 2/5

sunnuntai 9. marraskuuta 2008

Silent Hill

Alkuperäinen nimi: Silent Hill
Ohjaus: Christophe Gans
Käsikirjoitus: Roger Avary
Pääosissa: Radha Mitchell, Sean Bean, Laurie Holden
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2006


Minulle hyvän pelistä tehdyn elokuvan merkki on siinä, että elokuvan jälkeen tekee mieli pelata kyseistä peliä. Näin ei käynyt Resident Evilin kohdalla eikä myöskään Tomb Raiderin. Tosin Tomb Raiderien kohdalla täytyy sanoa, että kun näin ekan kerran sitten lapsuuden Indiana Jonesit, niin niiden jälkeen teki aina mieli mennä pelaamaan Tomb Raideria.

Niin, Silent Hill idealtaan perustuu Konamin julkaisemiin Silent Hill -videopeleihin, vaikka tarina ei itsessään perustu yhteenkään Silent Hillin peliin... tietääkseni. Elokuvan alussa pikkutyttö Sharon (Jodelle Ferland) kävelee unissaan puhuen Silent Hillistä ja nopeasti käy ilmi, ettei tämä suinkaan ollut ensimmäinen kerta. Niinpä Sharonin äiti Rose (Rdha Mitchell) vie Sharonin Silent Hilliin, jotta unissakävelyt loppuisivat. Matkalla sinne he kohtaavat moottoripyöräpoliisi Cybilin (Laurie Holden), jolta Rose ajaa karkuun... Silent Hilliin! Tapahtuu onnettomuus ja Rosen herätessä Sharon on poissa. Etsiessään Sharonia Rose ja Cybil huomaavatkin, ettei Silent Hill olekaan mikä tahansa kaupunki...

Jotta Silent Hillistä saisi jotain irti, pelisarjaan täytyy olla tutustunut, muussa tapauksessa elokuva saattaa vaikuttaa aika tusinakauhulta. Valonvaihteluista, kaupungista itsestään, otuksista itsestään ja erityisesti Pyramid Headistä saa paljon enemmän irti, jos on pelejä pelannut etukäteen. En minä sano, etteikö peliä tuntemattomat voisi saada mitään irti Silent Hillistä, mutta väittäisin sen olevan paljon hankalampaa.

Silent Hill ei nimittäin ollut millään tavalla rajoja murtava tapaus. Tarina itsessään oli melko tavanomainen kauhutapaus, johon on sekoitettuna kaupungissa piilotteleva outo kultti ja outoja otuksia. Näitähän kauhuleffoja tarpeeksi katsoneet ovat nähneet jo paljon, joten mitään uutta ei varsinaisesti tarjota. Onnistunut ahdistunut tunnelma kyllä seuraa elokuvaa aika pitkälle, vaikka loppupuolella vähän latistuikin. Väittäisin kyllä, että osa tunnelmasta johtui myöskin siitä, että olin ainakin bongaavinani elokuvan alkupuolelta monia tuttuja paikkoja. Tunnelmaa latistikin siten myöskin se, että välillä elokuvassa pompittiin Sharonin isän etsinnöissä... Silent Hillin ulkopuolella vain jotta katsojille voitaisiin selittää asioita! Silent Hillissä pitäisi olla koko ajan Silent Hillissä, oli kyseessä sitten elokuva tai peli. Hahmoista sen verran, että Pyramid Head oli pop ja Cybilista tuli mieleen heti ensimmäisen Silent Hill -pelin poliisi. Luulen kyllä, että se oli tarkoituskin, ja voi jopa olla, että kyseessä oli sama hahmo, ei voi muistaa.
Miltä elokuva sitten näytti... noin niin kuin Silent Hill -pelejä pelanneelle? No, en ole pelannut kuin kahta ensimmäistä Silent Hilliä, mutta silti elokuvasta oli bongattavissa tuttuja paikkoja, varsinkin alkupuolella. Varsinkin katujen varsilla olevat talot näyttivät "autenttisilta" ja esimerkiksi autotalli oli hyvin silenthillmäinen. Sumuisuus oli hyvin toteutettu kaikessa ahdistavuudessaan. Koulussakin tuntui olevan paljon tuttuja elementtejä, tosin tämä saattaa olla vain muistiharha. Tietenkin jäi jotain mielestäni oleellista puuttumaan, kuten ykkösosasta tuttu huvipuisto ja kakkososasta tuttu järvenrantakartano. Elokuvasta löytyi samaa piinaavaa tunnelmaa kuin peleissäkin, mutta jälleen lähinnä elokuvan alkupuolella. Loppuratkaisu jätti jotenkin ristiriitaiset fiilikset: Toisaalta se oli silenthillmäinen lopetus ja toisaalta se ei sitten taas ollut. Miten elokuva siis onnistui päätehtävässään? No, jo paljon hehkuttamani elokuvan alkupuoli onnistui herättämään pelihaluja, mutta elokuvan loppupuolella halut aikalailla latistui... ja minä kun olen sellainen, joka saattaa innostua pelaamaan pelejä jo yhden kuvan perusteella.

Pisteitä: 2,5/5

perjantai 7. marraskuuta 2008

Decoys 2: Alien Seduction

Alkuperäinen nimi: Decoys 2: Alien Seduction
Ohjaus: Jeffery Scott Lando
Käsikirjoitus: Tom Berry, Miguel Tejada-Flores
Pääosissa: Corey Sevier, Tyler Johnston, Kailin See
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2007


Aikoinaan tuli unohdettua peruuttaa Home Entertainmentin sivuilla tämän leffan tuleminen postiluukusta, mutta en lähtenyt palauttamaan, koska kauhuelokuvia ei ole koskaan liikaa. Tämän ilmestymisen aikoihin en voinut kuitenkaan elokuvaa katsoa, sillä en ollut nähnyt ekaa osaa. Vähän shoppailtuani Turussa syyskuussa löysin myös ensimmäisen osan ja siten Decoys tuli sitä myöten katsottua siskon luona ja se oli kyllä ihan kelpo tavaraa, kunhan ei ottanut elokuvaa liian vakavasti. En kyllä tiedä, olisinko koskaan koskenutkaan koko Decoysiin, jos en olisi jättänyt peruuttamatta kakkososaa silloin aikoinaan.

Nyt oli kuitenkin Decoys II:n vuoro ja tiesihän sen jo heti alusta, että tutulla kaavalla pääasiassa: opiskelijatytöiksi naamioituneet avaruuden muukalaiset viettelevät opiskelijapoikia ja sitten tekevät temppunsa. Tähän osaan on lisäksi saatu aikaan aika perinteinen "naisenkaatokisa", mikä toki edesauttaa näiden nais-alienien toimintaa. Isoin yhteys ensimmäiseen osaan on ykkösestä tuttu Luke Callahan eli Corey Sevier, joka perinteiseen tyyliin käy nyt terapiassa ekan osan tapahtumien vuoksi.

Decoys 2 on aika perinteinen jatko-osa ainakin siinä mielessä, että elokuva on kehnompi (joskaan tässä tapauksessa ei paljon) kuin ensimmäinen osa. Tämä on jo kertaalleen nähty, eikä siksikään osannut olla yhtä hauska kuin ensimmäinen Decoys. Lopun yllätysmomenttikin oli vähän mitä oli eikä päässyt ykkösosan tasolle, ja kun muistaa, ettei ykkösosankaan loppu itse asiassa ollut kovinkaan yllättävä, niin pieleen meni tämäkin. Itse asiassa tässä suurimman huomion sai minulta Dina "Beverly Hills 90210:ssa Brandon Walshin pano" Meyer sekä erityisesti Tobin "Jigsaw" Bell. Olikin ensimmäinen ei Saw-elokuva, jossa muistan Bellin nähneeni. Kuitenkin elokuvan nyt katsoi läpi melko vaivatta.

Pisteitä: 2/5

Decoys, Decoys 2: Alien Seduction

tiistai 4. marraskuuta 2008

Aprillipäivä

Alkuperäinen nimi: April Fool's Day
Ohjaus: Fred Walton
Käsikirjoitus: Danilo Bach
Pääosissa: Deborah Foreman, Leah Pinsent, Griffin O'Neal
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1986


Aprillipäivään ei ole enää kuin vajaa viisi kuukautta, joten siten olikin hyvä aika katsoa päivän teemaa mukaileva elokuva. Mitä odotin saavani kansikuvan perusteella? Tiivistunnelmaisen kauhujännärin tältä vuosituhannelta, jossa mikään ei ole mitään, miltä näyttää. Mitä sain? Samoja vanhoja kliseitä kierrättävän kauhuleffan teinikauhun kultaiselta 80-luvulta.

Niin, elokuva kertoo joukosta nuoria, jotka menevät aprillipäivän aikoihin viettämään viikonloppua yhden nuoren vanhempien omistamaan kartanohotelliin. Kuinka sopivasti hotelli sijaitsee saarella, josta ei niin vain päästä pois. Nämä nuoret pitävät ensin hauskaa aprillipäivän merkeissä, kunnes tapahtuu jotain ikävää ja yksi nuorista joudutaan kiidättämään pois. Tämä ei latista jäljelle jääneiden tunnelmaa juurikaan, kunnes yksi nuorista toisensa jälkeen saa epäilyttävissä merkeissä surmansa.

Yleensä en ole kiinnostunut elokuvien ohjaajista tai käsikirjoittajista, mutta nyt myönnän, että oli pakko käydä katsomassa IMDB:stä, mitä muita ohjaustöitä Waltonilla on kontollaan. En voinut olla kuin tyytyväinen huomatessani, ettei niitä ole loppujen lopuksi kovin montaa. Aprillipäivä kun on kaikkea muuta kuin hyvä elokuva. Elokuvan juoni on moneen kertaa nähtyä huttua, ö-luokan näyttelijät napattu suoraan ilmaisutaidonlukioiden karsijoiden joukosta ja loppuratkaisun osasi päätellä elokuvan nimestä jo elokuvan alkuhetkillä. Olen suuri käytännönpilojen ystävä, joten elokuvan alkupään aprillipilat hotellissa ansaitsevat sentään kiitosta, vaikka olivatkin loppujen lopuksi aika perinteisiä piloja. Ne sentään viihdyttivät muuten aah niin tylsää leffaa.

Pisteitä: 1,5/5

lauantai 1. marraskuuta 2008

Sauna

Alkuperäinen nimi: Sauna
Ohjaus: Antti-Jussi Annila
Käsikirjoitus: Iiro Küttner
Pääosissa: Ville Virtanen, Tommi Eronen, Viktor Klimenko
Valmistusmaa: Suomi
Ilmestymisvuosi: 2008


Minä olen pitänyt tähän asti normaaliin teatterilevitykseen päätyvää suomalaista (lue: suomenkielistä) kauhuleffaa lähestulkoon kaukaisena haaveena, joka ei koskaan tule tapahtumaan ja nyt kun tuli, niin totta kai minun piti se mennä katsomaan, vaikkei sinänsä ennakkoon elokuvasta näkemäni pätkät oikein vakuuttaneetkaan ihan toivotulla tavalla. Paljon en elokuvasta tiennyt etukäteen, mitä nyt sen, että elokuva sijoittuu vuosisatojen päähän historiaan (1595 taisi olla vuosi lopulta) ja sen, että jossain on suo, jossa on sauna.

Elokuvassa eletään pitkän vihan päättymisen hetkiä. Muutaman hengen ruotsalainen ja venäläinen rajanvetoryhmä kulkee kohti pohjoista merkitsemässä Ruotsin ja Venäjän välistä rajaa, kunnes vastaan tulee suo, jonka keskellä on sauna sekä sen välittömässä läheisyydessä oleva kylä, jota ei ole merkitty karttoihin. Kenen synnit on pestävä pois ja miksi?

Elokuva ei ollut juoneltaan mitenkään ylivertainen ja kun juonenkuljetuskin oli suomalaisittain viivyttelevää, niin voisi sanoa, että parannettavaa olisi ollut. Loppukin oli vähäsen pliisuhko ja kuten olin jo etukäteen saanut kuulla, tässä jäi paljon kysymyksiä auki vähän niin kuin katsojan pääteltäväksi, mikä kyllä sopi mielestäni elokuvaan. Tämä on elokuva, joka todella vaati joko katsojalta paljon tai useampia katselukertoja. Elokuva oli kuitenkin ahdistava (hyvällä tavalla), vaikka niitä varsinaisia kauhuelementtejä olikin karsittu aika tehokkaasti.

Niin, Sauna ei ollut mikään suuri elokuvatapaus, mutta suomalaisen (teatterilevitykseen päässeen) kauhuelokuvan pelinavaajaksi ihan kelpo elokuva kuitenkin. Toivottavasti tämä tosiaan tietäisi kotimaisten kauhuelokuvien lisääntymistä. Vielä odotan, miltä näyttäisi suomalainen splatter-kauhu tai kunnon gore-pläjäys. Ei sillä genrellä niin väliä ole, vaan minua kiinnostaa nimenomaan tapa, jolla ne toteutettaisiin.

Pisteitä: 2,5/5