Alkuperäinen nimi: Hearts in Atlantis
Ohjaus: Scott Hicks
Käsikirjoitus: William Goldman.
Pääosissa: Anthony Hopkins, Anthony Yelchin, Hope Davis
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2001
Pedon
sydän perustuu Stephen Kingin samannimiseen kirjaan tai oikeastaan
kirjan ensimmäiseen osaan. Kirjan yliopistoon sekä Vietnamiin
sijoittuneet osat oli unohdettu täysin oikeutetusti tyystin, sillä osia
olisi ollut vaikeaa sovittaa yhdeksi elokuvaksi. Tässä kohtaa tietenkin
pitää paljastaa, että minähän olen suuri Stephen King -fani ja siten
katson King-filmatisointeja tavallistakin kriittisemmin. Olen lukenut
Pedon sydämen pariin otteeseen (viimeksi kai 2004), joten tarina
itsessään on varsin tuttu.
Tarina kertoo mystisestä Ted
Brautiganista (jota näyttelee Anthony Hopkins), joka muuttaa
alivuokralaiseksi yksinhuoltajaäidin (Hope Davis) ja tämän poikansa
Bobbyn (Anthony Yelchin) talon yläkertaan. Polkupyörästä haaveileva
Bobby ystävystyy Tedin kanssa ja Ted palkkaakin tämän lukemaan itselleen
lehtiä ja tarkkailemaan Kadonneet-ilmoituksia. Mutta keitä ovat
Alhaiset Miehet?
King-filmatisoinniksi tämä on pääosin hyvä,
sillä tarina seuraa melko orjallisesti kirjan tapahtumia, mikä on aina
hyvän King-filmatisoinnin merkki. Useimmat King-filmatisoinnit olen
teilannut juuri siitä syystä, että niissä tarinaa on muutettu liian
paljon alkuperäiseen tarinaan verrattuna. Sitä ongelmaa Pedon sydämessä
ei ollutkaan ja siksi sitä olikin niin mukava katsoa. Vaikka
viimeisimmästä lukukerrasta onkin jo vuosia, niin silti muistui mieleen
kirjan tapahtumat. Siinä mielessä tämä elokuva onnistui hyvin.
Näyttelijät
suoriutuivat rooleistaan pääosin hyvin, vaikka kaikki Hope Davis
-kohtaukset tahtoivatkin tuoda mieleen 50-60 -lukujen tv-mainokset.
Hopkins oli jälleen hyvä roolissaan salaperäisenä Ted Brautiganina,
mutta... se jokin vain tuntui elokuvasta puuttuvan. Mikä? En tiedä,
miksi sitä pitäisi kutsua. Sydän, sielu? En tiedä. Vaikka näyttelijät
sinänsä suoriutuivatkin rooleistaan hyvin, niin silti elokuva tuntui
jotenkin kylmältä, eikä aiheuttanut juuri minkäänlaisia tunteita, paitsi
niissä kohtauksissa, joissa Bobby ystävineen piti hauskaa (ilman
dialogeja). Lisäksi David Morsen ollessa ruudussa aikuis-Bobbyna
elokuvan alussa ja lopussa oli ajoittain ihan tunteikasta; itse asiassa
Bobbyn ja Mollyn tapaaminen oli suurin piirtein tunteiden tasolla
parasta koko elokuvassa ja se mielestäni kertoo jo aika paljon elokuvan
tunnelmasta. Leffa itsessään oli kyllä muuten ihan ok, joten kyllähän
tätä katsoi.
Pisteitä: 3/5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti