Pedon sydän

Alkuperäinen nimi: Hearts in Atlantis
Ohjaus: Scott Hicks
Käsikirjoitus: William Goldman.
Pääosissa: Anthony Hopkins, Anthony Yelchin, Hope Davis
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2001

Pedon sydän perustuu Stephen Kingin samannimiseen kirjaan tai oikeastaan kirjan ensimmäiseen osaan. Kirjan yliopistoon sekä Vietnamiin sijoittuneet osat oli unohdettu täysin oikeutetusti tyystin, sillä osia olisi ollut vaikeaa sovittaa yhdeksi elokuvaksi. Tässä kohtaa tietenkin pitää paljastaa, että minähän olen suuri Stephen King -fani ja siten katson King-filmatisointeja tavallistakin kriittisemmin. Olen lukenut Pedon sydämen pariin otteeseen (viimeksi kai 2004), joten tarina itsessään on varsin tuttu.

Tarina kertoo mystisestä Ted Brautiganista (jota näyttelee Anthony Hopkins), joka muuttaa alivuokralaiseksi yksinhuoltajaäidin (Hope Davis) ja tämän poikansa Bobbyn (Anthony Yelchin) talon yläkertaan. Polkupyörästä haaveileva Bobby ystävystyy Tedin kanssa ja Ted palkkaakin tämän lukemaan itselleen lehtiä ja tarkkailemaan Kadonneet-ilmoituksia. Mutta keitä ovat Alhaiset Miehet?

King-filmatisoinniksi tämä on pääosin hyvä, sillä tarina seuraa melko orjallisesti kirjan tapahtumia, mikä on aina hyvän King-filmatisoinnin merkki. Useimmat King-filmatisoinnit olen teilannut juuri siitä syystä, että niissä tarinaa on muutettu liian paljon alkuperäiseen tarinaan verrattuna. Sitä ongelmaa Pedon sydämessä ei ollutkaan ja siksi sitä olikin niin mukava katsoa. Vaikka viimeisimmästä lukukerrasta onkin jo vuosia, niin silti muistui mieleen kirjan tapahtumat. Siinä mielessä tämä elokuva onnistui hyvin.

Näyttelijät suoriutuivat rooleistaan pääosin hyvin, vaikka kaikki Hope Davis -kohtaukset tahtoivatkin tuoda mieleen 50-60 -lukujen tv-mainokset. Hopkins oli jälleen hyvä roolissaan salaperäisenä Ted Brautiganina, mutta... se jokin vain tuntui elokuvasta puuttuvan. Mikä? En tiedä, miksi sitä pitäisi kutsua. Sydän, sielu? En tiedä. Vaikka näyttelijät sinänsä suoriutuivatkin rooleistaan hyvin, niin silti elokuva tuntui jotenkin kylmältä, eikä aiheuttanut juuri minkäänlaisia tunteita, paitsi niissä kohtauksissa, joissa Bobby ystävineen piti hauskaa (ilman dialogeja). Lisäksi David Morsen ollessa ruudussa aikuis-Bobbyna elokuvan alussa ja lopussa oli ajoittain ihan tunteikasta; itse asiassa Bobbyn ja Mollyn tapaaminen oli suurin piirtein tunteiden tasolla parasta koko elokuvassa ja se mielestäni kertoo jo aika paljon elokuvan tunnelmasta. Leffa itsessään oli kyllä muuten ihan ok, joten kyllähän tätä katsoi.

Pisteitä: 3/5