keskiviikko 31. joulukuuta 2008

Quiz Show - Tupla vai kuitti

Alkuperäinen nimi: Quiz Show
Ohjaus: Robert Redford
Käsikirjoitus: Paul Attanasio
Pääosissa: John Turturro, Rob Morrow, Ralph Fiennes
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1994


Herbie Stempel (John Turturro) on suurin piirtein lyömätön NBC-kanavan "Twenty-One" -tietokilpailussa, mikä näkyy yhä pienenevissä katsojaluvuissa. Niinpä ohjelman tuottajat huijaavat Stempelin ulos kilpailusta, ja hänen paikkansa auringossa ottaa Stempeliä paljon karismaattisempi Charles Van Doren (Ralph Fiennes) ja ohjelman, ja siinä sivussa myös Van Dorenin suosio kasvaa räjähdysmäisesti. Kongressille työskentelevä juristi haistaa palaneen käryä ja alkaa tutkia,onko ohjelman tutkijoilla sittenkään puhtaat jauhot pussissaan.

Kiinnostavinta tässä elokuvassa ei ole vain se, että elokuva perustuu tositapahtumiin, vaan myös se, että "Twenty-One" -ohjelman tuotti 1950-luvulla niinkin suuri yhtiö kuin NBC. Tarina oli kuin suoraan salaliittoteoreetikkojen mielistä, mutta silti tosi. Näinkö nämä nykyajan tv-visailujen tekijät toimivat. Kiinnostavista lähtökohdista huolimatta Quiz Show ei täysin imaissut mukaansa, mutta hyvin tämän jaksoi katsoa vähän väsyneenäkin, vaikka koko ajan tiesikin, miten tämä tulisi päättymään. Silti sitä välillä huomasi oikein toivovansa, että elokuvan pahikset (eli tuloksia manipuloivat tuottajat) viimein jäisivät kiinni tekosistaan, vaikka sen paljastuminen jossain vaiheessa varmaa olikin. 1950-lukulaisuus oli toteutettu varsin mallikkaasti ja vaikken tuohon aikaan sinänsä halajakaan, niin kyllä hyvät lavasteet lisäsivät katseluelämystä, vaikkei Quiz Show sinne elokuvien kärkikastiin ihan nousekaan.

Pisteitä: 3,5/5

Aikamatka

Alkuperäinen nimi: Timeline
Ohjaus: Richard Donner
Käsikirjoitus: Jeff Maguire, George Nolfi
Pääosissa: Paul Walker, Frances O'Connor, Gerard Butler
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2003


Ryhmä arkeologeja tutkii keski-aikaisen linnoituksen raunioita ja löytää sieltä nykyajan esineistöä sekä avunpyynnön ryhmän kadonneelta johtajalta... päivättynä vuonna 1357. Ryhmän johtajan poika (Paul Walker) lähtee muun arkeologiporukan mukana selvittämään kadonneen johtajan kohtaloa ja matka vie heidät aina keskiajalle asti... mutta sieltä pitäisi päästä myös pois.

Richard Donner (Tappava ase -leffat) ja Michael Christon (Jurassic Park -kirjat) voisivat osaltaan antaa odottaa hyvää katseluelämystä, mutta sitä Aikamatka ei tarjoa. Idea on sinällään ihan jees, eikä aikamatkustuksesta koidu sellaisia epäloogisuuksia kuin aikakonetarinoissa (myös muuten niin loistavassa Paluu tulevaisuuteen -trilogiassa) pahimmillaan. Tai siis, minun "aikakäsityksen" mukaisia epäloogisuuksia. Tämä ei kuitenkaan elokuvaa pelasta, sillä keski-ajalla sompailu oli toteutettu niin uskomattoman tylsästi, että elokuvasta oli lähes mahdoton nauttia.

Pisteitä: 2/5

Elämä lyhyt, Rytkönen pitkä

Alkuperäinen nimi: Elämä lyhyt, Rytkönen pitkä
Ohjaus: Ere Kokkonen
Käsikirjoitus: Ere Kokkonen
Pääosissa: Kalevi Kahra, Santeri Kinnunen, Ahti Kuoppala
Valmistusmaa: Suomi
Ilmestymisvuosi: 1996


Taavetti Rytkönen (Kalevi Kahra) on vanha mies. Hän sai sota-aikoinaan kranaatinsirpaleen aivoihinsa, minkä vuoksi hänen lähimuistinsa on heikko. Rytkönen aloittaa matkansa ympäri Suomea seuranaan taksinkuljettaja Seppo Sorjonen (Santeri Kinnunen) ja päätyy lopulta Lestijärvelle asti, missä hänen rintamakaverilla Heikki Mäkitalolla (Ahti Kuoppala) on omat hurjat suunnitelmansa.

Elämä lyhyt, Rytkönen pitkä perustuu Arto Paasilinnan kirjaan, jonka olen lukenut. Kirja oli minusta ihan perushyvää Paasilinnaa, eikä tämä filmatisointikaan hassumpi ole. Välillä tuntuivat jotkin repliikeistä jäävän hieman irrallisiksi, kun haluttiin saada mahtumaan kirjan parhaita letkautuksia myös elokuvaan, mutta kokonaisuudessa tämä oli ihan hauska elokuva, eikä vähiten siksi, että Santeri Kinnunen kuuluu suosikkeihini kotimaisista näyttelijöistä ja tässä elokuvassa hän pääsee vielä enemmän esille kuin Hurmaavassa joukkoitsemurhassa. Tarina itsessään on ehkä vähän kömpelö (oikea taksikuskiko välittäisi näin paljon tuntemattomasta vanhasta ukosta? Yeah right!), mutta kun kerronta on tarpeeksi kohdillaan, niin eihän se juuri katselunautintoa haittaa.

Pisteitä: 3/5

tiistai 30. joulukuuta 2008

Evil Dead II

Alkuperäinen nimi: Evil Dead II
Ohjaus: Sam Raimi
Käsikirjoitus: Sam Raimi, Scott Spiegel
Pääosissa: Bruce Campbell, Sarah Berry, Dan Hicks
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1987


Evil Deadin jatko-osassa pahat voimat jatkavat rellestämistään. Ykkösosasta tuttu Ash (Bruce Campbell) palaa mökkiin tyttöystävänsä kanssa. Mökin omistajalta on jäänyt mökkiin nauha, jossa hän lukee Kuolleiden kirjasta peräisin olevaa loitsuja ja pian onkin piru taas merrassa. Kun mökkiin vielä saapuu omistajien tytär muutaman mun henkilön kanssa, niin verilöyly on valmis.

Evil Dead oli ihan kohtuullinen kauhupläjäys ja jos totta puhutaan, odotin tästä samanmoista katseluelämystä, mutta ihan sellaista en saanut. Tämä ei tehnyt leffasta kuitenkaan huonoa. Evil Deadin pystyi vielä kategorioimaan kauhuksi, mutta tämä meni enemmän komedian puolelle. Puolet elokuvasta kun tuli melkein naurettua sen verran paljon, että tätä enemmän olen tainnut nauraa kauhuelokuvien puolella vain The Gatea katsellessani. Oli kuin Evil Dead 2 olisi ollut parodia lajityyppinsä elokuvista ja siten tietenkin myös ensimmäisestä osasta.

Tarinasta on vähän vaikea sanoa mitään, kun elokuvassa tarina ei ollut oikeastaan edes sivuosassa, korkeintaan statistin roolissa. Pääosaa näyttelivät groteskit erikoistehosteet ja verellä mässäily. Nimenomaan nämä epäkuolleet tekivät elokuvasta niin hauskan, mikä lienee toki ollut tarkoituskin, vaikka moni ykkösosan fani on saattanutkin pettyä ja karvaasti. Elokuva oli täysin absurdi jopa kauhuelokuvan mittatikulla ja absurdiuden huipensi elokuvan huikea loppu. Parasta elokuvassa oli juuri se, että miljöö näytti nimenomaan kauhuelokuvamiljööltä ja näyttelijätkin näyttelivät kauhua, ei komediaa muka-nokkelien vitsien kera (vrt. Scary Movie), mutta silti elokuva on saatu tuntumaan - tarkoituksella - enemmänkin komedialta kuin kauhulta.

Jos haluaa nähdä hyvän kauhuelokuvan, Evil Dead 2 kannattaa jättää väliin, mutta jos sen sijaan haluaa saada kauhuelementtejä sisältävän komedian, niin Evil Dead 2 saattaa olla sinun elokuvasi.

Pisteitä: 3/5

Project 1001, osa 1/1001: Hohto

Alkuperäinen nimi: The Shining
Ohjaus: Stanley Kubrick
Käsikirjoitus: Stanley Kubrick, Diane Johnson
Pääosissa: Jack Nicholson, Shelley Duvall, Danny Lloyd
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1980


Perhe muuttaa talviasuttamaan etäistä vuoristohotellia, jolla on hivenen synkkä menneisyys. Perheen äiti Wendy (Shelley Duvall) ja poika Danny (Danny Lloyd) saavat todistaa perheen isän Jackin (Jack Nicholson) järjen vähittäistä menettämistä, vaan mitä osaa itse hotelli pelaa Jackin sekoamiseen?

Uusi, pitkäkestoinen projekti on hyvä aloittaa kunnon klassikolla ja sellainen Hohto on... noin niin kuin yleisessä mielessä, omiin suosikkeihin Hohto ei ole koskaan kuulunut. Tämä on johtunut verrattain intohimoisesta suhtautumisestani Stephen Kingin kirjoihin ja siten King-filmatisoinnit ovat olleet erityisen suuren suurennuslasin alla ja tarinaa nyt oli vaan liikaa muunneltu minun makuuni. Nyt Hohdon lukemisen ja elokuvan näkemisen välillä on ollut ennätyspitkä tauko (ehkä neljä vuotta), joten elokuvaa pystyi paremmin katsomaan omana itsenäisenä teoksenaan, vaikka toki sisäinen King-fani edelleen päätänsä nosti esiin välillä.

Tarina on minusta hyvä. Idea eristyksiin jäävästä perheestä on varsin hyvä ja toteutettu elokuvassakin varsin hyvin. Kuitenkaan tapa, jolla Kubrick kuljettaa juonta eteenpäin, ei oikein pure minuun. Elokuva kyllä on monin paikoin jännittävä, mutta sitten taas välillä jotenkin niin tavanomainen, että minä en vain saanut tästä kaikkea irti. Tämä ei tuntunut kauhuelokuvalta, ainoastaan jännitys- sellaiselta. Tuli tällä katselukerralla oikeastaan ensimmäisen kerran mieleen se, että vaikka tämä ei perustuisikaan lukemaani loistavaan kirjaan, en silti kykenisi nauttimaan Hohdosta täysin rinnoin. Monet kohtaukset (esimerkiksi Jackin ja Wendyn portaikkokohtaus) oli vain toteutettu sellaisella tavalla, joka ei ollut minun mieleeni. Lisäksi häiritsi jonkin verran se, kuinka vähän tilaa oikeastaan annettiinkaan itse "hohtamiselle" ja Dick Hallorann (Scatman Crotchers) tuntui jotnekin täytteeltä varsinkin elokuvan loppupuolella. Ymmärrän kyllä sen, että Hallorann haluttiin takaisin hotellille, kun niin tapahtui Kingin tarinassakin, mutta se tuntui turhalta ottaen huomioon sen, että Hallorann kuoli käytännössä heti hotellille päästyään.

Ei sillä, näyttelijäkasti on varsin onnistunut. Niin Nicholson kuin Duvallkin olivat loistavia. Nicholson jos kuka taitaa hullun roolit ja hänen ansiostaan elokuva oli varsin viihdyttävä. Shelley Duvallissa aina pistää ensiksi silmään se pieni aukko hampaiden välissä, mutta se ei poista sitä tosiseikkaa, etteikö Duvallkin osaisi näytellä, varsinkin pelästynyttä. Danny Lloyd oli ihan hyvä hänkin, mutta minun on aina ollut vähän vaikeaa arvostella lasten näyttelemistä, varsinkin ei-suomalaisissa tuotannoissa.

Noin kokonaisuutta ajatellen ymmärrän kyllä monin paikoin, miksi tämä elokuva on saanut sellaisen klassikon maineen kuin mitä sillä on, mutta tosiaan minun listallani ei pääse kovinkaan korkealle. Sellaisenaan tämä on ihan ok filmi kyllä, ainakin jos ei ajattele tätä nimenomaan King-filmatisointina.

Pisteitä: 3/5

PS. Project 1001 on uusi projektini, jossa yritän saadan katsottua kaikki kirjassa 1001 elokuvaa, jotka jokaisen on nähtävä edes kerran eläessään listatut elokuvat. Lisätietoa tästä projektista tarjoan tammikuun puolella ja jos hyvin käy, myös lista noista kaikista elokuvista tulee löytymään myöhemmässä vaiheessa blogin sivuilta; tämä on kuitenkin vielä toistaiseksi epävarmaa.

maanantai 29. joulukuuta 2008

Intohimon laki

Alkuperäinen nimi: La ley del desco
Ohjaus: Pedro Almodóvar
Käsikirjoitus: Pedro Almodóvar
Pääosissa: Eucebio Poncela, Carmen Maura, Antonio Banderas
Valmistusmaa: Espanja
Ilmestymisvuosi: 1987


Näytelmien ja elokuvien tekijä Pablo (Eucebio Poncela) ei saa haluamaansa vastakaikua rakastetultaan Miguel Molinalta, joten kun tämä lähtee pois kaupungista, Pablo hakee lohtua nuoresta Antoniosta (Antonio Banderas), joka muodostaa Pablosta vaaralliseksi muodostuvan pakkomielteen.Samaan aikaan Pablo kirjoittaa uutta elokuvaansa, joka muistuttaa monin paikoin hänen transseksuaalin siskonsa Tinan (Carmen Maura) tarinaa.

Intohimon laki oli ihan ok pätkä. Ei ollut kyllä parasta Almodóvaria, mutta ihan jees kuitenkin. Tarina oli Almodóvarille tyypillisen monipolvinen ja ehkä vähän sairaskin (esim. Tinan suhde omaan isäänsä), mutta ei mitään sellaista, mikä olisi kunnolla häirinnyt katselunautintoa. Kuitenkaan elokuvassa ei ollut sillä tavalla imua kuin Almodóvarin elokuvissa parhaimmillaan, vaikka näyttelijät suoriutuivatkin mielestäni rooleistaan hyvin, varsikin Maura ja Banderas. Tähän on ehkä syynä se, että tarina ehkä sittenkin rosoili hieman liikaa.

Pisteitä: 3/5

Nuori ja viaton

Alkuperäinen nimi: Young and innocent
Ohjaus: Alfred Hitchcock
Käsikirjoitus: Charles Bennett, Edwin Greenwood, Anthony Armströng ym.
Pääosissa: Derrick de Marney, Nova Pilbeam, Percy Marmont
Valmistusmaa: Iso-Britannia
Ilmestymisvuosi: 1937


Nuori näyttelijätär löytyy surmattuna rannalta ja rannalta apua pyytämään lähtenyttä Robert Tisdallia (Derrick de Marney) syytetään murhasta, eikä asiaan auta lainkaan se, että Tisdall perii näyttelijättäreltä suuren summan rahaa. Puhdistaakseen maineensa hän pakenee oikeudenkäynnistä ja lähtee oikean syyllisen perään ja saa avukseen poliisipäällikön tyttären Erican (Nova Pilbeam), joka uskoo Tisdallin syyttömyyteen.

Viikon Hitchcockina nähty Nuori ja viaton on aika perinteinen "syyttömänä syntynyt" -tarina. Tämä ei sinänsä haittaa, sillä tarinassa oli tarpeeksi imua kantamaan elokuva loppuun asti. Kuulustelutilanne oli hivenen kömpelö, mutta muuten kyllä jaksoi hyvin loppuun asti ja Tisdallin ja Erican ns. road tripiä seurasi ihan mielellään. Sen jälkeen kun Old Will (Edward Rigby) tuli kuvioihin, elokuva muuttui entistäkin mielenkiintoisemmaksi. Pääkonna silmien räpsymisineen oli varsin hitchcockmainen pahis, mutta jotenkin tuli mieleen, että konna räpsytti silmiään, kun muuta hyvää keinoa ei murhaajan löytämiseksi keksitty. Ei tämä kuitenkaan haitannut juurikaan, mutta ei ollut myöskään ihan sitä parastakaan Hitchcockia.

Vielä pitää erikseen mainita loppukohtauksen valkoiset soittajat, joiden kasvot oli meikattu mustiksi, jotta he kävisivät mustista soittajista. Tätä ei voisi tehdä nykyaikana!

Pisteitä: 3,5/5

maanantai 22. joulukuuta 2008

Salainen asiamies

Alkuperäinen nimi: Secret Agent
Ohjaus: Alfred Hitchcock
Käsikirjoitus: Charles Bennett, Jesse Lasky Jr, Ian Hay ym.
Pääosissa: John Gielgud, Peter Lorre, Madeleine Carroll
Valmistusmaa: Iso-Britannia
Ilmestymisvuosi: 1936


Brittiläinen kirjailija/agentti, joka kantaa salanimeä Richard Ashenden (Charles Bennett), lähetetään Sveitsiin nappaamaan saksalainen vakooja, jonka niskoille on sälytetty yhden jos toisenkin brittiagentin kuolema. Sveitsiin saapuu myös Kenraaliksi kutsuttu ammattitappaja (Peter Lorre) sekä Ashendenin aviovaimoa esittävä Elsa Carrington (Madeleine Carroll). Yhdessä nämä pyrkivät saamaan selville vakoojan henkilöllisyyden, ennen kuin on liian myöhäistä.

Olen verrattain yllättynyt: Hitchcock-elokuva, josta en kauheasti pitänyt. Salainen asiamies ei ole läpeensä huono, mutta selvästi keskivertoa huonompi, tarkasteltiinpa asiaa millä mittarilla tahansa. Tarina oli aika kömpelö, eikä minulla ainakaan ollut missään vaiheessa mitään epäselvyyttä siitä, kuka oli se vakooja. Monet uskottavuusongelmat myöskin häiritsivät, kuten koiran ulina, kun sen isäntää vietiin vuorilla. Nappiseikkailusta en edes sano mitään. En tiedä, onko multa jäänyt aiemmista Hitchcock-pätkistä huomaamatta vai miten musta tuntuu, että tässä elokuvassa oli moninkertaisesti klaffivirheitä aiemmin nähtyihin verrattuna? Kokonaisuutena tämä vaikutti jollain tapaa "välityöltä", jonka Hitchcock on tehnyt vain, koska "pitää tehdä jotain".

Pisteitä: 2/5

lauantai 20. joulukuuta 2008

Vaarallinen romanssi

Alkuperäinen nimi: North by northwest
Ohjaus: Alfred Hitchcock
Käsikirjoitus: Ernest Lehman
Pääosissa: Cary Grant, Eva Marie Saint, James Mason
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1959


Ulkomaiset vakoojat epäilevät mainosmiestä Roger Thornhillia (Cary Grant) salaiseksi agentiksi George Kaplaniksi, jolla pitäisi olla jotain tietoa näistä. Thornhill lähteekin ottamaan selvää George Kaplanista ja siinä sivussa hänestä tulee myös murhaepäilty, joten hän joutuu pakoilemaan myös poliisia. Paetessaan hän myös tutustuu salaperäiseen Eveen (Eva Marie Saint) ja lopulta ihastuu tähän... mutta missä onkaan oikea George Kaplan?

Tätä kehuttiin melkein arvostelussa kuin arvostelussa yhdeksi Hitchcockin ehdottomista mestariteoksista, mutta totuuden nimessä täytyy myöntää, ettei tämä nyt ihan täysin minuun iskenyt. Okei, olihan tarina monin paikoin jännä, mutta tässä nyt vain oli vähän liikaa tapahtumia mun makuun. Ei sillä, olihan käänteitä useita ja niin pois päin, mutta selvästi jotain olisi voinut jättää pois. Esimerkiksi "Kaplanin" pomojen kokouksen olisi voinut jättää pois ja siten pitää katsojaa vähän kauemmin jännityksessä. Kyllä elokuva pääosin piti otteessaan ja etenkin takaa-ajo Mount Rushmorella oli mitä nautittavinta katsottavaa, mutta se jokin tässä kyllä jäi puuttumaan.

Pisteitä: 3/5

maanantai 15. joulukuuta 2008

Mel Brooksin mieletön maailmanhistoria

Alkuperäinen nimi: History of the world: part I
Ohjaus: Mel Brooks
Käsikirjoitus: Mel Brooks
Pääosissa: Mel Brooks, Pamela Stephenson, Gregory Hines
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1981


Parodia on vaikea laji. Jotkut sen osaa (ZAZ-tiimi), jotkut taas ei. Mel Brooks on jossain siinä välissä. Toisinaan Mel Brooks kykenee tekemään nautittavia parodioita (Robin Hood - Sankarit sukkahousuissa), mutta toisinaan sitten tulee niitä vähän huonompiakin tekeleitä vastaan, kuten nyt tämä Mel Brooksin Mieletön maailmanhistoria.

Elokuvassa lähdetään tietenkin sieltä ihmisen alkuajoista ja sitten matkataankin halki historian ilman sen suurempaa yhtenäistä juonta. Osansa saavat niin kivikausi, Espanjan inkvisiittorit sekä Rooman kukoistuksen aika ja Ranskan vallankumous, joiden parissa vietetäänkin elokuvassa vähän pidempi tovi.

En ole varma, olenko nähnyt tätä elokuvaa aiemmin, mutta päätellen siitä, kuinka arvasin monia seikkoja elokuvasta, voisi ehkä otaksua, että olen nähnyt tämän ennenkin... tai sitten olen nähnyt vain turhan monta Brooks-parodiaa. Arvasin jo ennen kuin elokuva alkoi, että elokuva alkaa Avaruusseikkailu 2001 alun tyyppisellä hupailulla, mutta olen melko varma, että samaan aiheeseen tarttuvan hupailun olen nähnyt jossain muuallakin ja että siinä on ollut enemmän ideaa kuin masturboivat ihmisapinat. Lisäksi arvasin, että jossain vaiheessa elokuvaa tulee aikahyppy eli tietyt hahmot hyppäsivät aikakaudesta toiseen. Samoin lopun "big ending" oli niin ennalta-arvattava, ettei tosikaan.

Sitten kun itse tarinoinnit oli toteutettu vähän puolivillaisesti, niin ei tästä pystynyt nauttimaan ihan täysin rinnoin. Elokuvan parasta antia olivatkin lyhyt kivikausiosuus sekä aivan hillitön Espanjan inkvisiittorit -musiikkinumero. Huomasin myös hymähtäväni lopun "spoilereille" eli muka-kakkososan tapahtumille. Elokuvan pitkät pätkät eli Ranskan vallankumous ja Rooma olivat sen sijaan aika heikkoja eikä naurattanut kuin paikoittain.

Pisteitä: 2/5

39 askelta

Alkuperäinen nimi: The 39 steps
Ohjaus: Alfred Hitchcock
Käsikirjoitus: Charles Bennett, Ian Hay
Pääosissa: Robert Donat, Madeleine Carroll, Godfray Tearle
Valmistusmaa: Iso-Britannia
Ilmestymisvuosi: 1935


Vuorossa toinen Hitchcockin elokuva Yle Teeman Kinoklassikon Hitchcock-elokuvien sarjassa. Robert Donatin esittämä Richard Hannay ottaa teatteri-illan jälkeen luokseen tuntemattoman naisen, joka paljastuu vakoojaksi. Nainen murhataan, mutta sitä ennen hän ehtii kertoa Hannaylle, kuinka joku yrittää varastaa joitain tietoja ilmavoimilta. Hannayta epäillään naisen murhasta, joten hän lähtee selvittämään vyyhtiä todistaakseen syyttömyytensä.

Eli toisin sanoen lähtöasetelma on varsin perinteinen hitchcockimasita, mutta sanoisinpa tämän olevan sieltä parhaimmasta päästä. Tarinaan mahtui yksi jos toinenkin yllättävä käänne, mutta juonta vietiin niin hyvin eteenpäin, ettei kyllästymisen merkkejä näkynyt. Varsinkin Pamelan (Madeleinen Carroll) tullessa kuvioihin elokuva pääsi oikein kunnolla oikeuksiinsa, eikä lopputwisti ollut lainkaan huonompi. Jos jostain pitää moittia, niin siitä, että sillä pääpahiksella nyt vain täytyi olla jokin fysikaalinen poikkeavuus (puolikas pikkurilli). Noin muuten 39 askelta oli elokuva, jonka katsoo ihan mielellään toisenkin kerran.

Pisteitä: 4/5

maanantai 8. joulukuuta 2008

Mies joka tiesi liikaa

Alkuperäinen nimi: The Man Who Knew Too Much
Ohjaus: Alfred Hitchcock
Käsikirjoitus: Charles Bennett, D.B. Wyndham-Lewis, Edwin Greenwood ym.
Pääosissa: Leslie Banks, Edna Best, Peter Lorre
Valmistusmaa: Iso-Britannia
Ilmestymisvuosi: 1934


Hitchcockin ensimmäinen Mies joka tiesi liikaa -filmatisointi sai kunnian aloittaa Yle Teeman Alfred Hitchcock -elokuvien sarjan. Vielä tämän jälkeen Teeman Klassikkopaikalla on luvassa neljä Hitchcockia ja sen lisäksi Teema-Lauantai on ensi lauantaina omistettu Hitchcockille. Tällaiselle Hitchcockin elokuvien ystävälle siis on kivat ajat edessä päin. En ole nyt täysin varma, mutta kyseessä saattaa olla varhaisin koskaan katsomani äänielokuva, en ole kyllä täysin varma asiasta.

Elokuva kertoo Lawrencesta (Leslie Banks), joka saa vähän niin kuin mutkan kautta tietää salamurhahankkeesta. Poliiseille hän ei voi kertoa asiasta mitään, sillä muuten salamurhaajat tappaisivat kidnappaamansa Lawrencen ja vaimonsa Jillin (Edna Best) tyttären Bettyn. Niinpä Lawrence lähtee omin päin selvittämään tyttärensä kohtaloa ja onnistuukin pääsemään salamurhahankkeen takana olevien jäljille.

Elokuva oli varhaista Hitchcock-tuotantoa ja vaikken yleensä kauheasti jaksa innostua näiden vanhojen elokuvien (noin ennen 1950-lukua tehtyjen) kerrontatyylistä, niin kyllä tässä oli jo nähtävissä se, että Hitchcock osasi luoda hyvin tunnelmaa jo 1930-luvulla. Sen verran piti otteessaan loppuun asti, että oikein hämmästyin. Ei, ei tämä parhaimpien Hitchcock-filmatisointien tasolle pääse, mutta mielestäni ihan kohtuullinen suoritus kuitenkin. Vähän kyllä häiritsi juuri tuolle ajalle tyypillinen näyttelytyyli, mutta kun sen yli pääsi, niin kyllähän elokuvaa ihan ilokseen katsoi.

Pisteitä: 3/5

sunnuntai 7. joulukuuta 2008

Uhrilampaat

Alkuperäinen nimi: The Silence of the Lambs
Ohjaus: Jonathan Demme
Käsikirjoitus: Ted Tally
Pääosissa: Jodie Foster, Anthony Hopkins, Scott Glenn
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1991


Buffalo Billiksi kutsuttu sarjamurhaaja on liikkeellä ja FBI Academyn opiskelija Clarice Sterling (Jodie Foster) lähetetään haastattelemaan kahdeksan vuotta lukkojen takana ollutta Hannibal Lecteriä (Anthony Hopkins) saadakseen mahdollisesti tietoja Billistä. Tästä alkaa Claricen ja Hannibalin hyvin erikoinen suhde, joka lopulta johtaa Buffalo Billin jäljille, vaan lakkaavatko lampaat koskaan huutamasta? 

Elokuva, jossa pidän hyvin paljon, vaikkei koskaan ole kuulunutkaan suurimpiin suosikkeihini. Toki tämänkin olen nähnyt jo muutamia kertoja, mutta Uhrilampaat on juuri niitä elokuvia, joita jaksaa katsoakin uudestaan ja uudestaan aina epäsäännöllisin väliajoin. 

Päätarina eli sarjamurhaajan jahtaaminen oli aika tuttua kauraa noin niin kuin puitteiltaan. Buffalo Billkin oli vain yksi lisä runsaslukuiseen sarjamurhaajien joukkoon. Uhrilampaiden hienous piilee kuitenkin juuri siinä, että tämä päätarina jää vähän niin kuin sivuosaan, kun keskitytään enemmän Claricen ja Lecterin yhteisiin hetkiin, ja kuinka upeita nämä kohtaukset olivatkaan. Claricen ja Lecterin kemiat todellakin osuivat yksiin ja se tapa, jolla Lecter sai ihmiset pois tolaltaan... FANTASTIC! Kuin tässäkään ei olisi ollut vielä tarpeeksi, Lecterin pakokin oli oikea taidonnäyte ja vaikka olinkin nähnyt elokuvan joitakin kertoja aiemminkin, en muistanut, miten tarkalleen Lecter pakeni, joten siksikin se kohtaus oli maanmainio. Lecter on vain niin karmiva psykopaatti ettei mitään rajaa, mutta samalla mitä sulavasanaisin herrasmies; yritä siinä nyt sitten vihata kyseistä kaveria. 

Sananen tai pari pääparista. Kuten sanoin, Claricen ja Lecterin kemiat pelasivat hyvin yhteen, mistä kiitos loistaville Jodie Fosterille ja yhdelle kaikkien aikojen suosikeistani Anthony Hopkinsille. He todella tekivät tämän elokuvan. Hopkinsia parempaa Hannibal Lecteria olisi voinut olla vaikeaa, ellei peräti mahdotonta löytää. Hopkins oli kaikessa vähäeleisyydessään loistava. En muista nähneeni toista sarjamurhaajaa, joka olisi näin karmiva ja ihastuttava samaan aikaan. Jodie Fosterkin on hyvä, mutta oikeastaan vain Clarice&Lecter -kohtauksisa loistaa. Ei Foster kuitenkaan muissakaan kohtauksissa huono ole, vaan jotenkin tiivistää nuoren FBI-naisopiskelijan olemuksen hyvin. 

Pisteitä: 4,5/5

perjantai 5. joulukuuta 2008

Tappava ase 2

Alkuperäinen nimi: Lethal Weapon 2
Ohjaus: Richard Donner
Käsikirjoitus: Shane Black, Warren Murphy, Jeffrey Boam
Pääosissa: Mel Gibson, Danny Glover, Joe Pesci
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1989


Mel Gibson ja Danny Glover jatkavat ykkösosasta tuttua rymistelyään. Tällä kertaa he joutuvat eteläafrikkalaisten huumeliigan kohteeksi, joka ei keinoja kaihda saadakseen haluamansa, ja kun liigan jäsenillä on diplomaattinen koskemattomuus, on soppa valmis. Samalla Riggsin (Gibson) ja Murtaughin (Glover) pitäisi vahtia todistajansuojelussa olevaa kaveria (Joe Pesci).

Niin, varsin tutuin kuvioin jatketaan elokuvasarjan kakkososassakin. Tämä ei ole kuitenkaan mitenkään huono juttu, sillä Gibsonin ja Gloverin kemiat vain osuvat niin hyvin yhteen, että heidän välistään naljailua on mukava katsoa ja kuunnella. Joe Pescistä sen verran, että en nyt tiedä, pitäisikö häntä kehua roolisuorituksestaan, kun hänen hahmonsa Leo Getz oli juuri niin ärsyttävä kuin mitä on ilmeisesti haettukin. Sitä melkein toivoi, että Leo saisi luodin otsaansa.

Tarina oli sitä itseään eli toimintaa ja action-huumoria löytyi niin kuin Tappavassa aseessa pitääkin. Koko diplomaattinen koskemattomuushässäkkä vain saa tällaisen tavallisen pulliaisen pään  pyörälle. Jos diplomaatit tehtailevat rikoksia vieraalla maaperällä, niin okei, niitä ei voi tuomita, mutta eikö niitä voida karkoittaa? Niin ja viimeistään siinä vaiheessa, kun nämä diplomaatit iskevät poliisivoimiin, diplomaattiterroristien toimet voitaisiin nähdä sodanjulistuksena, johon Yhdysvaltojen pitäisi voida kyetä vastaamaan. Siinä vaiheessa Etelä-Afrikankin päästä voitaisiin haluta näiden diplomaattien päitä vadille. Noh, ehkä minä vain ajattelen väärin tai liian monimutkaiseksi, mutta kyllä tämä vähän häiritsi. Muuten kyseessä oli ihan kelpo, joskaan ei ykkösosan veroinen toimintapläjäys.

Pisteitä: 3/5

torstai 4. joulukuuta 2008

Jouluyö, kuolemanyö

Alkuperäinen nimi: Silent Night, Deadly Night
Ohjaus: Charles E. Sellier Jr.
Käsikirjoitus: Michael Hickey, Paul Caimi
Pääosissa: Robert Brian Wilson, Gilmer McGormick, Lilyan Chauvin
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1984


Billy (Robert Brian Wilson) menettää jouluaattona molemmat vanhempansa, kun joulupukiksi pukeutunut mies ampuu heidät. Billy saa tapauksesta ikuisen trauman ja siten joulut ovatkin hänelle kova pala. Aikuisena hän pääsee sitten valintamyymälään töihin, jossa hän lopulta joutuu esittämään joulupukkia, minkä vuoksi vanhat traumat nousevat pintaan...

No huh huh! Siinä ensimmäinen mielikuva elokuvasta. Minä kiinnostuin kyseisestä elokuvasta nähtyäni elokuvan julisteen, ja olin kuvitellut saavani tuon perusteella oikein kulttikamaa olevan kauhupätkän, sellaisen, jossa "se ainoa oikea" joulupukki olisikin paha, mutta mitä vielä. Sainkin elokuvan, joka kertoo jälleen yhdestä pimahtaneesta hullusta, joka oli tällä kertaan vain pukeutunut joulupukin asuun. Ääh! En muista, milloin olisin ollut näin pettynyt verrattuna ennakko-odotuksiin. Lisäksi elokuva oli suomennettu vähän huonosti. Toki, aika sanantarkka käännös, mutta olisi tuota nimeä pehmentää sopivaksi edes joten kuten tutun joululaulun melodiaan vaikkapa tyyliin "Jouluyö, kuolonyö", mutta ei sitten.

Tarina ja näyttelijät olivat taattua b-luokkaa. Juuri sen verran osasivat näytellä, että jenkkiteinit voisivat tykätä, mutta siinä se sitten olikin. Tarina sekin oli aikamoinen pohjanoteeraus, siinä kun liikutaan kolmessa eri vuodessa: Billyn vanhempien murhavuodessa 1971, vuodessa 1973, jossa kuvataan Billyä orpokodissa ja sitten lopulta vuonna 1984, kun Billy on päässyt pois orpokodin helmoista. Ei tässä mitään, mutta kun vuosi 1984 on se keskeisin osa tarinaa, niin noihin kahteen aiempaan vuoteen oli käytetty ihan liikaa aikaa. Sitten kun oltiin vuodessa 1984, niin nähtiin vain Billy tappamassa muutama satunnainen henkilö ja siinä koko leffan idea sitten olikin. Ei mitään tarttumapintaa mihinkään, mitä nyt lopussa vähän kävi sääliksi orpokodin lapsia, kun joutuivat saman päivän sisällä todistamaan kahden "joulupukin" kuoleman. Elokuva, joka oikeasti kannattaa jättää kaupan hyllylle... ja mä olen erehtynyt ostamaan jo jatko-osankin. Noh, ei se kauheasti huonompi enää voi olla.

Pisteitä: 1,5/5

keskiviikko 3. joulukuuta 2008

Naisia hermoromahduksen partaalla

Alkuperäinen nimi: Mujeres al borde de un ataque de nervios
Ohjaus: Pedro Almodóvar
Käsikirjoitus: Pedro Almodóvar
Pääosissa: Carmen Maura, Antonio Banderas, Maria Barranco
Valmistusmaa: Espanja
Ilmestymisvuosi: 1988


Piiri pieni pyörii. Pepan (Carmen Maura) jätti mies yllättäen ja Pepa lähtee selvittämään, mihin mies lähti ja miksi. Hän käy tämän asunnolla, jossa törmää miehen, Ivánin (Fernando Guillén), ex-heilaan Lucíaan (Julieta Serrano), seuraa tätä ja tapaa Ivánin ja Lucían pojan Carlosin (Antonio Banderas), joka sattumalta tulee seuraavana päivänä asuntoesittelyyn Pepan kotiin. Pepan ystävätär Candela (María Barranco) on seurustellut shiiaterroristin kanssa ja kun terroristit jäävät kiinni lentokoneiskun suunnittelusta, Pepa käy Candelan puolesta asianajajalla, joka onkin lähdössä lomareissulle Ivánin kanssa...

Almodóvar-elokuvien katselu jatkuu ja täytyy oikeasti sanoa, että pidin tästä elokuvasta. Tämä oli sellainen mielen hyväksi saava draamakomedia. Juonikuvio olisi muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta voinut olla vaikkapa jostain Alfred Hitchcockin komediasta (mieleen hiipi väkisinkin Mutta kuka murhasi Harryn?). Se noin parituntinen meni kuin heittämällä hahmojen häröilyä seuratessa. Jotenkin juoni oli niin absurdi, että sen parissa nautti hyvin.

Carmen Maura oli minusta ihan loisto roolissaan vähän neuroottisena Pepana, kuten myös Julieta Serrano Luciana. Muutenkin näyttelijäkasti oli varsin mukava, mitä nyt Carlosin naisystävä Marisa (Rossy de Palma) oli kuin otettu jostain kauhugalleriasta. Yksikään hahmo ei kuitenkaan ollut millään tavalla turha, vaan kaikki mielestäni puolustivat paikkaansa.

Ehdottomasti elokuva, joka kannattaa katsoa.

Pisteitä: 4/5

tiistai 2. joulukuuta 2008

Conan - Hävittäjä

Alkuperäinen nimi: Conan The Destroyer
Ohjaus: Richard Fleischer
Käsikirjoitus: Stanley Mann, Gerry Conway, Ron Thomas
Pääosissa: Arnold Schwarzenegger, Olivia d'Abo, Wilt Chamberlain
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1984


Conanin (Arnold Schwarzenegger) tarina jatkuu. Tällä kertaa hänet huijataan turvaamaan prinsessa Jehnnan (Olivia d'Abo) matka kohti Avainta ja sitä kautta Aarretta. Jehnnan ja Conanin matkaan tulee Jehnnan jonkinlainen henkivartija Bombaata (Wilt Chamberlain) sekä Conanin matkakumppani Malak (Tracey Walter). Myöhemmin mukaan tuleva ykkösosasta tuttu Akiro-velho (Mako) ja Zula (Grace Jones). Yhdessä nämä siis matkaavat kohti avainta, kohti aarretta, vaan onkohan jollakulla ryhmästä omia tarkoitusperiään...

Miksi? Oi miksi tämä elokuva on koskaan tehty? Ei, elokuva ei ollut läpeensä huono, mutta aika huono kuitenkin. Kaikki se, mikä teki ensimmäisestä osasta hyvän, on riisuttu pois tästä... paitsi Arska. Toki, taisteluita oli tässäkin siellä täällä, mutta juoni oli niin moneen kertaan läpikäytyä, ettei tosikaan. Näitä samankaltaisia tarinoita on nähty yhdessä jos toisessakin elokuvassa, kirjoista ja peleistä nyt puhumattakaan. Tämä oli aika perinteinen matkakertomus, jossa tuli vastaan vaikka mitä vastoinkäymisiä ja totta kai niistä selvittiin. Iso-Arskakin on melkein vain yksi muista, eikä se oikein käy laatuun, kun kyseessä kuitenkin on Conan. Ääh! Siitä oikeasti voisi antaa jo pienen plussan, että Bombaatasta ei tullut sentään sellaista "I love you, guys!"-mielinen missään vaiheessa, kuten olin uumoillut. Jos ei kiinnosta katsoa sinänsä hienoja maisemia ja temppeleitä, niin Conan - Barbaari -fanien kannattaa jättää elokuva kokonaan katsomatta.

Pisteitä: 2/5

sunnuntai 30. marraskuuta 2008

Ghostbusters II

Alkuperäinen nimi: Ghostbusters II
Ohjaus: Ivan Reitman
Käsikirjoitus: Dan Aykroyd, Harold Ramis
Pääosissa: Bill Murray, Dan Aykroyd, Harold Ramis
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1989


Ghostbusters II:ssa jatketaan ensimmäisen osan viitoittamalla tiellä. Tapahtumat tapahtuvat viisi vuotta edellisen elokuvan jälkeen - no, elokuva filmattiinkin viisi vuotta ensimmäisen osan jälkeen, lieneekö yhteys? Ghostbusters on mennyt konkurssiin, mutta kaksi jäsenistä, Ray (Dan Aykroyd) ja Winston (Ernie Hudson) pitävät Ghostbustersin mainetta yllä... esiintymällä lastenkutsuilla. Pian on kuitenkin taas paha merrassa, kun taulussa piilekselevä pahuus tahtoo taulusta pois, joten Ghostbustersia tarvitaan.

Niin, kuten sanoin, Ghostbusters II jatkaa ensimmäisen osan viitoittamalla tiellä, eikä siten tuokaan oikein mitään uutta. Tämä ei kuitenkaan haitannut, sillä ei elokuva ykkösosaa heikompikaan ollut, vaan sitä samaa harmitonta poppariviihdettä tarjoillaan taas; tämä osa saattoi olla jopa paikoittain hauskempikin kuin ensimmäinen, eikä Bill Murray ole enää niin esillä kuin vielä ensimmäisessä leffassa, mikä sekin oli vain plussaaa. Tarinassa oli sopivasti sitä samaa kuin ensimmäisessä osassa, mutta myös vähän jotain uutta. Melkein kaiken, mitä minulla olisi sanottavana tästä elokuvasta, voisi lukea ensimmäisen osan arviosta, niin samankaltaisia nämä molemmat elokuvat olivat, niin hyvässä kuin pahassakin.

Pisteitä: 3/5

lauantai 29. marraskuuta 2008

Ghostbusters - Haamujengi

Alkuperäinen nimi: Ghostbusters
Ohjaus: Ivan Reitman
Käsikirjoitus: Dan Aykroyd, Harold Ramis, Rick Moranis
Pääosissa: Bill Murray, Dan Aykroyd, Harold Ramis
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1984


Kun naapurustossa tapahtuu outoja asioita, kenelle soitetaan? Aivan, Ghostbustersille. New Yorkissa kuhisee haamuja, jolloin Bill Murraylla, Dan Aykroydilla ja Harold Ramisilla on hommia, varsinkin sen jälkeen, kun saavat potkut yliopistolta ja perustavat haamuja jahtaavan ryhmän, Ghostbustersin ja kuinka ollakaan, pian on todellakin pahat voimat toden teolla liikkeellä.

Siitä on todella kauan aikaa, kun olen tämän elokuvan viimeksi nähnyt ja siksi en juuri mitään elokuvasta muistanutkaan, tai no, tunnusmelodian tietenkin. Siksi en ollutkaan lainkaan varma, miltä elokuva vaikuttaisi niinkin monen vuoden jälkeen, mutta ihan mukavastihan tämänkin jaksoi.

Ok, elokuva oli ehkä menettänyt parhaan tenhonsa vuosien varrella. Tarina nyt oli aika perinteistä paranormaalikomediameininkiä ja sellaisenaan varsin onnistunut, mutta kerronta oli kyllä jotenkin niin 80-lukulaista kuin olla ja voi. Väittäisin, että jos nyt olisin samanikäinen kuin nyt ja elettäisiin 80-lukua, olisin nauttinut elokuvastakin enemmän. Nyt jäi vähän valjuksi... mutta todellakin vain vähän.

Bill Murray oli loistava esittämään perusrooliaan eli nasevaa ja vähän eksyneen oloista tyyppinä. Dan Aykroyd ja Harold Ramis sitten kulkivatkin vähän niin kuin Murrayn siivellä. Muut näyttelijät, myös Sigourney Weaver, jäivät vähän enemmän varjoon. Kuitenkin elokuva oli ihan mukavaa poppariviihdettä ja naurettuakin tuli, mutta kyllä se melkein täytyy myöntää, että elokuvan parasta antia oli elokuvan tunnusmusiikki.

Pisteitä: 3/5

Thank You for Smoking

Alkuperäinen nimi: Thank You for Smoking
Ohjaus: Jason Reitman
Käsikirjoitus: Jason Reitman
Pääosissa: Aaron Eckhart, William H. Macy, J.K. Simmons
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2005


Tupakointi tappaa! Siitä huolimatta tupakkayhtiöillä on omat lobbarinsa, joiden tehtävänä on puoltaa tupakointia vaikka moraaliansa venyttäen. Työn tulenaran luonteen vuoksi nämä lobbarit ovat jatkuvassa vaarassa, kun niin tupakoinnin vastustajat kuin mediakin on jatkuvasti kimpussa. Samalla pitäisi ehtiä kasvattamaan lastakin. Thank you for smoking kertoo yhden lobbarin tarinan.

Nick Naylor (Aaron Eckhart) on sujuvasanainen ja lipevä tupakkalobbari, joka saa vastaväittelijänsä hiljaiseksi päteviltä näyttävillä argumenteilla. Nyt Naylor on kovan paikan edessä, sillä tupakoinnin vastustajana ansioitunut senaattori Ortolan Finistirre (William H. Macy) ajaa tupakka-askeihin pääkalloja varoitukseksi. Samalla Naylor ihastuu Katie Holmesin esittämään toimittajaan, joka on kirjoittamassa juttua Naylorista.

Thank you for smoking on tyyliesimerkki hyvästä satiirista. Toisaalta näin tupakoimattomana Naylorin työnkuva herättää kaikkea muuta kuin positiivisia mielikuvia, mutta toisaalta Naylor on niin hyvä puoltamaan niin omia kuin tupakkayhtiöidenkin toimia, että sitä tahtoo kallistua, jos ei hänen kannalleen, niin ainakin puolelleen. En minä ainakaan halunnut missään vaiheessa, että Naylorin taru olisi loppunut huonosti. Tarina oli siten varsin onnistunut, vaikka vähän ennen loppua pelkäsinkin pientä lässähtämistä... turhaan.

Aaron Eckhart oli aivan loistava Nick Naylorina. Niin loistava itse asiassa, että elokuvaa voisi kutsua Aaron Eckhart showksi, sillä harvassa oli ne kohtaukset, jossa häntä emme nähneet. Alkuteksteihin piti saada kuitenkin henkilöitä tarpeeksi ja siten sinne pääsi myös OC:sta tuttu Adam Brody, jolla oli leffassa tyyliin kaksi kohtausta. Oikeastaan kaikki muut hahmot paitsi Nick Naylor jäivät aika vähälle huomiolle elokuvassa, mutta jotenkin se oli saatu jopa toimimaan. Tässä on elokuva, joka todella kannattaa katsastaa.

Pisteitä: 4/5

perjantai 28. marraskuuta 2008

Matador

Alkuperäinen nimi: Matador
Ohjaus: Pedro Almodóvar
Käsikirjoitus: Pedro Almodóvar, Jesús Ferrero
Pääosissa: Nacho Martínez, Assumpta Serna, Antonio Banderas
Valmistusmaa: Espanja
Ilmestymisvuosi: 1986


Muutama vuosi sitten Porin Kinokellarissa näytettiin lauantaimatineana Pedro Almodóvarin Huono kasvatus, joka oli minun ensikosketukseni Almodóvarin elokuviin. Pidin elokuvasta aikalailla, mutta monista aikomuksista huolimatta en ollut nähnyt muita herran tekemiä elokuvia ennen kuin nyt, kun sain jokusen Almodóvar-leffan ostettua. Niistä ensimmäisenä katseluvuoroon osui Matador.

Matador kertoo entisestä härkätaistelijasta Diegosta (Nacho Martínez), joka kiihottuu tappamisesta. Hänen härkätaistelijaoppilaansa Angel (Antonio Banderas) menee tunnustamaan poliisille murhanneensa ihmisiä ja asianajajakseen hän saa Marian (Assumpta Serna), jolla on samansuuntaisia mieltymyksiä kuin Diegollakin. Lopulta Maria ja Diego tapaavat ja rakastuvat toisiinsa. Samaan aikaan Angelin syyllisyys näyttää yhä epätodennäköisemmältä...

Minun täytyy myöntää, etten ole montaa espanjalaista ihmissuhdedraamaa nähnyt, joten sikäli olen vähän huono arvioimaan sitä, miten Almodóvarin tapa kuvata eroaa muista espanjalaisista ohjaajista. Useimpiin amerikkalaisiin elokuviin verrattuna Matador on paljon rakeisempi ja siten näyttääkin jotenkin aidommalta, niin miljöön kuin hahmojenkin osalta. Tästä minä pidin, sillä samaistuminen näihin hahmoihin tuntui paikka paikoin hyvinkin helpoilta.

Elokuva itse jätti vähän kahtiajakoiset fiilikset. Toisaalta elokuva itsessään meni eteenpäin varsin mallikkaasti, mutta ei sinänsä imaissut sisäänsä. Heti elokuvan jälkeen ajattelin elokuvan olleen aika keskitasoa, mutta hetken sulateltuani näkemääni täytyi nostaa arvosanaa hieman. Elokuva nimittäin jäi pyörimään mieleen, mikä on selkeä osoitus siitä, että elokuva on onnistunut tehtävässään. Etenkin kuvattu intohimo sai mieleni liikkeelle ja huomasin ajattelevani elokuvaa jollain tasolla nukahtamiseen asti.

Miten luonnehtisin näkemääni? No, kuten niin tavallista nykypäivänä, myös minä olen katsonut lähinnä vain englanninkielisiä elokuvia ja niitä muunkielisiä elokuvia (myös suomalaisia) on vain pieni murto-osa. Siten yksi mielleyhtymä oli "Quentin Tarantino kohtaa ranskalaisen taide-elokuvan". Ranskalaisia taide-elokuvia en ole pahemmin nähnyt; minulla on vain stereotyyppinen näkemys niistä, ja Matadorin tarinan, tappamisen ihannointi, voisin hyvinkin kuvitella tulleen Tarantinon tekemästä käsikirjoituksesta, josta on poistettu kaikki väkivaltakohtaukset. Matador oli tunteikas elokuva, joka jätti kuin jättikin lopulta hyvän mielen.

Pisteitä: 3/5

lauantai 22. marraskuuta 2008

Matka maan keskipisteeseen

Alkuperäinen nimi: Journey to the center of the Earth
Ohjaus: Eric Brevig
Käsikirjoitus: Michael D. Weiss, Jennifer Flackett, Mark Levin
Pääosissa: Brendan Fraser, Josh Hutcherson, Anita Briam
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2008


3D-elokuvien on sanottu pelastavan amerikkalaiset elokuvateollisuuden, sillä uusi tekniikka saa ihmiset palaamaan teattereihin, kun eivät voi nauttia 3D-elokuvista täysin rinnoin Internetistä ladattujen elokuvien kautta. En tiedä, kuinka liioiteltua tuo väite on, mutta mielestäni tuota tekniikkaa täytyisi pystyä parantamaan huomattavasti, ennen kuin väki toden teolla näistä elokuvista innostuisi. Alkuhuuman jälkeen kun nopeasti tulee selväksi, että 3D-toteutus on vielä vähän lapsenkengissä, eivätkä aidosti hyvät 3D-elokuvatkaan olisi pahitteeksi.

Matka maan keskipisteeseen vie katsojat Trevor Andersonin (Brendan Fraser) johdolla matkalle maan sisuksiin. Trevorin veli Max on kadonnut vuosikymmen sitten johonkin ja Trevor lähtee veljenpoikansa Seanin (Josh Hutcherson) kanssa aina Islantiin saakka selvittääkseen Maxin kohtalon. Siellä he saavat oppaakseen Hannah Ásgeirssonin (Anita Briam), Maxin islantilaiskollegan tyttären, ja matka maan keskipisteeseen voi alkaa.

Matka maan keskipisteeseen on ehdottomasti paras näkemäni 3D-elokuva, eikä tämä johdu siitä, että olisi ainut näkemäni 3D-elokuva. E-hei! Olenhan mä nähnyt jo Beowulfinkin... no joo. Halusin liittää edellisen kappaleen ensimmäiseen lauseeseen "Jules Vernen hengessä", mutta vaikka siitä on ainakin vuosikymmen, kun olen viimeksi Verneä lukenut, niin silti uskaltaisin väittää, ettei tämä elokuva ole Vernen hengen mukainen. Jos olisi ollut, elokuva olisi ollut vakavampi ja siten nautittavampi, mutta mitä muutakaan voisi odottaa elokuvalta, jonka tarkoitus on lähinnä leikkiä uudella tekniikalla.

Elokuvan tarina oli nimittäin kovin löyhä. Sinne tärkeimpään eli maan sisuksiin ei ollut viitsitty kyhätä kunnon juonta, vaan katsojaa viedään lähinnä 3D-kikkailusta ja silmäkarkista toiseen hyvin hataran tarinan vetämänä. Tämä oli ilmeisesti tehty niille varhaisteineille, jotka ovat vasta Vernensä lukeneet. Tähän viittaa myös melko pökkelön Brendan Fraserin valinta pääosaan.

3D-tekniikasta vielä sen verran, että toisaalta minä odotan sitä, että koittaisi aika, jolloin 3D-tekniikalla leikkiminen ei ole 3D-elokuvan itseisarvo, mutta toisaalta taas luotan siihen, että 3D-tekniikka voisi avata kauhuelokuvateollisuudessa täysin uuden suunnan, ainakin mitä tulee katsojien säikyttelyyn ja sekös olisi nannaa.

Pisteitä: 2/5

perjantai 21. marraskuuta 2008

Rose Red

Alkuperäinen nimi: Rose Red
Ohjaus: Craig R. Baxley
Käsikirjoitus: Stephen King
Pääosissa: Nancy Travis, Matt Keeslar, Kimberly J. Brown
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2002


Kummitustaloihin perustuvia kauhuelokuvia on nähty vuosikymmenien aikana niin paljon, että on hyvin vaikeaa keksiä lajityypille enää mitään uutta. Siksi näitä elokuvia ei pitäisikään katsoa niin sanotusti uutta etsien, vaan nauttia tutusta ja turvallisesta kauhuilusta, jos elokuva vain antaa siihen myöten, mihin nykyään keskimittaiset kauhuleffat vain harvoin pystyy. Ne kaikki kauheat tapahtumat on tiivistetty yleensä liian lyhyelle aikavälille, jotta elokuvasta nauttisi täysin rinnoin (poikkeuksia toki on). Ehkä näille kummitustaloihin perustuviin tarinoihin sopisikin enemmän Rose Redin tyyliset minisarjat, niin tarinaankin saadaan ehkä vähän lisää syvyyttä.

Rose Red on kummitustalo, johon mennään potkuja yliopistolta odottavan professori Joyce Reardonin (Nancy Travis) johdolla. Hän tuntee talon historian kuin omat taskunsa ja pääsee sinne ryhmänsä kanssa talossa aikoinaan asuneen miesystävänsä Steve Rimbauerin kautta. Mukana tulevassa ryhmässä on muun muassa mammanpoika, autisti kuin sydänvikainen eläkeläinenkin; varsin tyypillinen hahmokattaus Stephen Kingin tarinalle siis. Suurimmalla osalla ryhmän jäsenillä on sitten joitain psyykkisiä erityistaitoja, joille tulee sitten talossa tarvetta. Mitä tapahtuukaan tälle ryhmälle, kun he astuvat Rose Redin seinien sisäpuolelle?

Rose Red on mielestäni melkoisen onnistunut pakkaus, joskin katsonkin tätä vähäsen kuninkaallisten lasien läpi. Rose Redin - jonka piti ohjata alumperin Steven Spielberg - tarinaan on selvästi panostettu minisarjamaisuutensa ansiota. Jos nyt tajusin oikein tauotukset (dvd:llä sarja on yhtenäisenä leffana, ei pätkityssä muodossa), niin tämä ryhmä hädin tuskin pääsee ensimmäisen osan loppuun mennessä Rose Redin porttien sisäpuolelle; keskimittaisessa kauhupätkässä päähenkilöt olisivat sisällä jo ensimmäisen vartin aikana. Sitä ennen käydään läpi niin talon historiaa kuin päähenkilöidenkin elämääkin ja minusta tämä ratkaisu selkeästi toimii. Talon sisälläkin tapahtuvaan toimintaankin on saatu monin paikoin sopivan piinaavaa tunnelmaa.

Kuten sanoin, hahmokatras on aikalailla Stephen Kingille tyypillinen, mikä toki sopii tällaiselle King-fanittajalle, vaikka Emeryn (Matt Ross) melkein olisin jättänyt kokonaan pois. Se oli melko turha hahmo ainakin siihen asti, kun hänelle kävi oven kanssa pieni [i]accidentti[/i]. Nancy Travisin esittämä professori oli kyllä hyvä, mutta ihan lopussa tuntui menevän vähän ylinäyttelemisen piikkiin. Suurin suosikkini oli kuitenkin teini-ikäinen autistityttö Annie (Kimberly J. Brown), hän oli välillä jopa pelottava ilmestys. Sarja olisi ollut hyvä pääryhmänkin kanssa, mutta taloon tuotiin välillä lisää porukkaa kuin Big Brother -taloon konsanaan, kuten esimerkiksi Reardonin pomoa esittänty Carl Miller (David Dukes, joka kylläkin menehtyi kesken elokuvanteon) ja Emeryn äiti (Laura Kenney). Milleriä olisin halunnut nähdä enemmän, mutta valitettavien tosiseikkojen vuoksi näin ei käynyt ja siksi Emeryn äidin roolia oli kasvatettu suuremmaksi. Itse asiassa koko Emeryn äiti oli liiankin stereotyyppinen dominoiva äiti, että olisi saanut koko hahmo jäädä pois käsikirjoituksesta.

Itse tarina oli siis ihan peruskummitustalomatskua. Siten sitä jääkin monin paikoin vain odottelemaan, että kenelle mahdolliset kummajaiset seuraavaksi ilmestyy ja kuka on seuraava putoaja. Lopulta sitten osa ryhmästä tietenkin pelastuu ja voidaan olla taas onnellisia. Pitkälti piinaavan tunnelmansa ansiota leffa kuitenkin nousee hivenen keskiarvoa korkeammalle.

Sarjan kyllä jättää - tarkoituksella - kysymyksiä ilmaan. Kun kerran jo Rose Redin rakennusvaiheessa tapahtuu ei-toivottuja onnettomuuksia, niin miten mahtaa käydä purkuvaiheessa, joka oli tapahtumassa joskus aikana jälkeen sarjan tapahtumien. Entä tapahtuisiko tilalle tulevassa toimistorakennuksessa tai vastaavassa onnettomuuksia vai oliko kaikki ikävätä tapahtumat nimenomaan Rose Redin syytä eikä sen maan, jonka päällä Rose Red sijaitsee? Suurin kysymysmerkki kuitenkin oli se, että millainen sarjasta olisi tullut, jos sen olisi tosiaan ohjannut Steven Spielberg.

Pisteitä: 3,5/5

lauantai 15. marraskuuta 2008

Predator 2

Alkuperäinen nimi: Predator 2
Ohjaus: Stephen Hopkins
Käsikirjoitus: Jim Thomas, John Thomas
Pääosissa: Danny Glover, Gary Busey, Maria Conchita Alonso
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1990


Predator 2 jatkaa jatko-osien monesti kirjoitettua surullisenkuuluisaa sääntöä, että jatko-osa nyt ei vaan millään tavalla voi yltää samalle tasolle kuin alkuperäinen leffa. Tietenkin tästäkin on poikkeuksia, mutta silti joskus oikein ihmetyttää, että mitä tapahtuu elokuvien tekijöille/tuottajille ensimmäisen ja toisen osan välissä. Ehkä niillä napsahtaa päässä ja he ajattelevat, että elokuvan nimi myy niin hyvin, että hitot tarinasta; kansa kyllä maksaa elokuvasta itsensä kipeäksi.

Predator sijoittui viidakkoon, mutta Predator 2 siirtyy sieltä asvalttiviidakkoon, jossa uusi predator saalistaa jälleen aseistettuja veikkoja. Tällä kertaa menossa on mukana niin poliiseja, huumeveikkoja kuin myös jamaikalaisia voodooheimoja. Predator on jo tuttu juttu, joten tekijät ovat nähtävästi ajatelleet, että predator voidaan tuoda heti mukaan toimintaan. Tämä ei toimi. Osa Predatorin viehätystä oli se, että predator toimi pitkään kulisseissa. Samaa olisin toivonut tähänkin osaan, mutta ei. Elokuva oli pilattu aika pitkälle aivan jatkuvalla toiminnalla. Tai no, ei varsinaisesti pilattu, mutta ei se kyllä hirveästi toiminutkaan. Elokuvan lopputakaa-ajo kyllä maittoi, vaikka se viimeinen kohtaus olikin vähän hölmö.

Tappavasta aseesta tutusta Danny Gloverissa ei kyllä ollut samaa särmää kuin Schwarzeneggerissa ja muutenkin miehen kapinahenki muistutti teinin kiukuttelua. Danny Glover on kuitenkin sen verran hyvä näyttelijä, että se kyllä sentään pystyy parantamaan huonoa elokuvaa. Niin ikään myös Tappavassa aseessa esiintynyt Gary Busey Peter Keyesinä oli kanssa ihan ok, mutta vielä kun näiden ympärille olisi ympätty kunnollinen tarina, niin avot! Tätä voisi luokitella harmittomaksi poppariviihteeksi: Ei erityisen hyvä, mutta kyllä tämän nyt katsoi sentään.

Pisteitä: 2/5

Predator - Saalistaja

Alkuperäinen nimi: Predator
Ohjaus: John McTiernan
Käsikirjoitus: Jim Thomas, John Thomas
Pääosissa: Arnold Schwarzenegger, Carl Weathers, Bill Duke
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1987


Elokuva kertoo Arnold Schwarzeneggerin johtamasta erikoisjoukkueesta, joka lähetetään viidakkoon pelastamaan sissien vangitsemia panttivankeja. Viidakossa he sitten huomaavat, etteivät sissit olekaan heidän suurin uhkansa, vaan suurin uhka tulee... tuolta jostakin.

Minulla meni noin 24 vuotta elämästäni, ennen kuin näin Predatorin ensimmäistä kertaa eli joskus viime vuonna(ko), kun tuli vuosien tauon jälkeen televisiosta. En ollut tiennyt siitä etukäteen juuri muuta kuin sen, että siinä on Schwarzenegger ja siinä on joku saalistaja. Itse asiassa luulin nuo 24 vuotta, että nimenomaan Iso-Arska olisi se saalistaja, mutta onneksi näin ei ollut.

Tämä ei ole Schwarzenegger-elokuva. Tämä on elokuva, jossa Schwarzenegger on mukana. Toki alku ja loppu on aikamoista Schwarzeneggerin näytöstä, mutta siitä asti, kun tiimi lentää viidakkoon siihen asti, kun Billykin viimein kuolee, Schwarzenegger on mielestäni aika tasaveroisessa asemassa muihin tiimin jäsenten joukossa. Toki hän oli joukon johtajana hivenen muita enemmän edellä, mutta hän ei ollut sillä tavalla esillä kuin monissa muissa Schwarzenegger-elokuvissa. Tämä oli yksi elokuvan selvästi positiivisista puolista.

Elokuva miellytti muutenkin. Tiimin jäsenet eivät olleet mitään aivottomia tyhjäpäitä, vaan heillä kaikilla oli oma persoonansa. Lisäksi tarinaa vietiin eteenpäin kivasti eikä tätä saalistajaakaan näkynyt pitkään aikaan, vaikka työnsä tulivatkin nopeasti tutuiksi, joskin tarina ei kyllä ollut ehkä se kaikkein omaperäisin; viihdyttävä kyllä. Viidakko oli mitä paras paikka tämänlaiselle elokuvalle, ja viidakon melkein voisi nimetä yhdeksi pääosanesittäjäksi. Tunnelma oli välillä hyvinkin ahdistava kiitos juuri viidakon. Tietenkin lopun arskailu meni vähän yli, mutta silti tämä on yksi Schwarzenegger-suosikeistani.

Pisteitä: 4/5

perjantai 14. marraskuuta 2008

Quantum of Solace

Alkuperäinen nimi: Quantum of Solace
Ohjaus: Marc Forster
Käsikirjoitus: Paul Haggis, Neal Purvis, Robert Wade
Pääosissa: Daniel Craig, Olga Kurylenko, Mathieu Amalric
Valmistusmaa: Iso-Britannia
Ilmestymisvuosi: 2008


Olen nähnyt jossain elämänvaiheessa kaikki James Bondit vähintään kertaalleen, mutta en kuulu niihin kovimpiin fanaatikkoihin. Taisin katsoa Bondit silloin vuosituhannen vaihteen tienoilla, kun Maikkari näytti ne oikeassa järjestyksessä kaikki, ja olen jo aloittanutkin Bondien keräilyn dvd:llä, mutta tunnustettava on, että en muista läheskään kaikkien James Bondien juonia. Varsinkin Roger Mooren ja Timothy Daltonin Bondit ovat hyvin hämärästi muistissa. Niinpä kun olen kuullut kritiikkiä siitä, että Quantum of Solace ei vaikuta Bondilta, minun on hyvin vaikea yhtyä tähän, kun en oikein pysty sanomaan, mikä on SE JUTTU, mikä tekee Bondin. Voin vain heittää valistuneita arvauksia.

Niin, Quantum of Solace tuli viimein katsastettua. Noin äkkiseltään siinä oli paljon Bond-elementtejä. Bond-tyttö? Löytyy, vaikka jääkin vähän turhan sivuosaan. Bondmainen tunnussävel? Sekin löytyy, vaikka ekoja kertoja kuunnellessa vähän vierastinkin. Jotain suurta tavoitteleva päävihollinen? Löytyy. Lopputaistelu päävihollista vastaan? Löytyy. Takaa-ajoja? Aseita? Molempia löytyy, kuten myös löytyy se vakio Bond-tunnari, joskin poikkeuksellisesti vasta elokuvan lopusta.

Mikä Quantum of Solacesta tekisi sitten niin epä-Bondimaisen? Suurimmat fanit itkevät "My name is Bond, James Bond" ja "Ravistettuna, ei sekoitettuna" -repliikkien perään, mutta minä en jäänyt kaipaamaan. Takaa-ajojakaan ei elokuvasta puuttunut; itse asiassa olen sitä mieltä, että yksi iso miinus oli se, että takaa-ajoja oli ihan liikaa... noin niin kuin Bondiksi. Takaa-ajoa käytiin niin juosten, autolla kuin veneilläkin, mutta jotenkin sitä kaikkea oli vain liikaa ja sen johdosta QoS menetti paljon hohtoaan. Lisäksi ainakin omaan silmään takaa-ajoissa käytettiin niin nopeita leikkauksia, että ainakin minun oli välillä vaikeaa pysyä kärryillä, missä mennään. Esimerkiksi sen juoksutakaa-ajon loppuvaiheilla oli välillä vaikeaa hahmottaa, kumpi heistä olikaan se Bond ja kumpi Mitchell, kun molemmat oli sahajauhon tai vastaavan peitossa. Koko juokseminen ja katoilla hyppiminen oli muutenkin tehty vain siksi, että Casino Royalen parkour-kohtaus on yksi Bond-historian hienoimmista takaa-ajoista (mitä muistan).

Tarinaltaankin jäätiin aikalailla Bondien parhaimmistosta. Okei, pointsit siitä pääpahasta eli Dominic Greenestä (Mathieu Amalric). Hänen suunnitelmansa istuivat varsin hyvin Bond-elokuvaan, vaikkei ennen näkemätön ollutkaan, mutta muuten tarinankuljetus oli jotenkin vaisua. Toki, M on aina M ja Judi Dench on ehdottomasti minulle se ykkös-M. Elokuvaan oli saatu jälleen M:lle lisää syvyyttä, eikä hän jää sellaiseksi sivuhahmoksi kuin vanhoissa Bondeissa. "M-kohtaukset" maittoivatkin, mutta kun siirryttiin seuraamaan Bondia, niin jotenkin se imu hävisi, vaikka Daniel Craigista Bondina pidänkin. Juonenkuljetus oli paikoittain jopa tylsää. Varsinkin oopperakohtaus - yhtään väheksymättä sen taiteellista puolta - tuntui jollain tapaa turhalta, jolla vain haluttiin saada Bond juoksentelemaan taas kerran. Pisteet toki Felix Leiterin mukanaolosta. Tuntuu kuin kuvausryhmä olisi joutunut valitsemaan joko tarinan tai toiminnan ja valinneet toiminnan, jolloin juoni jää jotenkin löyhäksi.

Tämä ei välttämättä ollut se huonoin näkemäni Bond, mutta eipä tämä arvoasteikossa kovin ylöskään nouse. Bond-elokuvana vaisuhko, joka ei-Bondina olisi saattanut tulla suoraan DVD:lle, ellei olisi jätetty kokonaan tekemättä. Oikeasti elokuvan parasta antia olivat lopputekstit, joiden aikana soi se ainoa oikea Bond Theme (mikä lie oikea nimi).

Pisteitä: 2/5

sunnuntai 9. marraskuuta 2008

Silent Hill

Alkuperäinen nimi: Silent Hill
Ohjaus: Christophe Gans
Käsikirjoitus: Roger Avary
Pääosissa: Radha Mitchell, Sean Bean, Laurie Holden
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2006


Minulle hyvän pelistä tehdyn elokuvan merkki on siinä, että elokuvan jälkeen tekee mieli pelata kyseistä peliä. Näin ei käynyt Resident Evilin kohdalla eikä myöskään Tomb Raiderin. Tosin Tomb Raiderien kohdalla täytyy sanoa, että kun näin ekan kerran sitten lapsuuden Indiana Jonesit, niin niiden jälkeen teki aina mieli mennä pelaamaan Tomb Raideria.

Niin, Silent Hill idealtaan perustuu Konamin julkaisemiin Silent Hill -videopeleihin, vaikka tarina ei itsessään perustu yhteenkään Silent Hillin peliin... tietääkseni. Elokuvan alussa pikkutyttö Sharon (Jodelle Ferland) kävelee unissaan puhuen Silent Hillistä ja nopeasti käy ilmi, ettei tämä suinkaan ollut ensimmäinen kerta. Niinpä Sharonin äiti Rose (Rdha Mitchell) vie Sharonin Silent Hilliin, jotta unissakävelyt loppuisivat. Matkalla sinne he kohtaavat moottoripyöräpoliisi Cybilin (Laurie Holden), jolta Rose ajaa karkuun... Silent Hilliin! Tapahtuu onnettomuus ja Rosen herätessä Sharon on poissa. Etsiessään Sharonia Rose ja Cybil huomaavatkin, ettei Silent Hill olekaan mikä tahansa kaupunki...

Jotta Silent Hillistä saisi jotain irti, pelisarjaan täytyy olla tutustunut, muussa tapauksessa elokuva saattaa vaikuttaa aika tusinakauhulta. Valonvaihteluista, kaupungista itsestään, otuksista itsestään ja erityisesti Pyramid Headistä saa paljon enemmän irti, jos on pelejä pelannut etukäteen. En minä sano, etteikö peliä tuntemattomat voisi saada mitään irti Silent Hillistä, mutta väittäisin sen olevan paljon hankalampaa.

Silent Hill ei nimittäin ollut millään tavalla rajoja murtava tapaus. Tarina itsessään oli melko tavanomainen kauhutapaus, johon on sekoitettuna kaupungissa piilotteleva outo kultti ja outoja otuksia. Näitähän kauhuleffoja tarpeeksi katsoneet ovat nähneet jo paljon, joten mitään uutta ei varsinaisesti tarjota. Onnistunut ahdistunut tunnelma kyllä seuraa elokuvaa aika pitkälle, vaikka loppupuolella vähän latistuikin. Väittäisin kyllä, että osa tunnelmasta johtui myöskin siitä, että olin ainakin bongaavinani elokuvan alkupuolelta monia tuttuja paikkoja. Tunnelmaa latistikin siten myöskin se, että välillä elokuvassa pompittiin Sharonin isän etsinnöissä... Silent Hillin ulkopuolella vain jotta katsojille voitaisiin selittää asioita! Silent Hillissä pitäisi olla koko ajan Silent Hillissä, oli kyseessä sitten elokuva tai peli. Hahmoista sen verran, että Pyramid Head oli pop ja Cybilista tuli mieleen heti ensimmäisen Silent Hill -pelin poliisi. Luulen kyllä, että se oli tarkoituskin, ja voi jopa olla, että kyseessä oli sama hahmo, ei voi muistaa.
Miltä elokuva sitten näytti... noin niin kuin Silent Hill -pelejä pelanneelle? No, en ole pelannut kuin kahta ensimmäistä Silent Hilliä, mutta silti elokuvasta oli bongattavissa tuttuja paikkoja, varsinkin alkupuolella. Varsinkin katujen varsilla olevat talot näyttivät "autenttisilta" ja esimerkiksi autotalli oli hyvin silenthillmäinen. Sumuisuus oli hyvin toteutettu kaikessa ahdistavuudessaan. Koulussakin tuntui olevan paljon tuttuja elementtejä, tosin tämä saattaa olla vain muistiharha. Tietenkin jäi jotain mielestäni oleellista puuttumaan, kuten ykkösosasta tuttu huvipuisto ja kakkososasta tuttu järvenrantakartano. Elokuvasta löytyi samaa piinaavaa tunnelmaa kuin peleissäkin, mutta jälleen lähinnä elokuvan alkupuolella. Loppuratkaisu jätti jotenkin ristiriitaiset fiilikset: Toisaalta se oli silenthillmäinen lopetus ja toisaalta se ei sitten taas ollut. Miten elokuva siis onnistui päätehtävässään? No, jo paljon hehkuttamani elokuvan alkupuoli onnistui herättämään pelihaluja, mutta elokuvan loppupuolella halut aikalailla latistui... ja minä kun olen sellainen, joka saattaa innostua pelaamaan pelejä jo yhden kuvan perusteella.

Pisteitä: 2,5/5

perjantai 7. marraskuuta 2008

Decoys 2: Alien Seduction

Alkuperäinen nimi: Decoys 2: Alien Seduction
Ohjaus: Jeffery Scott Lando
Käsikirjoitus: Tom Berry, Miguel Tejada-Flores
Pääosissa: Corey Sevier, Tyler Johnston, Kailin See
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2007


Aikoinaan tuli unohdettua peruuttaa Home Entertainmentin sivuilla tämän leffan tuleminen postiluukusta, mutta en lähtenyt palauttamaan, koska kauhuelokuvia ei ole koskaan liikaa. Tämän ilmestymisen aikoihin en voinut kuitenkaan elokuvaa katsoa, sillä en ollut nähnyt ekaa osaa. Vähän shoppailtuani Turussa syyskuussa löysin myös ensimmäisen osan ja siten Decoys tuli sitä myöten katsottua siskon luona ja se oli kyllä ihan kelpo tavaraa, kunhan ei ottanut elokuvaa liian vakavasti. En kyllä tiedä, olisinko koskaan koskenutkaan koko Decoysiin, jos en olisi jättänyt peruuttamatta kakkososaa silloin aikoinaan.

Nyt oli kuitenkin Decoys II:n vuoro ja tiesihän sen jo heti alusta, että tutulla kaavalla pääasiassa: opiskelijatytöiksi naamioituneet avaruuden muukalaiset viettelevät opiskelijapoikia ja sitten tekevät temppunsa. Tähän osaan on lisäksi saatu aikaan aika perinteinen "naisenkaatokisa", mikä toki edesauttaa näiden nais-alienien toimintaa. Isoin yhteys ensimmäiseen osaan on ykkösestä tuttu Luke Callahan eli Corey Sevier, joka perinteiseen tyyliin käy nyt terapiassa ekan osan tapahtumien vuoksi.

Decoys 2 on aika perinteinen jatko-osa ainakin siinä mielessä, että elokuva on kehnompi (joskaan tässä tapauksessa ei paljon) kuin ensimmäinen osa. Tämä on jo kertaalleen nähty, eikä siksikään osannut olla yhtä hauska kuin ensimmäinen Decoys. Lopun yllätysmomenttikin oli vähän mitä oli eikä päässyt ykkösosan tasolle, ja kun muistaa, ettei ykkösosankaan loppu itse asiassa ollut kovinkaan yllättävä, niin pieleen meni tämäkin. Itse asiassa tässä suurimman huomion sai minulta Dina "Beverly Hills 90210:ssa Brandon Walshin pano" Meyer sekä erityisesti Tobin "Jigsaw" Bell. Olikin ensimmäinen ei Saw-elokuva, jossa muistan Bellin nähneeni. Kuitenkin elokuvan nyt katsoi läpi melko vaivatta.

Pisteitä: 2/5

Decoys, Decoys 2: Alien Seduction

tiistai 4. marraskuuta 2008

Aprillipäivä

Alkuperäinen nimi: April Fool's Day
Ohjaus: Fred Walton
Käsikirjoitus: Danilo Bach
Pääosissa: Deborah Foreman, Leah Pinsent, Griffin O'Neal
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1986


Aprillipäivään ei ole enää kuin vajaa viisi kuukautta, joten siten olikin hyvä aika katsoa päivän teemaa mukaileva elokuva. Mitä odotin saavani kansikuvan perusteella? Tiivistunnelmaisen kauhujännärin tältä vuosituhannelta, jossa mikään ei ole mitään, miltä näyttää. Mitä sain? Samoja vanhoja kliseitä kierrättävän kauhuleffan teinikauhun kultaiselta 80-luvulta.

Niin, elokuva kertoo joukosta nuoria, jotka menevät aprillipäivän aikoihin viettämään viikonloppua yhden nuoren vanhempien omistamaan kartanohotelliin. Kuinka sopivasti hotelli sijaitsee saarella, josta ei niin vain päästä pois. Nämä nuoret pitävät ensin hauskaa aprillipäivän merkeissä, kunnes tapahtuu jotain ikävää ja yksi nuorista joudutaan kiidättämään pois. Tämä ei latista jäljelle jääneiden tunnelmaa juurikaan, kunnes yksi nuorista toisensa jälkeen saa epäilyttävissä merkeissä surmansa.

Yleensä en ole kiinnostunut elokuvien ohjaajista tai käsikirjoittajista, mutta nyt myönnän, että oli pakko käydä katsomassa IMDB:stä, mitä muita ohjaustöitä Waltonilla on kontollaan. En voinut olla kuin tyytyväinen huomatessani, ettei niitä ole loppujen lopuksi kovin montaa. Aprillipäivä kun on kaikkea muuta kuin hyvä elokuva. Elokuvan juoni on moneen kertaa nähtyä huttua, ö-luokan näyttelijät napattu suoraan ilmaisutaidonlukioiden karsijoiden joukosta ja loppuratkaisun osasi päätellä elokuvan nimestä jo elokuvan alkuhetkillä. Olen suuri käytännönpilojen ystävä, joten elokuvan alkupään aprillipilat hotellissa ansaitsevat sentään kiitosta, vaikka olivatkin loppujen lopuksi aika perinteisiä piloja. Ne sentään viihdyttivät muuten aah niin tylsää leffaa.

Pisteitä: 1,5/5

lauantai 1. marraskuuta 2008

Sauna

Alkuperäinen nimi: Sauna
Ohjaus: Antti-Jussi Annila
Käsikirjoitus: Iiro Küttner
Pääosissa: Ville Virtanen, Tommi Eronen, Viktor Klimenko
Valmistusmaa: Suomi
Ilmestymisvuosi: 2008


Minä olen pitänyt tähän asti normaaliin teatterilevitykseen päätyvää suomalaista (lue: suomenkielistä) kauhuleffaa lähestulkoon kaukaisena haaveena, joka ei koskaan tule tapahtumaan ja nyt kun tuli, niin totta kai minun piti se mennä katsomaan, vaikkei sinänsä ennakkoon elokuvasta näkemäni pätkät oikein vakuuttaneetkaan ihan toivotulla tavalla. Paljon en elokuvasta tiennyt etukäteen, mitä nyt sen, että elokuva sijoittuu vuosisatojen päähän historiaan (1595 taisi olla vuosi lopulta) ja sen, että jossain on suo, jossa on sauna.

Elokuvassa eletään pitkän vihan päättymisen hetkiä. Muutaman hengen ruotsalainen ja venäläinen rajanvetoryhmä kulkee kohti pohjoista merkitsemässä Ruotsin ja Venäjän välistä rajaa, kunnes vastaan tulee suo, jonka keskellä on sauna sekä sen välittömässä läheisyydessä oleva kylä, jota ei ole merkitty karttoihin. Kenen synnit on pestävä pois ja miksi?

Elokuva ei ollut juoneltaan mitenkään ylivertainen ja kun juonenkuljetuskin oli suomalaisittain viivyttelevää, niin voisi sanoa, että parannettavaa olisi ollut. Loppukin oli vähäsen pliisuhko ja kuten olin jo etukäteen saanut kuulla, tässä jäi paljon kysymyksiä auki vähän niin kuin katsojan pääteltäväksi, mikä kyllä sopi mielestäni elokuvaan. Tämä on elokuva, joka todella vaati joko katsojalta paljon tai useampia katselukertoja. Elokuva oli kuitenkin ahdistava (hyvällä tavalla), vaikka niitä varsinaisia kauhuelementtejä olikin karsittu aika tehokkaasti.

Niin, Sauna ei ollut mikään suuri elokuvatapaus, mutta suomalaisen (teatterilevitykseen päässeen) kauhuelokuvan pelinavaajaksi ihan kelpo elokuva kuitenkin. Toivottavasti tämä tosiaan tietäisi kotimaisten kauhuelokuvien lisääntymistä. Vielä odotan, miltä näyttäisi suomalainen splatter-kauhu tai kunnon gore-pläjäys. Ei sillä genrellä niin väliä ole, vaan minua kiinnostaa nimenomaan tapa, jolla ne toteutettaisiin.

Pisteitä: 2,5/5

perjantai 31. lokakuuta 2008

Saw V

Alkuperäinen nimi: Saw V
Ohjaus: David Hackl
Käsikirjoitus: Patrick Melton, Marcus Dunstan
Pääosissa: Costas Mandylor, Scott Patterson, Tobin Bell
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2008

 
Saw on edennyt jo viidenteen osaan. Sarjan kaksi ensimmäistä osaahan ovat tämän vuosituhannen kauhuleffavalioita jenkkikauhujen osalta - kertooko se sitten jenkkikauhun nykytilasta, onkin jo eri asia - ja niissä riittää paljon yllättäviä koukkuja ensikertalaiselle. Myös kakkososassa, vaikka joitakin juttuja siinä jo kykenin arvaamaan. Saw III oli jo vähän heikohko kaikessa ennalta-arvattavuudessaan ja Saw IV käänsi sarjan kurssia hieman ylöspäin. Saw V onnistuu vielä hivenen nelososaakin paremmin.

Elokuvan kehystarinassa nelososasta tuttu agentti Strahm (Scott Patterson) selviytyy jigsawmaisesta ansasta reikä kurkussa, kun taas rikoskomisarioksi kohoava Matthew Hoffman (Costas Mandylor) selviää hyvin vähin vaurioin. Tästä Strahm vetää johtopäätöksen siitä, että Hoffman olisi Jigsawn (Tobin Bell) apuri ja alkaakin omatoimisesti tutkimaan Jigsawn tapausta ja tämä matka viekin läpi tuttujen ansojen. Samaan aikaan johonkin on viritetty uusi ansa...

Elokuvassa keskitytään ihan liikaa tähän kehystarinaan ja itse tämä uusi ansoitus jää vähemmälle huomiolle. Tämän antaa melkein anteeksi, sillä näin Jigsaw - 2000-luvun Freddy Krueger - saa niin sanotusti uuden elämän takaumissa, vaikka onkin ollut jo parin leffan ajan kuolleena ja onhan se nyt sanottava, että Jigsaw on karmivan karismaattinen pahis. Jigsaw poislukien tämä kehystarina ei tarjoa oikein mitään imua elokuvan loppu mukaan luettuna.

Mitä tulee sitten siihen harmittavan vähälle huomiolle jäävään ansaviidakkoon, niin siinä tekijät kyllä onnistuivat. Tai no, onnistuivat päätarkoituksessaan eli huijaamaan MINUA (ja siinä sivussa myös "pelaajia", mutta se on sivuseikka)! Tosin siinä toisessa huoneessa minä kyllä mietin juuri niiden suojien isoja kokoja, mutta en osannut yhdistää aatoksiani mihinkään. Shokkihuoneen tajuaminenkin olisi vaatinut suurempaa tietämystä näistä sähkövirroista. Ansat sinänsä ei ollut jo neljä Sawia nähneelle mitenkään erityisen mieleenpainuvia, mutta ei niiden sinänsä tarvinnutkaan. Toimivat hyvin tarkoitukseensa.

Nyt sitä taas miettii, että voiko elokuva enää tarjota mitään sellaista, missä Jigsaw:n rooli pysyisi entisellään, mutta se jää nähtäväksi, sillä kuudes Saw on kaikesta päätellen jo tekeillä, sillä sille on jo (maksullinen) sivu olemassa IMDB:ssä.

Pisteitä: 3/5

keskiviikko 29. lokakuuta 2008

Scream 3

Alkuperäinen nimi: Scream 3
Ohjaus: Wes Craven
Käsikirjoitus: Ehren Kruger
Pääosissa: Courteney Cox Arquette, Neve Campbell, David Arquette
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2000

Aah, Scream. Tuo yksi suosikeistani "uudemman ajan" kauhuleffasarjojen saralla. Ei viimeisen 15 vuoden aikana montaa sellaista kauhuleffasarjaa ole tullut, jossta oikeasti pitäisin. Itse asiassa tällä hetkellä tulee Screamin lisäksi mieleen vain Saw, vaikkei pari viimeisintä (III ja IV) niin huippuja enää olleetkaan (Saw V:n menen katsastamaan huomenna, joten siitä tulossa arvostelua ihan piakkoin). Kaikki Final Destinationit ja I know what plaa plaa plaat -leffat yrittävät vain lentää Screamin siivellä siinä kuitenkaan täysin onnistumatta.

Sidney on paennut kaiken maailman pahuutta johonkin metsäkartanoon ja vain aniharva tietää, missä hän todellisuudessaan on. Samaan aikaan Hollywoodissa on meneillään Woodsboron murhista kertovan trilogian Stab 3:n kuvaukset ja siellä alkaa sitten oikeasti sattua ja tapahtua, kun elokuvan näyttelijöitä alkaa tuttu maskipää taas murhaamaan ja niin ovat taas kohta Sidney, Gale ja Dewey yhdessä. Vaan kuka on piiloutunut maskin taakse tällä kertaa ja miksi?

Niin, Scream 3, trilogian päätös. Wes Craven vanhana konkarina tuntee kauhuelokuvat kuin omat taskunsa ja olikin saanut tähän kolmanteen osaan monia lajityypille ominaisia jippoja, joita sitten selitettiinkin pääasiassa Jamie Kennedyn johdolla kiitettävästi. Tämä on yksi Scream-leffojen suoloista. Kerrotaan lajityypin tyypilliset juonenkäänteet ja sitten toteutetaan ne. Kuten nyt esimerkiksi tämä "trilogian viimeisessä osassa säännöt muuttuvat jne." Nämä tuovat Screameihin juuri sitä jotain, mikä saa viihtymään elokuvien parissa.

Ei sillä, ei kaikki Screamit täysin samalla viivalla ole ja ehkä Scream 3 onkin trilogian heikoin osa, vaikka lajityyppinsä (teinikauhu) edustajana ihan hyvä sellainen. Jotenkin tuntui, että elokuva oli kasattu kokoon väkinäisesti vain, jotta saataisiin tehtyä elokuvasarja nimenomaan trilogiaksi. Elokuva ei tahtonut sillä tavalla pysyä kasassa kuin trilogian kaksi ensimmäistä osaa, mutta ei se niin huonostikaan mennyt. Jotenkin Sidneyn äidin nostaminen yhdeksi taustahahmoksi oli vaan niin keinotekoisen tuntuista, että huh huh.

Pisteitä: 2,5/5

tiistai 28. lokakuuta 2008

Spectre - Moiran paluu

Alkuperäinen nimi: Regreso a Moira
Ohjaus: Mateo Gil
Käsikirjoitus: Mateo Gil, Igor Legarreta
Pääosissa: Juan José Ballesta, Natalia Millán, Jordi Dauder
Valmistusmaa: Espanja
Ilmestymisvuosi: 2006


Viimeinen neljästä elokuvasta, jotka pitävät minut hereillä. Elokuva kertoo vanhasta miehestä (Jordi Dauder), joka saa mystisen tarot-kortin entiseltä rakastetultaan, jonka pitäisi olla kuollut jo vuosikymmeniä aiemmin; itse asiassa kun mies oli hädin tuskin vasta kasvanut pojasta mieheksi. Mies lähteekin takaisin kotikyläänsä ottamaan selvää kortista ja entisestä rakastetustaan ja samalla käydään läpi menneisyyden tapahtumia takaumina läpi, kun mies tutustui elokuvan nimessäkin esiintyvään Moiraan, jota kyläläiset pitivät yleisesti noitana.

Elokuva siis pääosin seuraa nuoren Tomásin (Juan José Ballesta) tarinaa siitä, miten hän kohtaa Moiran ja miten hän rakastuu tähän ja silleen, mutta juuri se juttu, että tässä elokuvassa seurataan niin takaumia kuin itse nykyaikaakin tekee tästä elokuvasta melko kehnon. Se, mikä toimii Lostissa, ei toimi tässä. Itse asiassa tästä elokuvasta olisi saanut astetta paremman elokuvan, mikäli nykyaika olisi kokonaan unohdettu ja keskitytty itse päätarinaan, pidennettynä tai ilman. Lyhytelokuvanakin tässä olisi ollut enemmän imua kuin mitä oli nyt. Tomásin äitikin oli sen verran äärikonservatiivi hahmo, että häntä olisi voinut näyttää enemmän. Nyt toteutus jäi aika pliisuksi. Alussa sentään jaksoi vähän olla kiinnostunut (lue: samaistumista oli ilmassa) Tomásin vaiheista, mutta loppua kohden homma vaan meni plörinäksi. Elokuvan todellinen loppuratkaisu eli tämän vanhan Tomásin Moiran taloon menokin oli onnistuttu kuvaamaan todella tylsästi. Paljon parempi loppu olisi ollut se kohtaus, johon päättyivät takaumat, mutta ei väkisin. Pitäkööt tunkkinsa!

Pisteitä: 1,5/5

A Real Friend

Alkuperäinen nimi: Adivina quién soy
Ohjaus: Enrique Urbizu
Käsikirjoitus: Jorge Arenillas, Enrique Urbizu
Pääosissa: Goya Toledo, Nerea Inchausti, Eduard Farelo
Valmistusmaa: Espanja
Ilmestymisvuosi: 2006


Kolmas neljästä elokuvasta, jotka pitävät minut hereillä. Tämä elokuva kyllä epäonnistui tehtävässään, sillä se ei onnistunut pitämään minua hereillä, vaan piti puolessa välissä elokuvaa lopettaa katsominen väsymyksen vuoksi ja jatkaa seuraavana päiväna, tai oikeastaan sitä seuraavana päivänä, mutta ihan sama. En edes muista, minkä suomenkielisen nimen leffa oli saanut alkuteksteissä. Pahoittelen.

Elokuva kertoo Estrella-nimisestä (lempinimi Stella) tytöstä (Nerea Inchausti), joka näkee hirviöitä, joita muut eivät tahdo nähdä. Nämä hirviöt eivät sitten ole millään tavalla pahantahtoisia (ainakaan tälle tytölle), vaan oikein leppoisia tapauksia ovat. Itse asiassa Stella on sen verran yksinäinen tapaus, että näistä hirviöistä tulee Stellan ystäviä, varsinkin eräästä moottorisahan omistavasta kaverista, jonka kasvoilla on joku selkeä "palaneet kasvot -maski" tai vastaava. Tytön äiti (Goya Toledo) on vaihtanut nimensä vuosien saatossa ja jotain tekemistä tällä kaikella tuntuu olevan tekemistä vuosien takaisen vankilakapinan kanssa, josta joku karkasi. Vaan kuka on salaperäinen Vampyyri?

Olikin aika pudota pilvilinnoista. Espanjassa nimittäin osataan kuin osataankin tehdä aidosti huonoja elokuvia. Tämä oli nimittäin juuri sellainen. Elokuvassa tuntui kuin siinä ei olisi tapahtunut mitään. Seurattiin Stellaa ja tämän hirviöbongauksia sekä jutteluja "Vampyyrin" kanssa. Samaan aikaan seurataan jonkun äijän saalistamista, joka yllättäen yrittääkin tavoittaa tätä Vampyyria. Sitten Stella kutsuu Vampyyrin kylään ja paljastuukin, ettei tämä mies mikään Vampyyri olekaan, vaan Stellan isä (jihuu!), joskin aika väkivaltainen sellainen (hitto, se muistuttaa jopa vähän Salkkareiden Toni Veijalaista Tonin viimeisenä Salkkari-kautena). Muistatteko vielä sen moottorisahamiehen? No nyt varmaan arvaattekin, miten Vampyyrille käy. Sitten seuraa vielä koko jutun antikliimaksi eli loppu, jossa paljastuukin, että koko tapahtumaketju on ollut vain mielikuvituksen tuotetta, eikä oikein ole varmuutta siitä, että oliko kyseessä tytön vai äidin mielikuvitusta. Joka tapauksessa lopussa vielä tyttö katsoo televisiosta samaa kohtausta, jolla itse elokuvakin käynnistettiin. Tämä kaikki oli tehty niin puuroksi ja tylsäksi, että ei huonommasta väliä.

Pisteitä: 1/5

lauantai 25. lokakuuta 2008

Blame - Syyllistus

Alkuperäinen nimi: La Culpa
Ohjaus: Narciso Ibañez Serrador
Käsikirjoitus: Narciso Ibañez Serrador, Luis Murillo
Pääosissa: Nieve de Medina, Montse Mostaza, Alejandra Lorenzo
Valmistusmaa: Espanja
Ilmestymisvuosi: 2006


Toinen neljästä elokuvasta, jotka pitävät minut hereillä. Tällä kertaa ollaan jonkinlaisessa vanhassa talossa, johon Mostazan näyttelemä Gloria tulee asumaan yhdessä pienen tyttärensä kanssa. Talon omistaa Glorian uusi työnantaja, Medinan esittämä lääkäri Ana, joka tekee talossaan vähän sivubisnestä eli abortteja pimeän jälkeen. Jossain vaiheessa Gloria tulee sitten raskaaksi ja Ana houkuttelee Glorian tekemään abortin. Siitäkös alkaa sitten kummalliset tapahtumat.

Elokuva on kyllä merkitty kauhuksi, mutta minä en tätä määritystä suostu täysin nielemään, vaikka sen tämänkin blogin kategoriaksi pistin (hitto kun ei saa pistettyä useampia kategorioita). Blame oli enemmänkin draama, johon oli lisätty lähinnä loppupuoliskolle niitä kauhuelementtejä. Lisäksi elokuvassa oli pieni seksuaalinen lataus Anan ja Glorian välillä, vaikka Gloria torjuikin Anan lähentymisyritykset moneen otteeseen.

Elokuva ei loppujen lopuksi ollut kovinkaan kaksinen. Jos elokuvaa pitää kauhuna, niin aika suuri pettymys tämä oli, eikä draamanakaan juuri parempi. Elokuva oli niin täynnä kliseitä, ettei paremmasta väliä. Myöskin loppuratkaisu oli hivenen tylsä ja siitä suoraan Hohdosta lainatusta käytävälläajelusta (Blamessa tosin kolmipyörällä) en sano tämän enempää. Oli tämä vähän pettymys, vaikka omat (lyhyet) hetkensä elokuvassa olikin.

Pisteitä: 2/5

The Baby's Room - Lastenhuone

Alkuperäinen nimi: La habitación del niño
Ohjaus: Álex de la Iglesia

Käsikirjoitus:
Álex de la Iglesia, Jorge Guerricaechevarría
Pääosissa: Javier Gutiérrez, Leonor Watling

Valmistusmaa: Espanja
Ilmestymisvuosi: 2006


Ensimmäinen neljästä elokuvasta, jotka pitävät minut hereillä (Suomessa myytävissä bokseissa siis puuttuu noista kaksi). En oikein osannut päättää, kirjoitanko elokuvan nimen otsikkoon englanniksi vai suomeksi, joten pistin molemmilla kielillä. Suomenkielisessä kannessa nimittäin elokuvan nimi on englanniksi, mutta sitten taas elokuvan alussa nimi onkin käännetty suomeksi (sama on ongelma muissa sarjan elokuvissa). Jotenkin hölmöä, että pitää nimi väen väkisin kääntää vieraasta kielestä toiseen vieraaseen kieleen, vaikka julkaisu olisikin suomalainen. Muutenkin nimien vääntäminen elokuvan tekstityksessä englantilaisiksi häiritsi.

Elokuva kertoo pariskunnasta, jolla on pieni vauva, ja joka muuttaa vanhaan kartanotyyliseen taloon. Arvatkaa, kummitteleeko siellä? Oikein! Tällä kertaa kummittelu paljastuu itkuhälyttimellä ja se varmistuu sitten vauvamonitorilla. Serranon perheestä tutun Javier Gutiérrezin esittämä Juan on ainoa, joka näkee kutsumattomia vieraita vauvamonitorin avulla lastenhuoneesta ja muodostaa siitä sellaisen pakkomielteen, että perheen äiti Sonja ja vauva joutuvat lähtemään evakkoon välillä.

Ilmeisen pienen budjetin elokuva ei ideana ollut mitenkään käänteentekevä, eikä se ollut loppujen lopuksi kovin yllätyksellinenkään, mutta onnistui luomaan hyvin sellaista ahdistavaa tunnelmaa, että elokuvan parissa viihtyi. Vaikka tämän "kummituksen" henkilöllisyyden pystyikin päättelemään melko varhaisessa vaiheessa ja vaikka sinänsä hienon loppuratkaisunkin arvasi ennen loppukohtausta, tykkäsin kovasti. Väittäisin, että saman elokuva jenkeissä "normikauhubudjetilla" olisi todellinen pettymys, mutta näin espanjalaisena pikkuelokuvana toimi kyllä hyvin.

Pisteitä: 4/5

perjantai 24. lokakuuta 2008

Death Proof

Alkuperäinen nimi: Death Proof
Ohjaus: Quentin Tarantino
Käsikirjoitus: Quentin Tarantino
Pääosissa: Kurt Russel, Zoë Bell, Tracie Thoms

Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2007


Kurt Russel on mielipuoli autolla kaahaaja Stuntman Mike, joka vaanii autollaan nuoria, kauniita naisia parissakin kaupungissa. Kuulostaa ö-luokan kauhuelokuvan idealta, mutta ei ole sitä. Elokuvahan on Quentin Tarantinon puoli hänen ja Robert Rodriguezin yhteisestä Grindhouse-projektista. Rodriguezin puoli on sitten elokuva Planet Terror. Jenkeissähän nämä leffat nähtiin yhtenä kokonaisuutena, mutta Eurooppaa varten ne pätkittiin kahdeksi erilliseksi elokuvaksi. Elokuvan Death Proof on Stuntman Miken stunttiauto, joka on nimensä mukaisesti kuolonvarma.

Quentin Tarantinossa on vähän se ongelma, että siitä ei oikein koskaan tiedä etukäteen, mitä se silmien eteen tarjoaa ennen kuin näkee elokuvan, vaikka kuinka lukisi kansitekstit (joita en kyllä lue). Sitten elokuvan päätyttyä miettii mielessään, että oliko elokuvan pääosassa oleva väkivalta nyt hyvä vai paha asia. Yleensä se on ollut ihan hyvä, mutta en ole varma Death Proofin kohdalla. Tiesinhän minä etukäteen, että elokuvassa täytyy olla paljon väkivaltaa, joten sinänsä sain mitä tilasin (tai oikeastaan jätin peruuttamatta). Vaikka toisaalta, eihän elokuva sinänsä väkivallalla mässäile, mutta elokuvan autot voidaan nähdä aseina ja kaikki tahalliset kolaroinnit symbolisesti väkivallan ilmaisimina... tai jotain.

Niin, Death Proofista täytyy sanoa se ihan suoraan, että Kurt Russel on roolissaan mahtava. Noin muuten en tiedäkään sitten, pidinkö oikeastaan näkemästäni. Kuvaus oli yritetty tehdä hyvin 1970-luvun elokuvan näköiseksi tai siltä se ainakin näytti, vaikka tarina sinänsä perustuukin nykyaikaan. Kuvaus sekin saa pääasiassa vain plussaa, vaikka loikin epäselvyyksiä siitä, että onko kuvausmokat tarkoituksellisia vai ei (Esim. Pam ja Stuntman Mike ainakin näytti olleen yhdessä kuvakulmassa eri puolilla mitä muissa). Muutenkin juuri kuvauksen muuttaminen 70-lukulaiseksi aiheutti paljon kysymyksiä siitä, että "oliko tämä nyt ihan tarkoituksellista tehdä näin". Toisaalta haluaisi luottaa Tarantinon ammattitaitoon näissä asioissa, mutta toisaalta taas... mene ja tiedä.

Itse elokuvan tarinasta sen verran, että oikeastaan kahden eri tarinan (Stuntman Mike Austinissa ja 14 kuukautta myöhemmin Tennesseessä) läpikäyminen oli jotenkin väkinäinen, varsinkin kun molemmat osat tuntuivat olevan suurin piirtein samanpituisia. Ensimmäisessä osassa matkattiin muutaman nuoren, kauniin naisen kanssa kohti yhden naisen perheen mökkiä kohden ja siinä sivussa Stuntman Miken väijymistä seurattiin. Tämä osa päättyykin sitten Tarantinolle tyypilliseen verellä mässäilyyn... puhtaasti siis vain autolla ajaen. Toisessa osassa on uusi naisporukka ja tässä mielestäni seurattiin enemmän pelkästään naisia kuin ensimmäisessä osassa, mikä toimi mielestäni paremmin. Dialogikin oli aika tuttua Tarantinoa eli monin paikoin loistavaa. Ekan naisporukan jutut ihan alussa ja sitten toisen ryhmän keskustelut siellä kahvilassa/baarissa olivat todella mielenkiintoisia, vaikkei sinänsä puhuttukaan mistään sen kummemmasta. Kuitenkin on sanottava, että elokuva jätti kokonaisuudessaan vähän kahtiajakautuneet fiilikset: Jotain hyvää, jotain huonoa.

Pisteitä: 2,5/5

torstai 23. lokakuuta 2008

Lost - 4. kausi

Alkuperäinen nimi: Lost - Season 4
Ohjaus: Jack Bender, Stephen Williams, Paul A. Edwards ym.
Käsikirjoitus: J.J. Abrams, Jeffrey Lieber, Damon Lindelof ym.
Pääosissa: Matthew Fox, Evangeline Lily, Jorge Garcia ym.
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 2008


Lost, tuo yksi tämänhetkisistä suosikkisarjoistani, on edennyt jo dvd-julkaisujenkin suhteen neljännelle kaudelle. Tähän alkuun täytyy todeta heti, että en ole vieläkään onnistunut katsomaan yhtäkään kokonaista kautta Lostia Neloselta. Aiemmat kaudet tulivat Neloselta syksyisin, mutta jo ekan kauden alussa koukkuunnuin niin pahasti sarjaan, että kun ensimmäinen kausi julkaistiin dvd:llä samalla kun Neloselta oli ehtinyt tulla vain "muutama" jakso, niin ostin boksin heti ja katsoin koko kauden siten siitä. Samoin kävi toisen ja kolmannenkin kauden suhteen. Nyt, kun Nelonen panosti toden teolla ja toi neljännen kauden tv-ruutuihin vain muutamia viikkoja USA:n ensiesityksen jälkeen eli jo keväällä, tietenkin missasin ensimmäisen jakson ja siten sai kausi jäädä odottelemaan dvd-julkaisua, joka julkaistiinkin (vasta) viime viikolla. Tietenkin minun piti saada sarja heti käsiini. Se hyvä puoli kevään missauksesta oli se, ettei tarvinnut odotella viikkoa seuraavaa jaksoa vaan voi katsoa jaksot putkeen oman aikataulunsa mukaan. Täytyy kyllä sanoa, ettei todellakaan tehnyt aina välillä mennä nukkumaan, kun teki mieli vaan siirtyä aina seuraavaan jaksoon.

No eniveis. Varsinainen kausi meni aika nopeasti: kolmessa illassa, joskin pari jaksoahan katsoin perjantaina jo töissä, mutta ei puhuta siitä nyt :p . Eihän kausi sinänsä pitkä ollutkaan, kun käsikirjoittajien lakon takia kausi oli vain 14 jaksoa pitkä, joskin normikaudenkin pituus olisi ilmeisesti ollut vain 16 jaksoa, jos oikein muistan. Kausi, kuten sanottua, meni aika heittämällä, mikä tarkoittaa tietysti sitä, että pidin kaudesta pääosin. Ei kaikki esiintulevat asiat niin yllättäneet, mutta tässä vaiheessa sarjaa niiden todellisten yllätysten esiintuominen on jo vähän hankalaa. Tietenkin saaren liikuttamisia sun muita täysin puskasta tulleita juttuja ei voinut ennakoida, mutta toisaalta eivätpä ne mitenkään kovasti säväyttäneetkään. Esimerkiksi Michaelin oleminen Benin vakooja oli arvattavissa jo jaksoja ennen asian varsinaista paljastusta, kun Michaelin näyttelijän Harold Perrineaun nimi oli jo kauden avauksessa alkuteksteissä. Sitten ei tarvinnutkaan enää kuin laskea 1+1 ja olin osannut päätellä Michaelin, joskin myönnän luulleeni, että Michaelin paluu olisi masinoitu jo Michaelin ollessa vielä saarella. Lisäksi sen, että Ben on tulevaisuudessa Sayidin pomo ja sen, että Locke makasi siellä arkussa, arvasin jo hyvissä ajoin ennen jaksojen loppukohtauksia (vielä viime kauden lopussa luulin sen olleen Sawyer).

Mutta lievästä ennalta-arvattavuudestaan huolimatta oli taas takuuvarma Lost-kausi. Kauden päätös ei ollut yhtä säväyttävä kuin mitä se on ollut aiempina kausina, mutta sen antaa helposti anteeksi. Tapahtumia vietiin sinne tänne ja sopivasti vaihtelua tuli aiempien kausien tapahtumiin taas. Uudet saarelle tulleet "vakihahmot" olivat ihan kiva lisä ja niiden taustoista selvisikin kivasti sitten ekstroista. Se Desmond-jakso olikin sitten se tämän kauden erikoisuus ja sellaisenaan ihan onnistunut. Kausi tarjosi joitakin vastauksia, mutta sitten taas vastaavasti paljon uusia kysymyksiä: Missä saari on nyt? Miten Oceanic Six saadaan takaisin saarelle? Minne kumiveneilijät joutuvat? Tärkein mieleeni tulleista kysymyksistä on ehdottomasti: Kenen puolella tässä nyt sitten oikein pitäisi olla?

No joo, jos noista ekstroista vielä. Aika saman kaavan mukaan mentiin kuin aiempinakin vuosina eli piilotettuja kohtauksia, Lost on Location, pientä kausikommenttia sekä poistettuja ja pieleenmenneitä kohtauksia. Lost Bloopers oli kyllä hirveän huonosti koostettu, kun jotkut kohtaukset kestivät tyyliin kaksi sekuntia eikä ehtinyt oikein saada mitään kuvaa, mitä siinä tapahtui. Parasta antia oli hupsuttelut tyyliin laivan kapteenin "This is sparta!" -huuto heti kohtauksen kuvaamisen alkajaisiksi. Poistetut kohtaukset olivatkin sitten sen verran turhia, että ymmärrän kyllä, miksi ne oli poistettu, joskin Lucky Guess -kohtaus oli niin hauska, että sen olisi voinut jättää poistamatta. Muita ekstroja sitten olivat muun muassa dokkarit sarjan musiikeista, sarjan aseista sekä mielettömän hauska salaliittoteoriadokumentti, joka tietenkin oli feikki, mutta koska se muistutti aitoa salaliittoteoriadokkaria, se oli hauska. Lisäksi erikseen pitää mainita vielä aivan upeasti koostettu Recap in 8:15, jossa summattiin kolme ensimmäistä kautta aika hyvin. Olin toki tämän pätkän nähnyt aiemminkin, mutta se oli niin hyvä, että hyvin pystyi katsoa toistamiseenkin.

Pisteitä: 4/5

sunnuntai 19. lokakuuta 2008

Muukalaisia junassa

Alkuperäinen nimi: Strangers on a train
Ohjaus: Alfred Hitchcock
Käsikirjoitus: Whitfield Cook, Raymond Chandler, Czenzi Ormonde
Pääosissa: Farley Granger, Robert Walker, Ruth Roman
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ilmestymisvuosi: 1951


Arvosteluvuorossa ensimmäinen tv:stä katsottu elokuva. Yle Teeman Kinoklassikko-sarjassa tullut Muukalaisia junassa. En ollut nähnyt elokuvaa aiemmin, joten oli jo aikakin tämäkin katsastaa. Ennakkoon luulin, että elokuva sijoittuu rautateille (miten saatoinkaan luulla mitään tällaista), mutta eihän se sitten sijoittunutkaan.

Elokuva kertoo kuuluisan tennispelaajasta Guy Hainesistä (Farley Granger), joka tapaa junassa miehen nimeltä Bruno Anthonyn (Robert Walker), joka haluaa isänsä hengiltä ja selostaa Guylle hullua "täydellistä" murhasuunnitelmaansa: Bruno murhaisi Guyn vaimon, joka ei suostu antamaan Guylle avioeroa ja Guy murhaisi Brunon isän. Guy ei kuitenkaan noteeraa suunnitelmaa mitenkään, mutta Bruno suorittaa oman osuutensa ja kiristää Guyta tekemään oman osuutensa.

No, ensi alkuun on sanottava, että olen nähnyt parempiakin Hitchcockeja. Muukalaisia junassa ei missään nimessä noussut suosikki-Hitchcockieni joukkoon, mutta ihan mukiinmenevähän tämäkin oli. Ei tule kuitenkaan olemaan ensimmäisiä Hitchccockeja, joita tulen DVD:lle hankkimaan. Elokuva ei oikein ole kestänyt aikaansa sillä tavoin kuin monet muut Hitchcockit, mikä sai tämän tuntumaan paikoittain hyvinkin koomiselta, enkä nyt puhu vain siitä nopeutetusta karusellikohtauksesta. Tietenkin elokuvat pitäisi nähdä aikansa tuotteina, mutta tämän elokuvan kohdalla se ei vain onnistunut täysin.

Juoni ensinnäkin oli vähän pöhelö. Tietenkin tässä oli sana sanaa vastaan -tapaus, mutta jotenkin tuntui väkisinväännetyltä. Sitten taas tuntui, että olisin nähnyt vastaavan tapauksen, mutta veikkaan kyllä vaan, että muistan vaan Täydellisen murhan idean väärin, mutta mene ja tiedä. Elokuvan alkuasetelma oli kyllä ihan mielenkiintoinen, mutta toteutus hivenen ontui. Siis mitä hittoa? Hienoissa juhlissa esitetään kuristamista? Siis todella uskottavaa! Tää Bruno on kyllä pahimman luokan psykopaatti ja hän on se, joka pitää aika pitkälle tämän elokuvan koossa. Ei Grangerissa ole sellaista karismaa kuin esimerkiksi James Stewartissa Takaikkunassa. Muutkin elokuvan hahmot olivat lähestulkoon aika statisteja Brunon rinnalla. Kuitenkin tämä oli melko helppo katsoa, vaikka juoni vähäsen löysä olikin.

Pisteitä: 2,5/5

lauantai 18. lokakuuta 2008

Hallam Foe

Alkuperäinen nimi: Hallam Foe
Ohjaus: David MacKenzie
Käsikirjoitus: David Mackenzie, Ed Whitmore
Pääosissa: Jamie Bell, Sophia Myles, Ciarán Hinds
Valmistusmaa: Englanti
Ilmestymisvuosi: 2007


Hallam Foe on nuori mies, joka äitinsä kuoleman jälkeen etääntyy muusta perheestään ja käytännössä muuttaa talonsa pihalla olevaan puumajaan. Siellä hän tarkkailee muita ihmisiä kiikareilla ja merkitsee tirkistelykohteistaan huomioita päiväkirjaansa. Jäätyään kiinni vihaamalleen äitipuolelleen tämä kiristää Hallamin lähtemään pois kotoa. Miten Hallam selviää tyhjätaskuna Lontoossa ja millaisiin seikkailuihin johtaakaan Hallamin tirkistelyharrastus?

Kinokellarissa nähty Hallam Foe jätti vähän kahtiajakoiset fiilikset. Toisaalta Hallam Foen tirkistelyn harrastaminen oli vähän ahdistavaa katsoa, mutta toisaalta Hallam oli sen verran sympaattiinen hahmo, että sitä helposti oli sen puolella ja toivoi pojalle kaikkea hyvää. Minulle ennestään tuntematon - en ole nähnyt vieläkään Billy Elliotia monista yrityksistä huolimatta - Jamie Bell oli roolissaan juuri sen verran hyvä, että se sai sympatiat puolelleen.

Itse elokuva oli ok, vaikka eihän siinä paljon loppujen lopuksi tapahtunut. Hallam Foe tirkistelee siellä täällä, tekee töitä ja angstaa äitipuolelleen, mutta eipä paljon muuta. Kuitenkin tämän seuraaminen oli ihan mukavaa pääosin. Elokuvasta kyllä jäi päällimmäisenä mieleen, että tirkistely kannattaa, sillä siten pääsee panemaan. Hallamin Lontoon tirkistelynkohde Kate (Sophia Myles) on kyllä siitä pervo tapaus, että hän antaa Hallamille tämän tirkistelyt anteeksi. No, maailmaan mahtuu kummallisia ihmisiä.

Pisteitä: 3/5

sunnuntai 12. lokakuuta 2008

Extras - 1. kausi

Alkuperäinen nimi: Extras
Ohjaus: Ricky Gervais, Stephen Merchant
Käsikirjoitus: Ricky Gervais, Stephen Merchant
Pääosissa: Ricky Gervais, Ashley Jensen, Stephen Merchant
Valmistusmaa: Englanti
Ilmestymisvuosi: 2005


En ole varma, mainitsinko tästä jo aiemmin, mutta tulen myös kommentoimaan katsomiani tv-sarjabokseja tässä blogissa. Näin ensimmäiseksi on vuorossa Ekstrojen ensimmäinen kausi. Tai no, Extras se on nimeltään ja suomeksi kai Statistit (DVD) tai Tahtoo tähdeksi kanssa (TV), mutta Ekstrat kuulostaa parhaimmalta käyttää, koska se on lähimpänä alkuperäistä ja helppo taivuttaa.

Niin, palataanpas aiheeseen eli itse sarjaan. Ekstrat on siitä harvinainen sarja, että minun ei tarvinnut nähdä jaksoakaan sarjaa, kun tiesin jo pitäväni sarjasta ja ostinkin molemmat kaudet ilman, että olin nähnyt yhtään jaksoa. Sarjan idea vain kuulosti niin mahtavalta, mutta jäi tv-esityskerralla jotenkin noteeraamatta (tai oikeastaan eka jakso, jonka jälkeen en katsonut sitten loppujakaan). Tässä kohtaa pitää varmaan sanoa, että olen nähnyt Konttoristakin vain pilotin (joka oli ihan hyvä sekin), joten se ei vaikuttanut tästä sarjasta pitämiseen.

Nyt, ekan kauden jälkeen täytyy sanoa, että intuitioni oli täysin oikeassa. Tämä ON huippusarja! Hyvin hauskoja ovat niin sarjan tapahtumat kuin vierailevat tähdetkin pääosin. Minähän en harrasta takakansitekstejä vaan pyrin katsomaan dvd:t ilman suuria ennakkotietoja ja siten en spoilaantunut pahasti vierailevista tähdistä, mitä nyt Samuel L. Jacksonin ja Ben Stillerin vierailut olin vahingossa bongannut jostain, ja täytyy sanoa, että odotin eniten nimenomaan Jacksonin vierailulta. Jackson olikin sitten se suurin pettymys. Äijä veti pari lyhyttä kohtausta rutiininomaisesti ja siinä se sitten olikin. Ei mitään katewinsletmäistä tai benstillermäistä heittäytymistä. Jopa Ross Kemp ja Les Dennis olivat parempia, vaikken kumpaakaan tuntenut etukäteen. Vierastähdille (poislukien juuri Jackson) oli kyllä kirjoitettu aivan loistavia repliikkejä.

Sarja oli muutenkin vaan niin helkkarin hauska. Andy (Ricky Gervais) oli loistava hahmo ja Maggie (Ashley Jensen) nyt meni siinä sivussa. Agentti (Stephen Merchant) oli niin ylivedetty hahmo, että sekin nauratti. Andyn jatkuvat paremman roolin metsästykset olivat varsin makoista seurattavaa juurikin nokkelien dialogien vuoksi. Viimeinen jakso vain tuntui hivenen siltä, että sarja olisi aiottu lopettaa tähän jaksoon, kun Andy sai oman tv-shownsa. Mitenköhän tämä jatkuu toiseen kauteen? No, jää nähtäväksi.

Ekstrojen ekstroista (höhhöh, enkös ollutkin nokkela) sanottakoon sen verran, että nekin olivat varsin hupaisaa katsottavaa, varsinkin Finding Leo ja tietenkin pieleen menneet kohtaukset. Noista kohtauksista tuli ihan mieleen, että miten nuo ovat saaneet ylipäätään mitään kuvattua. Se viimeinen pieleen mennyt kohtaus varsinkin sai oikein kunnolla repeämään. Lisäksi Stephenin ja Rickyn sanailut "The Difficult Second Album" -pätkässä olivat loistavia, varsinkin se täysin yllättäen tullut ensimmäinen The Office -tuotemainos.

Mitäs muuta? Toinen kausi tosiaan vielä katsomatta ja ehdin jo spoilaantua siitä, että siinä tulee olemaan Daniel Radcliffe (meniköhän nimi päin takapuolta?), mutta keitä muita minä toivoisin vierailemaan? Oikeasti minulla olisi vain yksi todellinen toive, joka tuskin toteutuu. Haluan NIIN Richard Dean Andersonin pilailemaan MacGyver-taustallaan. No, oli kakkoskaudella keitä vaan, niin eiköhän sekin maita varsin hyvin.

Pisteitä: 4/5

PS. Miltaköhän tuntuu olla pelkkä statisti statisteissa kertovassa sarjassa?